Näytelmäkirjailija Okko Leolla on taito kertoa ikävien tyyppien kautta jotakin yleispätevää tästä maailmasta – Ryhmäteatterin Onnellisten saari hyytyi näytelmän alussa puheen paljouteen

Santtu Karvonen teki hengästyttävän hurjan roolityön Lauttasaaren vapautusrintaman johtajana. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on jo vuosia ollut yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä terävästi analysoivan satiirin ja farssin näyttämö.  Kaikki ei kuitenkaan edes Ryhmäteatterissa voi mennä kuin Strömsössä. Välillä ruuhi voi karahtaa Drumsöön moreeniin. Lauantain päivänäytöksessä Lauttasaari ei ollut onnellisten, vaan vähän onnellisten saari.

Okko Leon kirjoittama Onnellisten saari kertoo nurkkapatriotismista. Jo lähtökohdiltaan Leon tarina on hulvaton. En yhtään ihmettele, että näytelmän ohjannut Robin Svartström on nauranut ääneen käsikirjoitusta ensikertaa lukiessaan.

Nurkkapatriotismi on tietysti vakava asia. Suomi on täynnä elinkelvottomia maalaiskuntia, joita pidetään hampaat irvessä pystyssä tämän identiteettikysymyksen varjolla. Kalliiden asuntojen Helsingissä oman minän pönkittämiseen liittyy myös loputon ahneus. Kaupunginosan maine ja asuntojen hinnat ovat kytköksissä toisiinsa, tai ainakin näin kuvitellaan.

Onnellisten saaren mies (Santtu Karvonen), Lauttasaaren vapautusrintaman tuleva johtaja on tässä naapurikyttäyksen jalossa lajissa kyläsarjan ottelija. Maakuntasarjaa samassa pelissä edustavat meillä Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset ja nurkkakuntaisen tyhmyyden mestaruussarjassa kamppailevat pääministeri Boris Johnsonin johtamat konservatiivit ja Brexit-puolue Britanniassa.

Lajin maailmanmestaruuden otti haltuunsa suvereenilla esityksellä Donald Trump syksyllä 2016.

Leo yhdistää nämä nurkkapatriotismin eri sarjat näytelmässä mestarillisesti yhdellä sanalla. Lauttasaaren vapautusarmeijan aktivistit kutsuivat Karvosen näyttelemän kirjailijaa, liikkeen johtajaksi huudatettua miestä Mestariksi!

Leolla on taito kuvata suuria yhteiskunnallisia muutoksia yksilöiden kautta. Hyvä esimerkki minulle oli tästä kyvystä KOM-teatterin Ateria.

Aterian hampurilaisravintolan työntekijät olivat molemmat vastenmielisiä hyypiöitä. Onnellisten saaressa Leo on vienyt tämän efektin vielä pidemmälle. Hän on tehnyt tarinan sankarista näytelmäkirjailijan, joka on näytelmän alkupuolella suorastaan sietämätön lavertelija.

Itseironinen oman navan napanöyhdän kaivelu on tietysti hauskaa. Tässä suhteessa tuottelias Leo on kirjailijana hyvässä seurassa. Huomattava osa maailmankirjallisuuden suurista romaaneista ja näyttämötaiteen mestariteoksista kertoo mieskirjailijoiden helvetillisistä luomisen tuskista, jotka antavat heille tietenkin myös oikeutuksen huonoon käytökseen muita ihmisiä kohtaan.

Onnellisten saaressa tätä sorttia vain oli yksinkertaisesti liikaa.   

Leon teksti ja Svartströmin ohjaus laittoivat Karvosen roolissaan lujille. Rakenteeltaan Onnellisten saari oli käytännössä hengästyttävällä tappotahdilla läpivedetty monologi. Kiittelin esityksen aikana pariinkin kertaan omia uravalintojani, sitä että olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä enkä esimerkiksi kardiologi.

Itse olen aina synkästi vihannut jokaista, joka on ehdottanut minun tekstieni tiivistämistä ja lyhentämistä. Ehdottajat ovat olleet mielestäni kaikki tyynni jo syntymästään pienimunaisia miehiä. Näin siitä huolimatta, että olen ihan toivoton lavertelija.

Silti uskalsin toivoa Onnellisten saaren esityksessä, että kahden ja puolen tunnin kokonaiskestosta olisi nipistetty vaikkapa 20 minuuttia pois. Se olisi voinut tehdä hyvää esitykselle, joka itse asiaan päästyään oli taattua ryhmäteatterilaisten rentoa tekemistä.

Esimerkiksi teatterin harrastajien kannattaa käydä katsomassa Onnellisten saari jo pelkästään Janne Siltavuoren lavastuksen takia. Näin rakennetaan nopeatempoiselle farssille toimiva ja näyttävä lavastus järjellisillä kustannuksilla.

Karvonen joutui roolissaan varmasti koville. Hän sai kuitenkin näyttelijäntyölleen hienosti tukea Katja Künterin, Matti Onnismaan ja Pihla Penttisen rennon hyväntuulisesta näyttelemisestä. Kolmikko urakoi yhteensä 23 eri roolia näytelmässä.

Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siinä annetaan vinkkejä ideoista, joiden varaan näytelmä perustuu. Käsiohjelmassa on tilastotietoa Lauttasaaren väestörakenteesta ja historiasta. Samoin käsiohjelmasta selviää, mitä yhteistä on vuonna 2006 perustetulla venäläisistä taiteilijoista ja aktivisteista koostuvan katutaideyhteisö Voinan performansseilla ja Lauttasaaren sillalla.

Onnellisten saarten aihe on kiinnostanut yleisöä. Lauantain päivänäytöksen katsomo oli myyty loppuun viimeistä paikkaa myöten.

Helsingissä lähes kaikilla kaupunginosilla taitaa olla omat Facebook-sivunsa, joilla asukkaat suitsuttavat omaa kaupunginosaansa.

Itse törmäsin tähän tiukkaan edusvalvontaan kirjoittaessani arvostelun lappeenrantalaiseen lehteen Aku Louhimiehen elokuvasta Vuosaari vuonna 2012. Sähköpostiin alkoi kohta tulvia närkästyneiden vuosaarelaisten sähköposteja, joissa sekä elokuvaa että minua moitittiin hienon asuinalueen maineen pilaamisesta perusteettomasti.

Onnellisten saari

Kantaesitys Ryhmäteatterissa

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Robin Svartström

Lavastus Janne Siltavuori

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Rooleissa Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

Helsingin kaupunginteatterissa suuret ikäluokat ottavat ilon irti elämästä vaikka syän märkänis – Vihainen leski ei ole vihainen, vaan kiltti tyttö loppuun asti

Helsingin Kaupunginteatteri – Vihainen leski – Ullis (Riitta Havukainen) ja hänen lapsuutensa ystävän Hellun pikkuveli (Kai Lehtinen) uudistavat ystävyytensä 60 vuoden takaa. Ulliksen lapset Marko (Heikki Sankari) ja Susanna (Sanna-June Hyde) paheksuvat äitinsä uutta elämäntapaa. Kuva Harri Hinkka/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski on viihdyttävä, musiikkipainotteinen farssi. Se kertoo komedian keinoin, millaista elämää suuret ikäluokat yrittävät elää seitsemänkymmenen ja kuoleman välissä.  

Osan Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan terästä vei ensi-illassa kohtausten ajoitus. Osa sitä huikeasta osaamisesta, jolla teatterin todellinen hitti Pieni merenneito oli toteutettu, toimi säästöliekillä. Mummot jäivät nyt turhan usein ”pyörimään Musiikkitalon pyöröovissa”.

Henna Piirron dramatisoinnissa Lindgrenin ärräpäitä viljelevä, vihainen ironia ja sarkasmi ovat lientyneet. Lindgrenin kuvaamat absurdit tilanteet on käännetty teatteriin hyvin sopivaksi tilannekomiikaksi. Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa vihainen leski ei ole vihainen, mikä on oikeastaan tämän fiktiivisen henkilön kohdalla oikea tulkinta.

Näytelmän Ulla-Riitta Rauskio (Riitta Havukainen), lempinimeltään Ullis yrittää toipua kiltin tytön syndroomasta.

Ullis on sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän on myös hankkinut hyvän ammatin, opiskellut hammaslääkäriksi. Hän on nainut akateemisen miehen, juristin. Hän on synnyttänyt ja kasvattanut kaksi lasta ja pitänyt avioliittonsa kulissit pystyssä, vaikka aviomies osoittautui tunnekylmäksi alkoholistiksi. Viimeiset 12 vuotta Ullis on toiminut terveytensä juoneen miehensä omaishoitajana.

Ei siis ihme, että miehensä vihdoin kuoltua Ullis potee ankaraa empatiakrapulaa, kuten Lindgren kirjassaan tämän mielentilan kuvaa.

Me emme tiedä, mitä yli seisemänkymppiset yleisesti elämästään ajattelevat. Mielipidekyselyissä heidät on yleensä rajattu otannan ulkopuolella. Monet seitsemänkympin ja kuoleman välissä elävät ovat selvästi tunnistaneet Lindgrenin kirjan Ulliksesta itsensä. Kirja on ollut myyntimenestys.

Lindgrenin romaanin voi lukea hyvin myös pamflettina siitä, millä mallilla suurten ikäluokkien elämä ja odotukset ovat 2010-luvun Suomessa. Romaani on rakennettu Ulliksen kertojaminän ympärille.  

Kirjan rakenne on ollut Piirrolle epäilemättä dramaturginen pulma. Katsojat tulkitsevat Lindgrenin kirjoittaman tarinan teatteriesityksessä moniääniseksi. Piirosen ratkaisu, kirjan pitkän monologin muuntaminen farssiksi on hyvin perusteltu tyylivalinta. Kun ihminen on täyttänyt 70 vuotta, elämä ei ole enää vakavaa, se on kuolemanvakavaa.

Tällaiseen vakavuuteen puree parhaiten karnevalistinen ote. Tätä elämänasennetta farssin suurten ikäluokkien edustajat pyrkivät elämänsä ehtoossa myös noudattamaan. Lihan pitää läiskyä vaikka sitten hotjoogan ja viagran voimalla kunnes se otetaan pois.   

Kimmo Virtanen on ohjaajana voinut tukeutua kaupunginteatterin loistaviin näyttelijöihin. Havukainen oli aivan pistämätön Ulliksen roolissa. Hyvin sisäistetyn ja tasapainoisen roolityön kruunasi Havukaisen kehon kieli, mikä ilmaisi tekemisen iloa.

Eija Vilpas ja Pia Runnakko loistivat Ulliksen ystävinä. Jäin myös miettimään, millainen koomikko yrmeistä sankarirooleistaan tunnetusta Kai Lehtisestä vielä kehkeytyy.

Näyttelijöiden mainio keskinäinen kemia muistutti meille, miten tärkeitä lapsuudessa solmitut ystävyyssuhteet meille ovat ja näiden ystävien merkitys vain korostuu, kun alamme elää työuran jälkeen uutta elämänvaihetta.

Vihaisen lesken ensimmäisessä jaksossa ystävykset pyrkivät ottamaan ilon irti jäljellä olevasta elämästä, vaikka syän märkänis.

Väliajan jälkeen siirryttiin tummempiin sävyihin. Vanhuuden kauhuista saatiin näyte, kun Ulliksen lapset veivät äitinsä tutustumaan vanhusten palvelukotiin ja hän eksyi siellä dementiaosastolle.

Kuoleman teemaan siirryttiin, kun Vilppaan näyttelemä Hellu sairastuu vakavasti ja kuolee. Hellun kuolemaa, siirtymistä rajan taakse kuvannut kohtaus oli pysäyttävän hieno.

Vanhuus on varmasti vaikea ja ehkä hieman pelottava aihe teatterin tekijöille. Asenteet ovat yhä sellaisia, että napakka isku tavallisen tallaajan takaraivoon raitiovaunupysäkillä iäkkään töölöläisrouvan sateenvarjosta tulee ihan aiheesta.

Helsingin kaupunginteatterin huumori aiheesta oli kilttiä, myötäelävää ja usein myös osuvan kuvaavaa. Lindgrenin kirjan oleelliset asiat itsemurhapilleristä isovanhempien velvollisuuteen hoitaa lapsenlasia otettiin esille.

Kiinnostavimmillaan Vihainen leski oli, kun siinä käsiteltiin Ulliksen ja hänen keski-ikään ehtineiden lastensa, Markon (Heikki Sankari) ja Susannan (Sanna-June Hyde) suhteita. Näissä suhteissa näkyi alastomana yhteiskuntamme kaksi keskeistä käyttövoimaa ahneus ja pelko.

Lapset pelkäsivät äitinsä kohtaloa, ajautumista omaishoitajan rooliin. Toisaalta heitä poltteli halua päästä käsiksi isän perintöön ja konstit olivat kovia. Lapset yrittivät sijoittaa äitinsä hoivakotiin ohittaakseen lesken suojaksi säädetyt lait perinnönjaossa.

Olisi oikeastaan kiva nähdä, miten tämän kasarisukupolven omat lapset kohtelevat vanhempiaan, kun nämä ovat parin vuosikymmen kuluttua ehtineet tälle kuolemanvyöhykkeelle?

Ihminen voi välttää vanhaksi tulemisen ja vanhuuden vaivat vain kuolemalla nuorena. Lindgren on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 Helsingin Sanomiin kirjoittamastaan artikkelista, jossa hän kuvasti vanhan isänsä viimeisiä vaiheita ja kuolemaa sairaalabyrokratian keskellä

Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset oli vuonna 2015 ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.

Lindgrenin kirjat ovat painavaa puhetta meidän vanhusten puolesta.

Vihainen leski

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 10.10.2019

Perustuu Minna Lindgrenin romaaniin Vihainen leski

Dramatisointi Henna Piirto

Ohjaus Kimmo Virtanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Puvustus Elina Vättö

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Jaakko Autio

Koreografia Jari Saarelainen

Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen

Rooleissa Riitta Havukainen, Eija Vilpas, Pia Runnakko ja Kai Lehtinen, Sanna-June Hyde, Heikki Sankari, Kaisa Torkkel, Leena Rapola, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Leena Rapola, Vesa Wallgren, Martti Manninen, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki

Anne Rautiaisen tulkinta Lokista on visuaalisesti häikäisevän upea moraliteetti – Anton Tšehovin oma ääni kuuluu sovituksessa kirkkaana yli sadan vuoden takaa

Kansallisteatterin Lokki alkaa kesäisestä idyllistä. Tarinan nuoret rakastavaiset Konstantin (Miro Lopperi) ja Nina (Aksa Kortti) eivät lopulta saa toisiaan. Nuoret erottaa toisistaan kunnianhimo ja väärät idolit. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kaunis, koskettava, herkkä, vaikuttava.

Kansallisteatterin Lokin visuaalinen kauneus vei mennessään jo avauskohtauksessa. Eikä illuusio murtunut edes teatterin äänentoistotekniikan pettämiseen keskiviikon näytöksessä. Ariel Remezin ja Félix Lunan Alfosina y el mar alkoi soida pätkimättä vasta uuden aloituksen jälkeen.

Anton Tehovin Lokin sovittanut ja ohjannut Anne Rautiainen on työryhmineen rakentanut näyttämölle mielenmaiseman, jonka meistä lähes jokainen tunnistaa omakseen. Oli kirkasvetinen järvi. Oli ranta laitureineen. Oli kynttilöissä palava elävä tuli. Oli kesäinen sade.

Rautiaisen tapa aloittaa oli hieno. Aluksi näyttämöä hallitsi Mari Kuusiluoman näyttelemä teatterin suuri diiva Irina Nikolajevna Arkadina liikkumattomalla tyyneydellään. Sitten näyttämölle astuivat muut tarinan roolihenkilöt toinen toisensa jälkeen.

Käsiohjelmaan on painettu Rautiaisen haastattelu, jossa hän kertoo työskentelymetodistaan. Hänelle ohjaaminen ja esitysten tekeminen ovat näyttämökuvien rakentamista. Rautiainen kertoo asioita kuvilla ja tähän laaja perehtyminen nukketeatteriin on antanut hänelle paljon työkaluja.

Vaikuttavan alun jälkeen upeat näyttämökuvat seurasivat toinen toistaan. Minä aloin tämän visuaalisen ilotulituksen keskellä miettimään, missä vaiheessa pyrkimyksestä täydellisyyteen tulee itsensä vastakohta?

Milloin saavutetaan Tšehovin maksimi, näytelmä, jossa ei ole yhtään elävää ihmistä?

Rautiainen on epäilemättä pohtinut tätä kysymystä myös itse. Lokki on teatteria teatterista ja näytelmän alussa Arkadinan poika Konstantin Gavrilovitš Treplev (Miro Lopperi) yrittää tehdä vaikutuksen äitiinsä ja tämän rakastajaan Boris Aleksejevitš Trigoriin (Jussi Lehtonen) avangardistisella näytelmällä, jossa kaikki elollinen on kuollut maan pinnalta.

Teatterikohtaus oli kaikessa karmivuudessaan myös koominen ja kohtauksen tragikoomisuutta alleviivattiin visuaalisin efektein.

Tšehov on itse luonnehtinut näytelmiään komedioiksi. Siksi ainakin minusta tuntui, että Rautiaisen sovituksessa mestarin oma ääni kuului poikkeuksellisen kirkkaana yli sadan vuoden takaa.

Lokki taipui upealle kaarelle draaman lakien mukaan. Näytelmän kaksi pahista tavallaan varastivat koko show’n. Kuusiluoman Irina Arkadia oli oikea freudilaisten jääkaappiäitien perikuva ja hänen rakastajansa, Lehtosen narsistinen Boris Trigorin kaikkien bändäreitään seksuaalisesti hyväksi käyttävien rockstarojen kantaisä.

Molemmat roolihahmot olivat muita ihmisiä asemallaan ja käytöksellään tuhoavia hirviöitä. Heidän vinksahtanut elämänasenteensa oli esityksessä visualisoitu myös näyttämölle yhdellä lavastuksen nerokkaalla yksityiskohdalla.

Ei siis ihme, että Lokin kantaesityksestä Pietarin Aleksanterin teatterissa vuonna 1896 syntyi skandaali. Tosin skandaalin aiheuttivat ensi-illan surkeat järjestelyt, mutta voin hyvin kuvitella, miltä on tuntunut niistä aikalaisista, pietarilaisen taideyhteisön jäsenistä, jotka ovat tunnistaneet roolihahmoista itsensä ja Tšehovin pilkan.

Näytelmän Irina Arkadina kuvittelee askeleensa vielä olevan niin kepeä, että hän voi näytellä vaikka 15-vuotiasta tyttöä. Tšehov rajaa Arkadinan illuusioiden ja todellisuuden eron tekemällä tämän teatterin suuren diivan veljestä Pjotr Nikolajevitš Sorinista (Vesa Vierikko) 70-vuotiaan ja raihnaan vanhuksen.

Kirjailija Boris Trigorin on näytelmän roolihahmoista tavallaan omaäänisin, eräänlainen Tšehovin alter ego. Trigorin epäili oman taiteensa laatua. Se mikä vielä luomis- ja jopa editointivaiheessa näytti täydelliseltä, ei valmiina enää näyttänyt siltä, mitä tavoiteltiin.

Tätä epätoivoa kokevat varmasti lähes kaikki taiteilijat. Taideteoksen todellinen olemus paljastuu vasta dialogissa yleisön kanssa.

Ehkä oleellisempaa on se, ettei Trigorin kertaakaan epäillyt omaa moraaliaan tai eettisiä valintojaan.

Sama tauti tarttui myös Lokin nuoriin rakastavaisiin, kirjailijan urasta haaveilleeseen Trepleviin ja näyttelijäksi halunneeseen Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila). Molempien henkisen kamppailun fyysinen vastine näyttämöllä olivat kahdet tikapuut. Molempien kamppailu päättyi lopulta onnettomasti.

Onnettomia olivat tietenkin myös Maša (Emmi Parviainen), jonka palava rakkaus Trepleviin ei saa osakseen vastarakkautta ja Mašan äiti Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), jolla on rinnakkaissuhde kylän lääkärin Jevgeni Sergejevitš Dornin (Esa-Matti Long) kanssa.

Sorin on onneton, koska tuomarin virka oli jäänyt hänen ainoaksi rakkaudekseen.

Kaikki nämä roolihahmot toteuttavat draaman lakeja, jotka Tšehov itse on kiteyttänyt sanomalla, että kaikki onnelliset ihmiset ovat onnellisia samalla tavalla, kun onnettomat ihmiset ovat onnettomia jokainen omalla tavallaan.

Tarinan ainoa onnellinen ihminen on Taisto Reimaluodon valloittavan persoonallisella tavalla näyttelemä Ilja Afanasjevitš Šamrajev, Sorinin tilanhoitaja, jolle teatteri on ainoastaan mukavien muistojen ja hauskojen anekdoottien lähde.

Kaikki muutkin roolityöt ovat todella hienoja, kuten suuren klassikon pirtaan kuuluu. Tšehov itse kauhisteli aikalaistensa tulkintojen teatraalisuutta. Silti Kuusiluoman tyyneys ja raivo Arkadinan roolissa olivat vavahduttavaa seurattavaa.

Rautiaisen, Katri Renton, Saija Siekkisen, Ville Toikan, Esa Mattilan, Pyry Hyttysen ja Laura Sguereva-Coxin luoma skenografia oli häikäisevän upeaa työtä.

Lokki

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2019.

Anton Tšehovin näytelmän ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Koreografia Jenni Nikolajeff

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videot Pyry Hyttinen

Rooleissa Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Miro Lopperi, Pirjo Määttä, Mika Piispa, Emmi Parviainen, Taisto Reimaluoto ja Vesa Vierikko

Heidi Heralan monologin voima ja fyysinen läsnäolo näyttämöllä pitää kokea itse – Helsingin kaupunginteatterin Everstinna oli mykistävän hieno teatterielämys

Heidi Heralan näyttelijän työ, voimakas kehon kieli ja läsnäolo näyttämöllä olivat huikeaa seurattavaa. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Näyttelijä Heidi Heralan huikea monologi jätti ainakin minut pitkäksi aikaa täysin sanattomaksi. Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa teatteria. Keskiviikon ensi-illassa Rosa Liksomin romaanin kuvaama todellisuus eli ja hengitti.

Heralan tulkinnassa, läsnäolossa näyttämöllä oli voimaa, jota on vaikea kuvata. Se pitää kokea itse.

Everstinna on taitelijakuvaus. Yhden ihmisen elämäntarinan kautta, siinä tuodaan esille jotakin hyvin oleellista ja satuttavaa meistä ihmisistä ja ajastamme.

Tarinan Everstinnan intohimoinen rakkaus ja hänen kokemansa sadistinen parisuhdeväkivalta rinnastuivat esityksessä viime vuosisadan fanaattisiin, ehdotonta sitoutumista vaatineisiin ideologioihin ja tämän sitoutumisen kammottaviin seurauksiin.

Everstinna on monessa mielessä todellinen vuosisadan rakkaustarina.

Likson on kirjoittanut romaaninsa Tornionjokilaakson suomella eli meänkielellä. Ehkä lumoavinta Heralan tulkinnassa oli siinä käytetyn kielen loogisuus ja tarkkuus. Lauseet osuivat erehtymättä maaliin kuvatessaan tarinan kirjailijan psykologista ja fyysistä todellisuutta.

Everstinnan omassa elämässään kokema väkivalta, 30-luvun pulakauden ja toisen maailmansodan kauhut lomittuivat toisiinsa.

Kielen tarkkuus ei kuitenkaan tehnyt siitä kliinistä. Liksom viljelee kirjassaan pikimustaa huumoria, jolle rehevä kieli antaa kaikupohjaa. Heralan tulkinnassa tämä kielen ominaisuus tuli esiin herkullisesti. Yllättävät käänteet iskivät kuin puun takaa ja katsojan piti olla alati valppaana saadakseen sanoista kopin.

Käsiohjelman muukaan esitys on syntynyt Heralan aloitteesta. Kohta romaanin ilmestymisen jälkeen hän luki Liksomin haastattelun Everstinnasta ja tunsi olevansa jonkin koskettavan ja suuren äärellä.

Sama innostus on varmasti tarttunut esityksen dramatisoineeseen ja ohjanneeseen Susanna Airaksiseen ja koko työryhmään. Airaksisen ohjaus, Merja Turusen dramaturgia ja Heralan näyttelijäntyö ovat niin ehyt ja täydellinen kokonaisuus, että sitä on turha sen enempää analysoida.

Samaa täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta olivat Johanna Puuperän sävellykset ja äänisuunnittelu, Vilma Mattilan lavastus ja pukusuunnittelu, Aino Hyttisen naamioiden suunnittelu ja Vesa Ellilän valosuunnittelu. Skenografia oli linjassa tekstin kanssa. Mukana oli kaikki oleellinen, mutta ei mitään turhaa.

No, ehkä tässä on kuitenkin pakko mainita erikseen Ellilän valosuunnittelu, jossa näyttämön valoilla luotiin taiturimaisesti visuaalinen vastine esityksen terävästi leikkaavalle kielelle.

Everstinnan esikuvana on lappilainen Annikki Kariniemi. Vuonna 1913 syntynyt Kariniemi oli tuottelias kirjailija.

Kariniemi oli naimisissa kolme kertaa. Keskimmäisen avioliiton hän solmi itseään 26 vuotta vanhemman Lapin rajavartiostoa komentaneen eversti Oiva Willamon kanssa. Tätä myrskyistä liittoa Kariniemi on kuvannut myös itse romaanissaan Erään avioliiton anatomia.

Everstinna antoi karun kuvan naisen asemasta viime vuosisadan Suomessa. Lahjakkaan naisen elämää varjostivat nuorena koettu seksuaalinen väkivalta ja parisuhteessa koettu raju parisuhdeväkivalta.

Tarinassa Everstinnan elämää varjostavat myös isän varhainen kuolema, kiihkouskovaisen äidin väkivaltaiset kasvatusmenetelmät ja äärimmäisen traumatisoiva lapsuudenkokemus, salaisuus, jonka kasvavan tytön mieli oli kätkenyt unohduksen muurin taakse.   

Miksi me sitten hakeudumme ihmissuhteisiin tai yhteisöihin, jotka ovat meille vahingollisia? Ja miksi tällaisesta suhteesta on niin vaikea irrottautua?

Nämä ovat Everstinna tematiikan keskeiset kysymykset. Esitys myös tarjosi ainakin yhden avaimen tarinan Everstinnan mielen lukkoihin.

Toki Everstinna on tarina myös eheytymisestä. Everstinnan luovuus puhkeaa kukkaan ja kirjallinen tuotanto lähtee toden teolla käyntiin, kun hän pystyy vihdoin irrottautumaan väkivaltaisesta parisuhteestaan ja solmii uuden suhteen itseään vuosikymmeniä nuoremman pojan kanssa.

Everstinnan eheytymisestä kertovassa jaksossa 14-vuotias poika rakastelee aikuisen rakastettunsa kanssa ensikerralla kuin kiiman haistanut hirvas ja heti perään kuin kaiken kokenut vanha pukki. Everstinna kuvaa tätä aktia todella nautinnolliseksi.

Everstinna haastoi meidät katsojat käymään ainakin sisäistä dialogia oikeasta ja väärästä. Jokainen meistä on varmasti sitä mielestä, että neljävuotiaan tytön seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, kuvottava rikos.

Samoin me pidämme todennäköisesti itseään 26 vuota nuorempaan teinityttöön suhteen aloittavaa setämiestä vähintään arveluttavana hahmona. Onko keski-ikäisen naisen suhde 14-vuotiaanseen poikaan yhtä väärin?   

Kariniemelle on pystytetty Aavasaksalle taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä patsas vuonna 1990.

Kariniemen kirjallinen tuotanto on vaipunut unohduksiin vuosikymmeniksi todennäköisesti siksi, että hän oli seksuaalisuuden kuuvaajana aikaansa edellä. Se mikä sopi viime vuosisadalla Henry Millerin ja kumppaneiden kaltaisille maailmankirjallisuuden ”eversteille”, ei sopinut keski-ikäiselle lappilaiselle naiskirjailijalle.

Me teemme elämämme suuret päätökset tunteiden varassa. Ne ovat tavallaan meitä vahvempia, vuosimiljoonia kestäneen evoluution tulos.

Everstinnassa näitä syviä tunteita symbolisoi suo, kaunis mutta upottava mielen maisema. Taide on keino tutkia meidän suhdettamme omiin tunteisiimme ja myös tässä mielessä Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on hyvää taidetta.

Everstinna

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 2.10.2019

Käsikirjoitus Rosa Liksom ja Susanna Airaksinen

Dramatisointi ja ohjaus Susanna Airaksinen

Sävellys ja äänisuunnittelu Johanna Puuperä

Lavastus ja pukusuunnittelu Vilma Mattila

Naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen

Dramaturgi Merja Turunen

Monologi Heidi Herala

Ääninäyttelijät Santeri Kinnunen ja Rauno Ahonen

Mieskuoro Kari Mattila, Mikko Paloniemi, Seppo Maijala, Antti Timonen

Homo Secundus on hauska, päällekäyvä ja provokatiivinen performanssi ajastamme – Ajatuksia herättäneen esityksen kivijalkoja olivat oivaltava koreografia ja upea näyttelijäntyö

Riikka Puumalaisen koskettava koreografia toimi esityksen kivijalkana. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Salla Korja-Paloniemi, Marja Myllylä, ja Puumalainen. Kuva Teemu Mäki

Perjantaina kantaesitetyn Homo Secunduksen käsikirjoittajat Miko Kivinen ja Teemu Mäki osaavat provosoida. Surrealistinen uni jättiläisrotasta, jota joudumme ilkialastomina syöttämään makupaloilla, ei ole se pahin painajaisemme. Painajaismaisimmat hahmot me näemme ilta illan jälkeen television uutis- ja ajankohtaislähetyksissä.

Esitys alkoi Ylen videotallenteella perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahon haastattelusta kevään eduskuntavaalien jälkeen. Esityksen aikana muun muassa kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman ilmestyi näyttämölle kertomaan meille, miksi Jeesus ei ollut mikään kommunisti, vaan kunnon porvari.

Teatteri Telakan, Tanssiteatteri Minimin ja Tanssiteatteri Tsuumin Homo Secundus – Sekundaihminen eli Marxin kosto on kantaa ottava, monitaiteellinen teatteriperformanssi.

Nyt oltiin tosissaan, vaikka esityksen sisäinen ironia, tai oikeammin voimattomuuden tunne, on kiteytetty jo Mäen esitysjulistetta varten sommittelemaan julistekuvaan. Kuvassa Kivisen luomana performanssihahmo Kuolio esittää totista isänonnea sylissään vauvaikäinen Karla Marx (Salla Korja-Paloniemi). Tällä Parta Kallella on suussaan tutti, vasemmassa kädessään Marxin pääteos Das Kapital ja oikeassa kädessään terävä veitsi.

Kivinen on kirjoittanut muun muassa yhdessä Leea Klemolan kanssa näytelmän Viettelysten asuntovaunu. Otaksun, että Homo Secunduksen teksti, usein aika hervoton tajunnanvirtaläppä on taottu kasaan pääasiassa Kivisen läppärillä. Teksti vilisi viittauksia ja lainauksia. Rakkaustyöpajan perustamista juhlittiin kuorossa lausutulla Nazim Hikmetin runolla Olen kommunisti.

Leea Klemolan näytelmissä näyttämöllä alastomaksi riisutusta miehestä on tullut jo jonkinlainen ohjaajan signeeraus. Teemu Mäen ohjaamassa unikohtauksessa alastomuus on hyvin perusteltua. Kuva Teemu Mäki

Mäki on käyttänyt ohjauksessa hyväkseen lastenteatterin konventioita. Tästä esityksen selostajana toiminut Kivisen Kuolio antoi meille vinkin. Vaikka näyttämöllä oltiin alasti ja näyteltiin kaksi teatraalista henkirikosta, illuusio lastenteatterista säilyi ihmeellisen hyvin.

Esityksen esteettinen kivijalka oli Riikka Puumalaisen koreografia. Esityksen liikekieli oli täsmällistä, voimakasta ja elävää. Se huipentui pitkään, esityksen päättäneeseen tanssiin, jossa korostui yhteisöllisyyden ja läsnäolon merkitys meidän hyvinvoinnillemme. Rakkaustyöpaja voi toteutua ja toimia, jos me olemme fyysisesti läsnä toisillemme.

Puumalainen ja kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin perustajiin kuuluva Korja-Paloniemi tanssivat upeasti. Vielä sykähdyttävämpää oli nähdä, miten näyttelijäntyön veteraanit Tanjalotta Räikkä ja Marja Myllylä sekä hallitsivat että unohtivat ikävuotensa ja kilonsa Puumalaisen ohjauksessa.

Räikän ja Myllylän upeasta näyttelijäntyöstä syntyi myös esityksen toinen kivijalka. Räikän rooli muotoilijana, yhteiskunnassa vallan ja varallisuuden itselleen kahmineen eliitin edustajana oli energinen ja voimakas. Myllylän roolityö työllisyyskurssin kurssilaisia simputtavana jämäkkyyskouluttajana yltyi oikeaksi bravuuriksi.

Myllylä juhli Homo Secunduksen ensi-illan roolityöllään 50 vuotta kestänyttä uraansa alan parhaiden perinteiden mukaisesti.

Käsiohjelman mukaan Homo Secundus on rakkausnäytelmä ihmisarvosta. Näytelmän nimi on sanaleikki, joka viittaa ihmisen jälkeen tulevaan parempaan versioon ihmisestä, tai vaihtoehtoisesti sekundaihmiseen, jonkinlaiseen toisen luokan kansalaiseen.

Tulevaisuudessa maailmanhistorian näyttämölle astuu evoluution muovaaman ihmisen rinnalle geenimanipulaatiolla ja tekoälyllä luotu homo sapiens 2.0.  

Tämän päivän todellisuutta on jo se, että älykkäät koneet korvaavat ihmisen tekemiä töitä kiihtyvällä vauhdilla. Jo lähitulevaisuudessa miljoonista ihmisistä ei tule vain työttömiä, vaan heistä tulee tarpeettomia. Meitä ei ehkä tarvita edes älykkäiden koneiden tuottamien tavaroiden ja palvelusten kuluttajina.

Mäen ideoiman, uudesti syntyneen Karla Marxin kehdostaan kajauttamalla taisteluhuudolla kaikkien maiden tarpeettomat ihmiset, liittykää yhteen, ei saada aikaan kummoistakaan vallankumousta.

Me elämme jo nyt Aladous Huxleyn uudessa uljaassa maailmassa.

Vaikka Hikmetin runossa kommunisti on rakkautta kiireestä kantapäähän, Homo Secunduksen tekijöiden näkemys maailman tilasta taitaa olla aika lohduton. Meidän nykyihmisten tyhmyys ja tietämättömyys kiteytyi esityksessä videotallenteeseen, jossa perussuomalaisena europarlamenttiin valittu Teuvo Hakkarainen selvitti Brysselissä näkemystään ilmastomuutoksesta.

Ei Hakkarainen uskossaan ole kuitenkaan mikään poikkeus säännöstä. Ma kaikki jaamme tämän uskon.

Kokoomuksen Rydman kiteytti tämän uskon uskontunnustuksen toteamalla, että tähän asti älykkäät ja luovat ihmiset ovat aina tehneet keksintöjä, joiden avulla olemme selvinneet pälkähästä. Historia on sen todistanut!

Yhdessä Homo Secunduksen avainkohtauksessa työllisyyskurssin osanottajat saavat eteensä pussillisen roskia ja heidät komennetaan tekemään niistä uusia innovatiivisia vaateita ja muita keksintöjä. Parhaat palkitaan.

Mäen tekemissä hiilipiirroksessa, maalauksessa ja veistoksessa näyttämöllä jalkajousella surmatun Nikon rintakehästä kasvaa uusi elämänpuu jonka oksilla luonto jälleen kukoistaa.

Homo Secundus

Kantaesitys Teatteri Telakalla 27.9.2019

Myöhemmin näytelmää esitetään Espoon kaupunginteatterissa (23.10.–25.10.2019), Kuopion kaupunginteatterissa (12.11.–11.12.2019) ja Koko Teatterissa (29.4.–6.5.2020).

Ohjau Teemu Mäki

Käsikirjoitus Teemu Mäki ja Miko Kivinen

Koreografia Riikka Puumalainen

Lavastus Mirka Nyrhinen, Nadja Räikkä, Perttu Sinervo, Teemu Mäki

Pukusuunnittelu Mirka Nyrhinen

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Lappeenrannan Kit Kat Klubilla on mainio seremoniamestari – Cabaret on osaavaa ja hyvää tekemistä Lappeenrannan teatterilta

Seremoniamestari Jussi Johsson, Noora Huotari ja Tanja Koski yhdessä Cabaretin hupaisimmista kohtauksista. Tinjami Varamäen puvustuksessa kahden naisen aiheuttamaa pulmaa pohdittiin saksalaisissa ”perinneasuissa”. Kuva Ari Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan Kit Kat Klubilla on loistava seremoniamestari. Lappeenrannan kaupunginteatterin Cabaret nousi oikealle tasolleen aina, kun upeasti oman roolinsa sisäistänyt Jussi Johnsson oli mukana kohtauksessa.

Jo Cabaretin kuuluisa avaus, Willkommen meni tunnelmaa kohottavasti putkeen. Johnsson tavoitti jopa seremoniamestarille Cabaret elokuvasta tunnetuksi tulleen intonaation, kun hän lauloi englanniksi ja ranskaksi tervetulotoivotuksia saksaksi murtaen ja saksaa Berliinin murteella.

Hienosti sisäistetyn roolin kruunasi Johnssonin hiottu elekieli ja mimiikka. Ne tekivät Cabaretin avainkohtauksista, joissa musikaalin viisto huumori tavoittaa dramaturgisen huippunsa, todella hauskoja. Johnsson on selvästi sisäistänyt, mistä tässä Broadway musikaalissa on kysymys.

Joe Masteroffin käsikirjoittaman, John Kanderin säveltämä ja Fred Ebbin sanoittama Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966. Sen jälkeen se on otettu musiikkiteattereiden ohjelmistoon yhä uudelleen. Suomessa Cabaret menee parhaillaan Lappeenrannan teatterin lisäksi ainakin Kuopion kaupunginteatterissa ja aivan kohta myös Rovaniemen Teatterissa.

Broadwayn musikaalien tekijänoikeuksia valvotaan yleensä pilkuntarkasti. Cabaretista on kuitenkin tehty tämän vuosisadan puolella myös todella villejä versioita.

Teatterinjohtaja Iiris Rannio on sovittanut ja ohjannut Cabaretista perinteisen version. Tarkoitan tällä sitä, että esityksen roolitus ja toteutus epäilemättä ovat lähellä sitä, miltä Cabaret näytti Broadhurst-teatterin ensi-illassa 20. marraskuuta 1966.

Kun tietää, miten konservatiivista lappeenrantalainen teatteriyleisö on mieltymyksiensä suhteen, Rannion ratkaisu on varmasti järkevä. Toki Ranniolla on ratkaisuilleen myös hyviä näytelmän juonesta ja estetiikasta lähtevät perusteluita. Paheellinen Kit Kat Klubi ei ole vain ajankuva Weimarin tasavallan Berliinistä, vaan Cabaret kuvaa 20-luvun villejä vuosia länsimaissa, kulttuurin murrosta, jonka vaikutukset ulottuivat Suomeen asti.

Tuo ajankuva on tuotu näyttämölle komeasti. Mika Haarasen suunnittelema lavastus, Timjami Varamäen suunnittelema puvustus ja Jukka Kurosen valosuunnittelu loihtivat näyttämölle toinen toistaan hienompia näyttämökuvia. Cabaretissa uuden teatterin teatteritekniikkaa käytettiin nyt ilmeisesti ensimmäisen kerran täysimääräisesti hyväksi ja jälki oli komeaa.

Tanja Huotarin koreografiat ovat hienoa työtä. Kit Kat Klubin tanssijat Huotari, Liina Hämäläinen, Noora Koski, Noora Myyryläinen, Vilma Putro, Sanni Rautio ja Netta Salosaari pitivät yhdessä seremoniamestari Johnssonin kanssa huolta siitä, että show jatkui silloinkin, kun kehystarinan ihmissuhdekuviot jäivät suvantovaiheeseen.

Kapellimestari Jani Pola on jo vuosia ollut hahmo, johon musiikkiteatterin tekijät ovat voineet tukeutua Lappeenrannassa. Polan johtamalla orkesterilla oli juuri sopiva, aavistuksen rosoinen soundi, joka sopi juuri tämän musikaalin henkeen kuin nenä päähän.

Ohjaajana Rannio hallitsi suuren näyttämön tilaa nyt hyvin. Varovaisuus näkyi kuitenkin kohtausten ajoituksissa. Cabaret oli viihdyttävä, mutta vuorovaikutus yleisön ja esiintyjien välillä ei noussut sille tasolle, mihin musikaaleissa parhaimmillaan päästään. Konserttihurmos jäi kokematta. Tosin kello yhdeltä alkava päivänäytös ei varmaan ole sille myöskään se otollisin ajankohta villeille suosionosoituksille kohtausten välissä.

Myös roolitus jäi askarruttamaan. Sanna Kemppainen lauloi komeasti ja tanssi sujuvasti esityksen toisessa pääroolissa, Kit Kat Klubin tähtenä Sally Bowlesina.  Kemppaisen viileää älyllisyyttä ilmentävä lady look -habitus istui ehkä vähän huonosti villin ja ailahtelevaisen Sally Bowlsin rooliin.

Rannion mukaan 20-luvun villit vuodet päättyivät vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja suureen lamakauteen. Tämä on totta, mutta Cabaret kertoo myös siitä armottomasta krapulasta, johon Eurooppa heräsi näiden juhlien jälkeen.

Englantilainen Isherwood oli homoseksuaali ja hänet karkotettiin Saksasta vuonna 1933. Jos hän olisi ollut saksalainen, hän olisi todennäköisesti päätynyt Hitlerin hallitsemassa maassa Buchenwaldin keskitysleirille Hollywoodin asemesta.

Ishewood on kirjoittanut Berliinin vuosistaan useita romaaneja. John van Druten kirjoitti Ishwoodin romaanin Goodbye to Berlin pohjalta näytelmän I Am a Camera, josta Masteroff sitten teki käsikirjoituksen Cabaretia varten.

Tarina on tragedia sekä yksilö että yhteisötasolla. Rakastavaiset eivät saa toisiaan ja Weimarin tasavalta, mikä oli saksalaisten yritys ponnistella irti kansakunnan autoritaarisista perinteistä, päättyy katastrofiin.

Ehkä tämä pienen juhlijan ahdistus saa teatterin tekijät tarttumaan juuri tähän musikaaliin yhä uudestaan. Toisen maailman sodan alkaneita kulutusjuhlia voi myös seurata krapula, jonka ankaruutta me voimme vain aavistella.

Cabaret

Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.9.2019

Käsikirjoitus, musiikki, laulujen sanat Joe Masteroff, Fred Ebb, John Kander 

Suomennos Esko Elstelä 

Laulujen suomennokset Jukka Virtanen

Ohjaus Iiris Rannio

Lavastus Mika Haarala

Koreografia Tanja Huotari

Pukusuunnittelu Timjami Varamäki

Valosuunnittelu Jukka Kuronen

Näyttämöllä Sanna Kemppainen, Jarno Hyökyvaara, Anna-Kaisa Makkonen, Seppo Kaisanlahti, Jussi Johnsson, Eppu Pastinen, Netta Salonsaari, Tanja Huotari, Liina Hämäläinen, Noora Koski, Noora Myyryläinen, Vilma Putro, Sanni Rautio, Jussi Lankoski ja Samuli Punkka

Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta Q-teatterin hyvin pehmustetussa luovuuden ihmemaassa

Q-teatterin asennoissa Elena Leeve, taustalla Minttu Mustakallio ja Eero Ritala tanssivat luovuuden ihmemaassa. Kuva Pate Pesonius/Q-teatteri

Ensimmäinen tunne oli epäusko. Ei oikein tiennyt mihin asentoon hoksottimensa Q-teatterin kantaesityksen ensi-illassa asettaisi. Asennot näytti ja tuntui Monty Python -hengessä ideoidulta itseironiselta sketsiltä, joka haastoi katsojan älyn ja huumorintajun.

Nauratti. Eikä koomista vaikutelmaa vähentänyt se, että vedätys oli laitettu saumattomasti mukaan myös Q-teatterin verkkosivuille ja käsiohjelmaan. Näyttämöllä Elena Leeven, Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion näyttelemän roolihahmot Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta puhuvat käsitteillä, joista taiteilijavitsit väännetään.

He haluavat tehdä teoksen, joka on kuin rakastelua kaiken sen kanssa, mikä tarjoutuu suudeltavaksi. He haluavat tavoittaa kaikessa läsnä olevan erotiikan, liikkua puoleensavetävyyden voimasta.”

Auts!

Eikä koomista vaikutelmaa ainakaan vähentänyt se, että esityksen koreografi Anna Mustonen oli kerännyt tämän kuvitteellisen taiteilijaryhmän esitykseen, tai oikeammin tämän esityksen harjoituksiin lähes kaikki nykytanssin liikekielen kliseet.

Epäilyksen epäilys heräsi, kun näyttämölle asteli luentoa pitämään amerikkalainen äänitaiteilija. Mustakallio esitti huikeassa bravuurissaan selvästi autistista, omalle taiteelleen täydellisesti omistautunutta taiteilijaa, jonka oli lähes mahdoton ymmärtää, etteivät muut ihmiset lainkaan tajua, mitä hän halusi taiteellaan ilmaista.

Kohtaukseen liittynyttä outoutta ja vatsaa vääntävää myötähäpeää vain lisäsi se, että Mustakallio ja hänen isäntänään kohtauksessa toiminut Ritalan tulkitsema äänitaiteeseen hurahtanut suomalainen anestesialääkäri puhuivat englantia, jota me kaikki niin hyvin osaamme ja ymmärrämme.

Seuraavassa kohtauksessa huikea äänitaiteilija ryhtyi tekemään ääniteosta Leeven tulkitseman tanssijan pyörähdyksestä. Tällaisesta liikesarjasta ei yleensä lähde minkäänlaista ääntä. Silti Leeven tanssija improvisoi äänitaiteilijan työstä oman tanssiteoksensa.

Näin luovuus ilmenee. Se on aivojen toimintaa, jota voi ruokkia tiedoilla ja ärsykkeillä, mutta ei tietoisesti ohjata. Se on se hyllyvä suo, jolla jopa aika voi kulkea lopusta alkuun.

En tiedä, onko käsiohjelmaan painettu koreografi Anna Mustosen haastattelu tehty kieli poskella, vai ihan tosissaan. Teksti näyttää suomelta, mutta voisi olla yhtä hyvin hepreaa. Voin hyvin ymmärtää, että tämä lahjakas koreografi rakastaa tanssia. Paljon vaikeampi on selittää, mitä on tanssissa oleminen tai tanssin tuntu.

Näin siitä huolimatta, että molemmat ovat paljon todellisempia ja konkreettisempia psykofyysisiä tuntemuksia. Olioina tai ilmiöinä ne ovat konkreettisempia kuin tämä suomen kieli, jolla Mustonen niiden olemusta yrittää kuvata.

Jaakko Pietiläisen lavastus antoi hyvän vinkin näytelmän tulkitsemiseen. Q-teatterin näyttämöllä oli valtavan suuri, hevosenkengän muotoinen sohva. Muhkeasti topattu sohva oli valkoinen samoin kuin sen edessä ollut pehmustettu tanssimatto. Näyttämön yllä riippui ovaalin muotoinen, valkoinen kattoelementti.

Tutkimattomat alueet on löytöretkistä lähtien ollut tapana merkitä karttoihin valkoisella värillä. Neurotieteiden kehityksestä huolimatta meillä on edelleen vain hatara käsitys, mitä aivoissa tapahtuu, kun saamme idean tai ajatuksen, jota ei voi loogisesti johtaa siitä, mitä me olemme sitä hetkeä edeltäneenä hetkenä ajatelleet ja tunteneet.

Q-teatterin Asentoja on teos, johon tätä arvaamatonta luonnonvoimaa, luovuutta  on annosteltu kauhalla. Kolmen näyttelijän lisäksi produktioon on tuonut oman luovan panoksensa yhdeksän muuta taiteilijaa.

Loppukumarruksiksi ja aplodeiksi kutsuttu seremonia toi ainakin minun huulilleni hieman viiston hymyn. Teatteri on totisesti yhteisön tekemää taidetta.

Asentoja

Kantaesitys Q-teatterissa 19.9.2019

Dramaturgia ja ohjaus Anna-Mari Karvonen
Esitysdramaturgia Asta Honkamaa

Dramaturginen assistentti Louna-Tuuli Luukka
Lavastus Jaakko Pietiläinen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Valosuunnittelu Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu Hanne Jurmu

Koreografi Anna Mustonen

Taiteellinen neuvonantaja Emilia Kokko

Näyttämöllä Elena Leeve, Minttu Mustakallio ja Eero Ritala

 

 

 

 

    

 

 

 

    

 

 

 

    

Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa KOM-teatterin tapaan – Häkellyttävän hieno Valehtelijan peruukki avasi näköalan teatteritaiteen ytimeen

Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttelivät lähes tyhjällä näyttämölle. K Rasilan suunnittelemat puvut, asusteet ja kengät kuvasivat heidän rakastettujaan ja vihamiehiään, joiden kanssa muistoja kerrottiin usein dialogin muodossa. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri

Me muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva tunnekokemus.

Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.   

Junkkaalan terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset prosessit tuottavat molempia.

Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.

Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.

Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.

Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.

Se on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi itse itseään.

Lopputulos oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.

Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.

Yhdellä taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus vaikuttaa meidän muistoihimme.

Saisi kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.

Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.

Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.

Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.

Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.

Valehtelijan peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén yrittivät komentaa loitommalle.  

Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.

Pitkässä parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä, joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.

Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.

Näytelmässä Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.

Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.

Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.   

 Valehtelijan peruukki

Kantaesitys KOM-teatterissa

Teksti Heini Junkkaala, Marja Packalén, Pirkko Saisio

Ohjaus Heini Junkkaala

Dramaturgia Elina Snicker

Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelu K Rasila

Maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Kuiskaaja Linu Torniainen

Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Kansallisteatterin Pelle on teatterisyksyn helmi – Yllättävät käänteet, huumori ja loistava näyttelijäntyö tekivät pienestä tarinasta suuren

Kansallisteatterin Pelle laittoi aivojen mielihyvähormonit liikkeelle. Loistelias näyttelijäntyö jallosti Melli Maikkulan oivaltavan tarinan hienoksi teatterielämykseksi. Kuvassa Anna Ackerman ja Olli Ikonen. Kuva Cvijeta Miljak/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Melli Maikkulan kirjoittaman Pelle on niitä näytelmiä, joiden jälkeen esiripun laskeuduttua päässä pyörivistä adjektiiveista ei tahdo tulla loppua. Tällä kertaa mielihyvähormonit sotkivat pään niin perusteellisesti, että tällaisen vanhan ukon suusta saattoivat lipsahtaa jopa sanat voi kuinka ihana!

Maikkula on riemastuttava yhdistelmä klovneriaa, slapstick-huuroria ja sujuvasti kirjoitettua komediaa.

Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne ainakin minulle oli se, että näyttämölle todella asteli Olli Ikosen hengästyttävän hienosti tulkitsema pelle punaisine nenineen, knalleineen ja pellekenkineen.

Tarinan alussa Tomi Alatalon näyttelemä Kent kosi tyttöystäväänsä, Anna Ackermanin näyttelemää Juliaa. Pariskunta alkaa suunnitella häitä, mutta kantona kaskessa ovat Kentin kontrolloiva äiti ja Julian isä, joka on pelle.

Sirkuksessa ja varieteetaiteessa pelle ei ole vain hauskuuttava hahmo, vaan hahmolla on myös oma vakiintunut, traaginen ulottuvuutensa. Loistavalla mimiikallaan Ikonen teki näkyväksi tämän hahmon surumielisen puolen niin, että sydänalassa tuntui.

Pienen tarinan suuressa ytimessä on yksi meidän elämämme vaikeimmista jutuista, suhde vanhempiin ja kääntäen vanhempien suhde lapsiinsa.

Tämän päivän yli kuusikymppiset eivät välttämättä ymmärrä, miten vaikeassa raossa tämän päivän kolmekymppiset elävät. Nämä yli kuusikymppiset pellet kärttävät lapsenlapsia naama surumielisessä mutrussa.

Maikkulan näytelmässä tätä puolta kuvattiin jo näytelmän toisessa kohtauksessa, jossa Kent yritti myydä meille katsojille ja Jukka-Pekka Palon näyttelemälle ohikulkijalle puhelinliittymiä.

Näytelmän Julia on terapeutti. Hänellä on asiakkaana Palon näyttelemä mielenterveyskuntoutuja Kari. Palon hienosti tulkitsema rooli vakuutti ainakin minut siitä, miten taitavasti Maikkula on näytelmänsä dramaturgian rakentanut.

Viimeistään videoitu kohtaus, jossa Palon näyttelemä tv-toimittaja haastatteli Julian isää tunnettuna taiteilijana ja julkisuuden henkilönä, ei jättänyt suurta epäselvyyttä siitä, kuka tämän pellen esikuva saattaa olla.

Teatterielämyksen sinetöi Kaisa Liisa Logrénin rento ohjaus. Ikosen huikealle mimiikalle tarinan pellenä annettiin riittävästi tilaa ja muut kohtaukset seurasivat toisiaan kuin Maikkulan keväällä kirjoitustyön lomassa seuraama sorsapoikue emoaan, yllättävästi ja hellyttävästi.

Veera-Maija Murtolan lavastus, Auli Turtiaisen puvut, Anna Pölläsen valot, Leo Lindgrenin äänet ja Petra Kuntsin naamiot olivat laatutyötä, hieno kokonaisuus. Arjen todellisuus rakennettiin näyttämölle pienillä yksityiskohdilla.

Niistä yksityiskohdista voisi vaikka kirjoittaa esseen kattilaan paakkuuntuneen riisin merkityksestä suomalaiselle teatteritaiteelle.

Pelle

Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa

Käsikirjoitus Melli Maikkula

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Lavastus Veera-Maija Murtola

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Leo Lingren

Naamioiden suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Olli Ikonen, Jukka-Pekka Palo   

Enkelien Janus kasvoilla on vain yksi ilme


Valokuvaaja Mitro Härkönen on osunut Kasallisteatterin Alina näytelmän julistekuvassa esityksen esteettiseen ytimeen. Härkösen fotomontaasissa pääosan esittäjälle Anna Valpurille on luotu kahdet kasvot ja näillä molemmilla kasvoilla on sama, mielentyyneyttä osoittava ilme. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Elli Salon Alina on hyvin pelkistetty teksti, eräänlainen sukupuolittunut dikotomia, jossa nainen edustaa hyvyyttä ja voimaa, mies aggressiota ja heikkoutta.

Kansallisteatterin Alina on tehty muoto edellä.

Käsiohjelmassa Salo kertoo kuunnelleensa näytelmää kirjoittaessaan usein Arto Pärtin pianoteosta Für Alina. Salon mukaan Pärtin pianominiatyyri on esimerkki tintinnabuli-tyylistä. Pärt pyrki pelkistämään sointimateriaalin äärimmilleen, keskittymään vain kaikkein välttämättömimpään. Tyyliä on kutsuttu uusyksinkertaisuudeksi.

Ohjaaja Riikka Oksanen puolestaan kirjoittaa näytelmän harjoituksista. Niissä etsittiin aikaa, rauhaa ja hengittävyyttä. Tavoitteena oli limittää asiat toisiinsa niin, että niistä aukeaa kirkas ja selkeä, mutta samaan aikaan monitulkintainen ja aukinainen näyttämökuva.

Kirjailijan ja ohjaajan tavoitteita tuki Auli Turtiaisen pelkistetty, täysin valkoinen lavastus. Myös kaikki rooliasut olivat valkoisia. Muita värejä esitykseen tuotiin Ville Virtasen suunnittelemilla valoilla.

Anna Valpurin, Pyry Nikkilän ja Pirjo Longan näyttelijäntyö oli luonnollisesti linjassa näiden julistettujen tavoitteiden kanssa. Valpuri näytteli näytelmän nimihenkilöä Alinaa, Nikkilä Alinan veljeä Emiliä ja Lonka yhteisöä – henkilöitä, joiden kanssa Alina joutuu kosketuksiin, kun hän ottaa luoksensa asumaan päihderiippuvuudesta kärsivän veljensä.

Oksasen mukaan Alinan toteutuksessa pyrittiin rakentamaan projektiopinta, johon katsoja voi piirtää esitystä seuratessaan oman tarinansa haluamallaan tavalla, peilata näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Etäännyttäminen on teatterissa keino antaa tilaa katsojan omille ajatuksille. Se tehokas keino, sillä etäännyttäminen ei peitä, vaan paljastaa. Eikä se mikä on ilmeistä ole aina erityisen kiinnostavaa.

Salo on lahjakas kirjailija, jonka kuunnelma Hirvimetsä palkittiin Sokeiden kuunnelmapalkinnolla vuonna 2016. Riko Saatsi dramatisoi ja ohjasi Hirvimetsästä Lappeenrantaan todella kiinnostavan teatteriversion viime keväänä.

Salo on aikaisemmin suorittanut maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan venäläinen kirjallisuus. Viime vuonna hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.

Myös Oksanen kuuluu nuoren polven lahjakkaisiin teatterin tekijöihin. Hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi viime vuonna.

Alina oli hienosti ajateltu, mutta hieman kireä ja pingottunut esitys, jossa pyrkimys tiettyyn esteettiseen muotoon on sitonut tekijöiden luovuutta. Salo ja Oksanen ovat epäilemättä yhdessä kaksikko, jolta voi odottaa hienoja taiteellisia läpimurtoja.  

Alina

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Elli Salo

Ohjaus Riikka Oksanen

Skenografia Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Äänisuunnittelu Harri Keijonen

Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä, Pirjo Lonka