Masi Tiitan ja kumppaneiden Dilemma oli tarkka tutkielma sanattoman viestinnän merkityksestä – Esitys avasi näköalan läsnäoloon perustuvan taiteen syvään päähän

Kuva on kohtauksesta, jossa Samuli Niittymäen esittämä mies tarjoutui hieromaan Kreeta Salmisen esittämän naisen kipeytynyttä olkapäätä. Tässä taitavasti toteutetussa kohtauksessa erilaisten viestien dilemma saavutti lakipisteensä. Kohtaus oli tavallaan arkinen, tavallaan intiimi ja esityksen luomassa kontekstissa hyvin kompleksinen. Kuva © Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Dilemma oli tarkka ja hauska kuvaus kohtaamisista. Esityksessä Masi Tiitta ja hänen ensemblensä jäsenten havainnot inhimillisen vuorovaikutuksen dynamiikasta olivat riemastuttavia. Kun me kohtaamme uudestaan hyvänpäivän tutun tai vanhan ystävän vuosien takaa kahden yksilön lähentyminen toisiaan kohti noudattaa tiettyjä rituaaleja.

Tosin tämän kirjoittajalle eivät ensimmäisenä tulleet mieleen vanhat tutut ja ystävät, vaan jo vuosikymmeniä kirjahyllyssä pölyttyneet Desmond Morrisin klassikot Alaston apina ja Ihmisten eläintarha.

Tarkat ja tuttuudessaan koomisen hauskat havainnot meille kaikille tyypillisitä käyttäytymismaleista olivat kuitenkin vain tämän taideteoksen ensimmäisen taso. Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottisarjaan kuuluva Dilemma teki teräviä havaintoja myös esittävän taiteen reunaehdoista. Tai ainakin minulle kirkastui jälleen, miksi läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutukseen perustuvat taiteet ovat niin ilmaisuvoimaisia ja vaikuttavia kuin ne ovat.

Esitys alkoi kohtauksella, jossa näyttelijät Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki olivat pimennossa ja me kuulimme vain heidän äänensä. Sitten kohtaus kahden ihmisen tunnustelevasta jutustelusta aloitettiin alusta. Nyt Salmisen ja Niittymäen seisoessa näyttämöllä kasvokkain muutaman metrin päässä toisistaan.

Me emme kommunikoi keskenämme vain sanoilla, vaan luottamus tai epäluulo toista ihmistä kohtaan, läheissyys tai torjunta syntyvät nonverbaalisen viestinnän perusteella. Katseet, ilmeet, eleet, liikkeet ja lopulta kosketukset, jos niin pitkälle edetään, ratkaisevat sen, miten lähelle itseämme me toisen yksilön päästämme.

Vaikka kohtaamisiin liittyvät tunnustelevat sanat ovat tavallaan osa rituaalia, me tunnistamme sanojen merkityksen tietoisesti. Katseiden, ilmeiden ja eleiden merkityksen me rekisteröimme vaistomaisesti. Meidän aivomme reagoivat niihin ajatusta nopeammin. Keskushermostomme autonomiset algoritmit virittävä elimistöämme toimimaan tilanteen mukaan ja näihin varautumiin liittyvät tunteet ja tietoisuus näistä tunteista tulevat vasta jälkijunassa.

Tässä on se inhimillisen viestinnän dilemma. Ehkä voimakkaimmilla me koemme tämän kaksoisviestinnän aiheuttamat pulmat rakkauselämässämme, kun päätämme sekoittavat kaiken muun ohella vielä kehojemme erittämät kemialliset viestit, feromonit.

Mitalin toinen puoli on siinä, että älyä näissä meidän vaistojamme ohjaavissa keskushermoston algoritmeissa on vähemmän kuin 70-luvun taskulaskimissa. Riittävä varmuus siitä, mitä toinen ihminen toivoo, haluaa tai mihin hän pyrkii, selviää vain puhumalla.  

Dilemmassa nämä vuorovaikutuksen mekanismit tulivat näkyviksi. Ikkunan meille katsojille tähän esittävän taiteen syvään päähän avasivat Salmisen ja Niittymäen loistelias näyttelijäntyö ja Tiikan tarkka, yksityiskohdissaan suorastaan nerokas ohjaus. Tai ehkä ohjaus on tässä väärä ilmaus. Tiikka on koreografi ja Dilemma oli esityksenä kuin hitain liikkein etenevää tanssia.

Kehystarinassa Salminen oli jo urallaan edennyt kirjailija ja Niittymäki ensimmäisen kustannussopimuksensa saanut aloitteleva kirjailija. Esityksen roolihenkilöitä yhdisti ainakin jossain määrin samanlainen elämänpiiri. He tunsivat toisensa aikaisempien tapaamisien perusteella. Jännitteen tarinalle antoi se, että Niittymäen näyttelemällä miehellä oli joko jo ennakolta ajateltu tai tapaamisen aikana syntynyt tavoite. Hän halusi, että Salmisen näyttelemä nainen auttaisi häntä hänen ensimmäisen kirjansa kirjoittamisessa.

Esityksen alussa Salminen ja Niittymäki seisoivat muutaman metrin päässä toisistaan. Vartaloiden hieman takakenoinen asento kertoi varautuneisuudesta. Molempien kehonkieli oli hillityssä niukkuudessaan mestarillista. Reilu kahden metrin välivalta kertoi myös, että kaksi suomalaiseen tapakulttuuriin kasvanutta kohtasi toisensa. Mieleen tuli vanha vitsi korona-ajalta, jossa suomalaiset siirtyivät pakollisesta kahden metrin turvavälistä epidemian hellitettyä normaaliin viiden metrin varoetäisyyteen kanssaihmisistä.

Fyysiseen kosketukseen, halaukseen päästiin pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen tunnusteltiin mahdollisuuksia tunnetason läheisyyteen kuohuviinipullon avaamiseen ja viinin juomiseen liittyvällä rituaalilla. Tämän jälkeen päädyttiin konfliktiin ja torjuntaan. Torjunta ei liittynyt ainakaan suoraan seksuaalisuuteen, vaan Niittymäen esittämän miehen yritykseen käyttää Salmisen esittämän naisen osaamista ja ammattitaitoa hyväkseen oman uran rakentamisessa.

Hanne Jurmun pukusuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu auttoivat meitä katsojia pääsemään jyvälle esityksen keskeisistä ideoista. Kädellisiin kuuluvan eläinlajin käyttäytymistä tutkittiin nyt tavallaan laboratorio-oloissa. Studio Pasilan suuren näyttämön takaseinän eteen oli ripustettu näyttämän jakava valkoinen kangas ja muuten tyhjää näyttämöä valaisivat kirkkaat kohdevalot.

Tällainen käyttäytymistieteiden laboratorio teatteri taiteena ja instituutiona tavallaan on.

Nykyisin eläinten käyttäytymistä ei yleensä tutkita eläintarhassa, vaan eläinten luonnollisessa elinympäristössä. Tätä kädellisten etologiaa edustivat Jurmun suunnittelema puvustus. Molemmilla tanssijoilla oli arkiset ja väljät vaateet. Niittymäen hahmon maskuliinisuutta korostettiin nahkatakilla ja Salmisen feministisyyttä vyötärölle hihoista sidotulla flanellipaidalla.

Ohjelmatiedoissa ei ole mainintaa esityksen lavastajasta. En siis osaa edes arvailla, kenen idea oli ripustaa oksa näyttämön yläpuolelle roikkumaan. Ehkä juuri tuo oksa voi ajatukseni Desmond Morrisiin, joka tunnetiin käyttäytymistä tutkivien tieteiden popularisoijana myös surrealistisena taiteilijana, joka opetti Congo-nimisen simpanssin maalaamaan samantapaisia surrealistisia mielenmaisemia kuin hän itsekin teki.

Esityksen taustamateriaaliin on liitetty Sanna Kangasniemen Helsingin Sanomiin tekemä Salmisen ja Tiitan haastattelu. Juttuun on linkki teatterin verkkosuvulla, mutta en tiedä, pääseekö sitä lukemaan maksumuurin takaa, jos ei ole Hesarin tilaaja. Juttu kannattaa lukea. Tiitta ja Salminen ovat taiteilijoita, joista varmasti kuulemme vielä.

Nykyesityksen näyttämön kuraattoreina ovat toimineen Suvi Tuominen, Riikka Thitz ja Tuomas Laitinen. Uutta teatteria ja esitystaidetta esittelevä sarja on Helsingin kaupunginteatterin kädenojennus paitsi teatteri-ilmaisua kehittäville vapaille ryhmille myös ennen muuta meille teatteria intohimoisesti seuraaville katsojille.

Trial & Theatre -ryhmän Nano Steps jäi minulta väliin VR:n aiheuttamien logististen ongelmien takia. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi Liike ja tyhjyys ei jostain syytä ollut tematiikastaan huolimatta Studio Pasilan tiloissa aivan yhtä vaikuttava kuin Teatteri Takomossa, jossa se kantaesitettiin.       

Nykyesityksen näyttämö jatkuu myös ensi vuonna.

Dilemma

Nykyesityksen näyttämö -sarjaan kuuluva kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 22.8.2023

Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Samuli Niittymäki

Ohjaus: Masi Tiitta

Valosuunnittelu: Kristian Palmu

Pukusuunnittelu: Hannu Jurmu

Tuotanto: Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö

Ei mitään syytä hermostua! – Olkaa aivan rauhallisia! – Juomavettä ei ole, mutta voitte kastautua muovipullojen mereen – Lappeenrannan Viimeinen Atlantis oli shokeeraavan hyvää teatteria!

Ei ole syytä huolestua! Ei mitään syytä. Noudatatte vain ohjeita. Näytelmän alussa tarinan suuren pakolaisleirin vartijat ottivat meidät katsojat vastaan rauhoittelevien tervehdysten keralla. Käytössä oli sama psykologinen metodi, jota Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin asemalaiturilla aikoinaan käytetiin. Kuvassa kasvosuojuksen takana Volter Ilmari Putro. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Viimeinen Atlantis oli älykkäästi ajateltu ja kekseliäästi toteutettu dystopia. Tampereen Teatterikesän näytös Nätyn Teatterimontussa vakuutti ainakin minut, että esitys on vuoden Thalia-palkinnon ansainnut. Puhutteleva teksti, oivaltava dramatisointi, mielikuvitusta ruokkiva esillepano ja loisteliasta näyttelijäntyötä, näin yhteisö tekee taidetta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Viimeinen Atlantis oli ehdottomasti vaikuttavin niistä Tampereen Teatterikesän esityksistä, joita minulla oli ilo ja etuoikeus tämän kesän festivaaleilla nähdä.

Näytelmä perustuu Antti Hyyrysen esikoisromaaniin Viimeinen Atlantis. Kirja kuluu niihin, joka kannattaa panna merkille ja lukea. Minut näytelmän muotoon muokattu teksti vakuutti.

Hyyrynen itse tunnetaan paremmin lemiläisen Stam1nan kitaristina. Lemiltä maailmanvalloitukseen lähtenyt bändi on tyylinsä perusteella luokiteltu metallinkolistelijoiden genreen. Sen hienon määritelmän mukaan Stam1na soittaa progressiivista thrash metallia. Tämäkin on tässä syytä mainita, koska näytelmän hieno musiikkitausta on Hyyryläisen käsialaa.

Hyyrysen kirjan kuvaus meitä odottavasta tulevaisuudesta on tyly. Toivoa ei enää ole. Maapallo biosfääriä tuhoava muutos on ylittänyt jo kriittisen pisteen. Se mannerlaattojen kokoinen roskaläjä, jota me kustumme globaaliksi teknokulttuuriksi, on vajoamassa syvyyksiin. Sitä ennen me kuitenkin koemme vielä sen muutamia vuosikymmeniä tai vuosisatoja kestävän kaaoksen, jonka aikana sadat miljoonat ja loputa miljardit ihmiset lähtevät liikkeelle, kun elämä heidän asuttamillaan alueilla käy mahdottomaksi. Sodat raivoavat ja taudit riehuvat.

Olen ehkä joskus tohtinut moittia Tuomo Rämön sovituksia ja ohjauksia. Viimeinen Atlantis oli näyttö siitä, että Rämö on taitava dramaturgi ja ohjaaja, joka saa oman ensemblensä syttymään. Vaikka Viimeinen Atlantis oli temaattisesti hyytävän synkkä tarina, oli katsojan kannalta hyvin palkitsevaa, kun sai eläytyä ja olla mukana näin luovassa toiminnassa.

Hienoja yksityiskohtia ja oivalluksia tuntui riittävän loputtomasti. Kehuttu maanjäristyskohtaus ei jäänyt ainoaksi huippukohdaksi. Meidät katsojat saateltiin oikeaan tunnetilaan heti kättelyssä. Näytelmän alkaessa meitä vastassa olivat pakolaisleirin pelottavat vartijat. Näytelmän vahva intensiteetti pysyi alusta loppuun, vaikka yksinäytöksinen näytelmä ajallisesti kesti lähemmäs kaksi tuntia.  

Näytelmän lavastus oli kekseliäs ja vaikuttava. Näyttämön yläpuolella vaijereiden varassa riippuva taso sai maanjäristyksessä maan keinumaan näyttelijöiden jalkojen alla. Taustalla läikkyi roskameri. Kuvassa Volter Ilmari Putro ja Seppo Kaisanlahti. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Viimeinen Atlantis on lajityypille tunnusomaisesti vaellustarina. Tarinan Tobeas aloittaa maailman turuilta matkansa kohti Oulua. Hyyryläinen on sovittanut tämän yhden miehen viimeisen vaelluksen neljälle näyttelijälle, joista kukin vuorollaan näyttelevät Tobeasta.

Muita hahmoja näyttämöllä oli lentäjä, jonka kyydissä Tobeas aloittaa matkansa ja muinaisen Atlantiksen asukkaat, jotka ovat jonkin sortin astraaliolentoja. En ole Hyyryläisen kirjaa lukenut, joten en tiedä, miten hän näitä henkimaailman juttuja siinä kuvaa. Rämö sai dramaturgisella ratkaisullaan näyttämöllä aikaa hienosti toimivaa dialogia. Tobean harhainen maailmankuva tai oikeammin kai minuus, se toiveiden tynnyri, jossa me itse kukin piileskelemme ja lähestyvänän egokatastrofin kylmät tosiasiat kävivät vuoropuhelua.

Joulukuussa 2004 satoja tuhansia ihmisiä surmannut tsunami on epäilemättä tehnyt tuolloin perikymppiseen Hyyryläiseen syvän vaikutuksen. Tsunamin aiheuttanut maanjäristys liikautti mannerlaattoja Sumatran lähellä.

Myöhemmin me kaikki olemme nähneet kuvia valtameriä kiertävistä suunnattomista roskalautoista, jotka voivat hetkessä muuttaa paratiisisaaren tai osan jonkin maan rannikkoa jättiläsimäiseksi kaatopaikaksi. Tiedämme myös, että ilmastoa lämmittävien kasvihuonekaasujen määrä kasvaa yhä ilmakehässä ja merivesi lämpenee lämpenemistään. Myös Ilmestyskirjan kolmas ratsastaja on jo tukevasti satulassa. Meriveden pH laskee laskemistaa, kun veteen liukenee yhä enemmän hiilidioksidia.

Kaikki nämä elementit olivat myös mukana paitsi Hyyryläisen tarinassa myös Samuli Hallan ja kumppaneiden suorastaan nerokkaassa skenografiassa. Lavastus, valaistus, videot, esityksen äänimaailma ja puvustus olivat aivan poikkeuksellisen hienossa tavalla osa toimivaa kokonaisuutta. Kaikkien hienojen oivallusten ja yksityiskohtien kuvailemiseen ei ole syytä mennä. Viimeinen Atlantis kuuluu niihin näytelmiin, jotka pitää itse kokea.

Omaan mieleen tulee jäämään pitkäksi aikaa roskamanteren pinnalla muovipullojen lomassa kelluneet kymmenet solmiot. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä tarvitse selittää. Tämä on taidetta.

Polkupyörästä tehtiin aikakone, jolla sankarimme saattoi ajaa lapsuuteen ja perussuomalaiseen mielikuvitusmaailmaan, jossa supersankarit saattoivat vielä viita hulmuten pelastaa maailman. Kuvassa Turo Marttila ja taustalla Samuli Punkka. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Samuli Punkka ja Volter Ilmari Putro näyttelivät upeasti. Näin voimakkaaseen vuorovaikutukseen päästään, kun henki on päällä.

Me saimme katsomossa nauttia loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Näytteleminen oli latautunutta ja fyysistä. Kohtausten tarkka ajoitus viesti myös siitä, että näyttelijät olivat sisäistäneet näytelmän tematiikkaan ja esteettisen muodon asettamat vaatimukset. Rämö osaa hommansa ohjaajana.

Lisää kierroksia muutenkin vauhdilla edenneeseen esitykseen antoivat Rämön nokkelat dramaturgiset ideat. Vauhtia saatiin lisää ja kierrokset nousivat, kun näyttelijät istutettiin polkupyörän satulaan. Polkupyörä toimi myös oivallisesti aikakoneena, kun tarinan sankarin piti päästä siihen ihanaan lapsuuden maailmaan, jossa viittaan pukeutuneet supersankarit saattoivat vielä pelastaa maailman.

Näytelmän aihe oli raskas ja surullinen. Ehkä siksi loppuun oli sijoitettu Maikkarin uutisten tavoin kevennys. Ja mikä ettei. Voi olla, että jääkarhuille ja albatrosseille, tai oikeammin niiden kaltaisille arktisille eläimille koittaa vielä joskus paremmat ajat, kun ihmiskuta on itse tunkenut itsensä sinne, minne päivä ei koskaan paista.

Parhaillaan maapallon biosfääriä tuhoaa kiihtyvällä vauhdilla kuudes lajien joukkotuho. Dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon edellisessä joukkotuhossa 65 miljoonaa vuotta sitten. Tuolloin tuhon käynnisti maahan avaruudesta iskenyt suuri asteroidi. Nyt omaa kotiplaneettamme kivitämme hengiltä me itse.

Jos maapallolla on tulevaisuudessa seuraavien 65 miljoonan vuoden kuluttua vielä ihmisiä tai heidän kaltaisiaan olentoja, näillä tulevaisuuden geologeilla, paleontologeilla ja arkeologeilla riittää hämmästelyn aiheita. Hyyryläisen viimeisestä Atlantiksessa jää maankuoren kerroksiin pysyvät jäljet.   

Olen seurannut huonosti entisen kotikaupunkini teatteria. Viimeinen Atlantis on vahva näyttö taiteellisesta kunnianhimosta ja osaamisesta. Kaupunginteatteria on viime syksystä johtanut Helka-Maria Kinnunen. Mahtavat peukutukset myös hänelle.

En tiedä, miten lappeenrantalainen, ylen kriittinen teatteriyleisö on ottanut vastaan tämän näytelmän. Toivottavasti palkinnot, kutsu Tampereen Teatterikesään ja meidän kriitikoiden suitsutus on saanut myös paikallisen yleisön lämpenemään. Tampereella Teatterimontun katsomo oli sunnuntain päivänäytöksessä täpötäynnä.

Viimeinen Atlantis jatkaa vielä syksyllä Lappeenrannan kaupunginteatterin ohjelmistossa.

Viimeinen Atlantis

Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys Tampereen Teaterikesässä 12.8.2023

Antti Hyyrysen romaanista sovittanut Tuomo Rämö

Ohjaus: Tuomo Rämö

Musiikki ja äänisuunnittelu: Antti Hyyrynen

Lavastus ja puvut: Samuli Halla

Valosuunnittelu ja projisoinnit: Antti Helminen

Videot: Kimmo Pasanen

Musiikin tuotantoapu ja äänitys: Emil Lähteenmäki, Heikki Ala-Nikkola, Tomi Aronen, Jukka Andersson, Perttu Kivilaakso

Muusikot: Antti Hyyrynen, Heikki Ala-Nikkola, Emil Lähteenmäki, Matias Kontula, Sonja Kangastalo

Tobeas videolla: Timo Mäkynen

Radiopuhujat: Ella Lopperi, Jean-Eric Chaumentin, Baldur Ragnarsson

Die Nebensonnen (säv. Franz Schubert, san. Wilhelm Müller): Pekka Hyyrynen

Eloonjäänyt (säv. Pekka Olkkonen, sov. Perttu Kivilaakso, Emil Lähteenmäki): Perttu Kivilaakso

Valotekniikka: Antti Helminen ja Timo Hämäläinen

Äänitekniikka ja äänten ajo esityksissä: Tomi Aronen

Järjestäjä: Jani Kassinen

Kampaukset ja maskeeraus: Pinja Ruokolainen

Tarpeisto: Sirpa Tervo ja Riikka Pulkkinen

Näyttelijät: Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Samuli Punkka, Volter Ilmari Putro

Blogin kolmanneksi vii meisessä kappaleessa ollut virhe on korjattu Helka-Maria Kinnunen aloitti Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana 15.10.2022.

Nokian nousu, uho ja tuho on Turun kaupunginteatterissa kääritty lempeän humanismin pehmeään pakettiin – Tässä tarinassa ei ollut roistoja tai sankareita

Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa näytelmässä Nokian vaiheista ei ole roistoja ja sankareita. Taneli Mäkelä näytteli vakuuttavasti Tampereella Nokian pääjohtaja Jorma Ollilan roolissa. Mäkelän Ollila oli päämäärätietoinen tahtoihminen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälä on tehnyt varmasti paljon töitä käsikirjoituksensa eteen. Nokiasta on yrityksenä kirjoitettu valtava määrä lehtijuttuja ja toistakymmentä kirjaa. Tietojen täydennykseksi verkosta voi kaivaa loputtomasti enemmän tai vähemmän luotettavia dokumentteja tästä maailman matkapuhelinmarkkinat valloittaneesta yritysjätistä kaikilla maailman kielillä.

Turun kaupunginteatterin Nokia ei silti ole dokumenttiteatteria. Tästä meitä katsojia vielä muistutettiin näyttämöltä esityksen päätteeksi.

Näytelmänä Nokia ei ole myöskään shakespearelainen historiallinen, tai sanotaan nyt lähihistoriallinen draama ruhtinas Jorma Ollilan noususta ja tuhosta ja hänen haastajansa, vallanperijän Risto Siilasmaan kamppailusta vallasta ja jättiyhtiön tulevaisuudesta. Eikä tarinan luonnetta tässä suhteessa muuta se, että Keski-Vähälä kuin piruuttaan rinnastaa Ollilan ja Siilasmaan sankaritarinat Väinämöiseen ja Lemminkäiseen.

Eikä tarvitse olla. Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön näyttämöllä näyteltiin todella hienoa ja omalla tavallaan täydellistä puheteatteria, jonka tyylin lähtökohdat oli helppo ajoittaa ja paikallistaa. Esityksestä näki, miten paljon Ryhmäteatteri on loistonsa päivistä alkaen vaikuttanut suomalaiseen teatteri-ilmaisuus. Nokiassa oli samaa inhimillisyyttä ja loistokkuutta kuin Esa Leskisen ohjaamassa ja Keski-Vähälän dramatisoimassa trilogiassa Päällystakki, Euroopan taivaan alla ja Jatkuvaa kasvua.

Myös Nokiassa bisnesmaailman raaka todellisuus kiedottiin lempeän ironian vaippaan siinä, missä työelämän rajuja muutoksia ja näiden muutosten uhreja edellä mainitun trilogian näytelmissä kuvattiin myötätuntoisen huumorin keinoin. Tässä todellisuutta terävästi kuvaavassa teatterin maailmassa sekä herrat että me narrit olemme erehtyväisiä ihmisiä.

En turhaan kehunut Keski-Vähälän näytelmäsovitusta Väinö Linnan romaanista Täällä Pohjantähden alla, jota parhaillaan esitetään Pyynikin kesäteatterissa. Dramaturgina Keski-Vähälä on varsinainen velho.

Mäkelä ja useita rooleja näytellyt Carl-Kristian Rundman. Karvalakki päässä Rundman näytteli oululaista tekniikkaneroa, diplomi-insinööri Pertti Korhosta, joka ratkaisi matkapuhelimien piirilevyongelman ja antoi siivet Nokian 101 puhelimen maailmanmenestykselle. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Keski-Vähälä ja Nokian ohjannut, Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki kuuluvat teatterin tekijöinä saamaan Teatterikorkeakoulussa 80-luvulla opiskelleeseen kasarisukupolveen. Ulkopuolisen on helppo ainakin luulla, että yhteisymmärrys dramaturgin ja ohjaaja välillä on ollut saumatonta. Kokonaisuuteen on varmasti vaikuttanut myös Koukin mittava ura elokuvanäyttelijänä.

Nyt ei kuitenkaan seikkailtu Aki Louhimiehen Pahassa maassa. Kaksikko oli varmasti tiedostanut teatteriyleisön ikäjakauman ja armahti meitä boomereita. Esityksen kuuden näyttelijän heittäytymiset yhä uusin rooleihin ei ollut aivan yhtä kiihkeää, kuin Ryhmäteatterin bravuureissa reilut kymmenen vuotta sitten. Kohtausten rytmi oli leppoisa, ja mikä sopii Turun senioreille, natsasi hyvin myös meille Hämeen hitaille.

Lainsuojattomien henkeä Nokia edusti myös siinä, että näytelmän esteettisenä lähtökohtana on ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näytelmän alkaessa näyttämöllä ei ollut yhtään lavastetta. Jättikokoon suurennetut piirilevyt ja Nokian noususta ja tuhosta kertovat pörssikurssit laskeutuivat mukaan esitykseen kuin taivaasta. Pääkonttorin kalusteet ja näyttävä komentotorni rullasivat näyttämölle tarpeen mukaan niiden jalkoihin asennettujen rullien varassa.  

Tosin vanhojen esityskuvien perusteella Turun kaupunginteatterin näyttämöllä on ollut enemmän tavaraa.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu, Janne Teivaisen valosuunnittelu, Sanna Malkavaaran videosuunnittelu, Iiro Laakson sävellys ja äänisuunnittelu, Tuomas Lampisen pukusuunnittelu ja Anna Kuljun naamioinnin suunnittelu olivat tyköistuva, näyttävä ja toimiva osa kokonaisuutta.

Puhenäytelmä kivijalka on tietenkin näyttelijäntyö. Tampereen esityksessä vanhat herrat Taneli Mäkelä ja Carl-Kristian Rundman olivat lyömättömässä vedossa. Espoossa syntynyt Mäkelä astui eteläpohjalaisen Jorma Ollilan suuriin kenkiin uskottavasti. Rundmanilla oli monta roolia ja hauskimmillaan hän oli kivikasvoisena koomikkona näytellessään karvat korvilla Nokian puhelinten piirilevyongelmat ratkaissutta takametsien tekniikkaneroa, diplomi-insinööri Pertti Korhosta.

Siilasmaan roolin Tampereella näytellyt Markus Ilkka Uolevi oli vakuuttava introvertina, ensimmäisen sukupolven diginatiivina. Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala ja Kimmo Rasila tekivät kukin monta roolia. Roolia vaihdettiin lennossa. Esimerkiksi Kujalan rooli toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuona kääntyi Stephen Elopin rooliksi vain takkia vaihtamalla.

Nokian osakkeiden pörssikurssit laskeutuivat Tampereella näyttämölle yläilmoista. Kuvan kohtauksessa iloitaan hurjasta kurssinoususta. Kuvassa Minna Hämäläinen, Taneli Mäkelä ja Mika Kujala. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri   

Nokia kesti väliaikoineen kolme tuntia. Lahjomaton aika todisti jälleen, että nyt tehtiin teatteria, joka liimaa katsojan pyllyn puutumatta penkkiin. Riemastuttavaksi turkulaisten esityksen teki se, että joka ikisestä repliikistä sai ponnistelematta selvää. Olen joskus ennenkin uskaltanut epäillä, että Turun kaupunginteatteri on ensemble, jossa näyttelijöiden puhetekniikkaa vaalitaan harjoituksilla ja suurella sydämellä.

Keski-Vähälän näytelmänsä rungoksi kaivamien historiallisten faktojen kyseenalaistamisessa ei ole mitään syytä. Tässä tarinassa ei ole roistoja tai sankareita edes siinä kalevalaisessa runomitassa. Applen pomo Steven Jobs näki Nokian hävinneen pelin jo siinä vaiheessa, kun yhtiön oma johto vielä iloitsi kaikkien aikojen tuloksesta, mutta se ei tehnyt hänestä tarinan konnaa.

Oli vain kyvyiltään vajavaisia ihmisiä. Sen pohtimisessa, heittikö Ollila oikeasti kännykkänsä akvaarion ei ole mitään mieltä, vaikka yksityiskohta tietysti korosti tarinan koomista pohjavirettä.

Keski-Vähälän näytelmä ei ole taloushistorian tulkintaa, vaan tarina, fiktiota. Tarinan luonteesta kertoi kaiken jo se, että Keski-Vähälä on kirjoittanut repliikkien joukkoon sitaatteja Kalevalasta. Tarinan lopulla Kirjokansi, Nokian Sampo upposi meren syvyyksiin.

Silti tarina kuvasi ällistyttävällä tavalla todellisuuden luonnetta kuten hyvän taiteen pitää. Tässä tarinassa suuryrityksen luotsaamista saattoi verrata merenkulkuun. Vaikka Nokian komentosillalla oli vahdissa epäilemättä joukko maan lahjakkaimpia ja terävä-älyisimpiä ihmisiä, kaikki oli monta kertaa tuurista kiinni. Keula meinasi karahtaa karille muun muassa vuonna 1987 logistiikkaongelmien takia.

Näytelmän vaikuttaviin kohtauksiin kuulu hetki, jolloin Nokian osakkeen arvo lähti iPhonen julkaisun jälkeen hurjaan syöksyyn. Näytelmän Ollilan sanoin Nokian osakkeiden lyhyeksi myyjät, finanssimaailman hyeenat kävivät raatelemaan heikkouden tilaan joutunutta yritystä. Yhtä taistelua olivat myös kohtaukset, joissa näytelmän Siilasmaa pelasti yhtiön mymällä kännykkäbisneksen Microsoftille.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään perjantaina jutun, jossa kerrottiin, ettei kukaan tiedä, kuka keksi Nokian kuuluisan Sloganin Connecting people.

Minusta paljon suurempi arvoitus on se, miten edellä mainitun Korhosen kaltaisen huippulahjakkuuden ja monet muut osaajat löytänyt Ollilan dream team ei löytänyt, tai ei ainakaan rekrytoinut Linux-käyttöjärjestelmän suomalaista keksijää Linus Torvaldia. Googlen meille kaikille tuttu älypuhelimien käyttöjärjestelmä Android on kehitetty Linuxin pohjalta.

Minun on vaikea uskoa, että Applen iPhone tuli Nokian johdolle yllätyksenä. Jopa tällainen kivikaudella syntynyt ymmärsi ainakin jollakin tavalla jo vuosituhannen alkupuolella, että taskussa kulkeva kännykkä oli pieni, verkkoon yhdistetty tietokone. Periaatteessa Nokian puhelimella pääsi myös internettiin. Tosin vain periaatteessa. Sitä ei tuolloin tietenkään tajunnut, että vikaa oli paisti surkeassa käyttöliittymässä, puhelimen suorittimen vaatimattomassa laskentatehossa ja muistin koossa, myös huonosti toimivassa käyttöjärjestelmässä.

Nokian puhelinbisnes kaatui siihen, ettei symbian-käyttöjärjestelmän kehitystyössä päästy puusta pitkään. Toisaalta jos tässä on uskominen Keski-Vähälän keräämään todistusaineistoon, ei myöskään Microsoftin johdossa ymmärretty syvällisesti, millaisesta ajattelutavan ja bisneksen muutoksesta alustatalous merkitsi älypuhelimien yleistyessä.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistoon Nokia palaa syksyllä.

Nokia

Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 11.8.2023

Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Mikko Kouki

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju

Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Sävellys ja äänisuunnittelu: Iiro Laakso

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Rooleissa: Taneli Mäkelä, Markus Ilkka Uolevi, Carl-Kristian Rundman, Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila

Performanssi on älykköjen taidetta – Kanuti Gildi Saalin taiteilijoiden teos oli lajin haastavimmasta päästä – Meitä vastassa oli muuri ja se pysyi – Näyttämön neljäs seinä oli todella ilmaisuvoimainen elementti

Katsojien omat neliöt alkoivat käydä ahtaiksi, kun Mart Kangro ja Juhan Ulfsak alkoivat pystyttää muureja myös katsomoon. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Lukuista elokuvarooleistaan tunnettu Juhan Ulfsak ryömi aivan jaloissani kosketusetäisyydellä pylly paljaana kohti ensimmäisen penkkirivin päätyä.

Penkkirivin päässä istuva kriitikkokollega arveli esityksen jälkeen uransa ehdottomaksi huipuksi sen, että sai katsella von Krahl -teatterin palvotun näyttelijän ja ohjaajan Ulfsakin, Viron Kristian Smedsin sukukalleuksien näyttelemistä alle puolen metrin etäisyydeltä.  

Johan Ulfsakia kuuluisampi näyttelijä Virossa ja maailmalla on ehkä vain elokuvanäyttelijänä ja ohjaajana maailmanmaineeseen nousut isä Lembit Ulfsak.

Alastomuus kuuluu performanssiin eikä se hätkäyttänyt. Sitäkin shokeeraavampi oli tämän esityksen lavastus. Nätyn Teatterimontun näyttämön peitti lattiasta kattoon ja seinästä seinään massiivinen, harmaista rakennuslevyistä rakennettu muuri. Tässä esityksessä näyttämön neljäs seinä oli olemassa hyvin konkreettisella tavalla. Vanhasta tottumuksesta änkesin itseni eturiviin ja aloin heti ahdistua hetki hetkeltä yhä pahemmin.

Esityksen aloittanut Eero Epner kysyi meiltä heti esityksen alussa, olemmeko tyytyväisiä paikkoihimme ja ilmoitti, että paikkaa voi vaihtaa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin sillä ehdolla, että viereisille paikoille sattuneet katsojat, naapurit pysyisivät paikoillaan.  

Sen jälkeen Ulfsak kertoi, miksi ryhmä on ihan itse rakentanut tämän seinän teatterin suuren tilan hämmentämänä. Sitten tuli lopullinen tuomio. Tämä muuri ei mene esityksen aikana dramaturgisesti rikki. Vapahtavaa lisätilaa ei tule. Seinä on ja pysyy!

Ahdistuksen paikka. Nätyn Teatterimontun näyttämön eteen oli pystytetty massiivinen, lattiasta kattoon ja seinästä seinää ulottuva, likaisen harmaista rakennuslevyistä rakennettu seinä. Tämän kirjoittaja istui eturivissä kuten kuvan Mart Kangro. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Ja seinä oli ja pysyi, eikä tietoisuutta sen olemassaolosta voinut välttää edes istuma-asentoa muuttamalla ja päätä kääntämällä, koska seinän takaa kuului epäsäännöllisin väliajoin näkymättömän rumpalin rumpusetillään aikaansaamia voimakkaita hälyääniä.

Paikalleen pysyvästi jämähtäneeseen seinään tavallaan viittaa myös Mart Kangron, Ulfsakin ja Epnerin ideoiman ja esittämän performanssin nimi It stays as it is. Kanuti Gildi Saalin tuotaman esityksen vironkilinen nimi on Kas te olete kohaga rahul.

Oletko tyytyväinen paikkaasi? Ulfsak pohjustaa tätä kysymystä tarinoimalla pitkää Mustamäen ainakin aikoinaan huonomaineisessa lähiössä asuneesta isoäidistään ja hänen asuntohuolistaan. Tarinan ytimeen päästiin, kun Kangro ja Ulfsak alkoivat raahata katsomoon lisää rakennuslevyjä, joilla he sulkivat osan katsojista kunkin vuorollaan aina vain ahtaampaan tilaan. Tässä teatterissa seinät olivat lähellä toisiaan, katto hyvin matalalla ja neliöt vähissä.

Aloin kääntää esityksen nimeä suomeksi vanhoilla hokemilla: Tässä olen enkä muuta voi. Ahneella on paskainen loppu. Istu ja pala. Myös se, mitä Viron eturivin teatterintekijät, koreografit ja performanssitaiteilijat halusivat sanoa, alkoi valjeta. Me rakennamme omista unelmistamme yhä ahtaammaksi käyvää vankilaa. Ahneus on kuolemansynti jopa silloin, kun mieli palavasti haluaa vain yhä uusia ja yhä voimakkaampia taide-elämyksiä.

Yhtenä voimakkaan elementtinä käytettiin pimeyttä, johon valoa toi ensiksi vain Eero Epnerin katsomoon kiikuttama jalkalamppu. Esityskuva on otettu todennäköisesti Kanuti Gildi Saalin katsomosta. Kellarimontussa Juhan Ulfsak ryömiskeli nakuna meidän katsojien joukossa. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Viron talous on Suomessa kokoomuslaisten yrittäjien märkä päiväuni. Sellaistenkin, jotka omakohtaisesta kokemuksesta tietävät, että vapaa kilpailu on kapitalismin pahin este. Viron talous on kasvanut hurjaa vauhtia, mutta tällä kasvulla on varmasti ollut myös hintansa. Elintasokilpailu on siitä ikävä kilpailu, että maaliviiva on piirretty hautasumaan portille.

Lopuksi järjesti arpajaiset, jossa katsojille arvotiin heidän paikkansa. Teatterin paikkaliput toimivat allegoriana yhteiskunnan nokkimisjärjestykselle. Eturivien paikat saa rahalla tai hyvillä suhteilla. Meidän takarivin tallaajien sijoitus riippuu tuurista.

”Tämä on yksi paikka, yksi 140:nnestä ja eroaa kaikista muista täysin. Tällä paikalla ihminen kokee sen, mitä millään muulla paikalla ei pysty kokemaan.” Niinpä Epner!

Maria Arusoon dramatisoiman nerokkaan teoksen tulkintaa voi viedä vielä pidemmälle. Ihminen on laji, joka ei tiedä paikkaansa maapallon biosfäärissä. Edessä näyttää olevan täydellinen umpikuja. Ajamme täyttä vauhtia päin seinää tehdessämme totta omista ainutlaatuisia unelmistamme. Eikä se välttämättä olemme matkalla kohti helvettiä ensimäisen luokan paikalla – eturivissä.

Voi olla, että tulkitsen jälleen kerran esitystä liian pitkälle. Performanssi on siitä mahtava esittävän taiteen laji, että se antaa myös meille katsojille lähes rajattomat mahdollisuudet tulkita esitystä väärin. Mutta varmuuden vuoksi pyydän jo nyt sekä esityksen tekijöiltä että tämän blogin lukijoilta anteeksi. Performanssi on älykköjen taidetta.

Viro on performanssitaiteen suurvalta. Virossa tämä taide muoto on paitsi elävää myös sitkeähenkistä. Kas te olete oma kohaga rahul esitetiin ensimmäisen kerran Kanuti Gildi Salissa elokuussa vuonna 2020. Se oli mukana viime kesänä Rakveren viisipäiväisillä Baltoscandal-festivaaleilla. Rakveren esityksestä löytyy vironkielinen tallenne youtubesta. Nyt Suomessa ja Tampereella.

Kanuti Gildi Saalin herrat taiteilijat ovat esiintynyt Suomessa muun muassa Espoon kaupunginteatterin Viro-viikolla talvella vuonna 2019. Ulfsak oli mukana näyttelijänä Kristian Smedsin syksyllä 2016 kantaesitetyssä näytelmässä Just filming, joka jo tuolloin tuntui tämän kirjoittajasta kovasti performanssitaiteelta.

Al Baldrokin ja Reiju Tüürin 90-luvulla perustama performanssiryhmä Non Grata nousi 2000-luvulla maailmanmaineeseen. Kaksiko perustaman Academia Non Gratan oppilaista alun perin koostunut ryhmä on muuttunut menestyksen myötä monikansalliseksi taiteilijayhteisöksi, joka on kiertänyt ja kiertää eri puolilla maailmaa alan festivaaleilla.

Ryhmällä on ollut kiinteät suhteet myös Suomeen ja mukana on myös suomalaisia taiteilijoita. Elokuussa 2013 Non Grata esiintyi Imatran taideopilaitoksen silloisen rehtorin Juhani Järvisen syntymäpäivien kunniaksi järjestetyillä juhlilla.

Eero Epner on aikaisemmin työskennellyt Talinnasta käsin toimivassa NO99-ryhmässä, joka on Non Gratan tavoin noussut maailmanmaineeseen.

It stays as it is

Kanuti Gildi Saalin performanssiesitys Tampereen Teatterikesässä Nätyn Teatterimontussa 10.8.2023

Tekijät ja esiintyjät: Mart Kangro, Juhan Ulfsak, Eero Epner

Dramaturgia: Maria Arusoo

Valosuunnittelu ja tekninen johto: Oliver Kulpsoo

Tuotanto: Annika Üprus, Eneli Järs

Valokuvat: Alissa Šnaider

Esitystä on tukenut Cultural Endowment on Estonia.  

Teatteri Telakan Kirahvi ja tynnyri oli elämys – Esityksessä yhdisteltiin pantomiimia, tanssia, klovneriaa ja oopperaa – Tekijöiden taidokkuutta ja sanottavan syvällisyyttä seurasi sydän syrjällään

Hanna Gibsonin ja Petri Mäkipään Kirahvi ja tynnyri alkoi huikealla pantomiimilla. Näissä tarinoissa ilmaistiin kaikki inhimilliset tunteet kasvojen ilmeillä ja vartalon liikkeillä. Sovittiin ja riideltiin keskisormi pystyssä. Kuva © Kai G Baer/Teatteri Telakka

Tiedän kokemuksesta, että Teatteri Telakalla taidetta tehdään tinkimättömällä asenteella. Silti keskiviikkona kantaesitetty Kirahvi ja tynnyri pääsi yllättämään. Huikean hienoa esitystä katseli sydän syrjällään. Se veti ainakin minut pitkäksi aikaa sanattomaksi. Jotakin liikahti sisälläni pienen maanjäristyksen tavoin. Tätä varten taide on!

Käsiohjelman mukaan esitys on syntynyt Petri Mäkipään ja Hanna Gibsonin henkilökohtaisista kokemuksista reiluudesta, hyväksymisestä, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisyydestä.

Esitys oli tekijöidensä näköinen. Esityksestä haltioituneena katsojana saatoin korkeintaan jäädä kateellisena miettimään sitä, onko tämä oikeudenmukaista. Usein niin sattumanvarainen elämä on antanut näille kahdelle näin paljon lahjakkuutta, vuosia jatkuneen taiteilijauran tuomaa taituruutta, älyä ja viisautta itsensä ja meitä ympäröivän todellisuuden syvälliseen ymmärtämiseen.

Käsiohjelman mukaan esitys on syntynyt Petri Mäkipää ja Hanna Gibsonin henkilökohtaisista kokemuksista reiluudesta, hyväksymisestä, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisyydestä. Kuva © Kai G Baer/Teatteri Telakka

Kirahvi ja tynnyri oli yhdistelmä huikeaa pantomiimia, tanssia, klovneriaa ja oopperaa. Mäkipään ja Gibsonin osaamisalueiden laajan skaalan esittelyssä ei ollut mitään itsetarkoituksellista, vaan jokainen esityksen elementti palveli ilmaisuvoimaista kokonaisuutta. Hyvin voimakkaaseen vuorovaikutukseen yltänyt esitys oli koskettava, usein kutkuttava hauska, välillä jopa viettelevä kokonaisuus. Kirahvin ja tynnyrin ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Ari Numminen on jälleen vedossa.

Samaa voi tietenkin sanoa esityksen toteuttaneesta ensemblestä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja kun kaikki osatekijät menevät putkeen, saadaan aikaan jotakin ainutlaatuista, elävää taidetta.

Kirahvi ja tynnyri alkoi kohtauksella ja loppui kohtaukseen, jossa Gibson ja Mäkipää seisoivat peilaamassa itseään näyttämön takaseinälle ripustettujen kokovartalopeilien edessä. Niiden väliin mahtui elämäntarinoita nuoruudesta kypsään keski-ikään. Oli tarinoita kohtaamisista erilaisten ihmisten kanssa ja kohtaamisen vaikeudesta, ajeltiin sulassa sovussa moottoriveneellä ja riideltiin keskisormi pystyssä.

Gibsonin ja Mäkipään tarkkaa ja taidokasta mimiikkaa oli ilo seurata. Huomiota kiinnitti myös esittäjien maskeeraus. Pantomiimissa kasvot maskeerataan tavallisesti kokonaan valkoisella kasvovärillä. Se peittää näyttelijän yksilölliset kasvonpiirteet. Kirahvissa ja tynnyrissä Gibsonin ja Mäkipään kasvot oli maskeerattu valkoisiksi vain toiselta puolelta. Minulla on paha tapa tulkita yli, mutta jos ratkaisulla haluttiin korostaa, että meillä jokaisella on sekä julkinen että se sisäinen hyvin yksityinen minämme, tämä yksityiskohta natsasi näytelmän avainteemaan loistavasti.

Pantomiimi on taitavien tekijöiden toteuttamana puhuttelevaa. Jos kuvan kohtaus olisi mykkäelokuvasta tekstityksessä voisi lukea lause: ”Anteeksi jos loukkasin sinua!” Esityksen lavastus koostui kahdesta peilistä, kahdesta tuolista ja yhdestä pöydästä. Kuva Kai G Baer/Teatteri Telakka

Jokainen meistä kasvaa omaksi ainutlaatuiseksi yksilöksi yhteisön jäsenenä. Siksi siihen kysymykseen kuka minä olen (ja miksi helvetissä olen tämän näköinen) ei ole vain yhtä vastausta. Kasvomaskeerausten dualismi oli puhuttelevaa.

Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitys pohjautuu naiseksi pitkän, 40+ perheenäidin ja mieheksi lyhyen, 60- miesmäisen homomiehen havaintoihin olemassa olemisesta, elämänkokemuksesta ja taiteen mahdollisuuksista. Gibson on venähtänyt teininä maajoukkuetason koripallonpelaajan mittoihin ja Mäkipää on varmasti saanut kuulla elämänsä aikana monta vitsiä ja suoranaista ilkeyttä vartensa lyhyydestä ja paksuudesta.

Gibsonia on sanottu kirahviksi ja Mäkipäätä tynnyriksi jo kauan ennen kuin perussuomalaiset alkoivat käyttää sanojen konnotaatiomerkityksiä rasistisen retoriikkansa ja ääntenkalastelunsa ohituskaistana. Kirahvi ja tynnyri ovat sanoja, joiden alkuperäinen merkitys on meille kaikille sama. Vihapuheeksi niiden käyttö muuttuu, kun tällaisia sanoja käytetään kuvailemaan pahantahtoisesti toisen ihmisen habitusta tai psyykkisiä ominaisuuksia.

Tällainen nimittely on loukkaavaa ja pitkään jatkuessaan pahimmillaan psyykkisesti musertavaa. Yksilötasolla kiusaamien, sanallinen väkivalta voi johtaa elinikäisiin kärsimyksiin jopa ennenaikaiseen kuolemaan. Kollektiivinen vihapuhe jotakin ihmisryhmää kohtaan on pahimmillaan tie kansanmurhan kaltaisiin kauheuksiin. Historiasta me tiedämme, miten varallista on, kun ihmisten ennakkoluuloja, kaunoja ja osattomuudentunteita ryhdytään käyttämään systemaattisesti poliittisen agendan ajamiseen.

Kirahvi ja tynnyri olivat ainoat sanat, jotka Gibson ja Mäkipää sanoivat esityksen aikana. Upeasta pantomiimista jäi askarruttamaan esimerkiksi kohtaus, jossa Gibson jollakin lähes käsittämättömällä tavalla onnistui kutistamaan oman huikean vartalonsa Mäkipään mittoihin heidän seisoessa vastakkain.

Me emme ole yksilöinä vain vuorovaikutuksessa saatujen kokemusten summa. Meitä ohjaa tässä ihmiseksi kasvamisen prosessissa myös meidän elimistömme sisältä tulevat impulssit, joista osa on lähtöisin aina geenitasolta asti.

Kirahvissa ja tynnyrissä meissä jokaisessa piilevää seksuaalisuutta käsiteltiin ja kuvattiin klovnerian keinoin. Gibsonin ja Mäkipään tanssi meidän mieltämme kiehtovien ja kiellettyjen tabujen ympärillä oli koomisesti viritettyä, tyylikästä ja hauskaa. Esityksen viittaukset sadomasokismiin muistuttivat siitä, että seksuaalisuuden alueella me usein koemme paitsi elämämme kirkkaimmat tähtihetket myös ne kaikkein syvimmät loukkauset ja nöyryytykset.

Ehkä esityksen suurin yllätys liittyi esityksessä käytettyyn musiikkiin. Oopperan osuus alkoi Franz Schubertin Goethen runoon säveltämällä kappaleella Ich wollt ich wäre ein Fisch ja päättyi tuntemattoman tekijän lauluun Es is tein Ros entsprungen. Niiden välissä kuultiin muun muassa Christoph Willibald Glugin Ranieri de’ Calzabigin libretoon säveltämä Euridice ja Fridrich Händelin Tornami a vagheggiar.

Gibson ja Mäkipää tulkitsivat näitä lauluja saksan ja italian kielillä. Molemmat lauloivat niin puhtaasti ja kauniisti, että minä epäilin korviani, ja pieni epäilys taitaa elää vieläkin. Nämä kaksi teatteritaiteen kalaa sukelsivat sujuvasti oopperan kirkkaisiin vesiin librettojen alkuperäisillä kielillä. Lauluvalmentajana kaksikolle on toiminut Arla Salo joka myös soitti esityksen pianotaustat.

Kirahvi ja tynnyri

Kantaesitys Teatteri Telakalla 9.8. 2023

Näyttelijät: Hanna Gibson, Petri Mäkipää

Ohjaaja, koreografi: Ari Numminen

Lauluvalmennus ja pianotaustat: Arla Salo

Äänisuunnittelija: Antti Puumalainen

Valosuunnittelija: Sari Mayer

Pukusuunnittelija: Tiina Helin             

Q-teatterin The Pimpsons on vitsi, sitä mojovinta lajia – Lauri Maijalan näytelmä vei meidät katsojat meemien ihmeelliseen maailmaan – Miten tehdään puheteatteria maailmassa, jossa sanoilla ei ole enää sisältöä tai merkitystä?

Marge Pimsonin roolin näytellyttä Riia Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänestä. Vahva maskeeraus ja hurja töttöröperuukki tekivät Katajan näyttelemästä roolihahmosta hahmosta kyllä kovasti esikuvansa animaatiohahmo Marge Simpsonin näköisen. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Amerikkalainen Matt Groening kuvaa jättimenestykseksi nousseessa animaatiosarjassa Simpsonit (The Simpsons) amerikkalaisen yhteiskunnan ja keskivertoperheen kipukohtia komedian keinoin. Suomalaisen Lauri Maijalan Pimpsoneissa (The Pimsons) komediasta on muotoutunut perhehelvettiä kuvaava makaaberi tragedia.

Näin hedelmällistä voi populaarikulttuurin ja teatteritaiteen vuoropuhelu olla. Eikä tässä toteamuksessa ole nyt mukana edes ironian häivähdystä. The Pimpsons oli loistava ja varmasti mieleenpainuva aloitus tiistaina käynnistyneelle Tampereen Teatterikesälle.  

Maijala on selvästi Groeningin ja hänen luomansa animaatiosarjan fani. Sitä todistivat jo näytelmään otetut suorat englanninkieliset sitaatit Simpsoneista. Näytelmänä ThePimpsons oli ensimmäisellä tasolla strindbergiläinen kuvaus alkoholisoituneen ja väkivaltaisen miehen perheen kärsimyksistä. Vanha tuttu juttu siitä virtahevosesta olohuoneessa.

Tässäkin Maijala seuraa, tosin ehkä hieman kieli poskella, idolinsa jalanjälkiä. Sarjakuvataiteilijana yksi Groeningin läpimurtotöistä oli ja on vuonna 1977 ensimmäisen kerran ilmestynyt Elämä on helvettiä (Life in Hell).

Q-teatteri on siitä mainio ensemble, että sen jokainen produktio on aina ollut yllätyksiä täynnä, eikä katsojan nytkään tarvinnut pettyä. Pimpsons näytelmän toinen, ja minusta kaikkein kiinnostavin taso paljastui silmiemme eteen jo heti esiripun avauduttua.

The Pimpsons päätyi kohtaukseen, jollaisesta Simpsonien jaksot aina alkavat. Tarinan hahmot Brt Pimpson (Lotta Kaihua), Homre Pimpson (Eero Ritala), Magre Pimpson (Riia Kataja) ja Ilsa Pimpson (Satu Tuuli Karhu) istutettiin perheen olohuoneen sohvalle television ääreen. Olohuoneen seinää koristava taulu oli kiinnostavayksityiskohta esityksen lavastuksessa. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri  

Maijalan tärkein oivallus on epäilemättä siinä, että me olemme siirtyneet kuvallisen viestinnän ja meemien aikaan. Tässä maailmassa vain sillä, miltä asiat näyttävät on merkitystä.

Maailman pisimpään jatkuneena animaatiosarjana Simpsonit on oiva esimerkki kuvan voimasta. Yhä uusia tuotantokausia käynnistetään, vaikka mitään uutta sanottavaa tai uusia ideoita tekijöillä ei ole ollut enää vuosiin. Sarjakuvan ja animaation sankarit ovat paitsi iättömiä myös kuolemattomia.  

Lavastuksen värimaailma oli tuttu jokaiselle, joka on joskus katsonut teevisiossa tai elokuvissa Simpsoneita – siis käytännössä joka ikiselle katsojalle. Tuttu oli myös Pimpsoneiden keittiön ikkunan takana häämöttävä ydinvoimala, jonka jäädytyskolonnit työnsivät ilmaan vesihöyryä. Näytelmän isä, Homre Pimpson työskenteli tuossa ydinvoimalassa 40 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Simpsoneiden Homer Simpsonin vuonna 1989 alkanut työura Springfieldin ydinvoimalassa jatkuu ilmeisesti yhä vaihtelevalla menestyksellä.

Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta oli kulunut vain kolme vuotta, kun Simpsonit aloitti maailmavalloituksensa aluksi The Tracey Ulman Show’n mainoksia rytmittävänä täytepalana. Luultavasti 50-luvulla syntynyt Groeningiin on tehnyt hänen nuoruudessaan lähtemättömän vaikutuksen jo vuonna 1979 Yhdysvalloissa sattunut Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus. Tuosta vuodesta lähtien ydinvoimala on ollut aina meidän päiviimme asti tärkein symboli sille maapallon biosfääriä tuhoavalle koneistolle, joka käynnistyi ja reilut 200 vuotta sitten.

Aidossa taideteoksessa ei ole yhtään merkityksetöntä yksityiskohtaa. Pimpsoneiden olohuoneen seinää koristi realistinen maalaus, jossa oli kuvattu purjevene myrskyävällä merellä. En ole katsonut Simpsoneita kymmeniin vuosiin, mutta olen aika varma, ettei tällaista esteettistä yksityiskohtaa löydy yhdestäkään sarjan jaksosta.

Oliko maalaus vain näyte Pimsonien keskiluokkaisesta taidemausta? Ei minusta. Minulle Maijalan ja lavastuksen suunnitelleen Janne Vasaman näytelmään tuoma yksityiskohta toi hakemattakin mieleen Pasi Toiviaisen Ylelle tekemän podcastin otsikon Ilmasto on peto. Juuri nyt tuo peto kerää voimiaan meriveden lämpötilan noustessa asteen kymmenys kymmenykseltä yhä korkeampiin lukemiin.

Näytelmän karu toivottomuus sai ahdistavan voimansa juuri tältä meemitasolta. Raju psykoanalyyttinen puhe perheen perimmäisitä ongelmista ei saanut aikaan puhdistautumisen kokemusta, vaan oli kuin kärpästen surinaa katsojan korvissa. Se katharsis jäi kokematta.    

Kolmas näyttämöltä löytynyt meemi kuvaa sekä Pimpsoneissa että Simpsoneissa meidän nykyistä elämäntapaamme kattavasti. Tuo esine ei ollut tietokone tai kännykkä. Se oli mukavalta näyttävä sohva, elämän valtaistuin, jolla näytelmän Homre Pimpson teki, ja meistä itse kukin tekee illasta toiseen hidasta kuolemaa sen vähintään 60-tuumaisen viihteen alttarin edessä.

Ihminen, joka ei ole koskaan kuullutkaan The Simpsons animaatiosarjasta, voi katsoa ja kokea Pimsonit strindbergiläisittäin kirjoitettuna ja näyteltynä raastavana perhehelvetin kuvauksena. Lotta Kaihua ja Satu Tuuli Karhu heittäytyivät Brt Pimsonin ja Ilsa Pimsonin rooleihin hurjalla energialla. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Walt Disney loi oman sarjakuva- ja animaatioimperiuminsa inhimillistämällä eläinhamoja ankasta hevoseen ja hiirestä kissaan. Groening pyrki ja pääsi vähintään samaan vaikuttavuuteen epäinhimillistämällä piirroshahmonsa. En tarkoita tällä sarjakuva- ja animaatiotaiteelle tyypillistä liioittelua, jossa silmät, korvat ja nenät paisuvat mahdottomiin mittoihin ja ihmiskehon muitakin mittasuhteita muutetaan koomisen tai traagisen efektin aikaansaamiseksi. Groeningin neronleimaus oli värjätä tarinan valkoiset amerikkalaiset, punaniskaiset perusjenkit keltaisiki. Hyvin mieleenpainuvaa on myös se, että näillä hamoilla on käsissään vain kolme sormea.

No se kolme sormea sataa olla myös animaatiohahmojen piirtäjien kädenojennus ominaisuudelle, joka yhdistää niin heitä, kuvitteellista Homer Simpsonia kuin tämän blogin kirjoittajaa – laiskuudelle.

En ole onnistunut löytämään yhtään syvällistä analyysia Simpsonien värimaailmasta tai muotokielestä. Ilmeisesti Simpsonien väriskaala on toiminut väritietoisessa ja usein myös avoimen rasistisessa sarjan kotimaassa hyvin. Ainakaan Suomeen asti ei ole edes nykyisenä identiteettipolitiikan aikana kantautunut suuria kohuja. Itse olen lukenut vain siitä, miten etnisesti intialaistaustaiset ovat loukkaantuneet puhetavasta ja aksentista, jolla Hank Azaria on ääniroolissa esittänyt kauppias Apu Nahasapeepapetiloa.

Simpsoneissa koomisten kohtausten kehittelyt päättyvät usein visuaalisesti esitettyyn huipentumaan. Tarinan todellisuus käännetään päälaelle yhdellä kuvalla, jonka tulkinta tosin rippu kovasti katsojan ennakkoluuloista ja maailmankuvasta. Mutta siinä se hauskuus juuri piilee. Pimpsoneissa Maijala on täyttänyt tarinan yllättävät käänteet, punchlinet slapstick-komiikalla.

Maijalalla on taito ja miksei myös häijy tapa tehdä pilaa meidän katsojien ennakko-odotuksista. Tavallaan Pimpsonit on produktiona nimeä myöten iso vitsi. Pimppi, pimpimpi Pimsons. Näyttelijät oli värjätty keltaisella ihovärillä ja me katsojat katsoimme näitä hahmoja jo ennakko-odotustemme perusteella keltaiseksi läpivärjättyjen silmälasien läpi.

Se laittoi näytelmän näyttelijät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Miten luoda uskottava karaktääri hahmolle, jonka uskottavuus on lähtökohtaisesti täysin olematon?

Me elämme maailmassa, jossa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa ja kymmenen minuutin Tiktok-videoon saadaan mahtumaan jo kokonainen emävalheiden universumi. Kirjoitettu ja kohta myös puhuttu kieli menettävät hyvää vauhtia merkitystään. Tästä me saimme esimaku siitä irrallisten lauseenpätkien kakofoniasta, jolla Pimpsonit alkoi ensimmäisessä näytöksessä.

Arvelen, että juuri tätä ongelmaa Lahden kaupunginteatterin johtajaksi kohta siirtyvä Maijala on pohtinut intensiivisesti käsikirjoittaessaan ja työstäessään ensemblensä kanssa Pimpsoneita näytelmäksi. Ehkä Q-teatterin produktio on ollut tekijöilleen myös eräänlainen kenttäkoe, jossa on tutkittu, mitä tapahtuu, kun suoraan vuorovaikutukseen ja vahvaan läsnäoloon perustuvaan teatteriin tuodaan katsojien ja näyttelijöiden väliin voimakas emootioon ja vahvaan visuaaliseen muistijälkeen perustuva elementti.

Aikaisemmin Ria Kataja on teatterirooleissaan tehnyt huikealla näyttelijäntyöllään minuun lähtemättömän vaikutuksen monta kertaa. Nyt Marge Pimpsonia näytellyttä Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänen perusteella. En tiedä, oliko Katajan tarkoitus jäljitellä Simpsoneissa Marge Simpsonin ääniroolia näyttelevän Julie Kevnerin matalaa ja käheää alttoa, vai oliko näyttelijän äänihuulet lujille laittaneella rooliäänellä jokin muu tarkoitus?

Eero Ritala korosti Homre Pimpsonin roolissa tämän hahmon koomisia ulottuvuuksia. Humalainen mies on suomalaisen komedian vakiohahmoja. Mitään hauskaa ei aivonsa ja terveytensä tärvänneessä vanhassa juopossa todellisuudessa ole ja Ritala teki tämän selväksi yhdellä loisteliaalla eleellä. Ritalan roolihahmolla oli pidätysvaikeuksia jopa kotioloissa. Miten riemastuttavaa on samaistua roolihahmoon, jos samanlainen paskahousu ähisee omalla kotisohvalla tai, mikä pahinta, kurkkii vastaan vessan peilistä.    

Näytelmässä perheen aikuiseksi kasvanut poika Brt Pimpson on elämän vastoinkäymiset tyynesti kohtaava optimisti ja tytär Ilsa Pimpson todellisuutta syvällisesti pohtiva pessimisti. Nämä luonne-erot löytyvät myös Simpsonien Bartista ja Lisasta. Näytelmässä molempia sisaruksia yhdistää se, että he paljastuivat luusereiksi, kun elämän kulissit oli purettu. Vaikka hahmoihin ei oikeastaan voinut samaistua, Lotta Kaihuan ja Satu Tuuli Karhun näyttelijäntyönsä hurjasta energisyydestä saattoi nauttia.

Pimpsonit päättyi takaumana esitettyyn kevennykseen, jossa päädyttiin sinne, mistä animaatiosarjan Simsonit aina alkavat. Mukana oli nyt myös Pimpsonien perheen kolmas lapsi, mutta tarinaan ujutettua dekkaria kadonnen lapsen arvoitus ei avattu sen kummemmin.    

The Pimpsons

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 8.8.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Lauri Maijala

Lavastus: Janne Vasama

Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen

Äänisuunnittelu: Markus Tapio, Pekka Kiiliäinen

Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen

Rooleissa: Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala