Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria – tulkinnan tuoreus kertoi näytelmän teemojen ajattomuudesta

Pienissä ketuissa Hubbardin sisarukset olivat näytelmän alussa tekemässä ovelaa liiketoimea. Kuvassa Sari Siikander, Rauno Ahonen, Seppo Halttunen. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria. Lilliam Hellmanin näytelmässä on selkeä juoni ja tarina kerrotaan sujuvan dialogin kautta.

Tiistai-illan esityksessä taitava ohjaus ja hienot roolityöt käänsivät veijaritarinana alkaneen näytelmän psykologiseksi draamaksi, jossa inhimillinen ahneus ja ihmissuhteiden välineellistäminen saivat jäätäviä sävyjä.

Hellmanin näytelmä kuvaa varmasti osuvasti, millainen naisen asema oli Yhdysvaltojen syvässä etelässä 1930-luvulla. Kaupunginteatterin sovituksen tuoreus vuonna 1939 kirjoitetusta näytelmästä todisti, etteivät kaikki asiat ole muuttuneet juuri paremmiksi 80 vuodessa edes meillä Suomessa.

Kari Heiskasen ohjauksessa näkyivät kokeneen ohjaajan taidot. Heiskanen on kohtausten ajoituksen mestari. Esitys toimi sisääntuloineen ja näyttämöltä poistumisineen kuin tarkkuuskello.

Heiskasella on ohjaajana myös ollut mistä ammentaa. Vuonna 1964 kuollut Hellman tunnettiin paitsi menestysnäytelmien kirjoittajana myös loistavana dramaturgina.

Pienten kettujen kaltainen draama elää näyttämöllä hyvien roolitöiden kautta. Hyvin kirjoitettu dialogi antoi mahdollisuuksia tulkintaan ja kaupunginteatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa kunnolla.

Pahikset ovat myös näyttämötaiteen suola. Ei siis ihme, että nyt orkesterin äänenjohtajana ensimmäistä viulua soitteli ja upeasti soittelikin Sari Siikander pahan Regina Giddensin roolissa.

Näytelmän alussa Siikanderin tulkitsema roolihahmo alkaa maksaa vanhoja kalavelkojaan kahdelle veljelleen Ben ja Oscar Hubbardille (Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen).

Sisarukset ovat yhdessä juonineet ovelan liiketoimen, jolla aikovat rikastua. Regina Giddens haluaa kuitenkin potista enemmän kuin oman osansa. Veljeksien pitää nyt maksaa siitä, että Regina on tyttönä ollut perheessään lapsuudestaan asti toisen luokan kansalainen.

Halttusen näyttelemä Ben Hubbard on olemukseltaan ekstrovertti narsisti ja Ahosen näyttelemä Oscar Hubbard introvertti vaimonhakkaaja. Yhteistä eriparisille veljeksille oli se, että kummankin moraali oli hyvin joustavaa laatua, kun epämääräisistä liiketoimista oli kysymys.

Regina kiristää veljiään sillä, että suunniteltuun liiketoimeen tarvitaan hänen miehensä Horace Giddensin (Risto Kaskilahti) rahat.

Kun rahoja ei saada veljekset varastavat Horace Giddensin obligaatiot tämän pankkilokerosta pankissa työskentelevän Oscarin pojan Leo Hubbardin (Paavo Kääriäinen) avulla.

Veljeksille ei obligaatioiden varastamisesta koidu mitään seurauksia, koska Horace Giddens ei halua nostaa juttua. Regina Giddens sen sijaan joutuu kohtaamaan oman syyllisyytensä näytelmän lopussa, kun Horace Giddens kuolee sydänkohtaukseen ja hänen tyttärensä Alexandra (Elviira Kujala) hylkää äitinsä.

Hellman on näytelmällään epäilemättä halunnut sanoa, että naiset voivat olla aivan yhtä ahneita, tunnekylmiä ja julmia kuin miehetkin. Vain meidän suhtautumisemme heidän tekoihin on erilainen.

Eikä tässä suhteessa mikään ole muuttunut. Varmaan tälläkin hetkellä moni kyseenalaisin keinoin rikastunut mies patsastelee meillä arvostettuna liikemiesnerona, kun taas esimerkiksi vaikkapa ministerinäkin toiminut Anne Berner on julkisuudessa ripustettu ilmeisesti ikuiseen häpeäpaaluun.

Toinen näytelmän kantava teema oli ihmissuhteiden välineellistyminen. Regina Hubbard on nuorena solminut rakkaudettoman ”järkiavioliiton” kaupungin varakkaimman pankkiirin Horace Giddensin kanssa päästäkseen isänsä ja veljiensä vallan alta pois.

Kuvio on toistumassa näytelmän alussa, kun veljekset keksivät ajatuksen naittaa Giddensien tytär Alexandra Oscar Hubbardin pojalle Leolle. Näin haluttiin turvata hankittavan omaisuuden pysyminen suvulla.

Oscar Hubbard on puolestaan aikoinaan nainut varakkaan perheen tyttären Birdien (Linda Zilliacus), kun veljeksillä oli edellisen kerran polttava tarve saada rahoitusta liiketoimilleen.

Oscar palkitsee vaimoaan tästä hyvästä tyrannisoimalla ja pahoinpitelemällä häntä. Vaio hakee lohtua jääkylmään avioliittoonsa juomalla.

Eräänlaiseksi vertailukohdaksi Hellman on kirjoittanut näytelmään vanhan ja ramman palvelijattaren roolin. Addien (Ursula Salo) ja pankinjohtaja Horace Giddensin suhde perustuu luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen, eli se edustaa tarinan välineellistyneiden ihmissuhteiden vastakohtaa.

Pienet ketut

Käsikirjoitus Lillian Hellman

Suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen

Rooleissa Sari Siikander, Risto Kaskilahti, Elviira Kujala, Seppo Halttunen, Rauno Ahonen, Linda Zilliacus, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Pertti Koivula

Kinky Boots on aistivoimainen inhimillisyyden ja rakkauden ylistys – Helsingin kaupunginteatterilla on käsissään todellinen hitti

Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen loistavat Kinky Boots -musikaalin päärooleissa. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots on kallis produktio. Se näkyy myös lippujen hinnoissa.

Kinky Boots on myös esitys, aito Broadway-musikaali, johon varsinkin niiden, jotka käyvät harvoin teatterissa kannattaa panostaa. Se paljastaa ummikollekin, miten ilmaisuvoimainen väline teatteri on. Tällaista ei voi kokea missään muualla kuin teatterissa.

Näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa on sitä jotakin, jota on vaikea määritellä, mutta jonka aistii ja tuntee voimakkaasti.

Ainakin me tai useimmat meistä lauantain päivänäytöksen katsomossa istuneista koimme jotakin hyvin ainutkertaista. Nousimme spontaanisti osoittamaan seisaaltaan suosiota, kun upea loppukohtaus päättyi. Minä ja moni muu hihkui myös ääneen hyvää mieltään.

Minä liikutuksen kyyneleet silmissä, mikä tässä kai pitää häpeäkseen tunnustaa.

Angloamerikkalainen musikaali on epäilemättä todella vaativa musiikkiteatterin laji. Minulla ei ole edellytyksiä pätevästi arvioida Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsin kaikkia hienouksia. Vaikka Suomessa laitosteatterit tekevät ahkerasti musiikkiteatteria, aidot Broadway-musikaalit ovat täällä harvinaista herkkua.

Englannin kielen lauserakenne ja sanojen muodostamisessa tarvittavien äänteiden määrä tuottavat kääntäjälle varmasti harmaita hiuksia. Myös sanojen kulttuuriin sidotut merkitykset eivät aina helposti avaudu meille, vaikka amerikkalainen tapakulttuuri saattaa tuntua elokuvien ja tv-sarjojen kautta tutummalta kuin omamme.

Itse asiassa jo musikaalin nimi on hyvä esimerkki tästä kääntämisen vaikeudesta. Suomenkielestä ei löydy oikein sanaa, joka toisi esiin sanapariin drag-kulttuurissa liittyvän itseironisen viitekehyksen.

Tämä tuo pulmia esimerkiksi angloamerikkalaisten komedioiden suomenkielisten versioiden ohjaajille kohtausten ajoituksessa.

Samanlaisia vaikeuksia on epäilemättä myös silloin, kun nopearytmisestä Broadway-musikaalista tehdään suomenkielistä versiota.

Ainakin minulle jäi Kinky Bootsista se tunne, että kääntäjät Kari Arffman ja Hanna Kaila, ohjaaja Samuel Harjanne, orkestraation tehnyt Stephen Oremus, kapellimestari Eeva Kontu ja koreografi Gunilla Olsson-Karlsson ovat onnistuneet tässä vaikeassa tehtävässä aivan poikkeuksellisen hyvin.

Oman osansa todella hienojen ja sujuvien joukkokohtausten eteen ovat tehneet tietenkin myös lavastaja Peter Ahlqvist, puvustaja Tuomas Lampinen, valot suunnitellut William Iles ja äänisuunnittelija Kai Poutanen. Eikä tuottaja Pia Karetien osuutta pidä unohtaa.

Monimutkaisen palapelin kokoaminen on ollut tiimityötä, mikä korostaa teatterin erityistä luonnetta. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tällä kertaa tässä yhteisössä on ollut väkeä mukana todella paljon.

Näyttelijöiden ja tanssijoiden suuresta joukosta erottuvat tietenkin tarinan kaksi keskeisintä henkilöä, Petrus Kähkösen tulkitsema kenkätehtailija Charlie Price ja upeasti laulavan Lauri Mikkolan tulkitsema drag-queen Lola.

Koko esitystä leimasi jonkinlainen hyvän kierre. Huikeat onnistumiset näyttämöllä ruokkivat toisiaan. Koko porukalla oli sellainen draivi päällä ja esityksellä sellainen noste, että myös me katsomossa istuneet olimme välillä kuin lentoon lähdössä. Näin voimakasta esiintyjien ja yleisön vuorovaikutusta voi kokea vain teatterissa.

Ihastelun aiheita riitti koko esityksen ajan eikä vähäisin niistä ollut Anton Engströmin, Paavo Kääriäisen, Tomi Lapin, Jero Mäkeläisen, Henri Sarajärven ja Christoffer Strandbergin muodostama tanssiryhmä. Näiden poikien esiintymisessä oli sekä tyttömäisen kaunista kimallusta että akrobatiaa lähentelevää fyysistä taituruutta.

Kinky Boots –musikaalin käsikirjoittaja, musikaaleistaan mainetta niittänyt Harvey Fierstein tunnetaan näytelmäkirjailijan uransa ohella myös stand up –koomikkona, drag-artistina ja seksuaalisten vähemmistöjen puolestapuhujana.

Musikaalin musiikin säveltänyt ja kappaleet sanoittanut Cyndi Lauper on pop-musiikin megatähti ja ikoni. Hänen tunnetaan myös filantrooppina.

Ei siis ihme, että kaksikon yhdessä kokoama tarina kertoo jotakin yleispätevää meistä ihmisistä. Tarinan ”pervosaapikkaat” ovat yhdestä näkökulmasta fetissi, mutta samalla metafora siitä ihmisenä olemisen puolesta, johon kuuluvat aistillisuus, hellyys ja hellät tunteet.

Avain toisten ihmisten ymmärtämiseen on siinä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Tällaisesta avautumisesta omille tunteille ja maailmalle kasvaa se elämänilo, joka vie meitä eteenpäin.

Tämä näytelmän ydinajatus on niin universaali, että Kinky Boots –musikaali ylittää kevyesti ainakin kielimuurit.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan myös sitä, miksi aistillisuuden kokeminen liittyy meidän kulttuurissamme niin voimakkaasti esineisiin? Tosille uuden auton nahkaverhoilun tuoksu, tai kromin kiilto on vastustamaton houkutus, toiset sekoavat onnesta, kun saavat jalkaansa upeasti muotoillut korkokengät kymmenen sentin piikkikoroilla.

Fetissit ovat osa ihmisen laajaa seksuaalisuuden kirjoa. Varmasti ne ovat myös tapa viestiä tai protestoida. Miehet ja naiset ovat kuin ovatkin samalta planeetalta. Meillä jokaisella on omat juuremme, mutta yhteisön paineesta ei välttämättä tarvitse tulla oman minuuden vankila. Sen voi muuttaa myös voimavaraksi.

Kinky Bootsin pääsylippujen hinnat tekevät syvän kuopan tavallisen kaduntallaajan kukkaroon. Muutama euro kannattaa silti uhrata myös esityksen käsiohjelmaan. Se on paitsi hyvin informatiivinen, myös huolellista ja hienoa työtä kansilehden bling-blingiä myöten.

 

Helsingin kau­punginteatteri, suuri näyt­tämö

Kinky Boots

Käsikirjoitus Harvey Fierstein, musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper

Suomen­nos Kari Arffman ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Har­janne

Orkestraatio Stephen Oremus

Kapellimestari Eeva Kontu

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Tuomas Lampinen

Naamiointi ja kampaukset Henri Karja­lainen

Valot William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Lauri Mikkola, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Kopo­nen, Heikki Ranta, Antti Timonen, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg