Ilon aika antaa kärsivälliselle katsojalle mojovan elämyksen – Esityksen outous ja kauneus vangitsee mielen – Se vei tämän kirjoittajan lähes hypnoottisen keskittymisen tilaan – Ilon aika oli ja on yhä haastava arvoitus

Kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämöä ja takanäyttämön eteen rakennettua seinää peitti valtavan kokoinen punainen kangas, joka loi vahvan tilantunteen. Kuvassa vierailijana näytelmässä näytellyt Mitra Matouf. Kuva © Katri Naukkarinen

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.

Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.

Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.

Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.

Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.

Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.

Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”

Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.

Väliajan jälkeen näyttämötilaa rajattiin radikaalisti tuomalla näyttämölle kuvan apunäyttämö. Se lyhensi näyttelijöiden välimatkaa toisiinsa ja meihin katsojiin. Kuva © Katri Naukkarinen

Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.

Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.

Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.

En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.

Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.

Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.

Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.

Villin tanssikohtauksen päätteeksi näyttelijät heittäytyivät näyttämölle huohottavien vartaloiden keoksi silittelemään toisiaan. Kuva © Katri Naukkarinen

Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.

Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.

Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.

Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.

Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.

Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”

Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.

Ilon aika

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024

Käsikirjoitus Arne Lygre

Suomennos Ari-Pekka Lahti

Ohjaaja Tatu Hämäläinen

Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun

Säveltäjä, muusikko Islaja

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen

Rooleissa Rasmus Slätis, Heidi Herala, Mitra Matouf, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Ikä ei paina, kun kapinahenki elää – Villiä taiteilijaelämää Arena-näyttämön hoivakodissa – Forever Young on leivottu hittiaineksista

Erik Gedeonin näytelmäteksti on herkullinen ja Helsingin kaupunginteatterin kokeneet näyttelijät antoivat palaa sydämen kyllyydestä. Kuvassa Juha Jokela, Leenamari Unho ja Mikko Vihma. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Musiikkikomedia Forever Youngista tulee epäilemättä Helsingin kaupunginteatterin uusi hitti. Sveitsiläisen Erik Gedeonin näytelmätekstin huumori oli osuvaa ja sydämellisen lämminhenkistä. Suomentaja Sanna Niemeläinen, ohjaaja Heikki Sankari ja kampelimestari Tuomas Kesälä ovat onnistuneet paikallistamaan sveitsiläisen näytelmäkirjailijan näytelmän poikkeuksellisen herkullisella tavalla. Teatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa sydämensä kyllyydestä.

Esimerkiksi Mikko Vihman huikea potpuri suomirockin ikimuistoisista biiseistä kolmelta eri vuosikymmeneltä sai monet meistä katsojista hihkumaan riemusta.

Nauroin ensi-illassa välillä tikahtuakseni. Vaikka kokemusasiantuntijana tiedän jo, ettei tässä vanhaksi tulemisessa ole juuri mitään hauskaa, vanhuus on syytä ottaa huumorilla, kun ei muutakaan voi.  

Gedeonin näytelmän juju lähtee näyttelijäntaiteen ytimestä – mielikuvaharjoituksista. Nyt Vuokko Huovatan, Pertti Koivulan, Leenamari Unhon, Juha Jokelan ja Vihman piti luoda roolihahmo itsestään 20 vuotta nykyistä ikäänsä vanhempana. Uusia kuviteltuja ikävuosi oli kertynyt myös esityksen pianistille. Kapellimestari Kesälä tuli ensimmäisenä näyttämölle happinaamari kasvoillaan kiskoen painava painepulloa perässään.

Mistä nämä tänään viidenkympin ja kuudenkympin hujakoilla elävät näyttelijät itsensä löytävät 20 vuoden kuluttua? No tietenkin näyttämöltä. Arena-näyttämö oli muutettu palvelukodiksi. Ajan kuluminen ja uusi vuosikymmen määriteltiin komedian alussa siten, että roolihahmot muistelivat vuoron perään niitä Helsingin kaupunginteatterin tuttuja näyttelijöitä, jotka olivat vuonna 2044 mukamas siirtyneet jo pilviteatterin enkelikuoroon.

Gedeonin näytelmän nimikappaleeksi valitseman Alphaville-yhtyeen sanoitukseltaan hieman höpsähtänyt Forever Young sisältää myös vissin totuuden. Me emme juuri muutu sen jälkeen, kun villit nuoruusvuodet ovat menneet ohi. Konservatiivisesti elämään asennoituneista nuorista tulee kärtyisiä vanhoja konservatiiveja ja liberaaleista pörrääjistä edelleen kokeiluhaluisia ja vallattomia vanhuksia.

Vanhusten palvelutalo Arenan asukkaat järjestivät heti komedian alussa kunnon pössyttelybileet ja loppua koti kapinalippua heiluteltiin vieläkin radikaalimmalla tavalla. Taiteilijaelämään elettiin Arenalla kuin Ismo Alagon loistobiisissä ikään. Käänteet olivat niin yllättäviä ja hauskoja, ettei niitä huoli tässä sen tarkemmin selvittää. Kaupunginteatterin keski-ikään ehtineet sotaratsut ovat kohtausten ajoituksen mestareita.

Mikko Vihman huikea potpuri suomirockin kootuista pätkistä sai monet meistä katsojista hihkumaan riemusta.  Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Tarinassa perinteinen teatteri oli muutettu vanhustentaloksi julkisen vallan säätötoimien takia. Teattereiden ylläpitoon ei enää riittänyt rahaa valtion kirstunvartijoilta. Tyhjilleen jääneet teatteritilat joutivat uusiokäyttöön.

Tämä näytelmän tulevaisuudenennuste voi ikävä kyllä toteutua jo kauan ennen kuin komedian näyttelijät ovat ehtineet hoivakotivaiheeseen. Yhdessä asiassa tämän päivän asumisyksiköiden mummot ja papat voivat kuitenkin vain kadehtia tulevaisuuden hoivakoti Arenan asukkaiden lokoisia oloja. Heillä oli ensi-illassa päätoiminen hoitaja, Vappu Nalbantoglun ilkikurisesti tulkitsema pirttihirmu, joka jakoi lääkkeet ja järjesti asukkaille ratkiriemukkaita jumppatuokioita: Olkapää, peppu, polvet varpaat…

Sanotaan, että tämän päivän hyväkuntoisille harmaille panttereille 70 on uusi 50. Näin voi olla peiliin katsomatta. Ikänäkö kelpaa tässä yhteydessä todisteeksi luojan älykkäästä suunnitelmasta. Valitettavasti muu kroppa: polvet, lonkat, selkäruoto ja olkanivelet alkavat välittää toisenlaista informaatiota. Myös suolisto, keuhkot, eturauhanen ja muut sisäelimet yrittävät kertoa, että meidän kehostamme tulee väistämättä, kun vuosi kertyy, ensin vankila ja pahimmassa tapauksessa lopulta kidutuskammio.

Tätä vanhuuden jäykistelypuolta käsiteltiin riemastuttavassa kohtauksessa, jossa Pertti Koivula ja Mikko Vihman ottivat kukkotappelussa mittaa toisistaan. Koreografi Johanna Keinäsen kamppailukoreografia oli ilmiselvästi muunnelma Oliver Hardyn ja Stan Laurenin slapstick-komiikasta. Liikkeiden ääretön hitaus vain lisäsi vastavuoroisten ja yhä voimallisempien tölväysten koomisuutta.   

Kuusikymppinen Gedeon on elänyt omaa nuoruuttaan 80-luvulla. Kasarisukupolvea ovat myös musiikkikomedian Koivula, Unto ja Jokela. Vihman ja Hovatan villein nuoruus taitaa ajoittua ainakin osittain jo 90-luvun puolelle.

Tekijät ovat selvästi ajatelleet myös meitä, jotka alamme olla hoivakoti-iässä jo nyt. Carl Sigmanin ja Peter de Rosen Buona Sera Signorina on 50-luvun ikivihreitä, samoin Unto Monosen Kohtalon tango. Bee Gees -yhtyeen Stayin’Alive oli ja on 70-luvun megahittejä samoin kuin Alan Marrillin ja Jake Hookerin I Love Rock’n Roll. Musiikkikomedian nimibiisi Forever Young 80-luvun hittejä.  

Kaija Koon levyllä tulkitsema Saara Törmän ja Aku Rannilan Kaunis, rietas, onnellinen on sävelletty ja sanoitettua vasta tällä vuosituhannella.

Yhdessä kohtauksessa roolihahmo Vuokko Huovatta 71v muistelee hurjaa nuoruuttaan. Hahmo oli yhdistelmä jonkinlaista koijärveläisyyttä, 70-luvun punkkulttuuria ja 60-luvun hippien julkista alastomuutta. Mutta ehkä tällainen vastakulttuuria edustava hahmo sopi myös juppien 80-luvulle.

Meidän ikäihmisten seksuaalisuuteen viitattiin myös hauskassa tanssikohtauksessa.

Forever Young

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys Arena-näyttämöllä 7.3.2024

Käsikirjoitus: Erik Gedeon (Forever Young 2010)

Suomennos: Sanna Niemeläinen

Ohjaus: Heikki Sankari

Kapellimestari: Tuomas Kesälä

Koreografia: Johanna Keinänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Paavo Kykkänen

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Naamioiden suunnittelu: Milja Mensonen

Näyttämöllä: Vuokko Hovatta, Juha Jokela, Pertti Koivula, Vappu Nalbantoglu, Leenamari Unho, Mikko Vihma, Tuomas Kesälä

Juha Hurmeen teatteriestetiikka on taivaallista jopa helvetissä – Asmodeus ja 1313 sielua kosketti, satutti ja nauratti – Huikean hienoa näyttelijäntyötä oli riemastuttavaa seurata

Vappu Nalbantoglun (kuvassa keskellä) johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata. Juha Hurmeen ja ensemblen koreografisena konsulttina on työskennellyt Antti Lahti. Kuvassa tanssivat Nalbantoglun vierellä Sari Haapamäki, Mikko Virtanen ja Inka Tiitinen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterilla on helvetin hyviä näyttelijöitä. Tälle joukolle ei käsikirjoittaja, ohjaaja tai edes ensemblen oma kollektiivinen tahto pysty järjestämään niin kuumia paikkoja, ettei hommasta selvittäisi. Nyt päädemoni Asmodeuksen, näyttelijä Vappu Nalbantoglun johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata.

Kaupunginteatterin Asmodeus ja 1313 sielua todisti ainakin tämän kirjoittajalle jälleen kerran Juha Hurmeen luoman teatteriestetiikan ilmaisuvoiman.

Voi olla, että Hurmeen tarinaan kirjoittamat mojovat vitsit ja sutkaukset naurattivat enemmän meitä katsomossa istuneita myssyjä kuin hattuja. Minä hörähtelin välillä vatsa kippurassa. Runar Schildtin romaanin sovituksessa ja siihen kirjoittamassaan jatkotarinassa Hurme on maalaillut ajan kaaren seitsemästä kuolemansynnistä koronaepidemian ja ilmastomuutoksen aiheuttamiin kauhuihin humoristin pensselillä.

Näytelmän ydinsanoma oli piilotettu sen nimessä esiintyvään salaperäiseen lukuun 1313.

Schildtin kirjassa Asmodeus och tretton själarna demoni lyö vetoa helvetin hovimarsalkan kanssa. Voittaakseen vedon, hänen pitää kolmessa päivässä saada 13 ihmisen myymään sielunsa paholaiselle. Toisessa jaksossa eletään vuotta 2026 Hurmeen tulevaisuuden Suomessa.  Asmodeus ja hovimarsalkka lyövät uudestaan vetoa, mutta nyt paholaisen pannulle pitää samassa ajassa saada paistumaan 1300 omasta tahdostaan sielunsa myynyttä.

Asmodeus oli lähellä voittaa myös tämän vedon. Miten tarinassa lopulta kävi, ei voi nyt paljastaa. Myös tässä tarinassa on juoni. Lukuihin liittynyttä viestiä oli joka tapauksessa helppo lukea. Vaikka me juuri nyt vannomme yksilöllisyyden nimiin, todellisuudessa ajan hengen vuoroveden aalto hyökyy jälleen kohti kollektiivista typeryyttä.

Schildtin kirjan ilmestyessä Euroopassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa. Hurmeen löytöihin kuuluva kirja edustaa vanhaa maailmaa. Kirjan ihmiset edustava ihmistyyppejä ja he lankeavat kukin vuorollaan johonkin seitsemästä perisynnistä. Silti he ovat myös korostetusti vielä yksilöitä, eivät sosiaalisen median ja älypuhelimen muokkaamia yksisilmäisiä kyklooppeja, joiden sieluja Asmodeus saattoi vetää samalla narutuksella joukoittain isäntänsä rikinkatkuiselle saunaostolle.

Näytelmän ensimmäinen jakso oli visuaalisesti silmiä hivelevän kaunista ja huikean hienosti näyteltyä teatteria. Ainutlaatuisen sävyn tälle teatteriestetiikalle antoi Sellisti Piia Komsin ja basisti Ville Herralan jousiduon näyttämölle loihtima äänimaisema. Komsi myös lauloi ja hänen sopraanonsa sai ainakin syvällä minun sydänalassani liikahduksia aikaan. Voi luoja, miten upea ääni.

Hurmeen viljelemä huumori saa ehkä katsomossa istuvan myssyn pipon kiristämään ja hattua voi välillä vähän hatuttaa. Jos teatteri kiinnostaa taiteena, kannattaa silti ehdottomasti vaivautua. Tässä näytelmässä kaikki oleelliset elementit olivat kohdallaan. Kuvassa ovat Inka Tiitinen ja Vappu Nalbantoglu. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmän ensimmäinen jakso oli niin täydellistä teatteritaidetta, että jotkut kriitikot ovat jutuissaan toivoneet, että sama meno olisi jatkunut myös väliajan jälkeen.

Ihmisillä on tänään, siinä missä reilut sata vuotta sitten, yhä voimakkaita kokemuksia sekä suuren hyvyyden että pahuuden läsnäolosta. Silti Schildtin tarinan helvetin väki antoi näytelmälle humoristisen viitekehyksen. Asmodeus ja 1313 sielua oli muodoltaan hersyvä komedia.

Hurme ei väheksynyt tai pilkannut tällaisia kokemuksia. Kokemukset henkisyydestä ovat myös taiteen ytimessä, vaikka nopeasti kehittyvät neurotieteet ovat antaneet ainakin viitteitä siitä, mistä kokemuksessa jumalan tai paholaisen läsnäolosta on ehkä kysymys.

Ehkä Hurme on halunnut sanoa, että reilussa sadassa vuodessa ympyrä on sulkeutunut. Schildtin kirjan tarinassa länsimaisen filosofian ja siihen pohjautuvan rationaalisen ajattelun jatkumoa edusti pappi. Hän on Asmodeukselle myös se kaikkein helpoin nakki. Kerettiläinen haluaa ja kuuluu roviolle.

Tänään minun sukupoveni ihmisten huoneentaulu on käännetty ylösalaisin. Nyt meidän pitää epäillä sitä, mistä meillä jo on tieteellisesti varma tieto. Tulinen pätsi jo täällä maan päällä odottaa myös näitä modernin tieteen epäilijöitä. Ehkä tulevan ilmastohelvetin portin päällä lukee tämän päivän denialistien slogan: ”Älä usko tieteen tuloksia vaan ota itse selvää!”.

Näin on ja näin on myös aina ollut. Kvanttifysiikan arvoituksia ei ratkaista maalaisjärjellä.

Ensimmäisen jakson humoristinen kehystarina perusteli toisen jakson karnevalistisen hurjastelun. Hurme oli piirtänyt ilmastomuutoksen runtelemasta Suomesta kuvan, jossa meriveden nousu oli tehnyt Skandinaviasta saaren ja upottanut Helsingin veden alle. Lahdesta oli tehty maan uusi pääkaupunki ja Salpausselän hiihtomontussa eliitti ulvoi susilaumana vahvemman oikeuden siunauksellisuutta.

Voi olla, että Laura Huhtasaaren ja monen muun hänen hengenheimolaisensa ulostulot ovat liian huonoja jopa vitsien aiheiksi. Ongelman ytimessä eivät ole kuitenkaan nämä hihhulit, vaan yhteiskunnan polarisoituminen. Adolf Hitlerin, Vladimir Putinin ja Donald Trumpin kaltaiset ”idiootit” voivat nousta näköjään yhä uudestaan valtaan myös demokratiassa. Pulmana ovat ihmiset, jotka haluavat rakastaa vain itseään vahvempia.

Hurmeen tavaton lukeneisuus näkyi jälleen muun muassa siinä, että näytelmän helvettiä kansoittivat monet historialliset henkilöt. Myös entisten aikojen paavit ja piispat olivat hyvin edustettuina tässä joukossa. Historian havinaa hahmoihin loivat Sari Suomisen suunnittelemat upeat rooliasut.

Teatterin taitavat näyttelijät loivat näitä hahmoja ilman alleviivaavaa ja turhaa liioittelua. Vaikka kohtaukset etenivät ajoittain suorastaan hengästyttävällä vauhdilla, kirjaimellisesti juoksujalkaa, puhetekniikka ei pettänyt. Jopa minunlaiseni vanha homekorva sai kirkkaasti selvää jokaisesta näyttämöllä lausutusta sanasta.

Historiasta Hurme oli napannut myös tulevaisuuden Suomen kahtia jakautuneen puoluekentän riitapukarit. Myssyjen blokin muodostivat vihervasemmiston kannattajat ja tiukasti valtaan tarttuneita hattuja ne muut, jotka olivat nostaneet Huhtasaaren maan presidentiksi ja leiponeen Mikko Kärnästä pääministerin. Rinnastus oli hauska, vaikka 1700-luvun Ruotsissa vaikutusvallasta kamppailleet hatut ja myssyt vielä olleet varsinaisia puolueita.

Hurme tunnetaan tyhjän näyttämön teatterin mestarina. Myös nyt Katariina Kirjavaisen suunnittelemassa lavastuksessa illuusio tilasta toteutui hienosti. Pöytä, tuoli ja näyttämöä reunustavat, valkoiseksi maalatut pystyelementit. Yhdet portaat, jotka veivät ylöspäin, toiset alaspäin vievät. Pöytäliina, jota vaihdettiin alinomaa. Lavastukselliset ratkaisut antoivat tilaa ja korostivat näyttelijöiden taiturimaista näyttelijäntyötä.

Asmodeus ja 1313 sielua

Helsingin kaupunginteatterin esitys teatterin pienellä näyttämöllä 10.2.2023 

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Näytelmän ensimmäinen jakso perustuu Runar Schildtin romaaniin Asmodeus och tretton själarna

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Petra Poutanen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Toisen puoliskon käsikirjoitusassistentti: Pyry Vaismaa

Musiikkisuunnittelu ja lisämusiikin sävellys, musiikin sovitus ja improvisointi: Pia Komsi, Ville Herrala

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Kai Lähdesmäki, Mikko Vihma, Sari Haapamäki, Paavo Kääriäinen, Tiina Peltonen, Sofia Hilli, Unto Nuora, Inka Tiitinen, Mikko Virtanen.

Maija Vilkkumaan hyväntuulinen Merisää oli varastaa koko show’n – Helsingin kaupunginteatterin ” Ein europäisches Abendmahl” oli näyttelijäntyön juhlaa

Maija Vilkkumaan kirjoittamassa Merisäässä kaikki teatterin osa-alueet menivät kohdalleen. Pienoisnäytelmä oli Merja Larivaaran ja Vappu Nalbantoglun bravuuri. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vain parasta minulle on kolmen eri näytelmäkirjailijan pienoisnäytelmistä muodostettu kokonaisuus. Teatteri markkinoi esitystä käsikirjoittajien nimillä ja miksi ei markkinoisi. Sofi Oksasen Rakastan sinua jo nyt, Elina Snickerin Itku vieraalle ja Maija Vilkkumaan Merisää näyttivät jo ennakolta tömäkältä cocktaililta.

Nähtynä Vain parasta minulle oli upean näyttelijätyön juhlaa. Ainakin minuun teki vaikutuksen, miten laaja-alainen ja taitava esimerkiksi näyttelijä esimerkiksi Vappu Nalbantoglu on. Hän muuntautui Oksasen Rakastan sinua jo nyt näytelmän lapsettomuudesta kärsivän neuroottisen naisen roolista Maiju Vilkkumaan Merisään elämäniloiseksi, kimaltelevaksi somehahmoksi, moderniksi renessanssi-ihmiseksi kuin taikaiskusta.

Samaa voi sanoa myös Aurora Mannisen, Riitta Havukaisen, Kaisa Torkkelin ja Merja Larivaaran näyttelijäntyöstä. Upeaa! Loistavaa!

Pienoisnäytelmissä hypättiin myös sujuvasti tyylilajista toiseen. Se kertoi näytelmät ohjanneen Aino Kiven taidoista ohjaajana. Voimakkaasti etäännyttävästä keskieurooppalaisesta ekspressionismista kuljettiin vanhuuden pelkoa kuvaavan tragikomedian kautta burleskiin ilotteluun.

Näytelmien aiheet olivat tekijöidensä näköisiä. Sen vuoksi varmaan ainakin osa näytelmien hienoista nyansseista jäi tämän kirjoittajalta tajuamatta.

Biologinen kello käy ja todellisuuden ja markkinavoimien luoman keinotodellisuuden välinen kuilu ei vain ahdista, se myös riistää ja tappaa. Todellisuuden ja haaveiden ristiriidasta kertoo jo kolmen näytelmän kokonaisuudella annettu satiirinen nimi.

Uppoavan Titanicin kannella on lupa olla myös hupsu. Se ei auta pysäyttämään kiihtyvällä tahdilla etenevää ekokatastrofia, mutta ei siitä oikeastaan ole mitään haittaakaan. Elää pitää niin kauan kuin elämää on.

Käsiohjelmassa ohjaaja Kivi kertoo, miten kolme hyvin erilaista tekstiä ovat produktion työprosessin aikana alkaneet ikään kuin keskustella keskenään. Pienoisnäytelmistä ensin esitettiin Oksasen Rakastan sinua jo nyt, sitten Snickerin Itku Vieraalle ja viimeiseksi väliajan jälkeen Vilkkumaan Merisää.

Järjestys oli varmasti hyvin harkittu. Vilkkumaan Merisää olisi ensimmäisenä esitettynä ehkä varastanut lopullisesti koko show’n. Viimeisenä kolmesta se jätti hyvän jälkimaun makusteltavaksi. Merisää oli maukas aivokarkki.

Vilkkumaalla on taito kirjoittaa nasevaa dialogia ja nähdä tämän päivän maailman kummallisuudet hupaisassa valossa.

Ulkopuolisen on mahdoton tietää, miten Merisään estetiikka on syntynyt käsikirjoittajan, ohjaajan, lavastukset ja projisoinnin suunnitelleen Mika Haarasen, pukusuunnittelija Laura Dammertin, koreografi Kaisa Torkkelin, valosuunnittelija William Ilesin, naamiot suunnitelleen Tuula Kuittisen ja näyttelijöiden yhteistyöllä.

Lopputulos oli joka tapauksessa valloittavan hauska. Vilkkumaa on ottanut ilon irti digiajan kummallisuuksista vedenpaisumukseen hukkuvassa lähitulevaisuuden Helsingissä.

Nalbantoglu ei näytelmän Henna Syrjälänä, soutavana merenneitona ollut mikään syrjäänvetäytyjä. Hän antoi kynttilänsä palaa kirkkaasti takapuolensa muotoja toppauksilla korostavana Instagram-prinsessana. Häntä ei haitannut edes se, että joulunpyhät olivat tulossa ja rakastaja menossa vaimonsa hoteisiin.

Larivaara oli yhtä valloittava kaksikon yhteisen firman talouspäällikkö Matilda Tahkolaaksona, joka kärsi vakavasta peliriippuvuudesta, mutta ei antanut se häiritä valoisaa elämänasennettaan.   

Kolmantena pyöränä näytelmässä pyöri sen huikean koreografian suunnitellut Torkkeli virkamieskyborgi Anjana. Kolmikon yhteistyö oli näyttämöllä saumatonta ja upeaa seurattavaa. Maailmanlopun meininki tuotiin näytelmään mukaan peräti yhdeksän ääniroolin avulla. 

Snickerin Itku vieraalle näytelmässä Havukainen loisti uimahallissa häiriköivänä vanhuksena. Manninen oli sotilasuransa alussa oleva, fyysistä terveyttä ja voimaa uhkuva luutnantti, joka oli tullut uimahalliin pitämän varusmiehille Cooperin testiä.

Kontrasti oli voimakas. Snicker on sijoittanut tarinaansa yllättäviä käänteitä, jotka korostivat sitä, että elämä ei aina kulje aina suunniteltuja latuja.

Oksasen Rakastan sinua jo nyt oli mukana viidestä pienoisnäytelmästä kootussa Itävallan kansallisteatterin Eurooppalainen ehtoollinen (Ein europäisches Abendmahl) näytelmässä. Neljä muuta käsikirjoittajaa olivat Szenen von Jenny Erpenbeck, Nino Haratischwili, Nobelilla palkittu Elfriede Jelinek ja Terézia Mora.

Näytelmäsikermä kantaesitettiin Wienin Burg-teatterissa tammikuussa 2017. Helsingin kaupungiteatterin Vain parasta minulle siis toistaa samaa ideaa.

Oksanen on näytelmäkirjailijana omaksunut Keski-Euroopassa valtavirtaa teatterissa edustavan tyylin. Voimakkaasti etäännytetty näytelmä koostui kahdesta pitkästä monologista, joita täydensi Helena Haarasen äänirooli videolta.

Manninen näytteli ukrainalaista Dariaa, nuorta yksinhuoltajaa joka yrittää päästä velkaloukusta ryhtymällä sukusolujen luovuttajaksi. Nalbantoglu näytteli suomalaista Marjaa, joka kärsii lapsettomuudesta ja sen aiheuttamista vakavista pakko-oireista.

Molemmat olivat uhreja. Darian tarinan traagisuutta korosti se, että Ukrainassa luottotietojen menetys ei ole se pahin asia, mikä pikavippikierteeseen joutunutta ihmistä kohtaa. Köyhyys, korruptoitunut hallinto, järjestäytynyt rikollisuus ja näköalattomuus ajavat maassa nuoria naisia epätoivoisiin ratkaisuihin ja hyväksikäytön uhreiksi.

Näytelmän roolihahmot oli etäännytetty niin pitkälle, että heitä kohtaan oli vaikea tuntea mitään myötätuntoa. Tunnelma oli niin kylmä, että se melkein sai hampaat kalisemaan.

Tarinan ydin tuli kuitenkin näkyväksi todella taitavalla videoiden käytöllä.  Markkinavoimien julmat lainalaisuudet tehtiin selviksi, samoin se ristiriita, joka vallitsee mainosten lumetodellisuuden ja todellisuuden välillä.   

Vain parasta minulle

Rakastan sinua jo nyt

Käsikirjoitus Sofi Oksanen

Itku Vieraalle

Käsikirjoitus Elina Snicker

Merisää

Käsikirjoitus Maija Vilkkumaa

Ohjaus Aino Kivi

Lavastus ja projisointi Mika Haaranen

Pukusuunnittelu Laura Dammert

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu William Iles

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Aurora Manninen, Vappu Nalbantoglu, Kaisa Torkkel, Riitta Havukainen, Merja Lerivaara

Video ja äänirooleissa Helena Haaranen, Sävel Vakkala, Aino Kivi, Heikki Sankari, Jari Pehkonen, Janne Ahjopalo, Sanna-Jude Hyde, Ursula Salo, Risto Keskilahti, Leenamari Unho, Paavo Kääriäinen      

Vaimo, rakastajatar, punkkari poika, puolalainen putkimies ja paras ystävä pukkina kaalimaalla – ranskalaisen Florian Zellerin komedia ammentaa hauskuutensa perinteisistä asenteista

Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Komediaa ei syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen elävän yleisön edessä on.

Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.

Ilmeisesti käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan osalta huipussaan.

Mutta ei Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.  

Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.

Ranskalaiset teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu kansankomedia.

Tällaiset määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.

Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.

Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.

Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.

Zeller käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.

Jatkossa vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.

Lounatvuoren käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.

Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.

Zeller on kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.

Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.

Tarinan juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.

Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.

Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.

Työskentely ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut torstain onnistumista.

Ruotsinkielisellä teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.

Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.

Täydellinen lauantai

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019

Käsikirjoitus Florian Zeller

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu Antero Mansikka

Naamioiden suunnittelu Maija Sillanpää

Rooleissa Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila

Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen on kuin Faust, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa

Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.

Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.

Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.

Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.

Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.

Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.

Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.

Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.

Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.

Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.

Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.

Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.

Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.

Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.

Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.

Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.

Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.

Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.

Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.

 

 

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus Antti Mattila

Puvut Elina Kolehmainen

Valot Mika Ijäs

Ääni Eradj Nazimov

Naamiointi Milja Mensonen

Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen

 

Suomen hauskin mies on riemastuttava komedia ja teatterin yhteisöllisyyden ylistys

Timo Hietalan kupleteista ja näyttelijöiden omintakeisesta tanssista syntyi useita riemastuttavan hauskoja kohtauksia. Kuvassa Heikki Ranta, Martti Suosalo ja Pekka Huotari.. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa on nyt teatterin harrastajille tarjolla oikea herkkupala. Suomen hauskimmassa miehessä näytellään aivan upeasti. Martti Suosalo on tässä näytelmässä maineensa veroinen virtuoosi. Mutta ei hauskanpito jää Suosalon varaan. Koko ensemble näyttelee nyt kuin hurmoksessa.

Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään käsikirjoitus, Kujanpään ohjaus ja Pekka Korpiniityn lavastus muistuttavat kukin yhdessä ja erikseen yhdessä huikean näyttelijäntyön kanssa jotakin sellaista, jota sanotaan täydelliseksi.

Kun tähän soppaan on vielä lisätty Timo Hietalan musiikki, Sari Salmelan puvut, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran äänisuunnittelu ja Tuula Kuittisen naamioinnit, kokonaisuudesta syntyi aivan upeaa teatteria, johon oli ilo myös katsojana heittäytyä täysillä mukaan. Sai nauttia ja nauttia ja nauttia ensimmäisistä hetkistä viimeisiin, sai nauraa usein ja välillä silmät tuppasivat kostumaan myös liikutuksesta.

Suomen hauskin mies on teatteria teatterista, oikea teatterin yhteisöllisyyden ylistys. Kuten Suosalon bravuurissaan esittämä näyttelijä ja punapäällikkö Toivo Parikka julistaa, rintamalta voi karta, mutta ei koskaan näyttämöltä.

Suomen hauskin mies on Helsingin kaupunginteatterin puheenvuoro sisällissodasta tai kansalaissodasta käytyyn keskusteluun. Reitala ja Kujanpää ovat kirjoittaneet käsikirjoituksessa auki tuon sata vuotta sitten käydyn sodan keskeiset kipukohdat.

Näytelmän tematiikka kulkee samoja polkuja kuin esimerkiksi Kom-teatterin Verisuusuissa poljetaan. Aluksi kuvataan sodan voittaneiden valkoisten koston kauheutta. Sitten tehdään ensimmäiset hapuilevat eleet kohti sovintoa.

Tämän jälkeen Suomenlinnan vankileirillä viruville Helsingin Työväen Teatterin näyttelijöille muistuvat mieleen myös omat pahat teot.

Väkivaltaisten konfliktien taustalla on aina yleisiä yhteiskunnallisia syitä. Pelkkä yhteiskuntaluokkien räikeä eriarvoisuus ei vielä johtanut Suomessa sisällissotaan. Tarvittiin vielä ensimmäinen maailmansota, Venäjän bolševikkien agitaatio ja viljantuonnin loppumisesta johtunut nälänhätä.

Reitalan ja Kujanpään hieno psykologisesti tarkkanäköinen oivallus on siinä, ettei nämä tekijät edes yhdessä vielä avaa portteja yksittäisille hirmuteoille. Tarvitaan yksilön omaan henkilöhistoriaan ja traumoihin perustuva henkilökohtainen syy, joka lopulta saa ihmisen painamaan liipaisinta.

Reitala ja Kujanpää eivät kuitenkaan jätä kehyskertomustaan edes tähän. Näytelmä päättyy vielä yhteen, todella yllättävään käänteeseen, jossa höyhenet pöllähtävät oikein kunnolla.

Tätä juonen käännettä on tässä turha paljastaa. Viimeisen kohtauksen vaikuttavuus pedataan esityksen aikana ja sen arkkitehtina toimii Reitalan ja Kujanpään ohella Rauno Ahonen, joka teki aivan huikean upean roolityön vankileirin komendantin, kapteeni Hjalmar Kalmin roolissa.

Ahonen antaa pokerinaamallaan pahuudelle todella arkiset ja sellaisina hyvin pelottavat kasvot. Ahonen on paitsi vallanhimoinen mitättömyys keisarin valtaa havittelevassa Suomessa vuonna 1918, myös tämän päivän uusliberalisti, jonka mielestä ihmisellä ei ole mitään itseisarvoa, vaan ihmisen arvo perustuu siihen, miten paljon hän ansaitsee rahaa.

Kujanpään ohjaus on todella hieno taidonnäyte. Suomen hauskin mies on hurjaa vauhtia etenevä komedia, jossa ei ole yhtään kuollutta kohtaa. Koomisten kohtausten iskut osuivat aina aivan oikea-aikaisesti siihen kohtaan, jossa nauruhermot ovat solmussa rintalastan alla.

Aivan upeasti toteutetut sisääntulot veivät katsojan pykimättä myös seesteisten kohtausten tunnelman ytimeen. Teatteri on parhaimmillaan juuri silloin, kun elämä on ihmeellistä ja arvoituksellista myös näyttämöllä.

Kujanpään ohjauksen kivijalka on Korpiniityn lavastus. Korpiniitty on rakentanut kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivälle osalle ja sen ympärille toimivan kokonaisuuden, jonka avulla ohjaajan on ollut helppo ottaa näyttämötila haltuunsa.

Kiivaan menon keskellä ehditään vielä käsitellä perusteellisesti suomalainen humala ja käydä porukalla saunassa. Molemmat kohtaukset ovat sisäpiirin vitsejä, jotka avautuvat helposti myös katsojalle. Hurmioituneessa, aivojen mielihyvähormonien oksitosiinihumalassa ihminen on näyttämöllä ja miksei myös oikeassa elämässä paljaimmillaan – ja onnellisimmillaan.

Oman lukunsa ansaitsee Hietalan musiikki. Hietala on herättänyt näyttämöllä henkiin viime vuosisadan alun kuplettiperinteen. Kohtaukset, joissa Suosalo ja kumppanit esittivät näitä lauluja omaperäisellä koreografialla höystettyinä, olivat riemastuttavan hauskoja.

Suomen hauskin mies on oikea teatteritaiteen ylistys. Samalla Reitala ja Kujanpää käyttävät painavan puheenvuoron rohkeuden ja sananvapauden puolesta. Teatteri heijastelee omaa aikaansa niin hyvässä kuin joskus myös pahassa. Suomen rohkeimman miehen sanoma on selvä aina manifestiksi asti: Myös taiteilijoilla ja nimenomaan taiteilijoilla pitää olla rohkeutta sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita, kun on tämän sanomisen paikka ja aika.

Helsingin kaupunginteatteri: Suomen hauskin mies

Käsikirjoitus: Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Lavastus: Pekka Korpiniitty

Musiikki: Timo Hietala

Puvut: Sari Salmela

Valot: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu:Aleksi Saura

Naamiointi: Tuula Kuittinen

Rooleissa: Martti Suosalo, Heikki Ranta, Rauno Ahonen, Vappu Nalbantoglu ,Risto Kaskilahti, Mikko Reitala, Jarkko Soininkoski, Annika Venäläinen, Jani Jokinen, Tatu Sinisalo, Tuukka Leppänen, Petrus Kähkönen, Jari Pehkonen, Pihla Pohjolainen, Heikki Sankari, Tatu Sinisalo, Jesse Mast, Jarkko Soinikoski, Annika Venäläinen, Jani Jokinen ja Heikki Ranta

Minä myös olin ahne ja palvoin kultaista vasikkaa

Teatteri-ilmaisun vahvuuksiin kuuluu illuusio yhteisöllisyydestä. Toisen näytöksen alussa nähty yhteiskuvakohtaus oli toteutettu tavattoman kauniisti. Kuvassa Petrus Kähkönen, Heidi Herala, Rauno Ahonen, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Helmi-Leena Nummela ja Jari Pehkonen. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Kaikkea ei tarvitse perustella tai edes ymmärtää. Teatterissa kohtauksen estetiikan voi rakentaa puhtaasti läsnäolon varaan. Ohjaaja Heidi Räsänen onnistuu tässä myös työryhmineen erinomaisesti. Helsingin kaupunginteatterin Kultainen vasikka sai hieman hapuilevan alun jälkeen ilmaa siipiensä alle.

Maria Jotunin Kultainen vasikka on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko. Se on pysynyt merkkiteoksena, johon yhä uudet tekijäpolvet tarttuvat, jo puhtaasti teatteritaiteen omien lainalaisuuksien kautta.

Jotuni on kirjoittanut näytelmäänsä viisi hienoa naisroolia. Perjantain näytöksessä Vappu Nalbantoglu, Heidi Herala, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde ja Ursula Salo kiittivät ja antoivat palaa oikein kunnolla.

Jotunin ja hänen aikalaistensa näytelmät eivät todista sen väitteen puolesta, että suomi ei ole mikään kieli, vaan tapa istua penkin päässä karvat korvilla. Kultainen vasikka on erittäin puhelias näytelmä ja ehkä juuri näytelmän alussa näytelmän Eedit Honkaa näyttelevällä Nalbantoglulla oli pieniä ongelmia puhetekniikkansa kanssa.

Räsänen keventää ohjaajana klassikon raskasta verbaalista kuormaa tuomalla näyttämölle nykyteatterille tyypillisen vahvan fyysisen läsnäolon. Esityksen fyysisyys huipentuu esityksen viimeiseen kohtaukseen, jossa Eeditin pikkusiskoa Lahja Ahlroosia näyttelevä Nummela antaa nuoriin liittyvän toivon paremmasta näkyä ja kuulua oikein megafonin kanssa.

Nummelan energiapurkaus herätti varmasti viimeisenkin meistä katsomon puolella oman kyynisyytemme untuvavaipan alla torkkuneista katsojista.

Antti Mattilan ideoima lavastus tukee näytelmän dramaattisia käänteitä. Pienten piirien rosvouksesta yleiseksi kansanhuviksi yltyvä keinottelu saa yhteiskunnan tukipylväät huojumaan ihan konkreettisesti. Itse asiassa itsenäistyvän Suomen kuplatalous seisoo jo näytelmän alussa tukevasti kaikki tukijalat ilmassa.

Hieno yksityiskohta on myös näyttämölle tuotu hedelmäpeli, jota aikaisemmin kutsuttiin myös yksikätiseksi rosvoksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan maan pienituloiset rahoittavat Veikkauksen pelien kautta parempiosaisten tyyriitä harrastuksia ja kulttuuririentoja parilla miljardilla eurolla vuodessa.

Sama peli on tietysti käynnissä suuressa mittakaavassa myös arvopaperimarkkinoilla. Omaan onneensa ja asiantuntijoiden neuvoihin luottavat piensijoittajat rahastetaan säännöllisin väliajoin.

Käsiohjelmassa Räsänen kertoo, ettei hänen ohjaamansa esitys pyri jäljittelyssään realismiin, vaan on kuin urbaani museoesine, jossa nykyaika ja mennyt kietoutuvat toisiinsa.

Näin asiat tietysti tuppaavat olemaan ihan jokaisessa klassikkotulkinnassa. Ajan patina näkyy. Meidän on liki mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, millaista varsinkin naisten elämä on ollut 1900-luvun alun sääty-yhteiskunnassa. Mutta ei omien tunteiden optimointi taloudellisesti kannattavalla ja kestävällä tavalla liene mitenkään poikkeuksellista myöskään tämän päivän maailmassa.

Räsänen on nyt joka tapauksessa hyvin vavahduttavalla tavalla kiinni nykyajassa. Talouden ”raudanlujat realiteetit” ja se todellisuus, johon elämä maapallolla perustuu, eivät ole vielä koskaan olleet näin kaukana toisistaan.

Jotuni oli reilut sata vuotta sitten vielä optimisti. Naiset olivat saaneet Suomessa äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa toisena maana maailmassa vuonna 1906. Myös naisten taloudellinen itsemääräämisoikeus oli vähitellen tunnustettu lainsäädännössä. Tosin avioliitossa elävät naiset vapautuivat aviomiestensä taloudellisesta holhouksesta lopullisesti vasta vuonna 1930 säädetyllä avioliittolailla.

Suomen piskuisen rahaeliitin keinottelusta ja moraalikadosta kertova Maria Jotunin näytelmä haudattiin hiljaisuuteen yli 20 vuodeksi heti kantaesityksen jälkeen sisällissodasta toipuvassa Suomessa. Sodan voittajat eivät halunneet nähdä malkaa omissa silmissään.

Jotunin modernit ihmiskuvat sopivat varmasti myös huonosti sääty-yhteiskunnan patriarkaalisen ihmiskuvaan. Jotunin näytelmän naiset ovat ihmisiä, yksilöitä, eivät huoria tai madonnia. Tällainen näytelmä kestää aikaa ja aikalaisten tulkintoja.

Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö: Kultainen vasikka 27.10.2017.

Teksti: Maria Jotuni

Ohjaus: Heidi Räsänen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Sanna Levo

Dramaturgi: Henna Piirto

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Musiikin sävellys, sovitus ja sellon soitto: Petrus Kähkönen

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Tuukka Leppänen, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Helmi-Leena Nummela, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Ursula Salo ja Petrus Kähkönen.

 

 

Kremlin kellot soivat yhä kovaa

Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Stalinia näytelmässä näyttelevät Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Roine ei tosin itse näytelmässä kiipeä kertaankaan puhuvaksi pääksi lavastaja Vladimir Boerin näyttömölle pystyttämän suuren torson päälle. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Toveri K ei ole katsomossa järjen, vaan tunteen asia. Venäläisen Roman Viktjukin ohjaamassa teatterissa ei ääntä tai hikeä säästetä. Josif Stalinilla oli tapana kutsua kirjailijoita ihmismielen insinööreiksi. Viktjuk vie katsojan ihmismielen kuntosalille.

Toveri K on kuin ooppera, jossa kuoro-osuuksista vastaa Mieskuoro Huutajat ja aariat vetää Vappu Nalbantoglu huikealla alttosopraanolla. Meno näyttämöllä on armotonta. (Ja mitkä muskelit!)

Oopperan lauteille sopisi hyvin myös Vladimir Anosovin koreografia. Esitys perustuu hurjaan fyysiseen läsnäoloon. Ainakin esityksen katsoja on maitohapoilla jo tämän kahden ja puolen tunnin yksinäytöksisen maratonin alkumetreillä.

Nyt eletään tammikuun alkua. Silti tekee mieli väittää, että kaupunginteatterin Toveri K on vuoden teatteritapaus. Toveri K on näytelmä, jota teatteria vakavasti harrastavan katsojan ei missään tapauksessa kannata jättää väliin.

Toveri K on vyörytys, joka vie katsojan mukanaan. Alkujärkytyksen jälkeen se kuitenkin potkii myös ajatukset liikkeelle. Esityksen loistelias jälkimaku syntyy siitä, että sen jokainen yksityiskohta on ilmiselvästi äärimmäisen tarkkaan mietitty. Ja olen varma, että tämä jälkimaku viipyy jossain aivojen perukoilla vielä pitkään.

Venäjällä kovassa maineessa oleva näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut näytelmän Otto Wille Kuusisesta varta vasten Helsingin kaupunginteatterille. Torstaina kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin näytelmän kantaesitys.

Punaisten puolella kapinoinut Kuusinen pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja nousi lopulta maan korkeimpaan johtoon. Hän palveli uskollisesti Josif Stalinin hirmuhallintoa aina verisen diktaattorin kuolemaan asti.

Näytelmän tematiikassa on paljon samaa kuin Sofi Oksasen kirjaan perustuvassa Kansallisteatterin näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat.

Kuusinen ei kuitenkaan ollut vain epätoivoissa oloissa kaikki ihanteensa pettävä Edgar Moes, vaan jotakin vielä pahempaa. Stalinin ja Adolf Hitlerin hirmuhallinnot eivät olisi pysyneet pitkään pystyssä ilman Kuusisen kaltaisia lahjakkaita ja pystyviä virkamiehiä.

Kuusinen oli lähtökohtaisesti humanisti ja kulttuuri-ihminen. Mikä sai hänet vaihtamaan nahkaansa kuin käärme Stalinin oikkujen mukaan ja kieltämään kolmesti jopa oman poikansa ja vaimonsa, kun Stalin surmautti lähes kaikki hänen työtoverinsa ja ystävänsä sekä suuren joukon kaikista kansalaissodan jälkeen venäjälle henkensä edestä paenneista entisistä punakaartilaisista?

Mikä sai Kuusisen myymään sielunsa paholaiselle? Radzinskilla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen.

Kuusisen älykkyydestä ja tavattomasta lahjakkuudesta kertoo jotakin jo se, että hän selvisi hengissä tästä lihamyllystä. Näin lahjakkaan ihmisen kohdalla silkka kuolemanpelko ei mitenkään selitä hänen käytöstään. Kuusisen piti myös uskoa vahvasti siihen, mitä hän teki.

Kuusisen tarina on tuttu aina talvisodan syttymiseen asti jokaiselle, joka on lukenut sodan kynnyksellä takaisin Suomeen loikanneen kommunistin Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmat.

Todella yllättävää oli se, miten lähellä Tuomisen ja Kremlin arkistot kolunneen Radzinskin näkemykset tuon ajan tapahtumien syistä ja seurauksista ovat.

Myös johtopäätökset ovat samat. Suomalaiset olisivat saaneet jakaa tšetšeenien kohtalon, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut miehittämään maan. Koko uppiniskainen ja sisukas kansa olisi karkotettu pakkotyöleireille Siperiaan.

Rdazinskin näkemys meistä parhaillaan omassa surkeudessamme rypevistä suomalaisista on mairitteleva. Ehkä eniten keskustelua syntyy ohjaaja Viktjukin ratkaisu esittää Mannerheim (Markus Saari) nuorena ja kirkasotsaisena sankarina, joka karauttaa näyttämölle sinisellä naistenpyörällä.

Tälläkin ratkaisulla on ainakin yksi aivan itsestään selvä perustelu. Mannerheim edustaa tässä tahtojen taistelussa nuorta, vasta itsenäistynyttä tasavaltaa, joka saa haasteen yli 300 vuotta jatkuneen imperiumin kaikkien aikojen suurimmalta ja julmimmalta ”tsaarilta”.

Vladimir Boerin lavastus on nerokas. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nimensä mukaisesti suuri, mutta periaatteessa varsin yksinkertaisilla keinoilla Boer saa sen näyttämään sunnattomalta. Hakemattakin tulee mieleen vanha vitsi Leningradin korkeimmasta rakennuksesta. Sieltä kun avautui näköala aina Siperiaan asti.

Voiko hirmuhallinnon rajattomuutta ja autiutta tehokkaammin kuvata?

Kuntosalilaitteet näyttämöllä kelpaavat varmasti symbolisoimaan keinoja, joilla maaorjuuteen perustuneesta, puolifeodaalisesta Venäjästä leivottiin Stalinin toimesta teollisuusmaa, jossa tuotanto ainakin tilastoissa kasvoi maailmanennätysvauhtia. Jokainen tosimielessä kuntosalilla treenaava tietää ainakin periaatteessa, millaista on stahanovilainen itsekuri ja työn sankaruus.

Rankin yksityiskohta lavastuksessa liittää näytelmän saumattomasti nykyaikaan. Näyttämöllä on kaksi suurta rintakuvaa. Toinen esittää katsojille kieltään näyttävää Josif Vissarionovitš Džugašviliä ja toinen ilmiselvästi Vladimir Putinia. Tsaari on kuollut, eläköön tsaari!

Anosovin koreografian merkityksiä ja juuria ei tarvitse kaukaa hakea. Askelkuviot ovat kuin suoraan Leninin mausoleumilla ilmeisesti yhä vielä määrätunnein toistuvasta vahdinvaihtorituaalista.

Kuusisen roolin näyttelee Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola, ja mikä ettei. Myös Sarkola on jo vuodesta 1997 joutunut palvelemaan hirmuhallitsijaa, joka ainakin täällä Lappeenrannassa pasittaa henkiseen Siperiaan taiteellisesti kunnianhimoisen teatterin tekijät yhä uudelleen.

Olin ensi-illassa havaitsevinani Sarkolan otteissa jonkinlaista epävarmuutta.

Esko Roine näytteli jo kuolemaa tekevää Stalinia suvereenein ottein.

Nuoren polven Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Sami Paasila, Ville Sormunen, Aleksi Seppänen ja Sami Uotila ovat treenanneet itsensä huippukuntoon näytelmää varten. Kuntosalilla on vietetty todennäköisesti todella paljon aikaa.

Samaa fyysistä voima edustaa myös Vappu Nalbantoglu Kuusien toisen vaimon Aino Kuusisen roolissa. Nalbantoglu on näyttämöllä kommunismin henki, primus motor, joka pitää tarinan käynnissä.

Olin varma, että Nalbantoglu on taustaltaan tanssija, ennen kuin tarkistin asian.

Raataminen palkitsee ainakin esityksen katsojaa. Vaikka Viktjukin ohjaus perustuu itse asiassa tavattomaan määrään toistoja samasta teemasta, katsojan kannalta esitys toimii kuin rankka kuntosalitreeni, olo muuttuu yhä euforisemmaksi toisto toiston jälkeen.

Ilmaisu tulee lihasmuistista. Meillä Jouko Turkan edustamaa teatterikäsitystä on jaksettu pilkata ja epäillä vuosikymmenestä toiseen. Venäjällä teatterin suuret nimet uskovat ilmiselvästi raatamisen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Teatteri on laji, jossa se että tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää, ei riitä vielä mihinkään.

Toveri K on näytelmä, joka jokaisen pitää itse kokea. Näytelmän historiallinen painolasti on hieman kevyempi kantaa, jos hankkii käsiohjelman. Käsiohjelmasta löytyy lyhyt luonnehdinta kaikista niistä ihmisistä, joiden nimet nousevat näyttämöllä esiin.

Aino Kuusinen oli palava aatteen nainen, joka sai palkakseen uhrauksissaan 15 vuoden työleirituomion. Pariskunnan suhde nousee näytelmän johtoteemaksi tietenkin dramaturgisista syistä.

Stalinin hirmuhallinnon uhrien luku lasketaan miljoonissa. Teloituksissa, orjatyössä vankileirien epäinhimillisiässä oloissuhteissa ja pakkokollektivisoinnin aiheuttamissa nälänhädissä kuoli joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 miljoonaa ihmistä.

Ne ovat lukuja, joita me emme mitenkään pysty ymmärtämään.

Yksilötasolla Kuusisen edustamien kommunistien tasa-arvopuheiden ja tekojen ristiriita on helppo mieltää. Kuusinen oli perustamassa ja johtamassa maailmanvallankumousta ajanutta kolmatta internationaalia kominternia ja sen perillistä kominformia.

Naisten kannalta tällainen kommunistinen maailmanvallankumous olisi ollut varmasti yhtä siunauksellinen asia kuin äärimuslimien maailmanvalta nyt.