Avainsana: Kamran Shahmardan

Kajaanin kaupunginteatterin Reviisori on kutkuttavan hauska ja komeasti ylöspantu komedia – Kamran Shahmardan ohjaus kuorii Gogolin klassikkonäytelmän esiin tulkintojen patinan alta

Kajaanin kaupunginteatterin Sohvi Roininen teki huikean roolin Reviisorin huijaritarkastajana, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovina. Kuva la Samoil/Kajaanin kaupunginteatteri

Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee! on tyylitelty ja tyylikäs komedia. Nikolai Gogolin Reviisori on Kajaanissa ravisteli yltään lukemattomien tulkintojen painolastin. Veijaritarinan moniulotteinen, lempeä satiiri tuli esiin oivaltavalla tavalla.

Moskovan maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi valmistunut Kamran Shahmardan tuntee epäilemättä Gogolin näytelmän Reviisori kuin omat taskunsa.

Minulle tuli esityksen aikana tunne, että Kajaanin Reviisori on kunnianosoitus sille rikkaalle teatterin tekemisen perinteelle, jonka maneerit ovat säilyneet meidän päiviimme asti Charles Chaplinin ja muiden Hollywoodin mykkäkauden mestareiden elokuvissa.

Shahmardan on käyttänyt ohjauksessaan hyvin taitavasti samoja keinoja, vahvaa fyysisyyttä, hurjaa liioittelua mimiikassa ja slapstick-komiikkaa. Roolihahmojen välistä dialogia ei käyty vain sanojen ja eleiden avulla, vaan näyttelijöiden elekieli vietiin konkreettisen kosketuksen asteelle. Pienen maalaiskaupungin pormestari Anton Antovitšillä oli monta selkääntaputtajaa.

Teollistuminen, kaupungistuminen ja ihmisten vaurastuminen tekivät teatterista 1800-luvulla suuren yleisön viihdettä ja taidetta. Rahvaan commedia dell’arte, ammattilaisten tekemä teatteri traditioineen siirtyi toreilta sähköllä valaistuihin suuriin teatterisaleihin. Teatteri eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa omaa kulta-aikaansa ennen kuin elokuvasta tuli massojen viihdettä.

Shahmardan on ohjausta ja näytelmän esillepanoa koskettavilla ideoillaan loihtinut näyttämölle ainakin häivähdyksen tuosta entisten aikojen loistosta. Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee oli kutkuttavan hauskaa ja myös esteettisesti hyvin vaikuttavaa teatteria.

Taianomaisen esityksestä teki Sinikka Isoniemen näyttämölle loihtima äänimaisema. Shahmardan on liittänyt näytelmän kohtaukset toisiinsa vaudeville-perinteen mukaisesti musiikilla. Ei siis ihme, että mielleyhtymä mykkäkauden elokuviin oli voimakas. Mykkäelokuvia säesti tavan mukaan elokuvateatterissa pianisti tai kokonainen orkesteri ja elokuvaa varten sovitettu musiikki vei tarinaa eteenpäin.

Tässä näytelmässä ikivanha varjoteatteri ja moderni videoilmaisu kulkivat rinnakkain sulassa sovussa. Jukka Laukkasen lavastus ja Shahmardanin ja Oleg Nikolaenkon videot alleviivasivat Gogolin satiirin luonnetta. Pikkukaupunki on idylli, jonka kaduilla kahlataan ihan konkreettisesti sonnassa.

Yleisilmeen näyttämölle antoivat bordellin punaiset samettiverhot. Näyttämön reunoja koristivat valkoiset enkelipatsaat. Sama teema toistui videoskriinissä, jonka kehyksissä lensivät Rubensin pulleat enkelit. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta houkutuksille altis.

Lavastus oli kaunis ja värikylläinen. Sama rehevä väreillä ilottelu toistui Riita Raunion suunnittelemissa esiintymisasuissa.

Venäläinen klassikko on aina näyttelijöiden teatteria. Shahmardanin valitsema tyylilaji laittoi nyt näyttelijät todella kovan haasteen eteen. Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen ottivat tämän haasteen vastaan ja näyttelivät suorastaan hengästyttävän upeasti.

Se mikä todellisuudessa on erittäin vaativaa ja raskasta, näytti näyttämöllä vapautuneelta ja iloa kuplivalta tekemiseltä.

Suomalaisten näyttelijöiden päähän on taottu sillä kriitikkojen suurimmalla moukarilla, miten turmiollista ylinäytteleminen on. Todennäköisesti produktion roolien sisäistäminen on vaatinut näyttelijöiltä paljon myös oman ammatti-identiteetin pohdiskelua.

Huikea onnistuminen taas kertoi minulle, että Kajaanin kaupunginteatterin maineelle taiteellisesti kunnianhimoisena ja kiinnostavana ensemblenä on runsaasti katetta.

Todellinen neronleimaus ohjaajalta oli laittaa Roininen reviisorin, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovin rooliin. Roinisen elekielen fyysisyys lähenteli hurjimmillaan katutanssijoiden akrobatiaa. Vielä merkityksellisempää oli, että roolituksen kautta Shahmardan loi sillan teatterin kulta-ajasta tähän päivään.

Toinen, todellinen älynväläys liittyi Hlestakovin palvelijan Osipin rooliin. Hallikainen puhui roolissa paikallista murretta. Yhdessä komedian avainkohtauksista Osip kipuaa ylös näyttämön lattialuukusta ja valittaa nälkäänsä, orjan osaa.

Venäläisten klassikoiden kohdalla me unohdamme turhan helposti sen, että ne on kirjoitettu maassa ja maailmassa, jossa maata omistavat aateliset ja heitä palveleva piskuinen sivistyneistö juhli ja poti slaavilaista melankoliaa miljoonien kurjuudessa elävien maaorjien keskellä.

Hallikaisella oli komediassa vaativa kaksoisrooli. Hän näytteli myös piirituomari Ammos Fedorovitš Lajpkin-Tjapkinin roolin.

Gogolin kuvaaman pikkukaupungin kaikki johtavat virkamiehet ovat melkoisia velikultia. Ehkä kiinnostavin heistä oli näytelmässä Sainion näyttelemä sairaalan johtaja Artemij Filippoitš Zemljanika. Hän oli varsinainen sote-mies. Potilaat pitää hoitaa mahdollisimman halvalla, tai oikeammin vielä halvemmalla. Näin rahaa jää mukavasti myös sairaalan johtajan pohjattomaan taskuun.

Maailma muuttuu, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina.

Varmasti yksi onnistuneen produktion kivijaloista on ollut Sirkku Peltolan kymmenen vuotta sitten tekemä uusi sovitus Gogolin tekstistä.

Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan muutti Suomeen 1990-luvulla. Hän on ohjannut Suomessa aikaisemmin Imatran ja Lappeenrannan kaupunginteattereissa. Hän on myös perustanut Mustaa ja Valkoista -teatterifestivaalin, joka järjestetään Imatralla ensi kesänä 16. kerran.

Pääasiassa Imatralla perheineen asuva Shahmardan on työskennellyt ohjaajana ulkomailla. Hän on toiminut muun muassa kolme vuotta Venäjällä Kemerovin teatterin ja kaksi vuotta Azerbaidžanin Kansallisteatterin taiteellisena johtajana.

Maahanmuuttajien on vaikea löytää alan töitä Suomessa. Sama pulma on ilmiselvästi myös ulkomailla teatterin ammattilaisiksi opiskelleilla suomalaisilla.

Kysymys ei ole syrjinnästä, vaan pikemminkin olosuhteista. Piirit ovat pienet. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön linjalla verkostoidutaan tehokkaasti ystävyyssuhteiden kautta. Rekrytoinnissa on aina helpompi valita henkilö, jonka kyvyt ja luonteen tuntee.

Yhteiskunnan merkittävästä tuesta huolimatta teatterin tekeminen on Suomessa riskibisnestä. Jos luvatut katsojaluvut eivät täyty, punakynä kaupungin taloudesta vastaavan kamreerin kädessä heilahtaa nopeasti.

Kajaanin kaupunginteatteri

Tarkastaja tulee!

Nikolai Gogolin Reviisori näytelmän sovitus Sirkku Peltola

Ohjaus Kamran Shahmardan

Videot Kamran Shahmardan ja Oleg Nikoleanko

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi

Pukusuunnittelu Riitta Rainio

Rooleissa Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen

Nikolai Gogol somettaa

Jarno Kolehmainen teki ainutkertaisen upean roolin esittäessään torstain ensi-illassa Mielipuolen päiväkirjan vaativan monologin. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri — Jarno Kolehmainen teki upean roolityön esittäessään torstain ensi-illassa Mielipuolen päiväkirjan vaativan monologin. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Imatralaisen Kamran Shahmardanin sovituksen keskeinen analogia on hauska ja hyvin osuva. Missäpä muulla oman aikamme mielipuolet pitävät päiväkirjaansa kuin sosiaalisessa mediassa?

Mielipuolen päiväkirjan ohjaaja Kamran Shahmardan ja hänen puolisonsa Katri Lätt ovat minun ystäviäni. Molemmat ovat tehneet minusta aivan huikeata työtä Etelä-Karjalan kulttuurielämän puolesta. Eikä pariskunnan vaikutus ole ulottunut vain teatteriin, vaan Katrin panos on ollut ratkaisevan tärkeä myös Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataideyksikön toiminnan tulevaisuuden kannalta.

Lukijan hyvä tietää tämä, kun hän arvioi kritiikkini objektiivisuutta.

Kamran Shahmardanin sovituksen keskeinen analogia on hauska ja hyvin osuva. Missäpä muulla oman aikamme mielipuolet pitävät päiväkirjaansa kuin sosiaalisessa mediassa? Facebookin tai Twitterin päivityksistä ja kommenteista ei aina pirukaan ota selvää, kuka on koko porukan suurin dorka. Sahamardan on päivittänyt Nikolai Gogolin monologiklassikon onnistuneesti uudelle vuosituhannelle.

Lappeenrannan kaupunginteatterin ja imatralaisen Mustan ja Valkoisen teatterin yhteistuotantona toteutettu Mielipuolen päiväkirja kertoo tietenkin vakuuttavasti myös siitä, miten ajaton, tai pitäisikö sanoa tässä tapauksessa edellä aikaansa pietarilaisen Gogolin vuonna 1835 ilmestynyt novelli Mielipuolen päiväkirja (tunnetaan myös nimellä Hullun päiväkirja) on.

Shahmardan osuu sovituksessaan ajan hermoon nostamalla Gogolin tekstin monista tasoista monologinäytelmän keskiöön meidän ajallemme tyypillisen julkisuushakuisuuden. Jokaisessa meissä asuu Mielipuolen päiväkirjan pikkuvirkamies, joka haluaa palavasti olla jotakin itseään suurempaa. Tosin meidän aikanamme ”Espanjan kuninkaaksi” julistautuvaa tositeeveen tai YouTuben julkisuustyrkkyä ei pidetä seinähulluna, vaan eteensä katsovana ja uraa luovana menestyjänä.

Gogol kuvaa korostetusti meidän miesten hulluutta. Sankarimme turhautuu hierarkkisesti toimivassa työyhteisössä ja potee alemmuudentuntoja. Lisäksi hän on seksuaalisesti äärimmäisen turhautunut. Toimistopäällikön tyttäreen kohdistuvat seksuaaliset pyrkimykset ja fantasia eivät kohtaa.

Gogolin tekstin puhuttelevuuden ja ajattomuuden syyt ovat ilmeiset. Satiirikko kuvasi ihmistä sellaisina kuin me olemme.

Tarkkanäköisyys tässä seksuaalisia turhautumia käsittelevässä asiassa on toinen Shahmardanin sovituksen ja ohjauksen vahvuuksista. Tarmo Mannin Suomessa kuolemattomaksi kanonisoima hahmo saa uutta väriä, mikä ei yhtään vähennä tämän hahmon perimmäistä traagisuutta.

Shahmardan on vaativa ohjaaja. Samalla tavalla vaativa on varmasti ollut myös monologin esittävä Jarno Kolehmainen itseään kohtaa, kun hän on työstänyt rooliaan. Yhtään kiveä ei todennäköisesti ole jätetty kääntämättä, kun kaksikko on harjoitellut esitystä. Työtä tämän esityksen eteen on tehty hurjasti. Sen näkee jokaisesta yksityiskohdasta.

Me ensi-illan katsojat saimme kokea jotain ainutkertaista. Ramppikuumeen jäykistämän alun jälkeen Kolehmaisen tulkinta nousi kohta vapautuneeseen ja hurjaan lentoon, josta hurmio ei ollut kaukana. Kolehmaisen vahva fyysinen läsnäolo, korostetusti esiin tuotu ruumiinkieli ja Gogolin uudelle vuosituhannelle päivitetty teksti, traaginen ja koominen sulivat kokonaisuudeksi, joka sai ainakin minut pyyhkimään kyyneliä silmistäni aina, kun nauramiseltani ehdin.

Kohtausten ajoitus meni nappiin. Mielipuolen päiväkirja on loistavaa teatteria.

Esityksen ajankohtaisuudesta kertoo jotakin se, että siinä ehditään monen muun asian lomassa pohtimaan myös sitä, mikä mahtaa olla presidentti Vladimir Putinin mielentila juuri nyt. Meillä pienillä miehillä kun on nämä omat pulmamme.

Shahmardan on tehnyt itse myös esityksen äänet ja valot. Kuten jo edellä sanoin, kokonaisuus toimii. Esityksen alussa sankarimme ahdistus suorastaan huutaa ja lopulliset pellit päästetään irti, kun tämä 1800-luvun alkupuolella Gogolin mielikuvituksessa syntynyt hahmo joutuu keskelle ekstaasilla ryyditettyjä revebileitä.

Kehuja ansaitsee tietenkin myös Pekka Kettusen skenografia ja videot. Lavastus on suoraa sieltä, missä elämän suuret totuudet kirjoitetaan julki, eli vessan seinästä. Samasta paikasta on myös Espanjan kuninkaan valtaistuin, helpotuksen ja kidutuksen piinapenkki.

Yleisö palkitsi esityksen suosionosoituksilla, joista ei ollut tulla loppua. Kolehmainen kuunteli niitä hämmentyneen ja helpottuneen oloisena. Ymmärtääkseni Mielipuolen päiväkirja on Kolehmaisen näyttelijänuran ensimmäinen monologiesitys. Epäilemättä myös hän koki torstai-iltana jotakin täysin ainutkertaista.

Vaikuttava mestariteos

Eugeni Shokinilla on Viimeisen ääninauhan Krappina suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kuva Kemerovo Oblast Drama Theatre of A.V.Lunachaskij

Ehdin jo kiittää georgialaista Avtandil Varsimashvilia ja hänen ohjaamaansa Tavisufali Teatria hitaasti kiiruhtamisen jalosta taidosta. Imatralainen Kamran Shahmardan ja Siperiassa Kemeronin oblastin alueella toimiva draamateatteri, jonka virallinen nimi on aivan liian pitkä tähän kirjoitettavaksi, tarjoavat tätä herkkua lisää.

Samuel Beckettin pienoisnäytelmiin perustuvissa Askelissa ja Viimeisessä ääninauhassa paahdetaan menemään kuin mummokodin lonkkaosastolla tai mielisairaalassa, jossa potilaiden lääkitys on niin sanotusti kohdallaan. Itse asiassa juuri mielisairaalassa tässä näytelmässä kärvistellään.

Shahmardanin tulkinta on rohkea. Esityksessä on voimaa kuin pienessä kylässä. Ainakin minut tämä kahdesta osasta saumattomasti yhteen lyöty kokonaisuus vangitsi penkkiin. Ennakkoluuloton, suorastaan nerokas ohjaus ja loisteliaat roolityöt lyövät kättä toisilleen.

Kohtaukset, joilla Shahmardan aloittaa sekä Askeleet että Viimeisen ääninauhan ovat komeimpia, joita minä olen nähnyt pitkään jatkuneella urallani teatterifriikkinä ja amatöörikriitikkona. Shahmardan antaa hiljaisuuden puhua, tai oikeammin puhumattomuuden.

Minulla ei ollut kello matkassani, mutta epäilen, että Askeleiden ensimmäinen sanaton kohtaus kesti ainakin viisi minuuttia. Viimeisen ääninauhan alussa vaiettiin vielä paljon pidempään, ja jollakin ihmeellisellä tavalla esitys ikään kuin latautui tuona aikana hienon, musiikista koostuvan äänimaiseman keskellä aivan uudelle energiatasolle.

Sahamardanin videotekniikalla maustetut näyttämökuvat ovat puhuttelevia. Tekijän viharakkaussuhde kuvaan on tullut jo aikaisemmin tutuksi meille etuoikeutetuille, joilla on kunnia kuulua hänen Facebook-kavereittensa joukkoon.

Sahamardan on koulutukseltaan nimenomaan elokuvaohjaaja ja hänestä olisi varmasti tullut nimekäs tekijä alalla, jos hän olisi toisissa olosuhteissa päässyt tekemään elokuvia.

Mutta mikä tässä tapauksessa on tappio elokuvataiteelle, on teatterin voitto.

Esityksen intensiteettiä kuvaa hyvin se, että ainakin minulta unohtuivat pian Teatteri Imatran seinälle projisoidut tekstitykset. Kun teatteri tarjoaa tällaista läsnäolon juhlaa, ei sillä, mitä näyttämöllä sanotaan, ole oikeastaan enää merkitystä.

Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta varmasti valtaosa on sanatonta eleiden ja ilmeiden kieltä. Sitä paitsi Samuel Beckettin näytelmät ovat varmasti aivan yhtä käsittämättömiä kaikilla maailman kielillä.

Ja tietenkin ne ovat myös yhtä käsitettäviä. Kirjallisuudenopiskelija Teemu Salohalme kertoo blogissaan inhoavansa Beckettiä, mutta tekee silti oivallisen huomion Beckettin näytelmien ja romaanien luonteesta.

Ne ovat eräänlaisia kirjallisia kehyksiä, joihin jokainen lukija tai teatteriesityksen katsoja voi ripusta omat tunteensa, poliittisen agendansa ja uskonnollisen vakaumuksensa.

Joudun tässä asiassa nöyrästi tunnustamaan tyhmyyteni ja tietämättömyyteni. Olen silti hyvin vakuuttunut, että Beckett syväluotaa teksteissään niitä kielen rakenteita, joihin meidän ajattelumme ja ylipäätään olemassaolomme perustuu.

Nobelin kirjallisuuspalkintoja on jaettu turhemmillekin tyypeille.

Shahmardan teki kaksi vuotta sitten erinomaisen ohjauksen Askelista ja Viimeisestä ääninauhasta Lappeenrannan kaupunginteatterille. Kaupunginteatterin veteraanit Marja-Liisa Ketola ja Reijo Kanerva pääsivät näyttämään osaamista, jolle kaikupohjaa antoi kummankin pitkä ura näyttelijänä.

Kemerovolaisen draamateatterin versio on vielä parannettu painos tästä. Lydia Tsukanovalla Askelien Amy Mayna ja Eugen Shokinilla Viimeisen ääninauhan Krappina on suorastaan hämmentävä kyky ottaa näyttämö haltuunsa pelkällä läsnäolollaan. Kyllä Siperia opettaa. (korjatkaa bliis, jos nimien translitterointi on mennyt ihan pyllylleen.)

Lappeenrannan esityksen jälkeen minusta tuntui, että suurin kaikista on kaipaus. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus näistä kahdesta Beckettin pienoisnäytelmistä. Paikalle karauttaa myös toinen Ilmestyskirjan ratsastaja ja hänen nimensä on häpeä.

Viimeisten ääninauhojen Krapp kiroaa ja häpeää omaa typeryyttään, kun hän kuuntelee vanhoilta ääninauhoilta niitä hukkapäästöjä, joita nuori Karpp on aikoinaan suustaan päästänyt ihmisten ilmoille.

Pelkään pahoin, että sama piina odottaa myös minua, kun vuosien myötä muutun tällaisesta puolivalmisteesta ihan oikeaksi vanhukseksi.

Väitetään, että ihminen katuu lopun koittaessa vain elämätöntä elämäänsä. Epäilen kuitenkin, että mieleen tulee vielä monta kertaa myös ne typerät puheet, naurettavat kirjoitukset ja ilkeät temput lähimmäisiä kohtaan, joita myös omaan elämänhistoriaani varmasti mahtuu siinä vaiheessa enemmän kuin tarpeeksi.

Samuel Beckett tulee varmaan vielä monta kertaa ajankohtaiseksi. Kiinnostava on ainakin nähdä, tarttuuko hyvin humaanin mielenlaadun omaava Shahamardan vielä uudestaan tähän kiirastulen apostoliin.