Avainsana: Tampereen Teatterikesä

Vesisaaren Alma oli ekologisen elämäntavan puolustuspuhe – Näyttämökuvissa kalajälli nousi elämäntavan katedraaliseksi symboliksi

Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin yhdessä toteuttama Vesisaaren Alma edustaa teatteritaiteen lajia, jonka syvään päähän tämän kirjoittajan on vaikea sukeltaa. Varmasti Taija Helmisen runollisen kaunis teksti herätti väristyksiä niissä katsojissa, joilla on tuo siunattu kyky syvähenkisiin kokemuksiin. Tampereen Teatterikesän näytöksessä katsojat nousivat osoittamaan suosiotaan seisaaltaan.

*Kuvassa vasemmalta oikealle Helka Periaho, Aapo Honkanen, Olli Haataja, Milla Jarko ja näytelmän äänimaiseman mollisointuisilla hanurisooloilla luonut Henri Haakana. Kuva (c) Petri Teppo*

Minua hätkäytti näytelmän lavastus. Sen hallitseva elementti oli kalajälli. Tuollaista puista telinettä on käytetty iät ja ajat Ruijassa kapakalan kuivaamiseen. Nyt tuota puista telinettä käytettiin ensimmäisissä näyttämökuvissa luontoaiheisten maalausten maalaustelineenä.

Vesisaaren Alma kertoi historiallisen henkilön, Reidar Särestöniemen äidin Alma Särestöniemen elämäntarinan. Hyvä tarina, myös tositarina, sisältää opetuksen, ja minun tulkintani Vesisaaren Alman opetuksesta on tämä: Naisen tehtävä ei ole luoda omaa uraa lupaavana, ehkä jopa loistavana mezzosopraanona, vaan synnyttää ja kasvattaa Suomen kuvataiteelle uusi miespuolinen nero kuvaamaan Lapin lumoavaa kauneutta. Siinä sivussa piti toki synnyttää myös liuta muita poikia uhrattavaksi isänmaan olemassaolostaan käymien sotien alttarille.

Tämä oli lahjakkaiden naisten osa vielä viime vuosisadalla ja on todennäköisesti naisten kohtalo myös jo lähitulevaisuudessa, jos uskonnollisen oikeiston vallankumous etenee nykyistä vauhtia. Miehiä ei tästä voida ainakaan kokonaan syyttää, vaan kuten me kunnon psykoanalyytikot tiedämme, perimältään kaikki paha olo tässä maailmassa on äitien syytä:

”Kun nuori mezzosopraano aikoi laulaa tiensä Oslon konservatorioon, hänen äitinsä koti-ikävä kuljetti naiset uhkarohkealle kotiin Kittilän Kaukoseen.”

Näin näytelmän tekijät kuvaavat nuoren Alman elämänmuutoksen syitä Rovaniemen Teatterin verkkosivulla. Alman matka Ruijan Vesisaaresta seitsemänlapsisen suurperheen äidiksi Kittilään alkoi hänen äitinsä tahdosta.

*Sirkustaiteilija Aapo Honkasen taidokas akrobatia cyr-renkaalla nosti hänen roolihamonsa Reidar Särestöniemenä näytelmän tarinan keskiöön. Kuva (c) Petri Teppo*

Elämä ei ole toki mustavalkoista muulla kuin korkeintaan teatterissa. Helminen ja näytelmän ohjannut Riku Innamaa ovat nähneet myös tämän Alman elämän traagisen puolen. Se sisältyi tarinaan siipeen ammutusta joutsenesta, joka ei pysty enää koskaan lentämään. Fyysisen hahmonsa tämä kävelemään pakotettu joutsen sai sirkustaiteilija Milla Jarkon pantomiimissa. Valkoisiin pukeutunut Jarkko pyrki nousemaan korkeuksiin kalajällin kehikosta muodostetun rukouskappelin harjalta toiseen jaksoon liittyneessä kohtauksessa. Tämän joutsenen vammasta kertoivat tanssitrikoot, joissa toinen jalka oli musta ja toinen valkoinen.

Vesisaaren Alma oli yhdistelmä teatteria ja sirkusta. Rytmiltään se oli puheteatteria, sanoihin orientoitunutta esittämistä, mutta silti Aapo Honkasen huima akrobatia cyr-renkaalla säväytti. Vilisti pyörivän renkaan keskellä Honkasesta tuli Reidarin roolissa myös tämän näytelmän keskushenkilö. Vesisaaren Alma oli mitä suurimmassa määrin näytelmä Reidar Särestöniemestä.

Toisaalta tuo suuri, metallinen rengas kuvasi hyvin viime vuosisadan yhteisöllistä perhe-elämää. Tavallisesti tämän vuorovaikutussuhteiden kehän keskiössä istui perheen patriarkka ja ”naiset vaikenivat seurakunnassa”. Näytelmä antoi katetta sen tekijöiden näkemykselle, jonka mukaan taiteellisesti hyvin lahjakkaan äidin kyvyssä ymmärtää lahjakkaan poikansa psyykeä oli ratkaiseva merkitys tämän taiteilijanuran kannalta.

Helminen oli upottanut Alman roolin ”syvähenkisen” puheen paljouteen. Minusta tuntui, että roolijaossa näyttelijä Helka Periaho oli laitettu lähes mahdottoman tehtävän eteen. En vain otaksu, vaan olen varma, että se historiallinen Alma oli huomattavasti näyttämöllä nähtyä roolihahmoa räiskyvämpi persoonallisuus. Olli Haataja oli Reidarin veljen Antun roolissa hiljainen vetäytyjä. Ehkä veljensä veroinen lahjakkuus, mutta haluton tai kyvytön ilmaisemaan itseään veljensä tavoin. Antun rooliin kirjoitettu epilogi oli varmasti hieno, mutta Haatajan hiljaisella äänellä esitettynä tuskastuttavan pitkä. Tampereen Työväen Teatterin vanhan Eino Salmelaisen salin akustiikka ei ole sieltä parhaimmasta päästä.

Kalajällissä turskat kuivattiin ripustamalla ne pareittain pyrstöistä sidottuna roikkumaan ilmassa. Sirkustaiteilijat Olli Haataja ja Helka Periaho käyttivät näyttämön puista kehikkoa pantomiimiensa alustana. Kuva (c) Petri Teppo

Jopa me ”eppujen” sukupolven ikävammaiset osaamme odottaa tai ainakin toivoa vähän räväkämpää meininkiä, kun sirkuksesta on kysymys. Tai sitten sosiaalinen media on lyhytvideoillaan onnistunut vihdoin tuhoamaan myös tämän 72-vuotiaan kirjoittajan kärsivällisyyden ja keskittymiskyvyn. Sosiaalisen median lyhytvideoissa maksimiaika on 60 sekuntia. Pian se alkaa ehkä olla pisin mahdollinen aika myös teatteri-ilmaisussa kohtausten ajoitusta määriteltäessä.

Helmisen paatos ekologisen elämäntavan puolesta kyllä tuntui. Näytelmän Alman maailma oli Gaia, jossa kaikkien elollisten olentojen ohella myös tuntureilla ja muilla elottomilla entiteeteillä oli sielu ja henki. Parhaiten ekologisuutta symbolisoi näyttämökuvia hallinnut kalajälli. Ihminen on säilönyt lihaa ja kalaa vuosituhansia kuivaamalla. Kalajälli toimii suoraan auringon voimalla. Saalis saatiin säilymään ilman kalatehtaita, säilykepurkkeja ja kylmälaitteita. Tähän elämäntavan ekologisuuteen liittyivät tietenkin myös telineeseen kiinnitetyt luontokuvat ja kuvat Ruijan kalastajista. Tosin ihminen onnistui lajina tappamaan useita suuriin nisäkkäisiin kuuluneita lajeja sukupuuttoon jo kivikaudella.

Vesisaaren Alma

Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin esitys Tampereen Teatterikesässä Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.8.2026

Käsikirjoitus: Taija Helminen Ohjaus: Riku Innamaa Lavastus- ja pukusuunnittelu: Paula Varis Sirkussuunnittelu ja -ohjaus: Henna Kaikula Äänisuunnittelu:
Tatu Ollikainen Valosuunnittelu: Miksa Koponen Musiikin sävellys ja harjoittaminen: Henri Haakana ja Eero Rautio Naamioinnin suunnittelu: Maikki Kolistaja Näytelmän taustatyöprosessi: Marja-Liisa Honkasalo, kulttuurintutkija, professori (ema.) Näytelmän esitysoikeuksia valvoo: Taija Helminen Näyttelijät: Olli Haataja ja Helka Periaho
Sirkustaiteilijat: Aapo Honkanen ja Milla Jarko Muusikko: Henri Haakana

Rahamaa ei ole dokumentti, vaan huikean hienosti toteutettu draama – näyttelijöiden teatteria viimeisen päälle – Hendrik Toompere jr:n ohjausta voi luonnehtia vain yhdellä sanalla: nerokas

Rahamaan elokuvanomaisuudesta on taitettu runsaasti peistä. Tätä tukivat voimakkaat lähikuvat valtavan suurella videonäytöllä. Myös viron- ja venäjänkielisten repliikkien tekstityksen seuraaminen sitoi osan huomiosta. Silti hetkeäkään ei tuntunut siltä, että katsoisin elokuvaa. Sydänalassa asti tuntuvat Mads Hyhnen pasuunan törähdykset ja esityksen upean musiikin säveltäneen Maria Faustin saksofoni, kun se parkui tarinan sankarin Arturin henkistä hätää. Nuo äänet muistuttivat, mistä tässä on kysymys: tämä on teatteria – kerta kaikkiaan loistavaa teatteria – vuorovaikutukseen perustuvan esittämisen juhlaa.

*Rahamaan sankareita ovat Karmo Nigulan tulkitsema Oliver ja roolistaan Viron miepääosan teatteripalkinnolla vuonna 2024 palkittu Tönis Niinements Arturin roolissa. Kuva (c) Heikki Leis*

Rahamaa on virolaisten sankaritarina, vaikka sotkusta kätensä pessyt Danske Bank ja koko muu maailma julistivat nämä rahanpesijät roistoiksi. Kolkosta miehitysajasta selvinnyt pieni kansa halusi rikastua. Rikastumisen keinotkin olivat tiedossa jo edelliseltä itsenäisyydenajalta. Treidauksen ja offshore-liiketoiminnan (lue: rahanpesun) voimasta ja siunauksellisuudesta kertoi rikastumisen makuun päässeille virolaisille se, että Euroopan rikkaimpia maita olivat Monaco, Liechtenstein, Luxemburg ja Sveitsi. Miksei Viro voisi kuulua viidentenä jäsenenä tähän kultapossukerhoon? Perinteitä maalla oli jo viime vuosisadan alkupuolelta, jolloin virolaiset pankkiirit välittivät muhkeita palkkioita vastaan bolševikkien Venäjän keskuspankista anastamaa kultaa länteen.

Offshore-liiketoiminta on tasapainoilua laillisuuden ja laittomuuden väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä. Sankareillamme oli myös hyviä perusteita toimilleen, jotka he toki tiesivät kyseenalaisiksi ja osin selvästi laittomiksi. Venäjältä ja muualta tuleva länsivaluuttojen kova kysyntä piti dollarin ja punnan kurssit arvossaan. He puolustivat länsimaiden talouksien vakautta eturintamassa, ja oma etu tuli hoidettua siinä sivussa. Näin varmasti ajatellaan muuallakin Monacosta Liechtensteiniin: Business as usual.

Danske Bankin Viron-sivukonttori pesi lähinnä venäläisten oligarkkien ja mafiosojen rahoja noin 200 miljardin euron edestä. Parhaina vuosina Viron-yksikkö tuotti 11 prosenttia emopankin verottomasta voitosta, vaikka sen osuus koko liiketoiminnasta oli vain prosentin luokkaa. Toompere antaa tarinassaan ymmärtää, että Viron-yksikön tuotot pelastivat Danske Bankin kaatumiselta vuoden 2008 finanssikriisin iskiessä – ja mikä ettei. Ainakin summat tuntuvat huimilta. Ne vertautuvat jopa Suomen jättiläismäiseen julkiseen velkaan. Toisaalta 200 miljardia lienee vain pisara siinä valtameressä, jonka merivirtoja rahanpesu ja verotuksen optimointi maailman finanssikeskuksissa pitävät yllä.

Kohtaukset kuvatiin realiajassa suurelle videonäytölle. Kuvan kohtauksessa Danske Bankin Viron yksikkö on maineensa huipulla ja tanskalaispankin pääjohtaja (Kerstin Heinloo) silittää vielä yksikönjohtajan (Gert Raudsep) päätä myötäkarvaan tarjoilemalla hänelle vuosikertakonjakkia. Kuva (c) Heikki Leis

Danske Bankin Viron-yksikkö tarjosi kaikki länsimaisen finanssitalon palvelut lähellä Pietaria ja vieläpä venäjän kielellä. Se oli loistava vaihtoehto pankkisalaisuuden turvin rikastuneelle Sveitsille, jossa venäläiseltä oligarkilta saatettiin kysyä rahojen alkuperää pitkin nenävartta katsoen. Haastatteluissa Toompere on muistuttanut asiasta, joka ei noussut näytelmässä näkyvästi esiin: Venäjällä raha ei liiku minnekään ilman, että Putinin poliisi ja turvallisuuspalvelu FSB tietäisivät siitä. Me puolestamme tiedämme, että Venäjä on rahoittanut runsaskätisesti Euroopan maiden äärioikeistolaisia puolueita. Sitä emme tiedä, miten raha on niille kanavoitu ja kuinka suurista summista on ollut kyse.

Elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjallisuudessa on viime vuosina ollut runsaasti kuvauksia bisneseliitin toimintatavoista ja pöyristyttävästä elämäntavasta. Karkeimmillaan nämä kuvaukset toistavat olettamaa, jonka mukaan kaikki maailman psykopaatit eivät istu vankilassa, vaan monet heistä uivat kuin kalat vedessä pankkien pilvenpiirtäjien teräs- ja lasiakvaarioissa. Toompere on antanut taidokkaasti rakennetun kasvutarinan kautta sankareilleen inhimilliset kasvot. Virolaisten – ja miksei meidän suomalaistenkin – on helppo samaistua näihin Tarton kaupungin laidalla sijaitsevassa lähiössä ja vaatimattomissa oloissa lapsuutensa eläneisiin poikiin.

Rahamaa oli näyttelijöiden teatteria. Roolit olivat sisäistettyjä, ja kohtauksia maustoi rankoista aiheista huolimatta tästä täyteen välillä hersyvä, välillä salaviisas huumori. Kohtauksissa näkyi virolaisten kompleksinen suhde venäläisiin. Esimerkiksi sopimusneuvottelut, joissa Taavi Teplenkov näytteli venäjäksi venäläistä oligarkkia, oli yksi näytelmän bravuureista. Raakuudet, joita venäläiset harjoittivat miehityksen aikana, ovat epäilemättä jättäneet syvät jäljet. Ne näkyvät yhä, vaikka maan uudelleenitsenäistymisestä on kohta kulunut 40 vuotta. Venäläiset juomatavat eivät tarinassa vähentäneet fyysistä ja psyykkistä krapulaa. Eikä palaminen viranomaisten pankkitarkastuksessa ollut ainoa riski: asemansa ja tehtävänsä väärin ymmärtäneillä on näissä piireissä taipumus pudota ikkunasta myös Venäjän ulkopuolella. Oligarkkien välienselvittelyssä myös murhat ovat business as usual.

*Maria Faustin säveltämä musiikki ja hänen johtamansa mahtava orkesteri olivat Rahamaan suola ja pippuri. Kuvassa Mads Hyhne, Oscar Andreas Haug ja Faust saksofoneineen. Kuva (c) Heikki Leis*

Rahamaa ei ole dokumentti vaan draama, ja se päättyi draaman sääntöjen mukaan paljastumiseen. Artur piti viimeistä valttikorttiaan – laittoman toiminnan paljastamista viranomaisille – liian kauan taskussaan. Joku belgialainen ”mulkku” ehti ensin ja kääri liiveihinsä ilmiannosta luvatun ruhtinaallisen palkkion. Viron viranomaiset kielsivät Danske Bankin toiminnan maassa, ja Viron-yksikkö suljettiin. Tarinan Arturille, Oliverille, Jaanukselle ja Anjalle jäi syntipukin osa, kun pankki pesi kätensä jutusta. Gert Raudsepin loisteliaasti tulkitsema Viron-yksikön johtaja sai potkut. Roolihenkilön esikuva Aivar Rehe löydettiin kuolleena kotinsa pihalta syyskuussa 2019.

Viron kansallisteatteri (Eesti Draamateater) valmisti Rahamaan Tarttoon, joka oli vuoden 2024 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Teos kantaesitettiin Tarton kampatehtaan tiloissa (Kammivabrik) kesäkuussa. Samana vuonna Rahamaa palkittiin viidellä Viron teatteripalkinnolla: Tõnis Niinemets sai Arturin roolista parhaan miespääosan palkinnon, useita rooleja näytellyt Taavi Teplenkov parhaan miessivuosan palkinnon, Maria Faust palkittiin teosta varten sävelletystä musiikista, Lauri Kaldoja ja Viive Ernesaks äänisuunnittelusta sekä Mehis Pihla näytelmän dramaturgiasta.

Eesti Draamateaterin Rahamaa oli järisyttävä teatterielämys. Viron kansallisteatterin tekijät ovat luoneet erittäin ilmaisuvoimaisen esitystavan, joka on tullut epäilemättä jäädäkseen. Tampereen Teatterikesän esitys oli Rahamaan ensimmäinen vierailu Viron ulkopuolella, mutta se ei varmasti jää viimeiseksi. Siirrettävistä konteista rakennettu lavastus sivunäyttämöineen näytti valtavalta rakennelmalta, mutta sen siirtäminen paikasta toiseen ei todennäköisesti ole logistisesti ylipääsemätön ongelma. Noin 50 taiteilijan ja avustajan ensemble toki maksaa paljon, mutta Rahamaan vyörymäinen menestys kotimaassaan antaa osviittaa suunnalle, johon myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa kannattaa tähytä.

Rahamaa

Draamateaterin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.8.2024

Produktien on toteuttanut 50 tekijän ensemble. Kattavan luettelon näytelmän tekijöistä löydät Draateaterin verkkosivulta.

Leikin loppu on kuvaus yksilötason psyykkisestä kriisistä ja pelottava dystopia ihmiskunnan tulevaisuudesta

Samuel Beckettin Leikin lopussa seisotaan viimeisellä rannalla. Minun mielikuvissani Kellariteatterin näyttämölle rakennettu lavastus toi ensimmäisenä mieleen tämän meidän hyvinvointivaltiomme tulevaisuuden. Nyt oltiin myös suomalaisen hoivapalvelujen päätepisteessä. Mössö ja lääkkeet olivat loppuneet, eikä vihreistä kuulista palkkiona hyvästä käytöksestä ollut lupauksista huolimatta tietoakaan. Myös kuivikkeena käytetyt sahanpurut olivat loppuneet ajat sitten, ja sen asemasta käytettyä hiekkaakaan ei ollut vaihdettu aikoihin. Hampaat, jos niitä vielä oli, sai lyödä nurkkaan, koska edes tässä lähitulevaisuuden dystopiassa roskapönttöjä tuskin varustettiin naulakoilla.

Pekka Heikkinen teki sykähdyttävän roolin tarinan raajarikkoisena nihilistinä. Bakr Hasanin nerokas tulkinta tarinan Clev’nä toi näyttämölle meidän maahanmuuttoon liittyvät rasistiset asenteet alastomimmillaan. Kuvan kohtauksessa tarinan Clev myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä. *Kuva (c) Piki Rantanen*

Beckettin perikunta valvoo tiukasti absurdin teatterin mestarin näytelmien esitysoikeuksia. Tekstissä ei saa muuttaa edes pilkun paikkaa, ja myös käsikirjoituksen ohjeita roolituksesta ja näytelmän esillepanosta pitää noudattaa tarkasti. Nuo Leikin lopun kaksi ”sivunäyttämöä”, jäteastiaa, on määritelty lavastuksen osaksi näissä ohjeissa. Mielikuvani tulevaisuuden uljaan kansallispopulistisen Suomen hoivapalveluista ei siis johtunut ainakaan produktion tekijöiden kurittomuudesta.

Teatteri Siperian esitys herätti ajatuksia ja sai mielikuvituksen lentoon. Se on hyvän taiteen merkki. Mutta miten formaalinen muoto ja uutta luova ajattelu voivat kulkea käsi kädessä? No ainakin runouden, maalaustaiteen ja baletin piiristä löytyy vaikka kuinka paljon esimerkkejä siitä, miten tiukkoja sääntöjä noudattamalla voidaan luoda jotakin ainutkertaista. Teatteri Siperian Beckett-tulkinnassa tuota vavahduttavaa syvyyttä loi jo roolitus. Hammin roolin näytteli moottoripyöräonnettomuudessa alaraajahalvaantunut Pekka Heikkinen ja hänen palvelijaansa Clov’a maahanmuuttaja Bakr Hasan.

Absurdismi syntyi kirjallisuudessa ja teatteritaiteessa aikaisemmin valtavirtaa olleen realismin kritiikkinä. Elämä on absurdia. Beckettin toisessa kuuluisassa näytelmässä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) kaksi joutomiestä odottelee pystyyn kuivuneen puun alla salaperäistä Godota. Minun mielikuvissani kulkurit odottavat puun alla kuolemaa. Leikin lopussa Beckettin ajatukset ovat olleet koko ihmiskunnan tulevaisuudessa – näin tulkitsen katsojan ja kokijan omavaltaisuudella.

Molemmat näytelmät julkaistiin 50-luvulla. Hän kirjoitti nämä hänen uransa keskikauteen kuuluvat työt ranskaksi. Nämä kaksi hänen ehkä tunnetuinta näytelmäänsä edustivat Beckettin oman tulkinnan mukaan subjektiivista ja kokonaan hänen sisäisestä maailmastaan kumpuavaa taidetta. Itse rohkenen otaksua, että niiden taustalla oli myös 80 miljoonaa kuolonuhria vaatinut toinen maailmansota ja suurvaltojen ydinasevarustelu, jonka strategisissa skenaarioissa seuraavan sodan uhrilukuja laskettiin sadoissa miljoonissa. On realismia ajatella, että ihmiskunta voi itse tuhota itsensä, ja samalla se on myös todella absurdia.

Hamm ja Clov asuvat näytelmässä rähjäisessä kellariasunnossa. Asunnon sijainnin voi päätellä siitä, että asunnon ikkunat sijaitsevat katonrajassa, jonne Clov’n pitää kivetä tikkaita pitkin nähdäkseen ulos. Kellariloukon yhteydessä on kuitenkin jonkinlainen keittiö, mikä antoi ymmärtää, että residenssi on nähnyt parempiakin aikoja. Hammin vanhemmat Nagg ja Nell ovat asemoitu kahteen jäteastiaan, mikä ainakin minussa herätti vahvoja mielikuvia siitä, mikä on meidän tulevien dementikkojen arvostus ja asema vuosikymmenen tai kahden päästä.

Tähän esityskuvaan Piki Rantanen on vanginnut hätkähdyttävällä näytelmän tarinan Hammin (Pekka Heikkinen) ja Clev’n (Bakr Hasan) pelaaman ihmissuhdepelin valtasuhteet. Kuva (c) Piki Rantanen

Nuori Beckett oli pitkään toiminut James Joycen avustajana ja ihailijana, ja seurannut tämän tapaa kirjoittaa. Hänen keskikautensa alkoi kriisistä, jonka hän koki, kun ymmärsi, ettei voi kirjoittaa Joycen tapaan. Leikin lopun nimi ja sen angstinen tunnelma varmasti kuvaavat tätä henkistä kriisiä, jota Beckett itse kuvasi näin: ”Ymmärsin, että Joyce oli kulkenut niin pitkälle kuin mahdollista tiedon hankkimisessa ja tiedon käyttämisessä kirjailijan välineenä. Ymmärsin, että minun polkuni oli tietämättömyys, luopuminen ja puute.” Tämä vakava luovan työn kriisi alkoi Beckettin äitinsä luona käymästä keskustelusta.

Näytelmän sokea Hamm näkee talonsa ympärillä vihreän maiseman ja meren, jolla purjehtii kaunis vene. Tätä näkyä tähystämään komennettu Clov näkee ikkunasta vain tuhkaa ja pimeyttä. Apokalyptiset tunnelmat toistuivat myös kohtauksessa, jossa Clov kysyy Hammilta, mitä hän tekee, jos Clov kuolee keittiössä. Liikkumiskyvytön, pyörätuoliin sidottu Hamm arvelee, että hän huomaa Clov’n kuoleman hajusta. Clov muistuttaa, että ruumiinhajua on kaikkialla, mihin Hamm vastaa, että sinä haiset jo nyt.

Tuhkan peittämä pimeys kuvaa varmasti hyvin Beckettin mielenmaisemaa vuosina, jolloin hän kirjoitti näytelmää. Yhtä hyvin se kuvaa ydinsotaa seuraavaa ydintalvea. Henkiin ovat jääneet vain torakat ja itselleen pomminkestäviä turvabunkkereita syrjäisille seuduille rakennuttaneet miljardöörit. Tosin Beckett on ampunut alas tämänkin vitsin kaukonäköisesti. Clov myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä. Beckett kielsi taustamusiikin tai äänimaisemien käytön näytelmissään. Leikin lopussa kuuluu kuitenkin kaukaa sonarin piipitys. Minun mielikuvissani se ei ollut kaikuluotain, vaan radiomajakka, joka yhä lähetti avaruuteen viestiä erään sivilisaation tuhosta.

Jokainen itseään arvostava ja kunnianhimoinen ohjaaja haluaa ohjata Beckettin näytelmän edes kerran urallaan. Mahdollisuuksia rajoittaa esitysoikeuksien kalleus. Tämän riman viime vuosisadan puolella syntyneet ohjaajat voivat ylittää vain rahalla. Beckett kuoli vuonna 1989. EU-maiden tekijänoikeussuoja ulottuu 70 vuoden päähän tekijän kuolemasta. Joku nuorimman ohjaajapolven tekijöistä voi toki olla vielä vuonna 2060 siinä kunnossa, että pääsee tästä vapaudesta nauttimaan.

Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta. Kuva Piki Rantanen

Jos Wikipedian tiedot ovat ajan tasalla, Leikin loppu on Heikki Huttu-Hiltusen ensimmäinen Beckett-ohjaus. Teatteri Siperian tulkinta oli todella hieno. Kuten jo edellä kirjoitin, ajateltu roolitus toi esitykseen ulottuvuuksia ja syvyyttä. Heikkisen ja Hasanin tulkinnat roolihahmoista olivat loistavia. En yhtään ihmettele, että jotkut meistä poistuivat katsomosta esityksen jälkeen kyyneleet silmissä. Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta.

Heikkisen Hamm oli dominoiva, katkera nihilisti, jonka ulostulot olivat hänelle itselleen ehkä huumoria. Tällaisiin tyyppeihin törmää nykyisin tämän tästä podcastien kaikkitietävinä vetäjinä. Beckett oli tässäkin edellä aikaansa. Toisaalta Hammissa on ainakin joskus ollut humaani inhimillinen puolensa. Hän oli ottanut Clov’n jo lapsena hoiviinsa, elättänyt ja kasvattanut hänet. Toisaalta Clov oli myös täysin riippuvainen Hammin hyväntahtoisuudesta. Asetelma toi mieleen myös sen, mitä nykyisin tiedän modernista orjuudesta.

Hasanin pitkä, hoikka ja roolissa oikeaa jalkaa ontunut Clov oli vaikuttava. Hasanin roolihahmo oli omaksunut kasvatti-isänsä nihilismin. Clov pelasi Hammin kanssa psykologista peliä ja kapinoi herransa auktoriteettia vastaan uhkaamalla lähteä pois ja jättää liikuntakyvyttömän Hammin pärjäämään omillaan.

Bakr Hasan on Bagdadin yliopistossa ohjaajaksi ja näyttelijäksi opiskellut teatterin ammattilainen. Suomessa hänet tunnetaan ehkä parhaiten koreografina, joka nousi suomalaisten tietoisuuteen teoksellaan Bagdadin Julia neljä vuotta sitten. Clov’n roolissa hän käytti tietoisesti arabiaa äidinkielenään puhuville ja suomea vasta opiskeleville tyypillistä aksenttia. Se upposi. Tällä taidokkaalla tempulla Hasan toi näyttämölle myös sen maailmanlopun meiningin, jonka hengessä maahanmuutosta nyt Suomessa keskustellaan. Oman asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan hysteria on ylittänyt kaikki sopivaisuuden rajat. Espanjan Ceutan erityisalueelle vyöryneen siirtolaisaallon syistä ja seurauksista ei vieläkään tiedetä kaikkea, mutta jo ensimmäisten uutisten jälkeen monet suomalaiset olivat sosiaalisessa mediassa sitä mieltä, että rajan yli laittomasti pyrkivät aseettomat siviilit pitäisi ampua muitta mutkitta niille jalansijoilleen. Asenteet ovat mustavalkoisia ja verenhimoisen aggressiivisia.

Leikin loppu

Teatteri Siperian esitys Tampereen Teatterikesässä, Kellariteatterin näyttämöllä 6.8.2026Käsikirjoitus: Samuel Beckett Ohjaus: Heikki Huttu-Hiltunen Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio Näyttelijät: Pekka Heikkinen, Bakr Hasan, Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen Lavastus ja puvustus: Työryhmä, Teatteri Siperia ja Kansallisteatteri

Tšehovin Kolmea sisarta tanssitettiin näyttämöllä nykytanssin askelkuvioilla – Intensiivinen kehollisuus ja kyky akrobatiaa lähenteleviin liikesarjoihin tekivät vaikutuksen

Q-teatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden yhdessä toteuttama Kolme sisarta teki vaikutuksen. Näyttelijöiden fyysinen läsnäolo ja ilmaisuvoimainen liikekieli toivat mieleen nykytanssin. Näyttelijöiden erittäin intensiivinen kehollisuus, liikkeiden plastisuus ja kyky akrobatiaa lähenteleviin liikesarjoihin tekivät vaikutuksen. Juuri tällaista nuorten tekemän teatterin pitääkin olla – uutta luova energianpurkaus. Tällainen raivokkuus syntyy pakottavasta sanomisen tarpeesta.

Riemukas ja vähän aggressiivinenkin juomalaulukohtaus, jossa näyttelijät lauloivat kuorossa Väinö Lehtinen kitaran säestyksellä Tommi Korpelan lyödessä samovaarin sen kannella tahtia ei jättänyt toivomisen varaa. Kuva (c) Pate Pesonius

Rankan fyysisyyden rinnalla Anton Tšehovin kieli oli kehystetty kovilla konsonanteilla työryhmän omassa käännöksessä. Tällaisiin työryhmän ”omiin käännöksiin” lienee lupa suhtautua hieman skeptisesti. Oleellisempaa on kuitenkin se, että toteutus nosti esiin tarinan kuvaaman tylyn todellisuuden. Sisarukset ovat jääneet jumiin rupiseen varuskuntakaupunkiin kauas Venäjän metropoleista ja vallan keskuksista. Haaveita merkityksellisestä elämästä vielä on, mutta ei keinoja toteuttaa näitä haaveita.

Mitä hyödyttää ponnistella ja opiskella puhumaan neljää tai viittä kieltä, kun se ei kuitenkaan johda mihinkään? Miksi uurastaa ja uhrata koko elämänsä työlle ja uralle, kun tavoiteltu talouskasvu vie meitä yhä lähemmäksi kuilun reunaa? Tässä näytelmässä Tšehovin pieni varuskuntakaupunki oli kuin Suomi pienoiskoossa. Alle 25-vuotiaiden työttömyys on reilusti yli 20 prosenttia, vaikka ikäluokat pienenevät samaan aikaan kuin pyy maailmanlopun edellä.

Yhä suurempi joukko nuoriin ikäluokkiin kuuluvista ihmisistä on ajautumassa köyhyyteen. Teatterikorkeakouluun ahkeruutensa ja lahjakkuutensa avulla tuhansien hakijoiden joukosta tiensä raivanneet ovat tietenkin tavallaan etuoikeutettu joukko. Hekään eivät ole kuitenkaan turvassa siltä todellisuudelta, josta päivittäiset uutiset kertovat meille. Tilastoihin perehtyneet puolestaan tietävät, että esimerkiksi maailman valtioiden asevarustelumenot ovat kaksinkertaistuneet kylmän sodan päättymisen jälkeisenä aikana, jota juhlapuheissa on kuvattu Pax Americanaksi.

Sisarusten kylää tuhonnut tulipalo sai toisen jakson alussa, upeasti toteutetussa kohtauksessa, suorastaan apokalyptiset mittasuhteet. Näyttämön peitti teatterisavu ja roolihahmot muuttuivat tämän hämärän keskellä tietään etsiviksi haamuiksi. Jo ennen tulipaloa liikekannalle laitettu tykistöprikaati aloitti marssinsa kohti Donbasia ja Butšaa. Viittaus Venäjän satoja tuhansia uhreja tähän mennessä vaatineeseen hyökkäyssotaan Ukrainassa oli selvä.

Lähestymiset huipentuivat korkealle nousseisiin nostoihin ja akrobatiaa lähenteleviin voltteihin. Kuvassa Irinan roolin näytellyt Jessica Penttilä ja paronin roolin näytellyt Väinö Lehtinen. Kuva (c) Pate Pesonius

Vaikuttavat nostot lähestymisissä ja huikeat joukkokohtaukset saivat epäilemään, että esityksen ohjaaja Alise Polačenkolla on tanssijan koulutus. Näin ei kuitenkaan ole, vaan hän on opiskellut näyttelijäksi Latvian kulttuuriakatemiassa (Latvijas Kultūras akadēmija) ja valmistunut myöhemmin ohjaajaksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Kolme sisarta on hänen taiteellinen lopputyönsä ohjaajana.

Esityksen läheisyyskoreografiksi on käsiohjelmassa merkitty Johanna Elovaara. Myös häntä me katsojat saamme kiittää siitä, että tässä Tšehov-tulkinnassa ei tyydytty jakamaan poskisuudelmia, vaan pussattiin niin että tuntui. Kolme sisarta näytti fyysisyydellään meille, miksi Baltian maissa ja Itä-Euroopassa syntyneet produktiot ovat niin usein mukana kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja toimivat niiden vetonauloina. Esimerkiksi riemukas ja vähän aggressiivinenkin juomalaulukohtaus, jossa näyttelijät lauloivat kuorossa Väinö Lehtisen kitaran säestyksellä Tommi Korpelan lyödessä samovaarin kannella tahtia, ei jättänyt toivomisen varaa.

Tulkinta antoi minulle myös yhden avaimen minua pitkään askarruttaneeseen arvoitukseen. Väitetään, että Tšehov itse luonnehti näytelmiään komedioiksi. Ehkä hän on halunnut tehdä pilaa oman aikansa asemastaan ja titteleistään tärkeilevistä miehistä. Venäläisen kirjallisuuden klassikoita lukeneet tietävät, että näiden herrojen käsitys omasta erinomaisuudestaan oli usein aika huokoisella pohjalla. Kolme sisarta on tarina vahvoista naisista ja eri tavoin heikoista miehistä. Varsinkin sisarten veli Andrei on peliriippuvuudesta kärsivä luuseri ja tiukasti vaimonsa Natalian tossun alla. Tämä asetelma on klassinen komedian aihe patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

Yleisön joukossa hetken ryyppylaseilla lastatun tarjottimen kanssa pyörinyt babuška, perheen vanha palvelijatar, palautti tämän asetelman realistisille juurille. Ortodoksisesta uskonnosta ja vuosisatojen takaa periytyvästä sovinismista huolimatta Venäjä on naisten valtakunta. Naiset ovat pitäneet maata pystyssä työllään, kun miehet ovat kaatuneet maan imperialistisissa sodissa tai kuolleet ennen aikojaan vodkaan alkoholismin uhreina.

Tšehov kirjoitti näytelmänsä ajanjaksona, jolloin kirjallisuudessa valtavirta vaihtui romantiikasta realismiksi. Kolmen sisaren kohdalla me vanhukset olemme oppineet tai meidät on opetettu ”nyyhkimään” suurten tunteiden äärellä. Polačenkon ja ensemblen tulkinnassa tämä ”elämää suurempi” rakkaus on myös manipuloinnin ja vallankäytön väline. Meidän tunteemme eivät ole yksiselitteisiä. Sääty-yhteiskunnassa Mašan ja everstiluutnantti Veršinin kiihkeä suhde oli skandaali. Nyt tämä psykososiaalinen jännite purettiin modernin naiskuvan kautta kohtauksella, jossa upeasti näytellyt Ronja Orasta sähisi ja syyti Aapo Puustin päälle katkeria kirouksia kuin haavoitettu kissapeto ja hyppäsi sitten hajareisin tämän syliin.

Kolmessa sisaressa näytellään niin hienosti, että tekisi mieli kehua joka iikkaa. Jokainen pystyi luomaan roolihenkilölleen selvästi tunnistettavan persoonallisuuden. Opiskelijoiden kohdalla roolit ovat olleet näyttelijäntaiteen maisteriopiskelijoiden taiteellisia opinnäytteitä. Teatterikorkeakoulun oppilasvalinnat ovat menneet tämän vuosikurssin kohdalla putkeen. On ilmiselvästi etsitty persoonallisuudeltaan toisistaan erottuvia ihmisiä ja löydetty todella hyviä tyyppejä.

Kolme sisarta

Q-teatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden esitys Tampereen Teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2026

Teksti: Anton Tšehov
Suomennos: Työryhmä
Ohjaus ja sovitus: Alise Polačenko (Ohjauksen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Dramaturgia: Kirmo Komulainen (Ohjauksen maisteriopiskelija)
Valosuunnittelu: Saana Hannonen (Valosuunnittelun maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu: Heikki Turppo (Äänisuunnittelun maisteriopiskelija)
Lavastus ja koreografia: Alise Polačenko
Pukusuunnittelu: Havina Jäntti
Maskeeraussuunnittelu: Vera Tuomola (Stadin aikuis- ja ammattiopisto, Esitys- ja teatteritekniikan erikoisammattitutkinto)
Ohjaajan assistentti: Marija Ribakova (Helsingin ylipisto, taiteiden tutkimus, teatteritiede)
Esiintyjät:
Ronja Orasta (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Jessica Penttilä (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Heidi Finnberg (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Rebecca Nugent (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Aapo Puusti (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Väinö Lehtinen (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Yosef Nousiainen (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Petteri Hautala (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija)
Ville Hilska (Vier.)
Tommi Korpela (Q-teatteri)

Red Nose Companyn ja jousikvartetti Meta4:n Voces – Sisäisiä ääniä on informatiivinen, riemastuttavan elegantti, syvällinen ja sydämellisen hauska mestariteos!

Ilveilijöillä on aina ollut lupa tehdä pilaa yhteisön pyhistä rituaaleista mitä erilaisimmilla tavoilla. Ajatus läpisoitetusta klovneriasta istui tähän ikivanhaan traditioon, mutta tuntui silti etukäteen pähkähullulta idealta. Klassisen musiikin konserteissa ei ole tapana nauraa. Taidemusiikkia luonnehditaan syystäkin adjektiivilla vakava. Vielä sopimattomampaa on nauraa hautajaisissa – edes vahingonilosta.

Esityksen temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Kuva (c) Maarit Kytöharju

Siksi Red Nose Companyn ja Meta4:n Voces – Sisäisiä ääniä oli vaikuttava taidonnäyte. Esitys oli informatiivinen, riemastuttavan elegantti, syvällinen ja hauska! Hienovaraisesta mimiikasta, ajatellusta puheesta ja aivoja hyväilevästä musiikista syntyi voimakas kokemus ainutkertaisuudesta.

Red Nose Companyn yhdessä Kansallisteatterin kanssa toteuttama Aleksis Kivi palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022. Aleksis Kivessä tehtiin näkyviksi suomalaisen kulttuurin juuria kirjallisuuden näkövinkkelistä. Sisäisissä äänissä tämä syvällisen ymmärryksen ääni soi F-duurissa ja ”molli-intervallissa”. Tarinan sankari on Jean Sibelius, se oikea mestari, mutta näyttämön klovnit Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama nostivat esiin myös muita merkittäviä säveltäjiä, joita ilmeisesti edelleen patriarkaalisten asenteiden kanssa kamppaileva taidemusiikin maailma kutsuu pelkillä etunimillä.

Näkökulman muutos tarkoitti sitä, että viimemeisetkin pölyt impivaaralaisuudesta karistettiin punteista. Klassinen musiikki sai alkunsa Euroopan kirkoissa ja hoveissa keskiajalta alkaen. Ajan myötä se levisi kaikkialle maailmaan ja muuttui osaksi globaalia kulttuuria, jota soitetaan ja kuunnellaan kaikissa maanosissa. Sibelius oli ja on suuri nimi tässä kontekstissa. Hänen merkityksestään taiteelle ja ihmiskunnan yhteiselle perinnölle kertoi kohtaus, joka päätti ”Jannen” tarinan tässä näyttämöllisessä konsertissa kahdelle klovnille ja jousikvartetolle. Kun tieto Sibeliuksen kuolemasta vuonna 1957 saatiin, myös YK:n yleiskokous piti hiljaisen hetken hänen muistolleen.

Tarinat klassisen musiikin suurista säveltäjistä ovat pääsääntöisesti tarinoita jo kuolleista mestareista. Matka tähän äänien maailmaan alkoi hyvin vakavasävyisellä johdannolla. Kuolema ei ole mikään naurun asia. Ainakin tämän kirjoittaja on ehtinyt ikään, jossa ajatusta omasta, lähestyvästä kuolemasta ei voi enää kuitata kädenheilautuksella tai hirtehishuumorilla. Ruuskanen ja Vasama työnsivät näyttämölle – esimerkkinä tämän globaalin toimijan käyttämistä pakkausstandardeista – höylätystä laudasta tehdyn ruumisarkun. Sisäinen ääni ja hienostunut tyylitaju olivat kehottaneet jättämään punaiset nenät Red Nose Companyn rekvisiittavaraston hyllylle, ja klovniemme kasvoja peitti nyt valkoinen maskeeraus.

Itse virittäydyin tähän esityksen alun kolkkoon moodiin jo matkalla Tampere-talon Pieneen saliin. Talon aulatiloissa oli yksityistilaisuus, jossa Popedan kitaristi Costello Hautamäki esitti bändin vanhoja hittejä vuosikymmenten takaa. Esityksen johdanto-osassa nousi esiin Kaija Saariahon nimi. Suomalaisen taidemusiikin kaikkien aikojen merkittävimpiin säveltäjiin kuuluva Saariaho kuoli vuonna 2023. Popedan perustaja ja Suomi-rokin ikoni Pate Mustajärvi kuoli viime vuonna.

Ilveilijän ikimuistoinen tehtävä on kertoa meille luomakunnan ”kruunuille” totuus: me kuolemme kaikki. Kevyempiin tunnelmiin päästiin, kun ruumisarkun kansi avattiin ja sen asukki osoittautui hyvin eläväiseksi ja energiseksi. Sitten oltiin Lontoossa vuonna 1909, jossa Sibelius poti kurkkuaan; vuotta aikaisemmin Suomessa havaittu äänihuulten kasvain oli uusiutunut.

*Kuvassa Tuukka Vasaman klovni esittää nurta Sibeliusta. Timo Ruuskasen koominen hahmo on Sibeliuksen äänihuulten kasvainta hoitanut kirurgi. Kuva (c) Maarit Kytöharju*

Näyttämöllisen konsertin tekijöitä on inspiroinut esoteerisuus, joka kiehtoi taiteilijoita ympäri maailmaa viime vuosisadan alkupuolella. Esoteerisen ajattelun juuret ovat antiikissa, jonka jumalat olivat ihmisten uskonnollisissa mielikuvissa paljon konkreettisempia toimijoita kuin nykyiset jumalamme. Vasama muistutti meitä tämän ajattelun elinvoimaisuudesta kysymällä, kuinka moni meistä on käynyt steinerkoulun. Vuonna 1907 perustettu Suomen Teosofinen Seura on yhä voimissaan, ja Tampereella teosofian salaisuuksiin voi perehtyä vuonna 1998 perustetussa Olcott-loosissa.

Raja sen suhteen, missä pisteessä puhe taiteesta muuttuu ”taiteen teologiaksi”, on häilyvä. Rajavartijaksi käsikirjoituksen tekijät olivat ottaneet englantilaisen meedion Rosemary Brownin, jonka pelkkä olemassaolo historiallisena henkilönä estää ajatusten ja toiveiden joukkopaon tuonpuoleiseen. Brown ”vastaanotti” eli ”sävelsi automaattisesti” musiikkia, jota olivat hänen harhoissaan tehtailleet Debussy, Grieg, Schubert, Chopin, Stravinsky, Bach, Brahms, Beethoven, Schumann ja Rachmaninoff.

Interaktiivisuutta tuonpuoleiseen kokeiltiin kohtauksessa, jossa Meta4-jousikvartetti soitti Ida Mobergin musiikkia silmät sidottuna. Elinaikanaan Mobergia väheksyttiin eikä hänen teoksiaan otettu kustannettaviksi. Hän kuului niihin säveltäjiin, jotka tunnettiin – jos tunnettiin – pelkästään etunimeltä. Näyttämötaiteen vuorovaikutteisuutta korostettiin sitten siten, että yleisön edustajat pääsivät sitomaan soittajien silmät. Myöhemmin tarjottiin kättä nostamalla mahdollisuus päästä laskemaan kukkia Sibeliuksen arkulle ja kokeilemaan, miltä tuntuu jättää viimeiset peukutukset maailmalle avatussa ruumisarkussa maaten.

Temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Vasama ja Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Vasaman tulkitsema klovni julisti uskoaan Jumalaan ja siihen, että on olemassa jotakin meitä ja tätä näkyvää todellisuutta suurempaa. Ruuskanen puolestaan kertoi klovnin hahmossa meidän maallistuneiden sekulaarisen käsityksen taiteen olemuksesta. Näin meillä on tullut tavaksi mieltää tietoisuudeksi kutsutun sisäisen äänen kuiskauksia näistä kahdesta eri maailmankuvasta käsin.

Sen jälkeen klovnit vaihtoivat suomen kielen tanssin universaaliin liikekieleen. Jos osaan käsiohjelmaa oikein tulkita, kaksikon huimaa ”pokoilua” siivittivät korkeuksiin katkelma Kaija Saariahon jousikvartetosta Terra Memoria ja Krishna Nagarajan Stringar.

Konsertin rungon muodosti Sibeliuksen jousikvartetto, jonka parissa mestari tuskaili Lontoossa vuonna 1909 tuntiessaan kurkunpäässään sikarien ja konjakin aromien ohella myös kuoleman ensihipaisun. Konsertin muita säveltäjiä olivat Saariahon, Mobergin ja Nagarajan ohella Lotta Wennäkoski, Arvo Pärt, Bryce Dessner, Max Richter ja Ludwig van Beethoven.

Oma suhteeni klassiseen musiikkiin on hieman ambivalentti. Kysymys on onnettomasta rakkaudesta. Jumaloin tätä rakkauteni kohdetta, mutta en ymmärrä sitä. Nuorena kuuntelin taidemusiikkia, kun ikätoverini pitivät hauskaa ja nauttivat elämän riemuista punkin ja Manse-rokin parissa. Suosikkini olivat melkein yksi yhteen Rosemary Brownin listalta. Tosin itse en hankkinut omia levytyksiäni tuonpuoleisesta, vaan Anttilan tavaratalon alennushyllystä. Valintoja ei määritellyt tavoitteellinen musiikin opiskelu, vaan tuon jo edesmenneen, Suomen ensimmäisen halpaketjun hinnoittelu ja opintolainalla itsensä elättävän opiskelijan laiha kukkaro.

Olen edelleen valmis allekirjoittamaan kirjailija Douglas Adamsin väitteen, jonka mukaan Johann Sebastian Bachin musiikki on paras konkreettinen todiste Jumalan olemassaolosta. Sen sijaan Sibelius ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini – en tiedä miksi. Antti Tikkasen (viulu), Minna Pensolan (viulu), Atte Kilpeläisen (alttoviulu) ja Tomas Djupsjöbackan (sello) muodostaman kvartetin tulkinnat olivat koskettavan kauniita. Kun sulki silmänsä ja keskittyi, Sibeliuksen musiikki vei mennessään ja silmäkulmat kostuivat voimakkaista tunteista.

Jompikumpi klovneista kertoi, että Sibelius mielsi värit ääninä. Tällainen kyky, synestesia, on neurologinen tila, jossa aistihavainnot sekoittuvat toisiinsa silloin, kun ne normaalisti koetaan toisistaan erillisinä: yhden aistialueen aktivoituminen aivoissa saa toisen aistialueen aktivoitumaan spontaanisti, ja seurauksena voi olla esimerkiksi musiikin näkeminen väreinä ja muotoina tai kirjainten näkeminen värillisinä.

Voces – Sisäisiä ääniä

Red Nose Coimapanyn ja Meta4-jousikvartetin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampere-talon pienessä salissa 4.8.2026

Taiteellinen suunnittelu ja musiikkivalinnat: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama (Red Nose Company), Terhi Paldanius (Kamus) ja Minna Pensola (Meta4).
Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Muusikot: Meta4: Antti Tikkanen, Minna Pensola, Atte Kilpeläinen, Tomas Djupsjöbacka
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Seppeleet: Henna Tanskanen
Musiikki: Ludwig van Beethoven, Jean Sibelius, Ida Moberg, Arvo Pärt, Kaija Saariaho, Bryce Dessner, Max Richter, Krishna Nagaraja, Gabriella Smith, Lotta Wennäkoski.
Valokuvat ja graafinen ilme: Tero Ahonen
Tuotanto: Red Nose Company, Meta4, Kamus, Kuhmon Kamarimusiikki ja Meidän Festivaali
Esityksen valmistamista ovat tukeneet: Niilo Helanderin säätiö ja Alfred Kordelinin säätiö
Red Nose Companyn toimintaa tukevat: Helsingin kaupunki sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö

Myös tämä aikuisten satu pitää sisällään opetuksen

Haavemaa – Savolainen mayhem on aikuisille tehty ronski komedia. Taidokas ohjaus ja huikean hieno näyttelijäntyö loihtivat näyttämölle nukketeatteriesityksen, joka sai minut hytkymään vaivoin pidätellystä naurusta.

*Viisi roolihahmoa ja kaksi näyttelijää samassa kuvassa automatkalla jääkarhun metsästykseen. Kuva © Juuso Timonen*

Väitetään, ettei näyttelijöille enää opeteta puhetekniikkaa, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa. Vauriomanian näyttelijöiden, Paavo Kääriäisen ja Jonnakaisa Riston, kieli oli ronskia, mutta heidän tapansa viljellä sananrieskaa oli kuin musiikkia korville. Huikea artikulointi puhutteli vahvasti kaikilla kolmella kielellä, joita esityksessä käytettiin. Tältä kaksikolta jopa Savon murre taittui niin, ettei esitys kaivannut tekstitystä tuekseen.

Komediaksi Haavemaa oli pitkä, se kesti väliaikoineen kaksi tuntia. Silti tähän kutkuttavan hauskaan ja hurjaa vauhtia edenneeseen farssiin ei mahtunut yhtään tyhjää tai kuollutta hetkeä. Haavemaa – Savolainen mayhem tarjosi niin intensiivisen elämyksen, että ainakin minulta katosi ajan taju. Se on varma merkki esityksen taianomaisesta laadusta.

Näytelmässä käsiteltiin huumorin kautta sellaisia kipeitä ongelmia kuin alkoholismia, peliriippuvuutta, lasten kaltoinkohtelua ja yksinäisyyttä. Teräviä havaintoja tehtiin myös esimerkiksi amerikkalaisista alustatalouden jättiläisistä ja niiden vallasta sosiaalisessa mediassa. Kuvitteelliselle Mäyrävedelle yllättäen pöllähtäneet amerikkalaiset influensserit edustivat hahmoina myös Walt Disneyn mediaimperiumia.

Käsikirjoitus on viimeisen päälle viilattu. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, miten produktio sai alkunsa ja miten se lopulta muotoutui aikuisten nukketeatteriksi. Koronavuonna teatterit joutuivat sulkemaan ovensa kahteen otteeseen. Näiden sulkujen aikana neljä teatterin ammattilaista alkoi kokoontua yhteen. Yhteisen tekemisen kohteeksi he keksivät kuvata kännyköiden kameroilla perheväkivaltaa käsitteleviä videoita, joita tallentui lopulta kokonaisen tuotantokauden verran ryhmän yhteiseen pilvipalveluun.

”Sarja ei kestänyt päivänvaloa, maine olisi mennyt kaikilta.”

Tekijöiden öiset painajaiset eivät toteutuneet. Taiteen tiedostavat piirit eivät löytäneet tietään heidän pilvipalveluunsa. Tekijät itse löysivät sen sijaan rahoituksen materiaalin näyttämösovitusta varten.

”Sitten korona loppui ja tultiin tajuihimme, että joku tämän esityksen näkee, eikä kukaan ollut valmis ottamaan vastuuta sisällöstä. Lähti käyntiin kakkoskierros käsikirjoituksen suhteen.”

*Kaksi amerikkalaista influensseria ja purkki Lotina-kosteusvoidetta. Kuva © Juuso Timonen*

Tekijät löysivät Itä-Suomesta tilat residenssiä varten. Harjoitustilaksi he vuokrasivat kylmillään olleen navetan. Harjoitusnäyttämön arktiset olosuhteet näkyivät myös itse toteutuksessa. Mäyräveden kylässä satoi lunta ja kylän ravintolassa Haavemaassa juhlittiin joulua Santtua juoden.

Vastaus kysymykseen, miksi tämä mainio tarina on kerrottu käsinukeilla, löytyy tuosta ensimmäisestä sitaatista. Aikuisten nukketeatterissa nuket toimivat eräänlaisina ukkosenjohdattimina. Nukke siirtää osan vastuusta katsojille. Esimerkiksi 1600-luvun Ranskassa näyttelijän kaula ei joutunut välittömästi vaaraan, jos maata hallinnutta Aurinkokuningasta, Ludvig XIV:tä, arvosteli tai hänet laittoi naurunalaiseksi nukke.

Voi olla, että tässä mielessä nukketeatteri edustaa eri muodossaan maailman vanhinta teatteriperinnettä. Teatterissa nuket ovat vastine kielen kiertoilmaisuille. Vaaralliseksi katsotuille asioille annetaan hellittelynimi. Ei liene ihan sattumaa, että myös Haavemaan tarinassa oli mukana karhu. Ja totta kai myös meidän tavallisten pulliaisten on helpompi samaistua ja hyväksyä, kun meidän kipeitä heikkouksiamme ja naurettavia puoliamme tuodaan näyttämölle nukkeina.

*Haavemaan baaritiskillä Santtua juomassa Jouko ja Miku. Kuva © Juuso Timonen*

Tarinan Jouko oli saanut jäniksen hahmon. Jouko oli kovanaama ja peluri, joka havitteli lähempää tuttavuutta vasta eronneen Helmin kanssa. Joukon todellinen intohimon kohde oli Timantti-Timo, Haavemaan hedelmäpeli, yksikätinen rosvo, jolle Jouko säännöllisesti hävisi rahansa, milloin hänellä onnenkantamoisten myötä sattui rahaa olemaan.

Helmi oli kylän hyväsydäminen perhepäivähoitaja, joka vapaa-ajallaan lauloi karaokea kylän baarissa. Helmi oli eronnut ja hänellä oli paha alkoholiongelma. Juodessaan Helmi laiminlöi tytärtään, kuusivuotiasta Maisaa.

Joukon paras kaveri Miku oli merkonomi, lahjakas nuori mies, joka haaveili elokuvaleikkaajan roolista ja muutosta Los Angelesiin. Lahjoistaan huolimatta Mikua vaivasi epäilemättä maaseudun nuorten miesten yksinäisyys. Ikätoverit olivat muuttaneet jo ehkä vuosia sitten muualle.

Näytelmän nuket on rakentanut Risto. Hän on myös suunnitellut sen hienon koreografian, jolla nukkeja liikuteltiin. Vaihdot kohtauksesta toiseen sujuivat salamannopeasti. Käsinukkien ilmiasuun Risto oli ottanut vaikutteita ehkä meilläkin takavuosina televisiossa pyörineestä The Muppet Show’sta. Amerikkalaisia influenssereita Risto ja Kääriäinen näyttelivät korvamyssyt päässä. Haavemaan baarissa kusilaarista poimitulla raikasteella terästettyä olutta nauttivat sijaisnäyttelijöinä Mikki Hiiren ja Minnin rintakuvat.

Esityksen skenografian on suunnitellut Ada Halonen, ja sen tuottajana on toiminut Wilhelmina Sederholm. Tämän ”Savolaisen sekasorron” tekijät ovat kaikki monessa liemessä keitettyjä teatterialan ammattilaisia. Ensemblen tukena on ollut myös laaja joukko alan eturivin muita taiteilijoita. Teatteri Viiruksessa Haavemaata on ehditty jo esittää englanninkielisellä tekstityksellä. Maailman teatterifestivaaleille Vauriomania on epäilemättä jatkossa odotettu ja haluttu vierailija.

Ehkä ankeasta korona-ajasta on siten koitunut myös jotakin hyvää.

Vielä pitää palata siihen, että myös tähän aikuisten satuun sisältyi opetus. Lapsemme kantavat sisimmässään meidän laiminlyöntiemme ja heikkouksiemme seuraukset. Esityksen loppukohtaus oli kaunis ja koskettava. Yritetään mekin elää vastuullisten aikuisten tavalla.

Haavemaa – Savolainen mayhem

Tampereen Teatterikesän ohjelmistoon kuuluva Vauriomanian esitys Tampereen Komediateatterin näyttämöllä 7.8.2025.

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen Ohjaus: Juuso Timonen Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto Skenografia: Ada Halonen Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin Nukenrakennus, nuketuskoreografia ja puvustus: Jonnakaisa Risto Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen Tuottaja: Wilhelmina Sederholm

Oulun teatterin ensemble tanssi kevyin askelin Thomas Mannin tarinan syvään päätyyn – Jo ensimmäinen kohtaus osui novellin temaattiseen ytimeen – Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä

Oulun teatterin Gustav von Aschenbachilla oli Carl Knifin ja Jukka Heinäsen näyttämösovituksessa melkein yhtä monta henkeä kuin kissalla. Meitä on moneksi ja meissä on monta. Kuvassa vasemmalta oikealle Anne Pajunen, Merja Pietilä, Tuula Väänänen, Joose Mikkonen ja Pentti Korhonen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Thomas Mannin luoma kirjailijahahmo Gustav von Aschenbach astuu pöytälampun valaiseman työpöytänsä ääreen. Miestä ahdistaa. Hän potee luomisentuskaa. Mutta ei yksin. Hän tanssii ja hänen kanssaan tanssii neljä muuta rooliasujensa perustella ulkoisesti aivan identtistä Aschenbachia.

Esityksen Oulun teatterille ohjanneen Carl Knifin tapaa lähteä tarinassa liikkeelle oli mykistävän hieno. Upea avaus antoi meille katsojille uuden näkökulman Mannin tarinaan ja Luchino Viscontin novellista ohjaamaan mestarilliseen elokuvaan.

Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä. Tanssitaiteen imaisuvoimaa vain hämmästellä.

Meistä on moneksi, niin sanotaan. Tähän viisauteen kätkeytyy myös se totuus, että meissä on monta. Teatteri on niin ilmiselvästi yhteisön tekemää taidetta, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi. Samat vuorovaikutuksen lait pätevät kuitenkin myös kirjallisuudessa. Tynnyrissä kasvanut poika ei osaa lukea tai kirjoittaa.

Kiinnostavaa oli kysyä, onko myös meidän kykymme kokea taiteellisia elämyksiä, nähdä kauneutta yhteisöllistä? Pienen miettimisen jälkeen tähänkin kysymykseen on vain yksi oikea vastaus. Näin siitä huolimatta, että aivojen dualistinen rakenne ja aivokemia saavat aikaan tunteita ja näkyjä, joita me totta kai pidämme itse täysin ainutlaatuisina.

Oulun teatterin Kuolema Venetsiassa on käsiohjelman mukaan tehty Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta. Jukka Heinäsen ja Knifin näyttämösovitus toteutti tanssiteatterille tyypillistä tyhjän näyttämön estetiikkaa. Roolipukujen epookki on kopioitu suoraan Viscontin elokuvasta yksi yhteen.

Näyttämön takaosaan pystytetyllä seinämällä on funktionaalinen tehtävä. Se toimi hurjalla tahdilla tehtyjen rooliasujen vaihtojen näkösuojana. Toteutus oli toimiva ja sen aikaansaama illuusio niin voimakas, että hämmästyin, kun aplodien aikana näyttämölle niitä vastaanottamaan tuli vain kuusi näyttelijää.

Missä on englantilaisen matkatoimiston virkaili, aseman konnari, hedelmäkauppias, tanssivat tytöt, ne kaikki Aschenbachin kloonit ja kaikki muut?

*Kirjailijan ihastuksen Tadzion roolin tanssi Miika Alatupa kuvassa keskellä. Hänen vasemmalla puolellaan Merja Pietilä ja oikealla Tuula Väänänen ja Anne Pajunen. Kuva © Janne-Pekka Manninen*

Knifin koreografia pyöri ja keinui Pakkahuoneen näyttämöllä kuin tarkkuustyönä tehty ja hyvin rasvattu kone. Kohtausten ajoitukset toimivat sekuntikellon tarkkuudella, vaikka nyt ei tanssittu ensemblen omalla näyttämöllä Oulun teatterissa.

Koreografia oli yhtä hurmaavaan joukkoliikettä. Miika Alatupa on käsiohjelman mukaan tanssija ja Anne Pajunen näyttelijä ja tanssija. Koulutus ja jatkuva harjoittelu näkyivät heidän liikekielessään elastisuutena. Heidän osaamistaan Knif käytti esityksen sooloissa.

Mannin novelli on syystä klassikko, josta on tehty myös libretto Benjamin Brittenin säveltämään oopperaan. Tarina on hyvin jännitteinen. Tyhjän paperin aiheuttama ahdistus ajaa tarinan kirjailijan matkalle. Hän matkustaa laivalla Venetsiaan ja rakastuu siellä palavasti 12-vuotiaaseen poikaan – siis lapseen. Puolaisen perheen poika Tadzio edustaa Aschenbachille täydellisen kauneuden ruumiillistumaa.

Tarinan ytimessä on tietenkin metafora. Tadzio edustaa tarinan Aschenbachille kauneutta, jota hän ei kirjailijana pysty koskaan tavoittamaan. Vielä laivamatkalla hän kuvittelee, että tuuli kääntyy, mutta Venetsiassa seinä tulee vastaan. Knif maalasi ensemblensä kanssa nämä draaman peruskaaret kevyellä siveltimellä fyysisen teatterin liikekielen baletilla.

Sillä seikalla, että tarinan kirjailijan ihastuksen kohteena on puolalaisen perheen poika, eikä kumpikaan saman perheen tyttäristä, on tulkinnan kannalta ehkä merkitystä. Tuskin kuitenkaan siinä mielessä, kuin päältä päin näyttää. Mann oli novellia kirjoittaessaan kolmekymppinen. Novellin Aschenbach on helppo tulkita häntä vanhemmaksi mieheksi. Näin teki ainakin Visconti, joka valitsi elokuvansa pääosaan tuolloin viisikymppisen Dirk Bogarden.

Viemäriltä haisevan Canal Granden kuvottava löyhkä vertautuu Aschenbachin tuntemaan itseinhoon ja kuolema kirii sankarimme kantapäillä kaupungissa puhjenneen koleraepidemian muodossa. Omaa hajuaan ei voi paeta ja tälle viimeiselle hiekkarannalle Aschenbachin elämä päättyy. Toivoa ei enää ole, kun Tadzio lähtee perheensä kanssa pois kylpylästä.

Mannin Kuolema Venetsiassa ilmestyi vuonna 1912. Tuolloin elettiin merkillisiä aikoja. Edellisellä vuosisadalla alkanut ja kukoistanut globalisaatio oli törmännyt protektionismiin ja maailma oli suursodan partaalla. Itse asiassa viime vuosisadan vaihde muistuttaa pelottavassa määrin aikaa, jota me juuri nyt elämme. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustuksen sitaatit olivat perusteltuja.

Viscontin elokuva tuli levitykseen vuonna 1971. Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin elokuviin erikoistuneelle ohjaajalle tarinan aikaan sitova epookki oli epäilemättä itsestään selvä ratkaisu. Kommunistina Visconti edusti oman aikansa edistysuskoa.

Oikea ajankuva on tärkeä elementti kokonaisuudessa. Viime vuosisadan alun Eurooppa oli miesten maailma, jossa asenneilmastoa hallitsi kaksinaismoraaliksi kutusuttu käyttäytymiskoodi. Novellin tarina koleraepidemiasta, jota ei ollut, muistuttaa kovasti meidän aikamme tarinaa ilmastomuutoksesta, jota ei ole.

Kuolema Venetsiassa

Oulun teatterin ja Carl Knif Companyn yhteistuotantona toteutettu esitys Tampereen Teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 10.8.2024

Alkuperäisteos: Thomas Mann
Näyttämösovitus Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta: Jukka Heinänen ja Carl Knif
Ohjaus ja koreografia: Carl Knif
Lavastus ja pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Elina Romppainen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Näyttämöllä: Pentti Korhonen, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Tuula Väänänen, Miika Alatupa, Anne Pajunen

KokoTeatterin Norminäytelmä oli ajatusten ja tunteiden catewalk – Tarinan roolihahmot pohtivat identiteettiään ja asemaansa pois sulkevien sääntöjen ristipaineissa – Miten olla oikea ja aito homo?

Metsälintu Pahkisen yhdessä näyttelijöiden kanssa luoma liikekieli säväytti. Vuorovaikutus ja läsnäolo saivat hyvin konkreettisia muotoja. Kuvassa Jani Toivola, Cristal Snow, Petriikka Pohjanheimo ja Cécile Orblin. Kuva © Heidi Bergström

KokoTeatterin Norminäytelmässä suudeltiin paljon. Ei tosin näyttämöllä, vaan taustakankaalle heijastetulla videolla. Naisten toisilleen antamat suudelmat kertoivat hellyydestä, ehkä intohimostakin. Kuka tietää? Oleellista on se, että ne ovat kuvia myös siitä, mikä teatteritaiteessa on kaikki kaikessa.

Näytelmä ei kuitenkaan alkanut vuorovaikutuksen ja inhimillisen läsnäolon korkeaveisuulla, vaan silkalla kauhulla. Näyttämölle työntyi moniraajainen mörkö. Myöhemmin esityksen kuluessa Cristal Snow öyhötti saman peiton alla ja paljasti tuon otuksen oikean, perussuomalaisen karvan.

Yhteisön jäsenenä me noudatamme tälle yhteisölle ominaisia kirjoittamattomia sääntöjä. Marjo Niemen käsikirjoittama Norminäytelmä kertoi näistä säännöistä. Lähes läpitunkemattomaksi viidakoksi tämä normien tiheikkö muuttuu meidän elämässämme siksi, että me olemme kaikki mukana hyvin monissa yhteisöissä, joiden normit ovat usein ristiriidassa keskenään.

KokoTeatterin muodostaman taiteilijayhteisön ratkaisu tähän moninaisuuden pulmaan oli nerokas. Norminäytelmä oli rakenteeltaan ja estetiikaltaan ajatusten ja tunnetilojen catewalk.

Tyhjän näyttämön molemmilla sivustoilla oli rivi vaatetelineitä ja niissä riippui lähes luvuton määrä roolivaatteita. Näyttelijät vaihtoivat rooliasua jokaiseen kohtaukseen. Uudet vaateet, uudet ajatukset – uusi tunnetila. Häkellyttävää, ehkä, mutta se toimi suurenmoisella tavalla. Myös teatteri omat normit on tehty rikottaviksi. Tässä näytelmässä draaman käänteitä olivat näytelmän alku ja sen loppu.

Toinen esityksen muotoon vaikuttanut syy on epäilemättä pakottava sanomisen tarve. Norminäytelmä kesti väliaikoineen kolme tuntia. Se on paljon, kun esitys upeita tanssikohauksia lukuun ottamatta oli lähes katkeamaton sarja monologeja. Joku on laskenut, että näytelmässä on 40 eri roolia.

Kohtaus, jossa päiväkotilapset arvuuttelivat, mitä opettajan soittamat äänet tarkoittavat, oli enteellinen. Cristal Snown istui kohtauksessa pyörätuolissa jalka kipsattuna. Hänen sylissään ja vierellään Cécile Orblin ja Petriikka Pohjanheimo. Edessä lattialla keppihevonen. Kuva © Heidi Bergström

Hänen ylhäisyytensä William Shakespeare oli kuitenkin joukkoineen läsnä. Teatterin traditioon esityksen sitoivat rooliasuihin ja esityksen äänimaisemaan liitetyt sitaatit. Mielikuvitusta ruokkineen puvustuksen suunnittelusta vastanneen Virve Karoliina Balkin nimi kannattaa painaa visusti mieleen vastaisen varalle.

Perusteet loputtomalle puheelle löytyivät näytelmän alun kauhukohtauksesta. Suomessa rehottaa naisiin kohdistuva väkivalta. Lesboilla ja transnaisilla riski joutua täysin ulkopuolisen hyökkääjän hyökkäyksen kohteeksi on vielä moninkertainen. Toisen naisen suuteleminen julkisella paikalla riittää pahoinpitelyn syyksi. Parisuhdeväkivalta on järkyttävässä yleisyydessään tietenkin vielä asia erikseen.

Homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi poistettiin rikoslaista 53 vuotta sitten. Pelon maantiede ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Näytelmän ensimmäinen kohtaus muistutti meitä tästä yhteiskunnan nyt tyynen pinnan alla piilevästä uhasta. Asenteet ovat vapautuneet, mutta vieläkään emme ole arkisuuden ja tavallisuuden tasolla.

Seuraava muutos voi hyvinkin olla muutos huonompaan. Enemmistön asenteet voivat kiristyä. Jyrkän homovastaisia suomalaisia talibaneja, ”uskon sotureita” istuu nyt jopa maamme hallituksessa.

Kiinnostavinta Niemen kirjoittamassa näytelmässä olivat havainnot poissulkevien normien yleisyydestä sateenkaari-ihmisten muodostamien yhteisöjen sisällä. Jani Toivola esittämä roolihahmo rukoili esityksen alussa jumalaa eheyttämään hänet aidoksi homoksi. Patriikka Pohjanheimon tulkitsema hahmo epäili omaa identiteettiään ja kelpoisuuttaan lesbojen yhteisön jäseneksi, koska oli ollut aikaisemmin naimisissa miehen kanssa.

Sama teema toistui yhä uudestaan. Esimerkiksi Cécile Orblinin tulkitsema hahmo arpoi itselleen lupaa käyttää kuntosalilla sateenkaariväreillä koristeltuja treenihousuja. Epävarmuus omasta identiteetistä ja paikasta omimmalta tuntuvassa viiteryhmässä olivat tämän tarinan roolihenkilölle kipeä paikka.

Ihminen on yhteisöllinen eläin. Toimintaamme ohjaa tavallaan sisäistetty kollektiivinen herruus. Yksilöiksi me muovaudumme yhteisöjen jäseninä. Omaa seksuaalista suuntautumista ei voi kuitenkaan valita. Se tulee annettuna.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Siksi on varmaan turha lähteä arvuuttelemaan, mikä on ollut ohjaaja Anna Veijalaisen, dramaturgi Heini Junkkaalan ja koreografi Metsälintu Pahkisen panos kokonaisuudessa. Itse pidin Pahkisen yhdessä näyttelijöiden kanssa luomasta liikekielestä. Se nosti esityksen välittämän energian aivan omalle tasolleen.

Sama energia välittyi myös näyttelijöiden näyttelijäntyöhön. Kun käsikirjoituksen sanottava on kyllin painavaa, sen sai huutaa julki niin, että varmasti kuului.

Muotinäytöksissä catewalkin pinta on yleensä päällystetty hyvin neutraalin värisellä päällysteellä. Komediateatterissa näyttämölle levitettiin ensin kirkkaan punainen ja väliajan jälkeen kirkkaan sininen muovimatto. Käsiohjelmassa ei mainita lavastajaa. Jos on lupa arvata, veikkaan, että nämä koko näyttämön peittäneet värit kuuluivat nerokkaan puvustuksen laatineen Balkin kokonaissuunnitelmaan.

Poikkeuksellisesta estetiikastaan ja muodostaan huolimatta Norminäytelmä oli yhdessä asiassa hyvin perinteistä teatteria. Siihen oli liitetty opetus. Elämä on tässä hetkessä, ei eilisessä tai huomisessa. Niemen sanoin tulevaisuus on tässä ja nyt.

Tätä elämän matkaa symbolisoitiin näytelmän alussa junamatkalla. Tampereelle ja Komediateatterin näyttämölle päästiin kapsäkkien kanssa. Pertti Jarlan mielikuvitusmaailma Fingerpori kuului tällä kertaa johonkin toiseen todellisuuteen.

Norminäytelmä

KokoTeatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Komediateatterin näyttämöllä 8.8.2024

Käsikirjoitus: Marjo Niemi

Ohjaus: Anna Veijalainen

Dramaturginen apu: Heini Junkkaala.

Koreografia: Metsälintu Pahkinen

Valosuunnittelu: Ellen Virman

Videot: Laika Lillén

Äänisuunnittelu: Laura Palanne

Pukusuunnittelu: Virve Karoliina Balk

Näyttämöllä: Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola

Arkea ja kauhua veteraaninäyttelijöiden dementiapuistossa – Akse Petterssonin absurdi tragikomedia sai hymyn hyytymään – Joitakin keskusteluja merkityksestä maailmassa, joka on menossa järjiltään

Kolme ikääntynyttä näyttelijää odottaa suuren mainostaulun edessä kohtalonsa täyttymistä. Näyttämönä on harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Kuvassa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja oikealla salaperäisen tanssijan roolin näytellyt Jyrki Karttunen. Kuva © Pate Pesonius

Ei teatteri ole absurdia. Elämä on!

Tommi Korpelan käsikirjoitus on hukassa vuoroaan odottavien elämän statistien dementtipuistossa. Eikä vain tämän tarinan Korpelalta. Tulevaisuuteen johtavan tarinan juoni on hukassa koko ihmiskunnalta. Ehkä tuo kaiken muuttava, pelastava plari on kirjoitettu meänkielellä, jota ymmärtää vain kourallinen ihmisiä jossakin syrjäisessä Tornionjoen laaksossa.

Todellisuudentajun hämärtyminen on ajan kuva. Eikä meitä ympäröivän maailman muuttuminen oudoksi, lähes käsittämättömäksi ole ongelma vain niille, joiden muisti alkaa heiketä muistisairauden seurauksena. Epäjärjestys lisääntyy maailmassa ja me reagoimme tähän kasvavaan kaaokseen kuten ihmiset ovat kautta aikojen reagoineet rajuun muutokseen – järjettömästi.

Samuel Beckettin absurdin teatterin suuri klassikko Huomenna hän tulee (Waiting for Godot) sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnan toistaiseksi mittavin itse aiheutettu katastrofi oli jo toteutunut. Kaksi nukkavierua kulkuria odottaa pystyyn kuolleen puun juurella sitä, mikä meidän jokaisen yksilön kohdalla on ennemmin tai myöhemmin väistämätöntä.

Akse Petterssonin näytelmässä Joitakin keskusteluja merkityksestä kolme elämänsä ehtoopuolelle ehtinyttä näyttelijää odottaa kohtalonsa täyttymistä suuren mainostaulun edessä. Kukin hakee vuoroaan esittää ainakin kerran vielä jokin sivurooli tuntemattomaksi jäävässä elokuvaproduktiossa. Näyttämökuvaa hallitsee harmailla betonilaatoilla päällystetty takapiha. Ulkomainontaan mitoitettu mainostaulu on tyhjä.

Kaiken tämän verhoaa puolihämärä valaistus.

Olen varma, että Pettersson tuntee etenevää muistisairautta sairastavia ihmisiä. Ehkä tällainen ihminen tai ihmisiä kuuluu ihan hänen lähipiiriinsä. Näytelmän upea dialogi on tavattoman tarkka ja oivaltava kuvaus muistisairauden aiheuttamista oireista.

*Tommi Korpela yrittää saada yhteyden luurit korvilla täydellistä välipitämättömyyttä osoittavaan muusikkoon Ringa Manneriin. Kuva © Pate Pesonius*

Lähimuistin hapertuessa alkavat ensin tavarat ja sitten myös sanat kadota jonnekin universumin mustaan aukkoon. Ihminen alkaa taistella muistamattomuutta vastaan toistamalla sanoja mantran omaisesti. Tästä sanoen toistosta näimme ja kuulimme Elina Knihtilän huikean bravuurin. Korpela kadottaa käsikirjoituksensa. Sairastuneen mielialoissa vaihtelevat turvattomuuden tunne ja aggressiivisuus. Ruumista piinaavat epämääräiset, mutta sitäkin ankarammat kivut ja vaivat.

Näytelmä alkoi infernaalisella riitelyllä, jossa voimasanoja ei säästelty.

Todellisessa elämässä Knihtilä ja Pirjo Lonka ovat tunteneet toisensa kauan. Roolihenkilöinä näytelmän Lonka ei tunne Knihtilää eikä muista heidän kouluajoista alkanutta ystävyyttään yhdessä tarinan avainkeskusteluista. Patistelun jälkeen Lonka on ainakin muistavinaan, mutta kieltää edelleen sen, että Knihtilä olisi ollut juhlissa, joka kuuluu näiden kahden ihmisen nuoruuden avainkokemuksiin.

Beckettin näytelmässä Godota odottavat Vladimir ja Estragon saavat seurakseen Pozzon ja hänen orjansa Luckyn. Petterssonin sivuhenkilöitä ovat nuori Ringa Manner, muusikko, joka eristäytyy täydellisesti kolmen näyttelijän maailmasta kuulokkeet korvilla ja tanssija Jyrki Karttunen.

Minun tulkinnassani Mannerin roolihahmo edusti todellisuutta, johon tarinan näyttelijöiden toiveilla, peloilla tai aggressioilla ei ole mitään vaikutusta. Alati rooliasuaan vaihtanut Manner taas edusti sitä rajua muutosta, jonka keskellä me parhaillaan elämme, tosin sitä yleensä tajuamatta. Kolmen näyttelijän yhä uudelleen vaihtuvat roolivaatteet, tekonenät ja peruukit kertoivat niistä, yleensä täysin turhista yrityksistä, joilla me pyrimme sopeutumaan tähän kiihtyvään muutokseen.

Petterssonin näytelmän voi mieltää myös satiiriksi tämän päivän työelämästä.

Beckett on itse määritellyt näytelmänsä tragikomediaksi. Samaa voi sanoa Petterssonin näytelmästä. Pettersson tuntee ja hallitsee teatterin estetiikan ohella myös populaarikulttuurin merkityskielen. Hänen näytelmilleen tunnusomaista on ainakin yksi täysin odottamaton ja todella outo käänne tarinassa.

Myös tämän näytelmän nimi on arvoitus. Miksi keskustellaan merkityksestä, kun ainakin katsoja löytää Petterssonin näytelmästä merkityksiä lähes loputtomasti. Aika näyttää, onko tässä näytelmässä klassikon aineksia. Sen asetelmat ovat joka tapauksessa niin kiinnostavia ja herkullisia, että uskon tulevien teatterintekijöiden tarttuvan tekstiin innolla.

Yhden selityksen näytelmän nimi saa peiliin katsomatta. Jokaisen meistä pitää joskus käydä ainakin itsensä kanssa joitakin keskusteluja oman elämämme merkityksestä.

Korpela, Knihtilä ja Lonka eivät näyttelijöinä esittelyä kaipaa. Heillä on kaikilla yli 30 vuotta kestänyt ja hyvin menestyksekäs ura takanaan. Kaikilla kolmella ovat myös vielä kaukana ne päivät, joita me dementiapuiston asukkaat kutsumme uudeksi viisikymppiseksi. Saimme nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä.

Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö ei ollut paras paikka tämän tyyppisen näytelmän esittämiseen. Itse seurasin näytelmää kuudennelta penkkiriviltä ja voin vain kuvitella, miten hyvin täyteen myydyn katsomon viimeisellä piippuhyllyllä istuneet saivat selvää näytelmän dialogista.

Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä on vuoden puhutuin ja kehutuin näytelmä. Ehkä Tampereen Teatterikesä halusi tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuuden nähdä ja kokea se edes matkan päästä.

Joitakin keskusteluja merkityksestä

Q-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä TTT:n suurella näyttämöllä 7.8.2024

Teksti ja ohjaus: Akse Pettersson
Lavalla: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Pirjo Lonka,
Ringa Manner ja Jyrki Karttunen
Lavastus ja pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu: Anna Pöllänen

Äänisuunnittelu: Turkka Inkilä
Laulujen sävellys: Ringa Manner

Tanssi: Jyrki Karttunen

Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Graafinen suunnittelu: Otto Donner
Promokuva: Ernest Protasiewicz

Esityskuvat: Pate Pesonius

Timo Ruuskasen monologinäytelmän antama kuva suomalaisesta sankarista oli informatiivinen ja kiltti Red Nose Companyn tapaan – Tapio Rautavaaran elämän käänteet kuvattiin myönteisen kautta

Kuin kaksi marjaa. Näyttelijä Timo Ruuskanen omaa täsmälleen samanlaiset fyysiset raamit kuin laulelmien tulkinnan mestari ja edesmennyt suomalainen urheilusankari Tapio Rautavaara. Ruuskasen monologi alkoi näiden miehisen habituksen yhteneväisyyksien toteamisella. Kuva © Mitro Härkönen.

Riihimäen teatterin ja Teatteri Avoimien Ovien yhteistuotantona syntynyt Rautavaara on lähes kaksi tutia kestävä monologi. Se on haastava tehtävä kenelle tahansa näyttelijälle. Helsingin Sanomien haastattelussa näyttelijä Timo Ruuskanen nosti esittämisen riman omalle tulkinnalleen korkealle.

”Rautavaaran erityistaito oli ihmisten kohtaaminen”.

Ruuskasen mukaan tämä kyky vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa heidän taustastaan riippumatta teki Rautavaarasta rakastetun taiteilijan. Kansallissankariksi Rautavaara nousi voitettuaan keihäänheitossa olympiakultaa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948.

Ruuskanen on tullut tunnetuksi ja niittänyt mainetta Red Nose Companyn perustajajäsenenä. Ruuskasen yhdessä Tuukka Vasaman kanssa esittämä Aleksis Kivi riemastutti meitä katsoja vuosi sitten. Ruuskanen, Vasama, dramaturgi Eva Buchwald ja ohjaaja Linda Wallgren saivat esityksestä tiedonjulistamisen valtionpalkinnon.

Nyt Ruuskanen kohtasi meidät katsojat ilman punaista nenää ja klovnin kasvomaskeerausta.

Monologin alussa Ruuskanen kertoi meille, miksi hän näyttelijänä halunnut esittää Rautavaara ja samaistua häneen. Rautavaara oli aikanaan fyysisiltä mitoiltaan suuri mies, Ruuskasen tavoin 188 senttimetriä pitkä. Ruuskasen mukaan hänen elopainonsa on sama kuin Rautavaaralla hänen miehuutensa vuosina.

Fyysinen esittäminen korostuu Ruuskasen leipälajissa klovneriassa.

Fyysisyyttä korosti myös Ruuskasen ja ohjaaja Olga Horilan esitykselle valitsema liikekieli. Ylöspäin vievä vertokalinen liike syntyi, kun Ruuskanen nousi tämän tästä näyttämölle laitetun, suuren vanerilaatikon päälle. Tällainen astuminen podiumille tietenkin sopi tarinan urheilusankarille.

Kehon kielen käytössä Ruuskanen osoitti taituruutta kohtauksissa, joissa hän esitti teini-ikäistä, nälän ja riisitaudin runtelemaa Rautavaaraa. Illuusio ja kokemus samaistumisesta olivat voimakkaita. Näihin tunnetiloihin johdatti toki myös itse hurja tarina tästä sinnikkäästä selviytyjästä.

Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa nyt viisikymppinen Ruuskanen kertoo, että radiossa soitetut Rautavaaran laulelmat kuuluvat hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Ruuskanen myös arveli, että hänen oma bassobaritoninsa sopii hyvin Rautavaaran laulujen tulkitsemiseen. Miksei, mutta jotakin oleellista tulkinnasta myös puuttui Tampereen teatterikesän esityksessä Frenckell-näyttämöllä.

Ruuskanen käyttää taiturimaisesti kehon kieltä. Liioitteleva mimiikka on ominaista klovnerialle. Rautavaarassa Ruuskanen näytteli ilman tuttua punaista nenää ja klovnin maskeerausta. Kuvan ilme kertoo, miten vaikuttavasti hän esittää ilmeillään tunnetiloja myös ilman klovnin naamiota. Kuva © Mitro Härkönen

Ruuskasen käsikirjoitus oli linjassa Red Nose Companyn aikaisempien produktioiden kanssa. Esitys oli hyvin informatiivinen ja kiltti. Rautavaaran hyvin köyhä ja karu lapsuus ja sitä seuranneet elämän vaiheet ja käänteet kuvattiin myönteisen kautta.

Rautavaara on yhä tuttu hahmo lähes kaiken ikäisille ihmisille Suomessa. Silti Rautavaara on ollut aina viime vuosiin asti meille myös tuntematon suuruus. Valtaosan Rautavaaran laulelmista sanoitti Reino Helismaa ja niiden sävellykset ja sovitukset teki Toivo Kärki. Rautavaaran sanoittamaksi ja säveltämäksi pitkään uskottu Yölinjalla on tällä vuosituhannella myönnetty plagiaatiksi. Suomen ääniarkiston tietokantaan on nyt merkitty sen säveltäjäksi ja alkuperäisen tekstin kirjoittajakasi Johnny Cash.

Rautavaaran omat käsikirjoitukset ja muistiinpanot katosivat pian hänen kuolemansa jälkeen. Ruuskasen tulkinnassa Rautavaaran vaimo poltti ne takassa. Vaimo halusi suojella miehensä ja perheen mainetta skandaalin käryä haistavilta lehtimiehiltä.

Minun tulkintani on se, että Rautavaara torjui hotellikuolemaa alkoholin lisäksi myös muilla hetken lämpöä tuottavilla keinoilla. Miesoletettujen keikkamuusikoiden elämäntapa ja käytös eivät oikein kestä päivänvaloa ainakaan nykyisinä me too -aikoina

Rautavaaran omia, Juha Nummisen toimittamia muistelmia En päivääkään vaihtaisi pois pidetään epäluotettavana tietolähteenä. Kuten Ruuskanen esityksessä totesi, Rautavaaralle hyvä tarina merkitsi aina enemmän kuin usein arkinen ja tylsä totuus.

Ruuskasen käsikirjoituksen tärkein lähde on epäilemättä ollut Lasse Erolan vuonna 2012 ilmestynyt kirja Tapsa – Tapio Rautavaaran elämä. Erola kertoo kirjassaan Rautavaarasta tarkkuudella, jossa jopa avioliiton ulkopuolella syntyneen Rautavaaran molempien vanhempien sukujuuret kaivetaan esiin kirkonkirjoista aina neljänteen sukupolveen asti.

Faktat eivät kuulu tekijänoikeuksien piiriin. Erolan kirjan olisi ehkä voinut silti mainita esityksen käsiohjelmassa käsikirjoituksen tärkeimpänä lähteenä. Niin hyvin Erolan teksti oli tunnistettavissa Ruuskasen käsikirjoituksesta.

Ruuskasen mukaan esityksen nähneet Rautavaaran omaiset pitivät näkemästään. Korjattavaa oli vain sen verran, että Rautavaaran vaimo Liisa ei kutsunut miestään Tapsaksi, vaan Tapioksi.

Rautavaara

Timo Ruuskasen käsikirjoittaman ja tulkitseman monologinäytelmän esitys Tampereen teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2024

Käsikirjoitus: Timo Ruuskanen
Ohjaus ja dramaturginen apu: Olka Horila
Valosuunnittelu: Jukka Kuronen
Äänisuunnittelu: Kari Paukola
Tarpeisto: Karita Fallström-Autio
Graafinen suunnittelu ja esityskuvat: Nils Krogell
Tuotanto: Riihimäen Teatteri, Teatteri Avoimet Ovet ja Timo Ruuskanen

Ensi-ilta ja Suomen kantaesitys Riihimäen Teatterissa 29.9.2023