Tekijä: Kielipuolen päiväkirja

Piaf on Tampereen Teatterin uusi täysosuma – Annuska Hannula loisti ja hehkui Piafin roolissa – Esityksen huikea finaali sai sydänalan värisemään

Piafin roolin esittänyt Annuska Hannula on valmistunut muusikoksi TAMK:n musiikin tutkinto-ohjelmasta vuonna 2014 ja teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmasta vuonna 2016. Kuva (c) Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri 

Tampereen Teatterin upea Piaf päättyi unohtumattomalla tavalla. Piafin roolin näytellyt Annuska Hannula tulkitsi ranskaksi, alkuperäisellä chansonin kielellä Pariisin varpusen kuolemattomaksi tekemän kappaleen Non, je ne regrette rien tavalla, joka tuntui syvällä sydänalassa asti. Hannulalla on upea ääni ja tulkinnassa oli voimaa ja karheutta.

Pam Gemsin näytelmässä oli sitaatti amerikkalaiselta musiikkikriitikolta. Piafin Yhdysvaltojen kiertueen konsertissa istunut kuulija kuvasi, miten hänen poskensa olivat konsertin jälkeen kyynelistä märkinä, vaikka laulaja lauloi hänelle vieraalla kielellä. Piaf teki aikalaisiinsa suuren vaikutuksen ja tekee yhä. Gemsin näytelmä oli koskettava tarina suuren taiteilijan traagisesta elämästä.

Piafissa oli ensi-illassa samat vahvuudet kuin viime esityskauden hitissä Anastasiassa. Chris Whittakerin upea koreografia, ammattitanssijoiden ilmaiseva liikekieli, Juho Lindströmin ja kumppaneiden dynaaminen, jatkuvaa liikettä tukeva lavastus ja Anna Laakson musiikin sovitus ja ohjaus sekä teatterin mahtava bändi muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jossa oli imua.

Tällä kertaa myös roolitus on mennyt nappiin. Esityksen finaalin aiheuttaman haltioitumisen jälkeen on vaikea kuvitella parempaa valintaa Piafin rooliin kuin Hannula.

Brittiläisen Gemsin Piaf ei ole musikaali, vaan musiikkinäytelmä. Iivanaisen ohjaamat draamalliset elementit Piafin elämän käännekohdista kertovat kohtaukset loivat esitykseen seesteisiä, tarinallisia elementtejä.

Piafin elämästä on tehty useita elokuvia ja varmasti suuren diivan elämästä ja taiteesta on kirjoitettu myös koko  joukko näytelmiä. Jopa Gemsin teosluettelosta löytyy kaksi versiota tarinasta, vuona 1978 kantaesitetty draama ja vuoden 2008 versio, jonka pääosasta Elena Roger palkittiin parhaasta pääosasta musikaalissa Laurence Olivier -palkinnolla.

Chris Whittakerin ilmava koreografia sekä Juho Lindströmin ja Raimo Salmen oivaltava lavastus pitivät tarinan liikkeessä. Pyörivälle näyttämölle oli rakennettu Piafin elämän karuselli. Karusellin keskuspylvääseen kätketyt ovet toimivat portteina kohtausten sisääntuloille. Jatkuva liike toi esitykseen imua. Oikea ajankuva piirtyi Tuomas Lampisen puvustuksen kautta. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Gems on käsikirjoituksessaan välttänyt turhaa psykologisointia. Piaf ei ole meille aikuisille kirjoitettu satu, vaan sen raadollisessa realismissa on kaikki tragedian ainekset. Tosin meidän on tänään vaikea sisäistää, millaisissa oloissa viime vuosisadan alkupuolella Pariisin köyhälistö eli ja yritti tulla toimeen.

Käsiohjelman mukaan Edith Giovanna Gossian syntyi vuona 1915 Pariisissa Belleville slummissa. Hänen vanhempansa olivat kierteleviä sirkus- ja katutaiteilijoita. Äiti hylkäsi tyttärensä jo pienenä ja isä katosi vuosiksi ensimmäisen maailmasodan rintamille. Varhaislapsuutensa Edith vietti isoäitinsä bordellissa Normandiassa prostituoitujen kasvattamana. Ainoa lapsensa Edith synnytti 17-vuotiaana ja tuo lapsi kuoli kaksi vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen.

Gems teki tuon kovan maailman ja kovan elämän näkyväksi pienten yksityiskohtien ja kielen nyanssien kautta. Tässä maailmassa hempeilyyn ei ollut varaa, piti kovettaa itsensä, jos halusi elää. Tämä itsensä kovettaminen näkyi esimerkiksi tavasta, jolla näytelmän Piaf puhui ystävälleen kuolleesta lapsestaan.

Vaikka suomen kieli ei paljasta puhujan yhteiskunnallista taustaa yhtä selkeästi kuin englanti, Jukka-Pekka Pajunen on suomennoksessaan tavoittanut Gemsin näytelmän kielelliset nyanssit hyvin.

Toimintaan perustavista yksityiskohdista hyvä esimerkki oli esityksen alkupuolella nähty kohtaus, jossa Piaf lainaa ystävältään Toinelta (Elisa Piispanen) alushousut mennessään ensimmäistä kertaa tapaamaan manageriaan Luis Lepléetä (Ville Majamaa). Toine ei kaiva pikkuhousuja esiin vaatepiironkinsa laatikosta, vaan mekkonsa alta. Kohtaus kertoi, miten absoluuttisen köyhää kadulla elävien ystävysten elämä oli. Pikkuhousut eivät kuuluneet köyhien naisten arkiseen vaatetukseen viime vuosadan alkupuolen Pariisissa.

Ainakin puoliksi kaduilla eläneiden köyhien omaan tapakulttuuriin kuului myös julkinen pissaaminen. Tälle tavalle ei olosuhteiden takia aina ollut mitään vaihtoehtoa.

Piaf raivasi omalla, aivan poikkeuksellisella lahjakkuudellaan tiensä ryysyistä rikkauksiin maailmankuuluksi tähdeksi. Feministinä Gemsiä on selvästi kiehtonut Piafin elämäntapa. Piaf eli tavalla, jota ei hänen elinaikanaan suvaittu tai sallittu kuin eliittiin kuluneille miehille ja heillekin vain kulissien takana poissa julkisuudesta.

Piaf ei antanut managereidensa tai konsertinjärjestäjien pompottaa itseään, vaan piti päätösvallan omissa käsissään. Varmasti Gemsiä on kiehtonut myös Piafin voimakas ja avoin seksuaalisuus. Tämä tuotiin myös näytelmässä kursailematta esille. Roolihahmon jollakin hyvin syvällisellä tavalla sisäistäneen Hannulan näyttelijäntaidot pääsivät oikeuksiinsa. Hannulan Piafin sisäinen hehku ja aggressiot näkyivät ja tuntuivat.

Anna Laakson sovitukset ja Tampereen Teatterin mahtava bändi olivat esityksen dynamiikan kolmas liikkeelle paneva voima. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Piaf maksoi elämäntavastaan myös kovan hinnan. Hänen elämänsä suuri rakkaus, mainiosti toteutetussa kotauksessa näyttämölle tuotu nyrkkeilijä Marcel Cerdan (Ville Mikkonen) kuoli lento-onnettomuudessa ja myöhemmin Piaf itse loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Kivunhoitoon hänelle määrätiin morfiinia, mikä voimisti Piafin päihderiippuvuutta. Lopulta hän kuoli maksasyöpään 47-vuotiaana.

Gemsin tulkinnan perusteella laulajana Piaf oli loppuun asti äärimmäisen pedantti. Tämä puoli suuresta taiteilijasta tehtiin kirkkaasti selväksi kohtauksessa, jossa Hannula moitti orkesteria. Eivät pysy stemmassa.

Samaa tinkimättömyyttä on nyt Tampereen Teatterin ensemblen otteissa. Näyttävä kokonaisuus kertoi kurinalaisesta tekemisestä. Näytelmässä oli yli 40 roolia tai roolihahmoa. Loppukumarruksessa meitä tuli tervehtimään yhteensä kymmenen näyttelijää ja tanssijaa.

Tampereen esitys perustuu Gemsin musiikkinäytelmän vuonna 1978 kantaesitettyyn versioon. Näytelmässä oli mukana 18 Biafin chanson hittiä. Tosin useimmista niistä kuulimme vain Hannulan, näytelmässä Marlene Dietrichiä näytelleen Pia Plitzin tai Piafin ilmestystä esittäneen Elisa Piispasen tulkitsemina katkelmina. Toki jokainen niistä vei vuorollaan tarinaa eteenpäin ja antoi sävyä laulua seuranneen kohtauksen tunnelmalle.

Musiikkiteatteri on kallis teatterin lajityyppi eikä ihme. Jo esitysluvan saaminen edellyttää, että roolituksessa tietyt vähimmäisvaatimukset täytetään. Tarvitaan näyttelijöitä, tanssijoita ja muusikoita. Näytelmän esitysoikeuksien lisäksi pitää myös sopia esityksessä käytettävien sävellysten ja sanoitusten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa kappaleiden käytöstä ja niistä maksettavista rojalteista.  

Voin hyvin kuvitella, miten valtavasti tässä on vaadittu työtä, jotta lähes madottomasta on jälleen voitu tehdä mahdollista. Tampereen Teatterissa kaikki näyttää nyt onnistuvan. Anastasia oli valtaisa yleisömenestys ja Piafin kohdalla sama toistuu. Jo ennen ensi-iltaa syyskauden lipuista 97 prosenttia oli myyty. Kannattaa siis kiirehtiä. Lippuja ei todennäköisesti riitä kaikille.      

Piaf

Tampereen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.9.2023

Käsikirjoitus: Pam Gems

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Musiikin sovitus ja ohjaus: Anna Laakso

Musiikkidramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen, Anna Laakso, Jan-Mikael Träskelin

Koreografia: Chris Whittaker

Lavastussuunnittelu: Juho Lindström

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Riina Vänttinen

Rooleissa: Annuska Hannula, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Pia Piltz, Pyry Smolander, Patrik Riipinen, Matti Hakulinen

Orkesteri: Anna Laakso, kapellimestari, piano, Juha-Pekka Koivisto, viulu, Tiia Karttunen, harmonikka, Timo Järvensivu, sähkökitara, akustinen kitara, Ville Rauhala, kontrabasso

Teatteri Avoimien Ovien La Strada oli koskettavan kaunis taideteos – Hanna Kirjavaisen sovitus avasi oivaltavan näkökulman Fellinin mestariteokseen – Kolme hienoa roolityötä, kolme erilaista näkemystä taiteesta ja sen tekijöistä

Teatteri Avoimien Ovien La Stradan näyttämökuvat olivat kauniita ja ilmaisevia. Joona Petterssonin videolavastus toi näyttämölle tarinan keskeiset visuaaliset symbolit ja tietarinalle tyypillisen illuusion liikkeestä. Kuvassa Ilkka Heiskanen, näytelmän voimamies Zampano, Ella Pyhältö, näytelmän Gelsomina ja Satu Lankinen, joka kuvassa on sirkustirehtööri Il Signor Giraffanan roolissa. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovat

Teatteri Avoimien Ovien La Strada on koskettavan kaunis taideteos. Näytelmän sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on tavoittanut työryhmineen jotakin oleellista Federico Fellinin maailmankuulun elokuvan maailmasta. Omat mielikuvat tuosta taianomaisesta road moviesta heräsivät teatterin katsomossa henkiin värikkäänä kollaasina. Kaikki teatterin taiteelliset osaamisalueet sulautuivat näytelmän ensi-illassa puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.

Avoimien Ovien pienessä salissa pääsi lähelle näyttelijöitä ja sai nauttia näyttelijäntyön hienoista nyansseista. Gelsominan rooli teki Fellinin vaimosta Guilietta Masinasta maailmantähden. Teatteri on läsnäolon taidetta ja Ella Pyhältö näytti meille, miten ilmaisuvoimainen esittämisen tapa klovneria voi olla taiturin tekemänä. Näin Kirjavaisen sovituksessa Gelsominan rooli tarinassa vain korostui.

Tarinan Gelsomina on tyttö, jonka mielen kehitys on jäänyt lapsen tasolle. Jo Fellini kuvasi tällaisen lapsiaikuisen näennäisesti vähäilmeistä mutta sisäisesti rikasta maailmaa satuttavasti. Ei siis ole sattuma, että Tampereella toimiva kehitysvammaiset teatteri on ottanut itselleen nimen La Strada.

Ilkka Heiskanen ei ole olemukseltaan Anthony Quinnin kaltainen lihaskimppu. Eikä se haitannut. Heiskanen loihti Zampanon hahmoon syvältä kouraisevaa traagisuutta. Näytelmän Zampano oli paitsi härski ja julma hyväksikäyttäjä myös mies, joka halusi ansaita toimeentulonsa, koska se oli hänen oikeutensa.

Tarinan tragikoomisen muskelimiehen hahmon ei periaatteessa pitäisi herättää mitään myötätuntoa. Läsnäoloon ja välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa roolihahmon pahuus ei pelkisty yksiulotteiseksi hirviöksi, vaan pahnantekijä on edelleen ihminen. Tarinassa Zampano itkee meren rannalla saatuaan kuulla Gelsominan kuolemasta. Heiskasen hieno tulkinta teki tarinan traagisesta päätöksestä hyvin uskottavan.

Kirjavaisen todellinen löytö on Roman Tinovskyi-Hibalov tarinan Il Matton roolissa. Ukrainalaistaustainen Tino työskentelee muun muassa opettajana Helsingin tanssiopistossa ja hänen breikkauksensa, upea katutanssi toi esitykseen dynaamisuutta. Varmasti jokainen meistä katsojista myös rekisteröi sen, miten voimakas ja valloittava lavakarisma miehellä on. Tinon roolihahmossa henkilöity Fellinin tarinan positiivinen lähestymiskulma. Kaikella on tarkoituksensa ja taiteen yhteisöllistä luonnetta kuvaavan toteamuksen: ”Gelsomina! Me olemme perhe.”

Kolme erilaista roolihahmoa, kolme näkökulmaa taiteeseen ja taiteen tekijöihin. La Stradaa ei turhaan pidetä yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimmista elokuvista, kuten Amerikan elokuvainstituutti elokuvaa luonnehtii.

No ehkä neljännen näkökulman taiteeseen ja sen tekijöihin toi roolihahmo La Suorina, nunna, jonka luostari muutti kahden vuoden välein uuteen paikkaan, jotta luostarin asukkaat eivät liikaa kiintyisi ja kotiutuisi maallisiin asioihin.  

Il Matton roolin näytelleen Roman ”Tino” Hibalovan huikea breikkaus antoi esitykselle dynaamisuutta ja vertautui hyvin elekuvan ”Hullun” taiturointiin trapetsilla. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovat

Nino Rotin La Stradaa varten säveltämä musiikki on saavuttanut klassikon aseman. Avoimien Ovien esityksessä Satu Lankinen osoitti, että myös haitari sopii hyvin instrumentiksi sen esittämisessä siinä missä trumpettikin. Lankisen soittamat katkelmat sopivat näytelmän kokonaisuuteen ja toivat siihen lisää elämänmakua. Lankinen myös näytteli tarina sivuroolit sirkustirehtööristä nunnaan.

La Stradan ylös pano oli sanalla sanottuna upea. Näytelmän visuaalisuuden keskiössä olivat esityksen projisoinnit suunnitelleen Joona Petterssonin videot, jotka heijastettiin näyttämön koko takaosan peittäneelle kankaalle. Petterssonin projisoinnit ja Pyhältön mimiikka kuvasivat yhdessä Gelsominan sisäistä haavemaailmaa todella koskettavalla tavalla. Videot myös loivat tietarinalle oleellisen illuusion liikkeestä ja kiinnittivät kuvien avulla Fellinin elokuvan surrealismin siihen fyysiseen maailmaan, jossa tarinan ryysyköyhälistöä edustaneet roolihenkilöt elivät.

Palava kaatopaikka, tämän maailman rutiköyhien ainoa pysyvä asuinsija, oli Petterssonin kuvastossa voimakas symboli.

Hienoa esteettistä kokonaisuutta täydensivät Juha Tuiskun ja Lankisen äänisuunnittelu ja Jere Kolehmaisen valosuunnittelu.     

Avoimien Ovien verkkosivulla La Strada on lämminhenkinen tarina kiertävistä sirkuslaisista. Toteutus puoltaa teoksen kauneuden kautta tällaista luonnehdintaa.

Reaalimaailman tasolla Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon kirjoittama käsikirjoitus on raaka tarina.  Zampano on väkivaltainen hyväksikäyttäjä. Kun hänen edellisen avustajansa Rosan kohdalla kiertävän elämäntavan riskit ovat toteutuneet ja tyttö on kuollut joko tapaturmaisesti, päihteisiin tai tautiin, Zampano ostaa Rosan äidiltä Rosan nuoremman sisaren Gelsominan uudeksi apulaisekseen.

Kognitiivisesti heikkolahjainen Gelsomina joutuu Zampanon hoivissa asemaan, jossa ei ole kysymys työsuhteesta tai edes oppisopimuksesta, vaan pikemminkin orjuudesta. Suhteeseen liittyvän seksuaalisen hyväksikäytön Fellini ja myös Kirjavainen jättävät onneksi katsojan arvailujen varaan. Gelsomina menee naimisiin vastentahtoisesti Zampanon kanssa, kun heidän suhteensa on estänyt häntä liittymästä yhteisön turvaa tarjoavaan sirkukseen ja Zampano on tappelussa surmannut Gelsominalle henkistä tukea antaneen La Matton. Lopulta Tukholman syndroomasta kärsinyt Gelsomina kuolee yksinäisyydessä vakavan PTSD-häiriön aiheuttamaan psyykkiseen stressiin.

No tietenkin 1950-luvun sodasta toipuva Italia oli eri maailma kuin jossa me elämme nyt. Vanhoista elokuva-arvosteluista näkee, ettei kukaan tuolloin edes meillä Suomessa kiinnittänyt huomiota elokuvan väkivaltasisuuteen. Lasten ja naisten lyömistä ja pakottamista väkivallan avulla pidettiin kai arjen itsestään selvyytenä.

Eikä Fellinin ja kumppaneiden tarinaa näin pidä lukea. La Strada merkitsi Fellinin lopullista irtisanoutumista neorealismista, jos hän koskaan oikeastaan oli edes ollut tämän tyylilajin tekijä. Fellini ei halunnut kuvata elämän raadollisuutta, vaan hän etsi inhimillistä kauneutta. Jo Fellinin esikoisohjaus, hänen yhdessä Albertto Lattuadan kanssa ohjaama Varieteen valot kertoi kiertävistä varieteetaiteilijoista.   

La Strada

Suomenkielisen näyttämösovituksen kantaesitys Teatteri Avoimien Ovien näyttämöllä 11.9.2023

Näyttämösovitus perustuu Federico Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon elokuvakäsikirjoitukseen La Strada.

Sovitus ja ohjaus: Hanna Kirjavainen

Rooleissa: Ilkka Heiskanen, Ella Pyhältö, Roman ”Tino” Hibalov

Muusikko: Satu Lankinen

Videolavastus: Joona Pettersson

Äänisuunnittelu: Juha Tuisku, Satu Lankinen

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Puvustus: Anne Svensk

Mikko Roihan Nukkekoti oli tonttuparaateineen suvereeni tulkinta Henrik Ibsenin klassikosta – Kom-teatterin ensi-illan kruunasi loistelias näyttelijäntyö – Aleksi Holkon huikea roolityö ei jättänyt selittelyn varaa

Mikko Roihan sovitus Henrik Ibsenin klassikosta Nukkekoti kertoi roolihenkilöiden Aron Rintamäen ja Heikki Rintamäen avioliitosta ja erosta. Kuvassa vasemmalla Aronia näytellyt Aleksi Holkko, keskellä taustalla Heikin ystävää Frankia näytellyt Markus Riuttu ja oikealla Heikkiä näytellyt Niko Saarela. Kuva © Noora Geagea/Kom-teatteri

Kom-teatterin Nukkekoti herätti paljon ajatuksia. Oleellisinta ei ollut se, että Mikko Roiha on sovittanut Henrik Ibsenin klassikkonäytelmän miesparille. Olen varma, että perjantaina näytelty ensi-ilta jäin meidän katsojien mieliin ja ehkä teatterin aikakirjoihinkin ennen kaikkea Aleksi Holkon huikean hienon roolityön ansiosta. Nukkekoti oli ennen kaikkea osoitus taiteen kyvystä saada aikaa tuo ainutlaatuinen kokemus mielen puhdistumisesta.

Henrik Ibsenin Nukkekoti on parisuhdedraama ja kasvutarina. Roihan suvereniteettia dramaturgina ja ohjaajana korosti se, että hän oli maustanut sovituksensa ilakoivalla leikkisyydellä. Kyllä, näytelmä alkoi reippaan joulumusiikin tahdittamalla tonttujen paraatilla. Esityksen aikana näyttämöllä vieraili myös salaperäinen, pullonpohjalaseja ja kävelykeppiä käyttänyt vanhus, joka ei taatusti ollut lastenhoitaja Anne-Maria ja tuskin myöskään sisäkkö tai kaupungin lähetti.

Ehkä Kom-teatteri on vihdoin saanut ikioman kummituksensa.

Kyllä, kyllä, Roiha oli nyt käsiohjelman lupausten mukaisesti omanlainen teatterin tekijä ja oman tiensä kulkija.

Ensimmäisen jakson päättäneessä tanssikohtauksessa, Holkon hurjassa bravuurissa, Roiha käytti taitavasti myös liioittelua tehokeinona. Holkon tanssi saavutti koomisen absurdeja sävyjä, kunnes meidät katsojat palautettiin todellisuuteen kovin ottein. Lähes psykoosin asteelle edenneessä pelkotilassa ei todellakaan ole mitään hauskaa.

Ibsenin näytelmässä traagisinta on se, että itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä puolesta taisteleva Nora joutuu eroon myös lapsistaan. 1800-luvun Norjassa aviomies ei ollut vain vaimonsa holhooja, vaan hänellä oli ehdoton määräysvalta myös pariskunnan yhteisiin lapsiin.

Roihan sovituksessa näytelmän Heikillä on poika edellisestä parisuhteesta. Aronille tämä pääasiassa äitinsä luona asuva Iivari oli läheinen ja rakas. Arnonin tunnesuhdetta Iivariin näytelmässä kuvattiin puhelinkeskustelun avulla. Kysymys siitä, onko Aronilla enää jatkossa sijaa tämän lapsen elämässä, jäi avoimeksi. Näytelmän päätös oli psykologisesti hienovireinen. Upean näyttelijäntyö antoi tulkinnoille syvyyttä.    

Roiha on asunut ja työskennellyt pitkiä aikoja Berliinissä. Hän on toiminut myös muun muassa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana. Ehkä jonkinlaiseksi lempeäksi piruiluksi Roihan taholta saattoi tulkita sen, että hän oli sijoittanut näytelmänsä tapahtumat ja henkilöt Etelä-Pohjanmaalle. Holkon ja kumppaneiden käyttämästä murteesta en saanut oikein tolkkua, mutta Niko Saarelan, tarinan Heikki Ritamäen tarinan tanssiaisissa käyttämä kansallispuku ei jättänyt asiassa arvailujen varaan.

Etelä-Pohjanmaalla perheen ylläpitämät kulissit ovat edelleen korostetun tärkeitä.

Tuskin Roihalla on ollut mitään eritysitä hampaankolossa eteläpohjalaisia kohtaan. Hänen johtajakautensa Seinäjoella oli menestyksekäs ja jälleen nyt tammikuussa Seinäjoen kaupunginteatterissa saa ensi-iltansa Roihan Tommi Kinnusen kirjasta dramatisoima ja viiden teatterin yhteistuotantona toteutettu näytelmä Ei kertonut katuvansa.

No ihmiset ovat ihmisiä jopa Etelä-Pohjanmaalla. Samanlaisia ovat myös parisuhteen vahvuudet ja heikkoudet. Ihmisiä yhteen liittävien ja toistaan erottavien suurten tunteiden dynamiikka ei ole seksuaalisesta suuntaumisesta kiinni. Se mikä toiselle on perhe-elämän turvallinen satama voi toiselle olla kultainen häkki. Tästä lähtee myös Roihan sovituksessa Aaron ja Heikin avioliiton rakoilu.

Nukkekodin juoni alkaa rakkauden teosta. Nora pelastaa tuberkuloosia sairastavan miehensä hengen hankkimalla rahat terveysmatkaa varten. Koska Noralla ei 1800-luvun patriakaalisessa maailmassa ole täysiä kansalaisoikeuksia eikä oikeutta hakea lainaa omiin nimiinsä, hän joutuu väärentämään isänsä allekirjoituksen vekseliin.

Roiha perustelee juonen Aronin vaikealla isäsuhteella. Aron väärentää isänsä nimen takaukseen. Samalla Roiha antoi meille katsojille ainakin aavistuksen siitä, miten kompleksisia ja kipeitä homoseksuaalisen miehen suhde isäänsä ja isän suhde poikaansa voivat olla.

Edellä mainittua suurproduktiota on harjoiteltu ja esitetty myös Berliinin Vapaa Teatterissa. Berliinissä ovat, näin luulen, myös Roihan ideat Nukkekodin lavastukseen. Roihan lavastuksen selkeys oli suorastaan silmiinpistävää. Lavastukseen kuuluneet puiset seinämät oli lakattu kirsikkapuun värisiksi ja näyttämö peitti turkoosi matto tai maalaus. Teatterin perinteistä edustivat seinämän kolme ovea, joista sisääntulot kohtauksiin tehtiin.

Pukusuunnittelusta on vastannut Riitta Röpelinen. Rooliasuissa oli mukana symboliikkaa, joka ei oikein avautunut. Esimerkiksi Heikki Ritamäen ystävä, Markus Riutun näyttelemä Frank oli tanssiaisista palatessaan pukeutunut minkkiturkkiin ja henkseleiden kannattamiin reisipituisiin kahluusaappaisiin.     

Nukkekodin kantaesitys Kööpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa joulukuussa 1879 oli sensaatio ja aiheutti oman aikansa mediamyrskyn. Patriarkaalinen eliitti puolusti tuolloin omia etuoikeuksiaan ja niin sanottuja perhearvoja raivokkaasti. Naisen tuli tietää paikkansa. Kaikuja tuosta reilun vuosisadan takaisesta raivosta voimme kuulla yhä, kun tämän kirjoittajan miespuoliset kollegat ja sosiaalisen median setämiehet syyttävät Sanna Marinia äänestäjien pettämisestä.

Meidän on tänään vaikea ymmärtää yhteiskuntaa, jossa naisilla ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia. Vielä vaikeampaa on ymmärtää yhteiskuntaa, jossa seksuaalisten vähemmistöjen syrjintä on kanonisoitu rikoslailla. Homoseksuaalisilla miehillä on ollut toki miehen oikeudet kansalaisina, mutta heidän identiteettinsä oli kriminalisoitu. Myös tuomiot, joita homoseksuaalisista teoista on annettu, ovat olleet kautta aikojen monessa maassa ja ovat edelleen suorastaan käsittämättömän ankaria ja julmia.

Suomessa homoseksuaaliset teot olivat rikoslaissa rangaistavia aina vuoteen 1971 saakka ja senkin jälkeen täysi-ikäisten homojen oikeuksia rajattiin niin kutsutulla kehotuskiellolla aina vuoteen 1999. Virallisesta tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vuonna 1981. Sukupuolineutraali avioliittolaki astui voimaan vuonna 2017.

Nukkekoti

Ensi-ilta Kom-teatterin näyttämöllä 8.9.2023

Henrik Ibsenin näytelmän Et Dukkehjem pohjalta vapaasti kääntäen sovittanut Mikko Roiha

Alkuperäisteos: Henrik Ibsen

Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha

Äänisuunnittelu: Jani Rapo

Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen

Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen

Rooleissa Aleksi Holkko, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Markus Riuttu, Tiina Weckström

Tampereen Teatterin Ihmisiksi on satiirinen komedia – Tuomo Rämön johtama ensemble onnistui tässä ultravaikeassa tyylilajissa erinomaisesti – Kari Hotakaisen lyhyt, terävä ja usein suorastaan tyly lause pääsi oikeuksiinsa

Ohjaus, näyttelijäntyö ja lavastus loivat yhdessä vahvan tunnelman. Miltä tuntuu löytää itsensä haisevasta jätekuilusta, josta ei näytä olevan mitään ulospääsyä. Hienosti näytelleiden Liisa Rintalan ja Matti Hakulisen ilmeet ovat kuvassa puhuttelevia. Miksi ovet eivät aukene meille? Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Kari Hotakaisen Tampereen Teatterille kirjoittama Ihmisiksi on dystopia. Torstain ensi-illassa näytelmästä kehittyi terävä yhteiskuntasatiiri, jossa Hotakaiselle tyypillinen lyhyt, terävä ja usein suorastaan tyly lause pääsi oikeuksiinsa.

Ihmisiksi kertoi kolmen ihmisen kohtaloiden kautta yhteiskunnasta, jossa voittajat vievät kaiken. Lappeenrannan kaupunginteatterille huikean Viimeinen Atlantis -näytelmän ohjannut Tuomo Rämö onnistui nyt kiteyttämään Hotakaisen tarinan näyttämöllä oleelliseen. Näytelmän pureva satiiri osui ja upposi.  

Hotakaisen tarinassa Elina Rintala, näytelmän Liisa ja Matti Hakulinen, näytelmän Matti yrittivät yhteiskunnallista nousua kaatopaikalta käsin. Portinvartijana tähän oikeiden ihmisten maailmaan toimi Eeva Hakulisen näyttelemä virkailija. Näyttelijäntyö oli erinomaista. Rämö ja näyttelijät ovat harjoitusprosessin aikana selvästi paneutuneet myös puhetekniikkaan. Tai ainakin nyt varsinkin Matti Hakulisen näytteleminen oli musiikkia tämän kirjoittajan puolikuuroille korville.

Oppikirjojen mukaan satiirin keinoja ovat liioittelu, karnevalisointi, ironia ja shokeeraaminen. Hotakainen ja Rämö ovat saaneet nämä kaikki tyylikeinot mukaan vajaat kaksi tutia kestäneeseen esitykseen.

Teatteritieteen tutkijoiden mukaan satiirien komedia on katsojan kannalta se kaikkein vaativin tyylilaji. Tampereen Teatterin Ihmisiksi teki meille tämän usein hieman karvaan palan nielemisen helpoksi. Ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän Matti Ja Liisa kaivautuivat esiin roskien täyttämästä kuopasta. Ainakin jo toisessa sukupolvessa kaatopaikalla eläneet tarinan sankarit halusivat päästä ihmisten ilmoille, mutta päätyivätkin kierrätysaseman jätekuiluun, josta ulospääsy oli vankan, lukitun panssarioven takana.

Digitaalisen tekniikan kaikkivoipaisuudesta tehtiin näytelmässä rankkaa pilaa. Meille senioreille insinöörien suunnittelemat idioottimaiset käyttöliittymät ovat yksi kiusa muiden vanhuudenvaivojen lisäksi. Meitä nuoremmat osaavat käyttää sujuvasti älypuhelimia ja muita digitaalisia härpäkkeitä, mutta yhä harvempi tuntuu ymmärtävän miten ne toimivat tai miksi ne toimivat. Tietoyhteiskunnassa, jossa kaikki tieto on ainakin periaatteessa saatavissa, ihmisten tietoisuus ja maailmankuva sen kuin kapenevat. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Traaginen ja koominen kohtasivat oikeaoppisella tavalla. Näytelmän tarinan punaisena lankana kulkenut syrjäytymisen teema ja tämän syrjäytymisen seuraukset olivat kattavasti läsnä jo ensimmäisessä kohtauksessa. Mika Haarasen, Mari Pajulan ja Tuomas Vartolan ideoimasta ja tarinaan täydellisesti istuvasta skenografiasta ei puuttunut muuta kuin se pistävä kaatopaikan haju.

Romanttinen rakkaus ei voi tällaisissa oloissa kukoistaa, mikä tehtiin aluksi selväksi.

Anglosaksissa maissa ihmisen luokka-asema paljastuu heti, kun hän suunsa avaa. Hotakaisen teräviin havaintoihin kuului se, että sama ilmiö on edennyt myös Suomessa jo pitkälle. Varsinkin ne pojat, jotka eivät juuri koskaan lue mitään, eivät edes sitä Aku Ankkaa, ovat syvenevässä kierteessä kohti sitä yhteiskunnan sosioekomonomista jätekuilua.

Hotakaisen satiirin piikki osui terävästi näytelmän virkailijan hahmossa myös meihin ”oikeassa olijoihin”, jotka suhtaudumme huvittuneen ilkeämielisesti esimerkiksi perussuomalaisten rivikannattajien poliittisiin ulostuloihin. Eikä perusuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkeläkään ole ihan väärässä, kun hän kantaa huolta poikien ja miesten syrjäytymisestä. Tavallaan sääli, ettei Mäkelällä ole ilmeisesti oikeita sanoja tai kykyä huolensa ilmaisemiseen.

Ihmisiksi on dystopia, jossa myös suomalaisella kaatopaikalla syntyneet joutuivat hakemaan Suomen kansalaisuutta osallistumalla ja läpäisemällä kansalaisuuskokeen. Tässä Hotakaisen satiirin kohde oli helppo paikallistaa. Rasismin torjuntaa koskevista tiedonannoista huolimatta Petteri Orpon hallituksen maahanmuuttopolitiikka on sitä itseään.

Kuten virkailija näytelmässä totesi, maahanmuuttajat olivat tässä näytelmässä Matin ja Liisan kaltaisia melkein ihmisiä.

Lavastuksen suunnitelleen Mika Haarasen luoma illuusio kierrätyskeskuksen jätekuilusta oli omiaan herättämään klaustrofobista kauhua. Vain jätteiden pistävä haju puutui. Mari Pajulan pukusuunnittelu toi mieleen kauhukuvat ryysyköyhälistön paluusta katukuvaan. Elina Rintalan ja Matti Hakulisen ilmeet kuvassa kertoivat siitä toiveikkuudesta, jolla kaatopaikan sankarit vielä tarinan ensimmäisessä kohtauksessa pyrkivät ihmisten ilmoille. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri  

Oman osansa Hotakaisen satiirista sai myös meidän osaajien höyrypäinen into digitalisoida kaikki mahdolliset palvelut. Kuvaava oli kohtaus, jossa Liisa poltti lopulta päreensä ja täräytti nyrkillään nämä digitaliajan ihmeet kierrätyskuntoon.

Näytelmän toisessa osassa vedettiin johtopäätöksiä syrjinnän seurauksista, kun Matti ja Liisa olivat edenneet omien mahdollisten työuriensa huipulle lähihoitajiksi.

Ihmisiksi oli älyllisesti haastava ja aito satiiri myös siinä, että se pakotti miettimään oman elämäntavan tragikoomisuutta. Jostain syystä näytelmän toi minun mieleeni Ylen takavuosien hitin, Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen käsikirjoittaman televisiosarjan Raid. Sen tarinassa yhteiskunnasta täydellisesti syrjäytyneiden ihmisten yhteisö elää kaatopaikalla.

Mutta ei kaatopaikalla elävien ihmisten yhteisö ole Suomessa pelkkää fiktiota. Suomi oli sodan jälkeen asenteiltaan kova ja kylmä maa. Esimerkiksi Espoon Mankaalla sijainneella kaatopaikalla asui asunnottomien yhteisö aina 70-luvulle asti. Tuolloin Hannu ja Erkki Peltomaa tekivät heidän elämästään palkitun dokumentin Rantojen miehet.

Syrjäytymisen tai päihdeongelmien syitä ei tuolloin paljon pohdittu. Kaikki pohjalle ajautuneet olivat rappioalkoholisteja, puliukkoja. Niillä evästyksillä sai elää kituuttaa ja kuolla kurjan elämänsä päätteeksi myös luvuton määrä edeltäneissä sodissa sotatrauman saaneita veteraaneja.

Käsiohjelmassa Hotakainen kertoo ideasta, josta näytelmä sai alkunsa. Mitä jos olisi kaksi ihmistä, jotka eivät koskaan ole eläneet yhteiskunnassa, mutta nyt pyrkivät sinne. Raaka ja yksinkertainen tilanne nosti heti kysymyksiä. Millaista on olla mitätön? Millaista on nöyrtyä vahvojen edessä? Millaista työtä on tarjolla sille, joka ei mitään osaa?

Samojen kysymysten edessä ovat nyt ne, joiden toimeentulo perustuu lähes kokonaan yhteiskunnan maksamiin tukiin. Hallituksen hallitusohjelmaan kirjatut sosiaalitukien leikkaukset ovat raakoja. Niiden toteutuessa Romaniasta tulevat romanit eivät ole enää ainoita ryysyköyhälistön edustajia suomalaisessa katukuvassa. Yhä enemmän ihmisiä ajautuu kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Kodittomuus ja osattomuus yleistyvät.

Tosin edes nykyaikaisesta kierrätyskeskuksesta ei nimensä mukaisesti löydy enää loppusijoituspaikkaa näille syrjäytyneille. Siinä mielessä ajat ovat muuttuneet ja edistys edistyy.

Miten me jatkossa reagoimme kysymykseen, millaista on nöyrtyä vahvojen edessä? Hotakaisen vastaus näytelmässä oli selkeä. Nöyryyttäminen johtaa ennen pitkää nöyryytettyjen aggressioon. Orpon hallituksen leikkaukset kohdistuvat erityisen kipeästi puolueen äänestäjäkunnan sosioekonomisen rakenteen perusteella perussuomalaisten omiin jäseniin ja kannattajiin. Miten yhteiskunnan eriarvoistumisen edessä tavallaan viimeisen toivonsa perussuomalaisiin asettaneet äänestäjät reagoivat, kun leipä viedään lähes kirjaimellisesti suusta?

Katsomonkaan ei oikein enää voi siirtyä, koska katsomoa ei kohta enää ole.

Kari Hotakainen sai Finlandia-palkinnon vuonna 2002 romaanistaan Juoksuhaudantie. Itse en kuulu lukijana hänen kiihkeimpiin faneihinsa. Miestä on kuitenkin täysi syy sekä kunnioittaa että pitää esikuvana taiteilijana. Kirjallisten ansioiden lisäksi Hotakaisen meriittiin kuuluu muun muassa se, että hän oli mukana rahoittamassa David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu käännöstyötä. Tero Valkoselta kului tämän suurromaanin kääntämiseen kokonainen vuosi. Hotakainen on taiteilija suurella sydämellä.

Ihmisiksi

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.9.2023

Käsikirjoitus: Kari Hotakainen

Ohjaus: Tuomo Rämö

Lavastussuunnittelu: Mika Haaranen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valosuunnittelu: Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu ja musiikki: Hannu Hauta-aho

Rooleissa: Matti Hakulinen, Eeva Hakulinen ja Elina Rintala

Rikos ja rangaistus Monika Fagerholmin tapaan – Helsingin kaupunginteatterin sovitus kirjasta on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen – Kuka tappoi bambin? on tarina kasarisukupoven lapsista

Misa Lommin näyttelemä Emmy on tarinassa Gusten elämän rakkaus. Nuorta 16-vuotiasta Gustenia näyttelee Jaakko Hutchings ja tarinan kertojaa, 26-vuotiasta Gustenia Pyry Nikkilä, kuvassa taustalla. Eläinklinikalla harjoittelijana työskentelevän Emmyn suuri rakkaus ovat koirat. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kuka tappoi bambin? on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen näytelmä. Pipsa Lonka on onnistunut suurenmoisesti Monika Fagerholmin omaäänisen kielen sovittamisessa näyttämölle.

Fagerholm on omaääninen kirjailija, jonka lause hakee vertaistaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuka tappoi bambin? on täynnä viitauksia kulttuuriin ja uskontoon, eikä dramaturgin haastetta vähennä se, että romaanissa siirrytään aikatasolta toiselle taitoluistelijan notkeudella. Miten muuttaa sana lihaksi, miten luoda näyttämölle se mielenmaisema, jonka Fagerholmin kirja lukija mielessä herättää?

Helsingin kaupunginteatterille kirjan dramatisoinut Lonka on löytänyt vastaukset tähän kysymykseen. Mahdoton tehtävä voidaan ratkaista pelkistämällä, tarttumalla siihen, mikä tuntuu kaikkein oleellisimmalta. Fagerholmin romaanin ja myös näytelmän ytimessä on sitaatti Simone Weililta. Se on muunnelma Raamatun kaksoiskäskystä: ”Rakasta itseäsi kuten vierasta itseään merkitsee kääntäen: Rakastaa itseään kuten vierasta.”

Sitaatin on kirjassa alleviivannut veljensä kuoleman jälkeen teologian opintonsa lopettanut ja ihmissuhteissaan tuuliajolle ajautunut tarinan Saga-Lill (Aksinja Lommi). ”Rakasta itseäsi kuten vierasta.”

Fagerholmin kirjan voi lukea yksilötasolle vietynä kuvauksena itsestään suurta melua pitävän kasarisukupolven lapsista. Tarinan keskiössä on brutaali rikos, neljän lukioikäisen teinipojan tekemä joukkoraiskaus. Tästä hirmuteosta kasvaa syyllisyys, joka lopulta tuhoaa sekä tekijöiden että heidän läheistensä elämän tavalla tai toisella. Tosin näytelmässä poikien vanhempien kohtalo jäi avoimeksi.

Sukupolvitematiikkaan viittaa jo näytelmän nimi. Se on sitaatti edellisen sukupoven kapinan aloittaneen punkbändi Sex Pistolsien biisistä Hwo killed Bambi?

Kuka tuhosi meidän lapsuutemme ja illuusiot onnellisesta elämästä?

Ranskalaisen filosofin Weilin edellisen vuosisadan alkupuolella antama määritelmä vieraantumiselle on yhä tätä päivää ja varsinkin tätä päivää. Seksipyssyjen esittämään haasteeseen meistä itse kukin voi etsiä vastausta peiliin katsomalla. Nuorten tekemät joukkopahoinpitelyt yleistyvät hurjaa vauhtia, tai ainakin tekijöiden niistä kuvatut videot leviävät nyt verkossa kulovalkean tavoin.

Fagerholmin kirjassa väkivalta varjostaa nuorten miesten elämää. Gusten hakkaa parhaan ystävänsä Nathanin ja Nathan puolestaan pahoinpitelee samaan kaveripiiriin kuuluvan Cosmon sairaalakuntoon.

Näytelmässä tämä väkivaltaisuus kuvattiin liikekielen kautta. Justus Pienmunnen koreografiassa pääosaan nousi hänen itsensä näyttelemän Nathanin rooli. Näyttämön Nathan oli ehkä enemmän punttisalilta itsetuntoa hakenut macho kuin notkea taitoluistelija. Tulkinta osui kuitenkin hienosti näytelmän kokonaisuuteen, jossa Nathan oli myös joukkoraiskauksen aloitteentekijä.

Nopeiden aikasiirtymien ongelman Lonka oli ratkaissut suorastaan nerokkaasti. Näyttämöllä oli samaan aikaan kaksi eri ikäistä Gustenia. Ratkaisu teki näytelmän kertojan, Pyry Nikkilän näyttelemän 26-vuotiaan Gustenin sisäisen dialogin näkyväksi. Samalla 16-vuotiasta Gustenia näytelleen Jaakko Hutchingsin läsnäolo näyttämöllä kertoi, miten meidän muistomme toimivat. Meidän aivomme on elävä organismi, joka luo nämä muistot yhä uudestaan. Kaikki aikaisemmat versiot meistä ovat meissä läsnä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Meidän pitää ainakin yrittää rakastaa noita aikaisempia versioita itsestämme kuin itseämme.

Erittäin toimiva oli myös ratkaisu, jossa raiskauksen uhri, kirjan Sascha Anckar etäännytettiin niin, ettei hän ollut mukana roolihenkilönä näyttämöllä lainkaan. Joukkoraiskauksen kuvottavat yksityiskohdat tuotiin näyttämölle vain sanallisen kuvailun avulla. Ratkaisu ei kuitenkaan vähentänyt tämän rikoksen kauhisuttavuutta – päinvastoin, se avasi ne torjunnan portit, jotka me mielessämme tavallisesti lukitsemme äärimmäistä pahuutta kohdatessamme.

Longan ratkaisu on tietysti myös taiteen etiikan kannalta oikea. Teatteri ei kaipaa eikä tarvitse yhtään näyteltyä raiskausta.

Kuka tappoi Bambin? alkoi tyhjän tilan teatterina. Kuvan kohtauksen huonekalut siirrettiin näyttämölle tämän kohtauksen ajaksi. Kuvassa Jaakko Hutchings (näytelmän nuori Gusten), Nathanin isää Abbea näyttelevä Kari Mattila, Nathanin äitiä Annelisea näyttelevä Heidi Herala ja näytelmän Nathan Justus Pienmunne. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Myös Riikka Oksanen käytti taitavasti etäännyttämistä näytelmän ohjauksessa. Fagerholmin romaanin alussa seisotaan järven rannalla ja samaa avaruuden tunnetta Oksanen oli saanut ensemblensä kanssa näytelmän tarinaan.

Saimme nauttia aivan poikkeuksellisen hienovireistä näyttelijäntyöstä. Tarinan roolihenkilöt kokivat intohimoa, onnistumisen iloa, torjutuksi tulemisen aiheuttamaan tuskaa ja musertavaa syyllisyyttä. Mitään ei kuitenkaan väännetty rautalangasta, vaan näytelmä tarjosi meille katsojille oivaltamisen iloa. Fagerholmin hieno kieli muuttui eleiksi, ilmeiksi ja fyysiseksi läsnäoloksi.

Teatteriesitys on aina osiensa summa ja tässä Janne Vasaman ja kumppaneiden loistelias skenografia oli se pala, joka todella teki Fagerholmin kirjan maailman näkyväksi. Hyväosaisten huvilakaupunki ja Nathanin perheen upea omakotitalo, aavelaiva avautuivat näyttämölle metallinhohtoisina. Taustakankaalla lainehti Mika Haarasen projisoima Kylmäjärvi.

Kari Leppälän suunnittelema valaistus käsitteli myös osaltaan näytelmän moraalidilemmaa. Salamavalojen tavoin välkkyvät valot kuvasivat osuvasti sitä media- ja somemyrskyä, jonka hyväosaisten perheiden poikien tekemä joukkoraiskaus sai tarinassa aikaan.

Yleisellä tasolla tätä tarinan osa-aluetta laajensi Tiina Kaukasen pukusuunnittelu. Miljoonat julkiset ja yksityiset kamerat ovat tehneet sen, että meillä ei kodin ulkopuolella ole enää yksityisyyttä. Siksi pään ja ainakin osan kasvoista peittävästä hupparista on tullut lähes välttämätön vaate monille nuorille. Tarinan nuorten aikuisten elämä on sosiaalisen median kautta ollut julkista ehkä aivan lapsesta asti.

Tyypillistä oli myös se, että raiskaukseen syyllistyneiden poikien vanhemmat puolustivat lapsiaan viestintäpalvelu X:stä entisestä Twitteristä tutulla tyylillä. Nathan äitiä Annelisea näytellyt Heidi Herala haukkui kysymyksiä tehneitä toimittajia kommunisteiksi ja raiskauksesta kirjoittaneita lehtiä kommunistipaskaksi. Kärjistys oli osuva.

Näytelmän tarina lähti liikkeelle siitä, että samaan kaveripiiriin kuulunut Cosmo haluaa hyödyntää elokuvayhtiönsä nimissä tapauksen saamaa valtavaa julkisuutta ja tehdä joukkoraiskauksesta dokumenttielokuvan.

Temaattisesti Fagerholmin kirja on kuin Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan sovitettuna. Gusten on tarinan Raskolnikov, joka syyllisyydentunnossaan ilmiantaa itsensä ja raiskaukseen osallistuneet toverinsa. Lopulta vain Nathan tuomitaan oikeudessa ja hänkin saa lievän tuomion. Vanhempien vaikutusvalta ja varakkuus pelastaa muut kokonaan pälkähästä. Nathanan isän Abben (Kari Mattila) rahoilla myös Cosmon aikeet tehdä aiheesta dokumentti haudataan hiljaisuudella.

Mikään ei ole maailmassa tässä suhteessa muuttunut.

Mika Haarasen projisoinnit näyttelijöiden katseista olivat vaikuttavia. Justus Pienmunnen koreografian aggressivinen liikekieli kuvasi tarinan nuorten taipumusta väkivaltaan, joka tarinan ytimessä purkautuu brutaaliksi joukkoraiskaukseksi. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri    

Näytelmän loistelias lavastus vei meidät jo ensimmäisessä kohtauksessa Fagerholmin kirjan maailmaan. Näyttelijät oli asemoitu pyörivälle näyttämölle tarkoin harkitulla tavalla ja katseiden keskipisteessä Gustenin äitiä Angelaa näytellyt Leena Rapola lauloi alastomana läpinäkyvässä kylpyammeessa istuen oopperaa.  

Näytelmä varmasti avautuu helpommin niille, jotka ovat lukeneet kirjan. Siihenkin liittyy teatterin kannalta riskejä. Sanna Kangasniemen kritiikki Fagerholmin kirjasta Helsingin Sanomissa kuvannee hyvin sitä, miten Fagerholmin fanit hänen kirjojaan lukevat. Kangasniemen näytelmästä Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu on tässä suhteessa synninpäästö näytelmän tekijöille.   

Kuka tappoi bambin?

Helsingin kaupunginteatterin esitys pienellä näyttämöllä 2.9.2023

Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin Vem dödade bambi?

Suomennos: Laura Jänisniemi

Dramatisointi: Pipsa Lonka

Ohjaaja: Riikka Oksanen

Koreografia: Justus Pienmunne

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Projisoinnit: Mika Haaranen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Henna Piirto

Kuvat: Noora Geagea

Rooleissa: Jaakko Hutchings, Pyry Nikkilä, Justus Pienmunne, Elias Keränen, Leena Rapola, Heidi Herala, Kari Mattila, Misa Lommi, Aksinja Lommi

Masi Tiitan ja kumppaneiden Dilemma oli tarkka tutkielma sanattoman viestinnän merkityksestä – Esitys avasi näköalan läsnäoloon perustuvan taiteen syvään päähän

Kuva on kohtauksesta, jossa Samuli Niittymäen esittämä mies tarjoutui hieromaan Kreeta Salmisen esittämän naisen kipeytynyttä olkapäätä. Tässä taitavasti toteutetussa kohtauksessa erilaisten viestien dilemma saavutti lakipisteensä. Kohtaus oli tavallaan arkinen, tavallaan intiimi ja esityksen luomassa kontekstissa hyvin kompleksinen. Kuva © Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Dilemma oli tarkka ja hauska kuvaus kohtaamisista. Esityksessä Masi Tiitta ja hänen ensemblensä jäsenten havainnot inhimillisen vuorovaikutuksen dynamiikasta olivat riemastuttavia. Kun me kohtaamme uudestaan hyvänpäivän tutun tai vanhan ystävän vuosien takaa kahden yksilön lähentyminen toisiaan kohti noudattaa tiettyjä rituaaleja.

Tosin tämän kirjoittajalle eivät ensimmäisenä tulleet mieleen vanhat tutut ja ystävät, vaan jo vuosikymmeniä kirjahyllyssä pölyttyneet Desmond Morrisin klassikot Alaston apina ja Ihmisten eläintarha.

Tarkat ja tuttuudessaan koomisen hauskat havainnot meille kaikille tyypillisitä käyttäytymismaleista olivat kuitenkin vain tämän taideteoksen ensimmäisen taso. Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottisarjaan kuuluva Dilemma teki teräviä havaintoja myös esittävän taiteen reunaehdoista. Tai ainakin minulle kirkastui jälleen, miksi läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutukseen perustuvat taiteet ovat niin ilmaisuvoimaisia ja vaikuttavia kuin ne ovat.

Esitys alkoi kohtauksella, jossa näyttelijät Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki olivat pimennossa ja me kuulimme vain heidän äänensä. Sitten kohtaus kahden ihmisen tunnustelevasta jutustelusta aloitettiin alusta. Nyt Salmisen ja Niittymäen seisoessa näyttämöllä kasvokkain muutaman metrin päässä toisistaan.

Me emme kommunikoi keskenämme vain sanoilla, vaan luottamus tai epäluulo toista ihmistä kohtaan, läheissyys tai torjunta syntyvät nonverbaalisen viestinnän perusteella. Katseet, ilmeet, eleet, liikkeet ja lopulta kosketukset, jos niin pitkälle edetään, ratkaisevat sen, miten lähelle itseämme me toisen yksilön päästämme.

Vaikka kohtaamisiin liittyvät tunnustelevat sanat ovat tavallaan osa rituaalia, me tunnistamme sanojen merkityksen tietoisesti. Katseiden, ilmeiden ja eleiden merkityksen me rekisteröimme vaistomaisesti. Meidän aivomme reagoivat niihin ajatusta nopeammin. Keskushermostomme autonomiset algoritmit virittävä elimistöämme toimimaan tilanteen mukaan ja näihin varautumiin liittyvät tunteet ja tietoisuus näistä tunteista tulevat vasta jälkijunassa.

Tässä on se inhimillisen viestinnän dilemma. Ehkä voimakkaimmilla me koemme tämän kaksoisviestinnän aiheuttamat pulmat rakkauselämässämme, kun päätämme sekoittavat kaiken muun ohella vielä kehojemme erittämät kemialliset viestit, feromonit.

Mitalin toinen puoli on siinä, että älyä näissä meidän vaistojamme ohjaavissa keskushermoston algoritmeissa on vähemmän kuin 70-luvun taskulaskimissa. Riittävä varmuus siitä, mitä toinen ihminen toivoo, haluaa tai mihin hän pyrkii, selviää vain puhumalla.  

Dilemmassa nämä vuorovaikutuksen mekanismit tulivat näkyviksi. Ikkunan meille katsojille tähän esittävän taiteen syvään päähän avasivat Salmisen ja Niittymäen loistelias näyttelijäntyö ja Tiikan tarkka, yksityiskohdissaan suorastaan nerokas ohjaus. Tai ehkä ohjaus on tässä väärä ilmaus. Tiikka on koreografi ja Dilemma oli esityksenä kuin hitain liikkein etenevää tanssia.

Kehystarinassa Salminen oli jo urallaan edennyt kirjailija ja Niittymäki ensimmäisen kustannussopimuksensa saanut aloitteleva kirjailija. Esityksen roolihenkilöitä yhdisti ainakin jossain määrin samanlainen elämänpiiri. He tunsivat toisensa aikaisempien tapaamisien perusteella. Jännitteen tarinalle antoi se, että Niittymäen näyttelemällä miehellä oli joko jo ennakolta ajateltu tai tapaamisen aikana syntynyt tavoite. Hän halusi, että Salmisen näyttelemä nainen auttaisi häntä hänen ensimmäisen kirjansa kirjoittamisessa.

Esityksen alussa Salminen ja Niittymäki seisoivat muutaman metrin päässä toisistaan. Vartaloiden hieman takakenoinen asento kertoi varautuneisuudesta. Molempien kehonkieli oli hillityssä niukkuudessaan mestarillista. Reilu kahden metrin välivalta kertoi myös, että kaksi suomalaiseen tapakulttuuriin kasvanutta kohtasi toisensa. Mieleen tuli vanha vitsi korona-ajalta, jossa suomalaiset siirtyivät pakollisesta kahden metrin turvavälistä epidemian hellitettyä normaaliin viiden metrin varoetäisyyteen kanssaihmisistä.

Fyysiseen kosketukseen, halaukseen päästiin pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen tunnusteltiin mahdollisuuksia tunnetason läheisyyteen kuohuviinipullon avaamiseen ja viinin juomiseen liittyvällä rituaalilla. Tämän jälkeen päädyttiin konfliktiin ja torjuntaan. Torjunta ei liittynyt ainakaan suoraan seksuaalisuuteen, vaan Niittymäen esittämän miehen yritykseen käyttää Salmisen esittämän naisen osaamista ja ammattitaitoa hyväkseen oman uran rakentamisessa.

Hanne Jurmun pukusuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu auttoivat meitä katsojia pääsemään jyvälle esityksen keskeisistä ideoista. Kädellisiin kuuluvan eläinlajin käyttäytymistä tutkittiin nyt tavallaan laboratorio-oloissa. Studio Pasilan suuren näyttämön takaseinän eteen oli ripustettu näyttämän jakava valkoinen kangas ja muuten tyhjää näyttämöä valaisivat kirkkaat kohdevalot.

Tällainen käyttäytymistieteiden laboratorio teatteri taiteena ja instituutiona tavallaan on.

Nykyisin eläinten käyttäytymistä ei yleensä tutkita eläintarhassa, vaan eläinten luonnollisessa elinympäristössä. Tätä kädellisten etologiaa edustivat Jurmun suunnittelema puvustus. Molemmilla tanssijoilla oli arkiset ja väljät vaateet. Niittymäen hahmon maskuliinisuutta korostettiin nahkatakilla ja Salmisen feministisyyttä vyötärölle hihoista sidotulla flanellipaidalla.

Ohjelmatiedoissa ei ole mainintaa esityksen lavastajasta. En siis osaa edes arvailla, kenen idea oli ripustaa oksa näyttämön yläpuolelle roikkumaan. Ehkä juuri tuo oksa voi ajatukseni Desmond Morrisiin, joka tunnetiin käyttäytymistä tutkivien tieteiden popularisoijana myös surrealistisena taiteilijana, joka opetti Congo-nimisen simpanssin maalaamaan samantapaisia surrealistisia mielenmaisemia kuin hän itsekin teki.

Esityksen taustamateriaaliin on liitetty Sanna Kangasniemen Helsingin Sanomiin tekemä Salmisen ja Tiitan haastattelu. Juttuun on linkki teatterin verkkosuvulla, mutta en tiedä, pääseekö sitä lukemaan maksumuurin takaa, jos ei ole Hesarin tilaaja. Juttu kannattaa lukea. Tiitta ja Salminen ovat taiteilijoita, joista varmasti kuulemme vielä.

Nykyesityksen näyttämön kuraattoreina ovat toimineen Suvi Tuominen, Riikka Thitz ja Tuomas Laitinen. Uutta teatteria ja esitystaidetta esittelevä sarja on Helsingin kaupunginteatterin kädenojennus paitsi teatteri-ilmaisua kehittäville vapaille ryhmille myös ennen muuta meille teatteria intohimoisesti seuraaville katsojille.

Trial & Theatre -ryhmän Nano Steps jäi minulta väliin VR:n aiheuttamien logististen ongelmien takia. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi Liike ja tyhjyys ei jostain syytä ollut tematiikastaan huolimatta Studio Pasilan tiloissa aivan yhtä vaikuttava kuin Teatteri Takomossa, jossa se kantaesitettiin.       

Nykyesityksen näyttämö jatkuu myös ensi vuonna.

Dilemma

Nykyesityksen näyttämö -sarjaan kuuluva kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 22.8.2023

Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Samuli Niittymäki

Ohjaus: Masi Tiitta

Valosuunnittelu: Kristian Palmu

Pukusuunnittelu: Hannu Jurmu

Tuotanto: Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö

Ei mitään syytä hermostua! – Olkaa aivan rauhallisia! – Juomavettä ei ole, mutta voitte kastautua muovipullojen mereen – Lappeenrannan Viimeinen Atlantis oli shokeeraavan hyvää teatteria!

Ei ole syytä huolestua! Ei mitään syytä. Noudatatte vain ohjeita. Näytelmän alussa tarinan suuren pakolaisleirin vartijat ottivat meidät katsojat vastaan rauhoittelevien tervehdysten keralla. Käytössä oli sama psykologinen metodi, jota Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin asemalaiturilla aikoinaan käytetiin. Kuvassa kasvosuojuksen takana Volter Ilmari Putro. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Viimeinen Atlantis oli älykkäästi ajateltu ja kekseliäästi toteutettu dystopia. Tampereen Teatterikesän näytös Nätyn Teatterimontussa vakuutti ainakin minut, että esitys on vuoden Thalia-palkinnon ansainnut. Puhutteleva teksti, oivaltava dramatisointi, mielikuvitusta ruokkiva esillepano ja loisteliasta näyttelijäntyötä, näin yhteisö tekee taidetta.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Viimeinen Atlantis oli ehdottomasti vaikuttavin niistä Tampereen Teatterikesän esityksistä, joita minulla oli ilo ja etuoikeus tämän kesän festivaaleilla nähdä.

Näytelmä perustuu Antti Hyyrysen esikoisromaaniin Viimeinen Atlantis. Kirja kuluu niihin, joka kannattaa panna merkille ja lukea. Minut näytelmän muotoon muokattu teksti vakuutti.

Hyyrynen itse tunnetaan paremmin lemiläisen Stam1nan kitaristina. Lemiltä maailmanvalloitukseen lähtenyt bändi on tyylinsä perusteella luokiteltu metallinkolistelijoiden genreen. Sen hienon määritelmän mukaan Stam1na soittaa progressiivista thrash metallia. Tämäkin on tässä syytä mainita, koska näytelmän hieno musiikkitausta on Hyyryläisen käsialaa.

Hyyrysen kirjan kuvaus meitä odottavasta tulevaisuudesta on tyly. Toivoa ei enää ole. Maapallo biosfääriä tuhoava muutos on ylittänyt jo kriittisen pisteen. Se mannerlaattojen kokoinen roskaläjä, jota me kustumme globaaliksi teknokulttuuriksi, on vajoamassa syvyyksiin. Sitä ennen me kuitenkin koemme vielä sen muutamia vuosikymmeniä tai vuosisatoja kestävän kaaoksen, jonka aikana sadat miljoonat ja loputa miljardit ihmiset lähtevät liikkeelle, kun elämä heidän asuttamillaan alueilla käy mahdottomaksi. Sodat raivoavat ja taudit riehuvat.

Olen ehkä joskus tohtinut moittia Tuomo Rämön sovituksia ja ohjauksia. Viimeinen Atlantis oli näyttö siitä, että Rämö on taitava dramaturgi ja ohjaaja, joka saa oman ensemblensä syttymään. Vaikka Viimeinen Atlantis oli temaattisesti hyytävän synkkä tarina, oli katsojan kannalta hyvin palkitsevaa, kun sai eläytyä ja olla mukana näin luovassa toiminnassa.

Hienoja yksityiskohtia ja oivalluksia tuntui riittävän loputtomasti. Kehuttu maanjäristyskohtaus ei jäänyt ainoaksi huippukohdaksi. Meidät katsojat saateltiin oikeaan tunnetilaan heti kättelyssä. Näytelmän alkaessa meitä vastassa olivat pakolaisleirin pelottavat vartijat. Näytelmän vahva intensiteetti pysyi alusta loppuun, vaikka yksinäytöksinen näytelmä ajallisesti kesti lähemmäs kaksi tuntia.  

Näytelmän lavastus oli kekseliäs ja vaikuttava. Näyttämön yläpuolella vaijereiden varassa riippuva taso sai maanjäristyksessä maan keinumaan näyttelijöiden jalkojen alla. Taustalla läikkyi roskameri. Kuvassa Volter Ilmari Putro ja Seppo Kaisanlahti. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Viimeinen Atlantis on lajityypille tunnusomaisesti vaellustarina. Tarinan Tobeas aloittaa maailman turuilta matkansa kohti Oulua. Hyyryläinen on sovittanut tämän yhden miehen viimeisen vaelluksen neljälle näyttelijälle, joista kukin vuorollaan näyttelevät Tobeasta.

Muita hahmoja näyttämöllä oli lentäjä, jonka kyydissä Tobeas aloittaa matkansa ja muinaisen Atlantiksen asukkaat, jotka ovat jonkin sortin astraaliolentoja. En ole Hyyryläisen kirjaa lukenut, joten en tiedä, miten hän näitä henkimaailman juttuja siinä kuvaa. Rämö sai dramaturgisella ratkaisullaan näyttämöllä aikaa hienosti toimivaa dialogia. Tobean harhainen maailmankuva tai oikeammin kai minuus, se toiveiden tynnyri, jossa me itse kukin piileskelemme ja lähestyvänän egokatastrofin kylmät tosiasiat kävivät vuoropuhelua.

Joulukuussa 2004 satoja tuhansia ihmisiä surmannut tsunami on epäilemättä tehnyt tuolloin perikymppiseen Hyyryläiseen syvän vaikutuksen. Tsunamin aiheuttanut maanjäristys liikautti mannerlaattoja Sumatran lähellä.

Myöhemmin me kaikki olemme nähneet kuvia valtameriä kiertävistä suunnattomista roskalautoista, jotka voivat hetkessä muuttaa paratiisisaaren tai osan jonkin maan rannikkoa jättiläsimäiseksi kaatopaikaksi. Tiedämme myös, että ilmastoa lämmittävien kasvihuonekaasujen määrä kasvaa yhä ilmakehässä ja merivesi lämpenee lämpenemistään. Myös Ilmestyskirjan kolmas ratsastaja on jo tukevasti satulassa. Meriveden pH laskee laskemistaa, kun veteen liukenee yhä enemmän hiilidioksidia.

Kaikki nämä elementit olivat myös mukana paitsi Hyyryläisen tarinassa myös Samuli Hallan ja kumppaneiden suorastaan nerokkaassa skenografiassa. Lavastus, valaistus, videot, esityksen äänimaailma ja puvustus olivat aivan poikkeuksellisen hienossa tavalla osa toimivaa kokonaisuutta. Kaikkien hienojen oivallusten ja yksityiskohtien kuvailemiseen ei ole syytä mennä. Viimeinen Atlantis kuuluu niihin näytelmiin, jotka pitää itse kokea.

Omaan mieleen tulee jäämään pitkäksi aikaa roskamanteren pinnalla muovipullojen lomassa kelluneet kymmenet solmiot. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä tarvitse selittää. Tämä on taidetta.

Polkupyörästä tehtiin aikakone, jolla sankarimme saattoi ajaa lapsuuteen ja perussuomalaiseen mielikuvitusmaailmaan, jossa supersankarit saattoivat vielä viita hulmuten pelastaa maailman. Kuvassa Turo Marttila ja taustalla Samuli Punkka. Kuva © Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Samuli Punkka ja Volter Ilmari Putro näyttelivät upeasti. Näin voimakkaaseen vuorovaikutukseen päästään, kun henki on päällä.

Me saimme katsomossa nauttia loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Näytteleminen oli latautunutta ja fyysistä. Kohtausten tarkka ajoitus viesti myös siitä, että näyttelijät olivat sisäistäneet näytelmän tematiikkaan ja esteettisen muodon asettamat vaatimukset. Rämö osaa hommansa ohjaajana.

Lisää kierroksia muutenkin vauhdilla edenneeseen esitykseen antoivat Rämön nokkelat dramaturgiset ideat. Vauhtia saatiin lisää ja kierrokset nousivat, kun näyttelijät istutettiin polkupyörän satulaan. Polkupyörä toimi myös oivallisesti aikakoneena, kun tarinan sankarin piti päästä siihen ihanaan lapsuuden maailmaan, jossa viittaan pukeutuneet supersankarit saattoivat vielä pelastaa maailman.

Näytelmän aihe oli raskas ja surullinen. Ehkä siksi loppuun oli sijoitettu Maikkarin uutisten tavoin kevennys. Ja mikä ettei. Voi olla, että jääkarhuille ja albatrosseille, tai oikeammin niiden kaltaisille arktisille eläimille koittaa vielä joskus paremmat ajat, kun ihmiskuta on itse tunkenut itsensä sinne, minne päivä ei koskaan paista.

Parhaillaan maapallon biosfääriä tuhoaa kiihtyvällä vauhdilla kuudes lajien joukkotuho. Dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon edellisessä joukkotuhossa 65 miljoonaa vuotta sitten. Tuolloin tuhon käynnisti maahan avaruudesta iskenyt suuri asteroidi. Nyt omaa kotiplaneettamme kivitämme hengiltä me itse.

Jos maapallolla on tulevaisuudessa seuraavien 65 miljoonan vuoden kuluttua vielä ihmisiä tai heidän kaltaisiaan olentoja, näillä tulevaisuuden geologeilla, paleontologeilla ja arkeologeilla riittää hämmästelyn aiheita. Hyyryläisen viimeisestä Atlantiksessa jää maankuoren kerroksiin pysyvät jäljet.   

Olen seurannut huonosti entisen kotikaupunkini teatteria. Viimeinen Atlantis on vahva näyttö taiteellisesta kunnianhimosta ja osaamisesta. Kaupunginteatteria on viime syksystä johtanut Helka-Maria Kinnunen. Mahtavat peukutukset myös hänelle.

En tiedä, miten lappeenrantalainen, ylen kriittinen teatteriyleisö on ottanut vastaan tämän näytelmän. Toivottavasti palkinnot, kutsu Tampereen Teatterikesään ja meidän kriitikoiden suitsutus on saanut myös paikallisen yleisön lämpenemään. Tampereella Teatterimontun katsomo oli sunnuntain päivänäytöksessä täpötäynnä.

Viimeinen Atlantis jatkaa vielä syksyllä Lappeenrannan kaupunginteatterin ohjelmistossa.

Viimeinen Atlantis

Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys Tampereen Teaterikesässä 12.8.2023

Antti Hyyrysen romaanista sovittanut Tuomo Rämö

Ohjaus: Tuomo Rämö

Musiikki ja äänisuunnittelu: Antti Hyyrynen

Lavastus ja puvut: Samuli Halla

Valosuunnittelu ja projisoinnit: Antti Helminen

Videot: Kimmo Pasanen

Musiikin tuotantoapu ja äänitys: Emil Lähteenmäki, Heikki Ala-Nikkola, Tomi Aronen, Jukka Andersson, Perttu Kivilaakso

Muusikot: Antti Hyyrynen, Heikki Ala-Nikkola, Emil Lähteenmäki, Matias Kontula, Sonja Kangastalo

Tobeas videolla: Timo Mäkynen

Radiopuhujat: Ella Lopperi, Jean-Eric Chaumentin, Baldur Ragnarsson

Die Nebensonnen (säv. Franz Schubert, san. Wilhelm Müller): Pekka Hyyrynen

Eloonjäänyt (säv. Pekka Olkkonen, sov. Perttu Kivilaakso, Emil Lähteenmäki): Perttu Kivilaakso

Valotekniikka: Antti Helminen ja Timo Hämäläinen

Äänitekniikka ja äänten ajo esityksissä: Tomi Aronen

Järjestäjä: Jani Kassinen

Kampaukset ja maskeeraus: Pinja Ruokolainen

Tarpeisto: Sirpa Tervo ja Riikka Pulkkinen

Näyttelijät: Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Samuli Punkka, Volter Ilmari Putro

Blogin kolmanneksi vii meisessä kappaleessa ollut virhe on korjattu Helka-Maria Kinnunen aloitti Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana 15.10.2022.

Nokian nousu, uho ja tuho on Turun kaupunginteatterissa kääritty lempeän humanismin pehmeään pakettiin – Tässä tarinassa ei ollut roistoja tai sankareita

Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa näytelmässä Nokian vaiheista ei ole roistoja ja sankareita. Taneli Mäkelä näytteli vakuuttavasti Tampereella Nokian pääjohtaja Jorma Ollilan roolissa. Mäkelän Ollila oli päämäärätietoinen tahtoihminen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Sami Keski-Vähälä on tehnyt varmasti paljon töitä käsikirjoituksensa eteen. Nokiasta on yrityksenä kirjoitettu valtava määrä lehtijuttuja ja toistakymmentä kirjaa. Tietojen täydennykseksi verkosta voi kaivaa loputtomasti enemmän tai vähemmän luotettavia dokumentteja tästä maailman matkapuhelinmarkkinat valloittaneesta yritysjätistä kaikilla maailman kielillä.

Turun kaupunginteatterin Nokia ei silti ole dokumenttiteatteria. Tästä meitä katsojia vielä muistutettiin näyttämöltä esityksen päätteeksi.

Näytelmänä Nokia ei ole myöskään shakespearelainen historiallinen, tai sanotaan nyt lähihistoriallinen draama ruhtinas Jorma Ollilan noususta ja tuhosta ja hänen haastajansa, vallanperijän Risto Siilasmaan kamppailusta vallasta ja jättiyhtiön tulevaisuudesta. Eikä tarinan luonnetta tässä suhteessa muuta se, että Keski-Vähälä kuin piruuttaan rinnastaa Ollilan ja Siilasmaan sankaritarinat Väinämöiseen ja Lemminkäiseen.

Eikä tarvitse olla. Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön näyttämöllä näyteltiin todella hienoa ja omalla tavallaan täydellistä puheteatteria, jonka tyylin lähtökohdat oli helppo ajoittaa ja paikallistaa. Esityksestä näki, miten paljon Ryhmäteatteri on loistonsa päivistä alkaen vaikuttanut suomalaiseen teatteri-ilmaisuus. Nokiassa oli samaa inhimillisyyttä ja loistokkuutta kuin Esa Leskisen ohjaamassa ja Keski-Vähälän dramatisoimassa trilogiassa Päällystakki, Euroopan taivaan alla ja Jatkuvaa kasvua.

Myös Nokiassa bisnesmaailman raaka todellisuus kiedottiin lempeän ironian vaippaan siinä, missä työelämän rajuja muutoksia ja näiden muutosten uhreja edellä mainitun trilogian näytelmissä kuvattiin myötätuntoisen huumorin keinoin. Tässä todellisuutta terävästi kuvaavassa teatterin maailmassa sekä herrat että me narrit olemme erehtyväisiä ihmisiä.

En turhaan kehunut Keski-Vähälän näytelmäsovitusta Väinö Linnan romaanista Täällä Pohjantähden alla, jota parhaillaan esitetään Pyynikin kesäteatterissa. Dramaturgina Keski-Vähälä on varsinainen velho.

Mäkelä ja useita rooleja näytellyt Carl-Kristian Rundman. Karvalakki päässä Rundman näytteli oululaista tekniikkaneroa, diplomi-insinööri Pertti Korhosta, joka ratkaisi matkapuhelimien piirilevyongelman ja antoi siivet Nokian 101 puhelimen maailmanmenestykselle. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri

Keski-Vähälä ja Nokian ohjannut, Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki kuuluvat teatterin tekijöinä saamaan Teatterikorkeakoulussa 80-luvulla opiskelleeseen kasarisukupolveen. Ulkopuolisen on helppo ainakin luulla, että yhteisymmärrys dramaturgin ja ohjaaja välillä on ollut saumatonta. Kokonaisuuteen on varmasti vaikuttanut myös Koukin mittava ura elokuvanäyttelijänä.

Nyt ei kuitenkaan seikkailtu Aki Louhimiehen Pahassa maassa. Kaksikko oli varmasti tiedostanut teatteriyleisön ikäjakauman ja armahti meitä boomereita. Esityksen kuuden näyttelijän heittäytymiset yhä uusin rooleihin ei ollut aivan yhtä kiihkeää, kuin Ryhmäteatterin bravuureissa reilut kymmenen vuotta sitten. Kohtausten rytmi oli leppoisa, ja mikä sopii Turun senioreille, natsasi hyvin myös meille Hämeen hitaille.

Lainsuojattomien henkeä Nokia edusti myös siinä, että näytelmän esteettisenä lähtökohtana on ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näytelmän alkaessa näyttämöllä ei ollut yhtään lavastetta. Jättikokoon suurennetut piirilevyt ja Nokian noususta ja tuhosta kertovat pörssikurssit laskeutuivat mukaan esitykseen kuin taivaasta. Pääkonttorin kalusteet ja näyttävä komentotorni rullasivat näyttämölle tarpeen mukaan niiden jalkoihin asennettujen rullien varassa.  

Tosin vanhojen esityskuvien perusteella Turun kaupunginteatterin näyttämöllä on ollut enemmän tavaraa.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu, Janne Teivaisen valosuunnittelu, Sanna Malkavaaran videosuunnittelu, Iiro Laakson sävellys ja äänisuunnittelu, Tuomas Lampisen pukusuunnittelu ja Anna Kuljun naamioinnin suunnittelu olivat tyköistuva, näyttävä ja toimiva osa kokonaisuutta.

Puhenäytelmä kivijalka on tietenkin näyttelijäntyö. Tampereen esityksessä vanhat herrat Taneli Mäkelä ja Carl-Kristian Rundman olivat lyömättömässä vedossa. Espoossa syntynyt Mäkelä astui eteläpohjalaisen Jorma Ollilan suuriin kenkiin uskottavasti. Rundmanilla oli monta roolia ja hauskimmillaan hän oli kivikasvoisena koomikkona näytellessään karvat korvilla Nokian puhelinten piirilevyongelmat ratkaissutta takametsien tekniikkaneroa, diplomi-insinööri Pertti Korhosta.

Siilasmaan roolin Tampereella näytellyt Markus Ilkka Uolevi oli vakuuttava introvertina, ensimmäisen sukupolven diginatiivina. Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala ja Kimmo Rasila tekivät kukin monta roolia. Roolia vaihdettiin lennossa. Esimerkiksi Kujalan rooli toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuona kääntyi Stephen Elopin rooliksi vain takkia vaihtamalla.

Nokian osakkeiden pörssikurssit laskeutuivat Tampereella näyttämölle yläilmoista. Kuvan kohtauksessa iloitaan hurjasta kurssinoususta. Kuvassa Minna Hämäläinen, Taneli Mäkelä ja Mika Kujala. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Turun kaupunginteatteri   

Nokia kesti väliaikoineen kolme tuntia. Lahjomaton aika todisti jälleen, että nyt tehtiin teatteria, joka liimaa katsojan pyllyn puutumatta penkkiin. Riemastuttavaksi turkulaisten esityksen teki se, että joka ikisestä repliikistä sai ponnistelematta selvää. Olen joskus ennenkin uskaltanut epäillä, että Turun kaupunginteatteri on ensemble, jossa näyttelijöiden puhetekniikkaa vaalitaan harjoituksilla ja suurella sydämellä.

Keski-Vähälän näytelmänsä rungoksi kaivamien historiallisten faktojen kyseenalaistamisessa ei ole mitään syytä. Tässä tarinassa ei ole roistoja tai sankareita edes siinä kalevalaisessa runomitassa. Applen pomo Steven Jobs näki Nokian hävinneen pelin jo siinä vaiheessa, kun yhtiön oma johto vielä iloitsi kaikkien aikojen tuloksesta, mutta se ei tehnyt hänestä tarinan konnaa.

Oli vain kyvyiltään vajavaisia ihmisiä. Sen pohtimisessa, heittikö Ollila oikeasti kännykkänsä akvaarion ei ole mitään mieltä, vaikka yksityiskohta tietysti korosti tarinan koomista pohjavirettä.

Keski-Vähälän näytelmä ei ole taloushistorian tulkintaa, vaan tarina, fiktiota. Tarinan luonteesta kertoi kaiken jo se, että Keski-Vähälä on kirjoittanut repliikkien joukkoon sitaatteja Kalevalasta. Tarinan lopulla Kirjokansi, Nokian Sampo upposi meren syvyyksiin.

Silti tarina kuvasi ällistyttävällä tavalla todellisuuden luonnetta kuten hyvän taiteen pitää. Tässä tarinassa suuryrityksen luotsaamista saattoi verrata merenkulkuun. Vaikka Nokian komentosillalla oli vahdissa epäilemättä joukko maan lahjakkaimpia ja terävä-älyisimpiä ihmisiä, kaikki oli monta kertaa tuurista kiinni. Keula meinasi karahtaa karille muun muassa vuonna 1987 logistiikkaongelmien takia.

Näytelmän vaikuttaviin kohtauksiin kuulu hetki, jolloin Nokian osakkeen arvo lähti iPhonen julkaisun jälkeen hurjaan syöksyyn. Näytelmän Ollilan sanoin Nokian osakkeiden lyhyeksi myyjät, finanssimaailman hyeenat kävivät raatelemaan heikkouden tilaan joutunutta yritystä. Yhtä taistelua olivat myös kohtaukset, joissa näytelmän Siilasmaa pelasti yhtiön mymällä kännykkäbisneksen Microsoftille.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään perjantaina jutun, jossa kerrottiin, ettei kukaan tiedä, kuka keksi Nokian kuuluisan Sloganin Connecting people.

Minusta paljon suurempi arvoitus on se, miten edellä mainitun Korhosen kaltaisen huippulahjakkuuden ja monet muut osaajat löytänyt Ollilan dream team ei löytänyt, tai ei ainakaan rekrytoinut Linux-käyttöjärjestelmän suomalaista keksijää Linus Torvaldia. Googlen meille kaikille tuttu älypuhelimien käyttöjärjestelmä Android on kehitetty Linuxin pohjalta.

Minun on vaikea uskoa, että Applen iPhone tuli Nokian johdolle yllätyksenä. Jopa tällainen kivikaudella syntynyt ymmärsi ainakin jollakin tavalla jo vuosituhannen alkupuolella, että taskussa kulkeva kännykkä oli pieni, verkkoon yhdistetty tietokone. Periaatteessa Nokian puhelimella pääsi myös internettiin. Tosin vain periaatteessa. Sitä ei tuolloin tietenkään tajunnut, että vikaa oli paisti surkeassa käyttöliittymässä, puhelimen suorittimen vaatimattomassa laskentatehossa ja muistin koossa, myös huonosti toimivassa käyttöjärjestelmässä.

Nokian puhelinbisnes kaatui siihen, ettei symbian-käyttöjärjestelmän kehitystyössä päästy puusta pitkään. Toisaalta jos tässä on uskominen Keski-Vähälän keräämään todistusaineistoon, ei myöskään Microsoftin johdossa ymmärretty syvällisesti, millaisesta ajattelutavan ja bisneksen muutoksesta alustatalous merkitsi älypuhelimien yleistyessä.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistoon Nokia palaa syksyllä.

Nokia

Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 11.8.2023

Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Mikko Kouki

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Naamioinnin suunnittelu: Anna Kulju

Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Sävellys ja äänisuunnittelu: Iiro Laakso

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Rooleissa: Taneli Mäkelä, Markus Ilkka Uolevi, Carl-Kristian Rundman, Linda Hämäläinen, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Mika Kujala, Kimmo Rasila

Performanssi on älykköjen taidetta – Kanuti Gildi Saalin taiteilijoiden teos oli lajin haastavimmasta päästä – Meitä vastassa oli muuri ja se pysyi – Näyttämön neljäs seinä oli todella ilmaisuvoimainen elementti

Katsojien omat neliöt alkoivat käydä ahtaiksi, kun Mart Kangro ja Juhan Ulfsak alkoivat pystyttää muureja myös katsomoon. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Lukuista elokuvarooleistaan tunnettu Juhan Ulfsak ryömi aivan jaloissani kosketusetäisyydellä pylly paljaana kohti ensimmäisen penkkirivin päätyä.

Penkkirivin päässä istuva kriitikkokollega arveli esityksen jälkeen uransa ehdottomaksi huipuksi sen, että sai katsella von Krahl -teatterin palvotun näyttelijän ja ohjaajan Ulfsakin, Viron Kristian Smedsin sukukalleuksien näyttelemistä alle puolen metrin etäisyydeltä.  

Johan Ulfsakia kuuluisampi näyttelijä Virossa ja maailmalla on ehkä vain elokuvanäyttelijänä ja ohjaajana maailmanmaineeseen nousut isä Lembit Ulfsak.

Alastomuus kuuluu performanssiin eikä se hätkäyttänyt. Sitäkin shokeeraavampi oli tämän esityksen lavastus. Nätyn Teatterimontun näyttämön peitti lattiasta kattoon ja seinästä seinään massiivinen, harmaista rakennuslevyistä rakennettu muuri. Tässä esityksessä näyttämön neljäs seinä oli olemassa hyvin konkreettisella tavalla. Vanhasta tottumuksesta änkesin itseni eturiviin ja aloin heti ahdistua hetki hetkeltä yhä pahemmin.

Esityksen aloittanut Eero Epner kysyi meiltä heti esityksen alussa, olemmeko tyytyväisiä paikkoihimme ja ilmoitti, että paikkaa voi vaihtaa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin sillä ehdolla, että viereisille paikoille sattuneet katsojat, naapurit pysyisivät paikoillaan.  

Sen jälkeen Ulfsak kertoi, miksi ryhmä on ihan itse rakentanut tämän seinän teatterin suuren tilan hämmentämänä. Sitten tuli lopullinen tuomio. Tämä muuri ei mene esityksen aikana dramaturgisesti rikki. Vapahtavaa lisätilaa ei tule. Seinä on ja pysyy!

Ahdistuksen paikka. Nätyn Teatterimontun näyttämön eteen oli pystytetty massiivinen, lattiasta kattoon ja seinästä seinää ulottuva, likaisen harmaista rakennuslevyistä rakennettu seinä. Tämän kirjoittaja istui eturivissä kuten kuvan Mart Kangro. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Ja seinä oli ja pysyi, eikä tietoisuutta sen olemassaolosta voinut välttää edes istuma-asentoa muuttamalla ja päätä kääntämällä, koska seinän takaa kuului epäsäännöllisin väliajoin näkymättömän rumpalin rumpusetillään aikaansaamia voimakkaita hälyääniä.

Paikalleen pysyvästi jämähtäneeseen seinään tavallaan viittaa myös Mart Kangron, Ulfsakin ja Epnerin ideoiman ja esittämän performanssin nimi It stays as it is. Kanuti Gildi Saalin tuotaman esityksen vironkilinen nimi on Kas te olete kohaga rahul.

Oletko tyytyväinen paikkaasi? Ulfsak pohjustaa tätä kysymystä tarinoimalla pitkää Mustamäen ainakin aikoinaan huonomaineisessa lähiössä asuneesta isoäidistään ja hänen asuntohuolistaan. Tarinan ytimeen päästiin, kun Kangro ja Ulfsak alkoivat raahata katsomoon lisää rakennuslevyjä, joilla he sulkivat osan katsojista kunkin vuorollaan aina vain ahtaampaan tilaan. Tässä teatterissa seinät olivat lähellä toisiaan, katto hyvin matalalla ja neliöt vähissä.

Aloin kääntää esityksen nimeä suomeksi vanhoilla hokemilla: Tässä olen enkä muuta voi. Ahneella on paskainen loppu. Istu ja pala. Myös se, mitä Viron eturivin teatterintekijät, koreografit ja performanssitaiteilijat halusivat sanoa, alkoi valjeta. Me rakennamme omista unelmistamme yhä ahtaammaksi käyvää vankilaa. Ahneus on kuolemansynti jopa silloin, kun mieli palavasti haluaa vain yhä uusia ja yhä voimakkaampia taide-elämyksiä.

Yhtenä voimakkaan elementtinä käytettiin pimeyttä, johon valoa toi ensiksi vain Eero Epnerin katsomoon kiikuttama jalkalamppu. Esityskuva on otettu todennäköisesti Kanuti Gildi Saalin katsomosta. Kellarimontussa Juhan Ulfsak ryömiskeli nakuna meidän katsojien joukossa. Kuva © Alissa Šnaider/Tampereen Teatterikesä

Viron talous on Suomessa kokoomuslaisten yrittäjien märkä päiväuni. Sellaistenkin, jotka omakohtaisesta kokemuksesta tietävät, että vapaa kilpailu on kapitalismin pahin este. Viron talous on kasvanut hurjaa vauhtia, mutta tällä kasvulla on varmasti ollut myös hintansa. Elintasokilpailu on siitä ikävä kilpailu, että maaliviiva on piirretty hautasumaan portille.

Lopuksi järjesti arpajaiset, jossa katsojille arvotiin heidän paikkansa. Teatterin paikkaliput toimivat allegoriana yhteiskunnan nokkimisjärjestykselle. Eturivien paikat saa rahalla tai hyvillä suhteilla. Meidän takarivin tallaajien sijoitus riippuu tuurista.

”Tämä on yksi paikka, yksi 140:nnestä ja eroaa kaikista muista täysin. Tällä paikalla ihminen kokee sen, mitä millään muulla paikalla ei pysty kokemaan.” Niinpä Epner!

Maria Arusoon dramatisoiman nerokkaan teoksen tulkintaa voi viedä vielä pidemmälle. Ihminen on laji, joka ei tiedä paikkaansa maapallon biosfäärissä. Edessä näyttää olevan täydellinen umpikuja. Ajamme täyttä vauhtia päin seinää tehdessämme totta omista ainutlaatuisia unelmistamme. Eikä se välttämättä olemme matkalla kohti helvettiä ensimäisen luokan paikalla – eturivissä.

Voi olla, että tulkitsen jälleen kerran esitystä liian pitkälle. Performanssi on siitä mahtava esittävän taiteen laji, että se antaa myös meille katsojille lähes rajattomat mahdollisuudet tulkita esitystä väärin. Mutta varmuuden vuoksi pyydän jo nyt sekä esityksen tekijöiltä että tämän blogin lukijoilta anteeksi. Performanssi on älykköjen taidetta.

Viro on performanssitaiteen suurvalta. Virossa tämä taide muoto on paitsi elävää myös sitkeähenkistä. Kas te olete oma kohaga rahul esitetiin ensimmäisen kerran Kanuti Gildi Salissa elokuussa vuonna 2020. Se oli mukana viime kesänä Rakveren viisipäiväisillä Baltoscandal-festivaaleilla. Rakveren esityksestä löytyy vironkielinen tallenne youtubesta. Nyt Suomessa ja Tampereella.

Kanuti Gildi Saalin herrat taiteilijat ovat esiintynyt Suomessa muun muassa Espoon kaupunginteatterin Viro-viikolla talvella vuonna 2019. Ulfsak oli mukana näyttelijänä Kristian Smedsin syksyllä 2016 kantaesitetyssä näytelmässä Just filming, joka jo tuolloin tuntui tämän kirjoittajasta kovasti performanssitaiteelta.

Al Baldrokin ja Reiju Tüürin 90-luvulla perustama performanssiryhmä Non Grata nousi 2000-luvulla maailmanmaineeseen. Kaksiko perustaman Academia Non Gratan oppilaista alun perin koostunut ryhmä on muuttunut menestyksen myötä monikansalliseksi taiteilijayhteisöksi, joka on kiertänyt ja kiertää eri puolilla maailmaa alan festivaaleilla.

Ryhmällä on ollut kiinteät suhteet myös Suomeen ja mukana on myös suomalaisia taiteilijoita. Elokuussa 2013 Non Grata esiintyi Imatran taideopilaitoksen silloisen rehtorin Juhani Järvisen syntymäpäivien kunniaksi järjestetyillä juhlilla.

Eero Epner on aikaisemmin työskennellyt Talinnasta käsin toimivassa NO99-ryhmässä, joka on Non Gratan tavoin noussut maailmanmaineeseen.

It stays as it is

Kanuti Gildi Saalin performanssiesitys Tampereen Teatterikesässä Nätyn Teatterimontussa 10.8.2023

Tekijät ja esiintyjät: Mart Kangro, Juhan Ulfsak, Eero Epner

Dramaturgia: Maria Arusoo

Valosuunnittelu ja tekninen johto: Oliver Kulpsoo

Tuotanto: Annika Üprus, Eneli Järs

Valokuvat: Alissa Šnaider

Esitystä on tukenut Cultural Endowment on Estonia.  

Teatteri Telakan Kirahvi ja tynnyri oli elämys – Esityksessä yhdisteltiin pantomiimia, tanssia, klovneriaa ja oopperaa – Tekijöiden taidokkuutta ja sanottavan syvällisyyttä seurasi sydän syrjällään

Hanna Gibsonin ja Petri Mäkipään Kirahvi ja tynnyri alkoi huikealla pantomiimilla. Näissä tarinoissa ilmaistiin kaikki inhimilliset tunteet kasvojen ilmeillä ja vartalon liikkeillä. Sovittiin ja riideltiin keskisormi pystyssä. Kuva © Kai G Baer/Teatteri Telakka

Tiedän kokemuksesta, että Teatteri Telakalla taidetta tehdään tinkimättömällä asenteella. Silti keskiviikkona kantaesitetty Kirahvi ja tynnyri pääsi yllättämään. Huikean hienoa esitystä katseli sydän syrjällään. Se veti ainakin minut pitkäksi aikaa sanattomaksi. Jotakin liikahti sisälläni pienen maanjäristyksen tavoin. Tätä varten taide on!

Käsiohjelman mukaan esitys on syntynyt Petri Mäkipään ja Hanna Gibsonin henkilökohtaisista kokemuksista reiluudesta, hyväksymisestä, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisyydestä.

Esitys oli tekijöidensä näköinen. Esityksestä haltioituneena katsojana saatoin korkeintaan jäädä kateellisena miettimään sitä, onko tämä oikeudenmukaista. Usein niin sattumanvarainen elämä on antanut näille kahdelle näin paljon lahjakkuutta, vuosia jatkuneen taiteilijauran tuomaa taituruutta, älyä ja viisautta itsensä ja meitä ympäröivän todellisuuden syvälliseen ymmärtämiseen.

Käsiohjelman mukaan esitys on syntynyt Petri Mäkipää ja Hanna Gibsonin henkilökohtaisista kokemuksista reiluudesta, hyväksymisestä, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisyydestä. Kuva © Kai G Baer/Teatteri Telakka

Kirahvi ja tynnyri oli yhdistelmä huikeaa pantomiimia, tanssia, klovneriaa ja oopperaa. Mäkipään ja Gibsonin osaamisalueiden laajan skaalan esittelyssä ei ollut mitään itsetarkoituksellista, vaan jokainen esityksen elementti palveli ilmaisuvoimaista kokonaisuutta. Hyvin voimakkaaseen vuorovaikutukseen yltänyt esitys oli koskettava, usein kutkuttava hauska, välillä jopa viettelevä kokonaisuus. Kirahvin ja tynnyrin ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Ari Numminen on jälleen vedossa.

Samaa voi tietenkin sanoa esityksen toteuttaneesta ensemblestä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja kun kaikki osatekijät menevät putkeen, saadaan aikaan jotakin ainutlaatuista, elävää taidetta.

Kirahvi ja tynnyri alkoi kohtauksella ja loppui kohtaukseen, jossa Gibson ja Mäkipää seisoivat peilaamassa itseään näyttämön takaseinälle ripustettujen kokovartalopeilien edessä. Niiden väliin mahtui elämäntarinoita nuoruudesta kypsään keski-ikään. Oli tarinoita kohtaamisista erilaisten ihmisten kanssa ja kohtaamisen vaikeudesta, ajeltiin sulassa sovussa moottoriveneellä ja riideltiin keskisormi pystyssä.

Gibsonin ja Mäkipään tarkkaa ja taidokasta mimiikkaa oli ilo seurata. Huomiota kiinnitti myös esittäjien maskeeraus. Pantomiimissa kasvot maskeerataan tavallisesti kokonaan valkoisella kasvovärillä. Se peittää näyttelijän yksilölliset kasvonpiirteet. Kirahvissa ja tynnyrissä Gibsonin ja Mäkipään kasvot oli maskeerattu valkoisiksi vain toiselta puolelta. Minulla on paha tapa tulkita yli, mutta jos ratkaisulla haluttiin korostaa, että meillä jokaisella on sekä julkinen että se sisäinen hyvin yksityinen minämme, tämä yksityiskohta natsasi näytelmän avainteemaan loistavasti.

Pantomiimi on taitavien tekijöiden toteuttamana puhuttelevaa. Jos kuvan kohtaus olisi mykkäelokuvasta tekstityksessä voisi lukea lause: ”Anteeksi jos loukkasin sinua!” Esityksen lavastus koostui kahdesta peilistä, kahdesta tuolista ja yhdestä pöydästä. Kuva Kai G Baer/Teatteri Telakka

Jokainen meistä kasvaa omaksi ainutlaatuiseksi yksilöksi yhteisön jäsenenä. Siksi siihen kysymykseen kuka minä olen (ja miksi helvetissä olen tämän näköinen) ei ole vain yhtä vastausta. Kasvomaskeerausten dualismi oli puhuttelevaa.

Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitys pohjautuu naiseksi pitkän, 40+ perheenäidin ja mieheksi lyhyen, 60- miesmäisen homomiehen havaintoihin olemassa olemisesta, elämänkokemuksesta ja taiteen mahdollisuuksista. Gibson on venähtänyt teininä maajoukkuetason koripallonpelaajan mittoihin ja Mäkipää on varmasti saanut kuulla elämänsä aikana monta vitsiä ja suoranaista ilkeyttä vartensa lyhyydestä ja paksuudesta.

Gibsonia on sanottu kirahviksi ja Mäkipäätä tynnyriksi jo kauan ennen kuin perussuomalaiset alkoivat käyttää sanojen konnotaatiomerkityksiä rasistisen retoriikkansa ja ääntenkalastelunsa ohituskaistana. Kirahvi ja tynnyri ovat sanoja, joiden alkuperäinen merkitys on meille kaikille sama. Vihapuheeksi niiden käyttö muuttuu, kun tällaisia sanoja käytetään kuvailemaan pahantahtoisesti toisen ihmisen habitusta tai psyykkisiä ominaisuuksia.

Tällainen nimittely on loukkaavaa ja pitkään jatkuessaan pahimmillaan psyykkisesti musertavaa. Yksilötasolla kiusaamien, sanallinen väkivalta voi johtaa elinikäisiin kärsimyksiin jopa ennenaikaiseen kuolemaan. Kollektiivinen vihapuhe jotakin ihmisryhmää kohtaan on pahimmillaan tie kansanmurhan kaltaisiin kauheuksiin. Historiasta me tiedämme, miten varallista on, kun ihmisten ennakkoluuloja, kaunoja ja osattomuudentunteita ryhdytään käyttämään systemaattisesti poliittisen agendan ajamiseen.

Kirahvi ja tynnyri olivat ainoat sanat, jotka Gibson ja Mäkipää sanoivat esityksen aikana. Upeasta pantomiimista jäi askarruttamaan esimerkiksi kohtaus, jossa Gibson jollakin lähes käsittämättömällä tavalla onnistui kutistamaan oman huikean vartalonsa Mäkipään mittoihin heidän seisoessa vastakkain.

Me emme ole yksilöinä vain vuorovaikutuksessa saatujen kokemusten summa. Meitä ohjaa tässä ihmiseksi kasvamisen prosessissa myös meidän elimistömme sisältä tulevat impulssit, joista osa on lähtöisin aina geenitasolta asti.

Kirahvissa ja tynnyrissä meissä jokaisessa piilevää seksuaalisuutta käsiteltiin ja kuvattiin klovnerian keinoin. Gibsonin ja Mäkipään tanssi meidän mieltämme kiehtovien ja kiellettyjen tabujen ympärillä oli koomisesti viritettyä, tyylikästä ja hauskaa. Esityksen viittaukset sadomasokismiin muistuttivat siitä, että seksuaalisuuden alueella me usein koemme paitsi elämämme kirkkaimmat tähtihetket myös ne kaikkein syvimmät loukkauset ja nöyryytykset.

Ehkä esityksen suurin yllätys liittyi esityksessä käytettyyn musiikkiin. Oopperan osuus alkoi Franz Schubertin Goethen runoon säveltämällä kappaleella Ich wollt ich wäre ein Fisch ja päättyi tuntemattoman tekijän lauluun Es is tein Ros entsprungen. Niiden välissä kuultiin muun muassa Christoph Willibald Glugin Ranieri de’ Calzabigin libretoon säveltämä Euridice ja Fridrich Händelin Tornami a vagheggiar.

Gibson ja Mäkipää tulkitsivat näitä lauluja saksan ja italian kielillä. Molemmat lauloivat niin puhtaasti ja kauniisti, että minä epäilin korviani, ja pieni epäilys taitaa elää vieläkin. Nämä kaksi teatteritaiteen kalaa sukelsivat sujuvasti oopperan kirkkaisiin vesiin librettojen alkuperäisillä kielillä. Lauluvalmentajana kaksikolle on toiminut Arla Salo joka myös soitti esityksen pianotaustat.

Kirahvi ja tynnyri

Kantaesitys Teatteri Telakalla 9.8. 2023

Näyttelijät: Hanna Gibson, Petri Mäkipää

Ohjaaja, koreografi: Ari Numminen

Lauluvalmennus ja pianotaustat: Arla Salo

Äänisuunnittelija: Antti Puumalainen

Valosuunnittelija: Sari Mayer

Pukusuunnittelija: Tiina Helin