Rikos ja rangaistus Monika Fagerholmin tapaan – Helsingin kaupunginteatterin sovitus kirjasta on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen – Kuka tappoi bambin? on tarina kasarisukupoven lapsista

Misa Lommin näyttelemä Emmy on tarinassa Gusten elämän rakkaus. Nuorta 16-vuotiasta Gustenia näyttelee Jaakko Hutchings ja tarinan kertojaa, 26-vuotiasta Gustenia Pyry Nikkilä, kuvassa taustalla. Eläinklinikalla harjoittelijana työskentelevän Emmyn suuri rakkaus ovat koirat. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kuka tappoi bambin? on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen näytelmä. Pipsa Lonka on onnistunut suurenmoisesti Monika Fagerholmin omaäänisen kielen sovittamisessa näyttämölle.

Fagerholm on omaääninen kirjailija, jonka lause hakee vertaistaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuka tappoi bambin? on täynnä viitauksia kulttuuriin ja uskontoon, eikä dramaturgin haastetta vähennä se, että romaanissa siirrytään aikatasolta toiselle taitoluistelijan notkeudella. Miten muuttaa sana lihaksi, miten luoda näyttämölle se mielenmaisema, jonka Fagerholmin kirja lukija mielessä herättää?

Helsingin kaupunginteatterille kirjan dramatisoinut Lonka on löytänyt vastaukset tähän kysymykseen. Mahdoton tehtävä voidaan ratkaista pelkistämällä, tarttumalla siihen, mikä tuntuu kaikkein oleellisimmalta. Fagerholmin romaanin ja myös näytelmän ytimessä on sitaatti Simone Weililta. Se on muunnelma Raamatun kaksoiskäskystä: ”Rakasta itseäsi kuten vierasta itseään merkitsee kääntäen: Rakastaa itseään kuten vierasta.”

Sitaatin on kirjassa alleviivannut veljensä kuoleman jälkeen teologian opintonsa lopettanut ja ihmissuhteissaan tuuliajolle ajautunut tarinan Saga-Lill (Aksinja Lommi). ”Rakasta itseäsi kuten vierasta.”

Fagerholmin kirjan voi lukea yksilötasolle vietynä kuvauksena itsestään suurta melua pitävän kasarisukupolven lapsista. Tarinan keskiössä on brutaali rikos, neljän lukioikäisen teinipojan tekemä joukkoraiskaus. Tästä hirmuteosta kasvaa syyllisyys, joka lopulta tuhoaa sekä tekijöiden että heidän läheistensä elämän tavalla tai toisella. Tosin näytelmässä poikien vanhempien kohtalo jäi avoimeksi.

Sukupolvitematiikkaan viittaa jo näytelmän nimi. Se on sitaatti edellisen sukupoven kapinan aloittaneen punkbändi Sex Pistolsien biisistä Hwo killed Bambi?

Kuka tuhosi meidän lapsuutemme ja illuusiot onnellisesta elämästä?

Ranskalaisen filosofin Weilin edellisen vuosisadan alkupuolella antama määritelmä vieraantumiselle on yhä tätä päivää ja varsinkin tätä päivää. Seksipyssyjen esittämään haasteeseen meistä itse kukin voi etsiä vastausta peiliin katsomalla. Nuorten tekemät joukkopahoinpitelyt yleistyvät hurjaa vauhtia, tai ainakin tekijöiden niistä kuvatut videot leviävät nyt verkossa kulovalkean tavoin.

Fagerholmin kirjassa väkivalta varjostaa nuorten miesten elämää. Gusten hakkaa parhaan ystävänsä Nathanin ja Nathan puolestaan pahoinpitelee samaan kaveripiiriin kuuluvan Cosmon sairaalakuntoon.

Näytelmässä tämä väkivaltaisuus kuvattiin liikekielen kautta. Justus Pienmunnen koreografiassa pääosaan nousi hänen itsensä näyttelemän Nathanin rooli. Näyttämön Nathan oli ehkä enemmän punttisalilta itsetuntoa hakenut macho kuin notkea taitoluistelija. Tulkinta osui kuitenkin hienosti näytelmän kokonaisuuteen, jossa Nathan oli myös joukkoraiskauksen aloitteentekijä.

Nopeiden aikasiirtymien ongelman Lonka oli ratkaissut suorastaan nerokkaasti. Näyttämöllä oli samaan aikaan kaksi eri ikäistä Gustenia. Ratkaisu teki näytelmän kertojan, Pyry Nikkilän näyttelemän 26-vuotiaan Gustenin sisäisen dialogin näkyväksi. Samalla 16-vuotiasta Gustenia näytelleen Jaakko Hutchingsin läsnäolo näyttämöllä kertoi, miten meidän muistomme toimivat. Meidän aivomme on elävä organismi, joka luo nämä muistot yhä uudestaan. Kaikki aikaisemmat versiot meistä ovat meissä läsnä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Meidän pitää ainakin yrittää rakastaa noita aikaisempia versioita itsestämme kuin itseämme.

Erittäin toimiva oli myös ratkaisu, jossa raiskauksen uhri, kirjan Sascha Anckar etäännytettiin niin, ettei hän ollut mukana roolihenkilönä näyttämöllä lainkaan. Joukkoraiskauksen kuvottavat yksityiskohdat tuotiin näyttämölle vain sanallisen kuvailun avulla. Ratkaisu ei kuitenkaan vähentänyt tämän rikoksen kauhisuttavuutta – päinvastoin, se avasi ne torjunnan portit, jotka me mielessämme tavallisesti lukitsemme äärimmäistä pahuutta kohdatessamme.

Longan ratkaisu on tietysti myös taiteen etiikan kannalta oikea. Teatteri ei kaipaa eikä tarvitse yhtään näyteltyä raiskausta.

Kuka tappoi Bambin? alkoi tyhjän tilan teatterina. Kuvan kohtauksen huonekalut siirrettiin näyttämölle tämän kohtauksen ajaksi. Kuvassa Jaakko Hutchings (näytelmän nuori Gusten), Nathanin isää Abbea näyttelevä Kari Mattila, Nathanin äitiä Annelisea näyttelevä Heidi Herala ja näytelmän Nathan Justus Pienmunne. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Myös Riikka Oksanen käytti taitavasti etäännyttämistä näytelmän ohjauksessa. Fagerholmin romaanin alussa seisotaan järven rannalla ja samaa avaruuden tunnetta Oksanen oli saanut ensemblensä kanssa näytelmän tarinaan.

Saimme nauttia aivan poikkeuksellisen hienovireistä näyttelijäntyöstä. Tarinan roolihenkilöt kokivat intohimoa, onnistumisen iloa, torjutuksi tulemisen aiheuttamaan tuskaa ja musertavaa syyllisyyttä. Mitään ei kuitenkaan väännetty rautalangasta, vaan näytelmä tarjosi meille katsojille oivaltamisen iloa. Fagerholmin hieno kieli muuttui eleiksi, ilmeiksi ja fyysiseksi läsnäoloksi.

Teatteriesitys on aina osiensa summa ja tässä Janne Vasaman ja kumppaneiden loistelias skenografia oli se pala, joka todella teki Fagerholmin kirjan maailman näkyväksi. Hyväosaisten huvilakaupunki ja Nathanin perheen upea omakotitalo, aavelaiva avautuivat näyttämölle metallinhohtoisina. Taustakankaalla lainehti Mika Haarasen projisoima Kylmäjärvi.

Kari Leppälän suunnittelema valaistus käsitteli myös osaltaan näytelmän moraalidilemmaa. Salamavalojen tavoin välkkyvät valot kuvasivat osuvasti sitä media- ja somemyrskyä, jonka hyväosaisten perheiden poikien tekemä joukkoraiskaus sai tarinassa aikaan.

Yleisellä tasolla tätä tarinan osa-aluetta laajensi Tiina Kaukasen pukusuunnittelu. Miljoonat julkiset ja yksityiset kamerat ovat tehneet sen, että meillä ei kodin ulkopuolella ole enää yksityisyyttä. Siksi pään ja ainakin osan kasvoista peittävästä hupparista on tullut lähes välttämätön vaate monille nuorille. Tarinan nuorten aikuisten elämä on sosiaalisen median kautta ollut julkista ehkä aivan lapsesta asti.

Tyypillistä oli myös se, että raiskaukseen syyllistyneiden poikien vanhemmat puolustivat lapsiaan viestintäpalvelu X:stä entisestä Twitteristä tutulla tyylillä. Nathan äitiä Annelisea näytellyt Heidi Herala haukkui kysymyksiä tehneitä toimittajia kommunisteiksi ja raiskauksesta kirjoittaneita lehtiä kommunistipaskaksi. Kärjistys oli osuva.

Näytelmän tarina lähti liikkeelle siitä, että samaan kaveripiiriin kuulunut Cosmo haluaa hyödyntää elokuvayhtiönsä nimissä tapauksen saamaa valtavaa julkisuutta ja tehdä joukkoraiskauksesta dokumenttielokuvan.

Temaattisesti Fagerholmin kirja on kuin Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan sovitettuna. Gusten on tarinan Raskolnikov, joka syyllisyydentunnossaan ilmiantaa itsensä ja raiskaukseen osallistuneet toverinsa. Lopulta vain Nathan tuomitaan oikeudessa ja hänkin saa lievän tuomion. Vanhempien vaikutusvalta ja varakkuus pelastaa muut kokonaan pälkähästä. Nathanan isän Abben (Kari Mattila) rahoilla myös Cosmon aikeet tehdä aiheesta dokumentti haudataan hiljaisuudella.

Mikään ei ole maailmassa tässä suhteessa muuttunut.

Mika Haarasen projisoinnit näyttelijöiden katseista olivat vaikuttavia. Justus Pienmunnen koreografian aggressivinen liikekieli kuvasi tarinan nuorten taipumusta väkivaltaan, joka tarinan ytimessä purkautuu brutaaliksi joukkoraiskaukseksi. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri    

Näytelmän loistelias lavastus vei meidät jo ensimmäisessä kohtauksessa Fagerholmin kirjan maailmaan. Näyttelijät oli asemoitu pyörivälle näyttämölle tarkoin harkitulla tavalla ja katseiden keskipisteessä Gustenin äitiä Angelaa näytellyt Leena Rapola lauloi alastomana läpinäkyvässä kylpyammeessa istuen oopperaa.  

Näytelmä varmasti avautuu helpommin niille, jotka ovat lukeneet kirjan. Siihenkin liittyy teatterin kannalta riskejä. Sanna Kangasniemen kritiikki Fagerholmin kirjasta Helsingin Sanomissa kuvannee hyvin sitä, miten Fagerholmin fanit hänen kirjojaan lukevat. Kangasniemen näytelmästä Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu on tässä suhteessa synninpäästö näytelmän tekijöille.   

Kuka tappoi bambin?

Helsingin kaupunginteatterin esitys pienellä näyttämöllä 2.9.2023

Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin Vem dödade bambi?

Suomennos: Laura Jänisniemi

Dramatisointi: Pipsa Lonka

Ohjaaja: Riikka Oksanen

Koreografia: Justus Pienmunne

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Projisoinnit: Mika Haaranen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Henna Piirto

Kuvat: Noora Geagea

Rooleissa: Jaakko Hutchings, Pyry Nikkilä, Justus Pienmunne, Elias Keränen, Leena Rapola, Heidi Herala, Kari Mattila, Misa Lommi, Aksinja Lommi

Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria – tulkinnan tuoreus kertoi näytelmän teemojen ajattomuudesta

Pienissä ketuissa Hubbardin sisarukset olivat näytelmän alussa tekemässä ovelaa liiketoimea. Kuvassa Sari Siikander, Rauno Ahonen, Seppo Halttunen. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria. Lilliam Hellmanin näytelmässä on selkeä juoni ja tarina kerrotaan sujuvan dialogin kautta.

Tiistai-illan esityksessä taitava ohjaus ja hienot roolityöt käänsivät veijaritarinana alkaneen näytelmän psykologiseksi draamaksi, jossa inhimillinen ahneus ja ihmissuhteiden välineellistäminen saivat jäätäviä sävyjä.

Hellmanin näytelmä kuvaa varmasti osuvasti, millainen naisen asema oli Yhdysvaltojen syvässä etelässä 1930-luvulla. Kaupunginteatterin sovituksen tuoreus vuonna 1939 kirjoitetusta näytelmästä todisti, etteivät kaikki asiat ole muuttuneet juuri paremmiksi 80 vuodessa edes meillä Suomessa.

Kari Heiskasen ohjauksessa näkyivät kokeneen ohjaajan taidot. Heiskanen on kohtausten ajoituksen mestari. Esitys toimi sisääntuloineen ja näyttämöltä poistumisineen kuin tarkkuuskello.

Heiskasella on ohjaajana myös ollut mistä ammentaa. Vuonna 1964 kuollut Hellman tunnettiin paitsi menestysnäytelmien kirjoittajana myös loistavana dramaturgina.

Pienten kettujen kaltainen draama elää näyttämöllä hyvien roolitöiden kautta. Hyvin kirjoitettu dialogi antoi mahdollisuuksia tulkintaan ja kaupunginteatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa kunnolla.

Pahikset ovat myös näyttämötaiteen suola. Ei siis ihme, että nyt orkesterin äänenjohtajana ensimmäistä viulua soitteli ja upeasti soittelikin Sari Siikander pahan Regina Giddensin roolissa.

Näytelmän alussa Siikanderin tulkitsema roolihahmo alkaa maksaa vanhoja kalavelkojaan kahdelle veljelleen Ben ja Oscar Hubbardille (Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen).

Sisarukset ovat yhdessä juonineet ovelan liiketoimen, jolla aikovat rikastua. Regina Giddens haluaa kuitenkin potista enemmän kuin oman osansa. Veljeksien pitää nyt maksaa siitä, että Regina on tyttönä ollut perheessään lapsuudestaan asti toisen luokan kansalainen.

Halttusen näyttelemä Ben Hubbard on olemukseltaan ekstrovertti narsisti ja Ahosen näyttelemä Oscar Hubbard introvertti vaimonhakkaaja. Yhteistä eriparisille veljeksille oli se, että kummankin moraali oli hyvin joustavaa laatua, kun epämääräisistä liiketoimista oli kysymys.

Regina kiristää veljiään sillä, että suunniteltuun liiketoimeen tarvitaan hänen miehensä Horace Giddensin (Risto Kaskilahti) rahat.

Kun rahoja ei saada veljekset varastavat Horace Giddensin obligaatiot tämän pankkilokerosta pankissa työskentelevän Oscarin pojan Leo Hubbardin (Paavo Kääriäinen) avulla.

Veljeksille ei obligaatioiden varastamisesta koidu mitään seurauksia, koska Horace Giddens ei halua nostaa juttua. Regina Giddens sen sijaan joutuu kohtaamaan oman syyllisyytensä näytelmän lopussa, kun Horace Giddens kuolee sydänkohtaukseen ja hänen tyttärensä Alexandra (Elviira Kujala) hylkää äitinsä.

Hellman on näytelmällään epäilemättä halunnut sanoa, että naiset voivat olla aivan yhtä ahneita, tunnekylmiä ja julmia kuin miehetkin. Vain meidän suhtautumisemme heidän tekoihin on erilainen.

Eikä tässä suhteessa mikään ole muuttunut. Varmaan tälläkin hetkellä moni kyseenalaisin keinoin rikastunut mies patsastelee meillä arvostettuna liikemiesnerona, kun taas esimerkiksi vaikkapa ministerinäkin toiminut Anne Berner on julkisuudessa ripustettu ilmeisesti ikuiseen häpeäpaaluun.

Toinen näytelmän kantava teema oli ihmissuhteiden välineellistyminen. Regina Hubbard on nuorena solminut rakkaudettoman ”järkiavioliiton” kaupungin varakkaimman pankkiirin Horace Giddensin kanssa päästäkseen isänsä ja veljiensä vallan alta pois.

Kuvio on toistumassa näytelmän alussa, kun veljekset keksivät ajatuksen naittaa Giddensien tytär Alexandra Oscar Hubbardin pojalle Leolle. Näin haluttiin turvata hankittavan omaisuuden pysyminen suvulla.

Oscar Hubbard on puolestaan aikoinaan nainut varakkaan perheen tyttären Birdien (Linda Zilliacus), kun veljeksillä oli edellisen kerran polttava tarve saada rahoitusta liiketoimilleen.

Oscar palkitsee vaimoaan tästä hyvästä tyrannisoimalla ja pahoinpitelemällä häntä. Vaio hakee lohtua jääkylmään avioliittoonsa juomalla.

Eräänlaiseksi vertailukohdaksi Hellman on kirjoittanut näytelmään vanhan ja ramman palvelijattaren roolin. Addien (Ursula Salo) ja pankinjohtaja Horace Giddensin suhde perustuu luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen, eli se edustaa tarinan välineellistyneiden ihmissuhteiden vastakohtaa.

Pienet ketut

Käsikirjoitus Lillian Hellman

Suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen

Rooleissa Sari Siikander, Risto Kaskilahti, Elviira Kujala, Seppo Halttunen, Rauno Ahonen, Linda Zilliacus, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Pertti Koivula