Kuukausi: huhtikuu 2026

”Älä ole onneton, meillä kohta kaikki laitteet on!”

Helsingin Kaupunginteatterin Somatic Sitcom oli ajatuksia herättävä yhdistelmä tanssia, esineteatteria, ovifarssia ja sanatonta viestintää. Tekijöiden inspiraation lähteenä ovat olleet 1990-luvun televisiokomediat.

*Sometic Sitcomin ytimesä oli todellisuus, jossa hiljaisuus huutaa, Kuvassa sohvalla istuu Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen*

Yllättäen sanattoman komedian keskiöön nousivat erillisyyden ja yksinäisyyden teemat. Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä: se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljessä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken.

Minulla on itselläni vähän mielikuvia 90-luvun tilannekomedioista, sellaisista kuin Frendit, Seinfeld tai Frasier. Se aikoinaan kaikkein mieleenpainuvin, Perhe on pahin, pyöri televisiossa jo 70-luvulla. Koreografi Anna Maria Häkkinen, näyttämösuunnittelija Erno Aaltonen ja dramaturgi Emil Santtu Uuttu olivat rakentaneet meille esineteatterin keinoin aikakoneen, joka kiidätti meidät tuolle vuosikymmenelle.

Näyttämön esinemaailma toi hakemattakin mieleen Leevi and the Leavingsin haikean surumielisen balladin Onnelliset. Gösta Sundqvist sävelsi ja sanoitti laulunsa miehestä, joka yritti tehdä vaimonsa onnelliseksi hylkäämällä romantiikan ja hankkimalla kotiin sen korvikkeeksi kaikki mahdolliset kodinkoneet ja viihdelaitteet jo vuonna 1981.

Veikkaan, että esityksen esineistö ei liittynyt niinkään 90-luvun tilannekomedioihin, joiden hallitseva elementti oli nopeatempoinen dialogi, vaan 80-luvulla syntyneiden tekijöiden lapsuudenmuistoihin. Ajan henki alkoi näkyä, kun Vappu Nalbantoglu ilmestyi näyttämölle tanssimaan voimakkailla neonväreillä koristellussa takissa. Mielikuva tuosta ajasta vahvistui, kun Juha Jokela patsasteli paikalle haltioituneena korvalappustereiden ikimuistoisesta soundista.

Juppisukupolven muodissa korotettiin olkapäitä voimakkailla toppauksilla. Tällaisia oli Nalbantoglun takissa, ja samaa muotia pääsivät kertauksen vuoksi esittelemään myös Jokela ja Hanna Ahti takeissaan, joiden uutuudenviehätystä korostettiin kaivamalla ne esiin muotikaupan paperikassista. Sony lanseerasi C-kasetteja soittavan Walkmaninsa vuonna 1979, ja statusesineen asemansa ne menettivät 90-luvulla, kun kannettavat CD-soittimet tulivat myyntiin. Vaikka en ole kovin hyvin perehtynyt amerikkalaiseen tilannekomediaan, olen varma, että tuotesijoittelu toi kaikki uudet härpäkkeet televisiosarjoihin heti, kun ne oli saatu markkinoille.

Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä. Se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljettä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken. Kuvassa ovat Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu ja Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Aikakone Somatic Sitcom suunnisti aika-avaruudessa epäjatkuvuusperiaatteen vauhdittamana. Itse tulkitsin myös paperiseen käsiohjelmaan painetun esityskuvan viitaukseksi lapsuuteen. Kuva on käsitelty digitaalisesti niin, että se muistuttaa impressionistista maalausta. Vaikutelma oli vahva, ja sitä korosti se, ettei esityksessä ollut tippaakaan nuoruudenmuistoille tyypillistä nostalgiaa.

Nostalgian korvasi tavaton ja tarkkanäköinen runsaus. Sundqvistin laulun ”kaiken tarpeellisen” luettelosta taisi jäädä puuttumaan vain mikropiiri. Näytelmän tavaramaailmassa elettiin vielä lankapuhelinten aikaa. Oma huomioni kiinnittyi lähes heti tupakeittiöksi lavastetun näyttämön peräseinälle ripustettuun mustavalkoiseen julisteeseen. Siinä luki UFO-uskovaisten uskontunnustus: ”I want to believe!” Rakeisessa kuvassa oli tietysti lentävä lautanen.

Näytelmän alussa Antti Timonen kaivoi paperisesta pakkauksesta esille toisen julisteen. Se oli kehystetty matkailumainos, joka visualisoi Ranskan Rivieralla sijaitsevan Côte d’Azurin kauneutta. Ajattelin, että tästä kohtauksesta alkoi tekijöiden oma analyysi teatterinteon ehdoista. Miten tuonne paratiisirannalle rikkaiden ja kauniiden joukkoon kilvoitellaan?

Fyysisellä esittämisellä on hyvin kauas ulottuvat juuret. Varhaiset esi-isämme viljelivät elekielellä kerrottuja mojovia vitsejä varmaan jo silloin, kun puhuttu kieli oli vielä savolaisittain ”toteuttamista vaille valmista”. Englantilaisen music hall -perinteen ja amerikkalaisen vaudevillen mykkäkauden mestariteoksiksi jalostaneet tähdet todistivat, että konsepti toimii paremmin kuin hyvin.

*Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Vappu Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle, eteni muutamalla korkealle nousseella hypyllä ja piiloutui pinkinpunaisen sohvan taakse piiloon.* *Kuva (c) Katri Naukkarinen*

Kaupunginteatterin Somatic Sitcom on osa Nykyesityksen näyttämön ohjelmistoa. Otaksun, että tekijöiden kriittisen tarkastelun kohteena on ollut sanaton fyysinen esittäminen suomalaisen puheteatterin kontekstissa. Aaro Hellaakoski määritteli aikoinaan tämän taiteen ikuisuusongelman: ”Tietä kulkien tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Teatterin näyttämöllä on neljä seinää, ja sen neljännen seinän tekee lähes pomminkestäväksi suomalaisen teatterin kirjallinen traditio.

Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle ja piiloutui muutaman korkealle nousseen loikan jälkeen pinkinpunaisen sohvan taakse. Samaan aikaan Timonen horjahti näyttämölle vastakkaisesta ovesta ja kaatui rähmälleen. Sama slapstick-komiikkaan perustuva lyhyt jakso toistettiin hitaiden kohtausten välissä. Näitä varten näyttämölle oli lavastettu peräti kolme ovea.

Räväkkä aloitus sai katsojan odottamaan vauhdikasta ovifarssia, mutta sen sijaan meidät saateltiin keskelle hyvin surullista tragediaa. Tässä näytelmässä suomalaisen yhtenäisyyskulttuurin iltanuotio – kuvaputkitelevisio – ei enää lämmittänyt ketään. Omissa kuplissaan tanssivien näyttelijöiden fyysinen välimatka kasvoi kohtaus kohtaukselta senteistä metreihin ja henkinen välimatka kosmisiin mittoihin.

Yksinäisyys ja pelko kulkevat yhteiskunnassa käsikkäin. Pelokasta hahmoa esitti ensi-illassa Häkkinen tavalla, joka tuntui. Minut esitys vei 80-luvulle, eikä tuo aika juppikulttuureineen ollut erityisen mukavaa. Suomalaiset kuvittelivat olevansa rikkaita – tai ainakin tulevansa pian sellaisiksi.

Somatic Sitcom, Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilan näyttämöllä 21.4.2026

Konsepti: Anna Mari Häkkänen, Eero Aaltonen Koreografi: Anna Mari Häkkänen Lavastus-, valo- ja äänisuunnittelu: Arno Aaltonen Dramaturgi: Emil Santtu Uuttu Teoskuva: Kaarlo Stauffer Tanssin ennakkotyö: Taru Aho Naamioinnin konsultointi: Ronja Nylund Pukukoordinaattori: Paula Ojala Kuraattori: Riikka Thitz Esiintyjät: Hanna Ahti, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Anna Mari Häkkänen

Taidekritiikkiä pianonsoitosta raivosuomella Archie Bunkerin tapaan

Teatteri Takomon Puhutaan Richardista on huikea satiiri. Arni Rajamäen käsikirjoitus on sukua Molièren, Anton Tšehovin ja Oscar Wilden mestariteoksille. Rajamäen neronleimaus on siinä, että kulttuurieliitti nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja osoittaa ylenkatsettaan räyhäoikeistolta kopioidulla aggressiivisella puhetavalla. Ami Karvosen ohjaus oli kellontarkkaa. Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi ja Sofia Smeds näyttelivät ainutlaatuisen intensiivisellä tavalla. Kuoliaaksi naurattamisen taito on suomalaisessa teatterissa tuiki harvinaista herkkua, mutta nyt sitä tarjoiltiin oikein Porvoon mitalla. Olin nauraa itseni tärviölle. Jos nauru pidentää ikää, elän tämän esityksen jälkeen varmaan satavuotiaaksi.

*Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi ja Sofia Smeds näyttelivät ainutlaatuisen intensiivisellä tavalla. Kuca (c) Jaakko Pietiläinen*

Jo satiirin nimi Puhutaan Richardista on moniulotteinen viittaus. Nyt ei kuitenkaan puhuttu William Shakespearen historiallisesta kuningasdraamasta, vaan näytelmän neljä kulttuurieliitin edustajaa olivat kokoontuneet kuuntelemaan, halveksimaan ja arvostelemaan kovaäänisesti Richard Claydermanin konserttia. Ranskalainen Clayderman on maailman tunnetuin pianisti, jonka klassista ja viihdemusiikkia yhdistelevä ”uusromanttinen” tyyli on ollut myyntimenestys kaikkialla maailmassa.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa Rajamäki paaluttaa ”sylttytehtaan” paikan. Uuden eliitin edustajat ja uuden taideuskon varhaiset inkvisiittorit kokoontuvat kertojan tarinassa renessanssikatedraalin rahvaalta suljettuihin tiloihin haltioitumaan taidokkaiden lasimaalausten kauneudesta. Yhdellä hienolla kohtauksella meidät katsojat kastetaan tajumaan kulttuurievoluution luonne. Jopa meidän ”tavallisten pulliaisten” taidekäsityksillä on juuret, jotka ulottuvat vähintään 1700-luvulle ja valistuksen aikaan.

Renessanssiajan ajattelijoiden ja taiteilijoiden suuriin keksintöihin ja inspiraation lähteisiin kuului ajatus ihmisestä yksilönä. Rajamäki ei kuitenkaan ole miehittänyt konserttisalinsa katsomoa yksilöillä, vaan neljän samanmielisen ”kulttuuriälykön” kollektiivilla, jonka jäsenet papukaijaparven tavoin vahvistavat toistolla toistensa käsityksiä ja ennakkoluuloja Claydermanin pianonsoiton kelvottomuudesta.

Useimmat meistä ovat varmasti vakuuttuneita siitä, ettei mitään yksilöllisempää voi olla kuin voimakas taide-elämys. Se on rakkautta versaalilla kirjoitettuna. Itse olen pohtinut taidekokemuksen luonnetta miettiessäni vastausta kysymykseen, miksi Kristian Smeds on tähän mennessä sovittanut ja ohjannut kolme eri versiota taiteilija Vilho Lammen elämästä kertovasta Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus.

Ensimmäisen jakso päättänyi Sofia Smedsin loistavaan bravuuriin, jossa hän imitoi sitä kiimaa, jota maailmantähden kohtaaminen vastentahtoisessakin ihailijassa aiheuttaa. Kuva (c) Jaakko Pietiläinen

Oma arvaukseni on, että kauneuden kokeminen on yhteisöllistä. Voimakkaat uskonnolliset kokemukset ovat läheistä sukua taiteen syvälliselle, tunnetasolta lähtevälle kokemiselle. Uskovaiset ovat kuitenkin tässä asiassa meitä epäilijöitä rehellisempiä. Sekulaarissa kodissa ja yhteisössä kasvaneena minulla ei ole kokemusperäistä tietoa uskonnollisesta yhteisöstä, mutta oletan hyvin perustein, että uskonnolliset kokemukset mielletään yhteisöllisiksi. Ainakin tätä uskon yhteisöllistä luonnetta korostetaan voimakkaasti yhteisessä uskontunnustuksessamme.

Rajamäki lähestyy kysymystä antiteesin kautta. Toisen jakson aloitti Dadun häikäisevän hieno monologi. Hän näytteli ajanlaskun alussa syntynyttä vampyyriä, joka oli nähnyt ja kokenut kulttuurin kehityksen Jeesuksen syntymästä aina tähän päivään asti. Äärimmäinen individualismi vei tämän kaikkitietävän verenimijän ja mielikuvitusolennon umpikujaan, jossa mikään ei tuntunut enää miltään.

Vuonna 2021 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneella Rajamäellä on maisterintutkinto myös Helsingin yliopiston taidehistorian laitokselta. Ei siis ihme, että hänen terävät viittauksensa taidehistoriaan osuivat ainakin tämän kirjoittajan pirtaan kuin nyrkki silmään.

Kokonaan ei maltettu pysyä oman asiantuntemuksen alueella, vaan taidekokemusten juuria etsittiin myös biologian puolelta. Tätä varten piti palata renessanssiin. Tosin nyt katedraali oli vaihtunut renessanssiruhtinaan palatsiksi, jossa kertojan esittämä satunnainen matkailija ihaili arvokkaiden taideaarteiden keskellä yhtä yksityiskohtaa: pientä pöytää. Mustasta kivestä tehty pöydänkansi oli koristeltu ornamenteilla. Oletuksena oli, että kyky kokea iloa on evoluution muovaama ominaisuus, joka on yhteinen kaikille kehittyneille eliöille. Ja mitä pöytälevyn ornamentit kuvasivat? No, ankkoja tietenkin.

*Jaakko Pietiläisen lavastuksessa tarinan wannabe-kulttuuirkriitikkoja varten oli Takomon näyttämölle pystytetty oma katsomo. Kuva (c) Jaakko Pietiläinen*

Molièren, Tšehovin ja kumppaneiden ironian kohteina eivät ole olleet vain taiteilijat kotkotuksineen, vaan satiirin vankkureissa kyytiä on saanut koko ”luova luokka” ja taiteen sekä tieteen hedelmistä nauttiva sivistysporvaristo. Taiteilijat ovat pysyneet taiteilijoina, mutta sivistysporvarien renessanssilinnoitus on joutunut nykyisen äärioikeiston käynnistämän vallankumouksen ja verbaalisten hyökkäysten kohteeksi.

Yhdysvalloissa sodan jälkeen voimaan tullut laki (Fairness Doctrine) velvoitti tiedotusvälineet käsittelemään kiistanalaisia julkisia aiheita ja esittämään niistä vastakkaisia näkökulmia. Presidentti Ronald Reaganin nimittämä FCC:n johto kumosi säännön vuonna 1987. Tuosta vuodesta alkoi Fox-kanavan ja äärioikeistolaisten kommentaattoreiden nousu. Nimekkäin äärikonservatiivinen radioääni Rush Limbaugh jäljitteli puhetavassaan näyttelijä Carroll O’Connorin luomaa arkkityyppiä Archie Bunkeria. Me dinosaurusten aikakaudella syntyneet muistamme Bunkerin roolihahmon televisiosarjasta Perhe on pahin.

Renessanssilinnoituksen muurit murtuivat lopullisesti toisessa jaksossa, ja Claydermanin kiihkeistä vihaajista sukeutui hänen ihailijoitaan. Tätä takinkääntöä pohjusti ensimmäisen jakson päättänyt Smedsin loistava bravuuri, jossa hän imitoi sitä kiimaa, jota maailmantähden kohtaaminen vastentahtoisessakin ihailijassa aiheuttaa. Nuottipaperi, jota itse mestari oli kädellään koskettanut, sai kuolan valumaan ja haarovälin kipunoimaan. Koko porukka lankesi loveen, kun tarinan Clayderman soitti suurimman hittinsä Ballade pour Adeline. Järki, tunteet ja seksi muodostavat taide-elämysten pyhän kolminaisuuden.

Hyvässä teatteriesityksessä on valtavasti tasoja ja nyansseja. Rajamäen farssi oli kehystetty musiikilla, ja klassista musiikkia – tai musiikkia ylipäätään – huonosti tuntevana minulta jäi varmasti monta mehukasta ulottuvuutta tajuamatta, vaikka pää meni alituisesta nauramisesta ylikierroksille. Suomalaisen teatterin tulevaisuudesta ei tarvitse olla huolissaan, kun koulutusaparaatin päästä putkahtaa Rajamäen ja Karvosen kaltaisia lahjakkuuksia jatkamaan ja uudistamaan teatterin perinnettä.

Puhutaan Richardista, Teatteri Takomon ensi-ilta 15.4.2026

Näytelmä: Arni Rajamäki

Ohjaus: Ami Karvonen

Näyttelijät: Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi, Sofia Smeds

Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen

Lavastus: Jaakko Pietiläinen

Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Kuva: Jaakko Pietiläinen

Vielä tämän kaivon pohjalta nousee naisten oikeus itsenäiseen elämään!

Red Nose Companyn About The Kevätuhri oli ajoittain terävä kuin Humen giljotiini, ja välillä mieleen juolahti ne kaksi asiaa, joita ei kaskun mukaan pidä koskaan kokeilla. Se toinen, kansantanssi, johtui esiintymispuvuista. Esityksen tematiikka osui joka tapauksessa loistavasti ajan hermolle. Se herätti ajatuksia siitä pelottavasta vauhdista ja voimasta, jolla radikaalin oikeiston hyökkäys naisten oikeuksia vastaan etenee. Kun velkajarrusta vedetään ensi kevään hallitusneuvottelujen jälkeen, junan alle jäävät ensimmäisenä tulevaisuuden mahdollisuuksistaan parhaillaan haaveilevat nuoret ja köyhät naiset.

*Vielä tämänkin kaivon pohjalta nousee naisten valta ja oikeus itsenäiseen elämään! Kuva (c) Jolle Onnismaa*

Punanenäisten komppaniassa tehdään taidetta taiteesta. Tällä kertaa inspiraation lähteenä on ollut Igor Stravinskyn musiikki ja tarkastelun kohteena Vatslav Nižinskin koreografia baletissa Kevätuhri. On vaikea keksiä ajankohtaisempaa aihetta klovnerialle. Baletin tarinassa kyläläiset uhraavat nuoren naisen lepyttääkseen jumalia hyvän sadon toivossa. Tänään hyvin monen nuoren naisen koko tulevaisuus on tarkoitus uhrata talouskasvun alttarille. Luokkayhteiskunta tekee paluutaan, ja tässä prosessissa nainen voi olla naiselle susi lampaiden vaatteissa, kuten esityksen päättäneessä burleskissa tanssibakkanaalissa meille näytettiin.

Esityksen nimi About The Kevätuhri näytti ja kuulosti ääneen lausuttuna sisäpiirivitsiltä. Esityksellä ei ole käsikirjoittajaa, vaan kohtaukset ja koreografia ovat syntyneet improvisaatioharjoituksissa: ”Ensimmäisten työskentelyjaksojen materiaalin luomisvaihe on aina erityisen riemastuttavaa. Noilta jaksoilta muistuu heti mieleen paljon ikimuistoisia improja, joista osa jää harjoitushuoneeseen ja osa päätyy esitykseen”, esityksen ohjaaja Niina Sillanpää kirjoittaa ohjauksestaan Facebookissa.

Klovnerian esityskieli on ”jonkinlainen” englanti. Tästä en löytänyt mainintaa käsiohjelmasta, mutta kuvaavan humoristinen määritelmä esityskielelle löytyy Red Nose Companyn kotisivuilta. Esityskielen valinnalle oli helppo löytää taidelajin sisäiseen logiikkaan liittyviä syitä. Klovneria on tanssin tavoin kielimuurit helposti ylittävää maailmantaidetta, ja myös tanssitaiteessa englannista on tullut eräänlainen työkieli. Tällä kertaa ongelmaksi koitui kuitenkin pakottava sanottavan tarve. Sanaton komiikka jäi nyt pahasti sanatulvan alle. Puuduttavimmillaan esitys alkoi muistuttaa kansallispukuineen körttien herätysjuhlia.

Kielen täsmällisyys, joka on tieteessä hyve, muuttuu taiteessa helposti latteudeksi. Musiikkitermejä mukaillen: äidinkielen konnotaatioiden alitajunnassa aiheuttama resonanssi ei soi samalla intensiteetillä, kun esittäjät eivät puhu kieltä äidinkielenään. Klovneria muuttui paljosta puheesta johtuen eräänlaiseksi stand up -komiikaksi. Osa vitseistä osui ja sai yleisön nauramaan, mutta esityksessä oli myös selvästi aistittavaa kireyttä.

Sanaton komiikka jäi nyt pahasti sanojen tulvan alle. Puuduttavimmillaan esitys alkoi muistuttaa kansallispukuineen körttien herätysjuhlia. Syytä ilmiölle voi ehkä hakea myös tämän kirjoittajan hidasjärkisyydestä. Kuva (c) Jolle Onnismaa

Keveyttä esitykselle antoivat Paula Koivusen lavastus ja Juha Tuiskun valosuunnittelu. Luonnonvaloa jäljittelevä valaistus ja näyttämön keskelle tukien varaan pingotetut kankaat edustivat sitä ikivanhaa näyttämöestetiikkaa, jonka parissa klovnit, ilveilijät ja katuteatterit ovat esiintyneet satoja vuosia kaduilla ja toreilla.

Djagilevin baletti kantaesitti Kevätuhrin (Le Sacre du printemps) 29. toukokuuta 1913 Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’ssä. Ensimmäinen maailmansota alkoi vuotta myöhemmin. Esityksessä klovnit loivat tarkan ajankuvan tuosta ajasta ennen kymmeniä miljoonia uhreja vaatineiden maailmansotien alkua. Käsiohjelmassa klovni RÉ (Hanna Seppä) kertoo, että juuri tuo historiallinen ajankohta puhutteli häntä Kevätuhrissa.

Nimensä mukaisesti About The Kevätuhri oli myös eräänlainen tutkielma tästä mestariteoksesta. Siinä käytiin läpi tulkintoja, joita teoksesta on eri vuosikymmenillä tehty. Sillanpään oman inspiraation lähteenä on ollut Radion sinfoniaorkesterin konsertti. Stravinskyn musiikki on säilynyt nuoteissa, mutta Nižinskin koreografiasta ja sen esittäjistä on jäljellä vain aikalaisten muistelmat sekä tuon ajan sanomalehtien tyrmistyneet ja tuomitsevat kritiikit.

Tämän päivän tulkinnoista kiinnostavin oli ekofeministinen lähestymistapa. Klovnit kokoontuivat yhteen katsomaan maahan löytääkseen ratkaisuja nykyajan ongelmiin. Alkuperäisessä baletissa korostuu yhteisön vanhimpien (usein miesten) rooli: he valvovat rituaalia ja osoittavat sormella uhrin. Rituaali ei olekaan pyhä välttämättömyys, vaan vallankäyttöä.

Kevätuhrin tarinassa kylää hallitsee taikausko, jonka mukaan tappamalla yksi kylän nuorista naisista ihmiset voidaan pelastaa muut nälkäkuolemalta. Tämän päivän taikauskoa ovat väitteet, joiden mukaan taloudelliset lainalaisuudet olisivat luonnonlakeja. Esimerkiksi valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelältä ja valtiovarainministeri Riikka Purralta näyttää opiskeluajoilta unohtuneen niin kutsuttu Humen giljotiini. Tämän 1700-luvulla eläneen David Humen luoman lain mukaan tosiasioista ei voida johtaa moraalisia sääntöjä: siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten niiden pitäisi olla.

Helsingin Sanomien haastattelussa Niemelä kehotti suomalaisia ryhdistäytymään ja ottamaan enemmän vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, kenen harteille tämä palkaton lisätyö kodeissa on tarkoitus sälyttää. Koulutetut ja hyvin ansaitsevat naiset voivat päästä pinteestä, mutta tavallaan edellisten vuosisatojen piikaorjuus on jo tehnyt paluuta myös Pohjoismaihin. Kun ”vanhaan hyvään aikaan” piiat ja rengit piti kurissa huoltopoliisi irtolaislain antamin valtuuksin, nyt modernin orjuuden viimeisenä lukkona on poliisi ulkomaalaislain antamilla valtuuksilla.

Luokkayhteiskunta tekee paluutaan, ja tässä prosessissa nainen voi olla naiselle susi lampaiden vaatteissa, kuten esityksen päättäneessä burleskissa tanssibakkanaalissa meille näytettiin. Kuva (c) Jolle Onnismaa

Kun paluu luokkayhteiskuntaan on alkanut, sen taloudelliset mekanismit voimistavat toinen toistaan. Lasten lukukausimaksut, joita on jo ehditty usein ehdottaa, varmistavat sen, ettei nainen voi luopua työpaikastaan. Toisaalta raskas tuloverotus menettää oikeutuksensa, kun sen vastineeksi ei saa enää palveluja. Veropohja romahtaa, ja samalla on tietenkin ”pakko” supistaa sosiaaliturva ja lakiin perustuva työsuhdeturva olemattomiksi. Mahapalkalla tehtäviin orjatöihin riittää silloin tulijoita.

Helsingin entinen pormestari ja kokoomuksen entinen kansanedustaja Juhana Vartiainen on kiertoilmauksin antanut ymmärtää, ettei köyhien perheiden lasten koulutukseen kannata uhrata resursseja. Vartiaisen mukaan akateeminen koulutus alkaa olla yhä selvemmin periytyvää; se on köyhien kustantama privilegio hyvätuloisille. Köyhien perheiden pojille löytyy varmasti tässä ajattelussa – geopoliittisesti äärimmäisen jännittyneessä maailmassa – muuta käyttöä ”tykinruokana”. Tyttöjen tulevaisuutta koskevat haaveet voidaan uhrata tälle alati kasvavan ahneuden alttarille.

About The Kevätuhri, Red Nose Companyn esitys Stoassa 9.4.2026 Käsikirjoitus ja koreografia: Työryhmä Ohjaus: Niina Sillanpää Näyttämöllä: Johanna Keinänen, Kaisa Niemi, Minna Puolanto ja Hanna Seppä Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Tommi Lindell Valosuunnittelu: Juha Tuisku Puku- ja lavastussuunnittelu: Paula Koivunen Koreografinen konsultaatio: Sanni Kriikku Innoittajina: Igor Stravinsky, Nikolai Roerich, Vatslav Nižinski… Yhteistuotanto: Red Nose Company, Tanssiteatteri Tsuumi, Stoa Kuvat: Jolle Onnismaa