Nielaisin ohjaaja Anna Jaanisoon virittämän koukun kiduksiin asti ja sain tuntea teatteritaiteen karhunsyleilyn voiman – Kuka on syyllinen tähän kaikkeen? – Se saattaa olla ihminen

Kirjailija ja hänen varjonsa. Laura Rämä teki näytelmän kirjailija Ellinä upean totisen roolityön. Etualalla kuvassa Ellin ystävää näytellyt Anssi Niemi. Kuva © Mitro Härkönen   

Me tiedämme, että teatteri on yhteisön taidetta. Mutta tuo yhteisö ei toimi vain näyttämöllä. Se elää ja hengittää harjoituksissa ja näyttelijöiden pukuhuoneissa kulissien takana. Nyt ohjaaja Anna Jaanisoo oli tuonut tuon työyhteisön ytimen yleisön keskelle. Näyttelijät pukeutuivat rooliasuihin ja tekivät viimeiset maskeeraukset näyttämön rampin ja katsomon ensimmäisen penkkirivin väliin pystytetyssä pukuhuoneessa.

Näytelmän aloittanut kohtaus oli herkkä ja koskettava. Se toi lähelle. Ainakin minut se kaappasi kerralla teatterin syleilyyn, hurjaan pyörteeseen, jossa näytelmän intensiteetti kasvoi kasvamistaan ja sen vaatimat älylliset ponnistelut lisääntyivät kohtaus kohtaukselta. Nielaisin Jaanisoon virittämän koukun syvälle kiduksiin asti. Minä en ollut ulkopuolinen, vaan sisällä.

Vielä aamulla herätessäni näytelmän roolihenkilöt olivat miehittäneet korvieni välisen näyttämön viimeistä nurkkaa myöten. Koin valaistumisen hetken. Kelloa katsottuani tajusin, ettei kysymys ollut hetkestä, vaan tämä unen ja valveen rajalla raivonnut aivoripulikohtaus oli kestänyt ainakin tunnin.

Ja tietenkin olin ymmärtänyt kaiken väärin. Mutta teatteritaiteen karhumaisen syleilyn voimasta ei jäänyt tässä henkisessä jaakopinpainissa epäilystä. Jaanisoota ei suotta juhlita teatterin uutena guruna. Hän on ohjaaja, joka osaa ensemblensä kanssa totisesti yllättää yleisönsä.  

Sama pätee Se saattaa olla ihminen näytelmän käsikirjoittajaan Marjo Niemeen. Niemi on palkittu Tiiliskivi-palkinnolla ja hän on ollut ehdolla Runeberg-palkinnon ja Finlandia-palkinnon saajaksi. Minusta on helppo piirtää karrikatyyri miehestä, joka ei koskaan lue naisten kirjoittamia kirjoja. Se ei ole aivan totta, mutta Niemen hienot romaanit ovat jääneet lukematta. Nyt kiinnostus heräsi.

Ryhmäteatterissa näytellään tavalla, joka laittaa sanattomaksi. Jaanisoon ohjaus ja esitysdramaturgi Rasmus Arikan dramaturgia ruokkivat kekseliäisyydessään myös katsojan mielikuvitusta uusille kierroksille. Tukevan pohjan tälle kokonaisuudelle antoi Niemen todella monitasoinen teksti.

Psykiatri Marttia näytelleen Robin Svartströmin toimisto oli täynnä yllätyksiä. Muistinsa menettänyt naista ja poliisia näytellyt Annimaria Fabritius oli vaikuttava näyttelijänä ja hän lauloi koskettavasti. Kuva (c) Mitro Härkönen

Minulle Se saattaa olla ihminen oli kuvaus kirjailijan luovasta työtä. Se oli myös dekkari, murhamysteeri. Yhdellä tasolla liikutin siinä todellisuudessa, jossa jäätiköt sulavat, merenpinta nousee ja Eurooppaan pyrkiviä ilmastopakolaisia hukkuu tuhansittain Välimereen. Tätä todellisuutta Laura Rämän näyttelemän kirjailija Elli kuvasi tutun vertauskuvan avulla. Kirjailijan työn alla olevan romaanin tapahtumat oli sijoitettu tuhoutuvaan mielisairaalaan.

Sairaan psykiatri Marttia näytellyt Robin Svartström ryömi näyttämölle peiton sisällä ja väänsi sen jälkeen omassa aloituskohtauksessa vettä kastuneista sukistaan. Vedenpaisumus ei tule meidän jälkeemme, se tulee meidän aikanamme.

Minulle näytelmä oli myös psykologisesti tarkka ja uskottava kuvaus niistä sofistikoituneista hyväksikäytön mekanismeista, joiden kautta ja avulla juopon yksinhuoltajan rutiköyhä tytär voi nousta yläluokkaan kuuluvan tytön ystäväksi ja kokea siten sosiaalisen nousun.

Niemen suurennuslasin alla oli nuorten keskuudessa epidemian tavoin levinnyt masennus, jolta ei edes peritty rikkaus ja sen antama mahdollisuus helppoon elämään ei suojele.

Tarinan kirjailijan luomassa metafiktiossa psykiatri Martti hoitaa maailmalopun mielisairaalassa merestä pelastettua ja muistinsa menettänyttä nuorta naista. Martin diagnoosi oli dissosiaatiohäiriö. Muistinmenetyksestä kärsivää nuorta naista näyttelevä Annimaria Fabritius oli tässä metafiktiossa myös kirjailijan ystävän kuolemaa tutkiva poliisi Jauho.

Näytelmän tarinan saattoi tulkita siten myös dekkariksi. Siksi sen todella hurjia ja yllättäviä käänteitä ei huoli tässä kuvailla. On mahdollista, että joku lukee tätä blogia ja pilaan häneltä näihin käänteisin liittyvän yllätykset ja oivaltamisen ilon.

Annamaria Fabritius viimeistelee kuvassa rooliin kuuluvaa maskeerausta näytelmän aloittaneessa kohtauksessa. Kuva (c) Mitro Hörkönen

Sen voi ehkä kertoa, että näytelmän alussa kirjailija Elliä näyttelevä Rämä nousee katsomon eteen pystytetystä pukuhuoneesta näyttämölle käsivarsi veressä ja naama mustelmilla. Kohtauksessa hän on julkisen terveydenhuollon hyvinvointiasemalla odottamassa ystävänsä tukemana lääkärille pääsyä. Lääkäri vastaanotolla selviää, että vammat ovat syntyneet, kun kirjailija on kuolleen ystävänsä hautajaisissa pudonnut yllättäen tämän hautakuoppaan.

Näytelmän alkoi kuin paraskin Ryhmäteatterin tragikomedia. Samaan sarjaan kuului esimerkiksi kohtaus, jossa suusta suuhun tekohengitystä annettiin huuliharpun läpi. Jaanisoo leikitteli ensemblensä kanssa teatterin tyylilajeilla. Nämä huumorin pilkahdukset kertoivat, että tämä esitys kuuluu joukkoon. Tällä kertaa näytelmän pohjavire oli kuitenkin aivan poikkeuksellisen surumielinen ja vakava. Ensemble itse kommentoi produktion luovan prosessin lopputulosta teatterin kotisivulla mainoskuvalla, jossa Rämä istuu harmaan maiseman keskellä kuralätäkössä.

Esityksen äänimaisema syntyi näyttelijöiden itse soittamilla soittimilla. Huuliharpun lisäksi soitinvalikoimaan kuuluivat ainakin melodica, ksylofoni, triangeli, syntikka, kitara ja haitari. Henkilökohtaisesti vaikuttavin yksityiskohta oli Minna Suurosen soittaman haitarin ääni.

Haitari ei muodostanut melodioita, vaan pihisi ja puhkui kuin paniikkikohtauksen saaneen ihmisen keuhkot. Se toi mieleen voimakkaan takauman Juha Jokelan Kansallisteatteriin kymmenen vuotta sitten ohjaamasta näytelmästä Keuhkot. Kanadalaisen Duncan Macmillanin näytelmä oli minulle shokki. Tajusin ettei mitään toivoa enää ole. Nyt Macmillanin painajaisen demonit ovat muuttuneet lihaksi Vladimir Putinin, Donald Trumpin heidän esimerkkiään seuraavien pienempien kihojen hahmoissa.

Hyvä teatteriesitys muuttuu mestariteokseksi, kun esityksen kaikki osatekijät ovat balanssissa. Tätä ihmettä pääsimme jälleen todistamaan Ryhmäteatterissa. Näytelmän skenografiassa toistui Niemen tekstin ja sen toteutuksen kerroksellisuus.

Teatterin ilmaisuvoima perustuu vahvaan vuorovaikutukseen. Nyt kaikenlaisia älyyn ja mielikuvitukseen vetoavia täkyjä oli tarjolla vaikka kuinka paljon. Minulle Suurosen haitari oli minulle vavahduttava yksityiskohta. Vesi tuli kielelle, kun Rämä ja kirjailijan ystävää näytellyt Anssi Niemi söivät ihan oikeasti spagettia näyttämöllä. Missä on arjen ja taiteen raja? Ja mitä piti ajatella poliisi Jauhon (Fabritius) tulipunaisesta kostyymista?

Ja tietenkin aivan oma lukunsa oli tapa, jolla Jaanisoo johdatti meidät näytelmän ensimmäisessä kotauksessa sisään teatterin maailmaan.

Se saattaa olla ihminen on katsojan kannalta vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Jo näytelmän nimi on arvoituksellinen. Eikä nimen arvoitus ei ratkea kysymällä, kuka tai mikä surmasi Ellin ystävän? Teatterin verkkosivulla on lainaus Niemen tekstistä. Näytelmässä se on psykiatri Martin repliikki: ”Ole varovainen, sillä ohimolla sijaitsee kohta, joka vaurioituessaan muuttaa ihmistä.”

Itse sain tuollaisen tällin ohimoon Kansallisteatterissa lokakuun 26. päivänä vuonna 2015.

Meillä on taipumus sulkea silmämme todellisuudelta, koska se näyttää aivan liian pelottavalta. Podemme kollektiivista dissosiaatiohäiriötä. Epätoivo on kuitenkin täysin hyödytöntä ja vielä tuhoisampaa kuin silmät todellisuudelta ummistava toiveikkuus.

Teatteri ei vaaranna kenenkään mielenterveyttä, se suojelee sitä. Taide auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja pitää meidät järjissämme. Se saattaa olla ihminen on Ryhmäteatteri ehkä vähän karvas, mutta varmasti tepsivä lääke aikamme kansantautiin masennukseen.

Se saattaa olla ihminen

Ryhmäteatterin kantaesitys Helsinginkadun näyttämöllä 8.2.2025

Käsikirjoitus Marjo Niemi

Ohjaus Anna Jaanisoo

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka

Lavastussuunnittelu K Rasila

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu ja musiikki Työryhmä

Maskeeraussuunnittelu Stephanie Korhonen

Rooleissa Minna Suuronen, Robin Svartström, Annimaria Fabritius, Anssi Niemi,
Laura Rämä

Kesto 2 h 20 min sisältäen väliajan

KokoTeatterin Norminäytelmä oli ajatusten ja tunteiden catewalk – Tarinan roolihahmot pohtivat identiteettiään ja asemaansa pois sulkevien sääntöjen ristipaineissa – Miten olla oikea ja aito homo?

Metsälintu Pahkisen yhdessä näyttelijöiden kanssa luoma liikekieli säväytti. Vuorovaikutus ja läsnäolo saivat hyvin konkreettisia muotoja. Kuvassa Jani Toivola, Cristal Snow, Petriikka Pohjanheimo ja Cécile Orblin. Kuva © Heidi Bergström

KokoTeatterin Norminäytelmässä suudeltiin paljon. Ei tosin näyttämöllä, vaan taustakankaalle heijastetulla videolla. Naisten toisilleen antamat suudelmat kertoivat hellyydestä, ehkä intohimostakin. Kuka tietää? Oleellista on se, että ne ovat kuvia myös siitä, mikä teatteritaiteessa on kaikki kaikessa.

Näytelmä ei kuitenkaan alkanut vuorovaikutuksen ja inhimillisen läsnäolon korkeaveisuulla, vaan silkalla kauhulla. Näyttämölle työntyi moniraajainen mörkö. Myöhemmin esityksen kuluessa Cristal Snow öyhötti saman peiton alla ja paljasti tuon otuksen oikean, perussuomalaisen karvan.

Yhteisön jäsenenä me noudatamme tälle yhteisölle ominaisia kirjoittamattomia sääntöjä. Marjo Niemen käsikirjoittama Norminäytelmä kertoi näistä säännöistä. Lähes läpitunkemattomaksi viidakoksi tämä normien tiheikkö muuttuu meidän elämässämme siksi, että me olemme kaikki mukana hyvin monissa yhteisöissä, joiden normit ovat usein ristiriidassa keskenään.

KokoTeatterin muodostaman taiteilijayhteisön ratkaisu tähän moninaisuuden pulmaan oli nerokas. Norminäytelmä oli rakenteeltaan ja estetiikaltaan ajatusten ja tunnetilojen catewalk.

Tyhjän näyttämön molemmilla sivustoilla oli rivi vaatetelineitä ja niissä riippui lähes luvuton määrä roolivaatteita. Näyttelijät vaihtoivat rooliasua jokaiseen kohtaukseen. Uudet vaateet, uudet ajatukset – uusi tunnetila. Häkellyttävää, ehkä, mutta se toimi suurenmoisella tavalla. Myös teatteri omat normit on tehty rikottaviksi. Tässä näytelmässä draaman käänteitä olivat näytelmän alku ja sen loppu.

Toinen esityksen muotoon vaikuttanut syy on epäilemättä pakottava sanomisen tarve. Norminäytelmä kesti väliaikoineen kolme tuntia. Se on paljon, kun esitys upeita tanssikohauksia lukuun ottamatta oli lähes katkeamaton sarja monologeja. Joku on laskenut, että näytelmässä on 40 eri roolia.

Kohtaus, jossa päiväkotilapset arvuuttelivat, mitä opettajan soittamat äänet tarkoittavat, oli enteellinen. Cristal Snown istui kohtauksessa pyörätuolissa jalka kipsattuna. Hänen sylissään ja vierellään Cécile Orblin ja Petriikka Pohjanheimo. Edessä lattialla keppihevonen. Kuva © Heidi Bergström  

Hänen ylhäisyytensä William Shakespeare oli kuitenkin joukkoineen läsnä. Teatterin traditioon esityksen sitoivat rooliasuihin ja esityksen äänimaisemaan liitetyt sitaatit. Mielikuvitusta ruokkineen puvustuksen suunnittelusta vastanneen Virve Karoliina Balkin nimi kannattaa painaa visusti mieleen vastaisen varalle.

Perusteet loputtomalle puheelle löytyivät näytelmän alun kauhukohtauksesta. Suomessa rehottaa naisiin kohdistuva väkivalta. Lesboilla ja transnaisilla riski joutua täysin ulkopuolisen hyökkääjän hyökkäyksen kohteeksi on vielä moninkertainen. Toisen naisen suuteleminen julkisella paikalla riittää pahoinpitelyn syyksi. Parisuhdeväkivalta on järkyttävässä yleisyydessään tietenkin vielä asia erikseen.

Homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi poistettiin rikoslaista 53 vuotta sitten. Pelon maantiede ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään. Näytelmän ensimmäinen kohtaus muistutti meitä tästä yhteiskunnan nyt tyynen pinnan alla piilevästä uhasta. Asenteet ovat vapautuneet, mutta vieläkään emme ole arkisuuden ja tavallisuuden tasolla.

Seuraava muutos voi hyvinkin olla muutos huonompaan. Enemmistön asenteet voivat kiristyä. Jyrkän homovastaisia suomalaisia talibaneja, ”uskon sotureita” istuu nyt jopa maamme hallituksessa.

Kiinnostavinta Niemen kirjoittamassa näytelmässä olivat havainnot poissulkevien normien yleisyydestä sateenkaari-ihmisten muodostamien yhteisöjen sisällä. Jani Toivola esittämä roolihahmo rukoili esityksen alussa jumalaa eheyttämään hänet aidoksi homoksi. Patriikka Pohjanheimon tulkitsema hahmo epäili omaa identiteettiään ja kelpoisuuttaan lesbojen yhteisön jäseneksi, koska oli ollut aikaisemmin naimisissa miehen kanssa.

Sama teema toistui yhä uudestaan. Esimerkiksi Cécile Orblinin tulkitsema hahmo arpoi itselleen lupaa käyttää kuntosalilla sateenkaariväreillä koristeltuja treenihousuja. Epävarmuus omasta identiteetistä ja paikasta omimmalta tuntuvassa viiteryhmässä olivat tämän tarinan roolihenkilölle kipeä paikka.

Ihminen on yhteisöllinen eläin. Toimintaamme ohjaa tavallaan sisäistetty kollektiivinen herruus. Yksilöiksi me muovaudumme yhteisöjen jäseninä. Omaa seksuaalista suuntautumista ei voi kuitenkaan valita. Se tulee annettuna.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Siksi on varmaan turha lähteä arvuuttelemaan, mikä on ollut ohjaaja Anna Veijalaisen, dramaturgi Heini Junkkaalan ja koreografi Metsälintu Pahkisen panos kokonaisuudessa. Itse pidin Pahkisen yhdessä näyttelijöiden kanssa luomasta liikekielestä. Se nosti esityksen välittämän energian aivan omalle tasolleen.

Sama energia välittyi myös näyttelijöiden näyttelijäntyöhön. Kun käsikirjoituksen sanottava on kyllin painavaa, sen sai huutaa julki niin, että varmasti kuului.

Muotinäytöksissä catewalkin pinta on yleensä päällystetty hyvin neutraalin värisellä päällysteellä. Komediateatterissa näyttämölle levitettiin ensin kirkkaan punainen ja väliajan jälkeen kirkkaan sininen muovimatto. Käsiohjelmassa ei mainita lavastajaa. Jos on lupa arvata, veikkaan, että nämä koko näyttämön peittäneet värit kuuluivat nerokkaan puvustuksen laatineen Balkin kokonaissuunnitelmaan.

Poikkeuksellisesta estetiikastaan ja muodostaan huolimatta Norminäytelmä oli yhdessä asiassa hyvin perinteistä teatteria. Siihen oli liitetty opetus. Elämä on tässä hetkessä, ei eilisessä tai huomisessa. Niemen sanoin tulevaisuus on tässä ja nyt.

Tätä elämän matkaa symbolisoitiin näytelmän alussa junamatkalla. Tampereelle ja Komediateatterin näyttämölle päästiin kapsäkkien kanssa. Pertti Jarlan mielikuvitusmaailma Fingerpori kuului tällä kertaa johonkin toiseen todellisuuteen.

Norminäytelmä

KokoTeatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Komediateatterin näyttämöllä 8.8.2024

Käsikirjoitus: Marjo Niemi

Ohjaus: Anna Veijalainen

Dramaturginen apu: Heini Junkkaala.

Koreografia: Metsälintu Pahkinen

Valosuunnittelu: Ellen Virman

Videot: Laika Lillén

Äänisuunnittelu: Laura Palanne

Pukusuunnittelu: Virve Karoliina Balk

Näyttämöllä: Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola