Englantilaisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on huikean terävä satiiri omasta ajastamme. Pariisin traagiset tapahtumat tekivät Crimpin näytelmästä myös hyvin ajankohtaisen. Meidän länsimaisen hyvinvoinnin keskellä elävien ihmisten elämäntapa perustuu todellisuuden kieltämiseen, lähes totaaliseen elämänvalheeseen.

Kansallisteatterin Keuhkot oli loistava. Onnellisuuden tasavalta on samaa maata. Se haastaa katsojan ajattelemaan. Kansallisteatteri on tänä syksynä tarjonnut niin mahtavia teatterielämyksiä, että ainakin minä olen jäänyt koukkuun oikein toden teolla.

Ohjaaja Minna Leino on suomalaisen teatterin uusi huippulahjakkuus. Leinon ohjaus Eugène Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee oli huikean hyvä, lähes täydellinen. Onnellisuuden tasavalta jatkaa siitä, mihin kuninkaassa jäätiin. Teatteri on yhteisön taidetta ja Leino ottaa tästä teatterin ainutlaatuisesta ominaisuudessa kaiken irti työryhmineen. Kati Lukan ja kumppaneiden skenografia ja sisäistynyt näyttelijäntyö loivat viime lauantaina Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kokonaisuuden, joka ruokki katsojan älyä ja mielikuvitusta.

Muotonsa puolesta Onnellisuuden tasavalta menee ihan tetterin juurille. Toisessa näytöksessä kuoro kertoo meille oman elämämme käsikirjoittajille, mitkä voimat meitä tässä maailmassa oikeasti liikuttavat.

Onnellisuuden tasavallan katsominen kannattaa varmasti aloittaa käsiohjelmaan painetulla kirjailija ja kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin kirjoittamalla pitkällä analyysilla Crimpin näytelmästä. Käsiohjelman tekstit löytyvät myös Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Ehrnrooth vertaa Crimpin Onnellisuuden tasavaltaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään kiinnostavalla tavalla. Ehrnrooth muistuttaa meitä utilitaristisen filosofian luojana tunnetusta Jeremy Benthamista ja utilitaristisen moraalin luojana pidetystä John Stuart Millistä. Molemmat opettivat hänen mukaansa, että onnellisuus on korkein hyve ja itseisarvo, jota muiden ansioiden avulla tavoitellaan.

Ehrnroothille ihminen on moraalin ja luonnon ristipunos. Toisaalta hänelle elämä on hyvää ihan sellaisenaan kuin raikas lähdevesi. Ainakin kielikuvissaan Ehrnrooth on mystikko, jonka mielestä luonnon evoluution luomat kannustimet vetävät keskelle raadollista draamaa, mutta kulttuurievoluution vahvistama sielu kaipaa katedraalien rauhaa.

Ehkä Leinolla ja kumppaneillakin on ollut omat epäilynsä, koska käsiohjelmaan on painettu myös lainauksia Ehrnroothia tunnetumman filosofin Hannah Erendtin kirjoista Totalitarismin synty ja Ihmisenä olemisen ehdot.

Bentham ja Mill kumppaneineen eivät kuitenkaan olleet vain meidän yhteisen juutalaiskristillisen kulttuurin kasvatteja, vaan myös 1700-luvun lopulla alkaneen teollisen vallankumouksen lapsia.

Crimpin näytelmän ensimmäisessä näytöksessä käsitellään ydinperheen hajoamista. Katalysaattorina toimi perheen joulujuhlaan kuokkavieraana tullut ja ”totuuksia” laukova Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman).

Avainpuheenvuoron käyttää kuitenkin perheen isoäiti (Terhi Panula), joka kertoo, miten hauska hänen on ajella taksilla ja katsella kun roskakuskit raatavat pienellä palkalla. Suurille ikäluokille ja vähän nuoremmillekin (Crimp on syntynyt vuonna 1956), jotka ovat päässeet vielä nauttimaan toisen maailmansodan jälkeen alkaneen pitkän kasvukauden hedelmistä, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat lakanneet olemasta poliittinen kysymys.

Tähän ehkä viittaa myös näytelmän ironinen ja sarkastinen nimi In the Republic of Happiness.

Hupeneva keskiluokka kulkee globaalin maailmantalouden rahaylimystön talutusnuorassa. Me kuvittelemme kirjoittavamme itse oman elämämme käsikirjoitusta tajuamatta, että me kaikki näyttelemme samaa roolia tässä absurdissa näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Mutta eihän siinä voi olla mitään poliittista, että lentokentän turvatarkastuksessa meidän pitää levittää jalata tunnusteleviä käsiä varten? Eihän?

Toisessa näytöksessä näytetään, miten me nykyään tätä pysyvää onnentilaa tavoittelemme. Omasta ruumiista ja terveydestä on tullut uskontoa muistuttava palvonnan kohde. Se on vapautta näyttää hyvältä ja elää ikuisesti. Tämä on näytelmässä vieraantumisen viimeinen, viides vaihe. Meidät on kytketty lopullisesti irti todellisuudesta.

Ehkä sitä elämänvalhetta, jonka varassa me tätä onnea tavoittelemme kuvaa parhaiten tämän psyykkisen itsetuhon neljäs vaihe: meillä on vapaus jättää kaikki taaksemme ja jatkaa eteenpäin.

Jatkuva onnellisuuden tila edellyttää epäilemättä otsalohkon lobotomiaa ja sehän onnistuu modernin psykoterapian ja lääketieteen keinoin. Meillä kaikilla on vapaus kokea se sama kauhea trauma, mihin tässä psyykkisen itsemurhan kolmannessa vaiheessa näytelmässä edetään.

Crimp on kirjoittanut Bob-enon hahmossa vanhuuden kynnykselle ehtineen keski-ikäisen miehen elämäntuskan niin näkyväksi, että häijyä tekee. Siteeraan tässä Ehrnroothia: ”Mitä Bob tarkoittaa mutistessaan, mutta se on syvempää, se on syvempää, se menee vielä paljon syvemmälle? ”

Näin syvällä päivä ei tunnetusti paista, ei vaikka osa meistä on nykyään valmiita avaamaan itsensä sosiaalisessa mediassa aivan sisintä myöten suusta persereikään asti (pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöä, mutta myös viimeksi mainittu sana on suoraan Leinon loisteliaasta suomennoksesta).

Andy Warhol varmaan pyörii haudassaan. Hän kierii siellä, koska on tikahtumaisillaan nauruun.

Näytelmän Bob tietää, että jokin hänen elämässään on pahasti vinossa, mutta hän ei tiedä mikä. Bob on mies, joka pyörii nukkuessaan levottomasti vuoteessaan ja narskuttaa hampaitaan. Valveilla ollessaan hän kourii maanisesti rakastettunsa jalkoväliä.

Tämän tien päässä on kosminen yksinäisyys. Mutta siinä ei ole oikeastaan mitään uutta ja vain meidän ajallemme tyypillistä. Meistä jokainen joutuu aikanaan kohtamaan oman kuolemansa yksin. Näytelmän viimeisessä näyttämökuvassa Bob leijuu avaruuspuvussa keskellä mustaa tyhjyyttä, johon valoa tuovat vain kaukana tuikkivat tähdet. Tämä näytelmän päättävä näyttämökuva on toki huvittava, mutta myös tavattoman kaunis ja jollakin tavalla hyvin lohdullinen.

Matka ei jatku, mutta kaiken voi lopulta myös todellisessa elämässä jättää taakseen.