Kielipuolen päiväkirja

Intohimoista rakkautta ja hyvää arkea sateenkaariperheessä – Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina, mutta se kerrotaan hyvin kiinnostavalla tavalla

Misa Lommin näyttelemä Elisa muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa Wenla Reimaluodon näyttelemä Saara on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Kuva (c) Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu toisiinsa, perustaa perheen, hankki lapsen ja eroaa sitten vuosia jatkuneesta parisuhteesta.

Maailmankirjallisuus on täynnä vaikuttavia parisuhdedraamoja. August Strindbergin Kuolemantanssissa patriarkaatin tuomasta valta-asemasta käsin mies raatelee vaimoaan ja itseään. Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta pariskunnan mies ja nainen etsivät tietä toistensa luo sofistikoituneen dialogin saattelemana pettämällä toisiaan.

Laura Lehtolan samannimiseen kirjaan perustuvassa näytelmässä rakastavaisia ovat Saara ja Elisa. Tarina on draama, koska se päättyy rakastavaisten eroon, mutta sen tärkein teema on kertoa meille katsojille, että elämä sateenkaariperheessä on sitä sama arkea, jota kaikissa perheissä eletään. Elämä on päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, arkea, jota useimmat meistä pitävät onnellisen elämän perusedellytyksenä.

Minä valitsin sinut on myös sukupolviteatteria. Asenteet seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan ovat tällä vuosituhannella muuttuneet ja vihdoin myös lainsäädäntö. Lehtola ja näytelmän ohjannut Milja Sarkola ovat eläneet omassa elämässään aikuisina tämän muutoksen läpi. Tarinan Saran ja Elisan rakkaus alkoi vuonna 2006 ja parisuhde päättyi eroon 12 vuotta myöhemmin. Tuona aikana asenteiden muuttuminen näkyi muun muassa uudessa sukupuolineutraalissa avioliittolaissa, jonka eduskunta sääti vuonna 2014.

Raikkautta esitykselle antoi voimakas tunne fiktion ylittävästä omakohtaisuudesta. Ainakin minua kiehtoi myös Lehtolan kirjan ja näytelmän ihmiskäsitys. Kukaan meistä ei rakastu lesbon, homoon tai heteroon, vaan toiseen ihmiseen, ainutkertaiseen yksilöön. Me olemme myös seksuaalisen suuntautumisemme ja identiteetin osalta ainutkertaisia. Luonto suosii monimuotoisuutta ja jo puhtaasti biologisessa mielessä maailman kaikki ihmiset sopisivat hyvin marssimaan saman sateenkaarilipun perässä.

Tämä kuulostaa itsestään selvyydeltä, johon myös näytelmän nimi vahvasti viittaa, mutta ei ole sitä edelleenkään uskonnollisen dogmaattisuuteen nojaaville konservatiiveille, joita puoluepolitiikassa edustavat lähinnä kristilliset ja keskusta.

Lehtolan vahvasti kaksiääninen kirja on kuin luotu näytelmän käsikirjoitukseksi. Lehtolan ja Sarkolan yhdessä tekemässä dramatisoinnissa kaunis ja ilmaiseva kieli toistuu näytelmä dialogissa lähes sellaisenaan. Itse tarinaa on sen henkilöiden roolien osalta hieman muokattu.

Elisa (Misa Lommi) muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa näytelmän Saara (Wenla Reimaluoto) on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Elisalla on aikaisempaa kokemusta vain kokeilevista suhteista poikien kanssa. Saara on löytänyt oman seksuaalisen identiteettinsä jo aikaisemmin, mutta tätä ennen suhteet ovat olleet lyhytaikaisia.

Naisten rakastumista kuvaava kohtaus oli hieno ja jotakin tuosta maagisesta hetkestä Lehtola on tavoittanut myös romaanissaan. Me toki tiedämme, mitä autonomisen hermoston säätelemissä sukupuolielimissä tuona hetkenä tapahtuu ja mihin se johtaa, mutta meillä ei edelleenkään ole tarkkaa kuvaa sitä, mitä ihmisen pääkopassa tuolloin tapahtuu.

Luultavasti tuo hulluutta lähentelevä euforia on peräisin samoista meidän persoonallisuutemme muokkaavista aivojen kerroksista kuin itse kullekin ominainen seksuaalinen suuntautuminen ja siten maailmankirjallisuuden ja runouden ylistämä rakkaus lienee vahvin mahdollinen argumentti kaikenlaista seksuaalisuteen tai sukupuoleen liittyvää syrjintää vastaan.

Ensihuuman jälkeen Elisa ja Saara seurustelevat, perustavat perheen, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Kaapista tulo omien vanhempien edessä on toki vaikeaa ja he joutuvat kohtamaan kaikki ne byrokraattiset esteet, joiden ylittämistä keinohedelmöitykseen pääsy yhä vaatii. Leimallista pariskunnan elämälle on kuitenkin tavallisuus, jonka jokainen parisuhteessa elävä tunnistaa.

Tätä arkisuutta korosti lavastaja K. Rasilan ja valosuunnittelija Kari Leppälän lavastuksen realistisuus. Tämän päivän urbaani kaupunkilainen elää elämänsä neljän seinä sisällä. Pyörivän näyttämön liike toi tähän arkeen myös tunteen ajan virrasta.

Elisan ja Saaran henkilökuvat olivat vahvasti tyypiteltyjä. Elisasta maalattiin moderninnykynaisen prototyyppi, opinnoissaan ja urallaan täydellisyyttä tavoitteleva kympin tyttö ja Sarasta boheemi taiteilija.

Kiinnostava yksityiskohta näytelmässä oli tämän tavallisuuden keskellä Elisan ja Saaran suhtautuminen kumppanuusvanhemmuuteen. Se herätti ainakin minussa katsojana kysymyksiä.

Tässä vaiheessa näyttämölle tuli myös tarinan kolmas ääni, sateenkaarisuhteessa elävistä väitöskirjaa tekevä Antti (Pyry Nikkilä), joka haastatteli tutkimustaan varten useaan otteeseen Saaraa. Tämän roolin suhteen Sarkola oli tehnyt outoudessaan todella kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä dramaturgisia ratkaisuja. Nikkilä seisoi useissa kohauksissa näyttämöllä Elisan ja Saaran käymien keskustelujen äänettömänä todistajana.

Draama huipentui kohtauksiin, joissa seksuaalisista turhautumista kärsinyt Saara aloitti intohimoisen suhteen Antin kanssa. Antin maskuliinisuutta korostettiin vielä sillä, että Sara kehui miehen muhkeutta toteamalla, että hänet on tehty tuuman mitoilla kuin Kerimäen kirkko.

Elisa jättää saran ja pari eroaa.

Helsingin kaupunginteatterissa saa nauttia hienosta näyttelijäntyöstä ja niin tälläkin kertaa. Lommin ja Reimaluodon näyttelemissä oli nuoruuden antamaa raikkautta, josta sai hieman huokaillen nauttia. Ihailin jälleen myös Vappu Nalbantoglun hämmästyttävää muuntautumiskykyä.

Sarkola toi ensemblensä kanssa näyttämölle myös kirjan rakastelukohtaukset. Tyyli vastasi kirjan hienostunutta kuvausta ja ainakin katsomon puolella niistä selvittiin silmät sulkemalla (älkää nyt, herra jumala, riisuko toisianne siellä yhtään enempää!). Läheisyyskohtausten koreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen.

Minä valitsin sinut

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.9.2022

Laura Lehtolan romaanin sovitus näytelmäksi Laura Lehtola ja Milja Sarkola

Ohjaus Milja Sarkola

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Wenla Reimaluoto, Misa Lommi, Pyry Nikkilä, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Vappu Nalbantoglu, Henna Raiskinmäki, Natalia Chatta

Muissa rooleissa Pekka Aita-aho, Mia Heimlander, Essi Huovila, Henri Koskela, Laura Lehtola, Jenna Marjanen, Susan Olsson, Jukka Puhakka

Frankie ja Johnny rimpuileva kuun valossa irti elämänpettymysten pakkopaidasta – Tampereen Teatterin parisuhdedraama oli psykologisesti tarkka kuvaus ikuista nuoruutta elävistä aikuisista

Parisuhteessa tärkeätä ei ole vain se mitä sanotaan, vaan myös se miten ollaan. Kiinnostavaa keskiviikon esityksessä oli seurata, miten usein tyly tai suorastaan raaka puhe oli balanssissa Eeva Hakulisen ja Esa Latva-Äijön ilmeiden, eleiden ja fyysisen etäisyyden kanssa. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen teatteri

Tampereen Teatterin Frankie ja Johnny kuun valossa on psykologinen parisuhdedraama. Näytelmässä kaksi yksinäistä elämän syrjäpoluille joutunutta ihmistä etsii itseään ja tietä toistensa luo yhden yön aikana.

Vuonna 1987 kantaesitetty näytelmä oli myöhemmin useilla alan palkinnoilla palkitun näytelmäkirjailija Terrence McNallyn läpimurtotyö, josta tuli todellinen hitti, kun Garry Marshall ohjasi siitä Al Pacinon ja Michelle Pfeifferin tähdittämän elokuvan.

Näytelmän tarina oli rosoinen ja sen kieli ajoittain rujoa katujen kieltä. Vahva dialogi antoi keskiviikon näytöksessä roolit näytelleille Eeva Hakuliselle ja Esa Latva-Äijölle tarttumapintaa. Tulkinoissa oli syvyyttä ja uskottavuutta.

Näytelmän tarina heijastelee 1980-luvun elämäntapaa ja asenteita amerikkalaisessa suurkaupungissa. Näytelmän teemat ovat kuitenkin ihan tätä päivää. Frankie ja Johnny olivat myös Tampereella ikuista nuoruutta eläviä ajelehtijoita, joiden elämässä ei ole ollut suunnitelmallisuutta tai päämäärää.

McNally on rakentanut roolihahmojensa henkilökuvat huolella. Pian neljäkymmentä täyttävä Frankie työskenteli yhä tarjoilijana hampurilaisravintolassa ja häntä noin kymmen vuotta vanhemman Johnnyn elämänpolkua varjosti tuore linnatuomio. Tarinan Johnny oli ammattitaitoinen kokki, joka oli ajautunut rikollisille poluille. Frankien uusiin iskuihin varautunutta kyynistä elämänasennetta taas selitti se, että hän oli aikaisemmin elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa.

McNallyn kehystarinassa Frankie ja Johnny ovat töissä samassa ravintolassa, jossa Johnny aloitta Frankien vikittelyn. Tampereen Teatteriin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen aloitti tarinan kertomisen siitä, mihin romanttiset rakkaustarinat yleensä päättyvät. Frankie ja Johnny ovat viettäneet kiihkeän lemmenhetken Frankien kämpän sängyssä.

Ratkaisu oli onnistunut. Tuosta kiihkeän rakastelun tuottamasta hybriksestä alkoivat näiden kahden ihmisen toisiaan kohtaan tuntemien epäluulojen, torjuntojen ja vähittäisen lähestymisen ketju kohtaus kohtaukselta.

Peruskysymys oli sekä naiivi että se ainoa oikea. Varmasti jokainen ihminen tässä maailmassa tavoittelee onnea, mutta onko se enää mahdollista, jos keski-iän kynnykselle asti eletyt vuodet ovat tuoneet tullessaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä?

Frankie ja Johnny kuun valossa on teos, jota lienee lupa tarkastella myös allegoriana McNallyn omasta urasta näytelmäkirjailijana. Vuonna 1938 syntynyt näytelmäkirjailija ehti kirjoittaa liki 30 vuotta näytelmiä ja tarinoita, joista useimmat käsittelivät seksuaalisten vähemmistöjen elämää ja ihmissuhteita, ennen kuin menestystä ja tunnustusta tuli.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu yhteen huoneeseen. Huoneteatterin formaatti kuvasi hyvin sitä henkistä tilaa, johon tarinan roolihahmot olivat elämässään ajautuneet. Juho Lindströmin lavastus ja Mika Hiltusen suunnittelemat valot ja videot tukivat sovitusta. Näytelmän loppuhuipennuksessa Frankien jossain New Yorkin köyhien asuinalueella sijaitseva pimeä murju muuttui avaraksi ja valoisaksi katunäkymäksi.

Muutos parempaan on aina mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua. Niinpä!

Itse jäin miettimään Hakulisen ja Latva-Äijön vuorovaikutussuhteita näyttämöllä, sitä paljon puhuttua kemiaa. Ehkä varsin pitkälle viety etäännyttäminen oli Iivanaisen ja ensemblen yhteinen tulkinta. Esimerkiksi tekstin koomiset kohtaukset tehtiin ikään kuin jarrutellen.

Frankie ja Johnny kuun valossa

Tampereen Teatterin esitys Frenckellin näyttämöllä 14.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Suomennos Ville Mäkelä

Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö

Ihmiset ovat outoja otuksia ja Teatteri Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle on hullunhauska komedia työpaikkojen arjen kummallisuuksista

Kukapa ei meistä olisi joskus ajatellut, että kahvihuoneessa viereen tupsahtanut työtoveri on jotenkin outo. Teatteri Takomon hullunhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle näitä arjen kummallisuuksia ruoditaan pitkän kaavan mukaan. Oudointa tietenkin on se, että tarvitaan teatterin konteksti näyttämään meille, miten outoja me puhumme ja miten oudosti me käyttäydymme työelämän arjessa. Kuvassa Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Tuomas Rinta-Panttila. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Arki on todella outoa, kun sen oikein oivaltaa. Teatteri Takomon hulluhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle nämä outoudet vietiin aina makaaberin huumorin asteelle asti. Esityksen näkökulma asioihin, joihin me emme tavallisesti edes kiinnitä huomiota, oli poikkeuksellinen ja esityksen käänteet niin yllättäviä, että me katsojat olimme perjantain ensi-illassa välillä tikahtua nauruun.

Akse Petterssonin ohjauksia aikaisemmin nähneet osasivat odottaa, että näyttämällä tapahtuu ennen pitkää aivan kummia juttuja. Niin nytkin tapahtui, mutta ihan kaikkea ei tässä passaa kertoa.

Jäähyväiset kahvihuoneelle on näytelmä, jolla ei käsiohjelman mukaan ole käsikirjoittajaa. Se kertoo Petterssonin tavasta ohjata. Jäähyväiset kahvihuoneelle on korostetutusti taiteilijayhteisön, ensemblen tekemää teatteria. Kohtaukset on improvisoitu ja hiottu harjoitusten aikana esitykseksi.

Jokaisen kohtauksen alussa meille kerrottiin sen numero. Näillä kohtausten numeroilla ei tietenkään ollut mitään kronologista tai muutakaan järjestystä. Ne olivat yksi harjoitusten aikana syntyneistä nokkelista vitseistä. Toki ne olivat myös hienosti ajateltu osa kokonaisuutta. Ne avasivat katsojalle näköalan siihen luovaan prosessiin, josta ensi-illan esitys oli syntynyt.

Moniäänisyys aiheutti tietenkin myös rosoisuutta. Jotkut kohtaukset olivat selvästi hauskempia ja puhuttelevampia kuin toiset. Mutta niin pitääkin olla. Tähän ”epätasaisuutteen” kun liittyy myös lupaus. Katsojat, jotka menevät (ja nyt todella kannattaa mennä) katsomaan esitystä ensi-illan jälkeen saattavat kokea aivan uusia yllätyksiä.

Kokoava elementti näissä jäähyväisissä oli Turkka Inkilän, Taavi Oramon ja Antti Salovaaran bändi Tölöläb. Jopa minunkaltaiseni puolikuuro herkistyi ryhmän puupuhaltimien äänille. Varsinkin fagotti on soitin, jonka äänialassa on Salovaaran kaltaisen taiturin käsissä sydänalassa tuntuvaa kauneutta ja samalla kiehtovaa outoutta.

Arjen outouksien esittelyn aloitti Tuomas Rinta-Panttila pitkällä monologilla. Hän tulkitsi sitä toimiston hiljaista hissukkaa, jolla on unelma. Hän halusi perustaa vielä joskus leipomon Pariisissa. Mies on selvästi se tapetinvärinen rillipää, jonka unelmapuheesta ei tule loppua, jos erehtyy jäämään kuuntelemaan sitä.

Tämä tyyppi on meille kaikille tuttu. Ehkä teatterin piirissä haaveillaan omasta leipomosta Pariisissa tai ainakin viinitilasta Ranskassa. Minun ikäpolveni toimittaja tuntee varmuudella aikakin yhden kollegan, jonka koskaan toteutumattomana haaveena on ollut oman kapakan perustaminen.

Seuraavissa kohtauksissa käytiin läpi kahvihuoneen perspektiivistä ihmisten erilaiset turhautumat harrastukset, työpaikkaromanssit ja muut ihmissuhdeongelmat. Joonas Heikkisen bravuureihin kuului selvästi huijarisyndroomasta kärsivät ihmisen aggressiivinen purkaus. Tämän purkauksen kohteeksi joutui Rinta-Panttilan hiljainen hissukka ja sytyttimeksi räjähdykselle riitti uutinen Wigwam-yhtyeen comebackista.

Tässä kahvihuoneessa järjestettiin myös työpaikkahaastattelu, vietettiin pomon läksiäisiä ja jaettiin potkuja. Mutta varmaan tarvitaan teatterin konteksti, jotta me huomaamme, miten outoja työpaikoilla välillä näissä tilanteissa puhutaan. Niina Hosiasluoman ja Rinta-Panttilan tulkitsema työpaikkahaastattelu saattaisi toisenlaisessa ympäristössä ainakin kuulostaa jopa jotenkin täysjärkiseltä, kahden ensitapaamisella toisiaan luotaavan ihmisen puheelta.

Ehkä työpaikoilla ja mediassa kierroksilla pyörivä puppusanageneraattori on tehnyt meidät kuuroiksi ja sokeiksi sanojen merkityksille.

Aggressiivinen puhe ja käytös, väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu kuuluvat epäilemättä edelleen työelämään ja ehkä niiden osalta oudointa on se, ettei näiden ilmiöiden olemassaoloa aina edes huomata. Esityksessä on mukana esimerkiksi kohtaus, jossa Heikkisen näyttelemä pomo uhkaa tirvaista potkut saanutta alaistaan Rinta-Panttilaa turpaan, koska tämä ei ole vielä ymmärtänyt kipin kapin häipyä työpaikalta.

Makaaberiksi esityksen huumori muuttui osiossa työtapaturmat. Kohtaus oli Heikkisen bravuuri ja päättyi lopulta silmänsyöntien ja suolien penkomisen jälkeen siihen, että tämä työpaikan jokamies murhaa kaksi työtoveriaan.

Suorastaan ilkeää Petterssonin ja kumppaneiden huumori oli kohtauksessa, jossa oltiin työpaikan pikkujouluissa. Toki sen oudompia otuksia ei täällä maankamaralla taida tallustella kuin uutta nuoruuttaan elävät yli viisikymppiset.

Sukupolvien välinen kuilu repäistiin lopullisesti auki kohtauksessa, jossa kahvihuoneeseen pelmahti viisi Y-sukupolven naisoletettua. Käsiohjelma ei kerro, ketkä teoksen valmistamisessa mukana olleista nuorista naisista olivat näyttämöllä, mutta otaksu, että heidän nimensä löytyvät tältä listalta.

Hosiasluoman, Heikkisen ja Rinta-Panttilan näytteleminen oli jollain tavalla hyvin vapautunutta. Varsinkin Rinta-Panttilan hieno mimiikka teki vaikutuksen. Pienet eleet ja kasvojen himan alakuloiset, sisäistä hämmennystä ilmaisevat ilmeet toivat mieleen mykkäelokuvan suurista tähdistä Stan Laurelin.

Vuonna 1984 syntynyt Pettersson on hankkinut mainetta teatterin uudistaja. Olen nähnyt aikaisemmin hän ohjauksensa Arki ja kauhu Q-teatterissa ja Jeppe Niilonpoika Tampereen Työväen Teatterissa. Molemmat tekivät vaikutuksen. Tokiossa kansainvälisissä filosofian olympialaisissa teini-ikäisenä pronssia ottanut Pettersson hallitsee meemien kielen.

Pettersson on toiminut vuodesta 2013 Teatteri Takomon taiteellisena johtajana. Jäähyväiset kahvihuoneelle on hänen jäähyväisohjauksensa. Vuoden 2022 alusta Teatteri Takomon taiteellisena johtajana on toiminut ohjaajadramaturgi Anna-Mari Karvonen.

Jäähyväiset kahvihuoneelle

Kantaesitys Teatteri Takomossa 9.9.2022

Ohjaus Akse Pettersson

Näyttelijät Niina Hosiasluoma, Joonas Heikkinen, Tuomas Rinta-Panttila

Tölöläbin muusikot Turkka Inkilä, Taavi Oramo, Antti Salovaara

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Lavastus Tilit Antamat, Sanna Levo

Valosuunnittelu Kristian Palmu

Valosuunnittelun assistentti, valoajot Pinja Kokkonen

Lavastuksen rakennus Sanna Levo, Tilit Antamat, Tiia-Sisko Rasilainen, Kaba Assefa, Aleksi Karjalainen

Teoksen valmistelussa mukana Denisa Snyder, Milla Tissari, Kate Lusenberg, Milla Kaitalahti, Susanna Hyvärinen, Milla Kuikka, Greta Lingnell, Eeva Kaihola

Huikean hieno näyttelijäntyö antoi Jumalaisen näytelmän nimelle täyden katteen – Juha Hurmeen ensemblen absurdi komedia oli älyllisesti haastavaa ja hykerryttävän hauskaa teatteria

Jumalainen näytelmä on komedia. Torstain ensi-illan kaikkein sykähdyttävin kohtaus oli kuitenkin se seesteinen hetki, jolloin Tomi Alatalo kertoi Habib Beyn roolihahmossa vanhan tarinan omaa seurakuntaa ympärilleen keräävästä miehestä. Alatalon hienostunutta mimiikkaa oli lumoavata seurata. Jopa valokuva välittää tässä myös sen voimakkaan läsnäolontunteen, joka ympäröi näyttämöllä Alataloa ja Cécile Orblinia. Taustalla Eetu Känkänen, tarinan kaivausten epäonnistumisesta masentunut Valter Juvelius. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri

Espoon Kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä oli älyllisesti haastava ja sellaisena hykerryttävän hauska, absurdi komedia. Juha Hurme on suomalaisen teatterin mestari, joka osaa asiansa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana.

Torstain ensi-illassa meitä katosojia hemmoteltiin huikean hienolla näyttelijäntyöllä. Tahti oli niin kova, ettei tällainen hidasjärkinen hämäläinen aina ehtinyt edes nauraa. Esitys toi mieleen englantilaisen Monty Python -ryhmänryhmän parhaat työt 60-luvulta.

Käsiohjelmassa Hurme kertoo, ettei Jumalaista näytelmää olisi ilman Timo R. Stewardin kirjaa Valter Juveliuksesta. Hurmeen mukaan Stewardin tietokirja on alansa valio, joka selvittää kiintoisasti ja oivaltavasti Juveliuksen retket ja harharetket Liitonarkkua jahtaamassa.

Miten vuonna 2020 ilmestyneestä tietokirjasta Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys syntyi näyttämölle absurdi komedia? Oma tulkintani menee suurin piirtein näin: Todellisuus ei ole koskaan absurdi. Absurdia on se tunteiden, uskomusten ja tiedon epälooginen sekasotku, joka velloo itse kunkin pääkopassa. Me kutsumme tätä sotkua maailmankuvaksi. Tämä kaaos, johon vain yhteisöllisyys tuo ajoittain järjestystä, pakottaa meidät tekemään kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja duunaamaan kaikkea muutakin hupsua kehdosta hamaan hautaan asti.

Hurmeen mukaan Stewardin tietokirjan suuria ansioita on tieteenfilosofinen pohdiskelu tiedon ja uskon liikkuvista rajoista. Kirja antoi Hurmeelle yksien kansien välissä kaikki palikat, joita tarvittiin näytelmän kirjoittamiseen.

Juvelius oli runoilija, tutkija ja kääntäjä, joka tunnetaan ehkä parhaiten Valter Juvana Karjalan kunnailla kansansävelmän sanoituksesta. Hän oli elinaikanaan kiistelty hahmo, josta aikalaiset tekivät pilkkaa. Juveliuksesta tehdyistä pilakuvista yksi on painettu myös esityksen käsiohjelmaan.

Hurmeen ja hänen ensemblensä lähestymiskulma on lajityypistä huolimatta kunnioittava. Sen näkee jo komedian nimestä. Se on suora sitaatti maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuimmasta teoksesta, Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä. Ei ole varmasti myöskään sattuma, että Hurme on ottanut näytelmään tarinan keskiöön Juveliuksen lukuisista käännöstöistä hänen suomennoksensa Goethen Faustista. Vaikka vuonna 1916 ilmestynyt suomennos ei ehkä ollut ihan priimaa, se osoitti, ettei sankarimme pelännyt haasteita.

Tämä lähestymiskulma on vuosien varrella tullut tutuksi Hurmeen näytelmistä, joiden pohjalla on hyvin humaani ihmiskäsitys.

Valter Juvelius syntyi 1865 Pyhäjoella. Johan Henrik Juveliuksen ja Ida Mari Juveliuksen perheeseen syntyi kaikkiaan seitsemän lasta ja tämä sisarusparvi muodosti oikean lahjakkuuksien kasauman. Hurme on ottanut nimekkäitä kirjailijoita ja virkamiehiä vilisevästä sisarusparvesta näytelmää roolihahmoksi Valterin ohella vain diakonissa ja lähetyssaarnaaja Ester Juveliuksen. Muut kirjailijaveljet ja siskot on korvattu taiteilijayhteisössä tekemällä Kasimir Leinosta, Eino Leinosta ja L Onervasta roolihenkilöinä Valterin kavereita.

Kiinassa lapsiaan hyvällä ja tarvittaessa myös pahalla opintielle ja omaan tahtoonsa pakottavia naisia kutsutaan tiikeriäideiksi. Hurmeen komedian maanmittari Johan Juvelius on tässä mielessä omaa patriakaalista mahtiaan pullisteleva suomalainen sonni, joka yrittää piiskata poikaansa itse valitsemalleen elämänuralle. Antti Laukkarinen teki tästä gargantualaisiin mittoihin nousseesta hahmosta ainutlaatuisen yhdistelmän SF-elokuvien nostalgiaa ja uuden ajan turhapuroilua.

Komedian ensimmäisessä näytöksessä oltiin Valterin väitöskirjajuhlissa. Väitöskirjassaan Juvelius tutki vanhojen hebreankielisten tekstien tulkintojen kautta juutalaisten aikakäsitystä. Sellaista tekstianalyysiä pidettiin viime vuosisadan alussa vielä ihan pätevänä tapana tehdä tieteellistä tutkimusta. Eikä siinä suhteessa ole välttämättä tapahtunut mitään oleellista muutosta. Yhä edelleen vanhoihin kirjallisiin lähteisiin perustuva historiantutkimus pitää ensisijaisena totuutena sitä, mitä kunkin aikakauden eliitti on katsonut tarpeelliseksi kertoa tai kehdannut valehdella.

Tieteenfilosofian ja uskon kompleksi suhde ruumiillistui näyttämöllä Valterin roolihahmossa. Eero Känkäsen näyttelijäntyö oli huimaa seurattavaa. Se alkoi Valterin ja isä Juveliuksen yhteenotolla ja jatkui hulluuteen asti viedyllä hurmoksella, jossa katalysaattorina toimi Cécile Orblinin näyttelemä hurraauskovainen sisar Ester.

Näyttelijöiden asemointi näyttämöllä, ilmeet, eleet, lavastus, valaistus…täydellistä!

Käytössä oli komedian koko keinovalikoima slapstick-komiikasta lähtien. Intensiteetti ja volyymi nostettiin kattoon öisessä kohtauksessa, jossa Valter kertoo sisarelleen ja ympärilleen kokoontuneille ystävilleen suuren salaisuuden: Hän oli selvittänyt vanhojen tekstien avulla, minne juutalaisuuden keskeinen symboli, Liitonarkku on kätketty.

Väliajan jälkeen me löysimme itsemme Jerusalemista, jossa Valterin ja Esterin johtama retkikunta etsi arkkua kaivausten avulla. Retkikunnan kansainvälisiä vahvistuksia edustivat Roosa Söderholmin näyttelemä kaivuusyndikaatin operatiivinen johtaja ja kansainvälinen seikkailija Montagu ”Monty” Parker ja Laukkarisen näyttelemä Parkerin ystävä, selvänäkijä Otto von Bourg. Paikallisia voimia taas edustivat Jerusalemia hallinnoivan Osmani-hallituksen virkamies, kaivausten valvoja Habib Bay (Tomi Alatalo) ja dominikaanimunkki, argeologi, kaivuuhankkeen kartoittaja ja dokumentaristi isä Vincent (Jenni Ojutkangas).

Tunteista lähtevän motivaation ja rationaalisen ajattelun ristiriita syveni kohti koomista huipentumaa, jota ei itseasiassa koskaan tullut. Valter masentui kaivausten epäonnituttua ja Esterin uskonnollinen hurmos ja hulluus vain syvenivät. Lopullisen konfliktin sai aikaan näytelmän Parker, joka omavaltaisilla otteillaan sai aikaan mellakan kaupungissa. Retkikunta joutuu pakenemaan hippulat vinkuen Jerusalemista.

Väillä ehdittiin toki puhua myös maallista nautinnoista, siitä miten taivasosuutensa voisi viimeisessä härässä vaihtaa kupilliseen hyvää kahvia ja saada näyte urheiluhulluudesta.

Toisen näytöksen todellinen kulminaatiopiste oli kuitenkin seesteinen kohtaus, jossa Habib Bay kertoi tarinan islaminuskon synnystä. Tuota tarinaa en ole koskaan lukenut tai kuullut. Ehkä sekin löytyy Stewardin kirjasta. Tuo kiehtova tarina meni minulta nytkin myös hieman ohi, koska suorastaan lumouduin roolin esittäneen Alatalon hienostuneesta mimiikasta. Alatalon ja hänen tarinaansa Esterin hahmossa kuunnelleen Orblinin läsnäolo näyttämöllä tuntui tuon kohtauksen aikana sydänalassa asti.

Esitys alkoi ensemblen tulkinnalla Juveliuksen (Juvan) Karjalan kunnaista. Alussa tätä kansansävelmää esitettiin kahden kanteleen (autoharpin) säestyksellä, sitten kierroksia lisättiin bändikokoonpanolla. Iida Savolaisen liitti sovituksellaan viime vuosisadan alun ajan hengen meidän aikaamme.

Edellä mainitusta kunnioittavasta lähestymiskulmasta kertoi tietenkin myös se, että kaksi näytelmän lauluista perustui Juveliuksen (Juvan) tekemiin suomennoksiin Zacharis Topeliuksen runosta Totuuden helmi ja Gustav Frödingin runosta Läpi kalterin?.

Savolainen on säveltänyt musiikin näihin lauluihin samoin kuin Juha Hurmeen sanoittamaan biisiin Älä pelkää jumalaa ja L Onervan runoon Tropiikin alla.

Bändi koostui näyttelijöistä. Sähkökitaraa soitti Alatalo, autoharpia Känkänen, rumpuja Laukkarinen, kulkusia ja autoharpia Ojutkangas, autoharpia ja viulua Orblin ja sähköbassoa Söderholm.

Näyttelijän tulkinnat biiseistä ovat vielä aivan oma lukunsa. Niitä on tässä minun kyvyilläni turha lähteä kuvailemaan. Esimerkiksi Ojutkankaan tulkinta Totuuden helmestä oli jotakin, jonka jokaisen kannattaa mennä kokemaan ihan itse. Koreografina tämän biisin toteutuksessa on toiminut Saara Hurme.

Jumalainen näytelmä

Kantaesitys Espoon Kaupunginteatterissa 8.9.2022

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme

Musiikin sävellys ja ohjaus Iida Savolainen

Lavastus ja pukusuunnittelu Raisa Kilpeläinen

Valosuunnittelu Jarkko Lievonen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Kaija Heijari

Rooleissa Eetu Känkänen, Cécile Orblin, Antti Laukkarinen, Rosa Söderholm, Tomi Alatalo ja Enni Ojutkangas

Suomi maalattiin maailmankartalle Pariisin maailmannäyttelyssä – TTT:n Momentum 1900 musikaali kertoi tarinoita noista kultakauden taiteilijoista ja paljosta muusta – 120-vuotiaan teatterin vahvat perineet näkyivät puheliaassa musikaalissa

Tämän päivän momentum tuli näkyväksi upeasti toteutettussa loppukohtauksessa, jossa sininen planeetta nousi sydämenlyöntien tahdissa meidän katsojiemme silmien eteen. Kuvassa keskellä Ville Vallgrenin ja Nikolai II:n roolit näytellyt Martti Suosalo. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Momentum kertoi tarinoita kultakauden kuvataiteesta ja tuon ajan suomalaisista taitelijoista. Tähän tarinointiin sopi hyvin, että meidän katsojien mielikuvitusta ruokittiin toinen toistaan hienommilla näyttämökuvilla.

Näissä kuvissa eli ja hengitti viime vuosisadan alun Pariisi, jonne kymmenet miljoonat ihmiset olivat saapuneet ihailemaan vuoden 1900 Maailmannäyttelyä, alkavan valon ja ilon vuosisadan tulevaisuudenlupauksia, tekniikan ja taiteen suuria saavutuksia.

Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 musikaali oli ainakin siinä mielessä hyvin omintakeista musiikkiteatteria, että siinä puhuttiin enemmän kuin laulettiin. No tämä on nyt ehkä liioittelua, mutta esityksen hallitseva elementti tarinan kannalta oli joka tapauksessa suomalaisen teatterin perinteinen vahvuus, ajatuksella kirjoitettuun tekstiin perustuva dialogi.

Minulla on vahvoja nuoruuden mielikuvia siitä, että näin Tampereen Työväen Teatterissa tehtiin vaikuttavaa musiikkiteatteria jo 70-luvulla. Keskiviikon ensi-illassa tukeuduttiin ehkä juuri näihin perinteisin ja miksei olisi tukeuduttu, kantaesitys oli teatterin 120-vuotisjuhlien juhlanäytäntö.

Esityksen nimi loi ainakin minun mielessäni suuria ennakko-oletuksia esityksen tematiikasta. Minusta nämä odotukset myös lunastettiin vaikuttavassa loppukohtauksessa. Siinä maahan vaipuneiden, mustiin asuihin pukeutuneiden tanssijoiden ja meidän katsojien silmien edessä näyttämön suurelle griinille kohosi sydämenlyöntien tahdissa sinisen sävyissä kylpevä palaneetta, Maa, meidän yhteinen kotimme.

Sirkku Peltolan ja Heikki Salon Momentum kelpaisi myös partituuriksi Eeva Konnun säveltämälle kohtalonsinfonialle. Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan, millainen esitys Momentumista olisi tullut, jos esityksen hallitsevaksi elementiksi olisi nostettu Konnun vaikuttava musiikki.

Tarinassa Suomen taiteen kultakauden taiteilijoista Ville Vallgren (Martti Suosalo), Albert Edelfelt (Janne Kallioniemi), Beda Stjernschantz (Pihla Pohjolainen), Ellen Thesleff (Pauliina Saarinen), Akseli Gallen-Kallela (Hiski Vihertörmä) ja Eliel Saarinen (Juha-Matti Koskela) pystyttivät maailmannäyttelyssä Suomen palkittua näyttelysalonkia. Käsillä oli paitsi suomalaisen taiteen momentum, myös käännekohta suomalaisten kansallistunteen heräämisessä.

Petri Kauppisen koreografia antoi aihetta monenlaisiin tulkintoihin. Sateenvarjojen tai päivävarjojen kanssa tanssivat pariisilaiset olivat osa näyttämölle loihdittua vuoden 1900 Pariisin miljöötä. Toisaalta näyttämöllä nähtiin myös mustiin pukeutuneita hahmoja. Nimetöntä köyhää kansaa? Ehkä. Tai ennustuksia ”valon ja ilon” vuosisadan tapahtumista? Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Kukaan heistä ei kuitenkaan nouse tarinan päähenkilöksi, vaan tarinan keskiöön Peltola ja Salo ovat ensemblensä kanssa nostaneet paviljongin rakennustöihin Suomesta komennetut työmiehet, veljekset Eliaksen (Saska Pulkkinen) ja Kustaan (Jussi-Pekka Parviainen) sekä yläluokkaisesta perheestä lähtöisin oleva Vernan (Emilia Keskivinkka). Lajityyppiin oleellisesti kuuluu tietenkin esitystä kantavassa tarinassa Eliaksen ja Vernan epäsäätyinen romanssi.

Pariisin maailmannäyttelyssä juhlittiin tieteen ja taiteen suuria riemuvoittoja. Ne antoivat lupauksia. Tulevaisuus kuului valolle ja ilolle. Tätä tulevaisuudenuskoa Salon sanoittamissa lauluissa suorastaan alleviivattiin moninkertaisilla toistoilla.

Tänään me tiedämme, miten siinä kävi. Pariisin maailmannäyttelystä alkanut uusia vuosisata toi tullessaan toki elintason nousun, mutta myös kaksi ihmiskunnan tähän asti tappavinta sotaa. Uusi vuosisata toi historian näyttämölle fasismin ja kommunismin sekä näiden aatteiden valtaan nostamat hirviöt, uhrilukujen perusteella kaksi hirveintä hirmuhallitsijaa ikinä.

Esityksen puhutteleva loppukohtaus antoi ymmärtää, että me elämme jälleen historiallista hetkeä. Kaikki korkeakulttuurit ihmiskunnan historiassa ovat tuhoutuneet tähän mennessä luonnonolosuhteiden muutoksesta johtuvissa ekokatastrofeissa. Ihmisten kulloinkin käyttämä teknologia on usein vauhdittanut tätä muutosta. Nykyinen, fossiilisen energian käyttöön perustuva teknokulttuuri on globaali ja siksi myös sen aiheuttamat muutokset ilmastossa ja maapallon biosfäärissä koskevat meitä kaikkia.

Me emme vain tiedä, onko ratkaiseva käänne, momentum jo tapahtunut.

Käsiohjelmassa Peltola kertoo produktion valmisteluun ja kypsyttelyyn kuluneen viisi vuotta. Siinä ajassa Peltolan, Salon ja koko ensemblen jäsenten ajatuksiin ja lopulta käsikirjoitukseen on ehtinyt torstaina koetun perusteella kertyä monenlaisia aiheita. Viime vuosisadan alun yhteiskunnalliset olot ja patriarkaaliset asenteet ovat antaneet kirjoittajille näkökulmia ja perspektiiviä yhteiskunnallisen eriarvoisuuteen, luokkaristiriitoihin ja naisten asemaan. Momentum ei silti ole historiaa kuvaava näytelmä. Sellaiseksi tekijöiden näkemykset ovat kulkeneet liikaa etukenossa.

*Momentumien lauluissa Vernan roolin näytelleen Emilia Keskivinkkan (kuvassa keskellä) hieno, koulutettu lauluääni pääsi oikeuksiinsa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri*

Vuonna 1960 syntynyt Peltola ja vuonna 1957 syntynyt Salo kuuluvat samaan idealistien sukupolveen kuin tämän kirjoittaja. Heitä hieman vanhempien, suurten ikäluokkien idealismi jähmettyi 70-luvulla varsinkin teatterin piirissä kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi. Näytelmän roolihamoista tulisieluinen kommunistiagitaattori Larissa (Petra Ahola) ei kuitenkaan edustanut tätä stalinismiksi jäykistynyttä elitismiä ja vielä enemmän aito idealisti oli näytelmässä työväen aatteen omaksunut Kustaa.

Idealismin loppua kuvasi puolestaan esityksen räjähtävä draaman huipennus.

Momentum oli suurista paloista koottu kokonaisuus ja ehkä siksi Peltolan ohjausta vaivasi lievä raskassoutuisuus. Esityksestä puuttui tarkan ajoituksen ja nopeiden siirtymien antamaa vääntöä, momenttia.

Lavastatuksen suunnitelleen Hannu Lindholmin ja valot sekä videot suunnitelleen Eero Auvisen näyttämökuvat olivat kuten alussa sanoin todella vaikuttavia. Myös Petri Kauppisen koreografia, nuo ”Cherbourgin sateenvarjot” olivat oleellinen osa esityksen visuaalista kokonaisuutta. Parhaan kuvan upeasta skenografiasta saa varmasti, jos hankkii paikan suuren näyttämön keskivaiheilta. Yläkatsomon piippuhyllyllä lavastukseen kuuluvien valokuvien kolmiulotteisuus menettää visuaalista tehoaan, perspektiivi katoaa.

Toisaalta Lindholmin lavasteiden harmaa ja tummanpuhuva väriskaala ja Auvisen valojen luomat kovat kontrastit kertoivat omalla tavallaan esityksen tarinan ytimeen sijoitetuista merkityksistä. Samasta kertoivat myös Kauppisen luomat tanssit. Tanssijat olivat sekä nimettömiä pariisilaisia, osa ajankuvaa ja miljöötä, ja mustiin pukeutunutta köyhää kansaa tai uhkaavia ”tuonenlähettiläitä”.

Momentum on esitys, jossa oli syvä juonne siihen peruskallioon, jota me kutsumme todellisuudeksi ja paljon taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta pohtivaa sisältöä. Hieman raskassoutuisen lajityypin tekijät sortuvat joskus pateettisuuteen. Momentumissa tätä vaaraa torjuttiin tarmokkaasti huumorilla.

Ikivanha anekdootti tai kasku teatterin piirissä on kertomus, jossa renessanssiruhtinas antaa katkaista narrinsa kaulan, koska tämä ei huvita häntä. Kasku kertoo yleisön ja teatterin tekijöiden suhteesta yhä jotakin. Yleisö on koskematon. Momentumissa näytelmän Edelfelt näkee painajaisunen, jossa tsaari Nikolai II laittaa hänen päänsä pölkylle. Ei siksi, että Edelfelt haaveilee Suomen itsenäisyydestä, vaan siksi, että Nikolain mielestä Edelfelt on huono taiteilija. Kohtaus oli Nikolaita esittäneen Suosalon bravuuri.

Hauska oli myös kohtaus, jossa Suosalo Vallgrenin roolissa haaveili siitä, että myös tulevat sukupolvet löytäisivät hänen taiteensa ja arvostaisivat sitä. Taustalla kohtauksessa jääkiekkointoilijat kiipeilivät Suomen MM-kultaa juhliessaan Vallgrenin veistämän Havi Amandan päällä.

Peltolan löytöihin kuului myös kommunistien utopia sähköistämisestä. Tässä utopiassa ei sähköistetä vain tehtaita ja koteja, vaan sähköllä toimivat myös maatalouskoneet ja liikennevälineet junista autoihin (!).

Ensi-illassa juhlittiin paitsi teatterin vuosipäivää, myös Lindholmin yli 50 vuotta kestänyttä uraa hänen töistään kertovalla näyttelyllä. Näyttely ja Momentumin lavastus antoivat kuvan arkkitehdistä, strukturalismista innoituksensa saavasta taiteilijasta, jonka töille tunnusomaisia ovat voimakkaat , jos ei nyt aivan taivasiin niin ainakin kohti lavastetornin kattoa kurottavat vertikaaliset linjat.

Momentum

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.9.2022

Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola

Sävellys Eeva Kontu

Lululyriikka Heikki Salo

Ohjaus Sirkku Peltola

Musiikin sovitus Tony Sikström, Paavo Malmberg ja Eeva Kontu

Jousikvartettisovitukset Marko Hilpo

Kapellimestari Tony Sikström

Koreografia Petri Kauppinen

Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu, kampausten ja maskien suunnittelu Marjaana Mutanen

Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Rooleissa Saska Pulkkinen, Emilia Keskivinkka, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Petra Karjalainen, Aimo Räsänen, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää, Marissa Lattu

Tampereen Teatterin Anastasia oli visuaalista ilotulitusta – Eikä tarina tsaarin kadonneesta tyttärestä ole loppuun kaluttu luu – Tarinan älykäs ja rohkea nainen käy esimerkiksi Y-sukupolven milleniaalista

Pia Plitz oli kuin luotu Anastasian rooliin. Hänessä ruumiillistui tämän vuosituhannen naiskuva, älykäs ja rohkea Y-sukupolven milleniaali. Näitä uuden ajan selviytyjiä ja menestyjiä me näemme mediassa lähes päivittäin niin ministereinä kuin tieteen, talouden ja taiteen korkeasti koulutettuina asiantuntijoina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Anastasia otti katsojan tajunnasta niskalenkin heti kättelyssä. Nopeat leikkaukset kohtauksesta toiseen ja toinen toistaa seuraavat suorastaan tyrmäävän hienot näyttämökuvat veivät tarinaa, tätä aikuisten satua vauhdilla. Kolmiulotteisia hologrammeja on osattu peilien avulla luoda näyttämölle pitkään, mutta Anastasiassa uusi digitaalinen tekniikka antoi näille illuusioille aivan uusia ja ällistyttäviä ulottuvuuksia.

Suomalaisen musiikkiteatterin kultasormi Samuel Harjanne tietää, miten Broadwayn hitit pitää tehdä. Todellista silmäkarkkia olivat koreografi Chris Whittakerin johdolla luodut tanssikohtaukset, jotka huipentuivat sitaattiin Pjotr Tšaikovskin baletista Joutsenlampi.

Musikaali perustuu 20th Century Foxin tuottamaan samannimiseen piirroselokuvaan.

Anastasian aikaan saama lumous perustui kohtausten tarkkaan ajoitukseen. Tässä vaikeassa tehtävässä esityksen ohjanneella Harjanteella on ollut tukenaan vahva ja osaava tiimi. Anastasian visuaalinen ilotulitus on syntynyt lavastuksen suunnitelleen Marjatta Kuivaston, valot suunnitelleen Raimo Salmen, esityksessä käytetyt videot suunnitelleen Toni Haarasen ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan yhteistyönä. Äänisuunnittelusta ovat vastanneet Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin.

Aivan ratkaiseva on tietenkin ollut myös perjantain kutsuvierasesityksessä kapellimestari Marko Hilpon työ. Esityksessä kohtausten valoja, ääniä ja lavasteita liikuttavia nostimia voidaan ohjata tietokoneeseen ohjelmoidun aikataulun mukaan äärimmäisen tarkasti, mutta elävän orkesterin edessä tahtipuikko on edelleen tiukasti kapellimestarin hyppysissä.

Sama pätee tietysti harjoitusten osalta koreografi Whittakerin luovaan työpanokseen esityksen kokonaisuuden hyväksi. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä kaikki näytti menevän niin sanotusti putkeen.

Anastasia alkoi näyttävällä tanssikohtauksella, jossa Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut pääsivät oikeuksiinsa koko loistossaan. Marjatta Kuivaston suunnittelema lavastus vei tässä kohtauksessa ajatukset toiseen Venäjän tsaareihin liittyvään arvoitukseen. Leningradin porteille edenneet saksalaiset ryöstivät Katariinan palatsin Pihkahuoneen meripihkasta muovaillut reliefit toisen maailmansodan aikana ja nämä aarteet ovat yhä kadoksissa. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Koronaepidemian jälkimainingeissa teatterit ovat intoutuneet tekemään näyttäviä ja kalliita musikaaleja. Niissä purkautuvat paineet kuukausien ja jopa vuosien kestäneen piinan jälkeen, kun teatterien on ollut pakko sulkea ovensa kokonaan tai ainakin rajoittaa voimakkaasti katsojamääriä.

Jäin pohtimaan, miksi Tampereen Teatteri on valinnut produktiokseen juuri Anastasia eri vaihtoehdoista. Anastasia on aikuisten satu, jossa on sekä syvästi traagisia että tragikoomisia elementtejä. Tsaari Nikolai II:n ja häneen perheensä kohtalo liittyi viime vuosisadan alkupuolella ensimmäisestä maailmasodasta alkaneeseen valtavaan tragediaan ja tavallaan tämä äärimmäisen surullinen ja kauhistuttava tarina jatkuu yhä Venäjällä.

Murhaajat ovat jälleen vallankahvassa.

Tragikoomista on se, että lukuisat huijarit ovat joko tietoisesti tai jonkinlaisen psykoosin vallassa tekeytyneet Anastasiaksi. Tunnetuin heistä on vuonna 1920 Berliinissä julkisuuteen tullut puolalainen Anna Andersson.

Anastasian legendasta on tehty myös elokuvia, joista se toiseksi tunnetuin meille tämän ajan ihmisille on Ingrid Bergmanin tähdittämä pukudraama, joka sai ensi-iltansa vuonna 1956. Tsaari Nikolai II:n nuorimman tyttären kohtalo ja siitä syntyneet huhut ovat olleet populaarikulttuurin kestoaihe. Loppuun kaluttu luu ei Anastasian tarina ei silti ole. Ehkä käsikirjoittajana hittejä tehtaillut Terrence McNally on vielä vanhoilla päivillään vaistonnut jotakin oleellista ajan hengestä.

Anastasia on musikaalina tuore tapaus. Se kantaesitettiin vuonna 2017, tosin ei Broadwaylla, vaan Hartfort Stagella ”Jerry Cottonin kotikulmilla” Connecticutissa. McNally on käsikirjoituksessaan hahmotellut aidon Y-sukupolven milleniaalin. Anastasian sankari on nuori, älykäs ja rohkea nainen, joka raivaa tiensä läpi mahdottomien vastusten. Hän haavoittuu teloittajien luodeista ja kävelee silti Jekanderinburgista Siperian halki Pietariin, voittaa hyväksikäyttäjät puolelleen ja hankkii itselleen kaipaamansa tunnustuksen ja arvostuksen. Vain tarinan romanttinen loppu oli setämäinen. Anastasia otti mieluummin hieman nuhruisen prinssinsä kuin puoli valtakuntaa.

Tällaiselle tarinalle on nyt kysyntää. Miten muuten me selitämme itsellemme esimerkiksi oman pääministerimme lähes käsittämättömän, maailmanlaajuisen medianäkyvyyden ja suosion sosiaalisessa mediassa.

Ainakin tästä näkökulmasta Pian Piltzin valinta musikaalin päärooliin on ollut oikea ratkaisu. Sanna Marinia on syytetty tämän tästä etäiseksi ja kylmäksi, teflonpintaiseksi poliitikoksi. Samoja määritteitä voisi tässä kontekstissa käyttää myös Plitzistä näyttelijänä. Kysymys ei ole kutenkaan hänen taidoistaan näyttelijänä, vaan sukupolvien välisitä eroista.

*Ville Majamaa ja Kaisa Hela näyttelivät tällaiseen tarinaan tyypillisesti kuuluvaa koomista paria tavalla, joka oli välillä varastaa koko show’n. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri*

Näyttelijäsukupolvien välinen ero tuli selkeästi esiin kohtauksessa, jossa leskikeisarinnaa, Nikolai II:n äitiä Maria Fjodorovnaa näytellyt Sinikka Sokka ja Plitz istuivat sängyllä juttelemassa. Sokan jokaisesta repliikistä tällainen vanha homekorva sai ponnistelematta selvää parven kolmannella penkkirivillä. Plitzin vuorosanojen sisältö jäi hieman arvailujen varaan.

Kysymys ei välttämättä ollut puhetekniikan eroista, vaan intonaation eroista. Suomen kieli muuttuu parhaillaan hurjaa vauhtia. Eivätkä vain sanat ja niiden merkitykset muutu, vaan todennäköisesti myös meidän tapamme puhua muuttuu sukupolvesta toiseen.

Anastasia oli kunnon musikaalin tapaan maustettu myös komiikalla. Ville Majamaa (esityksen Vlad) ja Kaisa Hela (Lily) näyttelivät esityksen koomiset kohtaukset tavalla, joka oli varastaa koko show’n tämän parin nimiin.

Anastasiaan on kiinnitetty joukko ammattitanssijoita, näin otaksun, mutta myös teatterin näyttelijät taipuivat hienosti esityksen vaativiin korograafisiin askelkuvioihin. Yhteistyökumppanina on ollut Harjanteen oman yritys Harjanne Company Ltd Oy.

Laulutaitojen osalta ensemblen sisällä on vaihtelua. Mutta ainakin apulaiskomisario Glepin roolin esittäneen Joel Mäkisen äänessä oli sekä voimaa että tulkintaa.

Työläiden ja huikean kalliiden musikaalien tuottaminen on riskibisnestä niin New Yorkissa kuin Tampereellakin. Amerikkalaisessa viihdeteollisuudessa riskejä pyritään hallitsemaan kierrättämällä hyviä ideoita ja vetäviksi osoittautuneita tarinoita. Kun tarina ja siihen liitetyn musiikin tarttuvuus on testattu elokuvassa, ollaan ainakin jossain määrin tukevalla pohjalla. Anastasiassa Stephen Flahertyn säveltämä musiikki ja Lynn Ahrensin sanoitukset ovat varmasti tässä mielessä A-luokan kamaa.

Tampereen Teatterin kannalta riskiä on ehkä lisännyt se, että Venäjä on edelleen yhtä arvaamaton kuin reilut sata vuotta sitten, jolloin bolsevikit murhasivat Nikolai II:n ja hänen perheensä. Me kavahdamme juuri nyt kaikkea, mikä edes etäisesti liittyy Venäjään. Toisaalta Anastasian kaltainen aikuisten satu on juuri oikeaa mielen lääkettä vallitsevassa pelon ilmapiirissä.

Meillä on oikeus välillä myös unohtaa todellisuus, vaikka se on ehkä juuri nyt tanssia yli hautojen. Itse odotan jo malttamattomana, että Tampereen Teatterin kantaesitys Stalin kuolemasta tulee ensi-iltaan. Jotkut väittävät, ettei Venäjää voi ymmärtää. Stalinin kuoleman elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaneet Armando Iannucci, David Schnaider ja Ian Martin osoittivat Innuccin ohjaamalla komedialla, että kyllä Venäjää ja venäläisiä voi ymmärtää ihan mainiosti.

Tampere on teatterikaupunki ja ansio tästä maineesta kuuluu varmasti paitsi alueen hienoille teattereille myös tamperelaiselle yleisölle. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä teatterin ammattilaiset olivat kannustamassa omiaan ja tunnelma oli alusta asti katossa kuin Tapparan tai Ilveksen paikallisessa jääkiekkomatsissa ikään.

Anastasia

Tampereen Teatterin kutsuvierasnäytös 2.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Musiikki Stephen Flaherty

Laulujen sanat Kynn Ahrens

Suomennos Reita Lounatvuori

Laulujen sanojen suomennos Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Kapellimestari Marko Hilpo

Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Koreografia Chris Whittaker

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu Jenna Lindström

Päärooleissa Pia Plitz, Sinikka Sokka, Petrus Kähkönen, Ville Majamaa, Joel Mäkinen ja Kaisa Hela

Priscilla aavikon kuningatar on Helsingin kaupunginteatterilta jälleen hieno onnistuminen – Musikaalista on helppo povata esityskauden todellista hittiä

Priscillan näyttämökuvat pukuineen, valoineen, videoineen ja tasoineen olivat häkellyttävän komeita. Kuvassa edessä Jack Johansson, Niki Rautén, Martti Manninen, takana Johanna Försti, Jennie Storbacka, Maria Lund. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ennakko-odotukset Helsingin kaupunginteatterin Priscillaa kohtaan olivat jo valmiiksi tapissa, mutta esitys ylitti ne kirkkaasti. Oli Broadway-musikaalien kimallusta, häikäiseviä näyttämökuvia, oli vaikeasti määriteltävää, mutta sitäkin elämänmakuisempaa rosoa, oli syvällä sydänalassa tuntuvaa inhimillistä lämpöä, oli väriä ja valoa, loisteliasta koreografiaa, oli huikea kimara 90-luvun suuria hittejä ja väreilyä, joka esityksen kuluessa muuttui myös katsomon puolella konserttihurmokseksi. Priscilla, aavikon kuningatar oli katsojalle vapauttava kokemus.

Ohjaaja Samuel Harjanteen ympärille on syntynyt ensemble, osaamiskeskus, joka ei vain ammattitaitoisesti käännä ja kopioi Broadwayn suuria hittejä, vaan osaa myös tulkita niitä. Harjanteen johtaman ensemblen taiteellisiin voittoihin kuuluvat aikaisemmilta vuosilta esimerkiksi Kinky boots Helsingin kaupunginteatterissa 2018 ja Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa saman vuonna. Itselläni on ollut ilo nähdä myös Harjanteen ohjaukset Pieni merenneito ja Päivä murmelina Helsingin kaupunginteatterissa.

Priscilla perustuu Stephen Elliottin vuonna 1994 Australiassa ohjaamaan samannimiseen elokuvaan. Elliottin ja Allan Scottin käsikirjoittamassa musikaalissa toistui myös vahvana elokuvan keskeinen opetus: ennakkoluulomme seksuaalisia- ja sukupuolisia vähemmistöjä kohtaan eivät ole synnynnäisiä, vaan nämä vihamieleiset asenteet ovat opittuja. Vahvana oli myös elokuvan toinen teema: Jo kolmesta taiteilijasta muodostuu yhteisö, joka on ilmaisuvoimaltaan vahvempi kuin kukaan sen jäsenistä yksinään. Se on teatteria.

Drag on esittävää taidetta, joka leikkii sukupuolirooleilla. Helsingin kaupunginteatterissa tätä pettämätöntä tyylitajua edustavat kuvassa Priscillan tähdet Niki Rautén, Clarissa Jäärni ja Lauri Mikkola. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ehkä siksi tässä voi aloittaa musikaalin suomentaneiden Kari Arffmanin ja Sanna Niemeläisen käännöstyön kehumisella. Priscillan käsiohjelmassa varotetaan karkeasta, alatyylisestä kielestä. Karkeuksille on kuitenkin syynsä. Kysymys on seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvien tavasta yrittää liioittelun kautta purkaa ja avata kielen konnotaatiot.

Vähemmistöjen kohtaama fyysinen väkivalta lienee edelleen valittavan yleistä ja tästäkin puolesta heidän kokemastaan todellisuudesta Priscillassa on mukana kohtaus. Vielä useammin halveksunta ja ylenkatse osoitetaan kuitenkin kielen piilomerkitysten kautta.

Tämän vuoksi vähemmistöjä edustavat yhteisöt vaativat meiltä oikeutetusti tarkkuutta sanojen ja käsitteiden käytössä. Me olemme kaikki jo äidinkielessämme omaksuneet kielen merkitysrakenteita, jotka ovat syntyneet vähemmistöille vihamielisessä kulttuurissa. Siksi jopa meiltä itseämme ennakkoluulottomina ja suvaitsevaisina pitämiltä ihmisiltä lipsahtaa niin helposti ja luvattoman usein. Kuvittelemme, että kulttuuria kannattelevien kielen syvärakenteiden kautta välittyneet vihamieliset asenteet olisivat jotenkin luonnollisia tai itse luontoa.

Priscillassa nämä kielen piilomerkitykset naulittiin omalle paikalleen huikean hienossa loppukohtauksessa, jossa tanssijat oli puettu edustamaan Australian alkuperäisen eläimistön faunaa. Oli emuja, suistokrokotiilejä, kenguruita, nokkasiilejä, kaulusliskoja ja vaikka mitä. Kohtauksen symboliikka oli selvä. Luonto suosii monimuotoisuutta. Se on voima, joka pitää biosfääriä yllä ja meidät elossa. Miksi sitten ihminen pitäisi pakotta ja sulloa yhteen jäykkään muottiin?

Myös elokuvan vahva, suorastaan raamatullinen symboliikka toistui musikaalissa. Seksuaaliset ja sukupuoliset vähemmistöt ovat saaneet vaeltaa halki valtavan ja vaaroja täynnä olevan erämaan. Näytelmän Tickin luvattu maa on hänen kohtaamisensa poikansa Benjamin kanssa.

Todellisessa maailmassa luvatusta maasta ei voida vieläkään puhua pride-kulkueista huolimatta. Maailmanmitassa vainot jatkuvat ja kehitys on ottanut jopa taka-askelia.

*Niki Rauténin Briscilla-bussin katolla playbackina esittämä ooppera-aaria oli yksi musikaalin monista huippuhetkistä. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri*

Harjanteen ohjauksessa Priscilla eteni halki Australian hurjilla kierroksilla. Toki tarinan kannalta välttämättömät seesteiset kohdat kuten Bernadette Bassingerin (Clarissa Jäärni) ja mekaanikko Bobin (Risto Kaskilahti) hempeily erämaassa olivat oikeilla kohdillaan, mutta väliaikaa lukuun ottamatta kaksi ja puoli tutia kestäneeseen esitykseen ei mahtunut yhtään kuollutta kohtaa.

Koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin tanssit, Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus, Tinja Salmen puvut sekä William Ilesin ja Toni Haarasen valot ja videot loivat näyttämökuvia, joiden villi, mielielikuvitusta ruokkiva estetiikka toi mieleen parhaiden piirroselokuvien rajoja rikkovan anarkian. Makeaa oli välillä tarjolla enemmän kuin mieli syö ja polvet kestävät, mutta kohtausten esteettinen, hauska huumori taitoi imelyyden näistä herkkupaloista.

Entä se elämänläheinen rosoisuus, josta alussa puhuin. Ehkä se syntyi Jäärnin, Mitzi ”Tick” Mitosisin roolin näytelleen Lauri Mikkolan ja Felicia ”Adam” Jollygoodfellowin roolin näytelleen Niki Rautén loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Tunne hyvin voimakkaasta läsnäolosta oli lähes käsin kosketeltavaa. En oikein tiedä, miten se oli edes mahdollista tällaisessa musiikin, valojen, värien ja tanssien hurjassa pyörteessä.

Drag on esittävää taidetta, jossa leikitään sukupuolirooleilla. Tehokeinoina se käyttää hurjaa liioittelua puvuissa ja maskeerauksissa – pettämätöntä tyylitajua. Kolmas tehokeino on taustalaulu, playback, jolla esiintyjän ääni muutetaan vastamaan hänen esittämänsä hahmon oletettua sukupuolta.

Jäärni, Mikkola ja Rautén tulkitsivat useimmat esityksen kappaleet itse. Ehkä juuri Järnin häkellyttävän hieno baritoni oli se jokin, joka tuntui syvällä sydänalassa asti.

Eivätkä taustalaulutkaan tulleet tietokoneelta, vaan niitä lauloivat kolmen diivan Johanna Förstin, Maria Lundin ja Jenni Storbackan muodostama kuoro. Tosin en ole ihan varma, miten elokuvan ja myös musikaalin yksi kohokohdista, kohtaus, jossa Adam (Rautén) laulaa hopeisena kimaltelevaan paljettimekkoon pukeutuneena ooppera-aariaa Priscilla-bussin katolla auton kiitäessä erämaan halki, on tehty. Kuka edellä mainitusta kolmikosta pystyy laulamaan niin korkealta ja kovaa?

Priscilla on produktiona ollut Helsingin kaupunginteatterille valtavan työläs ja kallis voimainponnistus. Pelkästään esiintyjiä on liki 50 orkesterin muusikot mukaan luettuna. Lavasteiden, pukujen, videoiden ja valojen suunnitteluun ja toteuttamiseen on tarvittu vähintään sama määrä väkeä. Työmäärästä kertoo jotakin jo se, että jokaiselle esityksessä esitetylle biisille on pitänyt pyytää oikeuksien haltijoilta luvat.

Varmasti tekijöiden joukosta kannatta painaa mieleen esityksen tuottajan Pia Karetien nimi. Hyvin huolellisesta suunnittelusta kertoo varmaan jo se, että käsiohjelman mukaan varamiehitykselle on lähes kattava suunnitelma. Se on viisautta näin tautisena aikana.

Vielä tähän mahtuu yksi helmi esityksestä. Varmasti kyynisimmänkin katsojan mielessä liikahti jotakin, kun Tickin poikaa Benjaminia näytellyt Iivari Luomala tuli näyttämölle ja aloitti oman roolinsa. Tästä pojasta kuullaan vielä, jos hänen innostuksensa teatteria kohtaan jatkuu. Luomala sai aivan omat hurjat suosionosoituksensa, kun hänet loppukohtauksessa kannettiin näyttämölle juuri munasta kuoriutuneen suistokrokotiilin hahmossa.

PS. Käsiohjelma on todellinen infopaketti. Se kannattaa ehdottomasti ostaa.

Priscilla, aavikon kuningatar

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 25.8.2022 suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Stephan Elliott ja Allan Scott

Suomennos Karl Arffman ja Sanna Niemeläinen

Ohjaus Samuel Harjanne

Koreografi Gunilla Olsson-Karlsson

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Tinja Salmi

Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Rooleissa Clarissa Jäärni, Lauri Mikkola, Niki Rautén, Johanna Försti, Maria Lund, Jenni Storbacka, Risto Kaskilahti, Tiina Peltonen, Iivari Luomala, Helena Haaranen, Raili Raitala, Leenamari Unho, Suvi Aalto, Crista Talikka, Daniella Fogelholm, Jisook Kim, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Roberick Kabanga, Matti Leino, Martti Manninen, Antti Timonen, Jack Johansson, Teemu Sytelä, Paavo Kääriäinen, Heidi Kiviharju, Eveliina Määttä, Kouri Sorvari, Lasse Lipponen, Alen Nsambau, Mikko Nupponen

Orkesterissa Mikko Mäkinen, Eeva Koivusalo, Jari ”Heinä” Nieminen, Anssi Nykänen, Tapio ”Mango” Aaltonen, Heikki Pohto, Jukka Tiirikainen, Heikki Tuhkanen.

La Veronalin Pasionaria piti pihdeissään alusta loppuun asti – Kuka tai mikä on tuo nainen naamion takana?

*Salaperäisen, naamioidun naisen roolin La Veronalin Pasionariassa tanssi Tampere-talon esityksessä Sau-Ching Wong. Cobyright La Veronal*

Suomen vanhimman ja suurimman teatterifestivaalin suuriin ansioihin kuuluu se, että sen taiteellinen johto on tuonut Tampereelle viime vuosina nykytanssin maailmanhuippuja. Nämä näytökset ovat olleet kädenojennus paitsi meille tavallisille pulliaisille myös parhaillaan uutta kukoistuskautta elävälle suomalaiselle tanssitaiteelle.

Tampere-talossa lauantaina esitetty Pasionaria vakuutti ainakin minut siitä, että Barcelonasta käsin maailmanvalloitukselle lähtenyt, koreografi Marcus Moraun ympärille syntynyt taiteilijayhteisö La Veronal edustaa nykytanssin osalta parasta, mitä maailmalta löytyy.

Esitys purki reilussa tunnissa kaikki ne defenssit, lian, jota tällaisen paatuneen teatteriaddiktin katsomisrutiineihin on vuosikymmenten varrella kertynyt. Esitys vaati keskittymään, pinnistelemään niin, että korvissa soi.

Ehkä tällaista on katollisten kiirastulessa – suloista kidutusta, joka tuntuu kestävän ikuisuuden. Aukesi tila aidolle haltioitumiselle.

Ilmaisun kerroksia ja yksityiskohtia tuntui olevan loputtomasti. Meidät katsojat heitettiin keskelle äänien ja visuaalisten efektien loputonta kakofoniaa.

Näyttämön neljännen seinän sulki suuri, suorakaiteen muotoinen kehys. Alussa illuusio siitä, että katomme esitystä valtavan kokoiselta näytöltä, oli voimakas. Illuusiota voimisti vielä näyttämön edessä ensimmäisten kohtausten aikana ollut harsomainen verho, joka rasteroi näyttämökuvan.

Mielikuvia siitä todellisuudesta, joka voi heittää meidät kotisohvalta keskelle umpioutoa maailmaa, herätti myös näyttämön valaistus esityksen alussa. Näyttämön hyvin tummia ruskeita sävyjä rikkoivat kontrastina tanssijoiden käsissään pitämien taskulamppujen valokiilat ja yksi oikealla ollut seinävalaisin.

Mielikuva takavuosien tietokonepeleistä oli hetken hyvin voimakas. Kun näyttämöllä olevia portaita alkoi sitten laskeutua, tai oikeammin lipua alas pyöreitä, outoja olentoja, aloin mielessäni jo hamuta peliohjainta istuimen vierestä.

Oudoille olennoille annettiin toki selitys jo teatterikesän ennakkoteksteissä. Pasionaria on tanssillinen tutkielma ihmisen ja robotin rajapinnasta.

Näyttää helpolta diililtä. Mutta ei ole sitä. Kysymykseen, mikä robotti on, voimme ehkä saada jonkinlaisen vastauksen koneen rakentaneilta insinööreiltä. Rajapinnan määrittelemiseksi meidän pitää kuitenkin kysyä myös, mikä on ihminen? Eikä Morau ja hänen tanssijansa päästäneet meitä tässä mistään liian väljästä veräjästä

Moraun ja työryhmän yhdessä muotoilemassa koreografiassa yksityinen ja julkinen tila lomittuivat jollakin hämmentävällä tavalla toisiinsa. Enkä tällä tarkoita vain näyttämön fyysistä tilaa, jota jäsensivät oikealta vasemmalle laskeutuvat portaat, suuri ikkuna vasemmalla ja valtavan pitkä sohva.

Tanssijoiden asemointi näyttämöllä muodosti dynaamisen pyörteen. Liikesuunta oli pääsääntöisesti laskeutuva ja mielikuva liukuportaista oli voimakas. Portaiden juuressa avautuvalla toisella näyttämöllä työnnettiin lastenvaunuja, hoidettiin pientä vauvaa ja siivottiin lattianvahauskoneella. Seinällä ollut puhelin soi häiritsevästi tämän tästä.

Arkiset askareet tällä merkillisellä matkalla olivat hyvä muistutus siitä, että lennämme paitsi mielikuvituksessamme myös aivan konkreettisesti huimaa vauhtia avaruuden halki aluksella, pahaisella planeetalla, joka ei kosmisessa mittakaavassa ole hiekanjyvää kummempi kapistus. Mutta se on myös meidän ainoa avaruusaluksemme, jolla voimme matkustaa Linnunradan ympäri ja sen kanssa kohti syvää avaruutta. Uutta ei ole toistaiseksi saatavissa edes käytettynä.

Esityksen kolmas näyttämö oli tuo edellä mainittua mahtava sohva. Sen päällä melkein kirjaimellisesti tanssittiin lähes kaikki esityksen soolot, intiimit duetot ja upea, seitsemän tanssijan joukkokohtaus.

Mitä enemmän robotti muistuttaa ihmistä, sitä enemmän me pelkäämme tai vihaamme sitä. Näin väitetään. Esityksen pallomaiset hahmot olivat hyvin vähän ihmisen kaltaisia mutta entä sen muut tanssijat? Ketä oli esityksen naamioiden takana?

Esityksen neljäs mielen näyttämö oli näyttämön takaseinän vasemman puolen täyttänyt suuri ikkuna. Maisema ikkunan takana vaihtui ja samalla myös se tunnetila, jolla näyttämön tapahtumia yritin tulkita. Välillä ikkunan takana loisti tähtikirkas yö, välillä ikkunan täytti räikeän punainen ja pelottava hehku. Välillä Esterina Zarrillon suunnittelemissa videoissa ”avaruusalus” Pasionaria laskeutui Kuuhun tai lensi asteroidivyöhykkeellä.

Yhdessä hyvin koskettavassa kohtauksessa yksi tanssijoista kävi avaamassa yhden tämän ikkunoiden ruuduista ja ikään kuin hengähtämässä. Mitä siitä piti ajatella, kun ikkunan takana oli hetkeä aikaisemmin leimunnut punahehkuinen supernova? Tällaisia kiehtovia yksityiskohtia vain reilun tunnin kestänyt tanssi tuntui sisältävän lähes loputtomasti.

Meillä pinttynyt tapa tulkita näkemäämme ja kokemaamme tarinoina. On helppo kuvitella, että tämän tarinan Pasionaria oli esityksessä naamio kasvoilla tanssinut tyttö. Oliko hän robotti vai ihminen, tai kenties jotain siltä väliltä?

Joka tapauksessa tulkinta kulki koko ajan ajatuksessa, että tanssi kuvasi tämän naisen pään sisäistä maailmaa. Mutta onko roboteilla sosiaalisia suhteita tai tunteita? Jos on, hankin itselleni ensitilassa murjotuskoneen ylläpitämään puolestani tätä tavallisesti minua hallitsevaa ja kovasti aikaa vievää tunnetilaa.

Naamio lienee tanssitaiteessa tehokas ilmaisun väline. Meillä on tapana tulkita toisen ihmisen tunteita hänen ilmeidensä perusteella. Kun kasvot on peitetty naamiolla, on pakko keskittyä siihen, mitä tanssijan keho ilmaisee. Kun Sau-Ching Wong tanssi naamio kasvoillaan, nykivät, robottimaiset liikkeet oli helppo tulkita.

Jonkinlaisen käsityksen tästä tanssin juhlasta saa Youtubessa julkaistusta videosta.

Pasionaria

La Veronal tanssiteatterin esitys Tampereen teatterikesässä Tampere-talossa 6.8.2022

Idea ja ohjaus Marcos Morau

Koreografia Marcos Morau yhteistyössä tanssijoiden kanssa

Koreografin assistentti Lorena Nogal

Harjoituttaminen Estela Merlos

Taiteellinen ja dramaturginen neuvonanto Roberto Fratini, Celso Giménez

Tanssijat Àngela Boix, Jon López, Ariadna Montfort, Lorena Nogal, Alba Barral, Marina Rodríguez, Sau-Ching Wong

Lavastussuunnittelu Max Glaenzel

Puvustussuunnittelu Silvia Delagneau

Äänisuunnittelu Juan Cristóbal Saavedra

Videosuunnittelu Esterina Zarrillo

Valosuunnittelu ja -tekniikka Bernat Jansà

Tekninen assitentti ja erikoisefektit David Pascual

Teatterikesän taiteellisen johdon sokea piste löytyi Kansallisteatterista – Susanna Kuparisen dokumenttiteatteri kilpaili kiinnostavuudessa eilispäivän sanomalehden kanssa

Sokean pisteen karnevalistinen huumori toimi edelleen. Kuva on hienosti ajatellusta ja toteutetusta kohtauksesta, jossa Susanna Kuparisen sisäinen todellisuus ja hänen taistelunsa kaupungin hallintobyrokratiaa vastaan kohtaavat. Kohtauksessa hallinnon silmäätekevät, luottamusmiehet ja korkein virkamiesjohto kokoontuivat näytelmän Kuparisen kotiin vetämään lärvit. Kuvassa ovat Pirjo Määttä, Antti Pääkkönen, Joonas Heikkinen ja Kristiina Halttu. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Sokean pisteen tematiikassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää. Helsingin kaupungin suunnitelmat koronavuosien budjettileikkaukset noudattivat tuttuakin tutumpaa kaavaa: Kun talouden laiva alkaa uida liian syvällä ja paatti uhkaa upota, mereen heitetään ensimmäisinä naiset ja lapset.

Näytelmän nimi on tietenkin haastava. Susanna Kuparinen ja hänen ensemblensä ovat yrittäneet löytää sen sokean pisteen, jossa yleensä ihan hyvää tarkoittavien ihmisten aikomukset ja päätökset muuttuvat hallintokoneistossa byrokraattiseksi julmuudeksi.

Kuparinen tekee työryhmänsä kanssa dokumenttiteatteria ja Vallilan kansallisteatterissa näkemässäni esityksessä intensiteetti ja ilmaisuvoima ylitti kaikki lajityypin rajoitukset ja nousivat aivan omiin sfääreihinsä.

Tampereen teatterikesän esityksessä kaikuja muinaisesta loistosta oli edelleen esityksen puhuttelevassa karnevalistisessa huumorissa. Poissa oli kuitenkin se kollektiivisen kuolemanpelon aiheuttama hysteria, joka teki ensemblen tulkinnasta vajaa vuosi sitten ainutlaatuisen.

Me tiedämme, miten meille koronan suteen kävi. Suurin osa meistä on yhä hengissä. Olemme myös nähneet, miten osuvaa oli esimerkiksi meitä pelotelleiden Osmo Soinivaaran ja Bror Whalroosin kaltaisten mielipidejohtajien ennustusten tarkkuus. Molempien herrojen mielestä meidän vanhojen ja köyhien oli syytäkin kuolla, jotta kansantalous pelastuu.

Ilmeisesti dokumenttiteatteri on sukua journalismille myös siitä, että syksyllä 2021 ensi-iltansa saanut esitys on kiinnostavuudeltaan nyt samaa luokkaa kuin eilinen sanomalehti. Totuus ei tietenkään pala tulessakaan, mutta sillä on taipumus hapantua kuin liian pitkäksi jääkappiin unohdetulla maidolla.

Näytti siltä, että myös Kansallisteatterin näyttelijät jakoivat minun kanssani tämän tunteen. Jopa huikean roolin Vallilassa näytelmän Susanna Kuparisena tehnyt Noora Dadu näytti olevan nyt vain varjo entisestään.

Esitys ei oikein mahtunut myöskään mahtua TTT:n Eino Salmelaisen salin pienelle näyttämölle jättikoisine näyttöinen ja kontteineen.

Kuparinen on työryhmineen lisännyt näytelmän faktaosioon lainauksia kesällä 2021 valtionvarainministerin pallille istuneen Annika Saarikon lausunnoista.

Helsingin kaupunki aloitti menojen kasvun paniikkijarrutukseen, kun näytti siltä, että koronarajoituksen voivat viedä talouden jota 700 miljoonan euron alijäämään. Valtion kunnille maksama koronatuki johti kuitenkin siihen, että kaupungin budjetti oli lopulta 260 miljoonaa euroa ylijäämäinen.

Kuparisen tulkinta tästä oli näytelmässä se, että Suomen rikkain kunta päästettiin pälkähästä valtion eli meidän kaikkien suomalaisten ottamalla velalla. Näin kävi, mutta ehkä tasapuolisuuden kannalta kannattaa muistaa, että Helsinki ja Espoo ovat yhdessä rahoittaneet vuosikymmenten varrella sadoilla ja taas sadoilla miljoonilla verontasausmekanismien kautta Anneli Saarikon edustaman kepulandian köyhiä kuntia.

Tampereen teatterikesän budjetin raamit ovat olleet koronavuosien jäljiltä varmasti todella kireät. Sen voi hyvin päätellä tämän vuoden pääohjelmistosta. Pienimuotoinen on ollut kaunista. Ehkä myös Kansallisteatterin viimekauden huikean tasokkaasta ohjelmistosta olisi löytynyt jokin toinen sekä ohjelmistoprofiiliin että budjettiin sopivampi vaihtoehto.

Sokea piste

Kansallisteatterin esitys Tampereen teatterikesässä TTT: Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.8.2022

Käsikirjoitus Susanna Kuparinen ja Jari Hanska

Ohjaus Susanna Kuparinen

Taustoitus Satu Linnapuomi ja Laura Koljonen

Musiikki Erkko Koskinen

Lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson

Pukusuunnittelu Saara Ryymin

Äänisuunnittelu Mika Venhovaara

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Livevideosuunnittelu Ida Järvinen

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Nuken suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff

Rooleissa Dadu, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Tero Koponen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen

Raikkaan provokatiivinen performanssi paljasti suomalaisen teatterin kipupisteet

Kypärämallisen naamiot peittivät tanssijoiden kasvot ja muuttivat vartaloiden mittasuhteita. Performanssi alkoi symbolisella syntymällä ja sen jälkeen estradin ottivat haltuunsa vallattomat ja häpeää tuntemattomat lapset. Kuva Tom Rejström/Teampereen teatterikesä

Alastomuuden takia ennakkokohua herättänyt Riku-Pekka Kellokosken, Astrid Stenbergin, Emilia Janssonin ja Herman Nybyn niXXXavuori osoittautui esittävän taiteen estetiikkaa syvältä luotaavaksi ja provokatiivisuudessaan riemastuttavan hauskaksi performanssiksi. Itseironista 4 Floors of Whores nimeä itsestään käyttävän ensemblen produktio on kantaesitetty Teatteri Viiruksessa.

Esityksen alussa näyttämöllä oli syvän sinisessä valossa seisonut kuutio. Kuution sisällä, läpinäkyvien muoviverhojen takana oli muodoton hahmo, joka alkoi liikkua ja saada ihmisvartaloihin viittaavia muotoja Sibeliuksen viulukonserton soidessa.

Sitten hahmoja peittänyt harso alkoi repeillä ja sen alta tuli esiin kolme alastonta tanssijaa. Vain heidän kasvojaan peittivät katseilta suuret, kypärämalliset naamiot. Alastomuus oli tullut takaisin näyttämölle, kuten Hanna Helavuori kirjoittaa teatterikesän verkkosivuilta löytyvässä esseessä.

Esteettisesti puhuttelevan alun ja alastomuuden aiheuttaman alkuhämmennyksen jälkeen jäin miettimään noiden suurten naamioiden tarkoitusta. Ne ikään kuin irvistivät ilkikurisesti tai salaviisaasti meille katsojille. Ajattelin aluksi, että naamioiden tarkoitus oli kätkeä esiintyjien kasvot, koska julkiseen alastomuuteen liittyy näinä älypuhelinten ja internetin aikoina aivan todellisia riskejä. Naamiot kuitenkin riisuttiin esityksen lopussa ja myös esityksen upeasta äänimaailmasta vastannut Kellokoski tuli pokkaamaan meille katsojille niin sanotusti munasillaan.

Vasta siinä vaiheessa tällaisella hitaalla hämäläisellä leikkasi. Kypärät muuttivat myös esiintyjien vartaloiden mittasuhteita. Esityksen syntymään liittynyt allegoria oli vahva viesti. Ihmisen pitää olla koko lailla perverssi, jos vasta kävelemään oppinut taapero herättää hänessä seksuaalisia tuntemuksia ja sytyttää naista alistavan miehen katseen.

Jokainen isä ja äiti tietää omasta kokemuksesta, etteivät pienet lapset osaa hävetä sen paremmin alastomuutta kuin oman ruumiinsa eritteitä. Meidän suhteemme alastomuuteen ja siihen liittyvään häpeään on opittua. Se opitaan kotona ja kodin opit ja asenteet ovat vahvasti sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin.

Häpeän rajat ja ehdot ovat jopa meille saunasuomalaille tuontitavaraa. Säännöt on jo pitkään sanellut angloamerikkalainen kulttuuri, jonka taustalla on amerikkalainen puritanismi.

Alastomuuden käyttämiselle teatterissa ilmaisukeinona on harvoin kestäviä perusteita. Pyllyilyn kultakaudella 80-luvulla alastomuus oli myös usein merkki vallan väärinkäytöstä työyhteisössä. Nyt alastonkohtausten vättämiseen myös edellä mainitut tekniikan kehityksestä juontuvat syyt. painavat syyt.

Mikään näistä ei kuitenkaan mitenkään selitä sitä raivoa, jolla lehtien kolumnistit aikoinaan tuomitsivat esimerkiksi Eeva Muilun ja Milja Sarkolan Zodiakisissa reilut kymmenen vuotta sitten toteuttaman tanssiteoksen Ihmisen asussa, jossa neljä naista tanssi alasti ja jossa osassa näytöksistä myös yleisö istui katsomossa nakuna.

Alastomuuden suhteen meillä vallitsee yhä selvä kaksoisstandardi. Markkinavoimat ovat kaapanneet alastoman ihmisvartalon estetiikan ja seksuaalisen vetovoiman sekä taiteelta että, mikä traagisinta, meiltä itseltämme. Mikään ei myy niin hyvin kuin alastomuus ja seksi.

Populaarikulttuuri, kaupallinen mainonta ja pornoteollisuus ovat luoneet oikeanlaiselle vartalolle tiukat esteettiset standardit. Harva meistä sopii näihin kauneusihanteisiin. Olen varma, että juuri tunne oman vartalon kelvottomuudesta on nykyisin se suurin häpeän aihe.

Tämä häpeä riistää meiltä kyvyn nauttia oman ruumiimme aistillisuudesta. Olen joskus ajatellut jopa niin, että tämä oman mielen ja kehon välisen yhteyden katkaiseva häpeä on syy epätoivoon, joka saa ihmiset hakkauttamaan maanisella ja masokistisella kiihkolla yhä uusia tatuointeja oman, vääränlaiseksi koetun ruumiin alastomuuden peitoksi.

Performanssiryhmän kolmikko julisti oman mielensä ja ruumiinsa ykseyttä pitkällä ja bakkanaalilla tanssilla, jossa hiki virtasi ja kaikki ihmisvartalon osat ja ulottuvuudet saivat estottomasti näkyä. Se oli heittäytymistä, joka sai katsojankin haukkomaan henkeään silkasta myötäelämisestä. Kohtauksessa mentiin iholle asti.

Toki myös aivan tavallisten ihmisten alastomuus käy nykyään kaupaksi. Tästä varmaan hyvä esimerkki on televisiossa parhaillaan pyörivä Naked Attraction. Kohu on myös varma tapa vetää väkeä teatterin katsomoihin. Näin ainakin tulkitsin sitä ironiaa, jota ryhmä ilmentää nimessään. Tässä ”huoratalossa” lihaa on tarjolla kaikissa neljässä kerroksessa.

Niskavuori on yksi suomalaisen teatterin kulmakivistä. Jotakin oleellista ja hyvää suomalaisesta teatterista viisiosainen näytelmäsarja kertoo jo sillä, että sen kirjoittaja Hella Wuolijoki oli maahanmuuttaja. Performanssiryhmän esitykselleen antama nimi sai olettamaan, että ryhmä on halunnut joka tapauksessa tarttua tämän herra Niskavuoren vanhuuttaan jäykän niskan harjaksiin ja ravistella oikein kunnolla.

Esityksen toiseksi viimeisessä, kaikki hyvän maun ja sopivaisuuden rajat ylittäneessä (he,he) kohtauksessa, tanssijat laittoivat juomapulloista värillisiä nesteitä anukseensa ja ruiskivat niitä sitten sulkijalihasten voimalla esiintymiskuution seinille ja toistensa päälle.

Hyvin oli tähdätty ja kyllä upposi! Provokaatiota voimistettiin vielä heiluttamalla minikokoisia Suomen lippuja ja läpsimällä niillä toisten tanssijoiden pakaroita. Kyllä, kyllä tämä suomalainen teatteritaide on aivan hanurista!

Itsestänikin tuntuu ajoittan, että suomalainen teatteri on todella jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Jopa sen entisestä vahvuudesta, kirjoitettuun sanaan perustuvasta puheteatterista on tullut mutinateatteria.

Jotenkin tästä umpiosta pitää päästä ulos ja näin myös tapahtui esityksen vapauttavassa loppukohtauksessa. Stenberg, Jansson ja Nyby leikkasivat terävillä veitsillä ja repimällä itsensä ulos valkoisen kuution ahtaista raameista.

Ruotsinkielinen teatteri oli jälleen raivannut meillä tietä teatterin avantgardelle.

Nakuna pyllyily tuskin palaa teattereihin 80-luvun malliin, vaikka esimerkiksi tanssija Sanni Kriikku on juuri organisoinut Helsingissä esityksen, jossa sekä tanssijat että muusikot esiintyvät alastomina. Toivon kuitenkin valtavan ilmaisuvoimainen ja eri taiteenaloja luovasti yhdistelevä performanssi saisi uusia tekijöitä myös vaatteet päällä.

Koronavuodet ovat olleet esittävän taiteen tekijöille ja varsinkin freelancereille taloudellisesti vaikeaa ja varmasti myös henkisesti hyvin ahdistavaa aikaa. Ehkä juuri sen takia monen – ja vielä niiden kaikkein lahjakkaimpien tekijöiden – katse on jäänyt tuijottamaan omaa napaa. Ihmisen identiteetti ei ole mikään monoliitti, vaan elävä ja orgaaninen aivan samalla tavalla kuin meidän fyysinen kehommekin.

Haloo! Euroopassa riehuu parhaillaan kammottava tuhoamissota ja jos ei ydinsota, niin ilmastomuutos tappaa meidät ennen pitkään, jos maailmanmeno ei muutu, jos emme tee mitään.

niXXXavuori

4 Floors of Whores ryhmän performanssi Tampereen teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 4.8.2022

Ohjaus työryhmä

Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski

Näyttämöllä Astrid Stenberg, Emilia Jansson, Herman Nyby