Helsingin kaupunginteatterin Christie-dekkari on hyvällä tavalla vanhanaikainen ja elegantti näytelmä – Syvyyttä tarinalle antoi ohjaaja Sakari Hokkasen ohjauksen psykologinen lähestymiskulma ja hieno näyttelijäntyö

Tarinan Vera Cloythorne (Anna Ackerman) ja Philip Lombart (Mikko Virtanen) viimeisellä rannalla. Agatha Christie on sijoittanut tarinansa saarelle rakennettuun ylelliseen huvilaan. Katariina Kirjavaisen lavastuksessa käyttämä hieno värimaailma teki tämän loiston näkyväksi. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Kyllä, lankesin loveen. Helsingin kaupunginteatterin klassikkonäytelmässä Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastanut oli jotakin suorastaan lumoavaa. Dramaturgi Sanna Niemeläinen ja ohjaaja Sakari Hokkanen olivat sovittaneet Christien kuuluisimmasta murhamysteeristä Arena-näyttämölle hyvällä tavalla vanhanaikaisen ja elegantin tulkinnan.

Katariina Kirjavaisen jalopuiden värisävyjä toistava lavastus ja Elina Kolehmaisen suunnittelemat puvut veivät meidät keskelle viime vuosisadan englantilaista luokkayhteiskuntaa. Teatteri ei toki epookissa pysty kilpailemaan elokuvan kanssa. Tässä esityksessä korostui se, mikä tekee teatterista niin ainutlaatuista. Tuo taikasana on läsnäolo. Nautin ensemblen näyttelijöiden kurinalaisesta ja vivahteikkaasta näyttelijäntyöstä.

Teatteri on hetken taidetta ja sellaisena iätöntä. Minun kohdallani Arena-näyttämön hieno ensi-ilta toimi aikakoneena. Sen synnyttämä vahva emootio vei aikaan, jolloin teatteri oli lapsen silmin katsottuna kiehtovaa, vähän hoopoa ja välillä täysin käsittämätöntä aikuisten leikkiä.

Christien tunnetuimman dekkarin tarina on varmasti jokaiselle minun kaltaiselleni ikävammaiselle lukutoukalle tuttu juttu. Kirjan esipuheessa Christie kertoo halunneensa kirjoitta suljetun tilan murhamysteerin, jossa kaikki tarinan henkilöt kuolevat ilman, että tarina kävisi naurettavaksi tai murhaajan henkilöllisyys olisi itsestään selvä. Prosessi oli hänen mukaansa vaikea ja työläs. Itse tarinassa kirjailija pääsee asettamaansa tavoitteeseen. Arvoitus jää ratkaisemattomaksi. Christien mukaan hänen oli kuitenkin pakko liittää kirjaan jälkisanat, jossa kaikki paljastetaan.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Teatterin verkkosivulta löytyvässä haastattelussa Hokkanen kertoo lähestyneensä tarinan roolihahmoja kognitiivisen dissonanssi käsitteen kautta. Psykologinen käsite kuvaa ristiriitoja, joita syntyy, kun ihmisellä on toisiinsa sopimattomia uskomuksia ja käsityksiä.

Tarinan alussa eristetylle saarelle kutsuttuja syytetään äänilevyllä heidän tekemistään henkirikoksista. Kukin heistä yrittää selvittää omat tekonsa parhain päin. Sen jälkeen alkoi ”murhamamman” tappava karuselli pyöriä ja näytelmän intensiteetti kasvoi kierros kierrokselta, kunnes arvoitus lopulta avattiin meille ja kaikki oli ohi.

Viktoriaanisen ajan Englannissa vuonna 1890 syntyneen Christien maailmassa ei herkuteltu väkivallalla tai käytetty rumaa ja aggressiivista kieltä, vaikka tarinassa ruumiita syntyisi kuin liukuhihnalla. Luokkayhteiskuntaa ylläpitävän sortokoneiston väkivaltaisuus piti lukea rivien välistä.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Näkyväksi tämä uhka tuli, kun näyttämölle tarinan lopussa tuotiin hirttosilmukka. Oman aikansa ihmisenä myös Christie epäilemättä kannatti kuolemantuomiota.

Todellisuus kulkee aina myös viihteeksi kirjoitetun ja esitetyn dekkarin rinnalla.

Näytelmän Sir Lawrence Wargrave (Arttu Kapulainen)  ja ne kymmen pientä sotilasta. Taustalla tarinan Tohtori Armstrong (Jouko Klemettilä). Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Syvyyttä tarinan psykologia saa Hokkasen mukaan kirjan ilmestymisen ajankohdasta. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Britanniassa nimellä Ten Little Niggers marraskuussa 1939. Maailma oli ajautunut toiseen maailmansotaan kuukautta aikaisemmin Hitlerin Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Tänään me olemme ehkä hyvin samanlaisessa tilanteessa. Meidän uskomuksemme ja tulevaisuudentoiveemme istuvat jälleen huonosti meitä ympäröivään todellisuuteen.

Yhdysvalloissa Christien kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1940 nimellä And Then There Were None. Nimenvaihdos kertoo meille, ettei kirjojen ”cancelointi” ole mikään tämän päivän ilmiö. Christietä tarinan kirjoittamisessa inspiroinut laulu tai runoelma Ten Little Niggers on kuulunut amerikkalaisen minstrel-teatterin perinteisiin. Myös blackface-teatterina tunnetussa umpirasistisessa minstrelshow’ssa afroamerikkalaiset kuvattiin tyhminä, laiskoina, röyhkeinä, pelkurimaisina, taikauskoisina ja iloisen onnellisina.

Nykyisin tarinan tapahtumia ennustava runo kertoo kymmenestä pienestä sotilaasta, joita esittävät posliinihahmot särkyivät näytelmässä toinen toisensa jälkeen kuoleman korjatessa satoaan.

Suomeksi Christien kirja ilmestyi Helka Varhon kääntämänä nimellä Eikä yksikään pelastunut vuonna 1940. Edistyksellisenä pidetyllä 60-luvulla kirjan nimi muuttui yllättäen vuonna 1968. Nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa sitä julkaistiin aina vuoteen 2003 asti.   

Eikä yksikään pelastunut

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Arena-näyttämöllä 29.1.2025

Kirjailija Agatha Christie

Suomentaja Aino Piirola

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Sanna Niemeläinen

Rooleissa Anne Ackerman, Jesse Gyllenbögel, Heidi Herala, Juha Jokela, Arttu Kapulainen, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Pertti Koivula, Jari Pehkonen, Kaisa Torkel, Mikko Virtanen

Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan alla sai itkemään onnesta – Harrastajateatteri on yleensä naisten valtakunta, mutta nyt haalarien puntit menivät näyttämöllä tasan – Keski-ikään ehtineiden miesten riemukas esittämisen ilo sai minut katsojana hytkymään naurusta

Kohtauksen kuvassa Kalle Annala, Lassi Videnius, Jyri Pekonen ja Sami Karppanen. Kuva (c) Sami Lamberg/kapina Oy

Suomen harrastajateatterit ovat tyttöjen ja naisten maailma. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää myös Työväen näyttämöpäivien 2025 esityksistä. Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan ala esityksessä haalarinpuntit menivät näyttämöllä kuitenkin koko lailla tasan.

Gösta Sundqvistin biiseihin perustuvassa potpurissa keski-ikään ehtineet miehet ottivat estradin haltuunsa. Miesten otteissa ja tanssiaskelissa saattoi nähdä niin riemastuttavaa esittämisen iloa, että se sai myös minut hytkymään katsomossa pidätetystä naurusta koko esityksen ajan.

Tätä varten teatteri on! Teatteri on parhaimmillaan syvästi koetun ilon lähde.

Outi Pippurin käsikirjoittama ja ohjaama esitys oli todella taitavaa työtä. Esityksen nimikkobiisi on taiten valittu. Keskellä synkintä 90-luvun lamaa Sundqvist kirjoitti lyömättömän suomalaisuuden saagan pohjoisessa elävästä köyhästä kansasta.

Laulun ensimmäiset säkeet kertovat meistä miehistä sen, mitä feministit kutsuvat toksiseksi maskuliinisuudeksi. Sen jälkeen laulu kertoo muun muassa siitä, etteivät suomalaiset ole mikään jääkauden jälkeen jään alta vapautuneen maa alkuperäiskansa, vaan olemme vaeltaneet tänne parempien elinmahdollisuuksien toivossa kuten kaikki muutkin kansat ovat aikoinaan vaeltaneet Afrikasta historian alkuhämärissä.  

Ja edelleen tämä pohjoisen taivaan alla kituutteleva köyhä kansa toteuttaa unelmiaan rikkailta lainaamalla. Tämän päivän vinkkelistä Sundqvist oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Profeetta omalla maallaan.

Sundqvistin sävellykset ja nerokkaat sanotukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Ne kertovat yleisinhimillisellä tavalla meistä suomalaista, meidän iloista ja suruista. Koomisia, dramaattisia ja traagisia käänteitä riittää. Pippuri ei ole ensemblensä kansa tyytynyt tekemään vain riehakasta potpuria, vaan esitys oli selkeästi aitoa teatteria dramaattisine nousuinen ja laskuineen.

Esityksen emotionaalisessa keskiössä on meitä kaikki ihmisiä yhdistävä kosketuksen ja rakkauden kaipuu. Esityksen nimikkobiisissä mies voi kuolla suukosta ja ympäristökatastrofin edetessä lohtua haetaan nuoren naisen lanteilta.

Tällä elämänalueella me miehet olemme usein pulassa. Geneettisesti meissä on liikaa sitä simpanssilauman alfauroksen uhoa. Aitoa ja syvällistä yhteyttä toiseen ihmiseen on vaikea saada. Iän myötä elämänpiiri kaventuu lähiökapakan kokoiseksi ja sieltäkin lentää tämän tästä pihalle.

Kysymys on vuorovaikutuksesta ja rohkeudesta elää. Tätä alleviivasi esityksessä Sundqvistin nerokas ja haikean surumieleinen Itkisitkö onnesta. Nuoruus on siinä paratiisi, jonne meillä aikuisilla ei ole enää pääsyä. Se on kuin Pohjois-Karjala, jonne Espoossa syntynyt ja koko elämänsä elänyt Sundqvist vaeltaa rakastettunsa perässä vaihdettuaan farkut verkkarihousuun ja kuitattuaan elatusmaksut lottokupongilla.

Verbaalisesti huikean lahjakkaan ja julkisuutta karttaneen Sundqvistin todellinen kotiseutu ja vapauden valtakunta oli epäilemättä kirjallisuus. Miehen sivistyksestä kertoo laulujen ilmentämä sosiaalinen omatunto. Sundqvist kuvaa lämmöllä ja myötätunnolla meitä köyhiä ja elämässämme tavalla tai toisella epäonnistuneita miehiä. Pippurin sovitus tavoitti tämän tekstien humanistisen ulottuvuuden koskettavasti. Riipaiseviin tunnelmiin tämä tematiikka ylti kappaleessa Elina, mitä mä teen?

Esityksen ilmaisuvoimaisen ja elämäniloa säteilevän koreografian on luonut Pertti Lehto. Nämä sedät ja tädit totisesti jaksoivat heilua. Teki mieli hypätä pystyyn tuoliltaan, hihkua riemusta ja tanssahdella mukana.

Tommi Lindellin sovitusten soundi loi esitykselle äänimaiseman, joka kuulosti ja tuntui juuri oikealta. Sundqvist oli epäilemättä perfektionisti, jonka musiikki syntyi studiossa ja hiottiin lähelle täydellisyyttä. Pieni ja taiten tehty rosoisuus vain lisäsi laulujen inhimillistä syvyyttä.

Teatterin kotisivut eivät kerro, kuka on suunnitellut esityksen puvut ja lavastuksen. Ehkä se on työryhmän yhteisen pohdinnan tulos. Joka tapauksessa haalareista, kumisaappaista ja koivupölkyistä luodut näyttämökuvat sopivat esitykseen kuin nenä päähän. Harrastajateatteri on luonteeltaan ITE-taidetta. Järvenpään teatterissa tämä itse tehty elämä on selvästi sitä parasta a-luokkaa.

Pohjoisen taivaan alla

Järvenpään teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelin teatterin suurella näyttämöllä 25.1.2025

Käsikirjoitus ja ohjaus Outi Pippuri

Sävellykset ja sanoitukset Gösta Sundqvist

Musiikin sovitus ja toteutus Tommi Lindell

Koreografia Pertti Lehto

Tuotanto Auli Aarniokoski ja Anu Uhlenius

Näyttämöllä Kalle Annala, Jarmo Holttinen, Annu Kajanne, Sami Karppanen, Nita Laine, Tommi Lindell, Sannamaria Ojanperä, Jyri Pekonen, Kirsi Varttinen, Anja Veck, Lassi Videnius

Kasarisukupolven kapina on otollinen kohde uudelleentulkinnoille – Teatteri Akselin versiossa Atti Raivion Skavabölen pojista näyteltiin ajoittain hienosti – Esityksen dramatisoinnissa oli parantamisen varaa

Vilja Aavikon näyttelemä Rupert vetäytyi ahdistuksen hetkellä perheen talon kellariin. Kauno Takaraution suunnitteleman lavastuksen puhutteleviin yksityiskohtiin kuuluivat lamppu, johon Aavikko sytytti valon kohtauksen alussa ja shakespearelainen kuoleman symboli, pikkuveli Evertin purkkajemmana käyttämä pääkallo. Kuva © Pinja Liukkonen/Kontrastia Oy

Turkulainen teatteri Akseli on perustettu noin kymmenen vuotta sitten. Teatterin kotisivuilla yleisöä kannustetaan esityksiin sloganilla: ”Tule, näe ja tunne Teatteri Akselin oma linja”.

Työväen näyttämöpäivillä perjantaina esitetty Skavabölen pojat kertoi hyvää tästä linjasta. Ryhmässä on selvästi panostettu näyttelijäntyöhän. Mainio esimerkki tästä osaamisesta oli Vilma Halavan bravuuri tieltä eksyneenä suunnistajana. Halava imitoi taitavasti Jouko Turkan luomaa tapaa olla näyttämöllä.

Jälleennäkemisen riemu oli tuon kohtauksen aikana niin voimakas, että minulla oli vaikeuksia pidättää nauruani Halavan intensiivisen katseen kohteena. Irrallisen kohtauksen sanomaa oli helppo tulkita. Antti Raivio opiskeli Turkan johtajakaudella Teatterikorkeakoulussa.

Raivion näytelmä on suomalainen klassikko. Skavabölen kertoo tuhoista, joita äidin mielenterveysongelmat ja isän alkoholismi aiheuttaa perheessä. Tarinassa perheen tragediaa kuvataan lapsen näkökulmasta ja se antoi tilaa myös toivolle ja huumorille muuten niin sysimustalle draamalle.

On sanottu, että Skavabölen pojissa Raivio kuvaa omia lapsuudenkokemuksiaan. Tarinan perimmäisestä traagisuudesta jotakin kertovat myös lahjakkaan kirjailijan ja näyttelijän omat elämänvaiheet.

Teatteri on muuttumisleikki, jossa näyttelijä yrittää sovittautua roolihenkilön psyykkisiin ja fyysisiin raameihin. Leikki-ikäisen pojan ja murrosikäisen nuorukaisen rooliin asettuminen ei ole aikuiselle mikään helppo nakki.

Vilja Aavikko isoveli Rupertin roolissa ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä olivat rakentaneet roolihahmonsa sen varaan, että tarina kantaa. Perhetragedian dynamiikan kannalta on toissijaista ovatko sen uhrit tyttöjä vai poikia. Aavikko ja Henell toivat näyttämölle oman persoonallisen tapansa olla ja se toimi.

Teatterin luoma illuusio läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta toteutui.

Vilja Aavikko isoveli Rupertin roolissa ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä olivat rakentaneet roolihahmonsa sen varaan, että tarina kantaa. Perhetragedian dynamiikan kannalta on toissijaista ovatko sen uhrit tyttöjä vai poikia. Aavikko ja Henell toivat näyttämölle oman persoonallisen tapansa olla ja se toimi. Pinja Liukkonen/Kontrastia Oy

Näytelmän tarinassa veljekset pakenevat perheen todellisuutta mielikuvitusleikeihin. Niistä Raivion rakentanut tekstiin vahvan symbolitason. Leikeissä Rubert puolustaa kapinallisten saartamaksi joutunutta linnaketta kuolemaan asti.

Käsiohjelma ei kerro kuka on sovittanut Raivion näytelmän Teatteri Akselille. Otaksun, että dramatisointi on esityksen ohjanneen Kauno Takaraution käsialaa. Käsiohjelman mukaan hän on paitsi ohjannut näytelmän, myös lavastuksen ja esityksen äänimaiseman.

Katsojan kannalta kohtausten ajoituksessa ja mitoituksessa oli pulmia. Kaipasin kohtausten kehittelyyn ja ajoitukseen terävyyttä, joka olisi tuonut paremmin esiin hienon tarinan dramaattiset käänteet ja kohokohdat. Työväen näyttämöpäivillä Teatteri Akseli soi kuin orkesteri, jossa on monta loistavaa solistia, mutta ei yhtään kapellimestaria.

No, teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Raivion Skavabölen pojat kantaesitettiin Q-teatterissa vuonna 1991. Tuolloin Hyrylässä eli Skavbölessä tarinassa asuneen perheen lisäksi syvässä kriisissä oli myös Suomen kansantalous. Näytelmän tarina kertoo 70-luvulla syntyneiden lasten eli niin kutsutun kasarisukupolven kasvusta ja kapinasta suuria ikäluokkia edustaneita vanhempiaan vastaan. Itselleni on jäänyt Q-teatterin esityksestä vahva mielikuva Raivion sosiaalidemokraatteihin kohdistamasta purevasta kritiikistä.

Uusi aika, uusi tulkinta. Näytelmän aihe on joka takauksessa ajaton ja yhtä totta kuin kamalla 90-luvulla.

Skavabölen pojat

Teatteri Akselin esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä Kulttuuritalo Tempon näyttämöllä 24.1.2025

Käsikirjoitus: Antti Raivio
Ohjaus, lavastus, kuvat, äänisuunnittelu: Kauno Takarautio
Puvustaja: Kirsi Vaara
Valot ja videot: Arto Mäkelä
Äänten ja musiikin toteutus: Jouni Lehtonen
Graafinen työ: Tero Hakkarainen
Julisteen kuva: Kauno Takarautio
Tekniikka-ajajat: Maarit Juvonen, Jari Uhlgren, Kristiina Lahdenvesi, Kari Danielsson

Rooleissa: Vilja Aavikko, Helmi Henell, Heidi Ripatti, Jukka Lahdenvesi, Mona Mikkola, Henrik Heinonen,
Veera Rötkönen, Laura Koskinen, Kari Päiviö ja Vilma Halava


Näytelmän oikeudet: Nordic Drama Corner Oy

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja Lappeenrannassa työhän oli tarttunut unelmatiimi – Ennusmerkeissä oli tavoiteltu kuuta taivaalta ja onnistuttu siinä – Upea toteutus teki näyttämön neljännen seinän näkyväksi

Mikhail Durnekovin monitasoinen teksti sai visuaalisen vastineensa Pavel Semchenkon ja Aniisia Kronidovat videotaiteessa ja Ksenia Peretrukhinan lavastuksessa. Kuvassa upeasti näytellyt Anna-Kaisa Makkonen. Kuva © Aki Loponen

Olen vaikuttunut! Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä oli teatteria, jossa loistelias kirjallinen perinne, elokuvan traditiot, moderni videotaide ja huikea näyttelijäntyö muodostivat kokonaisuuden, joka oli vaikuttavuudessaan ja ilmaisuvoimassaan kuin taikuutta. Ennusmerkkejä oli teatteria, jossa näyttämön näkymätön neljäs seinä muuttui näkyväksi.

Me pääsimme katsomaan mustan laatikon sisään. Siihen outoon maailmaan, pimeyden ytimeen, joka sijaitsee meidän itse kunkin korvien välissä. Me olemme outoja ja yritämme elää elämää, joka tavallisuuden kulissian takana on luvalla sanottuna vähintäänkin omituista.

”Kaikkea, mitä pidetään normaalina, osoittautuu aina syvästi perverssiksi.”

Yhden 12 episodista aloittanut sitaatti on espanjalaiselta elokuvaohjaajalta Pedro Almodóvarilta.

Jokainen episodi alkoi tällaisella kuuluisan taiteilijan, filosofin tai valtiomiehen sitaatilla. Ensimmäisen episodin aloitti sitaatillaan John Lennon, joka kertoo anekdootissa havahtuneensa jo teinikäisenä siihen, että hullut johtavat maailmaa.

”Se on pohjimmiltaan sama ajatus, jota olen yrittänyt ilmaista koko ajan. Nyt voin sanoa sen näin: mielestäni meitä hallitsevat hullut, jotka tavoittelevat järjettömiä päämääriä”.

Lennonin anekdootti oli päivätty hulluun vuoteen 1968, mutta nuoruuttaan hän eli karulla 50-luvulla.

Jussi Johnsson on tavattoman monipuolinen näyttelijä, jonka persoonallinen tapa olla näyttämöllä teki jälleen vaikutuksen. Kuva on episodista ”Miten lopettaa nopeasti tupakointi”. Se oli otsikoitu Rainer Werner Fassbinderin fraasilla: ”Jokainen tappaa sen, mitä rakastaa.” Kuva © Aki Loponen

Ennusmerkkejä kommentoi roolihenkilöidensä kautta ajan ilmiöitä taiteesta politiikkaan tunnerekisterin koko skaalalla. Ohjaaja Kamran Shahmardan kirjoittaa käsiohjelmassa siitä, miten näytelmä on samalla tutkimusmatka taiteen ilmaisumuotoihin ja niiden vuorovaikutukseen, erityisesti 1900-luvun merkittävimpien liikkeiden – neorealismin, surrealismin ja Ranskan uuden aallon – kanssa.

Käsikirjoittaja Mikhail Durnenkovin pienoisnovelleja yhdistävä ja kantava ajatus oli kiteytetty filosofi Bertrand Russellin aforismiin.

”Ongelmien perussyy on se, että nykymaailmassa tyhmät ovat vuorenvarmoja, kun taas älykkäät täynnä epäilyä.”

Yhteen lauseeseen on siinä kiteytetty osuva ja täsmällinen kuvaus siitä maailmasta, jonka sosiaalinen media on luonut ympärillemme. Sosiaalisen media tuhovoima ei ole siten mikään täysin uusi ja yllättävä ilmiö, vaan vuonna 1970 kuollut englantilainen matemaatikko ja filosofi Russell pystyi jo vuosia ennen internetin yleistymistä näkemään, mikä on natsien ja stalinistien luomien tuhoisien propagandakoneistojen seuraava kehitysaste.

Ajan ennusmerkkejä on se, että elämme kasvavan kauhun vallassa. Kirjailija Mihail Šiškin on kiteyttänyt tämän pelon ytimen toteamalla, että maailma on siirtynyt sodan jälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan.

Russellin aforismi aloitti episodin, jonka otsikoksi tekijät olivat laittaneen Uutisia. Todennäköisesti yhä useampi meistä kääntää kanavaa, kun vuorossa ovat uutiset. Ne ovat kaikki nykyään hiton huonoja. Lars von Trierin sanoin: ”Voi, jospa halu nähdä olisi yhtä vahva kuin halu olla näkemättä!”

Episodissa ”Käden ulottuvilla” siteerattiin Lars von Trieriä. ”Voi, jospa halu nähdä olisi yhtä vahva kuin halu olla näkemättä.” Kuva © Aki Loponen

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ennusmerkkejä ohjatessaan Shahmardan on saanut ympärilleen oikean unelmajoukkueen. Häntä ja näytelmäkirjailija Durnenkovia, lavastaja Ksenia Peretrukhinaa ja videotaiteilija Pavel Semchenkoa yhdistää maanpakolaisuus. Shahmardan muutti Suomeen ja Imatralle 90-luvulla Azerbaidžanin ja Armenian välillä käydyn Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Durnenkov, Peretruhkhina ja Semchenko pakenivat Venäjältä viranomaisten vainoa vuonna 2022 arvosteltuaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Tunnen maailmankirjallisuutta luokattoman huonosti, mutta jotenkin Durnenkovin hyvin tarkkanäköinen ja tavallaan myös hellämielinen satiiri toi jälleen mieleen Nikolai Gogolin. Esimerkiksi Ennusmerkkien yhdessä tragikoomisessa tarinassa onnettomuudekseen maailmankuulun konserttipianisti tyttäreksi syntynyt nainen päätti lopulta kostaa äidilleen ulostamalla tämän flyygeliin.

Durnenkovin yhteistyö suomalaisten teattereiden kanssa on maahanmuuton jälkeen sujunut ilmeisen hyvin. Itse olen nähnyt kaksi Suomessa toteutettua Durnenkovin näytelmän kantaesitystä. Ensimmäinen niistä oli Espoon teatterin yhdessä Klockriketeaternin kanssa toteuttama faabeli Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa ja toinen Teatteri Avoimien Ovien Talvisota.

Molemmat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Shahmardan on valmistunut Moskovat maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi. Lapsena Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan näytteli useissa elokuvissa. Ei siis ihme, että myös Ennusmerkkien toteutus oli hyvässä mielessä hyvin elokuvamainen aivan viimeistä piirtoa myöten.

Varmasti Shahmardanin rakkaus elokuvaan näkyi myös siinä, että elokuvan suuret nimet olivat vahvasti mukana näytelmässä. Aforismejaan pääsivät esittelemään Almodóvarin ohella sellaiset kaikkien tuntemat ohjaajasuuruudet kuin Rainer Werner Fassbinder, Aki Kaurismäki, Lars von Trier, Francois Truffaut, Jim Jarmusch, Federico Fellini, Alfred Hitchcock ja David Lynch.

Ehkä Ennusmerkkejä oli tämän ajan lapsi myös siinä, että näiden suurten taiteilijoiden ja älykköjen joukkoon ei nyt mahtunut yhtään naista.  

Esityksen visuaalinen loisto ja samalla aivan poikkeuksellinen dramaturginen, moniulotteinen syvyys syntyi Peretrukhinan lavastuksesta sekä Semchenkon ja Aniisia Kronidovan videosuunnittelusta. Näyttämökuvat olivat todella vaikuttavia ja herättivät ainakin minussa ajatuksia teatteritaiteen olemuksesta. Ja tietenkin myös siitä esteettisestä todellisuudesta, jossa me elämme. Todellisuudesta, jota hallitsevat tasoilla liikkuvat kuvat.

Helsingin Sanomien haastattelussa Durnenkov kertoo aloittaneensa ruotsin opiskelun. Se lupaa kissanpäiviä jo nyt teatteri terävintä avantgardea usein edustavalla ruotsinkieliselle teatterille.

Ennusmerkkien vahvuuksiin kuului Anni Lappelan käännös. Lappelan käännöksessä käyttämä suomen kieli antoi tukevan pohjan näyttelijäntyölle. Ole varma, että Jussi Johnsson, Jarno Kolehmainen ja Anna-Kaisa Makkonen muistavat meidän katsojein tavoin upeat roolityönsä pitkään. Tulkinnat olivat todella vaikuttavia.

Ennusmerkkejä on teatteritaiteen merkkiteos. Sille on helppo veikata ilmiömäistä menestystä teatterifestivaaleilla. Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatterilla on nykyisinä taloudellisesti hyvin ahtaina aikoina resursseja lähettää tämän mestariteos maailmalle.

Ennusmerkkejä

Esitys Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 15.1.2025

Käsikirjoitus Mikhail Durnenkov

Ohjaus Kamran Shahmardan

Käännös Anni Lappela

Lavastus ja pukusuunnittelu Ksenia Peretrukhina

Videosuunnittelu Pavel Semchenko ja Aniisia Kronidova

Kampaukset ja maskeeraukset Pinja Ruokolainen

Valosuunnittelu Antti Helminen

Näyttelijät Jussi Johnsson, Jarno Kolehmainen ja Anna-Kaisa Makkonen