Miten käy William Shakespearelta rock’n’roll? – Kaupunginteatterin & Julia on voimauttava ja hauska satiiri meistä taideuskovaisista konservatiiveista

Helsingin Kaupunginteatterin & Julia oli Max Martinin hittien vyörytys. Se täytti ensi-illan makeaan leivokseen ikuistetun symbolin lupauksen. Musiikki avaa suoran väylän meidän tunteisiimme. Nyt tätä makeaa herkkua tarjoiltiin Porvoon mitalla. Tunnelma suuren näyttämön täpötäydessä katsomossa kohosi biisi biisiltä ja kiehui lopulta kohti kattoa vapauttavan hurmoksen kautta. Upeat tulkinnat, villit tanssikohtaukset, orkesterin mahtava soundi ja viimeisen päälle oikeaoppinen konserttiestetiikka näyttämökuvissa nousivat päähän kuin häkä.

Renée Böökin tulkinnat Max Martinin hiteistä olivat upeita. Näyttelijänä Böök on omien sanojensa mukaan kokematon. Minun silmissäni hänen tapansa näytellä toisti sen illuusion ainutkertaisuudesta, joka tekee aina joskus teatterin harrastajien esityksistä ainutlaatuisia. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Pidin myös tämän hittihurjastelun puitteiksi sepitetystä kehystarinasta. Se oli opiksi ja ojennukseksi meille ”taideuskovaisille”. Myös hänen ylhäisyytensä William Shakespeare on syytä aika ajoin laskea alas jalustaltaan ja pyyhkiä tämän kolossin päältä ainakin ne kaikkein tunkkaisimpien tulkintojen pölyt. Tuli hakemattakin mieleen Tampereen Teatterin Romeo ja Julia viime keväältä. Paikallinen kriitikko tuomitsi ensin Teatterikorkeakoulun opiskelijat kerettiläisiksi, koska he olivat muka kyseenalaistaneet Shakespearen tuotantoa, ja poltti sitten samassa roviossa myös Paavo Westerbergin ohjauksen ja tähän jumalanpilkkaan osallistuneet teatterin juuri keski-ikään ehtineet vakituiset näyttelijät ”boomereina”.

Martin on 30 vuoden aikana kirjoittanut ystävineen hämmästyttävän määrän hittejä, joita ovat esittäneet ja joiden kautta ovat nousseet maailmanmaineeseen sellaiset tutut tähdet ja yhtyeet kuin Britney Spears, Backstreet Boys, ’N Sync, Katy Perry, Taylor Swift ja Ariana Grande. Tämä populaarimusiikin velho ei ole kotoisin Los Angelesista tai New Yorkista, hän ei ole Shakespearen prinssi Tanskan maalta, vaan hämmästyttävän tasavaltaisesti ajatteleva popin kuningas Ruotsista.

Vuonna 1971 syntynyt Karl Martin Sandberg on antanut harvoin haastatteluja. Minua on hämmästyttänyt niissä harvoissa löytämissäni se nöyryys, jolla Sandberg suhtautuu työhönsä ja hänen luomiensa hittien menestykseen. Siksi kanadalaisen käsikirjoittajan David West Readin rinnastava tematiikka osui ja upposi. Kulttuuripiireissä on 1800-luvulta asti käyty keskustelua (Shakespeare authorship question) aiheesta, voiko köyhän hansikkaantekijän kouluja käymätön poika William Shakespeare olla oikeasti näiden hänen nimissään julkaistujen näytelmien ja sonettien todellinen kirjoittaja. Voiko ruotsalaisen luokanopettajan ja poliisin poika olla uuden ajan populaarimusiikin ehkä merkittävin tekijä, oman alansa nerokas Shakespeare?

Tyynysota kuuluu jo lähes ikonisella tavalla naisten ystävyyttä ja solidaarisuutta ilmaisevaan kuvastoon. Kuvassa tarinan May (Niki Rautén, Anne Hathaway (Mario Lund), Julia (Renée Böök) ja imettäjä (Laura Alajääski). Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Read alkoi purkaa tätä luokkasidonnaista neromyyttiä vastakkainasettelun kautta. Musikaalin tarinassa Shakespearen vaimo Anne Hathaway tarttuu päättäväisin ottein miehensä sulkakynään ja alkaa kirjoittaa jatko-osaa Romeon ja Julian tarinaan. Lapsivaimona arkkuun laitettu Julia ei kuole, vaan Veronan hautausmaalle sijoittuvasta viimeisestä kohtauksesta alkaa tämän vasta 13-vuotiaan tytön kasvutarina. Helsingin Kaupunginteatterissa tämä koskettava kasvutarina sai viimeisen silauksen loppukumarrusten aikana. Julian osassa upeasti laulanut Renée Böök tuli viimeisenä kumartamaan yksin hehkuen sitä läsnäoloa, jota voimauttavat biisit olivat meihin kaikkiin ladanneet.

Hömpältä aluksi kuulostaneella, lempeällä satiirilla Read on halunnut muistuttaa, että yltiöromantiikka on patriarkaatin viimeisiä valloittamattomia linnakkeita. Romeossa ja Juliassa ei eletä, vaan kuollaan suurten tunteiden takia. Marssijärjestystä on siksi syytä muuttaa. Elämää suurempi rakkaus ei ole vain kaikki aistit huumaava hormonaalinen myrsky, vaan se voi olla myös vallankäytön ja manipulaation väline. Ehkä juuri siksi en ensin nähnyt & Julia -musikaalin tunnuslogossa sydämen ympärillä kuulokkeita, vaan kuulosuojaimet. Tämän musikaalin Julia kuunteli sydämensä ääntä järjen kanssa.

Shakespearen näytelmässä Julia on tosiaan vasta 13-vuotias romanssin alkaessa. Se käy ilmi Julian äidin ja imettäjän keskustelussa heti ensimmäisessä näytöksessä. Se ei ollut ilmeisesti vielä sopiva naimaikä tyttölapselle edes 1500-luvun Englannissa tai Shakespearen kuvitteellisessa Veronassa, koska isä Capulet toivoo Juliaa kosineen kreivi Parisin malttavan mielensä vielä siihen asti, että tyttö täyttää 15 vuotta.

Readin käsikirjoituksessa tätä nykyajan ihmisiä pöyristyttävää ikäkysymystä tuodaan esiin, kun karkumatkalla olevat Julia, hänen imettäjänsä ja heidän ystävänsä May pyrkivät Pariisissa yrmeän portsarin ohi ”renessanssitanssiaisiin”. En ole ehkä kovin väärässä, kun arvaan, että Readin mielessä on näytelmän näkökulmaa valitessaan ollut maailmalla jyräävä, uskonnollisen oikeiston käynnistämä liikehdintä ja sen ilmiöihin kuuluva Stay-at-Home Daughter -ajattelu. Maailman kaikki talebanit eivät asu Afganistanissa. Amerikkalaisen populaarikulttuurin viehättäviin puoliin kuuluu se, että hyvin painavia asioita sanotaan – tai useammin niihin vain viitataan ikään kuin ohimennen – niin ettei tällainen hidasjärkinen pysy aina mukana.

Gunilla Olsson-Karlssonin koreografia oli ammentanut vaikutteita street dancelle tyypillisestä liikekielestän. Elina Kolehmainen oli puvustuksessa yhdistellyt renessanssin pukuja ja nuorten katumuotia. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

Read haastaa käsikirjoituksessaan meitä kaikilla niillä elämänalueilla, jotka ovat uskonnollisen oikeiston hampaissa. Anne Hathaway (Maria Lund) puolustaa tasa-arvoista avioliittoa, Julia (Renée Böök) naisten itsemääräämisoikeutta ja oikeutta omaan kehoon, May (Niki Rautén) sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja Francois (Martti Manninen) autismin kirjon ihmisten ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta.

Julian roolitus on kansainvälisesti ollut myös tietoinen ja voimauttava kannanotto rodullistettujen esiintyjien tilan ottamisen ja rasismin vastaisuuden puolesta. Helsingissä Böökin upea, karismaattinen esiintyminen oli minulle puhdistava ja vapauttava vastavoima sille ahdistukselle, jota yhä kamalampia piirteitä saava maahanmuuttokeskustelu meillä herättää.

Broadway-musikaalin toteutuksessa on noudatettava esitysoikeuksia koskevaa sopimusta viimeistä pilkkua myöten. Ohjaaja Samuel Harjanteen, koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin, kapellimestari Eeva Konnun ja lavastaja Peter Ahlqvistin raudanluja ammattitaito näkyi ja kuului siinä, että & Julia loisti ja hehkui aivan samalla tasolla kuin se on hehkunut ja loistanut Broadwaylla. Samaan kovan luokan ammattilaisten tiimiin kuuluvat video- ja valosuunnittelusta vastanneet William Iles ja Toni Haaranen sekä renessanssin muotia ja nykynuorten tyylejä hienosti puvustuksessa yhdistänyt Elina Kolehmainen. Äänisuunnittelusta vastanneelle Kai Poutaselle kiitos siitä, että vaikka nyt laulettiin välillä todella korkealta ja kovaa, niitä kuulosuojaimia ei esityksen missään vaiheessa kaivannut. Kaupunginteatterin ammattitaitoon ja vahvuuksiin kuuluu myös se, että sen vakivahvuuteen kuuluvien näyttelijöiden joukossa on monta poikkeuksellisen hyvää laulajaa.

& Julia

Helsingin Kaupunginteatterin ensi-ilta 20.8.2026

Sävellykset ja laulujen sanat: Max Martin ja ystävät

Käsikirjoitus: David West Read Kymmenien näyttelijöiden, tanssijoiden ja muusikoiden suurtuotannon muut tekijät löytyvät esityksen käsiohjelmasta.

Kinky Boots on aistivoimainen inhimillisyyden ja rakkauden ylistys – Helsingin kaupunginteatterilla on käsissään todellinen hitti

Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen loistavat Kinky Boots -musikaalin päärooleissa. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots on kallis produktio. Se näkyy myös lippujen hinnoissa.

Kinky Boots on myös esitys, aito Broadway-musikaali, johon varsinkin niiden, jotka käyvät harvoin teatterissa kannattaa panostaa. Se paljastaa ummikollekin, miten ilmaisuvoimainen väline teatteri on. Tällaista ei voi kokea missään muualla kuin teatterissa.

Näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa on sitä jotakin, jota on vaikea määritellä, mutta jonka aistii ja tuntee voimakkaasti.

Ainakin me tai useimmat meistä lauantain päivänäytöksen katsomossa istuneista koimme jotakin hyvin ainutkertaista. Nousimme spontaanisti osoittamaan seisaaltaan suosiota, kun upea loppukohtaus päättyi. Minä ja moni muu hihkui myös ääneen hyvää mieltään.

Minä liikutuksen kyyneleet silmissä, mikä tässä kai pitää häpeäkseen tunnustaa.

Angloamerikkalainen musikaali on epäilemättä todella vaativa musiikkiteatterin laji. Minulla ei ole edellytyksiä pätevästi arvioida Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsin kaikkia hienouksia. Vaikka Suomessa laitosteatterit tekevät ahkerasti musiikkiteatteria, aidot Broadway-musikaalit ovat täällä harvinaista herkkua.

Englannin kielen lauserakenne ja sanojen muodostamisessa tarvittavien äänteiden määrä tuottavat kääntäjälle varmasti harmaita hiuksia. Myös sanojen kulttuuriin sidotut merkitykset eivät aina helposti avaudu meille, vaikka amerikkalainen tapakulttuuri saattaa tuntua elokuvien ja tv-sarjojen kautta tutummalta kuin omamme.

Itse asiassa jo musikaalin nimi on hyvä esimerkki tästä kääntämisen vaikeudesta. Suomenkielestä ei löydy oikein sanaa, joka toisi esiin sanapariin drag-kulttuurissa liittyvän itseironisen viitekehyksen.

Tämä tuo pulmia esimerkiksi angloamerikkalaisten komedioiden suomenkielisten versioiden ohjaajille kohtausten ajoituksessa.

Samanlaisia vaikeuksia on epäilemättä myös silloin, kun nopearytmisestä Broadway-musikaalista tehdään suomenkielistä versiota.

Ainakin minulle jäi Kinky Bootsista se tunne, että kääntäjät Kari Arffman ja Hanna Kaila, ohjaaja Samuel Harjanne, orkestraation tehnyt Stephen Oremus, kapellimestari Eeva Kontu ja koreografi Gunilla Olsson-Karlsson ovat onnistuneet tässä vaikeassa tehtävässä aivan poikkeuksellisen hyvin.

Oman osansa todella hienojen ja sujuvien joukkokohtausten eteen ovat tehneet tietenkin myös lavastaja Peter Ahlqvist, puvustaja Tuomas Lampinen, valot suunnitellut William Iles ja äänisuunnittelija Kai Poutanen. Eikä tuottaja Pia Karetien osuutta pidä unohtaa.

Monimutkaisen palapelin kokoaminen on ollut tiimityötä, mikä korostaa teatterin erityistä luonnetta. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tällä kertaa tässä yhteisössä on ollut väkeä mukana todella paljon.

Näyttelijöiden ja tanssijoiden suuresta joukosta erottuvat tietenkin tarinan kaksi keskeisintä henkilöä, Petrus Kähkösen tulkitsema kenkätehtailija Charlie Price ja upeasti laulavan Lauri Mikkolan tulkitsema drag-queen Lola.

Koko esitystä leimasi jonkinlainen hyvän kierre. Huikeat onnistumiset näyttämöllä ruokkivat toisiaan. Koko porukalla oli sellainen draivi päällä ja esityksellä sellainen noste, että myös me katsomossa istuneet olimme välillä kuin lentoon lähdössä. Näin voimakasta esiintyjien ja yleisön vuorovaikutusta voi kokea vain teatterissa.

Ihastelun aiheita riitti koko esityksen ajan eikä vähäisin niistä ollut Anton Engströmin, Paavo Kääriäisen, Tomi Lapin, Jero Mäkeläisen, Henri Sarajärven ja Christoffer Strandbergin muodostama tanssiryhmä. Näiden poikien esiintymisessä oli sekä tyttömäisen kaunista kimallusta että akrobatiaa lähentelevää fyysistä taituruutta.

Kinky Boots –musikaalin käsikirjoittaja, musikaaleistaan mainetta niittänyt Harvey Fierstein tunnetaan näytelmäkirjailijan uransa ohella myös stand up –koomikkona, drag-artistina ja seksuaalisten vähemmistöjen puolestapuhujana.

Musikaalin musiikin säveltänyt ja kappaleet sanoittanut Cyndi Lauper on pop-musiikin megatähti ja ikoni. Hänen tunnetaan myös filantrooppina.

Ei siis ihme, että kaksikon yhdessä kokoama tarina kertoo jotakin yleispätevää meistä ihmisistä. Tarinan ”pervosaapikkaat” ovat yhdestä näkökulmasta fetissi, mutta samalla metafora siitä ihmisenä olemisen puolesta, johon kuuluvat aistillisuus, hellyys ja hellät tunteet.

Avain toisten ihmisten ymmärtämiseen on siinä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Tällaisesta avautumisesta omille tunteille ja maailmalle kasvaa se elämänilo, joka vie meitä eteenpäin.

Tämä näytelmän ydinajatus on niin universaali, että Kinky Boots –musikaali ylittää kevyesti ainakin kielimuurit.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan myös sitä, miksi aistillisuuden kokeminen liittyy meidän kulttuurissamme niin voimakkaasti esineisiin? Tosille uuden auton nahkaverhoilun tuoksu, tai kromin kiilto on vastustamaton houkutus, toiset sekoavat onnesta, kun saavat jalkaansa upeasti muotoillut korkokengät kymmenen sentin piikkikoroilla.

Fetissit ovat osa ihmisen laajaa seksuaalisuuden kirjoa. Varmasti ne ovat myös tapa viestiä tai protestoida. Miehet ja naiset ovat kuin ovatkin samalta planeetalta. Meillä jokaisella on omat juuremme, mutta yhteisön paineesta ei välttämättä tarvitse tulla oman minuuden vankila. Sen voi muuttaa myös voimavaraksi.

Kinky Bootsin pääsylippujen hinnat tekevät syvän kuopan tavallisen kaduntallaajan kukkaroon. Muutama euro kannattaa silti uhrata myös esityksen käsiohjelmaan. Se on paitsi hyvin informatiivinen, myös huolellista ja hienoa työtä kansilehden bling-blingiä myöten.

 

Helsingin kau­punginteatteri, suuri näyt­tämö

Kinky Boots

Käsikirjoitus Harvey Fierstein, musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper

Suomen­nos Kari Arffman ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Har­janne

Orkestraatio Stephen Oremus

Kapellimestari Eeva Kontu

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Tuomas Lampinen

Naamiointi ja kampaukset Henri Karja­lainen

Valot William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Lauri Mikkola, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Kopo­nen, Heikki Ranta, Antti Timonen, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg