Avainsana: Tampereen Teatterikesä

Performanssi on älykköjen taidetta – Kanuti Gildi Saalin taiteilijoiden teos oli lajin haastavimmasta päästä – Meitä vastassa oli muuri ja se pysyi – Näyttämön neljäs seinä oli todella ilmaisuvoimainen elementti

*Katsojien omat neliöt alkoivat käydä ahtaiksi, kun Mart Kangro ja Juhan Ulfsak alkoivat pystyttää muureja myös katsomoon. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä*

Lukuista elokuvarooleistaan tunnettu Juhan Ulfsak ryömi aivan jaloissani kosketusetäisyydellä pylly paljaana kohti ensimmäisen penkkirivin päätyä.

Penkkirivin päässä istuva kriitikkokollega arveli esityksen jälkeen uransa ehdottomaksi huipuksi sen, että sai katsella von Krahl -teatterin palvotun näyttelijän ja ohjaajan Ulfsakin, Viron Kristian Smedsin sukukalleuksien näyttelemistä alle puolen metrin etäisyydeltä.

Johan Ulfsakia kuuluisampi näyttelijä Virossa ja maailmalla on ehkä vain elokuvanäyttelijänä ja ohjaajana maailmanmaineeseen nousut isä Lembit Ulfsak.

Alastomuus kuuluu performanssiin eikä se hätkäyttänyt. Sitäkin shokeeraavampi oli tämän esityksen lavastus. Nätyn Teatterimontun näyttämön peitti lattiasta kattoon ja seinästä seinään massiivinen, harmaista rakennuslevyistä rakennettu muuri. Tässä esityksessä näyttämön neljäs seinä oli olemassa hyvin konkreettisella tavalla. Vanhasta tottumuksesta änkesin itseni eturiviin ja aloin heti ahdistua hetki hetkeltä yhä pahemmin.

Esityksen aloittanut Eero Epner kysyi meiltä heti esityksen alussa, olemmeko tyytyväisiä paikkoihimme ja ilmoitti, että paikkaa voi vaihtaa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin sillä ehdolla, että viereisille paikoille sattuneet katsojat, naapurit pysyisivät paikoillaan.

Sen jälkeen Ulfsak kertoi, miksi ryhmä on ihan itse rakentanut tämän seinän teatterin suuren tilan hämmentämänä. Sitten tuli lopullinen tuomio. Tämä muuri ei mene esityksen aikana dramaturgisesti rikki. Vapahtavaa lisätilaa ei tule. Seinä on ja pysyy!

Ahdistuksen paikka. Nätyn Teatterimontun näyttämön eteen oli pystytetty massiivinen, lattiasta kattoon ja seinästä seinää ulottuva, likaisen harmaista rakennuslevyistä rakennettu seinä. Tämän kirjoittaja istui eturivissä kuten kuvan Mart Kangro. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Ja seinä oli ja pysyi, eikä tietoisuutta sen olemassaolosta voinut välttää edes istuma-asentoa muuttamalla ja päätä kääntämällä, koska seinän takaa kuului epäsäännöllisin väliajoin näkymättömän rumpalin rumpusetillään aikaansaamia voimakkaita hälyääniä.

Paikalleen pysyvästi jämähtäneeseen seinään tavallaan viittaa myös Mart Kangron, Ulfsakin ja Epnerin ideoiman ja esittämän performanssin nimi It stays as it is. Kanuti Gildi Saalin tuotaman esityksen vironkilinen nimi on Kas te olete kohaga rahul.

Oletko tyytyväinen paikkaasi? Ulfsak pohjustaa tätä kysymystä tarinoimalla pitkää Mustamäen ainakin aikoinaan huonomaineisessa lähiössä asuneesta isoäidistään ja hänen asuntohuolistaan. Tarinan ytimeen päästiin, kun Kangro ja Ulfsak alkoivat raahata katsomoon lisää rakennuslevyjä, joilla he sulkivat osan katsojista kunkin vuorollaan aina vain ahtaampaan tilaan. Tässä teatterissa seinät olivat lähellä toisiaan, katto hyvin matalalla ja neliöt vähissä.

Aloin kääntää esityksen nimeä suomeksi vanhoilla hokemilla: Tässä olen enkä muuta voi. Ahneella on paskainen loppu. Istu ja pala. Myös se, mitä Viron eturivin teatterintekijät, koreografit ja performanssitaiteilijat halusivat sanoa, alkoi valjeta. Me rakennamme omista unelmistamme yhä ahtaammaksi käyvää vankilaa. Ahneus on kuolemansynti jopa silloin, kun mieli palavasti haluaa vain yhä uusia ja yhä voimakkaampia taide-elämyksiä.

Yhtenä voimakkaan elementtinä käytettiin pimeyttä, johon valoa toi ensiksi vain Eero Epnerin katsomoon kiikuttama jalkalamppu. Esityskuva on otettu todennäköisesti Kanuti Gildi Saalin katsomosta. Kellarimontussa Juhan Ulfsak ryömiskeli nakuna meidän katsojien joukossa. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Viron talous on Suomessa kokoomuslaisten yrittäjien märkä päiväuni. Sellaistenkin, jotka omakohtaisesta kokemuksesta tietävät, että vapaa kilpailu on kapitalismin pahin este. Viron talous on kasvanut hurjaa vauhtia, mutta tällä kasvulla on varmasti ollut myös hintansa. Elintasokilpailu on siitä ikävä kilpailu, että maaliviiva on piirretty hautasumaan portille.

Lopuksi järjesti arpajaiset, jossa katsojille arvotiin heidän paikkansa. Teatterin paikkaliput toimivat allegoriana yhteiskunnan nokkimisjärjestykselle. Eturivien paikat saa rahalla tai hyvillä suhteilla. Meidän takarivin tallaajien sijoitus riippuu tuurista.

”Tämä on yksi paikka, yksi 140:nnestä ja eroaa kaikista muista täysin. Tällä paikalla ihminen kokee sen, mitä millään muulla paikalla ei pysty kokemaan.” Niinpä Epner!

Maria Arusoon dramatisoiman nerokkaan teoksen tulkintaa voi viedä vielä pidemmälle. Ihminen on laji, joka ei tiedä paikkaansa maapallon biosfäärissä. Edessä näyttää olevan täydellinen umpikuja. Ajamme täyttä vauhtia päin seinää tehdessämme totta omista ainutlaatuisia unelmistamme. Eikä se välttämättä olemme matkalla kohti helvettiä ensimäisen luokan paikalla – eturivissä.

Voi olla, että tulkitsen jälleen kerran esitystä liian pitkälle. Performanssi on siitä mahtava esittävän taiteen laji, että se antaa myös meille katsojille lähes rajattomat mahdollisuudet tulkita esitystä väärin. Mutta varmuuden vuoksi pyydän jo nyt sekä esityksen tekijöiltä että tämän blogin lukijoilta anteeksi. Performanssi on älykköjen taidetta.

Viro on performanssitaiteen suurvalta. Virossa tämä taide muoto on paitsi elävää myös sitkeähenkistä. Kas te olete oma kohaga rahul esitetiin ensimmäisen kerran Kanuti Gildi Salissa elokuussa vuonna 2020. Se oli mukana viime kesänä Rakveren viisipäiväisillä Baltoscandal-festivaaleilla. Rakveren esityksestä löytyy vironkielinen tallenne youtubesta. Nyt Suomessa ja Tampereella.

Kanuti Gildi Saalin herrat taiteilijat ovat esiintynyt Suomessa muun muassa Espoon kaupunginteatterin Viro-viikolla talvella vuonna 2019. Ulfsak oli mukana näyttelijänä Kristian Smedsin syksyllä 2016 kantaesitetyssä näytelmässä Just filming, joka jo tuolloin tuntui tämän kirjoittajasta kovasti performanssitaiteelta.

Al Baldrokin ja Reiju Tüürin 90-luvulla perustama performanssiryhmä Non Grata nousi 2000-luvulla maailmanmaineeseen. Kaksiko perustaman Academia Non Gratan oppilaista alun perin koostunut ryhmä on muuttunut menestyksen myötä monikansalliseksi taiteilijayhteisöksi, joka on kiertänyt ja kiertää eri puolilla maailmaa alan festivaaleilla.

Ryhmällä on ollut kiinteät suhteet myös Suomeen ja mukana on myös suomalaisia taiteilijoita. Elokuussa 2013 Non Grata esiintyi Imatran taideopilaitoksen silloisen rehtorin Juhani Järvisen syntymäpäivien kunniaksi järjestetyillä juhlilla.

Eero Epner on aikaisemmin työskennellyt Talinnasta käsin toimivassa NO99-ryhmässä, joka on Non Gratan tavoin noussut maailmanmaineeseen.

It stays as it is

Kanuti Gildi Saalin performanssiesitys Tampereen Teatterikesässä Nätyn Teatterimontussa 10.8.2023

Tekijät ja esiintyjät: Mart Kangro, Juhan Ulfsak, Eero Epner

Dramaturgia: Maria Arusoo

Valosuunnittelu ja tekninen johto: Oliver Kulpsoo

Tuotanto: Annika Üprus, Eneli Järs

Valokuvat: Alissa Šnaider

Esitystä on tukenut Cultural Endowment on Estonia.

Q-teatterin The Pimpsons on vitsi, sitä mojovinta lajia – Lauri Maijalan näytelmä vei meidät katsojat meemien ihmeelliseen maailmaan – Miten tehdään puheteatteria maailmassa, jossa sanoilla ei ole enää sisältöä tai merkitystä?

Marge Pimsonin roolin näytellyttä Riia Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänestä. Vahva maskeeraus ja hurja töttöröperuukki tekivät Katajan näyttelemästä roolihahmosta hahmosta kyllä kovasti esikuvansa animaatiohahmo Marge Simpsonin näköisen. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Amerikkalainen Matt Groening kuvaa jättimenestykseksi nousseessa animaatiosarjassa Simpsonit (The Simpsons) amerikkalaisen yhteiskunnan ja keskivertoperheen kipukohtia komedian keinoin. Suomalaisen Lauri Maijalan Pimpsoneissa (The Pimsons) komediasta on muotoutunut perhehelvettiä kuvaava makaaberi tragedia.

Näin hedelmällistä voi populaarikulttuurin ja teatteritaiteen vuoropuhelu olla. Eikä tässä toteamuksessa ole nyt mukana edes ironian häivähdystä. The Pimpsons oli loistava ja varmasti mieleenpainuva aloitus tiistaina käynnistyneelle Tampereen Teatterikesälle.

Maijala on selvästi Groeningin ja hänen luomansa animaatiosarjan fani. Sitä todistivat jo näytelmään otetut suorat englanninkieliset sitaatit Simpsoneista. Näytelmänä ThePimpsons oli ensimmäisellä tasolla strindbergiläinen kuvaus alkoholisoituneen ja väkivaltaisen miehen perheen kärsimyksistä. Vanha tuttu juttu siitä virtahevosesta olohuoneessa.

Tässäkin Maijala seuraa, tosin ehkä hieman kieli poskella, idolinsa jalanjälkiä. Sarjakuvataiteilijana yksi Groeningin läpimurtotöistä oli ja on vuonna 1977 ensimmäisen kerran ilmestynyt Elämä on helvettiä (Life in Hell).

Q-teatteri on siitä mainio ensemble, että sen jokainen produktio on aina ollut yllätyksiä täynnä, eikä katsojan nytkään tarvinnut pettyä. Pimpsons näytelmän toinen, ja minusta kaikkein kiinnostavin taso paljastui silmiemme eteen jo heti esiripun avauduttua.

The Pimpsons päätyi kohtaukseen, jollaisesta Simpsonien jaksot aina alkavat. Tarinan hahmot Brt Pimpson (Lotta Kaihua), Homre Pimpson (Eero Ritala), Magre Pimpson (Riia Kataja) ja Ilsa Pimpson (Satu Tuuli Karhu) istutettiin perheen olohuoneen sohvalle television ääreen. Olohuoneen seinää koristava taulu oli kiinnostavayksityiskohta esityksen lavastuksessa. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Maijalan tärkein oivallus on epäilemättä siinä, että me olemme siirtyneet kuvallisen viestinnän ja meemien aikaan. Tässä maailmassa vain sillä, miltä asiat näyttävät on merkitystä.

Maailman pisimpään jatkuneena animaatiosarjana Simpsonit on oiva esimerkki kuvan voimasta. Yhä uusia tuotantokausia käynnistetään, vaikka mitään uutta sanottavaa tai uusia ideoita tekijöillä ei ole ollut enää vuosiin. Sarjakuvan ja animaation sankarit ovat paitsi iättömiä myös kuolemattomia.

Lavastuksen värimaailma oli tuttu jokaiselle, joka on joskus katsonut teevisiossa tai elokuvissa Simpsoneita – siis käytännössä joka ikiselle katsojalle. Tuttu oli myös Pimpsoneiden keittiön ikkunan takana häämöttävä ydinvoimala, jonka jäädytyskolonnit työnsivät ilmaan vesihöyryä. Näytelmän isä, Homre Pimpson työskenteli tuossa ydinvoimalassa 40 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Simpsoneiden Homer Simpsonin vuonna 1989 alkanut työura Springfieldin ydinvoimalassa jatkuu ilmeisesti yhä vaihtelevalla menestyksellä.

Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta oli kulunut vain kolme vuotta, kun Simpsonit aloitti maailmavalloituksensa aluksi The Tracey Ulman Show’n mainoksia rytmittävänä täytepalana. Luultavasti 50-luvulla syntynyt Groeningiin on tehnyt hänen nuoruudessaan lähtemättömän vaikutuksen jo vuonna 1979 Yhdysvalloissa sattunut Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus. Tuosta vuodesta lähtien ydinvoimala on ollut aina meidän päiviimme asti tärkein symboli sille maapallon biosfääriä tuhoavalle koneistolle, joka käynnistyi ja reilut 200 vuotta sitten.

Aidossa taideteoksessa ei ole yhtään merkityksetöntä yksityiskohtaa. Pimpsoneiden olohuoneen seinää koristi realistinen maalaus, jossa oli kuvattu purjevene myrskyävällä merellä. En ole katsonut Simpsoneita kymmeniin vuosiin, mutta olen aika varma, ettei tällaista esteettistä yksityiskohtaa löydy yhdestäkään sarjan jaksosta.

Oliko maalaus vain näyte Pimsonien keskiluokkaisesta taidemausta? Ei minusta. Minulle Maijalan ja lavastuksen suunnitelleen Janne Vasaman näytelmään tuoma yksityiskohta toi hakemattakin mieleen Pasi Toiviaisen Ylelle tekemän podcastin otsikon Ilmasto on peto. Juuri nyt tuo peto kerää voimiaan meriveden lämpötilan noustessa asteen kymmenys kymmenykseltä yhä korkeampiin lukemiin.

Näytelmän karu toivottomuus sai ahdistavan voimansa juuri tältä meemitasolta. Raju psykoanalyyttinen puhe perheen perimmäisitä ongelmista ei saanut aikaan puhdistautumisen kokemusta, vaan oli kuin kärpästen surinaa katsojan korvissa. Se katharsis jäi kokematta.

Kolmas näyttämöltä löytynyt meemi kuvaa sekä Pimpsoneissa että Simpsoneissa meidän nykyistä elämäntapaamme kattavasti. Tuo esine ei ollut tietokone tai kännykkä. Se oli mukavalta näyttävä sohva, elämän valtaistuin, jolla näytelmän Homre Pimpson teki, ja meistä itse kukin tekee illasta toiseen hidasta kuolemaa sen vähintään 60-tuumaisen viihteen alttarin edessä.

Ihminen, joka ei ole koskaan kuullutkaan The Simpsons animaatiosarjasta, voi katsoa ja kokea Pimsonit strindbergiläisittäin kirjoitettuna ja näyteltynä raastavana perhehelvetin kuvauksena. Lotta Kaihua ja Satu Tuuli Karhu heittäytyivät Brt Pimsonin ja Ilsa Pimsonin rooleihin hurjalla energialla. Kuva © Pate Pesonius/Q-teatteri

Walt Disney loi oman sarjakuva- ja animaatioimperiuminsa inhimillistämällä eläinhamoja ankasta hevoseen ja hiirestä kissaan. Groening pyrki ja pääsi vähintään samaan vaikuttavuuteen epäinhimillistämällä piirroshahmonsa. En tarkoita tällä sarjakuva- ja animaatiotaiteelle tyypillistä liioittelua, jossa silmät, korvat ja nenät paisuvat mahdottomiin mittoihin ja ihmiskehon muitakin mittasuhteita muutetaan koomisen tai traagisen efektin aikaansaamiseksi. Groeningin neronleimaus oli värjätä tarinan valkoiset amerikkalaiset, punaniskaiset perusjenkit keltaisiki. Hyvin mieleenpainuvaa on myös se, että näillä hamoilla on käsissään vain kolme sormea.

No se kolme sormea sataa olla myös animaatiohahmojen piirtäjien kädenojennus ominaisuudelle, joka yhdistää niin heitä, kuvitteellista Homer Simpsonia kuin tämän blogin kirjoittajaa – laiskuudelle.

En ole onnistunut löytämään yhtään syvällistä analyysia Simpsonien värimaailmasta tai muotokielestä. Ilmeisesti Simpsonien väriskaala on toiminut väritietoisessa ja usein myös avoimen rasistisessa sarjan kotimaassa hyvin. Ainakaan Suomeen asti ei ole edes nykyisenä identiteettipolitiikan aikana kantautunut suuria kohuja. Itse olen lukenut vain siitä, miten etnisesti intialaistaustaiset ovat loukkaantuneet puhetavasta ja aksentista, jolla Hank Azaria on ääniroolissa esittänyt kauppias Apu Nahasapeepapetiloa.

Simpsoneissa koomisten kohtausten kehittelyt päättyvät usein visuaalisesti esitettyyn huipentumaan. Tarinan todellisuus käännetään päälaelle yhdellä kuvalla, jonka tulkinta tosin rippu kovasti katsojan ennakkoluuloista ja maailmankuvasta. Mutta siinä se hauskuus juuri piilee. Pimpsoneissa Maijala on täyttänyt tarinan yllättävät käänteet, punchlinet slapstick-komiikalla.

Maijalalla on taito ja miksei myös häijy tapa tehdä pilaa meidän katsojien ennakko-odotuksista. Tavallaan Pimpsonit on produktiona nimeä myöten iso vitsi. Pimppi, pimpimpi Pimsons. Näyttelijät oli värjätty keltaisella ihovärillä ja me katsojat katsoimme näitä hahmoja jo ennakko-odotustemme perusteella keltaiseksi läpivärjättyjen silmälasien läpi.

Se laittoi näytelmän näyttelijät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Miten luoda uskottava karaktääri hahmolle, jonka uskottavuus on lähtökohtaisesti täysin olematon?

Me elämme maailmassa, jossa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa ja kymmenen minuutin Tiktok-videoon saadaan mahtumaan jo kokonainen emävalheiden universumi. Kirjoitettu ja kohta myös puhuttu kieli menettävät hyvää vauhtia merkitystään. Tästä me saimme esimaku siitä irrallisten lauseenpätkien kakofoniasta, jolla Pimpsonit alkoi ensimmäisessä näytöksessä.

Arvelen, että juuri tätä ongelmaa Lahden kaupunginteatterin johtajaksi kohta siirtyvä Maijala on pohtinut intensiivisesti käsikirjoittaessaan ja työstäessään ensemblensä kanssa Pimpsoneita näytelmäksi. Ehkä Q-teatterin produktio on ollut tekijöilleen myös eräänlainen kenttäkoe, jossa on tutkittu, mitä tapahtuu, kun suoraan vuorovaikutukseen ja vahvaan läsnäoloon perustuvaan teatteriin tuodaan katsojien ja näyttelijöiden väliin voimakas emootioon ja vahvaan visuaaliseen muistijälkeen perustuva elementti.

Aikaisemmin Ria Kataja on teatterirooleissaan tehnyt huikealla näyttelijäntyöllään minuun lähtemättömän vaikutuksen monta kertaa. Nyt Marge Pimpsonia näytellyttä Katajaa oli vaikea tunnistaa edes äänen perusteella. En tiedä, oliko Katajan tarkoitus jäljitellä Simpsoneissa Marge Simpsonin ääniroolia näyttelevän Julie Kevnerin matalaa ja käheää alttoa, vai oliko näyttelijän äänihuulet lujille laittaneella rooliäänellä jokin muu tarkoitus?

Eero Ritala korosti Homre Pimpsonin roolissa tämän hahmon koomisia ulottuvuuksia. Humalainen mies on suomalaisen komedian vakiohahmoja. Mitään hauskaa ei aivonsa ja terveytensä tärvänneessä vanhassa juopossa todellisuudessa ole ja Ritala teki tämän selväksi yhdellä loisteliaalla eleellä. Ritalan roolihahmolla oli pidätysvaikeuksia jopa kotioloissa. Miten riemastuttavaa on samaistua roolihahmoon, jos samanlainen paskahousu ähisee omalla kotisohvalla tai, mikä pahinta, kurkkii vastaan vessan peilistä.

Näytelmässä perheen aikuiseksi kasvanut poika Brt Pimpson on elämän vastoinkäymiset tyynesti kohtaava optimisti ja tytär Ilsa Pimpson todellisuutta syvällisesti pohtiva pessimisti. Nämä luonne-erot löytyvät myös Simpsonien Bartista ja Lisasta. Näytelmässä molempia sisaruksia yhdistää se, että he paljastuivat luusereiksi, kun elämän kulissit oli purettu. Vaikka hahmoihin ei oikeastaan voinut samaistua, Lotta Kaihuan ja Satu Tuuli Karhun näyttelijäntyönsä hurjasta energisyydestä saattoi nauttia.

Pimpsonit päättyi takaumana esitettyyn kevennykseen, jossa päädyttiin sinne, mistä animaatiosarjan Simsonit aina alkavat. Mukana oli nyt myös Pimpsonien perheen kolmas lapsi, mutta tarinaan ujutettua dekkaria kadonnen lapsen arvoitus ei avattu sen kummemmin.

The Pimpsons

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 8.8.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Lauri Maijala

Lavastus: Janne Vasama

Valo- ja videosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen

Äänisuunnittelu: Markus Tapio, Pekka Kiiliäinen

Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen

Rooleissa: Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala

Tämä tarina kulkee kohti vääjäämätöntä tragediaa – Theatre Baselin sinisessä huoneessa kadotukseen tuomitut lapset odottavat väistämätöntä kohtaloaan

Näytelmän alussa veljekset (Florian Guntrum ja Itamar Mangold) nahistelevat keskenään pikkupoikien tapaan ja äiti (roolissa Barbara Hoirvath) käy välillä lohduttamassa huoneeseensa lukittuja poikia. Lastenhuoneen sinistä seinää koristaa tähtitaivas. Kuva Sandra Then/Tampereen teatterikesä

Sveitsiläisen Theater Baselin näytelmän Medea viimeisessä kohtauksessa äiti sulkee kuolleet poikansa syliinsä. Barbara Hovardin upeasti näyttelemä äiti vakuuttaa itselleen ja meille katsojille eleillään sekä sanoillaan äidin elämää suurempaa rakkautta lapsiaan kohtaan.

Edellisessä kohtauksessa äiti on juottanut lapsilleen tappavaa myrkkyä.

Vaikka näytelmän traagista huipennusta tiesi odottaa alusta asti, se herätti ensin voimakkaan torjunnan. Eikä tuota tunnetta vähentänyt se, että nuoret näyttelijät Florian Gunstrum ja Itamar Mangold näyttelivät leikki-ikäisten veljesten nahistelua tavalla, johon ainakin jokainen meistä katsojista, joka on joskus ollut pieni poika, samaistui voimakkaasti.

Medea on nykyaikaan sijoitettu versio yhdestä antiikin ajan tunnetuimmasta tragediasta Medeia. Australialaisten Anne-Louise Sarksin ja Kate Mulvanyn kirjoittamassa käänteisversiossa kreikkalaisen Euripideen näytelmän tragedia kerrotaan lasten näkökulmasta.

Euripideen tragediassa Medeia on raivotar, joka taistelee itsemääräämisoikeutensa puolesta patriarkaalista valtadynastiaa vastaan äärimmäisin keinoin. Hän myrkyttää miehensä uuden morsiamen, tämän isän ja omat lapsensa.

Sukudynastioihin perustuvissa patriarkaalisissa valtajärjestelmissä lapsenmurhat olivat reaalipolitiikkaa. Potentiaalisten vallanperijöiden likvidoinnilla pyrittiin ehkäisemään sukujen välisten valtataistelujen kärjistymistä sisällissodiksi.

Aristokraattien tekemiin lapsenmurhiin me olemme tutustuneet ainakin William Shakespearen näytelmissä. Äitien tekemät lapsenmurhat ovat esillä joskus lehtien rikosuutisissa.

Ainakin meille kristityille äidinrakkaus on suurin kaikista ja tämän pyyteettömän rakkauden palvomista varten mytologiassamme on jopa oma jumala Neitsyt Maria. Äidin tekemä lapsenmurha on rikos, jota meidän on vaikea käsitellä järjen tasolla.

Basel teatterin Medea ei kuitenkaan ollut vain traaginen kertomus sitovasta äidistä, joka mielenterveyden järkkyessä lopulta surmaa lapsensa. Näytelmään on rakennettu sisään hyvin puhuttelevaa ja moniulotteista symboliikkaa. Medea on näytelmä, joka pakotti ajattelemaan.

Ensimmäinen avain näytelmän sisäisen logiikan ymmärtämiseen löytyy Mel Pagen lavastuksesta. Näyttämölle oli rakennettu tuttuakin tutumpi näky, lastenhuone sänkyineen ja leluineen. Huoneen seinät oli maalattu sinisiksi, ja kun pojat sammuttivat nukkumaan käydessään huoneen valot, seinällä alkoi tuikkia tähtitaivas.

Näytelmän alussa pojat nahistelivat ja leikkivät sotaleikkejä. Pojat myös puhuivat isän uudesta ystävästä ja edessä olevasta muutosta uuteen kotiin. Puheessa oli viitteitä Euripideen tragediaan kultaista taljaa myöten, mutta dialogin kantavana teemana oli poikien käymä peli, jossa piti tietää eläinlajeja.

Kilpailussa uuden eläinlajin nimen piti alkaa kirjaimella, johon edellisen eläinlajin nimi päättyi. Pian pojat päätyivät kinaamaan siitä, kelpaavatko jo sukupuuttoon kuolleet lajit vastauksiksi tietovisassa.

Poikien äiti on hirmutekoaan suunnitellessaan lukinnut poikansa heidän makuuhuoneeseensa. Pojat yrittävät kuunnella, mitä ulkopuolella tapahtuu. Heillä on tunne, ettei kaikki ole niin kuin olla pitää, mutta tyytyvät välillä huoneessa pistäytyvän äidin selitykseen.

Tältä osin näytelmän symboliikka on selvä. Meidät on suljettu tälle siniselle planeetallemme. Mitään pakopaikkaa ei ole, kun äiti luonto tappaa sukupuuttoon lajin toisensa jälkeen ihmisen oman toiminnan takia. Meidän lapsemme voivat vain odottaa omaa vuoroaan kuunnellen meidän aikuisten järjettömiä selityksiä ja riitelyä.

Ihminen ei pysty maapallon biosfääriä kokonaan tuhoamaan. Elämä on selvinnyt aikaisemminkin ilmakehän lämpenemisestä tai jäähtymisestä johtuvista katastrofeista, esimerkiksi permikauden joukkosukupuutosta, jossa valtaosa silloisista lajeista kuoli. Ihmislajin oma olemassaolo kuitenkin varmasti vaarantuu, kun ilmastomuutos etenee ja johtaa ensin taloudellisiin ja sitten humanistisiin katastrofeihin.

Me surmaamme yltäkylläisillä elämäntavoillamme omat lapsemme ja lapsenlapsemme.

Nuorempi pojista (Mangold) kiinnittää huoneen seinään oman tähtensä. Myös se oli vahva symboli. Me emme vielä tiedä, miten ainutlaatuinen ilmiö elämä maailmankaikkeudessa on. Maailmankaikkeudessa on miljardeja galakseja, triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja.

Entä, jos me ihmiset älyllisinä ja tietoisina olentoina vastoin todennäköisyyttä olemme jotakin ainutkertaista tämän suunnattomuuden keskellä? Kukaan ei ole toistaiseksi vastannut, kun olemme huutaneet tuon suunnattoman kuilun yli.

Anne-Louise Sarksin ohjaus oli keskieurooppalaiseen tyyliin hienostuneen pelkistetty. Silti jäin miettimään, oliko näytelmä välillä liiankin osoitteleva.

Näytelmän äiti on maahanmuuttaja, joka joutuu edessä olevan avioeron takia muuttamaan takaisin entiseen kotimaahansa. Sveitsi ja Australia ovat molemmat maita, joissa harjoitetaan erittäin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Onko meidän kaikkien tulevaisuus kitumista turvapaikan hakijoina Naurusaareksi muuttuneella maapallolla?

Madea

Teksti Anne Louise Sarks ja Kate Mulvay

Konsepti ja ohjaus Anne-Louise Sarks

Lavastus ja puvut Mel Page

Musiikki Stefan Gregory

Käännös Almut Wagner

Rooleissa Florian Guntrum, Itamar Mangold, Barbara Horvath

Theatre Basetin esitys Tampereen teatterikesässä 9.8.2019

Amanda Palon ja Olga Palon Kilarissa henkilökohtainen on poliittista – raiskauksien syistä ja seurauksista pitää pystyä puhumaan

Olga Palon ohjaama esitys on hyvin pelkistetty ja sellaisena tehokas. Kaikki se, mikä on esityksessä merkityksellistä, näkyi itseään esittävän Amanda Palon herkiltä kasvoilta. Kuva Samuli Laine/Tampereen teatterikesä

En löytänyt Amanda Palon ja Olga Palon Kilarista googlaamalla yhtään kritiikkiä. Se on itse asiassa hieman outoa, koska esityksen ensi-illasta on kulunut jo lähes vuosi.

Toisaalta esityksen nähtyään hiljaisuuden myös ymmärtää. Ainakin minussa Amanda Palon omiin kokemuksiin perustuva, raiskauksesta ja sen aiheuttamista, vuosia kestäneistä kärsimyksistä kertova esitys herätti voimakasta myötätuntoa. Surua niistä vuosista, jotka Amanda on joutunut taistelemaan syvän masennuksen kanssa. Vuosista, jotka ihmiset yleensä muistavat jälkeenpäin elämänsä onnellisinpina.

Tämä on liian henkilökohtaista. Ei tällaisesta voi kirjoittaa kritiikkiä.

Esityksen omalla Facebook-sivulla tekijät vakuuttavat, ettei Kilari ole terapiateatteria, vaan poliittinen kannanotto. On siten oikeus ja kohtuus, että tekijät saavat esitykselleen vastakaikua.

Käsikirjoituksen kirjoittanut Amanda Palo ja Kilarin Ohjannut Olga Palo ovat puristaneet Amandan raiskauksesta ja siitä toipumisesta kertovan tarinan tunnin mittaiseksi esitykseksi. Jo esityksen ajallinen kesto kertoo, että kysymyksessä on tarkkaan ja syvällisesti harkittu kokonaisuus.

Äärimmäisen henkilökohtaisen ja hyvin kipeän aiheen tuominen näyttämölle vaatii etäännyttämistä. Ensimmäisissä kohtauksissa Amanda palo veti meidät katsojat luokalle ja piti esitelmää raiskauksesta klassisessa maalaustaiteessa.

Nuoren naisen alaston ruumis on television dekkareiden ja rikoselokuvien vakiokamaa. Samoin naisen raiskaus kuuluu viihdeteollisuuden vakiokuvastoon.

Palon luennon otsikko yllätti näkökulman tuoreudella. Tarkempaan tarkasteluun otettiin renessanssimestari Tintoretton maalaus Tarqunius ja Lucretia.

Kuvat, joissa nainen menettää viattomuutensa ja sitä kautta myös henkensä näyttävät toistuvan lähes samanlaisina vuosisadasta toiseen. Tintoretton maalaus perustuu vanhaan antiikin mytologiaan, jossa nuori Lucretia raiskataan ja hän tekee viattomuutensa menetettyään itsemurhan.

Tämän päivän näkökulmasta maalauksen naiskuva on seksistinen ja esineellistävä, totta kai ja samalla hyvin tuttuja. Renessanssimestarin 1500-luvulla maalaaman sommittelu ja asetelmallisuus toistuvat tämän päivän mainoksissa.

Meille ei myydä tavaroita erotiikalla, vaan nimen omaan mainoksen tekijä vetoaa myytävän tuotten koskemattomuuteen ja viattomuuteen.

Mutta Tintoretton maalaus myös kuva vallasta. Miehistä valtaa ei edusta vain maalauksessa Lucretiaan takaa päin käsiksi käyvä lihaksikas Tarquinius. Maalaus, tai ehkä oikeammin itse tarina kertoo myös vallan rakenteista.

Antiikin Roomassa tai 1500-luvun Venetsiassa raiskaus oli ennen muuta rikos klaanin ja suvun patriarkan omistusoikeutta kohtaan. Loukkaus oli niin suuri, että raiskaaja surmattiin, jos se oli suinkin mahdollista ja saman kohtalon saattoi kokea myös koskemattomuutensa ja siten arvonsa menettänyt raiskauksen uhri.

Tosin varakas raiskaaja saattoi myös päästä pälkähästä maksamalla vahingonkorvauksia.

Suuri osa maailman naisista elää yhä tällaisessa, perheisiin ja sukuihin perustuvissa patriarkaalisissa klaaniyhteiskunnissa.

Tavallaan käsitys naisen asemasta perheen ja suvun jäsenenä elää yhä myös meidän kristinuskoon pohjautuvassa kulttuurissa. Lutherin Katekismuksen uusimmassa kieliversiossa meitä kielletään tavoittelemasta lähimmäisen puolisoa, työntekijöitä, karjaa ja muuta, mitä hänellä on.

Vaikka Katekismuksen kieltä on modernisoitu, itse asia ei ole muuttunut. Aviopuoliso, nainen on miehelle karjaan vertautuvaa omaisuutta. Raiskatun naisen häpeällä on ajallisesti hyvin syvälle ulottuvat juurensa.

Amanda Palo teki sisarensa avustuksella rikosilmoituksen raiskauksesta. Esityksessä ei kuitenkaan avata sitä, johtiko rikosprosessi syyllisten löytymiseen. Otaksun, että raiskaajia ei saatu kiinni.

Me miehet joudumme kantamaan kollektiivista syyllisyyttä tapahtuneesta.

Tähän toki löytyy myös peruste esityksessä. Amanda Palo kärsi vuosia voimakkaita pelkoja tapahtuneen takia.

Myös se kuuluu elämään, että voi itse joutua kielteistä kokemuksista juontuvien ennakkoluulojen kohteeksi pelkän ulkomuotonsa tai sukupuolensa takia.

Pelkkä arvaus on tietenkin otaksuma, että Amanda Palo joutui tyrmäystippojen avulla toteutetun joukkoraiskauksen uhriksi. Tällainen raiskaus on myös siinä mielessä viheliäisen julma, että se jättää uhrin pysyvästi tietynlaisen epävarmuuden tilaan.

Viihdeteollisuuden luoma kuva raiskauksesta on tutkijoiden mukaan harhaanjohtava. Raiskaukseen liittyy harvoin vakavia fyysisiä vammoja aiheuttavaa väkivaltaa. Hesarin haastattelussa apulaisprofessori Robert Horselenberg vakuuttaa tutkimustuloksiin vedoten, että jopa niin sanottu puskaraiskaajakin pyrkii jäljittelemään raiskauksessa niitä viihdeteollisuuden luomia mielikuvia, joita hänellä on kahden ihmisen rakkaussuhteesta.

Raakaan väkivaltaan naista kohtaan syyllistyvät Suomessa lähes poikkeuksetta vain entiset ja nykyiset seurustelukumppanit ja puolisot. Väkivaltainen raiskaus voi olla osa tällaista muutenkin erittäin julmaa parisuhdeväkivaltaa.

Kilarin viimeisessä kohtauksessa me luimme yhteen ääneen toiveen maasta ja ajasta, jolloin ketään ei enää Suomessa raiskata. Tällaiseen tavoitteeseen pääseminen lienee mahdollista tässä meidän ihmisten eläintarhassa vain hartaissa rukouksissa. Ehdoton välivaihe tämän tavoitteen saavuttamisessa on se, että eduskunnan naiskansanedustajien lakialoite rikoslain uudistamisesta hyväksytään.

Lakiehdotuksessa puhutaan suostumuksen puuttumisesta. Suomeksi hieman hämärä lakiteksti tarkoittaa sitä, että ei on aina ei. Seksuaaliseen kanssakäymiseen pitää olla aina kaikkien osapuolien suostumus.

Tampereen teatterikesän avannut The Audition teki merkityksellisiä kysymyksiä esittävän taiteen estetiikasta ja etiikasta

Elisabeth Löffler, Dominik Grünbühel ja Cornelia Scheuer esittävän näytelmässä näyttelijöitä, jotka koekuvauksissa tavoittelevat pääroolia Stephen Hawkingista kertovassa elokuvassa. KuvaTampereen teatterikesä

The Audition on teatteria, jossa pureudutaan esittävän taiteen juurille. Kahden itävaltalaisen performanssitaiteilijan Elisabeth Löfflerin ja Cornelia Scheuerin yhdessä toxic treams – ryhmän kanssa toteuttamassa esityksessä tehtiin maanantaina merkityksellisiä kysymyksiä teatterin estetiikasta, etiikasta ja moraalista.

Näytelmän koe-esiintymisessä etsitään näyttelijää maailmankuulusta fyysikosta, Stephen Hawkingsista kertovaan elokuvaan. Maaliskuussa tänä vuonna kuollut Hawking oli paitsi yksi kaikkien aikojen maineikkaimmista fyysikoista, joka teki uraa uurtavaa työtä alallaan, myös maailman tunnetuin vammainen henkilö. Hawking sairasti ALS-tautia, joka johtaa lihasten surkastumiseen.

Vuonna 2006 LizArt Production nimisen ryhmän perustaneet Löffler ja Scheuer ovat näkyvästi liikuntavammaisia. He joutuvat näyttelemään näytelmän alussa myös nuorta ja vielä oireetonta Hawkingsia muun muassa kohtauksissa, joissa roolihenkilön piti ajaa polkupyörällä ja juosta.

Näissä kohtauksissa liikuntavammaiset Löffler ja Scheuer saatiin liikkeelle vaijereiden ja vinssien avulla.

Kolmas unelmaroolin tavoittelija näytelmässä oli fyysisesti terve näyttelijä, toxic dreams ryhmään kuuluva Dominik Grünbühel. Hänen piti vastaavasti näytellä tarinan koekuvausten edetessä kohtauksia, joissa elokuvan Hawking oli ALS-taudin runtelemana jo lähes liikuntakyvytön.

Elokuva, johon näytelmän tarinassa viitataan, on myös tehty oikeasti. Vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa The Theory of Everything Hawkingsia näyttelee Eddie Redtmayne

Viime vuosisadan alkupuolella esimerkiksi jyrkän rotuerottelun Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten rooleja näyttelivät mustiksi meikatut valkoiset näyttelijät. Käytäntö omaksuttiin todennäköisesti teatterin puolelta eli varietee taiteesta.

Teatterin juuret ulottuvat tietenkin vielä paljon pidemmälle. Esimerkiksi William Shakespearen ajan englannissa naisilla ei ollut mitään asiaa näyttämölle, vaan miehet näyttelivät myös naisroolit.

Kysymys esillä olon oikeudesta on ollut esittävässä taiteessa ajankohtainen ja oleellinen. Syvimmiltään kysymys on ihmisen identiteetistä ja oman minuuden loukkaamattomuudesta ja juuri nyt se on taidetta koskevan keskustelun keskiössä..

Tämä kysymys aktualisoitui esimerkiksi valtavan suosituksi tulleen tanskalais-ruotsalaisen Silta televisiosarjan yhteydessä. Sofia Helinin näyttelemän rikostutkijan rooli herätti paljon myös kriittistä keskustelua asperger-diagnoosin saaneiden ihmisten piirissä.

The Auditionin tekijät lähestyvät vaikeaa aihetta huumorin kautta. Lähestymiskulman voi ehkä päätellä ryhmien itseironisista nimistäkin, vaikka toki myös Löffler ja Scheuer laittoivat salamavaihteen kakkoselle kohtauksissa, joissa he saivat alleen sähkökäyttöiset rullatuolit.

Teatterikesän infossa esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Yosi Wanunu arveli, että huumori on ainoa mahdollinen lähestymiskulma näin vaikean asian käsittelyssä. Muu toteutustapa tekisi siitä liian raskaan.

Hän on tässä asiassa epäilemättä oikeassa.

Esityksen koominen jännite syntyi puheen ja fyysisen esittämisen ristiriita. Koekuvausta ohjaavaa roolittajaa näytteli Anna Mendelssohn, jonka lähes katkeamaton puheen virta vilisi kannustavia kohteliaisuuksia näyttämöllä roolista taistelleille näyttelijöille. Samalla meille katsojille kävi selväksi, että peribrittiläisen kohteliaisuuden viittaan puettu pureva sarkasmi on myös sofistikoituneen vittuilun korkein aste.

Infotilaisuudessa Tampereen teatterikesän taiteellinen johto pyysi tekijöiltä ainakin puolenkymmentä kertaa anteeksi sitä, ettei suomalainen yleisö osaa nauraa esityksen huumorille.

No kyllä se aina välillä nauratti ja suorastaan sietämättömällä tavalla. Näytelmän ytimessä ovat kuitenkin äärimmäisen vakavat kysymykset. Miten esimerkiksi näytellä vammaista, joka vammansa takia kärsii jatkuvasti voimakkaista kivuista. Ainakin minulle oli aikanaan koskettava ja jotenkin myös avartava kokemus lukea antolokia, johon oli koottu nuorena vaikean sairauden tai vammautumisen kokeneiden nuorten kertomuksia.

Hyvä taide, tai ehkä oikeammin hyvän taiteilijan ja hänen yleisönsä välillä syntyvällä dialogilla, vuorovaikutuksella on kyky paljastaa jotakin oleellista siitä todellisuudesta, jossa me elämme. Olisi perin murheellista jos tämä nykyinen ”totuuden jälkeinen aika” valeuutisineen saisi taiteessa rinnalleen valetodellisuuden, haamuja, joilla ei ole peilikuvaa.

The Audition For The Role of Stephen Hawking In The Theory Of Everything

LizArt Produktion & toxic treams

Käsikirjoitus ja ohjaus: Yosi Wanunu

Esiintyjät: Elisabeth Löffler, Cornelia Scheuer, Dominik , Anna Mendelsson, Isabella-Nora Händler Andreas Strauss ja Michael Strohmann

Kun maksaan koskee ja sydän on jossain toisaalla

Markku Haussila ja Sara Melleri replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään. Kuva Tani Simberg/Tampereen Teatterikesä

Hyvin henkilökohtainen ja kipeä aihe vaatii etäännyttämistä. HYPE-kollektiivin Father Fuckerissa liuotushoito on vienyt sydämen mennessään.

HYPE-kollektiivin Father Fucker tuo raflaavasta nimestään huolimatta ensi hetkistä lähtien mieleen lasten leikin. Eikä se ole sattuma tai harhanäky. Näytelmä perustuu käsikirjoittaja Sara Mellerin lapsuudenkokemuksiin.

Melleri kertoo Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa, miten hän pakeni isänsä kuoleman aiheuttamaa traumaa muotilehti Voguen kiiltokuvien maailmaan ja leikki muuntautumisleikkejä, joiden sankarittaria olivat huippumallit Claudia ja Liv.

Lasten leikillä on irrationaalinen logiikkansa, joka ei kovin hyvin istu teatteriesitykseen. Jokainen, joka on saanut ilon seurata kurahaalarisukupolven touhuja hiekkalaatikon reunalla istuen, tietää tämän. Aika kuluu niin rattoisasti, että rakkaus omaa jälkipolvea kohtaan joutuu melkoiselle koetukselle.

Mellerin ja työryhmän yhdessä käsikirjoittaman ja Johannes Ekholmin dramatisoima tarina pureutuu klassiseen aiheeseen. Melleri pohtii työryhmineen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa lapsen näkökulmasta ja siitä toipumista.

Mellerin poissaolevaa isää sai vähän toisella kymmenellä tuolloin eläneen tytön leikeissä tuurata vuonna 1997 murhattu italialainen muotiguru ja teatteripukujen suunnittelija Gianni Versacen.

Melleri ja tanssija Markku Haussila replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään.

Muun kuin oman äidinkielen käyttö hyvin henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan aiheen käsittelyssä on tehokas keino ottaa välimatkaa itsensä ja raastavan aiheen välillä. Tältä kannalta ratkaisu on tietysti perusteltu.

Samalla Melleri ja Haussila etäännyttävät itseään myös esityksen yleisöstä. Esityksen keskivaiheille sijoitettu pitkä monologi, jossa Mellerin esittämä roolihahmo kävi läpi omaa isäsuhdettaan ja sen vaikutusta hänen kehitykseensä naisena, oli jos ei nyt pitkästyttävää, niin ainakin vähän kiusallista kuultavaa.

Melleri on ohjannut itse esityksensä ja itsensä ohjaaminen on tunnetusti vaativa tehtävä.

Esityksen dramaattinen huipennus jäi suutariksi. Sen parhaat hetket koin viimeisessä kohtauksessa, jossa kuvattiin toipumista näistä lapsuuden traumoista.

Kielen ohella aiheeseen otettiin etäisyyttä Mellerin ja pukusuunnittelija Minttu Vesalan luomalla pukuleikillä. Esimerkiksi Mellerin käyttämä beesin värinen body oli varmasti tarkoin harkittu yksityiskohta. Se korosti ajatusta, että tällä lapsi jäljittelee leikeissään aikuisten antamaa esimerkkiä.

Toisaalta tämä sinänsä vähäinen yksityiskohta toi niin elävästi mieleen kaikki ne tunnit, jotka itse on viettänyt hiekkalaatikon reunalla jälkikasvun leikkejä seuraten.

Corinna Helenelundin suunnittelemassa lavastuksessa työryhmä on täyttänyt näyttämötilan isä-Mellerin suolilla, maksalla ja keuhkoilla. Ajatus saattaa näin kirjoitettuna tuntua aika makaaberilta, mutta itse toteutus näytti sohvatyynyiltä.

Sara Mellerin isä Arto Melleri joutui onnettomuuteen vuonna 1998 ja vajosi pitkäksi aikaa koomaan. Voin hyvin kuvitella, miltä noin 10-vuotiaasta lapsesta on tuntunut kuunnella poissa olevan isän hengitysääniä hänen vieraillessaan sairaalassa.

En oikein usko, että toista ihmistä voi päästä lähemmäksi, hänen sisäelimiään penkomalla. Toki rakastuneilla on taipumus pyrkiä pintaa syvemmälle ainakin suhteen intohimoisimmassa vaiheessa kynsin ja hampain.

Mellerin näytelmän aihe on tärkeä ja koskettava. Täällä maailmassa vaeltaa luvuton määrä lapsia ja aikuisia, joiden isät on vienyt työhulluus, päihteet tai kuolema.

HYPE-kollektiivi on panostanut esityksen ylöspanossa visuaalisuuteen. Yksi yksityiskohta jäi esityksen lavastuksessa vaivaamaan minua. Ainakin minusta näytti siltä, että isä Mellerin sisäelimien joukosta puuttui kokonaan sydän.

Käsikirjoitus: Sara Melleri & työryhmä

Dramaturgia: Johannes Ekholm

Saksofoni ja sävellys: Linda Fredriksson

Äänisuunnittelu ja sävellys: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Julia Jäntti

Lavastus: Corinna Helenelund

Pukusuunnittelu: Minttu Vesala

Videosuunnittelu ja dramaturginen tuki: Jaakko Pallasvuo

Suuresta pamauksesta kosmiseen yksinäisyyteen

Margus Prangel, Priit Võigemast, Eva Klemets ja Marika Vaarik ovat huikean hyviä rooleissaan. Esitys perustui lähes kokonaan Võigemastin esittämiä pitkiä monologeja lukuun ottamatta mimiikkaan, kehon kieleen. Kuva Teater NO99/Tiit Ajasoo

Virolaisen Lauri Laglen Suur õgimine (Suuri ahmiminen) laittoi Tampereen teatterikesässä katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Tallinnalaisen Teater NO99:n esitys tarjosi muhevan maaperän luovalle ajattelulle. Jos kuvittelemme, että teatterin estetiikalla on jokin älyllinen ja emotionaalinen maksimi, Tampereen teatterikesässä nähty virolaisten esitys oli lähellä sitä.

Vaikka teatterin esteettisestä maksimista puhuminen on tietenkin silkkaa höttöä, Lagle näyttelijöineen luovii joka tapauksessa tavattoman taitavasti groteskin näytelmänsä karikoissa. Vaikka näytelmän tarina, neljä ihmistä ahmii itsensä kuoliaaksi, on suorastaan vulgaari, esitys ei sorru kertaakaan mauttomuusiin.

Suur õgimine on ihanan kekseliästä teatteria.

Ryhmän esitys palkittiin Viron parhaana näytelmänä vuonna 2012. Eikä turhaan. Nuoren Lauri Lagnen nimi kannattaa painaa visusti mieleen. Miehestä kuullaan vielä. Tallinnan matkaa suunnittelevan kannattaa tietenkin laitta muistiin myös teatterin nimi ja yhteystiedot. Virossa tehdään nyt todella kiinnostavaa teatteria.

Näytelmän idea on otettu jo edesmenneen Marco Ferrerin elokuvasta Suuri Pamaus (La Grande Bouffe). Ferrerin elokuva tuli ensi-iltaan kotimassaan Ranskassa vuonna 1973 ja se herätti aika tavalla paheksuntaa.

Omat muistoni tuosta elokuvasta 40 vuoden takaa ovat aika hataria. Elokuvassa neljä miestä syö itsensä kuoliaaksi. Muistan ainakin sen, miten elokuvassa piirakan malli muotoiltiin taikinaan näihin bakkanaaleihin viihdyttäjäksi kutsutun ilotytön paljaalla takapuolella. Lopussa tarinan miehet kuolevat toinen toisensa jälkeen mahtavien pieruoratorioiden saattamana.

Ferrenin elokuva on ollut virolaisille tekijöille inspiraatioin lähde ja meille katsojille yksi avain tämän ahmimisnäytelmän ymmärtämiseen. Juttu lähtee nimestä Suuri Pamaus.

Vahvaan empiiriseen näyttöön nojaava alkuräjähdysteoria on vakiinnuttanut asemansa luonnontieteen näkemyksenä tunnetun maailmankaikkeuden synnystä. Teoria kantaa yhä syntyvaiheessa saamaansa englanninkielistä lempinimeä Big Bang.

Tuosta pamauksesta on kulunut nyt noin 13,8 miljardia vuotta ja kysymys kuuluu, onko siellä tyhjyyden keskellä meidän Maan asukkaiden lisäksi ketään?

Laglen itse dramatisoima Suur õgimine on näytelmä ihmisen ikävästä niiden vihreiden ja mulkosilmäisten olentojen luo, jotka asuvat jossain Alfa Kentaurin tuolla puolen.

Peli tehdään selväksi jo näytelmän alussa. Eero Epnerin kirjoittamassa pitkässä monologissa, jonka Priit Võigemast hurjalla intensiteetillä tulkitsee, pohditaan älyllisen elämän esiintymistä maailmakaikkeudessa ja meidän mahdollisuuksiamme kohdata nämä muukalaiset.

Pelkästään omalla Linnunradallamme on jopa noin 200 miljardia tähteä. Niin kutsutulla elämänvyöhykkeellä omaa tähteään kiertäviä Maan kaltaisia kiviplaneettoja on varovaistenkin arvioiden mukaan satoja miljoonia.

On tietenkin ainakin periaatteessa mahdollista, että elämää esiintyy vain maapallolla, koska muusta ei ole toistaiseksi mitään empiiristä evidenssiä. Massojen laki tekee kuitenkin tästä vaihtoehdosta hyvin epätodennäköisen, ainakin itse uskon, että tämä vaihtoehto on suorastaan äärettömän epätodennäköinen.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksei kukaan ei vielä tullut käymään tai edes soittanut?

Tämä kysymys on askarruttanut myös eturivin tiedemiehiä. Helsingin Sanomien tiedesivuilla asiasta oli erinomainen artikkeli aivan äskettäin. Amerikkalainen astrofyysikko Frank Drake käänsi kysymyksen myös matemaattiseksi kaavaksi, niin kutsutuksi Green Bankin yhtälöksi 1960-luvulla.

Green Bankin yhtälön oletusten perusteella pienten vihreiden miesten pitäisi itse asiassa olla jo täällä, tai oikeammin heidän rakentamiensa itse itseään monistavien robottien pitäisi olla jo täällä.

Green Bankin yhtälö on eri tekijöiden summa, jossa on arvioitu muun muassa elinkelpoisten planeettojen määrä Linnunradalla, älykkään sivilisaation synnyt todennäköisyys ja niin edelleen.

Jo kansakoulusta me muistamme, että kertolaskun summa on nolla, jos yksikin sen tekijöistä on nolla. Geen Bankin yhtälössä yhtälön viimeinen tekijä on arvio tähtien väliseen avaruusmatkailuun kykenevien sivilisaatioiden eliniästä. Draken arvio lähtee 10.000 vuodesta.

Entä jos tuo elinikä onkin vain nolla vuotta? Ainakaan tämän omamme, maapallon laajuisen teknokulttuurin pitkäikäisyydestä ei ilmiselvästi ole mitään takuita tällä hetkellä.

En tiedä, ketä Epner on käyttänyt monologiensa lähteenä, mutta näytelmän toisessa monologissa Võigemast kertoi meille Tampereen teatterikesän katsomossa istuneille, että yhteyden saaminen toiseen sivilisaatioon ottaa aikansa, noin 600.000 vuotta.

Ehdimmekö me ahmia itsemme kuoliaaksi, ennen kuin kukaan ehtii edes soittaa? Siinä kelpo kysymys näytelmän teemaksi.

Priit Võigemast, Margus Prangel, Marika Vaarik ja Eva Klemets ovat huikean hyviä rooleissaan. Esitys perustui lähes kokonaan Võigemastin esittämiä pitkiä monologeja lukuun ottamatta mimiikkaan, kehon kieleen.

Oi mutsi mutsi

Tiina Weckström ja Wanda Dubiel näyttelevät unohtumattomalla tavalla näytelmän äitiä ja tytärtä. Kuva Yehia Eweis

Itsemurhakandidaatiksi Marsha Normanin näytelmän Jessie Cates puhuu paljon. Eikä hänen äitinsäkään Thelma Cates suinkaan jää sanattomaksi, kun hänen Jessie yhtenä iltana ilmoittaa ampuvansa itsensä puolen tunnin kuluttua.

Mutta amerikkalaisen Normanin Hyvää yötä äiti on puhenäytelmä, hieno psykologinen draama, joka pitää yleisönsä otteessaan aina näytelmän alusta kohtalonomaiseen loppuratkaisuun asti.

Norman on käsikirjoittanut muun muassa HBO:n Terapiassa sarjaa. Bulizer-palkitus Hyvää yötä äiti näytelmässä perheen ihmissuhteet ruoditaan tarkkaan läpi tämän viimeisen iltapuhteen aikana. Vuorosanojen vaihtuessa esiin nousee yhä uusia syitä, joiden takia tytär Thelma on päätynyt, tai oikeammin päättänyt tehdä itsemurhan.

Tunteita tässä perheessä on kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin vielä paljon jäljellä, myös aitoa välittämistä. Norman ei tee Thelmasta klassisen kaavan mukaista jääkaappiäitiä, tunnekylmää hirviötä. Tässä tarinassa vivahteita on enemmän, kuten ihan oikeasakin elämässä tapaa olla.

Ehkä tämä on sitten sitä psykologista tarkkuutta.

Teatteri Jurkan Tampereen teatterikesässä esitetty Hyvää yötä äiti on kahden loistavan näyttelijän Wanda Dubielin ja Tiina Weckströmin bravuuri. Molemmat ovat sisäistäneet roolinsa viimeistä kasvojenilmettä ja päänliikettä myöten.

Esitys ei jätä toivomisen varaa.

Ohjaaja Pasi Lampela on jäänyt minulle oman ikäpolvensa ohjaajista lähes tuntemattomaksi suuruudeksi. Lampelan omaan käsikirjoitukseensa perustuva ohjaus Hotelli Lappeenrannan kaupunginteatterissa vajaat kymmenen vuotta sitten ei vakuuttanut.

Toisenlaisella tulkinnalla Normanin näytelmän Thelmasta olisi voinut muotoilla myös todellisen hirviöäidin. Mutta eihän se elämä niin mene. Sosiaaliset suhteet eivät muodostu vain yksilöiden välisten vuorovaikutusten, vaan kyllä niihin vaikuttaa myös meidän itse kunkin oman pään sisällä käyvä jatkuva pulina.

Lampelan ohjaus on hieno. On tietenkin tällä omakohtaisella evidenssillä turhan koppavaa sanoa mitään miehen kehityksestä taiteilijana. Lampelan työt on kuitenkin tämän jälkeen ihan pakko laittaa omakohtaiseen seurantaan.

Yhteinen häpeä

Tarinan Lucy (Orsi T´th) joutuu rajussa avauskohtauksessa häväistynä koirahäkkiin. Kuva Martón Agh — Tarinan Lucy (Orsi Tóth) joutuu rajussa avauskohtauksessa häväistynä koirahäkkiin. Kuva Martón Agh

Unkarilaisen Proton Szinház –teatterin Széngyen (Häpeäpaalu) alkaa brutaalilla, inhorealistisesti toteutetulla joukkoraiskauskohtauksella. Tarinan Lucya (Orsi Tóth) nöyryytetään näyttämöllä kaikin mahdollisin tavoin. Raiskausten jälkeen hänen ilkialastomaksi riisuttua ruumistaan vielä töhritään ruskealla aineella, jonka katsoja mieltää ulosteeksi ja lopuksi Lucy sullotaan koirahäkkiin.

Edes silmien sulkeminen ja pään kääntäminen eivät auta, sillä yleisön korvissa soivat Lucyn epätoivoiset ei, ei, ei -kirkaisut ja raiskaajien vihaiset herjat.

Ohjaaja Kornél Mundruczó nostaa esityksen tehot tappiin, tai oikeammin sille, välittömästä vaaratilanteesta kertovalle punaiselle alueelle. Näytelmän raju alku aiheuttaa todennäköisesti useimmissa katsojissa voimakkaan torjunnan.

Voimakkaat kuvotuksen olon ja myötähäpeän tunteet kertovat tietenkin jotakin läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvan teatterin ilmaisuvoimasta. Mutta löytyykö esityksen tematiikasta riittäviä perusteita näin rajujen keinojen käyttämiseen?

Pitää kysyä miksi, ja yhden vastauksen katsoja saa Tampereen teatterikesän sivuilla julkaistusta Munruczón haastattelusta. Ohjaaja vertaa raiskattua Lucya Unkariin. Tästä näkökulmasta kekseliäs ja muotokieleltään hyvin rikas, jopa välillä komedian sävyjä saava Szégyen ei ole siten ensisijaisesti esitys, vaan manifesti Unkarin älymystölle.

Nobel-kirjailija J. M. Coetzeen romaanissa Häpeäpaalu Etelä-Afrikan buureihin kuuluva Lucy päättää jäädä esi-isien maille, vaikka entiset alustalaiset pyrkivät karkottamaan hänet Salemista jatkuvan väkivallanuhan avulla ja lopulta joukkoraiskauksen pakottamana. Analogia älymystön joukkopakoon äärioikeistolaisen pääministeri Victor Orbánin hallitsemasta Unkarista on selvä.

Haastattelun perusteella Mundruczó on unkarilainen patriootti. Esityksen perusteella hän jakaa ryhmineen myös monien muiden lahjakkaiden teatterintekijöiden huolen koko Euroopan ja koko maailman tulevaisuudesta.

Unkarissa nimekkäät poliitikot ovat jo ehtineet julkisuudessa vaatia muun muassa juutalaisten rekisteröintiä ja lopullista ratkaisua romaniväestön aiheuttamaan ongelmaan.

Etelä-Afrikan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne ei ollut edes apartheidin aikana mustavalkoinen. Maassa on asunut ja asuu juuriltaan, kulttuuriltaan ja etniseltä taustaltaan erilaisia ryhmiä. Coetzeen tarinan Lucy ja hänen isänsä David Lurie (näytelmän roolissa Sándor Zsótér) ovat taustaltaan buureja, Hollannista 1600-luvulla Etelä-Afrikkaan muuttaneiden siirtolaisten jälkeläisiä.

Kerroksellisuutta siis riittää. Liikkeelle lähdetään yksilötasolta. Tiedotusopin professorin virkaa vastoin tahtoaan hoitava yli viisikymppinen David makaa oman oppilaansa kanssa ja Lucyn parisuhde toisen naisen kanssa on juuri päättynyt.

Tarinan keskeinen teema on kysymys sovinnon mahdollisuudesta. Romaanin dramatisoinut Viktória Petrányi myös pelkistää tämän teeman esiin hyvin esille, vaikka koko juttu saattaa mennä katsojalta ohi dramaattisen alun aiheuttaman järkytyksen takia.

Coetzeen näkemys sovinnon mahdollisuudesta on niin pessimistinen, että minun oli vaikea katsoa Steven Jacobsin kirjan pohjalta ohjaamaa elokuvaa. Suurten konfliktien perimmäinen syyt eivät löydy politiikasta tai uskonnosta, vaan viimekädessä kysymys on leivästä, oikeudesta olla ja elää. Laumaeläimenä ihmisen on valittava oma laumansa, jos haluaa elää.

Näytelmässä tämän totuuden sanoo Lucy, jonka ainoa mahdollisuus selvitä on alistuminen väkivallan edessä.

”On riski omistaa jotakin: auto, kenkäpari, savukerasia. Niitä ei riitä kaikille, ei autoja, kenkiä, savukkeita. On liian paljon ihmisiä, liian vähän tavaroita. Se vähäkin on pantava kiertoon, jotta kaikki voivat olla edes päivän onnellisia. Näin kuuluu teoria; pidä kiinni siitä teoriasta ja teoreettisesta lohdusta”, Lucy sanoo.

Ehkä vielä oleellisempaa on se, mitä hän sanoo sitten:

”Ei inhimillistä pahuutta vaan laaja verenkiertojärjestelmä, jonka toiminnalle sääli ja kauhu ovat yhdentekeviä. Näin elämä on tässä maassa nähtävä: kaikessa kaavamaisuudessaan. Muuten tulisi hulluksi. Autot, kengät; myös naiset. Systeemissä on varmasti sijansa myös naisille ja sille, mitä heille tapahtuu.”

Lainaukset eivät tässä ole suoraan esityksestä eivätkä Coetzeen kirjasta poimittuja, vaan Päivi Kanniston aihetta käsittelevästä bogista.

Lucy menettää fyysisen koskemattomuutensa ja ihmisarvonsa. Hänen isältään varastetaan auto. Coentzeen romaani rinnastus on musertavan kuvaava.

Lucyn maatilan lähellä toimii eläinklinikka, jossa lopetetaan alueelta paenneiden valkoisten kodittomasi jääneitä koiria. Kenelle kuuluu vastuu näiden ”kanssaolevien” hyvinvoinnista huolehtiminen? Eläintenhoitaja (Lili Monori) kysyy ensin, miksi vain hänen pitää kantaa tätä vastuuta ja tarjoaa sitten myös yleisölle mahdollisuutta antaa armahtava piikki.

Vapaaehtoisia ei Tampereen teatterikesän yleisön joukosta löytynyt.

Symboliikka on vahvaa. Koominen ja traaginen kohtaavat, kun tässä kohtauksessa näyttelijät heittäytyvät koiran osaan.

Kysymys taitaa olla akuutti. Kuka huolehtii tämän maailman kanssaolevista, kun hyvinvointivaltioiden rakenteet alkavat murtua eikä vakaampiin oloihin paenneella eliitillä ole sen paremmin rahaa kuin halujakaan maksaa lunnaita yhteiskuntarauhan säilymisestä?

Matka vakaista yhteiskunnallisista oloista täyteen anarkiaan on ajallisesti vain seitsemän saamatta jääneen aterian päässä. Samalla kellonlyömällä alkavat myös etisten vääryyksien kostaminen uusilla.

Proton Színhazin Häpeäpaalua ei voi oikein edes hyvällä tahdolla sanoa puhdistavaksi kokemukseksi. Pala jäi pahasti kurkkuun kiinni ja siinä riittää todennäköisesti nieleskeltävää vielä pitkäksi aikaa.

Viimeisellä rannalla

Avantouintia harrastava Aila (Riitta Selin) on yhteisön kantaäiti ja Hanna Raiski esittää näytelmän kaikkitietävää kerjotaa, Vierailijaa. Kuva Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Pipsa Lonka kuvaa ihmisiä lempeän huumorin sävyttämällä lämmöllä. Longan luomat roolihenkilöt ovat uskottavia, ihan oikeiden ihmisten oloisia. Osumatarkkuus on niin suuri, että epäilemättä monet Longan ystävät ja tuttavat ovat saaneet luovuttaa jonkin luonteenpiirteensä näiden roolihahmojen rakennuspuiksi.

Eivätkä nämä kuvitteelliset hahmot ole vain yksilöitä, vaan ennen muuta pienen, Itämeren rannalla kyhjöttävän kyläpahasen muodostaman yhteisön jäseniä. Turhaan ei Longan These Little Town Blues Are Melting –näytelmää palkittu New Baltic Drama 2011–kilpailussa parhaana suomalaisena näytelmänä kaksi vuotta sitten.

Lonka on rakentanut tekstinsä klassisen draaman kaavalla aina hieman toistaitoisia jumalia myöten. Ukko ylijumalan asemaan on asetettu itse luonto, joka uhkaa hukuttaa luomansa uuden vedenpaisumuksen alle. Antiikin draamassa näytelmän tapahtumia kommentoivan kuoron paikalla on kaikkitietävä kertoja.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen on alkanut nostaa merenpintaa. Ilmastomuutoksesta puhuminen on näytelmän kirjoittajalle varmasti kuolemanvakava aihe, mutta yhtä hyvin näytelmän vanha raamatullinen allegoria vedenpaisumuksesta voi kuvata sitä taloudellista katastrofia, joka odottaa meitä jo ihan nurkan takana. Näytelmän voimattomat ja osattomat ihmiset ovat myös tämän muutoksen uhreja.

Turun kaupunginteatteri esitti Longan näytelmän tuoreeltaan lukudraamana. En ole tuota esitystä nähnyt, mutta olen varma, että tekstistä syntyisi myös aivan mahtava radiokuunnelma.

Myös Turun kaupunginteatterin uuden, Maarit Ruikan ohjaaman sovituksen Lauluja harmaan meren laidalta koossa pitävä voima on hieno näyttelijäntyö. Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila ja muut teatterin kokeneet veteraanit näyttelevät osansa hengästyttävällä tavalla. Kaikesta näkee ja ennen kaikkia kuulee, että esimerkiksi puhetekniikkaan liittyvä ammattitaito on Turun kaupunginteatterissa aivan erityisen vaalinnan kohteena.

Ohjaajana Ruikka on antanut näyttelijöilleen tilaa tuoda esiin omaa persoonallisuuttaan ja osaamistaan. Ainakin Tampereen teatterikesän esityksessä kohtausten ajoitus oli lähellä täydellistä. Hieman erikoisesta rakenteestaan huolimatta esityksestä välittyi hyvin vahva läsnäolon tunne.

Keskeinen osa näytelmän ylöspanoa ovat Timo Teräväisen ohjaamat ja kuvaamat videot. Ratkaisu toimi hyvin niissä kuvissa, joissa ovat mukana myös esityksen näyttelijät. Kun pääroolin kuvissa ottaa itse luonto, toteutus alkaa sotia Longan käsiohjelmassa esittämää perusdilemmaa vastaan. Maisema ei mahdu markettiin (eikä videokuvaan) olipa tämä marketti (tai videoskriini) kuinka suuri tahansa.

Teatterikesän lehdistöinfossa Ruikka hehkutti näiden videoiden erinomaisuutta. Eikä Teräväisen kuvissa tai lavastaja Jani Uljaan ehkä hieman vanhakantaisesti tekemässä toteutuksessa mitään vikaa ollut. Esimerkiksi Kansallisteatterin Patriarkan visualisoinnissa kunnostautuneen Teräväisen kuvat ovat upeita ja varmaan useimmat esityksen katsojat eivät ole aikaisemmin koskaan nähneet, miltä meren aallot näyttävät, kun niitä kuvataan veden alla.

Katsojana tekee mieli kysyä, miksi esityksen visualisointiin on käytetty näin valtavasti rajallisia resursseja, kun näytelmän nimeksikin on kuitenkin kelvannut Lauluja harmaan meren laidalta. Eihän se ole mikään meri, vaan mielenmaisema.

Näytelmän teemaa ajatellen ratkaisu ei tunnu erityisen ekologiselta. Toisaalta kysymykseen miksi on aina olemassa pätevä vastakysymys, miksi ei?

Tässä esityksessä kokonaisuus oli joka tapauksessa enemmän kuin osiensa summa. Esitys piti ainakin minut pihdeissään alusta loppuun ylipitkästä kolmen tunnin kestostaan huolimatta. Longan teksti on oikea helmi. Siihen kannattaisi vaikkapa Imatralla toimivan Irti-teatterin aikuisten ryhmässä tarttua teatterin harrastajien voimin.

Pipsa Lonka: Lauluja harmaan meren laidalta. Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen teatterikesässä. Ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Jani Uljas, puvut Sari Suominen, valot Jarmo Esko, ääni Jussi Matikainen, videosuunnittelu ja kuvaus Timo Teräväinen, animaatiot ja projisoinnit Sanna Malkavaara.

Rooleissa: Hanna Raiskinmäki, Riitta Selin, Eila Halonen, Jukka Soila, Kirsi Tarvainen, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Stefan Karlsson, Markus Riuttu, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta