Koreografi Netta Salonsaari laittaa näyttelijöiden hippulat vinkumaan jo avauskohtauksessa. Tanner tömisee ja hiekka pölisee, kun Niskavuoressa vietetään Niskavuoren Hetan ja Akusti Harjulan häitä.
Tarina lähtee juoksuaskelista huolimatta liikkeelle hitaasti, mikä on ihan oikein, koska Hella Wuolijoen tarina on sijoitettu Hämeen sydänmaille. Akusti ei ole mikä tahansa renkipoika, vaan trenkipoika. Itä-Uudenmaan ruotsinkielisten kartanonherojen dräng ääntyy juuri näin hämäläisittäin.
Ohjaaja Lija Fischer on sovittanut Wuolijoen klassikosta farssin, jossa keskeisenä tehokeinona käytetään liioittelua. Ratkaisu toimii. Vahva tyypittely ja esityksessä käytetyt tinttamareskit vievät katsojan eurooppalaisen teatterin juurille. Commedia dell’arte on varmaan juuri se käsite, jota yritin kaivaa muistini pohjalta koko esityksen ajan.
Wuolijoen triangelidraama ei kovin hyvin istu meidän aikaamme. Tai no, miksei sittenkin. Todella eteensä katsova ja älykäs nuori nainen toki nai vuonna 2012 mieluummin köyhän miehen, jossa on potentiaalia, kuin rikkaan pölvästin.
Toki tämän päivän maailmakin on täynnä näytelmän osattomiksi jääviä siipirikkoja, mutta osattomuuden syynä ei ole yhteiskunnan liian tiukka moraalikoodi, vaan sen puute. Psykologisen hivutuksen ja aivopesun ammattilaiset saavat iskeä kyntensä lapsiin heti, kun oppivat konttaamaan ja katsomaan televisiota.
Vuonna 1950 ilmestynyt Niskavuoren Heta poikkeaa tematiikaltaan Wuolijoen ennen sotia kirjoittamista Niskavuori-näytelmistä. Kun Niskavuoresta siirrytään Muumäkeen, siirrytään samalla vahvojen naisten maailmasta vahvojen miesten maailmaan. Omassa sovituksessaan Fischer tekee Akustista oikean alkiolaisen supersankarin, joka neuvokkuudellaan ja uutteruudellaan yhdistää sisällissodan jakaman kansan.
Tässä näytelmässä kepulaisuus rulettaa.
Ehkä koko tarinan kiinnostavin kysymys on, miten paljon Niskavuoren Hetan hahmossa on Hella Wuolijokea. Wuolijoki oli kansainvälinen hahmo juntti Suomessa, menestyvä liikenainen, sahabisneksellä rikastunut metsäteollisuuskapitalisti, sodan jälkeen kommunisteja edustaneen SKDL:n kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja.
Epäilen vahvasti, että Niskavuoren Heta on tarinana saanut koomisen perusvireensä kirjoittajan itseironiasta. Ylpeiden, päänsä pystyssä pitävien naisten Niskavuorelta on sotien jälkeen siirrytty tässä naisasiassa jonkinlaiselle Kyöpelinvuorelle. Suomea on rakennettu kahden mahtavan tunteen voimalla. Toinen niistä on häpeä ja toinen kateus. Se rakkaus on aina jossain toisaalla.
Käsiohjelmassa Fischer kertoo siirtäneensä näytelmän tapahtumat nykyaikaan. Tässä hän puhuu puuta heinää.
Vaikka Wuolijoen näytelmässä tynnyrinalat muuttuvat hehtaareiksi ja Fischerin sovituksessa markat euroiksi, on itse tarina tiukasti kiinni turpeessa. Tätä ei muuksi muuta edes se, että samaisen käsiohjelman mukaan esityksen nuorilla näyttelijöillä ei ole henkilökohtaisesti mitään kosketuspintaa tarinan kuvaamaan maailmaan.
Fischer on myös itse lavastanut esityksen, ja kun katsoin hänen näyttämölle kehittämiään laatikkoleikkejä, jäin ihmettelemään, miksi tämä nuori nainen valitsi aikanaan opinahjokseen juuri Teatterikorkeakoulun, eikä mennyt opiskelemaan esimerkiksi Helsingin yliopistoon teoreettista fysiikka tai jotain vastaavaa rakettitiedettä.
No älykkäästi tehtyä ja lempeällä ironialla maustettua teatteria on ilo seurata.
Näyttelijät selviävät hengästyttävistä rooleistaan mainiosti. Esimerkiksi Pauliina Palon laaja-alainen repertuaari pääsee tämän näytelmän lukuisissa rooleissa oikeuksiinsa.
