Kategoria: Tanssi

Työväenteatterin syksyn kruunaa loistelias Macbeth – Kaunis ja ilmaisuvoimainen teos sai sydänalan värisemään – Esitys herätti vain yhden kysymyksen – Mitä tulee täydellisen jälkeen?

*Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päihin. Kuva © Mikki Kunttu*

Tampereen Työväen Teatterin Macbeth on koskettavan kaunis ja ilmaisuvoimaltaan vertaansa vailla oleva taideteos. Ainakin tämän kirjoittajan sydänalassa lähti sen kosketuksesta liikkeelle mannerlaatan kokoinen pala ja nyt vuorokautta myöhemmin kellun yhä mielihyvähormonien euforisella merellä.

Olen matkalla jollekin ymmärryksen tasolle, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa. Toki ilman kompassia ja suuntaa. Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn yhdessä toteuttama Macbeth on todella stydiä kamaa.

Macbeth on esitys, joka veti sanattomaksi. Teatterikokemuksena se oli todella intensiivinen. Kriitikot lankesivat loveen jo viime keväänä, kun Macbeth kantaesitettiin maaliskuussa Tanssin talossa Helsingissä. Itse olen nyt valmis hyppäämään samaan kuiluun heidän perässään.

Macbethissa yhdistyivät Otso Kauton kristallinkirkas teatterinäkemys ja koreografina maailmanmaineeseen nousseen Tero Saarisen liikekieli, jossa William Shakespearen runollinen teksti toistui käsien, jalkojen ja vartaloiden runoutena. Kenraali Saarisen kyvyssä marssittaa joukkojaan kentälle oli jotakin ainutkertaista ja ainutlaatuista.

*Tero Saarisen liikekieli oli voimakasta ja ilmaisi tarinan tahtoihmisten vallantavoittelua ja tarrautumista valtaan. Kuvassa Anna Kuusamo, Mikko Lampinen ja David Scarantino. Kuva (c) Mikki Kunttu*

Kauton ja Saarisen yhteistyönä kaksi vuotta sitten toteuttama Hamlet – rockmusikaali oli loistava. Sitä juhlittiin kriitikkojen tähtisateessa. Hamlet oli lajissaan liki täydellinen. Minun silmissäni Macbeth nousi vielä korkeampiin sfääreihin, estetiikan tasolle, jota on vaikea määritellä. Mitä tulee täydellisen jälkeen?

Tanssijoilta ja varsinkin näyttelijöiltä kellon tarkkuudella toiminut Macbeth on vaatinut paljon työtä ja hikeä. Ehkä juuri siksi näyttelijöiden osalta esityksessä on kaksoismiehitys. Teatterin verkkosivujen perusteella torstain esityksessä näyttelivät ja tanssivat teatterin näyttelijöistä Auvo Vihro, Misa Lommi ja Suvi-Sini Peltola. Torstaina esiintyneet David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen ovat Tero Saarinen Companyn tanssijoita ja jonglööri Emil Dahl sirkustaiteen ammattilainen.

Esityksessä ei ole näytelmälle tyypillisiä rooleja. Katsojana kuitenkin poimin tanssivien kruunupäiden joukosta Auvo Vihron. Minulle hän oli tämän tanssivan tarinan Macbeth.

Olen jo pitkään ajatellut, että Vihrossa ruumiillistuu työväenteatterin idea ja henki. Epäilen, että tuon jokamiehen habituksen alla piilee aito shamaani, Väinämöisen reinkarnaatio. Ei ihme, että Vihro on ollut Kauton ohella myös esimerkiksi Esa Kirkkopellon luottonäyttelijä.

Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päähän. Monessa joukkokohtauksessa nämä renkaan myös sitoivat tanssijat toisiinsa.

Esityksen valosuunnittelun on tehnyt alan todellinen taituri Mikki Kunttu. Kuntun valot ovat myös tyhjän näyttämön ainoa lavastus. Samu-Jussi Kosken suunnittelemat valkoiset ja mustata esiintymisasut korostivat Shakespearen tarinan tylyä luonnetta. Teoksen vaikuttava äänimaisema ja musiikki ovat Marko Nybergin käsialaa.

Tampereen Macbethissa on käytetty klassikosta Michael Baranin uutta suomennosta. Tekijöiden mukaan ankara suomennos toimii karttana, jonka hyytävän maiseman liike paljastaa. Niinpä.

William Shakespearen näytelmiin liittyy arvoitus, jota taiteilijat ja katsojat ovat yrittäneet ratkaista kohta 500 vuoden ajan. Miten kauheuksista syntyy meidän tajunnassamme kauneutta?

Hamletin tarina on meille kouluampumisista kertovien uutisten kautta turhankin tuttu. Isänsä kuolemasta järkyttynyt, mieleltään epävakaa ja draumatisoitunut nuorukainen päätyy hirmutekoon, laajennettuun itsemurhaan.

Kansallisteatteri loistelias Hamlet kaksi vuotta sitten perustui Lauri Siparin tuoreeseen suomennokseen. Aina Bergrothin dramatisoinissa ja Samuli Reunasen ohjauksessa Hamlet oli kuorittu esiin tulkintojen patinasta eikä se jättänyt enää tilaa arvailuille.

Kriitikoiden mielestä uusi tulkinta jätti kylmäksi (syvä huokaus).

Macbeth perustuu historiallisiin tapahtumiin, keskiajalla vaikuttaneen Skotlannin kuningas Macbethin vaiheisiin. Shakespearen näytelmää pidetään syystä yleispätevänä hirmuvallan syiden ja seurausten analyysinä.

Esimerkkejä tämän päivän Macbethista ei tarvitse kaukaa hakea. Presidentti Vladimir Putin murhautti joukoittain oman maansa kansalaisia päästäkseen valtaan ja on valtaan päästyään murhauttanut poliittisia vastustajiaan pysyäkseen vallassa. Putinilla on myös omat noitansa, FSB:n ytimeen pesiytynee silovikit, joiden ennustuskin on sama.

Kuningas Macbeth eli ja murhautti ihmisiä 1000-luvulla. Venäläinen kirjailija Mihail Šiškin on epäilemättä oikeassa. kun hän sanoo, että Venäjällä eletään yhä keskiaikaa.

Kremlin käytävillä ja vallan saleissa haisee veri. Putin varmasti pelkää kuten Macbeth tekojensa seurauksia, mutta tunteeko hän tunnonvaivoja Lady Macbethin tavoin?

Lähihistoriasta löytyy myös Macbethin kuvaamia, hirmuvaltaa ylläpitäneitä pariskuntia. Hakematta tulevat mieleen Filippiinien diktaattori Ferdinand Marcos ja hänen kenkiin ylen määrin ihastunut vaimonsa Ilmelda sekä Romanian kommunistiruhtinaat Nicolae ja Elena Ceausescu.

Macbeth

Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn esitys suurella näyttämöllä 12.9.2024

Teksti William Shakespeare

Suomennos Michael Baran

Ohjaus ja koreografia Otso Kautto ja Tero Saarinen

Valolavastus Mikki Kunttu

Puvut Samu-Jussi Koski

Musiikki Marko Nyberg

Näyttämöllä Auvo Vihro, Misa Lommi, Suvi-Sini Peltola, David Scarantino, Emmi Pennanen, Mikko Lampinen, Emil Dahl

Ilon aika antaa kärsivälliselle katsojalle mojovan elämyksen – Esityksen outous ja kauneus vangitsee mielen – Se vei tämän kirjoittajan lähes hypnoottisen keskittymisen tilaan – Ilon aika oli ja on yhä haastava arvoitus

Kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämöä ja takanäyttämön eteen rakennettua seinää peitti valtavan kokoinen punainen kangas, joka loi vahvan tilantunteen. Kuvassa vierailijana näytelmässä näytellyt Mitra Matouf. Kuva © Katri Naukkarinen

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.

Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.

Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.

Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.

Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.

Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.

Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”

Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.

Väliajan jälkeen näyttämötilaa rajattiin radikaalisti tuomalla näyttämölle kuvan apunäyttämö. Se lyhensi näyttelijöiden välimatkaa toisiinsa ja meihin katsojiin. Kuva © Katri Naukkarinen

Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.

Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.

Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.

En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.

Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.

Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.

Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.

*Villin tanssikohtauksen päätteeksi näyttelijät heittäytyivät näyttämölle huohottavien vartaloiden keoksi silittelemään toisiaan. Kuva © Katri Naukkarinen*

Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.

Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.

Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.

Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.

Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.

”Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”

Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.

Ilon aika

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024

Käsikirjoitus Arne Lygre

Suomennos Ari-Pekka Lahti

Ohjaaja Tatu Hämäläinen

Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun

Säveltäjä, muusikko Islaja

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen

Rooleissa Rasmus Slätis, Heidi Herala, Mitra Matouf, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Etiopialainen ystävä on katsojalle vaativa, mutta kärsivälliselle palkitseva teos – Se on matka ihmiskunnan aamuhämäristä eliökunnan hautajaisiin – Se mitä koemme nyt, on koettu tuhannesti aikaisemmin – Uutta on vain katastroofin sokeeraava mittakaava

*Etiopialainen ystävä alkoi Sanna Kekäläisen pitkällä soololla. Kekäläinen veti näyttämöllä perässään suurta ja arvoituksellista, monin säikein sidottua nyyttiä. Kuva © Harri Hinkka*

Esityksen ensimmäisessä kohtauksessa Sanna Kekäläinen veti perässään monin säikein yhteen sidottua suurta nyyttiä. Tuo arvoituksellinen tanssi kuvasi ihmisen osaa evoluution suuressa näytelmässä. Ihmisen aika planeetan biosfäärin historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin painavampi – niin kyllä – taakka.

Etiopialainen ystävä alkoi Kekäläisen hyvin pitkällä soololla. Sille oli perusteensa. Tämän tanssiteoksen draaman kaari ulottui aikaan, jolloin nykyihmiseen johtanut evoluution kehityslinja erosi lopullisesti muiden ihmisapinoiden kehityslinjoista.

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn yhteistyönä syntynyt Etiopialainen ystävä ei ole katsojalle helppo pala. Kekäläisen käsitteellisen taiteen ymmärtäminen vaatii ponnistelua. Kokemus oli sitäkin vaikuttavampi, kun teoksen estetiikka lopulta avautuu oivalluksen kautta.

Kekäläisen pitkä soolo oli niin puhelias, että sitä voisi kuvata myös monologiksi. Ehkä käsikirjoituksen kirjoittanut Kari Hukkila halusi kysyä meiltä, mitä yhteistä on Etiopiasta vuonna 1974 löydetyllä fossiililla ja tämän päivän uutisilla henkensä kaupalla Afrikasta Välimeren yli Eurooppaan pyrkivillä pakolaisilla?

Lucyksi nimetty fossiili löydettiin Hadarin alueelta, joka on kuivaa ja kuuma erämaata. Näin ei kuitenkaan voinut olla silloin, kun tämän etiopialaisen ystävämme, nuoren Australopithecus afarensis neidon elämä päättyi reilut kolme miljoonaa vuotta sitten.

Kekäläisen mukaan ihminen ei laskeutunut alas puusta, vaan metsät menivät pois hänen altaan. Asuinalueet muuttuivat ruohosavanneiksi ja lajin piti sopeutua muutokseen. Sitten savannit muuttuivat autiomaiksi. Näille elinalueen suurille muutoksille oli tuolloin ja on jälleen vain yksi selitys, ilmastomuutos.

Hominidien pitkä vaellus kohti nykyihmistä kertautuu tarinassa Kekäläisen liikekielessä. Hän ryömi ja pystyyn noustuaan painui välillä syvään kyykyyn. Ympäristöä muokkaavien suurten muutosten takana ovat vielä ilmastoakin väkevämmät voimat, jotka pitävän kiviplaneetan sulan magmakerroksen päällä kelluvat litosfäärilautat (mannerlaatat) ikuisessa liikkeessä.

*Kosketus on tassissa voimakas elementti. Sanna Kekäläisen sormien sormet Janne Marja-ahon päälaella oli puhuttelevaa liikekieltä. Kuva © Harri Hinkka*

Näiden jättiläisten liikkeet olivat päättää ihmiskunnan loistavan tulevaisuuden ennen kuin se ehti edes alkaa. Vajaa miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, ehkä massiivinen tulivuorenpurkaus, joka oli koitua lajimme kohtaloksi. Geenitutkijoiden mukaan esi-isiemme populaatio romahti tuolloin vain muutamaan tuhanteen yksilöön. Me olemme tulleet tähän maailmaan myös geneettisesti hyvin kapean puollonkaulan läpi.

Lyyrisempiä sävyjä esitys alkoi saada, kun ryhmän muut tanssijat Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho ja Samuli Roininen tulivat mukaan esitykseen ja esityksen muusikot Esko Grundström, Sara Puljula ja Jussi Tuurna tarttuivat instrumentteihinsa. Tarinan tiukkaa kääröä ryhdyttiin purkamaan auki. Kerältä auki rullatuista muoveista syntyivät maa ja meri.

Kekäläisen ja Marja-ahon dueton liikekieleen ja asetelmiin oli helppo liittää uutiskuvien ohella kulttuuriperintöömme liittyviä ikonisia merkityksiä. Pelastustyöntekijä lohduttaa juuri merestä pelastettua paperitonta etiopialaista pakolaista. Lemminkäisen äiti herättää tuonelan virrasta pelastamansa pojan henkiin. Maan elonkehä, Gaia puhaltaa elämän uuden ihmislajin Aatamiin.

Kosketus on tanssitaiteessa hyvin voimakas elementti ja Kekäläisen sormenpäiden kosketus Marja-ahon päähän veivät minut ajatukseni suoraan erääseen Sikstuksen kappelin kuuluisaan freskoon.

Myös joukkokohtaukset, Eloranta, Kumpuniemi ja Roininen kantamassa hartioillaan tuota suurta, pallomaista kääröä, houkuttelivat minua katsojana antiikin mytologiaan sivuaville harhapoluille. Ehkä ihan syystä. Kekäläisen mukaan suomen sana kuoro juontuu kreikan sanasta khoros tanssi.

Näin meidän mielemme yhä toimii. Esittävään taiteeseen liittyy aina myös elementtejä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta.

Nykyinen kansainvaellus ei ole uutta auringon alla. Antropologien mukaan ihmiset siirtyivät lajin syntisijoilta Afrikasta muille mantereille useana aaltona. Myös syyt, jotka pakottivat ihmiset liikkeelle, olivat todennäköisesti aivan samoja kuin nyt: negatiiviset muutokset omassa elinympäristössä, kilpailevien heimojen vaino ja halua löytää nykyistä parempi ja yltäkylläisempi elinpiiri.

*Ihminen on lajina syntynyt Afrikassa. Keskeiset fossiililöydöt on tehty suuren hautavajoaman alueelta. Kuvan kohtaus ei kaivannut tulkintaa. Kuva (c) Harri Hinkka*

Täysin neitseellisiä, asumattomia mantereita ei esihistoriallisella ajallakaan ollut Etelämannerta lukuun ottamatta. Hätkähdyttävin ero nykyiseen on mittakaavassa. Esihistoriallisella ajalla koko maapallon väestö laskettiin miljoonissa. Miljardin ihmisen raja saavutettiin vasta 200 vuotta sitten ja meidän toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden ihmisten elinaikana maapalon väkiluku on kolminkertaistunut. Meitä on nyt samanaikaisesti elossa yli kahdeksan miljardia yksilöä.

Pakolaisjärjestöjen kirjoissa on noin 200 miljoonaa turvaa etsivää ihmistä. Vuosi vuodelta toistuvat ja yhä paahtavammiksi muuttuvat hellekaudet antavat hyvän syyn olettaa, että lähivuosina yhä suuremmat ihmisjoukot lähtevät liikkeelle. Elinolosuhteet huononevat nopeimmin juuri kaikkein tiheimmin asutuilla alueilla.

Meidän oma perimämme kertoo, ettei luontoäiti ole aina kasvattanut lapsiaan kovin helläkätisesti. Sama äiti maa, maapallon biosfääri on pitänyt meidät kuitenkin lajina hengissä tähän asti. Maapallo on muotoutunut sellaiseksi kuin me sen tunnemme miljardien vuosien aikana elollisten olentojen, maapallon biosfäärin ja maapallon geologisen kivikehän vuorovaikutuksen kautta. Ilmastoa säätelevänä termostaattina on toiminut niin kutsuttu hiilikierto.

Maapallolla on ollut eri geologisina ajanjaksoina myös nykyistä lämpimämpiä kausia. Täysin uutta maapallon historiassa on kuitenkin nyt tapahtuvan muutoksen valtava nopeus, kun maaperään kerrostunutta eloperäistä hiiltä käytetään fossiilisen energian lähteenä. Maapaloon geologisessa ajanlaskussa ja biosfäärin historiassa industrialismin aika on silmänräpäystä lyhyempi, mutta maapallon biodiversiteetin kannalta sitäkin tuhoisampi hetki.

Jussi Tuurnan teosta varten luoma sävyltään surumielinen musiikki toi mieleen kuolinmessun.

Esityksen lopussa Kekäläinen kertoi eläinlajeista, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Lista oli pitkä, mutta ei varmasti kattava, vaan pikemminkin esimerkinomainen. Biologit puhuvat kiihtyvästä luontokadosta maapallon kuudentena lajien joukkosukupuuttona.

Edellisen kerran sukupuuton kuolinkelloja on soitettu tähän tahtiin, kun Jukatanin nimimaalle iskeytyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten asteroidi.

Uusien lajien syntyminen ja vahojen lajien kuoleminen sukupuuttoon elinolosuhteiden muuttuessa on kuulunut elämän kiertokulkuun. Homo sapiens sapiensin käden, tai pitäisikö sanoa kivikirveen jälki näkyi jo esihistoriallisella ajalla faunassa. Suuret maanisäkkään harvenivat tai hävisivät kokonaan. Sukupuuttoon kuolivat myös kaikki muut ihmislajit nykyihmisen vallatessa itselleen elintilaa.

Tekijöiden mukaan Etiopialainen ystävä on ihmisoikeuksista ja ilmastokriisistä kertova absurdi ja humoristinen musiikkiteatteriteos. Kekäläisen mukaan teos yhdistää laajamittaisen käsikirjoituksen, elävän musiikin ja äänisuunnittelun hänen ajatteluunsa liikkeen merkityksestä nykyisenä epävakaana aikana.

Absurdi kieltämättä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi totaalisesti. Todellisuus, jonka keskellä me elämme, on niin ikävä, ettei sitä halua ajatella.

Teos yhdistää monta olemassa olevaa taiteenlajia ja lajityyppiä: nykytanssin, esitystaiteen, musiikin ja kirjallisuuden. Ryhmä tavalle käyttää esityskielenä suomea ja englantia, ei rinnakkain vaan, vaan vuorotellen, en oikein keksinyt perusteita. Lucy ei osannut puhua ja passiton etiopialainen turvapaikanhakija puhuu todennäköisesti jotakin Etiopian neljästä virallisesta kielestä.

Maailman tanssifestivaaleilla kieli varmasti muuttuu kokonaan englanniksi, jos sinne asti päästään.

Eväät siihen on. Hukkilan samaa aihepiiriä käsittelevä, vuonna 2016 ilmestynyt kirja Tuhat ja yksi tuli Yhdysvaltojen markkinoille David Hackstonin englanniksi kääntämänä viime vuonna.

Etiopialainen ystävä

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn esitys Hällä-näyttämöllä 31.8.2024

Rakenne, kokonaisdramaturgia, ohjaus, koreografia, tila Sanna Kekäläinen
Teksti Kari Hukkila
MusiikkiJussi Tuurna
Äänisuunnittelu, lauluJaakko Kulomaa
Valosuunnittelu Sari Mayer

Esiintyjät ja yhteistyö Suvi Eloranta, Sanna Kekäläinen, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho, Samuli Roininen
Muusikot ja yhteistyö Esko Grundström, Sara Puljula, Jussi TuurnaÄänitekniikka & miksausHenri Puolitaival

Oulun teatterin ensemble tanssi kevyin askelin Thomas Mannin tarinan syvään päätyyn – Jo ensimmäinen kohtaus osui novellin temaattiseen ytimeen – Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä

Oulun teatterin Gustav von Aschenbachilla oli Carl Knifin ja Jukka Heinäsen näyttämösovituksessa melkein yhtä monta henkeä kuin kissalla. Meitä on moneksi ja meissä on monta. Kuvassa vasemmalta oikealle Anne Pajunen, Merja Pietilä, Tuula Väänänen, Joose Mikkonen ja Pentti Korhonen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Thomas Mannin luoma kirjailijahahmo Gustav von Aschenbach astuu pöytälampun valaiseman työpöytänsä ääreen. Miestä ahdistaa. Hän potee luomisentuskaa. Mutta ei yksin. Hän tanssii ja hänen kanssaan tanssii neljä muuta rooliasujensa perustella ulkoisesti aivan identtistä Aschenbachia.

Esityksen Oulun teatterille ohjanneen Carl Knifin tapaa lähteä tarinassa liikkeelle oli mykistävän hieno. Upea avaus antoi meille katsojille uuden näkökulman Mannin tarinaan ja Luchino Viscontin novellista ohjaamaan mestarilliseen elokuvaan.

Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä. Tanssitaiteen imaisuvoimaa vain hämmästellä.

Meistä on moneksi, niin sanotaan. Tähän viisauteen kätkeytyy myös se totuus, että meissä on monta. Teatteri on niin ilmiselvästi yhteisön tekemää taidetta, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi. Samat vuorovaikutuksen lait pätevät kuitenkin myös kirjallisuudessa. Tynnyrissä kasvanut poika ei osaa lukea tai kirjoittaa.

Kiinnostavaa oli kysyä, onko myös meidän kykymme kokea taiteellisia elämyksiä, nähdä kauneutta yhteisöllistä? Pienen miettimisen jälkeen tähänkin kysymykseen on vain yksi oikea vastaus. Näin siitä huolimatta, että aivojen dualistinen rakenne ja aivokemia saavat aikaan tunteita ja näkyjä, joita me totta kai pidämme itse täysin ainutlaatuisina.

Oulun teatterin Kuolema Venetsiassa on käsiohjelman mukaan tehty Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta. Jukka Heinäsen ja Knifin näyttämösovitus toteutti tanssiteatterille tyypillistä tyhjän näyttämön estetiikkaa. Roolipukujen epookki on kopioitu suoraan Viscontin elokuvasta yksi yhteen.

Näyttämön takaosaan pystytetyllä seinämällä on funktionaalinen tehtävä. Se toimi hurjalla tahdilla tehtyjen rooliasujen vaihtojen näkösuojana. Toteutus oli toimiva ja sen aikaansaama illuusio niin voimakas, että hämmästyin, kun aplodien aikana näyttämölle niitä vastaanottamaan tuli vain kuusi näyttelijää.

Missä on englantilaisen matkatoimiston virkaili, aseman konnari, hedelmäkauppias, tanssivat tytöt, ne kaikki Aschenbachin kloonit ja kaikki muut?

*Kirjailijan ihastuksen Tadzion roolin tanssi Miika Alatupa kuvassa keskellä. Hänen vasemmalla puolellaan Merja Pietilä ja oikealla Tuula Väänänen ja Anne Pajunen. Kuva © Janne-Pekka Manninen*

Knifin koreografia pyöri ja keinui Pakkahuoneen näyttämöllä kuin tarkkuustyönä tehty ja hyvin rasvattu kone. Kohtausten ajoitukset toimivat sekuntikellon tarkkuudella, vaikka nyt ei tanssittu ensemblen omalla näyttämöllä Oulun teatterissa.

Koreografia oli yhtä hurmaavaan joukkoliikettä. Miika Alatupa on käsiohjelman mukaan tanssija ja Anne Pajunen näyttelijä ja tanssija. Koulutus ja jatkuva harjoittelu näkyivät heidän liikekielessään elastisuutena. Heidän osaamistaan Knif käytti esityksen sooloissa.

Mannin novelli on syystä klassikko, josta on tehty myös libretto Benjamin Brittenin säveltämään oopperaan. Tarina on hyvin jännitteinen. Tyhjän paperin aiheuttama ahdistus ajaa tarinan kirjailijan matkalle. Hän matkustaa laivalla Venetsiaan ja rakastuu siellä palavasti 12-vuotiaaseen poikaan – siis lapseen. Puolaisen perheen poika Tadzio edustaa Aschenbachille täydellisen kauneuden ruumiillistumaa.

Tarinan ytimessä on tietenkin metafora. Tadzio edustaa tarinan Aschenbachille kauneutta, jota hän ei kirjailijana pysty koskaan tavoittamaan. Vielä laivamatkalla hän kuvittelee, että tuuli kääntyy, mutta Venetsiassa seinä tulee vastaan. Knif maalasi ensemblensä kanssa nämä draaman peruskaaret kevyellä siveltimellä fyysisen teatterin liikekielen baletilla.

Sillä seikalla, että tarinan kirjailijan ihastuksen kohteena on puolalaisen perheen poika, eikä kumpikaan saman perheen tyttäristä, on tulkinnan kannalta ehkä merkitystä. Tuskin kuitenkaan siinä mielessä, kuin päältä päin näyttää. Mann oli novellia kirjoittaessaan kolmekymppinen. Novellin Aschenbach on helppo tulkita häntä vanhemmaksi mieheksi. Näin teki ainakin Visconti, joka valitsi elokuvansa pääosaan tuolloin viisikymppisen Dirk Bogarden.

Viemäriltä haisevan Canal Granden kuvottava löyhkä vertautuu Aschenbachin tuntemaan itseinhoon ja kuolema kirii sankarimme kantapäillä kaupungissa puhjenneen koleraepidemian muodossa. Omaa hajuaan ei voi paeta ja tälle viimeiselle hiekkarannalle Aschenbachin elämä päättyy. Toivoa ei enää ole, kun Tadzio lähtee perheensä kanssa pois kylpylästä.

Mannin Kuolema Venetsiassa ilmestyi vuonna 1912. Tuolloin elettiin merkillisiä aikoja. Edellisellä vuosisadalla alkanut ja kukoistanut globalisaatio oli törmännyt protektionismiin ja maailma oli suursodan partaalla. Itse asiassa viime vuosisadan vaihde muistuttaa pelottavassa määrin aikaa, jota me juuri nyt elämme. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustuksen sitaatit olivat perusteltuja.

Viscontin elokuva tuli levitykseen vuonna 1971. Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin elokuviin erikoistuneelle ohjaajalle tarinan aikaan sitova epookki oli epäilemättä itsestään selvä ratkaisu. Kommunistina Visconti edusti oman aikansa edistysuskoa.

Oikea ajankuva on tärkeä elementti kokonaisuudessa. Viime vuosisadan alun Eurooppa oli miesten maailma, jossa asenneilmastoa hallitsi kaksinaismoraaliksi kutusuttu käyttäytymiskoodi. Novellin tarina koleraepidemiasta, jota ei ollut, muistuttaa kovasti meidän aikamme tarinaa ilmastomuutoksesta, jota ei ole.

Kuolema Venetsiassa

Oulun teatterin ja Carl Knif Companyn yhteistuotantona toteutettu esitys Tampereen Teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 10.8.2024

Alkuperäisteos: Thomas Mann
Näyttämösovitus Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta: Jukka Heinänen ja Carl Knif
Ohjaus ja koreografia: Carl Knif
Lavastus ja pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Elina Romppainen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Näyttämöllä: Pentti Korhonen, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Tuula Väänänen, Miika Alatupa, Anne Pajunen

Stauberkinder oli surumielinen ja runollisen kaunis tarina meistä tähtipölyn lapsista – Eri maiden taiteilijoita yhdistää ja kantaa huoli maailman tilasta ja tulevaisuudesta

Kahdeksan tanssijan ensemble loi näyttämölle voimakkaita joukkokohtauksia ja niiden lomaan runolisen kauniita duettoja. Toula Limaoisin vaikuttava konsepti ja koreografia tekivät näkyviksi Gustav Mahlerin musiikin luomia tunnetiloja. Kuva (c) Dieter Harwig

Toula Limnaios ensemblen Staubkinder kosketti mielen syviä kerroksia. Koreagrafian liikekieli oli perusilmeeltään sekä surumielistä että koskettavan kaunista. Esityksen nimi toi mieleen anglosaksissa maissa käytetyt hautausseremoniat alkusanat: dust to dust. Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman.

Tanssin ilmaisuvoima perustuu sanattomaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen. Kehon kieleen kuuluu aina myös leikkimielisyyttä, jopa ilkikurisuutta.

Esityksen nimi Staubkinder (Pölyn lapset) viittaa epäilemättä myös siihen, että me kaikki olemme syntyneet tähdissä. Alkuaineet, joista meidän kehomme koostuu, ovat muodostuneet muinaisten tähtien räjähtäessä miljardeja vuosia sitten. Olemme tähtien tuhkaa.

Iankaikkisuus on läsnä meidän kuolevissa kehoissamme. Tosin edes atomit eivät ole nykytieteen valossa ikuisia. Myös maailmankaikkeudella on alku ja loppu.

Limnaoisin koreografian hallitsevia elementtejä olivat vaikuttavat joukkokohtukset ja runollisen kauniit duetot. Vaikuttavista joukkokohtauksista hyvä esimerkki oli toistoineen kohtaus, jossa kaikki kahdeksan tansijaa kaatuivat yhtäaikaa maahan kuin salaman iskeminä. Duettojen nostoissa oli ajoittain leikkisyyttä, jota tanssi aina ilmentää silloinkin, kun vaelletaan syvällä surun ja murheiden alhossa.

Lauantaina Black & White festivaalilla esitetyn Hinterlandin tavoin Staubkinderissä oli kokonaisuutena havaittavissa dystopisia ja apokalyptisiä sävyjä. Taiteilijoiden huoli maailman tilasta on yhteinen.

Inspiraattionsa Staubkinder on saanut Gustav Mahlerin musiikista. Mahlerin sävelkieli antoi esitykselle oman surumielisen, jopa traagisen sävynsä.

Mahler oli lahjakkuus, ihmelapsi, joka piti ensimmäisen julkisen konserttinsa 10-vuotiaana. Hän eli jo lapsena kuoleman varjossa. Tuon varjon heitti perinnöllinen sydänvika, johon yksi Mahlerin veljistä kuoli lapsena. Ilmeisesti monet 14 lapsisen perheen lapsista kantoivat tuota viallista geeniä perimässään. Elämää traumatisoi myös Mahlerin ankara vaimoaan ja lapsiaan mielivaltaisesti kohdellut isä.

Lähdeteosten mukaan Mahlerin sävellyksille oli ominaista selkeys ja voimakas tunnelataus. Ainakin tässä mielessä Toula Limnaiosin koreografia ja Mahlerin sävelkuviot kulkivat esityksessä käsi kädessä. Näin syntyi tämän kirjoittajan mielessä voimakas, pakahduttava emootio.

Staubkinder on myös esimerkki siitä, miten kansainvälinen ja kielimuurit ylittävä, esittävän taiteen laji tanssi on. Koreografi Limnaios on kreikkalainen, joka on asunut ja työskennellyt suuren osan elämästään Etelä-Amerikassa. Ensemblen kahdeksan tanssijaa edustavat seitsemää eri kansallisuutta.

Black & White festivaalin taiteellinen taso on kolmen nähdyn esityksen perusteella todella korkealla. Voi vain puistella päätään silkasta ihastuksesta. Imatran kaupungilla on Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt-Shahmardanin perustamassa ja elinvoimaiseksi osoittautuneessa festivaalissa todellinen aarre varjeltavanaan.

Staubkinder

Toula Limnaios companyn esitys Teatteri Imatran näyttämöllä Black & White festivaalilla 31.7.2024

Konsepti ja koreografia: Toula Limnaios
Musiikki: Gustav Mahler
Tanssijat: Daniel Afonso, Francesca Bedin, Laura Beschi, Felix Deepen, Enno Kleinehanding, Karolina Kardasz, Amandine Lamouroux, Hironori Sugata
Tila- ja pukusuunnittelu: Antonia Limnaois ja Toula Limnaios
Vakosuunnittelu ja näyttämötekniikka: Domenik Engemann
Valokuvat: Dieter Hartwig, Jens Wazel

Vierasesitystä on tukenut International Guest Performance Fund for Dance, jota rahoittaa Saksan liittovaltion kulttuuri- ja mediakomisaari.

Barcelonalaisten upea Carmen sai Karelia-salin yleisön lankeamaan loveen – Black & White festivaali aloitti uuden vuosikymmenen elinvoimaisena ja taiteellisesti vahvana – Tanssi elää uutta renessanssia myös Imatralla – Olé!

*Barcelona Flamenco Balletin valovoimaiset tähdet David Gutiérrez ja Judith Martín tanssivat Carmenin tarinan päärooleissa Escamillona ja Carmenina. Kuva © Miguel Pereda*

Black & White teatterifestivaali on yhdistelmä kotikutoista eteläkarjalaisuutta ja maailmantaidetta. Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt-Sahmardanin perustaman festivaali on ihme, jonka vaiheita ja kehitystä olen seurannut alati kasvavan ihailun vallassa nyt 20 vuoden ajan.

Festivaalin tämän vuoden ohjelma kertoo lukijalle, että 20 vuotta täyttänyt tapahtuma on pysynyt hienosti ajan hermolla. Tanssitaide elää ajassamme uutta renessanssia. Kamran Shahmardanilla on festivaalin taiteelisena johtajana kyky nähdä, mitä ajassa liikkuu.

Festivaalin elinvoimasta kertoi jotain se, että Barcelona Flamenco Ballet oli valinnut maailmankiertueensa yhdeksi esiintymispaikkakunnaksi Imatran. Ryhmä kiertää parhaillaan uuden produktionsa kanssa. Koreografi ja ohjaaja David Gutiérrez on sovittanut Georges Bizet’n oopperasta flamenco esityksen, jonka hahmot ja tarina perustuvat Prosper Mériméen romaaniin.

Imatralta löytyy osaamista ja talkoohenkeä. Perjantain avajaisissa näkyi ja kuului myös Imatran kolmas vahvuus: Imatralla esityksiä seuraa aivan mahtava yleisö. Escamillon pääroolin tanssineella Gutiérrez sai meidät huutamaan ja taputtamaan monta kertaa välillä seisaalle nousten. Olé! Olé! Olé!

Kyseistä huutoa kuulee härkätaistelussa ja se kuuluu myös flamencoon. Molemmat elementit olivat barcelonalaisten esityksessä vahvasti mukana.

Perjantain avajaisissa 500-paikkainen Karelia-sali oli myyty loppuun melkein viimeistä paikkaa myöten, Imatralla ymmärretään ja arvostetaan korkeatasoista tanssitaidetta. Black & White festivaalin ohella osaamista arvostusta on lisännyt Imatran Balettigaala, joka toi Imatralle esiintymään klassisen baletin maailman huippuja..

*Neljävuotiaana flamencon tanssin harjoitukset aloittaneen David Gutiérrezin soolot olivat taidokkuudessaan huikeata katsottavaa. Kuva © Miguel Pereda*

Mériméen romaani, johon myös Bizet’n oopperan libretto perustuu, on tragedia. Tarina kertoo Carmenin ja Escamillon intohimoisesta rakkaudesta, Escamillon kilpakosijan mustasukkaisuudesta ja tragediasta, johon näiden kahden kilpakosijan kukkotappelu johtaa.

Escamillon kilpakosija Don José puukottaa Carmenin kuoliaaksi. Näissä kohtauksissa korostui flamencon maskuliinisuus. Sama teema toistui myös neljävuotiaana flamencon tanssin harjoitukset aloittaneen Gutiérrezin huikeata virtuositeettia todistaneissa sooloissa.

Barcelona Flamenco Ballet kiertää maailmaa suurella ryhmällä. Imatralla esityksessä oli mukana 10 tanssijaa ja neljä muusikkoa. Carmenin roolin tanssi Imatralla Judít Martin.

Bizetin oopperasta mukana oli varmasti kaikkien tuntema Toreadorien marssi. Neljän muusikon orkesteri soitti jazzivaikutteista flamenco musiikkia. Sovitukset sävellykset ovat Alberto Garagginin ja Iban Pérezin käsialaa.

Aikaa mittasivat sydämenlyöntien tahtiin takovat rummut ja kengänkorot.

Flamenco on syntynyt romanikulttuurien parissa. Flamencon juurista muistuttivat lavastukseen kuuluvat viljasäkit. Kiertävät romaniklaanit hankkivat pääasiallisen elantonsa maatalouden kausityöntekijöinä. Näin oli vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa ja näin on ollut varmaan myös Kataloniassa, jossa sanotaan flamencon syntyneen.

Karelia-salin valot tuottivat ryhmälle ongelmia. Tähän oli myös selkeä syy. Esityksen oma valoteknikko oli jätetty ryhmän Suomeen lennättäneestä koneesta. Ryhmän agentti Jaime Trancoso perusteli tätä päätöstä kustannussyillä.

Carmen

Barcelona Flamenco Balletin Carmen Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 26.7.2024

Koreografia ja ohjaus: David Gutiérrez

Päärooleissa: David Gutiérrez ja Judith Martín
Tanssijat: David Gutierrez, Judith Martin, Alejandro Luque, Carlos Ruiz, Lucia Vicedo, Andrea Amaya, Judith González, Maria Bardolet, Natalia Marina, Carla Martínez
Valosuunnittelu: Gervasio
Äänisuunnittelu: Marcos Prieto
Musiikki: Alberto Garaggi ja Iban Pérez
Kuvat: Miguel Pereda

Pelien estetiikka on tullut näyttämölle – Rock/Star vol.1 osoitti, että tanssi on silti yhä yhteisön tekemää taidetta – Tekoäly kuitenkin kehittyy parhaillaan huikeaa vauhtia – Sen vaikutuksia esittävään taiteeseen voi vasta arvailla

Valokuva ei tee oikeutta Johan Högstenin tanssille ja Erika Rustanovan sen ympärille luomalle virtuaalitodellisuudelle. Hällä-näyttämön katsomosta koettuna esitys oli vaikuttava. Kuva © Kristian Presnel

Tanssinvirtaa festivaalilla torstaina esitetty Rock/Star vol.1 avasi meille katsojille luolansuuta esittävän taiteen tulevaisuuteen. Johan Högsten tanssi siinä yhdessä animoidun kolmiulotteisen hahmon kanssa näyttämön taakse suurelle valkokankaalle heijastetun, digitaalisesti luodun luolaston edessä. Esitys oli sekä vaikuttava että hämmentävä.

Torstain esityksessä Högsten ohjasi, tai pitäisikö sanoa oli vuorovaikutuksessa animoidussa hahmon kanssa ohjaimilla, joita oli kiinnitetty hänen käsiinsä, jalkoihinsa, päähänsä ja ehkä vielä muuallekin kehoon vaateiden alle.

Minun kaltaiseni boomerin tiedot ja kyvyt eivät riitä meidän digitaalista tulevaisuutta koskevien ennusteiden tekemiseen. Siitä olen kuitenkin edelleen vakuuttunut, että esittävän taiteen yhteisöllinen luonne säilyy. Teatteri, tanssi ja performanssi ovat jatkossakin leimallisesti yhteisöjen tekemää taidetta.

Kukaan ei tosin tiedä, tai tuskin edes arvaa, miten hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly vaikuttaa jo lähitulevaisuudessa siihen, miten me todellisuutta miellämme ja ymmärrämme. Varmaa on kuitenkin se, että tekoäly vaikuttaa siihen, miten taidetta tulevaisuudessa tehdään ja miten me taiteen ymmärrämme.

*Erika Rustanovan esitystä varten luoma hahmo ja digitalisesti luodun luolamaisen tilan värimaailma toivat mieleen japanilaisen anime-taiteen. Kuva © Erika Rustanova*

Rock/Star vol.1 on kolmen nuoren ja lahjakkaan tekijän yhteistyön tulos. Högsten opiskelee Taideyliopiston tanssin koulutusohjelmassa. Esityksen äänimaailman on luonut Henia Nikkilä, joka opiskelee Taideyliopistossa äänisuunnittelua. Ryhmän kolmas jäsen on esityksen konseptin luonut ja sen grafiikan ohjelmoinut Erika Rustamova.

Rustamova on opiskellut Aalto-yliopistossa ja suorittanut siellä master of arts -tukinnon. Rock/Star vol.1 on itse asiassa hänen lopputyönsä näkyvä ja kuuluva osa. Suomennettuna lopputyön nimi Reaaliaikainen liikkeenkaappaus ja pelimoottoriteknologia nykytanssissa kertoo maallikollekin, mistä produktiossa on ollut kysymys.

Rustamovan luoma tanssiva hahmo toi mieleen japanilaisen anime-taiteen ja samaan inspiraation lähteeseen viittasi myös kolmiulotteisen digitaalisen luolaston värimaailma.

Taideyliopiston verkkosivuilla kolme vuotta sitten julkaistussa haastattelussa Högsten kertoo aloittaneensa katutanssin harrastamisen yhdeksänvuotiaana. Lukiossa syntyi kosketuspintaa näyttämötaiteeseen, nykytanssiin ja balettiin. Taideyliopistoon Högsten valittiin toisella yrittämällä ja sinne nuori mies meni omien sanojensa mukaan opiskelemaan taidetta.

Högstenin tausta katutanssijana näkyi myös torstain esityksessä. Liikekeli oli hyvin voimakasta ja energistä. Animaatio teki esityksestä sadunomaisen. Sen huipennuksessa Högsten nosti ylös ja kohotti päänsä yläpuolelle esitykseen kuuluneen kiven. Animoitu hahmo toisti saman liikkeen. Valoa säteilevä kivi oli avain vapauteen. Platonin varjomaailma vaihtui huikean avariksi näkymiksi.

Äänitaiteilija Nikkilän nimi käy varmasti jatkossa tutuksi myös teatterin puolella. Hän on ollut mukana muun muassa Nätyn ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, useita näytelmiä kevään aikana tuottaneessa yhteistyöproduktiossa. Nikkilä teki äänisuunnitelman SpaceX-nimiseen näytelmään. Pirkanmaalaiselle yleisölle tuttu saattaa olla ainakin saman yhteistyön tuottama, huhtikuussa Tampereen Työväen Teatterissa esitetty Tiikeriooppera.

Rock/Star vol.1

Koreografia, tanssi: Johan Högsten

Konsepti, luova teknologia: Erika Rustamova

Äänisuunnittelu: Henia Nikkilä

Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä – Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha yrittää järjellä käsittää – Tanssivirtaa festivaalin Go Strange oli silmiä avaava kokemus

Tanssijat aloittivat esityksen kasvot peitettynä. Kasvojen peittäminen korosti esityksen yhteisöllistä luonnetta. Toki sen saattoi tulkita myös toisin. Hällä-näyttämön esityksessä tamburiini peitti Jacqueline Aylwardin kasvoja. Kuvan oranssiin painitrikooseen oli esityksessä pukeutunut Jesse Ojajärvi. Kuva © Ljubica Blagojević

Perjantaina Tanssivirtaa festivaalilla esitetty Bunch of Scrumps Collectiven Go Strange oli nimensä mukaisesti outo juttu. Esityksessä liikekielen koomisuus ja sanottavan vakavuus muodostivat voimakkaan kontrastin. Toinen toistaa hullunkurisemmat kohtaukset muistuttivat peuhaavien lasten leikkiä.

Hymy katsomossa hyytyi kuitenkin nopeasti, kun tajusi mitä tekijät halusivat sanoa. Meitä ei yhdistä toisiimme vain sosiaalisten suhteiden verkko, vaan yhteinen typeryys. Huikea loppukohtaus toi mieleen suomalaisen sanalaskun, jossa kiivetään pylly edellä puuhun. Puuhun ei sillä pelillä pääse. Sen sijaan uitamme kohta peräpäätämme siinä tulisessa järvessä, jolla meitä Ilmestyskirjassa uhkaillaan.

Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä. Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha järjellä selittää.

Tanssijat astuivat näyttämölle viritettyjen rumpujen ääreen sokkoina. Jesse Ojajärven kasvoja peitti pyöräilykypärä, jonka eteen oli vielä viritetty aurinkolasit. Jacqueline Aylwardin kasvoilla oli ne kokonaan peittävä tamburiini. Iiris Hildénin silmien eteen oli viritetty niskan takaa kulkevalla nauhalla tötterö, jonka laadusta ei oikein päässyt perille.

Meitä tanssijoiden erikoisia asuja ja naamioita ihmetelleitä heräteltiin esityksen outoon todellisuuteen ensin triangelin heleällä kilahtelulla, sitten alkoivat näyttämön reunaan sijoitetut rummut paukkua.

Aylwardin, Ojajärven ja Maja Kalafatićin kollektiivisesti suunnittelemassa koreografiassa korostuivat fyysiset kontaktit. Välillä tanssijat suorastaan kierivät yhtenä keränä näyttämöllä. Tekijöiden mukaan teoksessa tutkitaan kokemuksia, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudoilta. Esitys käytti liikettä, ääntä ja intentiota ponnahduslautoina muuttuneisiin olosuhteisiin.

Ja aikuisten oikeasti hullunkurinen on tietenkin absurdia.

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmassa todetaan, että teoksen läpi on läsnä ihmisten identiteettiä laajentava representaatio, leikki. Totta kai on, juuri sitähän taide on.

Useissa kohtauksissa liikekieli yhdistyi vahvaan fyysiseen kontaktiin. Esitys oli täynnä absurdia komiikkaa. Välillä tanssijat pyörivät yhtenä hullunkurisena kehänä näyttämöllä. Kuva © Ljubica Blagojević

Katsojana ei voi kuitenkaan ohittaa sitä, miten esitys alkoi silmät sidottuna ja miten se päättyi, kun tanssijat konttasivat toisiinsa liimautuneina takapuolet pystyssä ulos koko teatterista. Mieleen painuivat myös kaikki ne pienet eleet, esimerkiksi sormien havina, joka kuvasi sitä sadetta, jota ei enää koskaan tule.

Tänään on tietenkin helppo löytää teoksesta kuin teoksesta maailmanlopun meininkiä. Se johtuu varmasti siitä, että meitä ympäröivästä todellisuudesta löytää tätä meininkiä vielä varmemmin, jos vain uskaltaa avata silmänsä ja ymmärtää, miten asiat ovat. Mitä esimerkiksi tapahtuu maailman ruuantuotannolle, kun keinokasteluun käytetty fossiilinen vesi loppuu ja porakaivot ehtyvät?

Kasvojen peittämiselle esityksen alussa löytyy toki myös esteettinen selitys. Se korosti kolmen tanssijan yhdessä alusta loppuun suunnitteleman ja toteuttaman teoksen kollektiivista luonnetta. Valokuvista ja videoista näkee myös, että ryhmän jäsenet vaihtavat keskenään näyttäviä ja outoja esiintymisasujaan esityksestä toiseen.

Tanssivirtaa festivaalin esityksessä Kalafatićin tilalla tanssinut Hildén on suorittanut tanssijan perustutkinnon Tampereen konservatoriossa vuonna 2017. Kiteeltä maailmalle lähtenyt Ojajärvi tunnetaan myös lahjakkaana jazzmuusikkona. Australialainen Aylward valmistui tanssijaksi Melbournen yliopistosta vuonna 2016.

Go Strange

Bunch of Scrumps Collektiven esitys Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-salissa 24.5.2024

Konsepti ja koreografia: Jacqueline Aylward, Maja Kalafatić, Jesse Ojajärvi

Esiintyjät: Jacqueline Aylward, Iiris Hildén, Jesse Ojajärvi

Tekninen apu ja video: Ivan Mihailković

Videoeditointi: Matej Kalafatić

Sävellys (Kesäjärven valssi): Pentti Ojajärvi

Esittäjät: Pentti Ojajärvi, Joonas Ojajärvi

Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Čiča Mičino Pozorište Belgrad, Dom kulture Studentski grad Belgrad, Helsingin keskuskirjasto Oodi, Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto, Kulturanova Novi Sad, Sovintola Kesälahti.

Iria Arenas haastoi tiedolla ja huumorilla naisen kehoa koskevat ajatusjumimme – Édouard Manet teki saman 1800-luvun patriarkaatille maalamalla näköisen alastonkuvan Victorine Meurentista

Iria Arenas kuvasi omalla kehollaan taidehistorian kuuluisia naisfiguureja. Tizianin renessanssiajan uhkean Urbinon Venuksen jakopäässä divaanilla lepää pieni koira. Édouard Manet’n kuuluisa, maalaustaiteen 1800-luvulle tuonut Olympia on mestarillinen sitaatti Tizianin maalauksesta. Kuva © Karl Heinz Mierke

Performanssi on esittävän taiteen laji, jonka juuret ovat kuvataiteessa. Tanssivirtaa festivaaleilla torstaina esitetty tanssija Iria Arenasin ja koreografi Aura Antikaisen tanssiesitys check yuor body at the door alkoi performanssina. Arenas kuvasi omalla vartalollaan millaista kehonkuvaa kuvataiteilijat ovat eri aikoina naisesta luoneet ja hän teki sen samassa asussa, jollaisessa taiteilijoiden alastonmallit on aikoinaan poseeranneet.

Tarkastelussa suurennuslasin alla oli Édouard Manet’n kuuluisa alastontutkielma Olympia. Käsiohjelmassa tekijät lähtevät liikkeelle kysymyksestä, miten taidehistoria on muokannut nykyajan käsityksiä sukupuoli-identiteetistä ja kehonkuvasta länsimaisissa kulttuureissa? Tekijöiden mukaan Manet haastoi maalauksellaan 1800-luvun normit kuvaamalla alastonta ihmiskehoa autenttisesti.

Teoksen ytimessä on tekijöiden mukaan eri suunnilta tulevien vaikutteiden risteys, jossa heidän ajatuksensa taidehistoriasta, transsukupuolisuustutkimuksesta ja nykyaikaisen esitystaiteesta kohtaavat.

Käsiohjelman vaikeita termejä sisältävä kapulakielinen selvitys teoksen sisällöstä ja tarkoituksesta ei ulottunut näyttämölle asti. Aiheita käsiteltiin tekijöiden lupausten mukaisesti huumorilla ja toki myös esityksen pukukoodin vaatimalla pieteetillä. Näyttämöllä Arenas oli herkkä, valloittava ja voimauttavan energinen hahmo, kun hän alkoi tanssia esityksen loppupuolella.

Taidehistorian ansaintuntijana Arenas myös kertoi havainnoistaan, jotka liittyivät maalauksiin, joita hän omalla kehollaan varioi. Minulta tämä informaatio jäi kuitenkin korkean kuulokynnyksen taakse.

Olympia maalauksen mallina divaanilla maannut Victorine Meurent on hyvä valinta tarkastelun kohteeksi, kun halutaan taideanalyysillä kannustaa juhlimaan yksilöllisyyttä ilman yhteiskunnallisia normeja. Monilahjakas Meurent oli itse paitsi taidemaalari, myös laulaja ja tanssija. Miehisen katseen passiivista uhria hänestä on vaikea tehdä edes alastonmaalauksella.

Toki Manet’n maalauksen aiheuttama skandaali paljasti räikeässä valossa 1800-luvun patriarkaalisen yhteiskunnan kammottavan kaksinaismoraalin ja naisten alisteisen aseman. Maurent leimattiin ajan taidekritiikeissä kurtisaaniksi, joka altistaa myös taidenäyttelyn yleisön prostituutiolle katsomalla maalauksessa suoraan kohti.

Esityksen alussa meille jaettiin värituloste Manet’n maalauksesta. Maalaus on itse asiassa hätkäyttävä. Kuvassa maalauksen alastonmalli näytti vielä kasvuiässä olevalta lapselta. Kun Manet maalasi kuuluisan taulunsa vuonna 1863, Meurent oli 18-vuotias. Vaikutelma teinistä syntyy maalauksen mallin kehon mittasuhteista. Meurent oli jopa 1800-luvun keskimitoilla arvioituna poikkeuksellisen pienikokoinen nainen.

Ehkä myös Manet halusi muistuttaa näistä poikkeuksellisista mittasuhteista maalaamalla kuvaan mukaan kukkakimpun sekä mustan kissan divaanille, jolla Meurent maalauksessa lepää.

Olympia on taideteoksena sitaatti. Manet kommentoi siinä Tizianin reilut 300 vuotta aikaisemmin maalaamaa maalausta Urbinon Venus. Myös Tizianin mallina on tuolloin ollut hyvin nuori tyttö, mutta hänen vartalonsa mittasuhteet ovat erilaiset ja hänen vartalonsa muotoihin on maalattu renessanssiajan rehevyyttä.

Arenasin cv:stä voi lukea, että hän on opiskellut Turun yliopistossa transsukupuolisuustutkimusta. Itse esityksestä ei minun osaamisellani löytynyt teoksen tekijöiden kuvaaman risteysaseman kolmatta raidetta. Se on tietenkin varmaa, että transihmisiä on aina elänyt keskuudessamme ja yhtä varmasti heitä on kuvattu myös taiteen keinoin. Näin jo siksi, että merkittävä osa lahjakkaista taiteilijoista on kautta aikojen kuulunut johonkin seksuaaliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että esityksellä on sama nimi kuin house-tyylistä 90-luvulla tehdyllä dokumenttielokuvalla. Itse lause lienee house-skenen sisäpiirijuttu. En osaa tulkita sitä. Katutanssikeskus Saiffan kotisivuilla Arenas kertoo aloittaneensa hip hopin ja housen tanssimisen Madridissa vuonna 2008. Hän on ollut mukana myös street dancen Espanjan mestaruuskilpailuissa ja tanssinut useiden tanssiteattereiden kokoonpanoissa.

Espanjalaisella Arenasilla on akateeminen loppututkinto paitis tanssitaiteesta myös kuvataiteesta. Antikaisen tie vei Sibelius lukiosta Saksaan, jossa hän opiskeli nykytanssia. Hän määrittelee kotisivuillaan itsensä vapaaksi liike- ja tanssitaiteilijaksi. Molemmat asuvat nykyisin ymmärtääkseni Saksassa.

check your body at the door

Iria Arenasin performanssi Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-näyttämöllä 23.4.2024

Konsepti, esiintyminen, valosuunnittelu: Iria Arenas

Koreografia, yhteistyö: Aura Antikainen

Taivallus julisti Nadja Pärssisen tanssissa haltioitumisen ilosanomaa – Harmaa maailma puhkeaa väreihin, kun ruumis ja mieli ovat yhtä – Koreografiassa säväytti tuntoaistiin perustuva haptinen liike

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmaan painettu kuva on promokuva Nadja Pärssisestä ja esityksestä, joka tuolloin oli nimeltään Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan. Kuva on ottelu Liisa Pentti + Co -residenssissä Helsingissä. Kuva © Ingrid Andre & Gabriele Goria.

Taivallus puhukoon ja nyt taivallus on puhunut. Usein ne kaikkein yksinkertaisimmat selitykset ovat parhaita. Nadja Pärssisen tanssima teos kertoi haltioitumisesta, siitä pään pilviin asti nostavasta tunteesta, kun keho ja mieli ovat yhtä.

Tanssinvirtaa festivaalilla tätä sooloa esitettiin keskiviikkona nimellä Taivallus puhukoon. Teoksen vaihtelevat nimet kertovat, että Pärssisen Wanderlust– projektin tuottama teos on syntynyt pitkällisten kehoa ja sen liikkeiden olemusta koskevien pohdintojen ja kokeneen koreografin ja tanssijan kokeilujen kautta. Taustalla ovat taiteilijan syvälliset filosofiset ajatukset elämästä ja todellisuuden luonteesta. Elämä on liikettä.

Tämä pitkän tutkimusretken merkkipaaluja ovat epäilemättä esimerkiksi Pärssisen ja Anna Venäläisen yhdessä kymmenen vuotta sitten toteuttama Taivaltajat (Wanderer). Saman vuonna Pärssinen tanssi myös Linda Kuhan konseptissa Oodi jaloille.

Taivallus puhukoon alkoi suurelle valkokankaalle heijastetulla videolla, joka kuvasi jylhää vuoristomaisemaa. Kohta Pärssinen astui lavalle ja aloitti tanssinsa. Pään ympärille kietaistu syvänsininen vaate teki hänen alastomasta vartalostaan anonyymin. Näyttämökuvassa liikekieli kertautui hänen varjossaan, joka tanssi videon kuvaaman maiseman päällä.

Tämän ensimmäisen jakson noin puolivälissä maisemaa kuvaava video päättyi kuviin, joissa näkyivät vuoripolkua kulkevan vaeltajan jalat. Siten videokuva päättyi. Jakson huipennuksessa Pärssinen riisui vaelluskengät jaloistaan ja päänsä peittäneen vaateen. Keho ja mieli oivat yhtä. Kehon kieli ja ilmeet kertoivat ilosta.

*Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan -esityksen esityskuva on otettu LakeStudio Berlin -residenssissä. Kuva © Maria Kousi*

Tätä kulminaatiopistettä seurasi vielä toinen jakso, hurjalla voimalla ja energialla toteutettu tanssi. Sen yhteydessä näytetty video kertoi Pärssisen vaellusretkestä Norjan Trolltungassa. Mielen ja kehon täydellinen balanssi syntyi 12 tunnin vaelluksella, jossa rasitusta lisäsivät suuret korkeuserot. Esityksen päättänyt hurja energianpurkaus todisti myös meille katsojille, miten voimaannuttava tällainen kokemus on ollut.

Pärssiselle Wanderlust merkitsee sanatarkan käännöksen ohella myös kaipuuta kaukaiseen paikkaan. Videossa kuvatun Trolltungan vaelluksen Pärssinen teki vuonna 2020. Blogissaan hän kertoo, miten hän työsti vaeltamisesta ja siihen liittyvästä halusta kertovaa projektia työskennellessään LakeStudio Berlin -residenssissä. Hän löysi läheltä studiota pienen kukkulan. Hän alkoi harjoitella tuon kukkulan yli kävelemistä silmät kiinni. Kehon kokemat mittasuhteet ja tunne itseä ympäröivästä maailmasta muuttuivat, kun niihin ei ollut katsekontaktia.

”Samaan aikaan kehossani tuntui paljon yksityiskohtaista ja tärisevää liikettä. Päätin kutsua tätä liikettä haptiseksi liikkeeksi”, Pärssinen kirjoittaa.

Haptisella hahmotuksella ja tuntopalautteella tarkoitetaan meidän kykyämme hahmottaa omaa kehoamme ja ympäristöämme tuntoaistin avulla. Myös sokea ja kuuro filosofi voi vakuuttaa – tämä on minun oikea käsivarteni, olen varma siitä!

Pärssisen tanssin alussa päänsä ympärille kietomalla vaatteella on siis selityksensä. Itselläni tanssijan alastomuus toi mieleen ne antiikin esteettiset ihanteet, jotka ovat kulkeneet ja säilyneet monien mutkien kautta meidän päiviimme asti. Meidän kehossamme tapahtuu sisäisiä ja ulkoisia muutoksia. Tarkoituksenmukaisuudesta, liikkeestä lähtevä esteettinen kauneus on kuitenkin jotakin pysyvää. Esitys haastoi meidän pohtimaan kysymystä ruumiillisuudesta.

Esityksen äänissuunnittelun on tehnyt äänitaiteilija Ruby Rose ja valosuunnittelun Mia Jalerva. Upeita Norjan vuoristomaisemia lintuperspektiivistä kuvanneen kuvaajan nimeä ei käsiohjelmassa mainita. Pärssinen oli ottanut myös esitykseen mukaan kohtauksen, jossa hän lennätti pientä droonia näyttämön ja myös meidän katsojien yllä. Hän lienee siis, mitä kuvaajaan tulee, ainakin epäilyksen alainen.

Trolltunga on yksi Norjan kuuluisimmista ja suosituimmista nähtävyyksistä. Nimensä alue on saanut hurjasta kielekkeestä, joka työntyy ulos vuorenkyljestä 700 metrin korkeudella alla häämöttävän vuonon yläpuolelle. Vaeltajien ohella Trolltungalla ovat käyneet ottamassa adrenaliinilöylyjä ja dopamiinikylpyjä base-hyppääjät.

Taivallus puhukoon

Nadja Pärssisen soolotanssi Tanssivirtaa festivaaleilla Hällä-näyttämöllä 22.5.2024

Koreografia, tanssi: Nadja Pärssinen

Äänisuunnittelu: Ruby Rose

Valosuunnittelu: Mia Jalerva