Juha Jokela osaa ensemblensä kanssa kertoa tarinoita – Dosentit kuvasi yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa maailmassa – hyvin ilmaisuvoimainen näytelmä avasi monta ikkunaa meitä ympäröivään todellisuuteen

Dosenttien ylöspano oli komea. Kuva on kohtauksesta, jossa näytelmän sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen (Ria Kataja) keskusteli rakastettunsa, bulgaarialaisen psykologian professorin Marina Donkovan (Snezhina Petrova) kanssa WhatsAppin välityksellä. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näin ilmaisuvoimaista teatteria ei ole helppo määritellä. Jos jokin kuvaava määritelmä pitää keksiä, sanoisin, että Juha Jokela tekee teatterijournalismia. Ylen Kulttuuriykkösessä, johon oli kutsuttu Susanna Kuparinen, Jussi Sorjonen ja Jokela keskustelemaan poliittisesta teatterista, Jokela määritteli oman agendansa teatterin suhteen haluksi kertoa tarinoita.

Kansallisteatterin Dosenteissa kuvataan sen roolihenkilöiden kautta vuoden 2010 yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa yhteisössä. Eri vaiheiden kautta näytelmän tematiikka syveni ja laajeni kommentoimaan päivänpolttavaa kysymystä: Miksi argumentaatiossa on jälleen siirrytty voiman käyttöön?

Perjantai-illan esityksen ilmaisuvoimaa ei heikentänyt vähääkään se, että yksi keskeisistä rooleista, Hannu-Pekka Björkmanin rooli näytelmän Eero Henrik Palolana jouduttiin sairastapauksen takia paikkamaan. Eikä näytelmän vangitseva intensiteettiä horjuttanut edes se, että teatterin videotykit tekivät tenän kesken kaiken esityksessä, jonka huikeiden näyttämökuvien estetiikka perustui videoinstallaatioihin.

Roolipaikkauksen teki perjantai-iltana näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Jokela itse.

Käsikirjoitusta tehdessään Jokela on pureutunut akateemiseen maailmaan tieteen omilla keinoilla. Käsiohjelmaan painetussa esseessä Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professori ja näytelmän toisena dramaturgina toiminut Hanna Suutela kertoo, miten valtavan selvitystyön Jokela on tehnyt käsikirjoituksensa pohjaksi. Pohjatyöhön on kuulunut suuri määrä akateemisen alan ihmisten haastatteluja ja lähes luvuton määrä nyanssien tarkistuksia ja tarkistusten tarkistuksia.

Jokelan ”tutkimuksen” teoreettisen viitekehyksen painavuudesta kertoo jotakin käsiohjelmaan painettu lista lähdeteoksista.

Suutela on ollut yksi haastatelluista ja kirjoittamansa esseen perusteella todella vaikuttunut Jokelan käyttämän metodin tuloksista. Laajan aineistonsa pohjalta Jokela on tehnyt löydöksen, joka oli Suutelan mukaan yllättävä. Jokelan analyysi päätyy siihen, että myös yliopistoissa toiminnan dynamiikka perustuu tunnetiloihin. Tunteet tutkimuksen motiivina ovat Suutelan mukaan yliopistomaailmassa tabu, josta ei keskustella.

Tunnetila, jota Jokela ensemblensä kanssa esityksessä kuvasi, oli loukkaantuminen. Yliopistoväellä on myös vahvat perusteet tuntea itsensä loukatuksi. Yliopistouudistuksen myötä yliopistoihin ajettiin sisään yritysmaailmasta kopioituja hallintomalleja ja ennen akateemisesta vapaudesta nauttineista dosenteista tehtiin alaisia. Perustuslaissa turvattu yliopistojen autonomia lisääntyi yliopistojen johtajien osalta, mutta työntekijöistä tehtiin alamaisia.

Juha Jokela on käsikirjoituksessa käyttänyt kielen vivahteita todella taitavasti. Yliopiston uuden rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) ja Virtasen (Ria Kataja) väliset kohtaamiset olivat näytelmässä myrkyllisyydessään todellisia sofistikoituneen vittuilun mestariteoksia.  Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näytelmän sosiologian professori Johanna Virtasen (Ria Kataja) ja yliopiston rehtorin uutta hallintomallia toteuttavan Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) toisiaan kohtaan tuntema antipatia tuodaan näyttämölle kohtauksessa, jossa roolihenkilöt käyvät akateemisen sivistyneellä kielellä puistattavan myrkyllisen keskustelun. Seuraavassa kohtaamisessa Virtanen maksoi kalavelkoja ehdottamalla ratkaisuksi kiistaan sen, että Helander-Koskela eroaa rehtorin tehtävästä.

Näytelmän Virtanen on Jokelan tavoin kerännyt laajan sosiologisen aineiston yliopistonsa henkisestä tilasta. Tutkimusprojektissa hän pyytää avukseen entisen oppilaansa ja nykyisen akateemisen pätkätyöntekijän Fiona Eskolan (Marja Salo).

Eskolan mukaan uusi uljas yliopisto muistuttaa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa eläneen englantilaisen filosofin ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Jeremy Benthamin kehittämää panoptikonia, vankilaa, jossa väärintekijöitä ojennetaan oikealle tielle jatkuvalla, näkymättömällä tarkkailulla. Virtanen puolestaan rinnasti julkaisemassaan esseessä yliopistouudistuksen Venäjän vallan aikaisiin sortokausiin.

Jokela käyttää näytelmässä taitavasti kielen vivahteita. Rintamalinjat tieteellisen tutkimuksen merkityksestä ja tarkoituksesta kulkevat akateemisen maailman sisällä. Vastakkain ovat myös kaksi erilaista tapaa argumentoida. On mahdollisimman suureen tarkkuuteen keskittyvä akateeminen kieli ja sen vastakohtana mahdollisimman suurta vaikuttavuutta tavoitteleva konsulttien jargon.   

Näytelmään sijoitetut näytteet konsulttien puppusanageneraattorin tuotoksista naurattivat, mutta eivät tietenkään muuta miksikään sitä tosiasiaa, että molemmilla puolin joukkoja johtavat tässä kielipelissä tohtorikoulutetut mielipidevaikuttajat. Olen itse törmännyt urallani esimerkiksi teknillisen yliopiston professoriin, jonka mielestä fysiikan perustutkimusta ei oikeastaan enää tarvita, koska kaikki oleellinen ja tarpeellinen tieto on jo olemassa.

Näytelmän Virtanen ja Eskola joutuvat heidän tutkimuksensa julkistamisen jälkeen sosiaalisessa mediassa valtavan paskamyrskyn keskelle. Hyvä kysymys oli tässä vaiheessa, miksi kuivan akateemisella kiellä kirjoitettu yliopiston sisäistä todellisuutta käsittelevä tutkimus herättää näin voimakasta vihaa?

Vastauksen Jokela kertoi tähän kysymykseen jo näytelmän muodolla. Koronaepidemian aikana ei ole voinut välttyä huomaamasta, että hallituksen ministerien ohella myös suuri osa julkisuudessa esiintyneistä asiantuntijoista ja hallintoalansa johtavista virkamiehistä on korkeasti koulutettuja naisia. Näytelmässä Katajan näyttelemä Virtanen nousee kateederille puolustamaan tieteen vapautta ja yliopistojen autonomiaa.

Kaikki henkistä väkivaltaa sosiaalisessa mediassa harjoittavat miehet eivät suinkaan ole yhteiskunnan sivuraiteille ajautuneita reppanoita. Korkein oikeus on tuoreella tuomiollaan tuominnut dosentti Johan Bäckmanin ehdolliseen vankeuteen toimittaja Jessikka Aron vainoamisesta. Eikä Bäckman todennäköisesti ole ainoa, vaan olen varma, että huomattavan suuri osa somen vihakirjoitusten tekijöistä on hyvissä yhteiskunnallisissa asemissa olevia miehiä.

Jokelan kirjoittamat ja näyttelijöiden upeasti näyttelemät roolihahmot olivat psykologisesti tarkkanäköisiä ja sellaisina hyvin uskottavia. Näytelmän yhteiskunnallisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela) luovi kahden voimakastahtoisen naisen, Virtasen ja Helander-Koskelan välillä tavalla, joka sai ainakin minut tuntemaan katsomossa tämän roolihahmon puolesta sekä myötätuntoa että myötähäpeää.

Johanna Virtasen ex-aviomies ja nuoruuden rakkaus, käytännöllisen filosofian professori Eero Henrik Palola (Juha Jokela) oli näytelmässä riisuttu kokonaan aseista. Työssään leipääntynyt tai loppuunpalanut Palola ei ollut pystynyt julkaisemaan kymmeneen vuoteen mitään ja pelastaakseen saneerausuhan alla olevan työpaikkansa, hän joutui anelemaan apua entiseltä vaimoltaan.

Uusia ulottuvuuksia näytelmässä avautui alinomaa myös pienten yksityiskohtien kautta. Tällainen yksityiskohta oli esimerkiksi Virtasen ja Eero Henrik Palolan pojan Aapo Palolan (Otto Rokka) kamera, jolla hän halusi alinomaa kuvata äitiään heidän kohtaamistensa aikana. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näytelmän Palola oli opiskelujaan aloittaneen nuoren Virtasen idoli. Eroon päättyneen avioliiton lisäksi heitä yhdisti tarinassa yhteinen lapsi, äitinsä luona asuva abiturentti poika. Avioeronsa jälkeen Virtanen on luonut rakkaussuhteen toiseen naiseen, bulgarialaiseen psykologian professoriin Marina Donkovaan (Snezhina Petrova).

Myös Virtasen ja Eskolan välillä kipinöi. Virtanen teettää Eskolalla palkatta yhteiseen tutkimukseen liittyviä töitä. Näissä kohtauksissa akateemisen maailman valtarakenteet tulivat esiin alastomimmillaan. Virtasella on kuukausipalkka ja turvattu asema. Eskola sinnittelee apurahojen turvin määräaikaisissa tutkimusprojekteissa ja opetustehtävissä. Akateemiselle alalle ryhtyvät tutkijat jakavat Suomessa usein monen taiteilijan kohtalon. Kutsumus ja omat valinnat voivat johtaa elinikäiseen köyhyyteen.

Äidin ja pojan kautta Jokela työryhmineen kurkotti myös tulevaisuuteen. Pojalle äiti on läsnä pikemminkin kuvien kuin sanojen kautta. Yhdessä avainkohtauksessa äiti löytää pojan lainaaman kirjan, joka käsittelee evoluutiopsykologiaa.  Äiti joutuu perustelemaan pojalleen, miksi tämä tieteenala on humanisteille kauhistus tai ainakin vieroksunnan kohde.

Tällä yksityiskohdalla Jokela onnistui avaamaan jälleen uuden näkökulman tieteen vapautta koskevaan keskusteluun. Evoluutiopsykologia ei sinänsä kauhistuta humanististen tieteiden tekijöitä, vaikka siinä lähtökohta on se, että ihminen on yksi eläinlaji eläinlajien joukossa. Pelkojen takana kummittelee haamu, länsimaisen tieteen ehkä suurin häpeätahra, eugeniikka, jota vielä viimevuosisadalla pidettiin vakavasti otettavana tieteenalana ja jonka soveltaminen johti hirmutekoihin.   

Näytelmässä mainituista filosofeista Michel Foucault, Ludwig Wittgenstein ja Jürgen Habermas ovat varmasti tuttuja nimiä jokaiselle, joka on joskus harhautunut jonkin yliopiston pyöröovista sisään. Dosenteissa Jokelan löytöihin kuuluvat ranskalainen filosofi ja mystikko Simon Weil ja ennen muuta belgialainen filosofi ja politiikan teoreetikko Chantal Mouffe.

Weililtä Jokela on ottanut näytelmään tämän jutun alussa mainitun käsitteen voima ja Mouffelta käsitteen dissensus.

Mouffen keskeisiä ajatuksia on agonistinen demokratia, joka perustuu avoimeen kiistelyyn. Konsensus on hänen ajattelussaan tukahduttamista, jonka aiheuttamat paineet ennemmin tai myöhemmin johtavat mellakkaan. Kaikupohjaa Mouffen ajattelulle on helppo löytää vaikkapa parhaillaan eri puolilla maailmaa käynnissä olevista Convoy-mielenosoituksista.  

Vastaväite Mouffen ajatukselle avoimeen kiistelyyn perustuvasta demokratiasta on Weilin käsitys voimasta argumentaatiossa. Dosenteissa Virtasta ei uhata potkuilla, mutta hänen työparinsa Eskola eristetään yliopiston johdon toimesta yhteisöstä. Töitä ei enää tipu riitelijälle. Myös Virtanen pakkaa kuitenkin laukkunsa ja lähtee professoriksi ulkomaille.   

Dosenttien ylöspano oli upea. Tarinan kannalta keskeisissä näyttämökuvissa näyttämölle luotiin videoiden, valojen ja lavasteiden avulla illuusio Kansalliskirjaston interiööri. Näyttämökuva ei ollut yksi yhteen, vaan sen tarkoituksena oli ehkä luoda meille katsojille illuusio esimerkiksi siitä, millainen on Benhamin ajatus panoptikonista. Benhamin ajatusten pohjalta suunnitellussa kirjastossa kaikkia kävijöitä voidaan tarkkailla yhdestä pisteestä.

Nadja Räikän, Tuuli Kyttälän, Timo Terävän ja Kati Lukan hieno skenografia huipentui todella vaikuttaviin näyttämökuviin, jossa näytelmän Virtasen henkistä tilaa, mielen murtumista paineen alla kuvattiin pelkästään visuaalisin keinoin.

Jokelan johtaman ensemblen tekemä teatteri on ajateltua, älykästä ja tavattoman kiinnostavaa. Se on lujasti kiinni ajassa ja kertoo siitä todellisuudesta, jossa otsaan tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen ja mieli järkkyy, kun sitä järkytetään.

Dosentin näyttelijöistä Kataja ja Korpela olivat mukana jo Jokelan Espoon kaupunginteatterille vuonna 2010 kirjoittamassa ja ohjamassa Esitystaloudessa. Kataja oli Jokelan luottonäyttelijä myös muun muassa Jokelan Kansallisteatterille ohjaamassa Keuhkoissa. Jokela ja Kataja ovat olleet työparina tekemässä myös Ylen huippusuosittua kuunnelmaa Eerika Rantasen tähänastinen elämä.

Dosentit

Esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 18.2.2022

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Kati Lukka

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela

Rooleissa Ria Kataja, Marja Salo, Tommi Korpela, Juha Jokela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka

Video ja äänirooleissa Snezhina Petrova, Anna Poijärvi     

Kansallisteatterin Sokea piste on huikean hyvää teatteria – Susanna Kuparinen on tuonut näyttämölle korona-ajan hysterian – katovuosien maalaisjärki sumensi myös Helsingin päättäjien päät

Näytelmän karnevalistinen luonne tehtiin selväksi jo näytelmän alussa. Noora Dadu teki huikean hienon, itseironisen roolin näytelmän Susanna Kuparisena. Kuparisen nelivuotias lapsi oli mukana näytelmässä nukkehahmona. Nuken on suunnitellut ja toteuttanut Sanna Sucksdorff. Kuva Miro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Sokeasta pisteestä voi sanoa ainakin yhden asian yksinkertaisesti ja venkoilematta. Sokea piste on hätkähdyttävän ilmaisuvoimaista ja huikean hyvää, kerta kaikkiaan loistavaa teatteria. Susanna Kuparinen on työryhmineen tuonut näyttämölle tuoreeltaan sen joukkohysterian, jonka koronaepidemia on nostanut pintaan.

Sokea piste ei ole journalismia, vaan teatteria. Keskiviikon esityksessä toteutus oli karnevalistinen. Siinä pilkattiin avoimesti sitä kaikkein pyhintä, rahan mahtia ja tämän mammonan palvelijoita. Meille on opetettu, että taloudelliset prinsiipit ovat jumalan sanaa, jonka edessä on nöyrryttävä. Koronaepidemia on kuitenkin nyt nostanut esiin vielä rahanmahtiakin voimakkaamman käskijän, kollektiivisen kuolemanpelon.

Näytelmän karnevalistinen luonne tehtiin selväksi heti esityksen alussa viittauksilla meksikolaiseen vainajien päivään. Susanna Kuprista näytelleellä Noora Dadulla oli päällään luurankopuku ja hänen nelivuotiaan tyttärensä hahmoa esitti pienikokoinen luurankonukke. Nukkea liikutteli ja hahmolle äänen antoi Pirjo Määttä. Näytelmän alku perusteli ja pohjusti myös Helsingin poliitikkoja ja virkaeliittiä esittävien roolihahmojen hurjaa bakkanaalia, jonka näimme väliajan jälkeen.

Toki Kuparinen ja esityksen toinen käsikirjoittaja Jari Hanska jakoivat tapansa mukaan laiskanläksyä myös meille toimittajille. Kysymys ei tällä kertaa ollut faktoista, vaan niistä tehtävistä johtopäätöksistä. Se täkein kysymys kuului, mitä olisi tapahtunut maan taloudelle, jos Sanna Marinin hallitus olisi turvautunut samaan strategiaan kuin Helsingin kaupungin virkamieseliitti ja poliitikot varautumisessa koronaepidemian taloudellisiin seurauksiin?

Niitä tyhmiä ja sellaisina hyviä kysymyksiä on jälleen tehty aivan liian vähän.

Kuparisen ja Hanskan dramaturginen oivallus oli sijoittaa Kuparisen yksihuoltajaäidin asunto ja päätöksiä jauhava Helsingin kaupungin koneisto virkamiehineen ja valtuustoineen rinnakkain näyttämölle. Pienen ihmisen taistelu oman lapsensa tulevaisuudesta byrokraattista koneistoa vastaan sai konkreettisen muodon. Nerokkaaksi asetelman teki kohtauksiin liitetty itseironia, jonka Dadun huikean hieno näyttelijäntyö teki näkyväksi.

Ainakin minä seurasin Dadun otteita ja ilmeitä näyttämöllä lumoutuneena. Jotakin näin täydellistä näkee ani harvoin, ehkä vain kerran elämässään.

Sokea Piste tarjosi mahdollisuuden huikeisiin bravuureihin kaikille ensemblen näyttelijöille. Yksi näytelmän avainrooleista oli Joonas Heikkisen upea veto vihreiden kaupunginvaltuutettu Hannu Oskalana. Näytelmän Oksala kertoi meille konkreettisten esimerkkien kautta, miten kunnallisessa demokratiassa kunnan asukkaat jaetaan voittajiin ja häviäjiin. Voittajia ovat ne ihmiset, perheet ja asuinalueet, joiden asukkailla on resursseja puolustaa omia etuoikeuksiaan.

Tämä itsestäänselvyys näyttää välillä unohtuvan myös meiltä toimittajilta.

Opettajien, maahanmuuttajien ja oppimisvaikeuksista kärsivien lasten oikeuksia näytelmässä puolusti ja leikkauksia vastusti sanakarillisesti Kuparisen oma viiteryhmä vasemmistoliitto.  Aksa Korttilan tulkinta vasemmistoliiton kaupunginvaltuutetusta Mai Kivelästä on yksi näytelmän huikeimmista bravuureista. Korttila veti roolityössään liioittelun ja volyymin tasolle, jossa luotu hahmo alkoi olla aivan uudella tavalla kiinnostava. Roolityö oli kirjaimellisesti hengästyttävän hieno.

Vasemmistoliiton edustajien roolihahmojen karnevalisointi teki myös hyvää näytelmän taiteelliselle uskottavuudelle.

Perussuomalaiset Kuparinen ja Hanska sivuuttivat maininnalla, jossa kerrottiin, että vasemmistoliiton lisäksi vain perussuomalaiset vastustivat kasvatus- ja koulutusmenojen leikkauksia. Perussuomalaisten sivuuttaminen lähes kokonaan olisi kaivannut perusteluja.

Ajan henki oli kuitenkin näytelmässä läsnä Atte Kalevan roolihahmossa. Antti Pääkkösen maastopuku yllään ja rinta rottingilla tulkitsema roolihahmo tuomitsi muutosehdotusten tekemisen ja niistä äänestämisen demokratian vastaisena toimintana. Roolihahmon repliikit ovat ymmärtääkseni kopioitu sellaisinaan Helsingin valtuuston pöytäkirjoista.

En enää ihmettele, että kokoomusta edustavaa Kalevaa on kolumneissa ja somessa alettu kutsua  varttipersuksi.

Helsingin kaupungin talouden suunnittelussa käytetään niin kutsuttua tuottavuuskerrointa. Sillä pyritään leikkaamaan joka vuosi 0,5 prosenttia menojen kasvusta. Kasvatus- ja koulutusmenoista suurin osa on palkkoja ja kiinteistöjen vuokria. Näin oikeastaan ainoa tapa lisätä ”tuottavuutta” on suurentaa ryhmäkokoja kouluissa ja päiväkodeissa.

Tämä institutionaalinen julmuus voimistaa kaupungin asukkaita hyväosaisiin ja huono-osaisin jakavia sosiaalisia rakenteita. Kuparisen ja Hanskan kritiikin kärki kohdistui esityksessä niihin lisäleikkauksiin, joita kaupungin virkamiesjohto halusi tehdä koronaepidemian takia vuoden 2020 talousarvioon ja joista kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja vihreiden valtuustoryhmät tekivät budjettisopimuksen.

Näytelmän lopussa Kuparinen ja Hanska manasivat näyttämölle psykologeja selittämään, mikä ihmeen kollektiivien harha sai vihreät ja sosiaalidemokraatit toimimaan asiassa vastoin julki lausuttuja periaatteitaan. Näytelmän hurjissa bakkanaaleissa päättäjät juopottelivat ja vetivät ”kokaa nokkaan”.  Päättäjät olivat menettäneet järkensä.

Ilmiön selittämiseen ei kuitenkaan välttämättä tarvita käyttäytymistieteen hienoja teorioita. Sille on suomen kielessä käypä ja täsmällinen määritelmä. Kysymys on maalaisjärjestä. Me suomalaiset olemme muuttaneet maalta kaupunkiin vasta ihan äsken. Vähintään toinen puoli helsinkiläisistäkin on edelleen näitä vastaa maalta kaupunkiin muuttaneita. Eikä edes Helsinki ole asukasluvulla mitattuna vielä mikään oikea metropoli.

Maalaisjärki sanoo, että katovuoden tai kulkutaudin sattuessa kohdalle, vyö pitää vetää entistä kireämmälle. Se on henkiinjäämisen edellytys.

Talouspolitiikassa maalaisjärjen käyttö, suun paneminen säkkiä myöten, johtaa yleensä järjettömyyksiin. 1800-luvula vasta perustetun markan arvon puolustaminen pahensi oleellisesti katovuosien aiheuttamaa nälkäkatastrofia, kun lainanottoa ja elintarvikkeiden tuontia ulkomailta viivyteltiin. 1930-luvun laman aikana Suomi oli ainoa maa, joka maksoi Yhdysvalloille velkansa. Voimme vain kuvitella, miten paljon verta tämä silloisten hallituksten ”moraaliposeeraus” maksoi talvisodassa, kun maalla ei ollut varaa varustautumiseen kiristyvässä kansainvälisessä tilanteessa.

Esimerkkejä löytyy myös lähihistoriasta.

Jokainen fiksu poliitikko tietää, että myös hänen äänestäjänsä turvautuvat talouttaan ja tulevaisuuttaan pohtiessaan maalaisjärkeen. Tuoreiden mielipidemittausten mukaan 60–70 prosenttia äänestäjistä ajattelee samoin kuin Helsingin kaupungin päättäjät vuonna 2020 valtion nykyisestä velkaantumisesta.

Se ei tiedä hyvää nykyiselle hallitukselle. Eikä äänestäjien päätä tässä asiassa pysty kääntämään mikään. Meidän on mahdoton hyväksyä sitä, ettei arkea ja tulevaisuutta kartoittavassa järkevässä ajattelussamme ei ole juuri järjen häivääkään, kun yritämme hahmottaa talouden ja yhteiskunnan rakenteita ja niiden toimintaa.

Näytelmän koko nimi on enteellinen – Sokea piste – tuhon ja toivon karnevaali.   

Näytelmän alussa näyttämölle tuotiin Osmo Soinivaaran ja Björn Wahlroosin hyytävät ulostulot koronakriisin ensimmäisiltä kuukausilta. Molemmat korostivat sitä, että talouden toimivuuden turvaaminen vaatii omat kuolonuhrinsa.

Muistan Soininvaaran päivityksen twitterissä hyvin. Ajattelin tuolloin, että koronaepidemia on kuin kestävyysvajeesta huolestuneiden työeläkeyhtiöiden johtajien ja muiden taloushemmojen märkä päiväuni. Vielä tuolloin tauti tappoi lähinnä vain vanhuksia, mutta jätti perinnöt ehjiksi. Olen vieläkin tyytyväinen, etten tehnyt ajatuksistani päivitystä sosiaaliseen mediaan.

Sokea Piste – tuhon ja toivon karnevaali

Vallilan Kansallisteatterin esitys 27.10.2021

Käsikirjoitus Susanna Kuparinen ja Jari Hanska

Taustoitus Satu Linnapuomi, Laura Koljonen

Ohjaus Susanna Kuparinen

Musiikki Kerkko Koskinen

Lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson

Pukusuunnittelu Saara Ryymin

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Livevideosuunnittelu Ida Järvinen

Äänisuunnittelu Mika Venhovaara

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Nuken suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff

Esiintyjät Noora Dadu, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Tero Koponen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa, Antti Pääkkönen

Michael Baranin Hitler ja Blondi on koronavuoden merkittävin teatteriesitys – loistava käsikirjoitus tiivistää puoleen toistat tuntiin populismin nousun ja uhon tavalla, joka kylmää selkäpiitä – populismi on kauhukomedia vailla loppua


Voiko inhimillisen pahuuden ruumiillistuma, kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatineen maailmansodan aloittaja ja holokaustin arkkitehti olla naurettava, kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta repäisty hahmo? Hitlerin ja Blondin roolitus on nerokas. Suomalaisen teatterin grand old lady Seela Sello näytteli näytelmän Hitlerin lähtökohtaisesti lähes mahdottoman roolin vavahduttavalla tavalla. Juutalaisuuteen kääntyneen Sellan tausta ja pitkä ja upea ura taiteilijana avasivat myös katsojalle uusia tasoja ja näkökulmia näytelmän tematiikalle.  Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Hitler ja Blondi on epäilemättä koronavuoden tärkein ja merkityksellisin produktio. Michael Baranin ajateltu ja syvällinen näytelmäteksti on pelottavan ajankohtainen. Baran käyttää Adolf Hitlerin hahmoa ja natsi-Saksan historiaa eräänlaisena suurennuslasina, joka tuo esiin tämän päivän populistisiin liikkeisiin liittyvät uhat ja harhat.

Seurasin esityksestä tehtyä taltiointia kasvavan kauhun vallassa. Baranin oma ohjaus ja Seela Sellan upea näyttelijäntyö nimiroolissa tekivät Hitleristä ja Blondista striimattunakin todella vaikuttavaa teatteria.

Historian hirmuhallitsijat eivät ole olleet mitään Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Se ei tietenkään tee heistä yhtään vähemmän pelottavia, päinvastoin.

Myös Hitler oli rakastavan äidin lapsi ja autoritäärisen, mutta poissaolevan isän poika. Hitlerin inhimillinen puoli tuotiin näytelmässä myös selvästi esiin.

Tavallaan Baranin lähtökohta näytelmälle on humoristinen. Ja miksei olisi. Hahmona Hitler on kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta. Hitler oli nuorena koditon kulkuri, katkeroitunut wannabe-taiteiija, kokonaisia armeijoita liikuttanut korpraali, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, jolla oli nuoren juutalaisia ystäviä, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja vulgaaridarvinisti.

Komedian keinovalikoimaan kuului tietenkin myös se, että tarinan kertojaksi ja natsipuolueen rivijäsenten edustajaksi Baran on kirjoittanut saksanpaimenkoira Blondin roolin. Eikä tuota vaikutelmaa ainakaan vähentänyt ”koiranroolin” saaneen Verneri Liljan upean eleetön näyttelijäntyö.

Hitlerin isä Alois oli avioton poika, joka kantoi ennen äitinsä avioliittoa äidin sukunimeä Schiklgruber. Hitleriksi tai alun perin Hidleriksi perheen sukunimi vaihtui vasta isänäidin avioliiton kautta. Näytelmän alussa, yleisön edessä taltioidun esityksen katsojia pyydettiinkin kokeilemaan, miten kansankiihotus onnistuu, kun pitää huutaa heil Schiklgruber!

Nauru tarttuu pian naurajien kurkkuun, muistutti Sellan tulkitsema näytelmän Hitler, eikä hän silloin viitannut viime vuosisadan tapahtumiin, vaan tähän päivään.

Yksilön elämänvaiheiden, yksilöpsykologian ja historiallisten tapahtumien väliltä voidaan löytää kausaliteettia vasta jälkikäteen.

Yksi kuuluisimmista Hitler-anekdooteista kertoo hänen epäonnistuneista pyrkimyksistään päästä opiskelemaan Wienin kuvataideakatemiaan. Nuorena taiteilijan urasta haaveillut Hitler pyrki tähän maineikkaaseen taidekouluun kahdesti.

Ainakin minulle tuli heti mieleen ilman näytelmässä annettuja vihjeitäkin kysymys, millaisia anekdootteja tulevaisuudessa kerrotaan perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon akateemisesta urasta Helsingin yliopistossa.

Meitä amatöörihistorioitsijoita on aina kiehtonut kysymys, miten historian kulku olisi muuttunut, jos Hitler olisi päässyt luomaan uraa akateemisesti koulutettuna kuvataiteilijana tai arkkitehtina?

Luultavasti äärioikeisto olisi onnistunut joka tapauksessa kaappaamaan vallan 30-luvun laman kaoottisissa olosuhteissa. Natsien avulla valtaan pyrkinyt oikeisto olisi todennäköisesti vaatinut myös revanssia Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimille nöyryytyksille. Baran on kirjoittanut oman pelottavan visionsa näytelmän Hitlerin suuhun: ”Jos juutalaisten kaasutus sodan alussa olisi jäänyt muutamaan tuhanteen, Saksa olisi voittanut sodan”.

Hitlerin antisemitismi ja juutalaisvainot tuhosivat Saksan ja Itävallan yliopistojen muodostaman saksankielisen tiedeyhteisön, joka oli siihen asti edustanut esimerkiksi fysiikan alalla koko maailman ehdotonta huippua.

Vastoin yleistä luuloa Hitler nousi laillisesti valtaan vaaleilla. Korkeimmillaan kansallissosialistien kannatus vaaleissa oli 37 prosenttia. Valtakunnankansleriksi (pääministeriksi) Hitler nousi vuoden 1932 poikkeusvaalien jälkeen. Noissa vaaleissa natsit saivat 33 prosenttia äänistä. Hitler valittiin valtakunnankansleriksi Franz von Papenin johtaman katollisen keskustapuolueen tuella. Papen itse kuvitteli voivansa hallita natsien tuella.

Näytelmän Hitlerin tarkoitus oli tehdä marraskuun vaaleista vuonna 1932 viimeiset vaalit kymmeneen vuoteen, viimeiset vaalit sataan vuoteen tai viimeisen vaalit koskaan. Tällaisia Baranin näytelmän viimeisiä vaaleja on lähihistoriassa järjestetty muun muassa Unkarissa, Puolassa ja Turkissa.

Ilman koronaepidemiaa näin olisi voinut käydä politiikan kommentaattoreiden mukaan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Donald Trump olisi voittanut leikitellen ja tie olisi ollut auki Trumpien dynastian autokratialle.

Diktaattorin vallan Hitler sai saksalaisten suuryritysten tuella vuonna 1933 säädetyllä valtalailla. Kiinnostava oli Baranin näkemys suuryrityksistä näytelmän kohtauksessa lompakot. Päätöstä natsien rahoittamisesta eivät tehneet vain tuolloin näitä yhtiöitä johtaneet teollisuusmiehet ja osakkeenomistajat, vaan yritykset juridisina henkilöinä. Natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä orjatyövoimaa käyttäneet yritykset olivat itsenäisiä toimijoita ja siten historian kauheuksien pitäisi varjostaa niiden mainetta yhä.

Sodan jälkeen yrityksiltä vaaditut vahingonkorvaukset jäivät mitättömän pieniksi.

Ajatus yrityksistä jonkinlaisina kollektiivisina olijoina on kiehtova ja puhe vastuullisesta yritystoiminnasta muodikasta. Historian painolasti on raskas. Esimerkiksi siirtomaiden kolonisaatiota ja Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt yksityisarmeijoineen.

Ehkä rohkaisevana voidaan pitää sitä, että Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa esimerkiksi Piilaakson suuryritykset asettuivat selkeästi demokratian puolelle.

Näytelmän ajankohtaisuutta korosti myös Tarja Simonen lavastus. Näyttämön ilmatilan täyttäneet kaasupalot toivat mieleen some-todellisuuden, jossa me itse kukin elämme omissa samanmielisten kuplissa. Kuvaavaa oli myös kohtaus, jossa näytelmän Hitler paasasi omia höyrähtäneitä rotuoppejaan ja hänen uskollinen palvelijansa Blondi kirjoitti niitä sosiaaliseen mediaan läppärillä, jonka kantta koristi hakaristitunnus.

Baranin näytelmä vakuutti ainakin minut siitä, että Weimarin tasavallassa valtaa tavoitelleet kansallissosialistit olivat pesunkestäviä populisteja. Näytteeksi tästä Lilja lauloi puolueohjelmajenkan. Sanoitus oli otteita vuonna 1920 nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi muuttaneen puolueen puolueohjelmasta, jossa vaadittiin muun muassa suuryritysten kansallistamista ja suurten tavaratalojen kunnallistamista.

Kaikupohjaa suuren yleisön keskuudessa Hitlerin antisemitismille antoi Itä-Euroopasta Keski-Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta. Venäjältä ja Venäjän miehittämästä Puolasta pakeni joukoittain ihmisiä Keski-Eurooppaan Tsaarin poliittisista syistä 1800-luvun lopulla käynnistämiä juutalaisvainoja. Köyhiin ja kielitaidottomin maahanmuuttajiin suhtauduttiin vihamielisesti ja Venäjän salaisen poliisin Ohranan sepittämä salaliittoteoria Siionin viisaiden pöytäkirjoista kelpasi Hitlerille sellaisenaan todisteeksi juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista.

Valtaan päästyään Hitler poisti Weimarin tasavallan perustuslaissa taatut ihmisoikeudet, korvasi demokratian diktatuurilla ja tuhosi ammattiyhdistysliikkeen. Näytelmän (!) Hitler tavoittelee yhteiskuntaa, jossa jokainen yrittäjä voi olla oman yrityksensä führer.

Baranin satiirisen piikin kohdetta ei tarvinnut hirveästi arvailla.

Näytelmän Hitler kuvaa itseään Euroopan parhaaksi näyttelijäksi ja kirjailijaksi, jonka kirjan painoslukujen kanssa kukaan aikalainen ei pystynyt kilpailemaan. Hitler oli intohimoinen wagneristi, joka ammensi vaikutteita omaan nyrjähtäneeseen ideologiaansa muun muassa Arthur Schopenhauerin filosofiasta.

Baranin näytelmän keskeisiä aiheita on sivistyneistön suhde väkivaltaisiin, harvainvaltaa ajaviin ideologioihin. Koulutetulla eliitillä on ikävä taipumus aika ajoin, kun ”ajanhenki” on otollinen, hurahtaa tällaisiin aatteisiin. Hitlerin natseilla ja Italian diktaattori Benito Mussolinin fasisteilla oli ennen toista maailmansotaa pilvin pimein ihailijoita ja kannattaja myös Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain eliitin keskuudessa.

Kontrastia näytelmän teemoille antoi siihen valittu musiikki. Tallenteessa Niina Ranta soitti esityksen aikana viisi Karlheinz Stockhausenin pianokappaletta. Stockhausenin mielenterveysongelmista kärsinyt äiti oli yksi natsien rotuhygieniaohjelman uhreista. Nuorena lähes kaikkien ikäistensä tavoin Hitler-Jugendiin kuuluneesta Stockhausenista kehittyi sodan jälkeen yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja kiistellyimmistä säveltäjistä.

Rannan soitto kertoi meille katsojille, että Stockhausenin musiikki on kaikkea sitä, mitä fasismi ja populismi eivät ole. Stockhausenin musiikin oli johdatus perimmäisten kysymysten äärelle.    

Tietenkin mukana oli myös Richard Wagnerin musiikkia, johon Hitlerin rajaton ihailu on heittänyt aina meidän päiviimme asti synkän varjona. Tosin Wagnerin omat hölmöt puheet hänen elinaikanaan eivät ole olleet omiaan himmentämään tätä varjoa.

Jo tämän arvostelun pituus kertoo, tai ainakin yrittää kertoa, millainen runsaudensarvi Baranin näytelmä on tarkkaavaiselle katsojalle. Ja kaikki tämä on tiivistetty vain puoli toista tuntia kestäväksi huikeaksi teatteriesitykseksi, jossa ajatellusta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, upeasta näyttelijäntyöstä ja hienosta ylöspanosta kasvaa jotakin vielä osiaankin suurempaa.

Hitlerin ja Blondin taltiointi on loistotyötä. Ainakin minut myös ruudun kautta välitetty esitys otti pihteihinsä todella lujaa. Taltioinnin voi edelleen katsoa keikala.fi sivuston kautta, jossa se on nähtävissä ainakin heinäkuun loppuun asti.

Hitler ja Blondi

Taltiointi Tampereen Työväen Teatterin esityksestä. Taltiointi on katsottavissa keikalla.fi palvelun kautta 31.7. asti

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran

Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Äänet, dj-materiaali Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen

Tuottaja Heidi Kollanus

Näyttämöllä Seela Sella, Verneri Lilja ja Niina Ranta

Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan Tuohtumus on osuva kuvaus tämän päivän todellisuudesta – syvyyttä näytelmän teemoille antoi vavahduttavan hieno näyttelijäntyö – voimakas illuusio läsnäolosta välittyi näyttöruudunkin kautta

Kansallisteatterin Tuohtumus näytelmästä tehdyn tallenteen katsoja saa nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Kuvan kohtauksessa on kyse sisarten välisestä vihapuheesta. Näytelmän Solveig (Sari Puumalainen) käy päälle ja hänen sisarensa Ella (Anna-Maija Tuokko) on altavastaajana. Ilmeet, käsien liikkeet ja vartaloiden asennot kertovat sanattomasti kohtauksen kuvaamista tunnetiloista. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tuohtumus kantaesitettiin Vallilan konepajalla, Vallilan Kansallisteatterin näyttämöllä 17. syyskuuta. Verkossa suoratoistona esitettävä tallenne näytelmästä kuvattiin 5. tammikuuta. Tuolloin näytelmä esitettiin ilman yleisöä.

Taltioinnissa on käytetty useita kameroita, vaihtuvia kuvakulmia, voimakaita lähikuvia ja myös, näin otaksun, digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia mahdollisuuksia. Kuvakulmien vaihdot toivat esitykseen mukaan elokuvailmaisusta tututun elementin, leikkauksen.

Taltiointi on erinomaista työtä. Lähikuvat antoivat myös tallenteen katsojalle uuden kuvakulman näyttelijän työhön. Lähikuvat näyttivät, miten tavattoman taitavasti Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen käyttivät ilmeitä, eleitä, vartalon liikkeitä, koko fyysisen esittäminen kirjoa roolihahmojensa tunnetilojen kuvaamiseen. Vaikka suora vuorovaikutus puuttui, illuusio läsnäolosta kasvoi häkellyttävän voimakkaaksi.

Kansallisteatterin Tuohtumus on suoratoistonakin ehdottomasti teatteria.

Pohjan loistavalle näyttelijäntyölle antoi Marina Meinanderin ja Kirsi Porkan ajateltu ja syvällinen käsikirjoitus. Tekijöiden mukaan Tuohtumus on tragikomedia sanojen voimasta. Näytelmä keskiössä on vihapuhe, mutta itse tarinasta kasvoi kokovartalokuva suomalaisen yhteiskunnan tilasta.

Esityksen kolmas tukipylväs oli Meinanderin ja Porkan oma ohjaus. Kohtaukset oli toteutettu hienosti, tunnetilat kohtauksesta toisen vaihtuivat dramaattisesti ja jopa monet pienet yksityiskohdat olivat tavattoman ilmaisuvoimaisia. Kaikkea ei tarvitse sanoa, kun kokonainen uusi maailma voidaan avata katsojalle myös pienillä eleillä.

Riemastuttava oli esimerkiksi tragikoominen kohtaus, jossa perheen vakavasti sairas isä (Palo) harjoitteli tyttärineen ja tyttärentyttärineen tulevia hautajaisiaan. Kun hänen tyttärensä Solveig (Puumalainen) oli ehtinyt muistopuheessaan kohtaan, jossa hän käsitteli isänsä uraa kunnallispolitiikassa, arkussa makaava Palo nosti ylös oikean (!) kätensä, jossa hän piteli punaista ruusua.

Kohtaus oli paitsi hauska myös valaiseva. Ainakin minun sukupolveni katsojalle tämä yksi pieni ele kuvasi lähes kattavasti näytelmän suuriin ikäluokkiin kuuluvan isän koko elämänuraa opettajana ja kunnallispoliitikkona. Viime vuosisadalla sosiaalidemokraatit käyttivät ruusutunnusta vaalimainonnassaan ja jakoivat punaisia ruusuja vaalitilaisuuksissa.

Tarinan keskiössä ovat keski-ikään ehtineet sisarukset Solveig ja Ella (Tuokko) elämänsä taitekohdassa. Sisarusten elämää ja valintoja ovat aikaisemmin muokanneet ja varjostaneet äidin varhainen kuolema ja Ellan teiniäitiys. Uusi uhka on isän vakava sairaus ja lähestyvä kuolema.

Yksityisestä yleiseen perheen tarina avattiin näytelmässä sillä, että Ella oli urallaan vakavaan kriisiin vihapuheen takia joutunut freelancer toimittaja ja Solveig loi nelikymppisenä uutta uraa kouluttautumalla ja pyrkimällä hoivayhtiön Corecaren johtajaksi ja johtajana uudistamaan hoivakodin toimintaa.

Solveig piti korkealentoisia puheita pomoilleen uuteen asemaansa pyrkiessään ja alaisilleen pyrkiessään toteuttamaan näitä ideoitaan.

Meinanderin ja Porkan näytelmän temaattinen kärki on näiden kahden erilaisen puheen vaikuttavuudessa.

Meidän itse kunkin elämä, oma minuus on alati muuttuva hyvin monimutkaisten vuorovaikutusmekanismien summa. Meinanderin ja Porkan syvällinen käsikirjoitus ja näyttelijöiden upea näyttelijäntyö antoivat roolihenkilöille sävyjä ja syvyyttä. Syntyi kaikupohjaa kysymyksille, joita näytelmän tekijät tekivät sekä itselleen että meille katsojille: Miksi parhaassa työiässä olevien ihmisten vakavasta masennuksesta on tullut alati paheneva kansantauti?

Kyselytutkimusten mukaan Suomessa elää maailman onnellisin kansa. Miksi sitten tämän tyynen pinnan alla kuplii synkkä viha?

Meinander ja Porkka eivät kuulu niihin, joiden mielestä aggressioiden taustalla on aina patologinen maskuliinisuus, väkivaltainen ja misogyyninen mieskulttuuri. Ellan maalittamisesta sosiaalisessa mediassa ja verkkolehtien kommenttipalstoilla jäi näytelmässä kiinni keski-ikäinen ja keskiluokkainen nainen, jolla on sekä koulutusta että yhteiskunnallinen asema, jonka voi menettää.

Minulla ei ole vielä ollut tilaisuutta tutustua katsojana Vallilan korjaamolle rakennettuun teatteriin. Tuohtumuksen lavastuksesta voi kuitenkin päätellä, että tilaa on runsaasti käytössä.

Katri Rennon suunnittelema lavastus ja Ville Toikan valosuunnittelu tulkitsivat osuvasti näytelmän teemoja. Voimakkaan mielenjärkytyksen kokeneet ihmiset, sellaiset kuin näytelmän potkut työstään saanut Solveig, jakavat varmasti tunteen siitä, miten seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Ainakin minä näin Rennon lavastuksessa näytelmän teemojen valossa myös vahvan symbolitason. Hyvinvointiyhteiskunnasta on todellisuudessa jäljellä vain enää mahtavat kulissit. Vanhusten hoivapalvelut ei ole ainoa yhteikunnallinen kipupiste. Aivan yhtä katteetonta alkaa nykyisin olla puhe tasasa-arvoisesta koulutuksesta tai terveydenhoidosta.

Näytelmän Corecare ei ole hoivapalveluja tarjoava vanhusten koti, vaan tuotantolaitos, jonka logoon on laitettu kovasti Metsä Groupin hirvenpäätunnusta muistuttava logo.

Hyvää tarkoittava puhe tavoitteista ja keinoista saa yhä vähemmän vastakaikua, koska ristiriita puheiden ja todellisuuden välillä on voimakas. Se antaa tilaa vihapuheelle ja valehtelulle. Yksilöpsykologian tai laumadynamiikan kannalta keskiaikaiset noitavainot ja tämän päivän somemyrskyt eivät eroa mitenkään toisistaan. Sosiaalisen median kaikupohja vain laajentaa tämän joukossa tiivistyvän tyhmyyden järjettömiin mittasuhteisiin.

Näytelmän äänisuunnittelusta ovat vastanneet Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola. Tallennetussa esityksessä näyttelijöillä on käytössä otsamikrofonit. Ilmeisesti esityksen taltioinnin äänityksessä on käytetty teatterin omaa tekniikkaa. Esityksen äänimaailma oli kirkas, selkeä ja luonnollinen, mikä ei jostain minulle tuntemattomasta syystä ole mikään itsestäänselvyys suomalaisissa televisiosarjoissa.

Tuohtumus ei teatterin ilmoituksen mukaan palaa enää syksyllä ohjelmistoon. Se on syytä katsoa nyt striimattuna kotisohvalta. Toivottavasti teatterilla on mahdollisuus vielä saada se mukaan kansainvälisille festivaaleille. Näytelmässä on potentiaalia palkintosijoille.

Tuohtumus

Kansallisteatterin 5.1. taltioitu esitys suoratoistona verkossa 17.3.2021.

Näytelmän voi katsoa keikalla.fi sivuston kautta. Sivulta löytyvät ohjeet palvelun käytöstä.

Näytelmä on katsottavissa ainakin 31.7. asti. Esitys kestää tunnin ja 55 minuuttia.

Käsikirjoitus ja ohjaus Marina Meinander ja Kirsi Porkka

Lavastus Katri Rento

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Musiikki Riikka Talvitie

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela ja Olli Valkola

Videosuunnittelu Petri Tarkiainen

Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox

Rooleissa Sari Puumalainen, Anna-Maija Tuokko, Jukka-Pekka Palo, Pirjo Määttä, Lumi Aunio ja Harri Nousiainen

Kansallisteatterin Elämänvoima tarttui hampaisiin kuin sitkeä toffee – Asta Honkamaa ja Sini Pesonen leikittelevät toteutuksessa teatterin kontekstilla

Leijona ja lammas, Tiina Weckström ja Anne Pajunen käyskentelivät näytelmässä yhdessä kedolla. Asta Honkamaan ja Sini Peltosen sovitus ja ohjaus noudatti unien logiikkaa. Kuva Ilkka Saastamoinen/Kansallisteatteri  

Kansallisteatterin Elämänvoima on kuvaus nautinnosta. Sini Pesonen kirjoittaa käsiohjelmassa haaveilleensa Asta Honkasalon kanssa esityksestä, joka tuottaisi nautintoa: puhdasta nautintoa ilman kärsimystä ja konfliktia.

Ainakin yhdessä mielessä Honkasalo, Pesonen ja esityksen aloittaneen videon tekijä Ina Niemelä saavuttivat käsiohjelmassa ilmaistun tavoitteen. Ilman tarinaa tai juonta edenneiden kohtausten kokonaisuus antoi eväitä nautintoon, jonka veroista ei ole toista.

Mielentila, jossa aivojen assosiaatiokanavat avautuvat ja mielen pohjalla muhineet ideat yhdistyvät aivan uudella ja täysin ennustamattomalla tavalla on taivas maa päällä – ja joskus myös helvetti.

Tätä varten taide on.

Elämänvoima sai minussa aikaan poikkeuksellisen voimakkaan kokemuksen ulkopuolisuudesta. Poikkeuksellisen siksi, että kokemus ulkopuolisuudesta lienee minun kaltaiselleni ihmiselle vallitseva mielentila.

Elämänvoima oli ja on vieläkin tätä kirjoitettaessa arvoituksellinen esitys. Sellaisena se oli ja on yhä hyvin kiinnostava. Arvoitus pitää yrittää ratkaista. Mitä tekijät haluavat ilmaista teatteriestetiikalla, josta tarina on häivytetty lähes näkymättömiin?

Miten tavallinen, jopa triviaali on samalla myös arvoituksellista?

Honkamaa on muotoillut yhden näytelmän ydinteemoista muotoon, miten luodaan esitys nautinnosta ilman todellisuuspakoa?

Esitys koostui kolmesta osasta, joista Niemelän käsikirjoittama, kuvaama ja leikkaama video Elämänvoima oli oma kokonaisuutensa. Videolla ja siihen liitetyllä ääniraidalla Niemelä rinnasti luontosuhteensa ja suhteensa omaan kehoonsa.

Videolla näyttämönä toimi puolen aarin puutarhaviljelmä. Käsien työntäminen mehevään multaan ja genitaalien nuoleminen ovat molemmat meissä piilevän aistillisuuden ylistystä. Sekä koppakuoriaisten että ihmisten paritteleminen palvelevat samaa päämäärää, elämän jatkumista.

Niemelän video on antanut nimen koko produktiolla. Näyttämöllä se on käsiohjelman mukaan kahden käsikirjoittajan ja kahden ohjaajan, Honkamaan ja Pesosen yhteinen hanke.

Esityksen toisessa osassa Honkamaa kuvaa idylliä. Lähtökohtana oli perhe aamiaisella ja esteettisenä momenttina hitaus.

Aamun lehden lukeminen aamiaispöydässä ja karjalanpiirakat keitettyjen munien kera kuuluvat epäilemättä nautintoihin, joihin ei liity representaatiota.

Kohtaus oli viritykseltään koominen, mutta tavaton hitaus toi siihen outouden elementin. Pitkä kohtaus päättyi hyvin yllättävään käänteeseen, jossa meitä kantavan elämänvoiman seksuaalinen puoli sai fyysisen tulkinnan.

Honkamaa kokeili ja leikitteli teatterin kontekstilla. Eräänlaiseksi allegoriaksi teatterista, tai taiteesta noin yleensä, tulkitsin Arttu Kurttilan pitkän monologin toffeekarkeista. Tärkeitä karkin syöjän kannalta ovat muun muassa väri, muoto, suutuntuma ja maku. Tässä karkkimaailmassa on suklaa- ja lakritsitäytteisten herkkujen ohella myös jauhoisia lehmäkarkkeja.

Elämänvoima kuului tässä toffeekaramellien laajassa kirjossa selkeästi genreen, jossa osa sitkeästä tahmasta pitää kaivaa sormilla irti hampaista.

Esityksen kolmannessa osassa Pesonen syvensi näytelmän keskeistä teemaa. Kohtaus, jossa kuvattiin fyysisen kosketuksen tuottamaa nautintoa, oli todella kaunis, kirjaimellisesti koskettava.

Hieno oli myös kohtaus, jossa kuvattiin nuoren tytön seksuaalisuutta ja iloa oman vartalon ja aistillisuuden tuottamasta nautinnosta. Anne Pajusen tanssi trampoliinilla oli vangitsevaa. Hieno toteutus myös osoitti, että illuusio alastoman ihmisvartalon kauneudesta voidaan toteuttaa teatterissa riisumatta ketään täysin kelteisilleen.

Loistavaa!

Honkamaan tavoin Pesosen ohjauksessa viljeltiin omintakeista huumoria.  Ehkä tämän huumorin piikkiin pitää laittaa myös se, että toisessa osiossa Kurttila oli komennettu tepastelemaan näyttämöllä ainoana asusteenaan vesijuoksukelluke.

Honkamaan perheidyllin ideaaliperheen jäsenillä oli harrastuksia, Pesosella hupaisia muistoja saunan lämmittämisestä.

Pesosen tai työryhmän kymmenen käskyn ohjeet nautinnolliseen seksiin saivat esitystä kanssani seuranneen tyttäreni tuhahtelemaan jälkeen päin. Millä ihmeen vuosikymmenellä esityksen tekijät oikein ovat syntyneet?

Tiina Weckström on vaikuttava hahmo näyttämöllä ja hänen tulkitsemansa La dolce vita yksi näytelmän kohokohdista. Pajusen fyysisyys, liikekieli oli puhuttelevaa. Elämänvoima oli korostetusti yhteisön tekemää teatteria siinä, että näyttelijät eivät tehneet selkeästi henkilöitäviä rooleja. Näyttelijäntyö oli osa esteettistä kokonaisuutta samalla tavalla kuin taiteilijat läsnäolollaan performanssitaiteessa.

Elämänvoima

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 9.9.2020

Käsikirjoitus Asta Honkamaa ja Sini Pesonen

Ohjaus Asta Honkamaa ja Sini Pesonen

Lavastus ja pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ina Niemelä

Äänisuunnittelu Jani Peltola

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Esiintyjät Arttu Kurttila, Anne Pajunen, Ilja Peltonen, Tiina Weckström

Elämänvoima lyhytelokuvan teksti, kuvaus ja leikkaus Ina Niemelä

Seksi Ina Niemelä ja Henri Hälinen

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas ei päästä katsojaa helpolla – alkuhämmennyksen jälkeen syvästi ajateltu ja ilmaisuvoimainen esitys tarttui iholle kuin laastari

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi koreografi Jyrki Karttusen liikekielessä. Kuvassa Pyry Nikkilä ja Annika Poijärvi. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Meidän maailmankuvamme muodostuu tarinoista. Se tärkein, tai ainakin rakkain niistä lienee meidän oma tarinamme.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on romaaniin muotoon kirjoitettu kasvutarina. Sen henkilöhahmot alkavat elää lukijan mielikuvissa omaa elämäänsä kuin itsestään.

Teatterissa illuusio moniäänisyydestä syntyy jo siitä, että jokaista roolia näyttelee elävä ihminen.  

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas todisti ainakin minulle, että teatterilla on myös kyky paljastaa ja tehdä näkyviksi tarinan syvärakenteet. Rikinkeltainen taivas on syvällisesti ajateltua, monitulkintaista ja ilmaisuvoimaisesti toteutettua teatteria.

Näytelmän ydinajatus, tai pitäisikö sanoa kysymys, oli tiivistetty yhteen ainoaa, loisteliaasti toteutettuun kohtaukseen. Kohtauksessa tarinan alter ego, kirjailija K (Timo Tuominen) seurasi takanäyttämöltä, kulissien takaa näytelmää, jossa näyttelevät hänen elämänsä ihmiset. Samalla hän yrittää turhaa tarjota hänestä ja heistä kertovaa menestysromaaniaan Sepänpuiston uneksija näiden lapsuudenystävien luettavaksi.

Ei tule ihan heti mieleen, milloin ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteita olisi kuvattu näin ilmaisuvoimaisesti.

Westön kirjan ja näytelmän kirjailija K:ta kalvaa epäilys. Hän ei ehkä ole ollut täysin rehellinen itselleen ja muistoilleen kirjoittaessaan tätä arvostelu- ja myyntimenestykseksi noussutta romaaniaan.

Esimerkiksi parhaillaan Tampereen Teatterissa vieraileva Marja Packalénin ja Pirkko Saision muistoihin perustuva KOM-teatterin näytelmä ei varmaan ihan sattumalta ole nimeltään Valehtelijan peruukki.

Kysymys oman ilmaisun rehellisyydestä lienee yhtä vanha kuin itse taidekin. Jokaisen lahjakkaan taiteilijan teräväkielisin ja armottomin kriitikko tulee kasvotusten vastaan kun taiteilija katsoo itseään peilistä.  

Tässä näytelmän avainkohtauksessa dramaturgi Michael Baranin, ohjaaja Juhana von Baghin, koreografi Jyrki Karttusen, lavastaja Kati Lukan ja valosuunnittelija Ville Toikan yhteen hioma teatteriestetiikka toimi hengästyttävän hyvin.

Kohtaus on myös hieno allegoria. Näin meidän muistimme toimii. Meidän muistomme ja samalla ehkä myös meidän minuutemme on näytelmä, jota näytellään ilta illan jälkeen yhä uudelleen. Jokainen esitys on kuitenkin ainutkertainen ja hieman erilainen kuin mikään sitä edeltäneistä.

Oikeita vastauksia kirjailija K:n kysymykseen kuvauksen rehellisyydestä ei siten ehkä ole olemassa. Meidän muistomme ovat syntyneet hyvin monimutkaisten ulkoisten ja sisäisten vuorovaikutusmekanismien kautta.

Me tunnemme menneisyytemme, mutta emme tiedä sitä, jos nyt ei syntymäpaikkakunnan ja sosiaaliturvatunnuksen tietämistä pidetä kaiken tähän liittyvän viisauden alkuna. Meidän aivojemme tunnekeskuksessa esitystä valvovalla dramaturgilla on myös taipumus muuttaa sekä tarinan juonta että yksityiskohtia yllättävällä tavalla.

Käsiohjelmassa ohjaaja von Bagh kirjoittaa simultaanisuudesta näyttämötaiteessa. Näyttämötaiteen ainutlaatuinen ominaislaatu antaa hänen mukaansa mahdollisuuden asioiden tapahtumiseen, ajattelemiseen ja kokemiseen yhtä aikaa.

Näytelmässä kirjailija K: roolihahmoa näyttelivät Tuominen ja Pyry Mikkola rinnakkain. Ratkaisu oli toimiva. Se antoi katsojalle tilaa tulkintoihin. Dramaturgisella ratkaisulla korostettiin muistojemme subjektiivista luonnetta. Takaumia on vain näistä muistoista kertovissa tarinoissa. Meidän muistissamme nuoruuden minä ja se mitä olen nyt, ovat läsnä yhtä aikaa.

Esitys herätti ainakin tämän kirjoittajan uteliaisuuden. Tällaista teatterin pitää olla!

Westö on käsiohjelman mukaan lainannut Rikinkeltaisen taivaan moton Samuel Beckettin näytelmästä Viimeinen ääninauha ja sama asetelma on ollut von Baghin mukaan lähtökohtana, kun romaani on transponoitu näyttämölle.

Jotakin Beckettin näytelmien omintakeisesta melankoliasta työryhmä näytelmässä myös tavoitti. Oman elämänsä näyttämölle kulissien takaa katsovasta Timo Tuomisesta, näytelmän kirjailija K:sta jää varmasti hyvin pysyvä muistijälki myös minun muistoihini.

Rikinkeltainen taivas on tarinana kuvaus nuorten ihmisten ajatuksista ja elämästä 70-luvulla. Siksi näytelmän toinen kivijalka oli Karttusen koreografia ja siihen pohjautuva näyttelijäntyö.

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi Karttusen liikekielessä.

Kontrasti oli voimakas ja terävä.

Teatterin traditiot antavat meille katsojille lähes itsevaltiaan oikeuden peukuttaa areenan taistelijoille. Itse jäin pähkäilemään ajatusta teatterin simultaanisuudesta. Tuominen ja Nikkilä näyttelivät saman roolihenkilön eri puolia, tunnetta ja järkeä, nuoruuden riehakkuutta ja ikääntyneen epäilyä, menneisyyttä ja nykyisyyttä.

Meissä on läsnä menneisyys ja nykyhetki. Tulevaisuuden optiona kannamme geeneissämme myös vanhuutta ja kuolemaa. Meidän tietoisen minän takana on kuitenkin vielä jotkin muuta, näytelmän tematiikka noudattaen se kolmas mies, salainen agentti tai varjo, joka sysää sekä meidän ajatuksemme että tekomme liikkeelle.

Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Miten se tapahtuu, on vielä osittain arvoitus. Marssijärjestys lienee kuitenkin selvä. Tietoisuuden synnyttävä prosessi tapahtuu aivoissa ensi ja tietoisuus syntyy vasta sen jälkeen vaikka näiden kahden asian ajallinen ero on ajallisesti ehkä vain millisekunteja.    

En tiedä, onko kysymys ihmisen vapaasta tahdosta edes mielekäs. Kansallisteatterin Rikinkeltaisen taivaan temaattisessa keskiössä oleva epäilys on joka tapauksessa paras argumentti sen puolesta. Muuten tässä pään sisäisessä näytelmässä jo pelkkä toistojen loputon määrä vääntää elämän tarkoitukseen, tai ehkä oikeammin tarkoituksettomuuteen liittyvän tragedian komedian puolelle.

Epäily estää meitä lampsimasta kohti hautaa nenä punaisena ja pellekengät jalassa.   

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön romaaniin perustuvan teoksen ohjaus Juhana von Bagh

Dramatisointi Michael Baran

Koreografia Jyrki Karttunen

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Rooleissa Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Juha Varis, Pirjo Lonka ja Johannes Purovaara. 

Kansallisteatterin suuri näyttämö 25.8.2020

Kansallisteatterin Ilmasilta jätti tunteen omasta riittämättömyydestä – jäin miettimään, toimisiko Paula Salmisen teksti paremmin kuunnelmana

Alina Tomnikov näyttelee Ilmasillassa muun muassa huippujalkapalloilijaa ja Pyry Nikkilä hänen henkivartijaansa pakolaisleirillä, jonne Tomnikovin esittämä kuuluisuus on kutsuttu tuomaan näkyvyyttä avustustyötä tekeville järjestöille. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Ilmasillan käsiohjelmassa kirjailija Paula Salminen ja näytelmän ohjaaja Saana Lavaste kirjoittavat avoimesti tunteista, joita he ovat kokeneet produktion luovan prosessin aikana. Myös näyttelijät Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikova kertovat oman näkemyksensä näytelmän roolihahmoista.

Varsinkin Salminen kertoo kirjoituksessaan avoimesti myös epävarmuudesta ja jopa pelosta, jota hän oli tuntenut kirjoitusprosessin aikana.

Näytelmän jälkeen jaoin tuon riittämättömyyden tunteen ja jaan sen yhä.

En tiedä, onko viisi vuotta pitkä aika ideasta ensi-iltaan, mutta minusta näytelmä tuntui yhä jotenkin keskeneräiseltä.

Kantaesitykselle keskeneräisyys ei oikeastaan ole vika, vaan ominaisuus. Pahempaa oli se, että esityksessä toteutui tämän kirjoittajan korvien välisellä näyttämöllä Salmisen manaama pahin mahdollinen. Esitys tuntui nololta. Tunsin ensimmäisen kerran vuosiin ajoittain myötähäpeää näyttelijöiden puolesta. Se oli erittäin ikävä tunne.

Salmisen tukena kirjoitusprosessin aikana on ollut kaksi suomalaisen teatterin huippudramaturgia. Jokainen joka on perehtynyt Kansallisteatterin viime vuosien taiteellisesti kunnianhimoisiin ja onnistuneisiin produktioihin, tietää Minna Leinon ja Eva Buchwaldin kyvyt ja heidän tekemänsä työn merkityksen.

Itse esityksessä ei siis välttämättä ole mitään vikaa, malka saattoi hyvin olla tällä kertaa myös katsojan silmässä, eli vika on minussa.

Salminen kuvaa näytelmässä omia ja muiden ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia avustustyöstä ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa kotimaassa. On vastaanottokeskukseen itse tehtyä omenahilloa kiikuttava äiti, avustusjärjestön palkollisena katastrofialueella pyöreitä päivä tekevä kirurgi ja huippujalkapalloilija, tähti, joka viedään pakolaisleirille tuomaan näkyvyyttä siellä tapahtuvalle avustustyölle.

Tekijöiden kysymys kuuluu, joutuuko autettava aina alisteiseen asemaan auttajaansa nähden? Onko auttamisessa kysymys aina välttämättä myös vallan käytöstä? Vertailukohtana on kirurgin ja jalkapalloilijan, pojan ja tyttären suhde omaan äitiinsä, joka ikääntymisen myötä on siirtymässä autettavien joukkoon.

Tarina, tai ehkä oikeammin tarinat sidotaan yhteen perhedynamiikan kautta.

Yhden ehdottoman vastauksen Salminen antaa hyvin monisyiseen kysymykseensä jo roolituksen kautta. Hyvin voivat ja etuoikeutetut länsimaalaiset ihmiset voivat esittää vain itseään. Katastrofialueen ja pakolaisleirin autettavat näytetään vain videoituina varjokuvina.

Ratkaisu oli johdonmukainen. Tyylikeinona käytettiin etäännyttämistä. Saija Raskullan esitystä varten luomaa äänimaailmaa on kehuttu, eikä suotta. Voi olla, että Salmisen näytelmä toimisi paremmin kuunnelmana.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan Uuden testamentin kertomusta laupiaasta samarialaisesta.

Valistuksen aikana syntynyt moderni rasismi eroaa Juudean juutalaisten samarialaisia kohtaa tuntemista ennakkoluuloista, kristittyjen antisemitismistä ja lähes kaikkien uskonnollisten traditioiden ruokkimasta misogyniasta siinä, että pseudotieteelliset rasistiset teoriat synnytettiin tiettyyn tarpeeseen.

Siirtomaiden kolonisaatiota tai Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta tuottoisaa orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot tai kirkkokunnat, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt. Ne olivat tarkkoja maineestaan aikana, jolloin myös kehittyivät ajatukset universaaleista, jakamattomista ihmisoikeuksista.

Vielä viime vuosisadalla jopa vakavasti otettavat tiedemiehet perustelivat eriarvoisuutta ja suoranaista sortoa rodullisilla ominaisuuksilla. Nyt eriarvoisuutta perustellaan kulttuurisilla eroilla.

Hyväosaisten auttajien ahdistus ja syyllisyyden tunteet ovat varmasti sellaisina kuin Salminen niitä näytelmässään kuvaa aitoja tunteita. Filosofian ja etiikan alaan kuuluvat teoreettiset pohdiskelut autettavien alisteisesta ja toiseuttavasta asemasta laittavat kuitenkin miettimään.   

Ilmasilta

Kansallisteatterin esitys Willensaunassa 29.2. 2020

Käsikirjoitus Paula Salminen

Ohjaus Saana Lavaste

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä, Alina Tomnikov

Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolema jää aikakirjoihin Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienon roolityön ansiosta – Mika Myllyahon älykäs klassikkotulkinta antoi katsojalle tilaa oivaltaa

Näytelmän Willy Lomanin edessä ei näyttämöllä ollut pääkalloa, vaan amerikkalainen jalkapallo. Miehen mieltä luotaavat kysymykset olivat kuitenkin niitä samoja, jotka ovat vaivanneet meitä ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta. Hannu-Pekka Björkman teki huikean hienoa näyttelijäntyötä Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuoleman pääroolissa. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on epäilemättä aito klassikko. Se on aina ajankohtainen. Ei siis ihme, että teatterit ottavat sen ohjelmistoonsa yhä uudelleen myös Suomessa.

Kansallisteatterin uusin tulkinta näytelmästä näytti hyvin sen vahvuudet. Näytelmän päähenkilön Willy Lomanin syvenevä depressio, mielialan vaihtelut perusteettomasta toiveikkuudesta itsetuhoajatuksiin rinnastuivat polarisoituneen yhteiskunnan kahtiajakoon.

Kauppamatkustajan kuolema perustuu Millerin omiin kokemuksiin ja hänen Manny-enonsa elämäntarinaan suuren 1930-luvun laman vuosina. Näytelmä kantaesitettiin New Yorkissa helmikuussa 1949, jolloin senaattori Joseph McCarthyn nimeä kantanut kommunistihysteria, ”maccarthyismi” erotti jyviä akanoista Yhdysvalloissa.

Ohjaaja Mika Myllyaho näytti meille hienolla sovituksellaan Millerin näytelmästä, ettei mikään ole tässä suhteessa muuttunut. Myös yhteiskunta alkaa voida pahoin, kun riittävän monen miehen elämä ajautuu sellaiseen umpikujaan, johon näytelmän Willy Loman lopulta päätyi.

Kauppamatkustajan kuolemassa on mukana Myllyahon omien näytelmien kestoteema, työelämän jatkuva huonontuminen. Myös 25 vuoden asuntolainat ja jatkuvassa velkakierteessä eläminen ovat nimenomaan tämän päivän suomalaisten todellisuutta.

Kauppamatkustajan kuolemassa kaikkea ei väännetty rautalangasta. Ainakin minä jäin ihmettelemään lavastuksessa Lomaneiden olohuoneen antiikkisen kuvaputkitelevision päälle asetettua täytettyä (?) kettua.

Edustiko se kauppamiehen oveluutta? No ei! Pikemminkin mieleen tuli kaikkien Yhdysvaltojen vihaisten miesten suosikkikanava Fox News Channel, joka legendaarisen toimitusjohtajansa Roger Ailesin johdolla käytännössä nosti vihapuheellaan Donald Trumpin yhdysvaltojen presidentiksi. 

Näin meidän itse kunkin pää toimii. Myllyaho on myös korostanut tätä näytelmän sisäistä todellisuutta sijoittamalla saumattomasti tarinan takaumat nykyhetkessä liikkuvien kohtausten lomaan. Meidän muistomme eivät sijaitse jossain menneisyydessä, vaan ne ovat osa sitä aivojen neurologista prosessia, jolla me käsittelemme myös sitä hetkeä, jossa me juuri elämme.

Teatterin aikakirjoihin Kauppamatkustajan kuolema jää Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienosta roolityöstä näytelmän Willy Lomanina. En ole teatterin penkkiurheilijan urani aikana nähnyt vielä yhtä vakuuttavaa tulkintaa syvään depressioon vajoavasta ihmisestä.

Björkmanin ilmeet, eleet, vartalon asento, yhä syvemmälle kyyryyn menevät hartiat antoivat vakuuttavan kuvan kohtaus kohtaukselta kasvavasta ahdistuksesta.

Kati Lukan huikea lavastus loi näyttämölle illuusion vankilasta ja näiden harmaiden seinien sisällä sukellettiin niin syvälle näytelmän Lomanin pään sisään, että Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolemaa ei voi suositella kaikkein herkimmille.

Itse en yleensä samaistu näytelmien roolihenkilöihin, mutta lauantain päivänäytöksessä harmaista betoniharkoista muuratut seinät alkoivat noin kuvainnollisessa mielessä kaatua päälle.

Aku Hirviniemi ja Samuli Niittymäki vakuuttivat poikien Biff Lomanin ja Harry Lomanin rooleissa.

Miller kuvaa taitavasti miesten välisiä sosiaalisia suhteita. Myös hän on varmaan näytelmää kirjoittaessaan miettinyt miksi huono-osaisuus näyttää periytyvän. Se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä, vaan täysin satunnaiset tekijät saattavat kallistaa vaakakupin suuntaan tai toiseen.

Klassikkonäytelmän ihmiskuvauksen tarkkuutta voi arvioida sen mukaan, miten kirjoittajan tekstin perusteella voi ennustaa ihmisten käyttäytymistä tulevaisuudessa. Millerin Loman on muun muassa sitä mieltä, että hänen maassaan voi tienata miljoonia vain sillä, että on pidetty.

Tänään suosituimmat sosiaalisen median bloggaajat ja vloggaajat ansaitsevat miljoonia ja vielä paljon useammille tykkäysten määrästä on tullut oman identiteetin perusta.

Roolitöiden uskottavuudelle antoi tukea Aleksi Milonoffin ronski ja siekailematon suomennos.  

Lukka, Auli Turtiainen, Samuli Laiho, Teemu Nurmelin, Esa Anttila ja Petra Kuusi olivat luoneet näytelmää varten Kansallisteatterin suurelle näyttämölle mielenmaiseman, joka ei ihan heti unohdu. Lavastuksesta, valaistuksesta ääniavaruudesta ja puvustuksesta muodostunut kokonaisuus oli haastava ja älykäs.

Syvä depressio on myrskynsilmä, josta on hyvin vaikea päästä pois. Näytelmän Loman on jo työnsä takia kyvytön olemaan läsnä lastensa elämässä, hän pettää vaimoaan ja mokaa aikoinaan hyvin alkaneen uransa ja lopulta myös työpaikkansa. Meidän yhteiskuntamme yksi suuri maailmankatsomuksellinen jakolinja kulkee siinä, pidämmekö Lomania olosuhteiden uhrina vai oman elämänsä ihan itse sössineenä luuserina.

Käsiohjelman mukaan Millerin näytelmän alkuperäinen nimi oli The Inside of His Head (Hänen päänsä sisällä). Onko syvenevä depressio Lomanin sosiaalisten vastoinkäymisten syy vai seuraus?

Näytelmän tematiikan kannalta oleellisinta on kuitenkin ehkä se, että Loman yrittää ulos elämänsä umpikujasta aggression avulla. Hän tekee vakuutuspetoksen lavastamalla oman itsemurhansa onnettomuudeksi.

Näytelmän Loman tappaa tehdäkseen kerrankin jotakin oikein, turvatakseen poikansa tulevaisuuden vakuutusrahoilla.

Meidän käyttäytymistämme ohjaavat psyykkiset prosessit ovat hyvin monimutkaisia. Vuorovaikutusketjut ovat pitkiä ja se on usein hyvin satunnaisista tekijöistä kiinni suuntautuuko umpikujaan ajautuneen miehen aggressio sisään- vai ulospäin. Oman elämänsä kontrollin menettäneitä ihmisiä on joka tapauksessa helppo manipuloida.

Millerin näytelmä ei tietenkään anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Se pakotti kuitenkin ajattelemaan, miksi ”historia” on jälleen niin pelottavan voimakkaasti läsnä meidän elämässämme.

Kauppamatkustajan kuolema

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 29.2.2020

Arthur Millerin näytelmän ohjaus Mika Myllyaho

Suomennos Aleksi Milonoff

Musiikki Samuli Laiho

Lavastus Kati Lukka

Puvustus Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Aksa Korttila, Petri Liski, Samuli Niittymäki, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Erik Rehnstrand, Olli Riipinen, Paula Siimes

Kansallisteatterin Rakkauden päätös on näyttelijäntyön Cooperin testi – Timo Torikka ja Katariina Kaitue ottivat yhteen monologien taistelussa

Timo Torikka ja Katariina Kaitue näyttelivät Rakkauden päätöksessä lähes tyhjällä näyttämöllä. Lavasteina ja samalla esityksen valaistuksena toimivat näyttämön yllä roikkuneet loisteputkivalaisimet. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Näytteleminen on rankka laji.

Tai ainakin jokin crossfit tai muu voimailun extreme laji tuntui äkkiä kevyeltä puuhastelulta, kun ranskalaisen huippuohjaajan Pascal Rambertin valmentamat Timo Torikka ja Katariina Kaitue aloittivat henkisen punnerruksensa Kansallisteatteri pienellä näyttämöllä.

Rambertin Rakkauden päätös on ollut iso hitti maailmalla. Näin vakuutetaan Kansallisteatterin verkkosivuilla ja perjantain ensi-illan jälkeen väitteeseen on helppo uskoa. Rakkauden loppu on teatteria, jossa näyttelijöistä otetaan todella mittaa.

Esitys koostui kahdesta hurjalla intensiteetillä esitetystä pitkästä monologista, joissa yhden parisuhteen kipupisteet purettiin niin, että tuskin mitään jäi sanomatta. Ensimmäisessä lähes tunnin monologissa Timo Torikan näyttelemä Timo purki syyllisyyttään ja huonommuudentunteitaan ylistämällä vaimonsa lahjakkuutta.

Toisessa yhtä pitkässä monologissa Katariina Kaitueen näyttelemä Katariina antoi takaisin samalla mitalla. Katariinan aseita tässä tahtojen taistelussa mitätöinti ja tyly manipulointi.

Torikka on itse kääntänyt Rambertin näytelmän. Hän kuvaa näytelmän kieltä arkiseksi, kohottavaksi, julmaksi, kauniiksi, intiimiksi ja runolliseksi.

Näytelmän ytimessä eivät kuitenkaan olleet parisuhteen kiemurat, vaan näyttelijän työ. Esitystä saattoi hyvin katsoa eräänlaisena näyttelijäntyön Cooperin testinä. Rambertin näytelmä ja ohjaus olivat teatteria teatterista.

Ensimmäinen vihjeen esityksen tästä puolesta saimme, kun Torikka ja Kaitue tulivat näyttämölle vesipullot käsissään. Vesipullot kuuluvat varmasti näyttelijäntyön rutiineihin, kun harjoitellaan pitkiä dialogeja tai monologeja. Tunnin hurjalla intensiteetillä ja ajoittain myös suurella volyymilla esitettävä monologi kuivaa varmasti äänihuulet ja suun limakalvot.

Toinen selvä viittaus harjoitustilanteeseen oli näyttelijöiden kehon kieli. Rambert on niittänyt maailmalla mainetta myös koreografina ja Rakkauden päätöksessä jokainen ele näyttämöllä oli selvästi tarkkaan mietitty. Psyykkisen pahoinpitelyn iskut otettiin vastaan vaieten. Kun lyönnit sattuivat tarpeeksi kipeästi, osuivat niin sanotusti vyön alle, niin aiheuttama tuska näytettiin vartalon liikkeillä.

Esittämisen keskiössä oli näyttelijöiden fyysinen etäisyys toisistaan.  

Lopullisen varmuuden tästä tulkinnasta antoi esityksen yllättävä käänne. Näyttämölle tuli suuri lapsikuoro laulamaan Marjatta Pokelan ja Pirkko Koskimiehen lastenlaulua Ihme ja kumma. Pieni mutta ponteva kuoronjohtaja ilmoitti Torikalle ja Kaituelle, että harjoitustila oli varattu kuorolle.

Miten Torikka ja Kaitue sitten pärjäsivät tässä kuntotestissä?

Torikka esitti oman monologinsa ensin.  Alkukiihdytyksessä Torikan esittäminen oli mennä laukalle, mutta kun hän löysi oikean rytmin, ainakin minä nautin hänen erinomaisesta puhetekniikastaan. Tällainen ikävamman puoliksi kuurouttama seniorikansalainenkin sai selvää jokaisesta sanasta. Hahmona Torikan juurevuus korvasi sen mitä ehkä ranskalaisesta eleganssista jäi uupumaan.

Torikan oma persoonallinen ominaislaatu, aito ihminen tuli upeasti esiin äärimmäisen vaativassa roolissa. Ehkä juuri näin suomalainen miestaiteilija yrittää päästä pälkähästä puhumalla.

Rambert on käsiohjelmassa ylistänyt jo etukäteen Kaituen lahjakkuutta tavalla, johon ei esityksen jälkeen ole mitään lisättävää. Kaituen esittäminen oli herkkää, kaunista ja koskettavaa, jos näyttämöllä entistä rakastettuaan ääliöksi, mulkuksi ja kyrväksi haukkuvasta raivottaresta voi näin sanoa ilman ikävää sovinistista sivuvivahdusta.

Kaituella on kyky vangita yleisönsä mieli huikealla läsnäolollaan.

Rakkauden päätöksen suurin ongelma liittyi itse tekstiin. Tunnin kiihkeässä monologissa ehtii sanoa toisesta kaikki perustellut loukkaukset tyhjentävästi. Meidän tunteemme ja pyrkimyksemme ovat kuitenkin aina ristiriitaiset. Siihen liittyy helposti paradoksi. Kun sanoo kaikesta kaiken, ei itse asiassa sano enään mitään, jolla oikeasti olisi merkitystä.

Sanat alkavat syödä toisiaan niin, ettei pöydässä kohta ole mitää, mihin nälkäinen voisi tarttua.

Kansallisteatterin omien näyttelijöiden aktiivisuus on tuonut Helsinkiin ranskalaisen teatterin huippuja. Terhi Panula toi Kansallisteatteriin Charles Gontzalèsin ohjaaman Jean Cocteaun klassikkonäytelmän Ihmisen ääni ja nyt Torikan innostus ranskalaista teatteria kohtaan toi tänne Pascal Rambertin.

Tällaisen teatterin heavy userin tekisi mieli kiittää molempia oikein kädestä pitäen.

En tiedä, miten paljon Kansallisteatteri tai teatterin tekijöiden omat stipendirahastot tukevat taiteilijoiden opiskelua tai vierailuja ulkomailla. Tulokset tällaisista satsauksista koulutukseen ulkomailla ovat joka tapauksessa hienoja. Kansainvälistyminen antaa suomalaiselle teatterille tilaa ja uusia mahdollisuuksia kehittyä. Se on tiukasti ajassa elävän taiteen elinehto.    

Rakkauden päätös

Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 8.11.2019

Käsikirjoitus ja ohjaus Pascal Rambert

Suomennos Timo Torikka

Dramaturgi Eva Buchwald

Rooleissa Timo Torikka ja Katarina Kaitue

 

Kansallisteatterin Kolme sisarta vei perimmäisten kysymysten äärelle – Westerbergin sovitus haastoi ajattelemaan näytelmän historiallisia juuria

Kuvassa näytelmän Irina (Marja Salo), Masa (Emmi Parviainen), Olga (Elena Leeve), Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kolme sisarta oli oudolla tavalla kaksijakoinen Tšehov-tulkinta. Suuren klassikon tiivis tarina oli entisellään, mutta sen rinnalla kahdessa ensimmäisessä näytöksessä näyttämöllä pyöri karuselli, markkinatalouden turhuuksien rovio instant ihmissuhteineen.

Kahden ensimmäisen näytöksen vahva fyysinen esittäminen, videotekniikalla toteutetut voimakkaasti rajatut lähikuvat, salamannopeat siirtymät kohtauksesta toiseen ja suorat lainaukset populaarikulttuurista ovat tätä päivää. Vahvat tulkinnat näyttämöllä saivat tukea huikeasta skenografiasta ja ihmissuhdekaruselli pyöri näyttämöllä hyvin epätšehovilaiseen tapaan.

Tällä näytelmän metatasolla aika kulki lopusta alkuun. Tulevaisuus ei ole sellainen onnela, jota näytelmän everstiluutnantti Aleksandr Veršinin (Riku Nieminen) ennusti neljännessä näytöksessä korokkeelle noustuaan.

Meidän unelmiltamme on leikattu siivet ehkä lopullisesti.

Paavo Westerbergin oivaltava sovitus ja ohjaus suorastaan pakottivat ainakin minut pohtimaan näytelmää myös Anton Tšehovin ajan historiallisesta kontekstista käsin.

Kolme sisarta kantaesitettiin vuonna 1901. Näytelmä kertoo ajasta, jolloin Venäjällä pyrittiin eroon maanomistuksen ja maaorjuuteen perustuneista yhteiskunnallisista feodaalisista rakenteista.

Tämän pyrkimyksen sankareita näytelmässä olivat paroni Nikolai Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja vanhin sisarista Olga Prozorova (Elena Leeve). Tuzenbach sanoutuu irti upseerin virastaan ja Olga tekee uraa opettajana.

Tänään me tiedämme, että tuo Venäjän modernisaatio epäonnistui traagisella tavalla. Maaorjuus muuttui orjuudeksi vankileirien saaristossa ja maa sortui kommunistiseen diktatuuriin, jonka johtajille terrori ja kansanmurhat olivat täysin käyttökelpoisia politiikanteon välineitä.

Ehkä myös Anton Tšehovilla oli omat pahat aavistuksensa, kun hän antoi Tuzenbachin kuolla näytelmässä täysin turhan ja typerän kaksintaistelun uhrina. Olga puolestaan kokee ylennyksensä koulun rehtoriksi lähinnä rangaistuksena väärin eletystä elämästä. Olgan rooli kertoo kaiken naisen asemasta viime vuosisadan alun venäjällä. Eikä mikään ole tässä suhteessa maassa juuri muuttunut.

Ortodoksisen kirkon asema on jälleen raudanluja ja naisten aseman suhteen Venäjä kuuluu maailman persläpivaltioiden joukkoon, jos presidentti Donald Trumpin postdiplomaattista uuskieltä sopii tällaisessa yhteydessä käyttää.

Käsiohjelman ohjaajan puheenvuorossa Westerberg kehottaa miettimään sitä, mistä me nyt unelmoimme? Uudesta talousjärjestyksestä? Sotien loppumisesta? Uusista tavoista nähdä, rakastaa, välittää, tehdä työtä, etsiä totuutta?

Muutos on joka tapauksessa väistämätön tosiasia. Se tapahtuu tavalla taikka toisella. Entä jos me nyt globaalissa maailmassa epäonnistumme yhtä traagisesti, kuin venäläiset viime vuosisadalla?

Tšehovin maine perustuu hänen näytelmiensä ihmiskuvaukseen. Tšehovin näytelmistä on helppo tunnistaa kaikki jungilaiset arkkityypit, jos niitä haluaa etsiä. Koskettavaa on Tšehovin luomien roolihahmojen syvä inhimillisyys. Näillä ihmisillä on kyky suureen rakkauteen ja äärimmäiseen julmuuteen.

Toisaalta vaikka maailma meidän ympärillämme muuttuu, me ihmiset olemme pysyneet samanlaisina viimeksi kuluneet 70 000 vuotta. Tässä mielessä kaikki näytelmäkirjallisuuden merkkiteokset ovat aina Antiikin Kreikan päivistä lähtien olleet moderneja klassikoita.

Kansallisteatterissa Westerbergin ajateltu sovitus Kolmesta sisaresta antoi katetta teatterin mainossloganille.  

Tšehovin hahmojen moniulotteisuutta korosti se, että Kolmessa sisaressa näyteltiin aivan upeasti, kuten Kansallisteatterissa on tapana. Hyvän ja pahan dualismi kristallisoitui kohtauksessa, jossa Olga ja hänen veljensä vaimo Natalia Nataša Ivanovna (Anna-Maija Tuokko) riitelivät. Nataša oli ajanut tylysti perhettä vuosikymmeniä palvelleen Njanjan (Terhi Panula) mierontielle, koska pitää tätä hyödyttömänä.

Westerbergin hieno oivallus oli minusta tässä kohtauksessa, se ettei Olga pysty pontevasti puolustamaan vanhaa palvelijatarta.

Kolmen sisaren tulkinnoissa Moskovasta on tehty täyttymättömien toiveiden symboli. Silloin unohdetaan, että näytelmässä Moskova on myös Olgan, Mašan ja Irinan lapsuuden kotikaupunki. Tiedän ihmisiä, joille heidän elämänsä Moskova on samasta syystä Ylöjärven Takamaa, jota paikalliset myös Kökköönkulmaksi nimittävät.

Myös meidän kokemamme kaukokaipuu on yleisinhimillinen tunne. Elämä ja onni ovat aina jossain toisaalla. Ehkä sen takia Afrikassa syntynyt lajimme levisi maapallon jokaiseen kolkkaan jo esihistoriallisena aikana hämmästyttävän nopeasti. Samasta syystä matkailu on nyt maailman nopeimmin kasvava bisnes ekologisesti tuhoisine seurauksineen.

Tšehov oli kirjailijana realisti.

Markus Tsokkisen lavastus, Anna Sinkkosen puvustus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Ville Seppäsen videosuunnittelu, Laura Sgurevan naamiot ja Sanna Salmikalloin äänisuunnittelu muodostivat upean ja tehokkaasti toimivan kokonaisuuden.

Kolme sisarta

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 4.11.2019

Käsikirjoitus Anton Tšehov

Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Dramaturgi Eva Buchwald

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen

Musiikki- ja äänisuunnittelu

Videosuunnittelu Ville Seppänen

Naamioiden suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Maja Salo, Tuomas Tulikorpi, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen, Terhi Panula