Kategoria: Tanssi

Ombra on kahden varttuneen tekijän huikean hieno tanssiteos – Elämänkokemus ja pitkä taiteilijanura antoivat Heidi Kiviharjun ja Ari Nummisen upealle koreografialle ja toteutukselle ainutlaatuista syvyyttä

Ihminen ja hänen varjonsa. Heidi Kiviharjun ja Ari Nummisen esiintymisasujen värit ja kasvomaalaukset korostivat meille ihmisille tyypillistä kaksijakoista tapaa mieltää maailmaa. Kuva © Petteri Aartolahti

Kaunis, ilmaisuvoimainen, vaikuttava. Jotakin, joka näytti ja tuntui täydelliseltä.

Heidi Kiviharjun ja Ari Nummisen Ombra tarjosi vaikuttavan elämyksen. Upeaa tanssitaidetta! Katsojan kannalta vangitseva kokemus. Oma keho reakoi teoksen kauneuteen ja ilmaisuvoimaan. Mieli keskittyi näkemäänsä ja hengitys tiheni aivan kuin oma ruumis olisi valmistautunut hyppäämään jostakin korkealta.

Ehkä aivan esityksen alussa mielenpohjalla kaihersi pieni kateuskin. Miten joillakin on kyky säilyttää oma kehonsa ja mielensä noin elinvoimaisina ja virkeinä. Omalla kohdallani on kulunut jo hyvin pitkä aika siitä, kun pakenin varjoani ja uhmasin luonnonvoimia hyppäämällä omien heiveröisten taitojenin varaan tuhannen metrin korkeudelta laskuvarjourheilijoiden kurssilla.

Tuo upea tunne kuolemattomuudesta, miten se juuri nyt tuli niin voimakkaana mieleen?

Varmasti Ombra on hieno esimerkki siitä, miten elämänkomeus ja sen antama kypsyys näkyy taiteessa. Ombra oli täynnä upeita yksityiskohtia, viitauksia taiteen kaanoneihin ja kulttuuriin, oli näistä paloista koottuja tyylilajista toiseen liukuvia kohtauksia ja oli kohtauksista syntynyt vaikuttava kokonaisuus.

Ja mikä parasta, tämä tavattoman monesta kerroksesta leivottu juhlapäivän kakku oli vielä koristeltu hauskalla huumorilla. Pään molemmille puolille sormet harallaan sarviksi kohotetut kädet todistivat toteemin voimasta. Tavallaan tanssin kauneus ja hurja ilmaisuvoima perustavat sen primitiivisyyteen. Tunteita ja ajatuksia voidaan tanssin keinoin ilmaista ilman sanoja.

*Tämä setä jaksa heilua. Ari Nummisen upeissa sooloissa ei ikävuosien painoa voinut havaita. Kokemuksen tuoma elämänviisaus sen sijaan näkyi nerokkaassa koreografiassa.* *Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Tämä tekijöiden oma tulkinta teoksen sisällöstä ja teemoista tuli toteen näytetyksi ilman yhtään sanaa. No toki esimerkiksi Frantz Grothen slaagerissa Das Leben ist so schön laulettiin elämän kauneuden lisäksi siitä, miten ihmeellistä elämä on.

”Kun ihminen syntyy, syntyy myös hänen varjonsa, joka seuraa ihmistä hänen kuolemaansa asti.” Näin Teatteri Telakan verkkosivulla. Varjovertauksessa konkretisoituu se dualismi, joka on tyypillistä meidän omalle kristinuskoon pohjautuvalle kulttuurillemme ja ylipäätään inhimilliselle ajattelulle. Meissä kohtaavat musta ja valkoinen, hyvä ja paha, jin ja jang.

Esityksen nimi on italiaa ja sana ombra on suomeksi varjo. Valaistua esitti Numminen ja hänen mustaa varjoaan Kiviharju. Tätä ihmisen kaksijakoisuutta korotettiin myös tanssijoiden kasvomaalauksilla. Suomen kielessä jopa naamataulua tarkoittava sana on monikossa, mutta sille löytyy semanttinen selitys meidän suolaiskansalisesti pulleista poskista.

On helppo kuvitella, että meille tyypillinen tapa ajatella johtuu aivojen rakenteesta. Aivot jakautuvat kehon keskilinjan mukaan vasempaan ja oikeaan puoliskoon. Niiden välissä kulkevia piuhoja kutsutaan aivokurkiaiseksi. Meillä on siis tavalla kahdet aivot. Tutkijat ovat havainneet näiden aivopuoliskojen välillä työnjakoa.

Näistä useimmilla ihmisillä oikea avopuolisko on se hermokeskus, jossa herkillä ihmisillä syntyvät voimakkaat tunnekokemukset äärimmäisen pahan läsnäolosta toisaalla ja toisaalla kokemukset enkelien siipien kosketuksesta. Meidän ei tarvitse koskaan olla yksi. Valo tai varjo, jumala tai paholainen on aina meidän seuranamme.

Tanssin upea koreografia oli hiottu viimeistä piirtoa ja sormenliikettä myöten lähes täydelliseksi. Suomen sana käsittää sai tässä tulkinnassa hyvin vaikuttavaa ja konkreettista sisällöllistä merkitystä. Kuva © Petteri Aartolahti

Ombrassa esitys kuvasi elämän kaarta syntymästä kuolemaan. Elämä alkoi 1500-luvulla eläneen Claudio Monteverdin aarialla Si dolce è’l tormento, jossa kerrotaan kärsimyksen suloisuudesta. Miehenä tämän kärsimyksen suloisuudesta on paha mennä sanomaan mitään. Jos sanaan on uskominen, synnytyskivussa kysymys on joka tapauksessa meidän kristittyjen ja juutalaisten jumalan Eevalla ja hänen tyttärilleen säätämästä rangaistuksesta, joka jatkuu maailmantappiin asti.

Viisikymppinen Kiviharju ja muutaman vuoden kuluttua 70 vuotta täyttävä Numminen eivät kumpikaan ole selvästi vielä siinä iässä, jossa lapsuudenmuistot kultautuvat ja nousevat jostakin alitajunnan hämäristä kirkkaina esiin.

Nuoruuden riemuja tanssittiin elektronisen musiikin huippubändin, englantilaisen Asian bud fountantionin tahdeissa. Ehkä kiinnostavimmillaan tarinallisesti tassi oli kohtauksissa, joissa kuvattiin sitä pitkää rupeamaa, jota kutsutaan työuraksi. Molemmat vetivät ylleen työelämän tutun sotisovan, pikkutakin ja sen jälkeen alkoi hurja kaahaus elämän juoksupyörässä.

Kilpailu paikasta auringossa oli kovaa ja tämä taistelu huipentui kahden ”sarvipään” otteluksi. Humoristisia ja vaikuttavia olivat myös liikkeet, jotka osuvasti kuvasivat sitä, miten me olemme uramme ja elämämme aikana yrittäneen kaksin käsin kahmia varallisuutta, arvostusta ja ehkä rakkauttakin omiin taskuihimme. Tai anella, mistä myös saimme Nummisen näytteen. Kohtausten koreografiset oivallukset olivat huikeita ja liikekieli todella vaikuttavaa.

Kaikkien ihmisten varjot eivät katoa heti heidän kuolemansa jälkeen. Tällaisia historiasta liiankin tuttuja hahmoja ovat Adolf Hitler ja Josif Stalin, joiden pitkä ja todella synkkä varjo on ulottunut ajassa meidän päiviimme asti. Vasta nyt valtaan on tarttumassa ja tai jo noussut uusia paskiaisia, joiden varjot näkyvät, koska ne ovat tämän päivän valossa vielä heidän historiallisten esikuviensa varjoja synkempiä.

Näin ajattelin, kun Kiviharjun varjo yritti hivuttautua piiloon meidän katseiltamme verhon taakse. Nummisen valkoinen valo kiskoi hänet sieltä jalasta taikaisin varjojen joukkoon.

Ombra

Ensi-ilta Teatteri Telakan näyttämöllä 26.4.2025

Koreografia ja dramaturgia Heidi Kiviharju, Ari Numminen

Visualisointi Tiina Helin, Heidi Kiviharju, Ari Numminen

Valosuunnittelu Perttu Sinervo

Musiikkidramaturgia Ari Numminen

Äänisuunnittelu ja toteutus Perttu Sinervo

Esiintyjät Heidi Kiviharju, Ari Numminen

Unien maailmassa todellisuus otti niskalenkin tietoisuudesta – Helsinki Dance Companyn DREAMER oli hypnoottisen vaikuttava elämys – Omia polkuja kulkeneet askelkuviot korostivat tanssitaiteen alkuvoimaista aitoutta

*Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssista on tullut minulle se kaikkein merkityksellisin esittävän taiteen muoto. En tiedä miksi. Totta puhuakseni en edes täysin ymmärrä, mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Silti Helsinki Dance Companyn DREAMER teki jälleen suorastaan hypnoottisen voimakkaan vaikutuksen. Sukelsin outoon ja samalla jollakin tavalla tuttuakin tutumpaan todellisuuteen – unien maailmaan.

Kaunista, koskettavaa, täydellistä! Tällaisia loveen lankeamisesta kertovia ylistäviä adjektiiveja ei oikeastaan pitäisi käyttää, mutta minkä teet. Olin ja olen yhä haltioissani.

Meidän kehomme puhuttelee meitä. Sillä on myös vastaus filosofeja vuosisatoja vaivanneeseen kysymykseen todellisuuden luonteesta. Olemme elossa, kun sydän lyö ja unissamme me tavoitamme elämäksi kutsutusta todellisuudesta jotakin aina varhaislapsuutta myöten. Platonin luolan varjot vaivaavat vain valveilla olevia.

Ehkä tätä esityksen koreografit Ryan Mason ja Annamari Keskinen tarkoittavat kirjoittaessaan, että esityksen taustalla sykkii kysymyksiä merkityksettömyyden kokemuksesta ja siitä, miten löytää merkitystä kaaoksen keskellä. Onko mahdollista päästää irti tarpeesta nähdä asiat pysyvinä tai yksiselitteisinä? Miten voi luoda omia merkityksiä maailmassa, jossa perinteiset rakenteet ja uskomukset eivät enää kannattele?

Minun sydämeni lyöntien rytmissä on toivomisen varaa ja hengitys vinkuu astmaattisesti. Silti molemmat äänet kertovat, että olen elossa. Ja ainakin toistaiseksi se on minulle aidosti merkityksellinen asia.

Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Tuuba, kaikista maailman mahdollisista ja mahdottomista soittimista juuri tuuba? Onko tämä konsertti kehon äänistä? Ehkä, mutta ei niistä suoliston törähdyksistä, joihin tuon matalan äänialan vaskisoittimen monimutkainen rakenne ensin vihjasi. Ei, Pienmunne selvästi imitoi torvellaan hengityksen ääniä.

*Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi. Kuva © Kai Kuusisto*

Mielikuvaa konsertista vahvisti Mikko Paloniemen pitkä soolo, jossa hän ikään kuin roudarina viritti mikrofoneja näyttämölle. Mieleenpainuva oli kohtaus, jossa Paloniemi pyöritti mikrofonia pitkän johdon päässä ja sai sillä aikaan tuiman tuiverruksen esityksen äänimaisemassa. Konserttivaikutelmaa vahvisti myös Inka Tiitisen kirkas ja kuultava lauluääni. Ja lopullisen vahvistuksen konsertin musiikin laadusta antoi kohtaus, jossa Tiitinen painoi mikrofonin toisen tanssijan rintaa vasten. Kuuluuko syke?

Sittenkin tarina, vaikka esityksen tekijät muuta vakuuttavat? No ei, vaikka meillä kielessä elävillä on sitkeä taipumus vääntää todellisuus väkisin tarinoiksi. Unien maailmassa meidän kehomme psykofyysinen todellisuus ottaa niskalenkin tietoisuudesta. Se todellinen maailma ei koostu säännöistä ja järjestyksestä. Elämä on kaoottista molekyylien tanssia, jota ohjaavat sattuma ja todennäköisyys. Me kannamme soluissamme maapallon biosfäärin historiaa ja siinä mielessä muistomme ulottuvat aikojen alkuun asti.

Puhuttelevan ja kysymyksiä herättäneen alun jälkeen DREAMER jatkui hurjalla ja kaoottisella liike-energian purkauksella. Katsojana lähdin tietysti etsimään tästä kaaoksesta järjestystä, kohtauksia ja niitä rytmittäviä yllättäviä käänteitä. Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi.

Tuon paikalleen jähmettyneen tanssin kestosta minulla ei tosin ole mitään relevanttia käsitystä. DREAMER kuuluu minun kohdallani niihin harvinaisiin, todella intensiivisiin taide-elämyksiin, joissa ajantaju katoaa kokonaan. Minulle esitys oli ohi kiitävä hetki ja ikuisuus samassa paketissa.

Rokkikukko Ozzy Osborne on levyttänyt balladin Dreamer, joka löytyy hänen bändinsä albumista Down to Earth. Albumin nimi taas kuvastaa nimikaiman esityksen horisontaalisuutta painottanutta liikekieltä. Syvälle varhaislapsuuteen kontattiin sillä päättäväisellä tavalla edetä, jota me itse kukin olemme käyttäneet ennen kävelemään oppimista. Läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen.

Herkkää ja koskettavaa? Kyllä, kyllä ja kyllä!

Meitä yhdistävä läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen. Kuvassa Pekka Louhio, Mikko Paloniemi ja Sofia Hilli. Kuva © Kai Kuusisto

Kuten jo alussa kirjoitin, minulla ei ole koulutukseen tai kokemukseen perustuvia edellytyksiä esityksen liikekielen nyanssien ja niissä käytettyjen metodien arvioimiseen. Oivallusten ja yksityiskohtien osalta esitys oli ylenpalttisen runsas.

Mason ja Keskinen ovat kehittäneet määrätietoisesti omaa estetiikkaansa ja etsivät ennakkoluulottomasti uusia koreografisia ilmaisumuotoja. Näin luonnehtii teatterin verkkosivujen jutussa Helsinki Dance Companyn johtaja Valtteri Raekallio esityksen liikekieltä. En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Esitys oli vapaiden assosiaatioiden ja mielikuvituksen leikkiä, jolle uutta luova, koreografien ja tanssijoiden syvälle käyvä vuorovaikutus oli hionut esityksessä näkemämme muodon.

Tässä esityksessä tanssin askelkuviot etenivät pitkin polkuja, joita kukaan ei ole aikaisemmi astellut.

Mikä sitten saa tällaisen vanhan ukon innostumaan näin palavasti tanssista. Olen pohtinut sitä. Vaikuttavaa on tietenkin ollut tanssitaiteen voimakas yhteisöllisyys. Mason ja Keskinen kertovat haastattelussa pitkäkestoisesta prosessista, joka alkoi tutustumisella tanssijoihin.

”Se on pitkä prosessi, jossa kokeilemme asioita ja kuljemme eräänlaisia psykofyysisiä matkoja tanssijoiden kanssa. Aika, jonka vietämme heidän kanssaan ennen varsinaisen teoksen rakentamista, on lopputuloksen kannalta olennainen”, Mason kertoo.

Tanssissa on jotakin vastustamattoman primitiivistä ja aitoa. Olen varma, että jo varhaiset humanoidit, meidän esi-isämme ilmaisivat itseään tanssilla jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään maalausta oli tehty kotiluolan seinälle ja käsitteellinen puhekieli oli vielä alkutekijöissään. Ehkä näin.

Jo lähitulevaisuudessa tekoäly kirjoittaa meidän romaanimme ja runomme, säveltää ja sanoittaa musiikkimme, käsikirjoittaa, ohjaa ja kuvittaa elokuvamme. Tai väärentää, miten vain. Radion makasiiniohjelmassa alan asiantuntija kertoi, miten tekoäly antaa hänelle supervoimat.

Miten taiteessa pitäisi tällaiseen omnipotenssiin taiteilijaan suhtautua? En tiedä. Olen kuitenkin varma, että menee vielä pieni ikuisuus aikaan, jolloin tanssivia ihmisiä ja tanssivia robotteja ei enää erota toisistaan. Itse uskon, tai ainakin toivon, että tekoälyn kehitys ja maailmanvalloitus johtavat fyysiseen läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutuksen perustuvien esittävien taiteiden uuteen renessanssiin, jos meillä on halu ja kyky luoda taloudelliset edellytykset tälle kukoistukselle.

DREAMER

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 20.3.2025

Koreografit Annamari Keskinen ja Ryan Mason

Lavastus ja valosuunnittelu William Iles

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

äänisuunnittelu ja sävellys Timo Tikka

Säestys ja sellisti Saara Viika

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Ronja Nylund

Tanssijat Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen, Anna Virkkunen, Elli Virtanen-Roth

Esityksen kesto 1 tutia 15 minuuttia

Teatteri Telakan LIKA on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä – Katsojalle voimakas ja latautunut esitys antoi vaikuttavan teatterielämyksen – Esityksen ihana outous haastoi ratkaisemaan sen arvoituksia

*Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Kuvassa Marja Skaffari, Rashidah Aljunied ja Vilhelmiina Sinervo. Kuva © Petteri Aartolahti*

Teatteri Telakan LIKA oli energistä, fyysistä teatteria. Se vangitsi tämän kirjoittajan ajatukset ja tunteet täysin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Esityksen suggestiivinen voima teki katsomon eturivin paikasta piinapenkin, jossa vaikuttavat näyttämökuvat, koomisuudessaan hullunkuriset käänteet ja todella intensiivinen läsnäolo vaivasivat mieltä.

Tämä esitys oli arvoituksellinen ja tämä arvoitus pitää ratkaista. LIKA on monitulkintainen ja provosoiva nimi taideteokselle. Esityksen nimen kirjoitustapa toimi tässä vielä ikään kuin huutomerkkinä.

Lika oli nyt kengissä sisään kulkeutunutta hiekkaa, tahroja kaakeleissa, lattialla vilistäviä villakoiria ja sitä inhaa töhnää, jota meidän itse tai paikalle hälytetyn huoltomiehen pitää aika ajoin kaivaa esiin suihkun lattiakaivosta.

Likainen on myös puhtaan vastakohta ja tämä dikotomia avasi esityksessä paraatiovet siihen useita tuhansia vuosia vaikuttaneeseen kulttuuriin, jonka minuutta muokkaavassa piirissä me elämme – tahdoimme tai emme. Me sikiämme synnistä ja elämme perisynnin tahraamina armoa ja lunastusta odottaen.

Jotenkin näin se menee.

Esityksen ensimmäinen kohtaus oli vaikuttava ja vakuuttava. Rashidah Aljunied makasi näyttämöllä selällään asemoituna asentoon, joka kuvasi täydellistä avuttomuutta. Aljunied itki. Oliko se vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu? Ehkä ei. Pikemminkin aikuisen naisen tuskanhuutoa. Tätä äänimaisemaa täydensi Marja Skaffarin ja Vilhelmiina Sinervon duetto näyttämön vasemmalla sivustalla hämärän keskellä.

Valon lisääntyessä paljastuivat esiintyjien esiintymisasujen yksityiskohdat. Esiintyjien vartaloita peittivät mustat läpikuultavat vaatteet ja tätä likaisuutta symbolisoivaa asukokonaisuutta täydensivät mustalla värillä tuhritut paljaat jalat.

Seuraavassa vaiheessa Aljunied tuli näyttämölle jahtaamaan näyttämön villakoiria ja vähän meitä katsojiakin suuren teollisuuspölyimurin kanssa. Sitten hän alkoi tutkia imurin pölypussin sisältöä. Kaivoi sieltä esiin suklaakaramellin, avasi sen kääreen ja söi makeisen. Kohtaus huipentui siihen, että Aljunied kätki pölypussin paitansa alle raskaana olevan naisen vatsaksi ja loputa tuuditti sylissään tuota liankerääjää kuin sylivauvaa.

Teatterin kollektiivista luonnetta teki näkyväksi riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Marja Skaffari, Vilhelmina Sinervo ja Rashidas Aljunied tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Kuva © Petteri Aartolahti

En tiedä, miten tarkasti näitä yksityiskohtia pitää tässä eritellä. Itse nautin teatterista, joka on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä. Teatteri Telakan LIKA oli tässä mielessä lajissaan lähellä täydellistä, oikea runsaudensarvi.

Esityksen tekijät käsittelivät hyvin monitasoisesti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kaikille näytelmän latautuneille tunnetasoille tämän kirjoittajalla ei tietenkään ole oman elämänhistoriaan liittyvää kokemusperäistä emotionaalista avainta.

Mikään toistuva Eeden ei äidin ja tyttären symbioottinen suhde ole. Tämä tehtiin selväksi Skaffarin monologissa, jonka aikana esitysestetiikan vaikuttavuus vietiin lievää kuvotusta aiheuttavalle tasolle. Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Lopulta tämän liasta syntyneen olion vaellus päättyi Skaffarin virittämään rotanloukkuun.

Monologissa Skaffari puhui abjektiosta äidin ja sylivauvan suhteessa. Sivistyssan tarkoittaa hylättynä olemisen tilaa. Skaffarin mukaan äiti muuttuu sylivauvan silmissä uhkaksi siinä vaiheessa, kun lapsi tulee tietoiseksi omasta erillisyydestään.

Abjektio on käsite, joka ei kulu psykologien käytössä. Sitä viljelevät lähinnä kulttuuritutkijat. Kulttuurifilosofi Julia Kristevan mukaan abjektio viittaa inhon, kuvotuksen tai kauhun kaltaiseen tunnereaktioon, joka syntyy, kun jokin filosofinen olio uhkaa rikkoa minuuden ja toiseuden erottavan rajan. Abjekti uhkaa elämää, ja on siksi perusteellisesti poistettava subjektin elinpiiristä. Esityksessä tällainen filosofinen olio siis haarukoitiin esiin viemärin hajulukosta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Teatteri Telakan Liassa tätä tekemisen kollektiivista luonnetta on vielä korostettu. Käsiohjelmassa kerrotaan vain työryhmän jäsenten nimet kenenkään tehtäviä erikseen määrittelemättä.

Esityksen kollektiivista luonnetta näyttämöllä korosti riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Skaffari, Aljunied ja Sinervo tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Yksilölliselle näyttelijäntyölle annettiin sen verran siimaa, että jokainen sai vuorolla pistää päänsä ulos pölypussin aukosta. Toinen esityksen koomisista huipennuksista syntyi kolmikon tanssimasta menuettista. Barokkiajan muotiin kuuluneet peruukit muotoiltiin kohtauksessa pölypussista kaivetuista villakoirista.

*Marja Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Kuva © Petteri Aartolahti*

Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Makaaberissa kohtauksessa Aljunied teki patologina Skafferin avustamana Sinervon esittämälle ruumiille ruumiinavauksen. Saimme konkreettisesti nähdä, mitä valuu esiin, kun ihmisen suolet leikataan auki. Huumorin piikkiin meni myös se, että tämän kalmon kallon avauksessa esiin pöllähti sahanpurua. Kohtaus alkoi Sinervon näyttelemällä hienolla viittauksella elokuvan horror genreen.

Elämä on taiteilua löysällä nuoralla ja tästä meille näytteen antoi kolmiosta myös sirkustaiteilijana tunnettu Sinervo. Sinervon tasapainoilu nuoralla sai hetkeksi pidättämään hengitystä.

Esityksen ohjaaja ei ole nimetty. Tosin minulla on asian suhteen omat epäilykseni. Näyttelijäliiton verkkosivujen esittelyssä näyttelijä, esitystaiteilija ja ohjaaja Marja Skaffari kertoo olleensa mukana useissa esityksissä, joissa keskeistä on ollut ryhmälähtöisyys.

Näyttelijänä Skaffarilla on luonteva kyky hienostuneeseen ja ilmaisuvoimaiseen mimiikkaan. Taiturimainen esitystapa antoi näytelmään sijoitetulle härkille vitsille burleskin perinteeseen kuuluvan moniselitteisen sävyn. Itse tarina oli verkossa meemin tavoin kiertävä ruokoton kasku naapurin tytöstä ja vihkisormuksensa maailman suurimpaan vittuun kadottaneesta miehestä. Tähän vaginaaliseen maailmaan lopulta eksynyt mies kohtaa siellä kohtalotoverin, toisen miehen, joka etsii omaa äitiään.

Äiti, äiti, missä sinä olet?

Väliajan jälkeen toisen jakson aloitti Aljuniedin stand up -henkinen, itseironinen vuoropuhelu yleisön kanssa. Tässä vuoropuhelussa kaksi asiaa oli ylitse muiden – jooga ja elämän leppoistaminen. Aamiaisen jälkeen voi aivan hyvin painua uudelleen pehkuihin. Mikä ettei? Ainakin tässä lopullista vanhuutta edeltävässä murheenlaaksossa tällaisen eläkeukon kannalta on houkutteleva ajatus tuplata arjen ainoa kohokohta ja herätä toistamiseen aamiaiselle.

Saksalainen Aljunied kävi meidän kanssamme vuoropuhelua englanniksi, mikä oli ymmärrettävää. Itse toivoin salaa, että hän olisi puhunut saksaa. Esityksen alussa meidät toivotettiin tervetulleiksi useilla eri kielillä ja saksa jäi korvamatona kaikumaan jonnekin tajunnan pohjalle. Saksa on kauniisti sointuva ja voimakas kieli ja ehkä jälleen myös tulevaisuuden enne ja nyt hyvässä.

Esityksen lavastuksen keskeinen elementti oli suurikokoinen kaappi. Sen edustamaa symboliikkaa ei tarvinnut arvailla, kun tuo ”filosofinen olio” vyöryi näkymättömien käsien työntämänä näyttämölle. Tämän symbolin kaatamiseen ja sen aiheuttamalle ahdistukselle järjestettyihin hautaisiin huipentui myös esityksen vapauttava katarsis, joka alkoi likaisuutta kuvanneiden esiintymisasujen riisumisella.

Määrittelyt eivät ole tärkeitä. Teatteri Telakan Liassa käytettiin luovasti esittävän taiteen eri muotoja. Kokonaisuus oli vaikuttava. Minulle esitys todisti jälleen myös sen, miten tärkeää verkostoituminen ja vuorovaikutus eri maalaisten tekijöiden kanssa on teatteritaiteen kehitykselle.

*Petteri Aartolahti on teoksen promootiokuvassa kiteyttänyt hienosti esityksen arvoituksellisen luonteen. Kuva © Petteri Aartolahti.*

LIKA

Kantaesitys Teatteri Telakan näyttämöllä 26.2.2025

Työryhmä Rashidah Aljunied, Ella Kauppinen, Antti Mankonen, Saija Raskulla, Perttu Sinervo,
Vilhelmiina Sinervo, Marja Skaffari, Jukka Toivonen

Kuka suojelisi untamme ja aivojamme petolliselta valolta? – Petollinen valo – ja unohduksen epidemia vetosi älyyn ja jäi vaivaamaan mieltä – Esityksessä oli jotakin hyvin kaunista ja satuttavaa

Villi ja vapaa? Me ihmiset olemme vaistoiltamme laumaeläimiä. Meillä on kuitenkin kyky myös nähdä ja kokea oma ainutkertainen yksilöllisyytemme. Kuvan esityksessä näitä erottavia rajoja on vedetty sinisellä teipillä. Kuva © Uupi Tirronen

Arvoituksellista, outoa, kiehtovaa. Jatkuvaa hidasta muutosta. Yllättäviä käänteitä. Mielenmaisema, joka on kuin hämäläisten tanssia. Tahdin sille antaa rantaan vyöryvien aaltojen toistuja liike. Elämä on, kuten erään teleoperaattorin tarttuvassa mainossloganissa toistettiin – liikettä. Liisa Pentin ja tanssijoiden luoma koreografia oli vangitsevaa ja haastavaa.

Liisa Pentti Co:n ja Sirius Teaternin Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia antoi voimakkaan elämyksen. Esityksessä oli jotakin hyvin kaunista ja satuttavaa. Se vetosi estetiikallaan tämän kirjoittajan älyyn ja jäi vaivaamaan. Esityksen voima valvotti vielä yöllä. Siinä oli jotakin todella lumoavaa.

Kevään kirkas valo läpivalaisee meidän soluissamme ja mielessämme tapahtuneet hitaat muutokset. Mutta miksi se on petollinen? Mitä me haluamme unohtaa ja miksi tämä tarve unohtaa on saanut epidemian mittasuhteet? Jo esityksen nimen kirjoitustapa on arvoituksellinen. Se ei ehkä ole tahaton anglismi. Ruotsiksi esityksen nimi on Det Bedrägliga Ljuset – och Glömskans Epidemi. Ehkä kirjoitustapa on viittaus kölniläiseen residenssiin ja teoksen saksalaisiin juuriin.

En tiedä, en osaa edes arvata. Mutta nyt pitäisi kirjoittaa taideteoksesta, jossa joka ikinen yksityiskohta tuntui tärkeältä.

Tanssi on fyysistä teatteria, eleiden, ilmeiden ja liikkeiden draamaa. Vuorovaikutus syntyy välittömästi ilman puhutun kielen kontekstia. Ehkä siksi tanssi on ilmaisuvoimaisin esittävän taiteen muoto, tai ainakin siltä minusta jälleen tuntui. Tunne läsnäolosta oli hyvin voimakas. Pentin ja tanssijoiden yhdessä luoma koreografia toi esittäjät myös fyysisesti hyvin lähelle aivan kosketusetäisyyden päähän.

Tanssiteokseksi Petollinen valo -ja unohduksen epidemia oli poikkeuksellisen puhelias esitys. Esityksessä puhuttiin ainakin ruotsia, suomea, englantia ja saksaa. Ehkä muitakin kieliä.

Saksan kielelle oli luonteva selitys. Käsiohjelman mukaan ensemblen taiteellisiksi lähtökohtia ovat olleet Pina Bauschin ja Tanztheater Wuppertalin koreografiat Sacre du Printemps (1975), 1980 – Ein Stüc von Pina Bausch (1980) ja Walzer (1982).

”Näiltä jalansijoilta Petollinen valo nousee esiin ”aaveteatterina”: Se perustuu hatarasti jo olemassa oleville esittävän taiteen muodoille ja ideoille sille, mitä on ollut olemassa kauan sitten. Yhdeksän esiintyjää antautuu petolliselle valolle ja unohdukselle teoksessa, jonka keskiössä on ihmisenä olemisen monimerkityksellinen ristiriitaisuus, hurmio ja rakkaus.”

Otaksun, että Liisa Pentti +Co ensemblen kotisivuilta lainattu teksti on Pentin omaa käsialaa.

*Outoudessaan ja herkkyydessään koreografian duettojen nostot olivat puhuttelevan kauniita. Ne olivat tarinoita intohimosta, hurmiosta ja rakastamisen vaikeudesta. Kuva © Sari Antikainen*

Tanssi on teatterin tavoin hetken taidetta. Nykyajan siunauksiin kuuluu internet ja siellä toimiva Youtube, jossa monet tanssitaiteen mestariteoksista videoidut tallenteet elävät omaa aaveteatterin varjoelämäänsä ikuisesti. Otaksun, että verkkosivuilla mainittujen esikuvien ohella esityksessä näkyi vaikutteita Bauschin tanssiteatteriklassikosta Fafe Müller (1978). Koreografian outoudessaan ja herkkyydessään koskettavat nostot eivät jättäneet epäilykselle sijaa. Kahvilaan liittyvää mielleyhtymää vahvistivat myös näyttämön ympärille asetetut pöydät ja tuolit.

Teoksen duetot olivat toden totta kertomusia hurmiosta ja rakkaudesta ja soolot usein kuvauksia erillisyydestä, niistä vihreistä linjoista, jotka tekevät meistä yksilöitä aina siihen asti, että tässä unettomien maailmassa yhteys toisiin ihmisiin katoaa.

(En tässä kehtaa tunnustaa, että juutun usein tuntikausiksi katomaan näitä tanssivideoita.)

Saksalainen Bausch oli merkittävä modernin tanssin ja tanssiteatterin kehittäjä. Hänen merkitystään tanssitaiteen kehittäjänä alleviivaa se, että hänen teoksiaan esitetään yhä. Verkosta löytämäni videotallenteet ovat tältä vuosituhannelta. Todennäköisesti Bauschin 70-luvun ja 80-luvuvun alun mestariteokset on taltioitu myös filmille tai tuolloin käytössä olleella analogisella televisiotekniikalla.

Pentin ja tanssijoiden upea koreografia on kunnianosoitus tälle tanssitaiteen uranuurtajalle ja samalla osoitus taiteelle luonteenomaisesta kulttuurievoluutiosta.

Pentti +Co:n verkkosivuilta teoksen arvoituksellinen nimi saa selityksen. Teoksen ydinajatus perustuu yhdysvaltalaisen taidehistorian professori Jonathan Craryn kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the End of Sleep esittämään ajatukseen. Me elämme maailmassa, jossa valoja ei koskaan sammuteta. Untamme ja aivojamme – ajatuksiamme ja luovaa mielikuvitustamme suojaava pimeys ei koskaan tule loputtoman päivän jälkeen. Kaiken läpäisevä petollinen valo tekee meistä aaveita.

Craryn vuonna 2013 ilmestynyt kirja kritisoi amerikkalaista 7/24-yhteiskuntaa, jossa kenelläkään ei ole aikaa muistella menneitä tai haaveilla tulevasta. Tanssijat kaatuivat alas näyttämölle toinen toisensa jälkeen tavoittelemaan armahtavaa unta noustakseen kohta jälleen ylös. Loputa tanssijoista syntyi liikkumattomien vartaloiden kasa, joka toi mieleen kuvia, jotka haluaisi unohtaa, mutta ei voi.

Unettomuuden epidemian huipennuksessa unta tavoittelevien tanssijoiden kehoista muodostui korkea liikkumattomien ”ruumiiden” kasa. Se vei mielikuvat kuviin ja uniin, jotka haluaisi unohtaa, mutta ei voi. Kuva © Uupi Tirronen

Näihin kuviin on dokumentoitu loputtomalta näyttävää joukkomurhien ja kansanmurhien historiaa. Elämme jälleen kasvavan kollektiivisen kauhun aikaa. En voi sille mitään, että minun mieleeni ei ensimmäisenä pälkähtänyt yökerhon tai 24/7 auki olevan kaupan valot. Tuon kaiken läpäisevän valon täytyy tulla rautatietunnelissa vastaan syöksyvän pikajunan valonheittäjistä.

Esityksen loppuhuipennus, vaikuttava joukkokohtaus oli herääminen tähän todellisuuteen. Tai näin minä sen tulkitsin.

Pentin hitaan liikkeen estetiikka teki minun vaikutuksen ensikertaa Kiasmassa. Liisa Pentti +Co:n & rendezvous ryhmän esityksellä oli, kuinkas muuten, pitkä nimi Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Elämä on hitaasti tapahtuvia muutoksia. Elämä hioo meistä epämuodostuneita helmiä. Tämä hidas liike, molekyylien tassi, yhdistää meidät siihen suureen virtaan, joka on pitänyt yllä maapalon biosfääriä lähes neljä miljardia vuotta. Tuo ajatus lohdutta joka kerran, kun kylpyhuoneen peilistä näkee, millaista tuhoa tuo liike on omalla kohdalla jälleen saanut aikaan.

Lohdullista esityksessä oli myös se, että tanssi ei ole vain nuoria, notkeita ja kauniita varten. Sen estetiikkaa ja ilmaisuvoimaa ei mitata mittanuhalla vyötärön kohdalta.

Sanattoman teatterin poikkeukselliseen puheliaisuuteen löytyi toinenkin selitys. Sirius Teaternin tanssijat ovat myös näyttelijöitä ja kaiken lisäksi näin trumpilaisittain suorastaan epäilyttävä joukko älykköjä. Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Mestolan yhdessä tuottama ja Juha Hurmeen ohjaama tulkinta Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade Espoon kaupunginteatterissa kuuluu tämän kirjoittajan suuriin teatterielämyksiin.

Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia

Liisa Pentti +Co:n ja Sirius Teaternin yhdessä toteuttama esitys Tanssin talon Pannuhallissa 20.2.2025

Konsepti ja ohjaus Liisa Pentti

Esiintyjät Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Suvi Kemppainen, Marlon Moilanen, Corinne Mustonen, Satu Rekola, Paul Olin, Pinja Poropudas, Kardo Shiwan

Koreografia Liisa Pentti yhdessä esiintyjien kanssa
Tekstit työryhmä

Dramaturginen tuki Titta Halinen

Tilasuunnittelu Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu Siru Kosonen

Äänisuunnittelu Jouni Tauriainen
Valosuunnittelu Ina Niemelä

Valokuvat Sari Antikainen, Uupi Tirronen
Videokuvaus Iina Terho
Graafinen suunnittelu Monika Bodendorfaitė (Kobra Agency), Mia Kivinen
Tuotanto Liisa Pentti +Co, Sirius Teatern, Teatteritalo Universum
Residenssi Ehrenfeldt Studios, Köln

Tanssi on hämmentävän ilmaisuvoimainen taiteen muoto – Tanssiteatteri MD:n Aliveness oli kahden tanssijan duetto ja kommentti koko maailman tilasta – Klaara Haapasen ja Joel Alalantelan tanssi ilmaisi voimaa ja aistillisuutta

*Klaara Haapasen ja Joel Alalantelan dueton lyyrinen loppuhuipentuma oli rakkauden korkeaveisuuta. Koreografian Mari Rosendahl. Kuva © Heikki Järvinen.*

Koreografi Mari Rosendahl taitaa pitää elokuvista. Näin tohdin epäillä. Tanssiteatteri MD:n Aliveness alkoi Klaara Haapasen soololla. Kulmikkaita robottimaisia liikeitä ja niiden taustalla metallinen, kumiseva ja kirskuva äänimaisema. Valaistus oli kuin suoraan Fritz Langin elokuvasta Metropolis.

Tuota ikonista hahmoa on yhä vaikea sivuuttaa. Meille tavallisille sukankuluttajille hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly on yhä silkkaa science fictionia – hyppy arvoitukselliseen ja outoon maailmaan.

Ja elokuvan maailmassa liikuttiin myös tuon esityksen aloittaneen soolon lopussa, kun Joel Alalantela tuli mukaan duettoon. Haapanen taivutti notkean selkänsä ja esitti meille William Friedkinin ohjaaman Manaajan kuuluisimman kohtauksen, niin kutsutun hämähäkkikävelyn.

Eikä alun selkeästi luettavien merkitysten luoman tunnelman ja tummilla varjoilla sävytettyjen näyttämökuvien aiheuttamaa ahdistusta vähentänyt se, että Alalantela teki ensimmäisen sisääntulon näyttämölle kaasunaamari kasvoillaan.

Metropolis on mykkäelokuvan suuri klassikko, joka valmistui vuonna 1927 Saksassa, jossa kansa oli jakautunut jyrkästi kahtia ja Weimarin tasavaltana tunnettu demokratia teki kuolemaa. Adolf Hitler nousi valtaan ja perusti kannattajineen maahan fasistisen diktatuurin vuonna 1933.

Manaaja kertoo varsinkin katollisen kirkon piirissä vahvana elävästä uskosta riivaajiin. Kysymys on meille ihmisille tyypillisestä projektiosta, joka on otollisissa olosuhteissa johtanut meidät yhä uudestaan uusiin hirmutekoihin.

Paha on aina jossain tuolla meidän ulkopuolellamme.

*Mari Rosendahlin koreografia ja asusuunnittelu korostivat Klaara Haapasen naisellisuutta ja Joel Alalanteen miehisyyttä. Kuvassa kaunis ja puhutteleva nosto. Kuva © Heikki Järvinen*

Me katsojat jouduimme siten Hällä-näyttämöllä keskelle painajaista. Hienon aloituksen jälkeen, tuskin kukaan meistä yllättyi, että seuraavaksi olimme keskellä sotaa. Heikki Järvisen vaikuttavissa videoissa sotilaat ja heidän varjonsa marssivat kohti taistelua ja Alalantela heidän mukanaan. Kypärien mallista saattoi päätellä, että Järvisen käyttämä kuvamateriaali oli toisesta maailmasodasta tai Vietnamin sodasta.

Ylen haastattelussa Rosendahl muistuttaa, että tanssi on sanatonta taidetta eikä sitä voi ymmärtää väärin. Helppous, jolla minä olin löytävinäni hänen koreografiastaan suuren ja vaikuttavan tarinan, laittoi pohtimaan Rosendahlin ikää. Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilta tai Wikipediasta tätä tietoa ei löytynyt.

Rosendahl on saanut Suomen Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksessa klassisen baletin tanssijan koulutuksen. Tanssin Tiedotuskeskuksen teosluettelon mukaan hänen ensimmäinen debyyttinsä oli moderniin tanssiin perustunut Pekka ja susi Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä vuonna 1994. Tanssiteatteri MD:n kotisivuilla kerrotaan, että Rosendahlin taiteilijanura on kestänyt 30 vuotta.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta ja nykytanssissa, jossa perinteet ja kirjoittamattomat säännöt eivät kahlitse ilmaisua, tämä yhteisöllisyys korostuu. Rosendahl on yksi Tanssiteatteri MD:n perustajista. Itse esitystä leimasi voimakas liikekieli, jonka perusteella on ainakin syytä epäillä, että myös Haapanen ja Alalantela ovat tahtoihmisiä. Mikä ei sinänsä ole yllättävää, kun tanssijoista on kysymys.

*Näyttämön valokankaalla marssivat sotilaat ja sotilaiden varjot. Kuvassa Joel Alalantela ja Klaara Haapanen. Koreografia Mari Rosendahl. Kuva © Heikki Järvinen*

Tanssiteatteri MD:n riveihin äskettäin kiinnitetyn Alalantelan ura on kiinnostava. Hän aloitti tanssin harrastamisen vakavassa mielessä vasta aikuisena. Ensimmäiset tanssiaskeleensa hän otti 21-vuotiaana Etelä-Pohjanmaan Opiston tanssin koulutuslinjalla. Näin kertoo Yhteiset lapsemme lehden Alalantelaa haastatellut toimittaja.

Sitä ennen Alalantela ehti valmistua ravintolakokiksi. Tanssijan ammattiin hän valmistui Tampereen Konservatoriosta vuonna 2012. Taiteilijaksi Alalanteen tie on kulkenut siten samanlaisia polkuja kuin tamperelaisen tanssitaiteen legendan Ari Nummisen ura. Numminen lähti Valmetin konepajalta tanssijaksi 80-luvun alkupuolella.

Alalantela on tanssijaksi rotevaa tekoa. Hän liikekielessään oli voimaa, joka istui kuin nakutettuna siihen mielikuvaan, joka minun mielessäni punoutui esityksen tarinaksi. Mielikuvat sodan kauhuista ja vaarasta muovautuivat Alalantelan tanssissa tunteeksi voimakkaasta läsnäolosta.

Myös Haapasen jäsenissä ja vartalossa on epäilemättä voimaa kuin pienessä kylässä. Se näkyi esityksen aloittaneessa upeassa soolossa ja sai uusia, syventäviä ulottuvuuksia, kun sotatantereilta päästiin takaisin rauhan töihin. Haapasen ja Alalantelan duetto sai lyyrisiä muotoja ja kasvoi esteettiseen maksimiinsa.

Nykytanssi on korostetun tasa-arvoista kuin suomen kieli ikään. Tätä tasa-arvoa korostetaan androgyyneillä esiintymisasuilla. Liikekielessä toistoja ei ole eriytetty, vaan esimerkiksi nostoja molemmat suupuolet suorittavat samalla tavalla.

Aliveness poikkesi tästä nykyisestä vallitsevasta traditiosta. Rosendahlin itse suunnittelemat esiintymisasut korostivat Haapasen naisellisuutta ja Alalanteen miehisyyttä. Intensiivinen paritanssi teki jo sinänsä näkyväksi sen seksuaalisuuden, joka meissä kaikissa on. Minunlaiselleni katsojalle tämä näkyvä fyysinen läheisyys viesti luottamuksesta.

Katsomossa saattoi vain huokailla sitä, miten vaikuttavaa ja kaunista tanssitaide on ja miten kauniita (anteeksi nyt vai) eläimiä ihmiset parhaimmillaan ovat.

Venäläinen emigranttikirjailija Mihail Šiškin on sanonut, että olemme siirtyneet sodan jälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan. Se on ikävästi sanottu. Aliveness ei kuitenkaan kertonut vain siitä hämmennyksestä ja pelosta, jota maailmantilanne meissä herättää. Varmasti kannustimena on myös ollut se hätä, jota kulttuurialan toimijat tuntevat rajujen budjettileikkausten takia.

Inspiraation lähteenä esitykselle on Rosendahlin mukaan ollut italialaisen vastarintaliikkeen taistelulaulu Bella Ciao. Mussolinin fasisteja ja saksalaisia miehittäjiä vastaan toisen maailmansodan aikana taistelleet partisaanit sanoittivat tämän vanhan kansanlaulun uusilla sanoilla omiin tarkoituksiinsa. Aikaisemmin se oli ollut eri sanoituksella maan riisipelloilla raataneiden naisten voimauttava laulu.

Vielä ei suomalaisen kulttuurin haudalle tarvitse viedä kukkia. Uhreja tämä taistelu ilmaisunvapauden ja -oikeuden puolesta tulee varmasti vaatimaan. Monen alalle pyrkivän nuoren taiteilijan ura jää pelkäksi lupaukseksi. Periksi ei kuitenkaan anneta. Tähän tinkimättömään asenteeseen varmaan viittaa myös teoksen nimi Aliveness.

Jos mieleen jäi tästä kysymys, mitä Italian vuorilla taistelleille parisaaneille kävi sodan jälkeen, lukekaa joskus Giovanni Guareschin tarinoita. Jos ei varmaa tietoa ole, olettakaamme, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin.

Aliveness

Tanssiteatteri MD:n esitys Hällä-näyttämöllä 9.11.2024

Koreografia Mari Rosendahl

Tanssi Joel Alalantela, Klaara Haapanen

Valosuunnittelu Sari Mayer

Äänisuunnittelu Henri Puolitaival

Piano-osuuden sävellys Jussi-Pekka Nuto

Esitysluonnos ja teoskuvat, video Heikki Järvinen

Puvustus Mari Rosendahl

Pukujen ompelu Laura Lipiäinen

Jarkko Mandelinin jazzorkesteri soitti muunnelmia annetusta teemasta – Suuri 12 tanssijan ryhmä toi joukkokohtausiin näyttävyyttä – Orkesterin liikekielessä klassisen vakavuus muuttui hetkessä populaarimusiikin riehakkuudeksi – Esitys päättyi riemukkaaseen pingviinioratorioon

Pingviinin lentoa. Esityksen finaalissa hypyille otettiin lisäpotkua hyppylaudalta. Kuvassa Mia Jaatisen huimaa ilma-akrobatiaa. Frakkiin pukeutuneiden tanssijoiden näyttävät hypyt harmaanvalkoiselle vaahtomuovipatjalle toivat väistämättä mieleen pingviineistä näkemäni luontodokumentit. Kuva (c) Petra Kuha

Näin ei käy usein, mutta nyt tanssiesitys Silence tuli esityksen jälkeisenä yönä uniin. Unikuvissa David Attenboroughin luontodokumentin pingviinit hyppäsivät merestä jäälautoille ja esityksen frakkeihin pukeutuneet tanssijat pomppasivat ponnahduslaudalta vaahtomuovista leikatuille jääkuutioille rinta rinnan ja sulassa sovussa. Tuo uni oli niin häkellyttävä ja niin riemastuttavan hauska, että heräsin omaan nauruuni.

Jos esityksen tekijöiden tarkoitus oli saada katsojassa aikaan syvältä pulppuavaa iloa ja pitkään kestävän myönteisen tunnetilan, minun kohdallani tuo tarkoitus toteutui maksimaalisesti. Kiitos!

Silence on kolmen ryhmän yhteinen produktio ja siinä on mukana tanssijoita Helsinki Dance Companysta, Kinetic Orchestrasta ja Tanssiteatteri Minimistä. Esityksessä oli 12 tanssijaa ja yhdessä he muodostivat frakkeihin pukeutuneina vaikuttavan näyn jo tanssin alkaessa.

Teoksen koreografian kantavana ideana on orkesteri, joka soittaa liikettä. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ilmiselvänä inspiraation lähteenä oli konserttiestetiikka ja nimenomaan sinfoniaorkestereiden konserttiestetiikka. Oli hännystakit ja sivunauhalliset housut, oli valkoiset, asuun kuuluvat paidat ja viimeisenä silauksena violetin värisen rusetit.

Selvä poikkeus pukukoodista oli se, että tanssijat tanssivat paljain jaloin. Tämä poikkeus sinfoniaorkesterin pukukoodista antoi meille katsojille myös vihjeen, miten teosta voi tulkita.

Taide ei synny täydellisyydestä. Taide etsii ristiriitaa, virhettä, riitasointua. Näin Mandelinin johtama orkesteri ja sen solistit soittivat liikettä. Joukkokohtauksiin, duettoihin ja sooloihin oli ajoitettu näitä riitasointuja, yllättäviä käänteitä, jotka kiehtoivat ja huvittivat meitä katsojia. Kokonaisuus oli vaikuttava ja ajoittain riemastuttavan hauska.

Mandelinin mukaan teoksen perusidea oli luoda sinfoninen taideteos, joka yllättää rytmillään, liikekielellään ja rakenteellaan. Hyvä esimerkki yllättävästä ja yllättävästä liikekielestä oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijoiden vartalot toistivat yhtenäisenä liikkeenä samaa metronomista liikettä.

Irti painovoiman kahleista ja kohti korkeuksia. Jarkko Mandelinin ja ryhmän tanssijoiden luomassa liikekielessä saattoi nähdä itämaisista kamppailulajeista ja katutanssista saatuja vaikutteita. Kuva (c) Petra Kuha

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran teoksessa Gravity liike pyrki kumoamaan painovoiman. Silecessä ei kohti korkeuksia ponnistettu vain esityksen päättäneessä pingviinihyppelyssä, vaan liikkeiden harmonisen sinfonian lomaan sijoitetut riitasoinnut olivat yllättäviä sooloja, joissa tanssijan huiman korkealle nousseet hypyt päättyivät mielikuvitusta ruokkiviin kuperkeikkoihin.

Nämä yllättävät soolot rikkoivat joukkokohtausten harmoniaa ja ainakin kerran odottamaton syöksy haastoi myös kahden tanssijan dueton. Taidokas valojen käyttö lisäsi näiden yllättävien käänteiden rajun liikekielen luomaa vaaran tuntua.

Joukkokohtauksissa 12 tanssijan liikkeissä oli samaa juhlavuutta kuin suuren orkesterin soitossa. Vaikka tämän orkesterin kapellimestaria ei voinut nähdä, Mandelinin tahtipuikon heilahdukset saattoi aistia. Teoksen sisällä oli sooloja ja duettoja, joissa tanssijoiden oma ääni kuului tavallista selvemmin.

Jokainen esittävän taiteen esitys on ainukertainen. Se ei toistu koskaan aivan samanlaisena. Silence on esitys, jossa tätä läsnäolon tuottamaa vaihtelua on tietoisesti lisätty. Tanssijoiden omiin koreografioihin perustuvien soolojen ja duettojen esittämisestä järjestetään arvonta jokaista esitystä edeltävänä päivänä.

Mandelinin Silence oli jazzorkesteri, joka esitti annetusta teemasta yhä uusia muunnelmia. Toki nämä improvisaatiot oli etukäteen harjoiteltuja. Houkutus nähdä tämä ensi-illassa huikean konsertin uudet muunnelmat uudestaan on joka tapauksessa suuri.

Käsiohjelmassa Mandelin kertoo, että teos on jaettu viiteen osaan. Jokaisella osalla on oma logiikkansa ja niiden tanssiminen vaatii merkittävästi erilaisia liiketaitoja partneroinnista lattiatekniikkaan. Mandelinin ammattitanssijoiden ammattijargoni ei välttämättä avaudu maallikolle.

Tanssijoiden tekemien huimien nostojen liikekieltä oli sen sijaan helppo ymmärtää. Herkullisiin variaatioihin teemasta kuului esimerkiksi selän yli kiertäen tehty nosto.

Viehättävää ja vaikuttavaa nykytanssissa on myös sen tekijöiden näkemys tasa-arvosta. Mendelinin jazzorkesteri on työpaikka, jossa ei olla miehiä ja naisia, vaan tanssijoita.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se mitä me katsojat näemme, on syntynyt koreografin ja tanssijoiden vuorovaikutuksen kautta. Esityksen liikekieli on syntynyt kokeilujen kautta. Tuskin edes klassisessa baletissa on koskaan päästy huipputuloksiin johtamistavalla, jossa minä olen mies ja pomo ja sinä tyhmä nainen.

Mandelin on klassisen baletin koulutuksen saanut koreografi.

Silence

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 9.10.2024

Koreografia Jarkko Mandelin ja tanssijat

Konsepti ja lavastus Jarkko Mandelin

Äänisuunnittelu ja säestys Janne Hast

Valosuunnittelu Aku Lahti

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Tanssijat Luca Bologna, Hugo Sellam, Oskari Turpeinen, Jacob Börlin, Sanni Giordani, Manuela Hieri, Mia Jaatinen, Minna Kaaronen, Jyri Kasper, Kalle Lähde, Suvi Nieminen, Justus Pienmunne

Työväenteatterin syksyn kruunaa loistelias Macbeth – Kaunis ja ilmaisuvoimainen teos sai sydänalan värisemään – Esitys herätti vain yhden kysymyksen – Mitä tulee täydellisen jälkeen?

*Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päihin. Kuva © Mikki Kunttu*

Tampereen Työväen Teatterin Macbeth on koskettavan kaunis ja ilmaisuvoimaltaan vertaansa vailla oleva taideteos. Ainakin tämän kirjoittajan sydänalassa lähti sen kosketuksesta liikkeelle mannerlaatan kokoinen pala ja nyt vuorokautta myöhemmin kellun yhä mielihyvähormonien euforisella merellä.

Olen matkalla jollekin ymmärryksen tasolle, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa. Toki ilman kompassia ja suuntaa. Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn yhdessä toteuttama Macbeth on todella stydiä kamaa.

Macbeth on esitys, joka veti sanattomaksi. Teatterikokemuksena se oli todella intensiivinen. Kriitikot lankesivat loveen jo viime keväänä, kun Macbeth kantaesitettiin maaliskuussa Tanssin talossa Helsingissä. Itse olen nyt valmis hyppäämään samaan kuiluun heidän perässään.

Macbethissa yhdistyivät Otso Kauton kristallinkirkas teatterinäkemys ja koreografina maailmanmaineeseen nousseen Tero Saarisen liikekieli, jossa William Shakespearen runollinen teksti toistui käsien, jalkojen ja vartaloiden runoutena. Kenraali Saarisen kyvyssä marssittaa joukkojaan kentälle oli jotakin ainutkertaista ja ainutlaatuista.

*Tero Saarisen liikekieli oli voimakasta ja ilmaisi tarinan tahtoihmisten vallantavoittelua ja tarrautumista valtaan. Kuvassa Anna Kuusamo, Mikko Lampinen ja David Scarantino. Kuva (c) Mikki Kunttu*

Kauton ja Saarisen yhteistyönä kaksi vuotta sitten toteuttama Hamlet – rockmusikaali oli loistava. Sitä juhlittiin kriitikkojen tähtisateessa. Hamlet oli lajissaan liki täydellinen. Minun silmissäni Macbeth nousi vielä korkeampiin sfääreihin, estetiikan tasolle, jota on vaikea määritellä. Mitä tulee täydellisen jälkeen?

Tanssijoilta ja varsinkin näyttelijöiltä kellon tarkkuudella toiminut Macbeth on vaatinut paljon työtä ja hikeä. Ehkä juuri siksi näyttelijöiden osalta esityksessä on kaksoismiehitys. Teatterin verkkosivujen perusteella torstain esityksessä näyttelivät ja tanssivat teatterin näyttelijöistä Auvo Vihro, Misa Lommi ja Suvi-Sini Peltola. Torstaina esiintyneet David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen ovat Tero Saarinen Companyn tanssijoita ja jonglööri Emil Dahl sirkustaiteen ammattilainen.

Esityksessä ei ole näytelmälle tyypillisiä rooleja. Katsojana kuitenkin poimin tanssivien kruunupäiden joukosta Auvo Vihron. Minulle hän oli tämän tanssivan tarinan Macbeth.

Olen jo pitkään ajatellut, että Vihrossa ruumiillistuu työväenteatterin idea ja henki. Epäilen, että tuon jokamiehen habituksen alla piilee aito shamaani, Väinämöisen reinkarnaatio. Ei ihme, että Vihro on ollut Kauton ohella myös esimerkiksi Esa Kirkkopellon luottonäyttelijä.

Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päähän. Monessa joukkokohtauksessa nämä renkaan myös sitoivat tanssijat toisiinsa.

Esityksen valosuunnittelun on tehnyt alan todellinen taituri Mikki Kunttu. Kuntun valot ovat myös tyhjän näyttämön ainoa lavastus. Samu-Jussi Kosken suunnittelemat valkoiset ja mustata esiintymisasut korostivat Shakespearen tarinan tylyä luonnetta. Teoksen vaikuttava äänimaisema ja musiikki ovat Marko Nybergin käsialaa.

Tampereen Macbethissa on käytetty klassikosta Michael Baranin uutta suomennosta. Tekijöiden mukaan ankara suomennos toimii karttana, jonka hyytävän maiseman liike paljastaa. Niinpä.

William Shakespearen näytelmiin liittyy arvoitus, jota taiteilijat ja katsojat ovat yrittäneet ratkaista kohta 500 vuoden ajan. Miten kauheuksista syntyy meidän tajunnassamme kauneutta?

Hamletin tarina on meille kouluampumisista kertovien uutisten kautta turhankin tuttu. Isänsä kuolemasta järkyttynyt, mieleltään epävakaa ja draumatisoitunut nuorukainen päätyy hirmutekoon, laajennettuun itsemurhaan.

Kansallisteatteri loistelias Hamlet kaksi vuotta sitten perustui Lauri Siparin tuoreeseen suomennokseen. Aina Bergrothin dramatisoinissa ja Samuli Reunasen ohjauksessa Hamlet oli kuorittu esiin tulkintojen patinasta eikä se jättänyt enää tilaa arvailuille.

Kriitikoiden mielestä uusi tulkinta jätti kylmäksi (syvä huokaus).

Macbeth perustuu historiallisiin tapahtumiin, keskiajalla vaikuttaneen Skotlannin kuningas Macbethin vaiheisiin. Shakespearen näytelmää pidetään syystä yleispätevänä hirmuvallan syiden ja seurausten analyysinä.

Esimerkkejä tämän päivän Macbethista ei tarvitse kaukaa hakea. Presidentti Vladimir Putin murhautti joukoittain oman maansa kansalaisia päästäkseen valtaan ja on valtaan päästyään murhauttanut poliittisia vastustajiaan pysyäkseen vallassa. Putinilla on myös omat noitansa, FSB:n ytimeen pesiytynee silovikit, joiden ennustuskin on sama.

Kuningas Macbeth eli ja murhautti ihmisiä 1000-luvulla. Venäläinen kirjailija Mihail Šiškin on epäilemättä oikeassa. kun hän sanoo, että Venäjällä eletään yhä keskiaikaa.

Kremlin käytävillä ja vallan saleissa haisee veri. Putin varmasti pelkää kuten Macbeth tekojensa seurauksia, mutta tunteeko hän tunnonvaivoja Lady Macbethin tavoin?

Lähihistoriasta löytyy myös Macbethin kuvaamia, hirmuvaltaa ylläpitäneitä pariskuntia. Hakematta tulevat mieleen Filippiinien diktaattori Ferdinand Marcos ja hänen kenkiin ylen määrin ihastunut vaimonsa Ilmelda sekä Romanian kommunistiruhtinaat Nicolae ja Elena Ceausescu.

Macbeth

Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn esitys suurella näyttämöllä 12.9.2024

Teksti William Shakespeare

Suomennos Michael Baran

Ohjaus ja koreografia Otso Kautto ja Tero Saarinen

Valolavastus Mikki Kunttu

Puvut Samu-Jussi Koski

Musiikki Marko Nyberg

Näyttämöllä Auvo Vihro, Misa Lommi, Suvi-Sini Peltola, David Scarantino, Emmi Pennanen, Mikko Lampinen, Emil Dahl

Ilon aika antaa kärsivälliselle katsojalle mojovan elämyksen – Esityksen outous ja kauneus vangitsee mielen – Se vei tämän kirjoittajan lähes hypnoottisen keskittymisen tilaan – Ilon aika oli ja on yhä haastava arvoitus

Kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämöä ja takanäyttämön eteen rakennettua seinää peitti valtavan kokoinen punainen kangas, joka loi vahvan tilantunteen. Kuvassa vierailijana näytelmässä näytellyt Mitra Matouf. Kuva © Katri Naukkarinen

Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei ole pieni. Se on valtavan suuri silloinkin, kun näkymää takanäyttämölle rajoitti varmasti tarkoituksella pystytetty väliseinä. Ehkä tuo tila sai nuo kosmiset mittasuhteet minun mielessäni siksi, että koko näyttämöä ja sitä väliseinää peitti karmiininpunainen kangas.

Tai ehkä se oli violetti, en tiedä. Esityksen kuluessa tuon kankaan liturginen väri tuntuivat muuttuvan alinomaa.

Alussa oli tuo suuri tila ja näyttämölle astu tarinan äiti Heidi Herala puhumaan valkoinen peruuki päässään niistä tuttuakin tutummista asioista, joista äidit puhuvat, mutta jollakin tavalla oudolla kielellä. Sitten hän sai seurakseen siskon Mitra Matoufin ja alkoi äidin ja tyttären dialogi.

Esityksen outous ja kauneus ottivat heti alussa otteen tämän kirjoittajan mielestä ja lähes hypnoottinen keskittymisen tila pysyi yllä loppuun asti. Esityksen muoto oli kiehtova. Tekijät ovat yhdistäneen performanssitaiteen ja villin tanssitaiteen estetiikkaa puheteatterin traditioihin.

Vaikuttavaa, yllättävää ja arvoituksellista.

Norjalainen Arne Lygre on pohjoismaisen näytelmäkirjallisuuden uusi suuri nimi. Keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin kaupunginteatterissa saanut Ilon aika on eeppinen kuvaelma elämästä, valinnoista ja meitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Näin kirjoitetaan Teatterin tiedotuskeskuksen sivuilla kirjailijasta ja hänen näytelmästään.

Minut upea näytelmä vei johonkin toiseen todellisuuteen. Ilon aika oli toki puheteatterin keinoin toteutettu tarina ihmisistä ja heidän valinnoistaan. Dialogin muoto oli kutenkin jotakin muuta, mitä me odotimme. Heralan ensimmäistä pitkää monologia seurasi monta lyhyttä tai vähän pidempää monologia. Hyvin tarkka puhe vei illuusion vuorovaikutuksesta.

Käsiohjelmassa ohjaaja Tatu Hämäläinen korostaa näytelmän kielen tarkkuutta. Ihmisten arkisessa vuoropuhelussa se mitä ei sanota, on kuitenkin lähes yhtä merkityksellistä kuin se mitä sanotaan. Nyt ei ollut niin. Nyt käsikirjoitukseen kirjoitetut repliikit lausuttiin ensimmäisestä kirjaimesta ja puolipisteestä viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen asti. ”Äiti sanoo: …”

Näytelmässä oli mukana kahdeksan näyttelijää ja jokaiseilla heistä kaksi roolia.

Väliajan jälkeen näyttämötilaa rajattiin radikaalisti tuomalla näyttämölle kuvan apunäyttämö. Se lyhensi näyttelijöiden välimatkaa toisiinsa ja meihin katsojiin. Kuva © Katri Naukkarinen

Puhetavan etäännyttävää vaikutusta tehostivat esiintymisasut. Kaikilla näyttelijöillä oli päässään vitivalkoinen, pitkähiuksinen blondiperuukki ja yllään täsmälleen samanlaiset vaatteet, vihreä ruutupaita, valkoinen teepaita ja mustat housut. Eroa oli vain jalkineissa.

Roolihenkilöiden tarinat olivat niitä tavallisia ja sellaisina tietysti kaikkein merkityksellisempiä elämän peruskysymyksiä. Äiti kertoi haaveistaan tulla isoäidiksi ja tytär, ettei voi saada lasta. Poika, tarinan minä henkilö hautoi itsemurhaa, tai sitten ei, mutta sitä äiti joka tapauksessa pelkäsi. Joku riiteli ja erosi, joku kuoli ja joku jäi leskeksi. Naapurit kommentoivat. Poika lähti rakastettunsa luota ja katosi.

Ilon ajassa näyteltiin epäilemättä upeasti. Roolien vaativuutta lisäsi se, että esityksen muoto tavallaan erotti puheen ja läsnäolon toisistaan. Etäännyttäviä elementtejä korostettiin vielä näyttelijöiden asemoinnilla. Monessa kohtauksessa osa näyttelijöistä vetäytyi aivan takanäyttämön eteen rakennetun seinän viereen, kauas ja lähes kuulumattomiin, mikä sekin oli tietysti valinta, koska käytössä olivat osamikrofonit.

En tiedä, miten pitkälle Lygre on käsikirjoituksessa määritellyt näytelmän muodon. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin tekijöiden tapa oli todella kiehtova. Silkkaa performanssia oli esimerkiksi kohtaus, jossa kolme näyttelijää teki sisääntulonsa ja myös näyttelivät näyttämölle levitetyn valtavan kankaan alla.

Ilon aika oli ja on esityksen lavastuksen, valot ja puvut suunnitelleen Chrisander Brunin taidonnäyte.

Brunin velhontaidoista valaistuksen suunnittelijana johtui varmasti myös se, etten ainakaan minä voinut missään vaiheessa olla varma siitä, oliko näyttämön peittänyt valtava kangas karmiininpunainen, purppuranvärinen, tai kenties oranssi. Samoin näyttelijöiden metsurinpaitojen väri tuntui vaihtuvan vireästä siniseksi ja taas vihreäksi.

Väliajan jälkeen näyttämötilan mittakaavaa muutettiin radikaalisti. Näyttämölle työnnettiin eräänlainen apunäyttämö, katettu esiintymislava. Tämä tila toi näyttelijät lähelle toisiaan ja lähemmäksi myös meitä katsojia.

*Villin tanssikohtauksen päätteeksi näyttelijät heittäytyivät näyttämölle huohottavien vartaloiden keoksi silittelemään toisiaan. Kuva © Katri Naukkarinen*

Se villi minuutteja kestänyt tanssi tanssittiin tämän apunäyttämön ympärillä. Olen väärä henkilö arvioimaan hurjaa menoa vauhdittaneen teknomusiikin laatua, mutta olen varma, että sen avulla olisi helppo riehua itsensä transsiin jopa ilman bilehuumeita. Näyttelijät käpertyivät tanssin jälkeen yhdeksi huohottavien vartaloiden kasaksi silittämään toisiaan.

Vaikuttavaa oli jo laakerit punaisena käyneen pyörivän näyttämön pyörryttävä liike.

Ilon ajan päräyttävän musiikin on säveltänyt Islaja. Hän myös soitti näyttämöllä laitteella, jota ainakin ennen sanottiin syntikaksi ja lauloi ensimmäisellä jaksolla meille yhden laulun. Digitalisoitunut maailma muuttuu siihen tahtiin, että tällainen vanhus ei enää pysy perässä.

Näytelmän minä, äidinpoika Aksle vakuutti näytelmän lopussa rakastavansa ihmisiä. Samaa vakuuttelivat myös tarinan muut roolihenkilöt. Se oli rakkauden korkeaveisuuta maailmassa, jossa humanismi näyttää jälleen pystyyn kuolleelta käsitteeltä.

Hämäläinen tulkitsee Ilon ajan ydinsanoman myönteisen kautta käsiohjelman kommentissa. Hänestä näytelmässä on poikkeuksellista se, miten siinä suhtaudutaan konfliktiin. Varsinkaan nuori sukupolvi ei Ilon ajassa ole kiinnostunut konfliktista ja vanhojen asioiden kaivelusta, vaikka heille tarjotaan mahdollisuutta siihen. He haluavat keskittyä nykyhetkeen ja ovat kiinnostuneita ennemmin ilon etsimisestä ja ilossa olemisesta kuin menneiden murehtimisesta.

”Ilon aika uskoo ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Asioista voidaan olla eri mieltä, mutta tärkeintä on olla yhdessä ja mennä lämpöä, rakkautta ja iloa kohti.”

Kriittinen katsoja voi tulkita Ilon ajan tematiikan myös toisin. Itse kiteytin omat epäilykseni kysymykseksi, jos ei ole menneisyyttä, voiko olla tulevaisuutta? Elämä on jatkumo, geenien virtaa ajassa. Me kannamme menneisyyttämme mukanamme, tahdoimme tai emme.

Ilon aika

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys teatterin pienellä näyttämöllä 5.9.2024

Käsikirjoitus Arne Lygre

Suomennos Ari-Pekka Lahti

Ohjaaja Tatu Hämäläinen

Lavastus, valo ja pukusuunnittelu, valokuvat Chrisander Brun

Säveltäjä, muusikko Islaja

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Koreografia ja liike Maria Saivosalmi, Tatu Hämäläinen

Rooleissa Rasmus Slätis, Heidi Herala, Mitra Matouf, Rauno Ahonen, Jouko Klemettilä, Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo, Sauli Suonpää

Etiopialainen ystävä on katsojalle vaativa, mutta kärsivälliselle palkitseva teos – Se on matka ihmiskunnan aamuhämäristä eliökunnan hautajaisiin – Se mitä koemme nyt, on koettu tuhannesti aikaisemmin – Uutta on vain katastroofin sokeeraava mittakaava

*Etiopialainen ystävä alkoi Sanna Kekäläisen pitkällä soololla. Kekäläinen veti näyttämöllä perässään suurta ja arvoituksellista, monin säikein sidottua nyyttiä. Kuva © Harri Hinkka*

Esityksen ensimmäisessä kohtauksessa Sanna Kekäläinen veti perässään monin säikein yhteen sidottua suurta nyyttiä. Tuo arvoituksellinen tanssi kuvasi ihmisen osaa evoluution suuressa näytelmässä. Ihmisen aika planeetan biosfäärin historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin painavampi – niin kyllä – taakka.

Etiopialainen ystävä alkoi Kekäläisen hyvin pitkällä soololla. Sille oli perusteensa. Tämän tanssiteoksen draaman kaari ulottui aikaan, jolloin nykyihmiseen johtanut evoluution kehityslinja erosi lopullisesti muiden ihmisapinoiden kehityslinjoista.

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn yhteistyönä syntynyt Etiopialainen ystävä ei ole katsojalle helppo pala. Kekäläisen käsitteellisen taiteen ymmärtäminen vaatii ponnistelua. Kokemus oli sitäkin vaikuttavampi, kun teoksen estetiikka lopulta avautuu oivalluksen kautta.

Kekäläisen pitkä soolo oli niin puhelias, että sitä voisi kuvata myös monologiksi. Ehkä käsikirjoituksen kirjoittanut Kari Hukkila halusi kysyä meiltä, mitä yhteistä on Etiopiasta vuonna 1974 löydetyllä fossiililla ja tämän päivän uutisilla henkensä kaupalla Afrikasta Välimeren yli Eurooppaan pyrkivillä pakolaisilla?

Lucyksi nimetty fossiili löydettiin Hadarin alueelta, joka on kuivaa ja kuuma erämaata. Näin ei kuitenkaan voinut olla silloin, kun tämän etiopialaisen ystävämme, nuoren Australopithecus afarensis neidon elämä päättyi reilut kolme miljoonaa vuotta sitten.

Kekäläisen mukaan ihminen ei laskeutunut alas puusta, vaan metsät menivät pois hänen altaan. Asuinalueet muuttuivat ruohosavanneiksi ja lajin piti sopeutua muutokseen. Sitten savannit muuttuivat autiomaiksi. Näille elinalueen suurille muutoksille oli tuolloin ja on jälleen vain yksi selitys, ilmastomuutos.

Hominidien pitkä vaellus kohti nykyihmistä kertautuu tarinassa Kekäläisen liikekielessä. Hän ryömi ja pystyyn noustuaan painui välillä syvään kyykyyn. Ympäristöä muokkaavien suurten muutosten takana ovat vielä ilmastoakin väkevämmät voimat, jotka pitävän kiviplaneetan sulan magmakerroksen päällä kelluvat litosfäärilautat (mannerlaatat) ikuisessa liikkeessä.

*Kosketus on tassissa voimakas elementti. Sanna Kekäläisen sormien sormet Janne Marja-ahon päälaella oli puhuttelevaa liikekieltä. Kuva © Harri Hinkka*

Näiden jättiläisten liikkeet olivat päättää ihmiskunnan loistavan tulevaisuuden ennen kuin se ehti edes alkaa. Vajaa miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, ehkä massiivinen tulivuorenpurkaus, joka oli koitua lajimme kohtaloksi. Geenitutkijoiden mukaan esi-isiemme populaatio romahti tuolloin vain muutamaan tuhanteen yksilöön. Me olemme tulleet tähän maailmaan myös geneettisesti hyvin kapean puollonkaulan läpi.

Lyyrisempiä sävyjä esitys alkoi saada, kun ryhmän muut tanssijat Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho ja Samuli Roininen tulivat mukaan esitykseen ja esityksen muusikot Esko Grundström, Sara Puljula ja Jussi Tuurna tarttuivat instrumentteihinsa. Tarinan tiukkaa kääröä ryhdyttiin purkamaan auki. Kerältä auki rullatuista muoveista syntyivät maa ja meri.

Kekäläisen ja Marja-ahon dueton liikekieleen ja asetelmiin oli helppo liittää uutiskuvien ohella kulttuuriperintöömme liittyviä ikonisia merkityksiä. Pelastustyöntekijä lohduttaa juuri merestä pelastettua paperitonta etiopialaista pakolaista. Lemminkäisen äiti herättää tuonelan virrasta pelastamansa pojan henkiin. Maan elonkehä, Gaia puhaltaa elämän uuden ihmislajin Aatamiin.

Kosketus on tanssitaiteessa hyvin voimakas elementti ja Kekäläisen sormenpäiden kosketus Marja-ahon päähän veivät minut ajatukseni suoraan erääseen Sikstuksen kappelin kuuluisaan freskoon.

Myös joukkokohtaukset, Eloranta, Kumpuniemi ja Roininen kantamassa hartioillaan tuota suurta, pallomaista kääröä, houkuttelivat minua katsojana antiikin mytologiaan sivuaville harhapoluille. Ehkä ihan syystä. Kekäläisen mukaan suomen sana kuoro juontuu kreikan sanasta khoros tanssi.

Näin meidän mielemme yhä toimii. Esittävään taiteeseen liittyy aina myös elementtejä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta.

Nykyinen kansainvaellus ei ole uutta auringon alla. Antropologien mukaan ihmiset siirtyivät lajin syntisijoilta Afrikasta muille mantereille useana aaltona. Myös syyt, jotka pakottivat ihmiset liikkeelle, olivat todennäköisesti aivan samoja kuin nyt: negatiiviset muutokset omassa elinympäristössä, kilpailevien heimojen vaino ja halua löytää nykyistä parempi ja yltäkylläisempi elinpiiri.

*Ihminen on lajina syntynyt Afrikassa. Keskeiset fossiililöydöt on tehty suuren hautavajoaman alueelta. Kuvan kohtaus ei kaivannut tulkintaa. Kuva (c) Harri Hinkka*

Täysin neitseellisiä, asumattomia mantereita ei esihistoriallisella ajallakaan ollut Etelämannerta lukuun ottamatta. Hätkähdyttävin ero nykyiseen on mittakaavassa. Esihistoriallisella ajalla koko maapallon väestö laskettiin miljoonissa. Miljardin ihmisen raja saavutettiin vasta 200 vuotta sitten ja meidän toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden ihmisten elinaikana maapalon väkiluku on kolminkertaistunut. Meitä on nyt samanaikaisesti elossa yli kahdeksan miljardia yksilöä.

Pakolaisjärjestöjen kirjoissa on noin 200 miljoonaa turvaa etsivää ihmistä. Vuosi vuodelta toistuvat ja yhä paahtavammiksi muuttuvat hellekaudet antavat hyvän syyn olettaa, että lähivuosina yhä suuremmat ihmisjoukot lähtevät liikkeelle. Elinolosuhteet huononevat nopeimmin juuri kaikkein tiheimmin asutuilla alueilla.

Meidän oma perimämme kertoo, ettei luontoäiti ole aina kasvattanut lapsiaan kovin helläkätisesti. Sama äiti maa, maapallon biosfääri on pitänyt meidät kuitenkin lajina hengissä tähän asti. Maapallo on muotoutunut sellaiseksi kuin me sen tunnemme miljardien vuosien aikana elollisten olentojen, maapallon biosfäärin ja maapallon geologisen kivikehän vuorovaikutuksen kautta. Ilmastoa säätelevänä termostaattina on toiminut niin kutsuttu hiilikierto.

Maapallolla on ollut eri geologisina ajanjaksoina myös nykyistä lämpimämpiä kausia. Täysin uutta maapallon historiassa on kuitenkin nyt tapahtuvan muutoksen valtava nopeus, kun maaperään kerrostunutta eloperäistä hiiltä käytetään fossiilisen energian lähteenä. Maapaloon geologisessa ajanlaskussa ja biosfäärin historiassa industrialismin aika on silmänräpäystä lyhyempi, mutta maapallon biodiversiteetin kannalta sitäkin tuhoisampi hetki.

Jussi Tuurnan teosta varten luoma sävyltään surumielinen musiikki toi mieleen kuolinmessun.

Esityksen lopussa Kekäläinen kertoi eläinlajeista, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Lista oli pitkä, mutta ei varmasti kattava, vaan pikemminkin esimerkinomainen. Biologit puhuvat kiihtyvästä luontokadosta maapallon kuudentena lajien joukkosukupuuttona.

Edellisen kerran sukupuuton kuolinkelloja on soitettu tähän tahtiin, kun Jukatanin nimimaalle iskeytyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten asteroidi.

Uusien lajien syntyminen ja vahojen lajien kuoleminen sukupuuttoon elinolosuhteiden muuttuessa on kuulunut elämän kiertokulkuun. Homo sapiens sapiensin käden, tai pitäisikö sanoa kivikirveen jälki näkyi jo esihistoriallisella ajalla faunassa. Suuret maanisäkkään harvenivat tai hävisivät kokonaan. Sukupuuttoon kuolivat myös kaikki muut ihmislajit nykyihmisen vallatessa itselleen elintilaa.

Tekijöiden mukaan Etiopialainen ystävä on ihmisoikeuksista ja ilmastokriisistä kertova absurdi ja humoristinen musiikkiteatteriteos. Kekäläisen mukaan teos yhdistää laajamittaisen käsikirjoituksen, elävän musiikin ja äänisuunnittelun hänen ajatteluunsa liikkeen merkityksestä nykyisenä epävakaana aikana.

Absurdi kieltämättä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi totaalisesti. Todellisuus, jonka keskellä me elämme, on niin ikävä, ettei sitä halua ajatella.

Teos yhdistää monta olemassa olevaa taiteenlajia ja lajityyppiä: nykytanssin, esitystaiteen, musiikin ja kirjallisuuden. Ryhmä tavalle käyttää esityskielenä suomea ja englantia, ei rinnakkain vaan, vaan vuorotellen, en oikein keksinyt perusteita. Lucy ei osannut puhua ja passiton etiopialainen turvapaikanhakija puhuu todennäköisesti jotakin Etiopian neljästä virallisesta kielestä.

Maailman tanssifestivaaleilla kieli varmasti muuttuu kokonaan englanniksi, jos sinne asti päästään.

Eväät siihen on. Hukkilan samaa aihepiiriä käsittelevä, vuonna 2016 ilmestynyt kirja Tuhat ja yksi tuli Yhdysvaltojen markkinoille David Hackstonin englanniksi kääntämänä viime vuonna.

Etiopialainen ystävä

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn esitys Hällä-näyttämöllä 31.8.2024

Rakenne, kokonaisdramaturgia, ohjaus, koreografia, tila Sanna Kekäläinen
Teksti Kari Hukkila
MusiikkiJussi Tuurna
Äänisuunnittelu, lauluJaakko Kulomaa
Valosuunnittelu Sari Mayer

Esiintyjät ja yhteistyö Suvi Eloranta, Sanna Kekäläinen, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho, Samuli Roininen
Muusikot ja yhteistyö Esko Grundström, Sara Puljula, Jussi TuurnaÄänitekniikka & miksausHenri Puolitaival

Oulun teatterin ensemble tanssi kevyin askelin Thomas Mannin tarinan syvään päätyyn – Jo ensimmäinen kohtaus osui novellin temaattiseen ytimeen – Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä

Oulun teatterin Gustav von Aschenbachilla oli Carl Knifin ja Jukka Heinäsen näyttämösovituksessa melkein yhtä monta henkeä kuin kissalla. Meitä on moneksi ja meissä on monta. Kuvassa vasemmalta oikealle Anne Pajunen, Merja Pietilä, Tuula Väänänen, Joose Mikkonen ja Pentti Korhonen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Thomas Mannin luoma kirjailijahahmo Gustav von Aschenbach astuu pöytälampun valaiseman työpöytänsä ääreen. Miestä ahdistaa. Hän potee luomisentuskaa. Mutta ei yksin. Hän tanssii ja hänen kanssaan tanssii neljä muuta rooliasujensa perustella ulkoisesti aivan identtistä Aschenbachia.

Esityksen Oulun teatterille ohjanneen Carl Knifin tapaa lähteä tarinassa liikkeelle oli mykistävän hieno. Upea avaus antoi meille katsojille uuden näkökulman Mannin tarinaan ja Luchino Viscontin novellista ohjaamaan mestarilliseen elokuvaan.

Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä. Tanssitaiteen imaisuvoimaa vain hämmästellä.

Meistä on moneksi, niin sanotaan. Tähän viisauteen kätkeytyy myös se totuus, että meissä on monta. Teatteri on niin ilmiselvästi yhteisön tekemää taidetta, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi. Samat vuorovaikutuksen lait pätevät kuitenkin myös kirjallisuudessa. Tynnyrissä kasvanut poika ei osaa lukea tai kirjoittaa.

Kiinnostavaa oli kysyä, onko myös meidän kykymme kokea taiteellisia elämyksiä, nähdä kauneutta yhteisöllistä? Pienen miettimisen jälkeen tähänkin kysymykseen on vain yksi oikea vastaus. Näin siitä huolimatta, että aivojen dualistinen rakenne ja aivokemia saavat aikaan tunteita ja näkyjä, joita me totta kai pidämme itse täysin ainutlaatuisina.

Oulun teatterin Kuolema Venetsiassa on käsiohjelman mukaan tehty Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta. Jukka Heinäsen ja Knifin näyttämösovitus toteutti tanssiteatterille tyypillistä tyhjän näyttämön estetiikkaa. Roolipukujen epookki on kopioitu suoraan Viscontin elokuvasta yksi yhteen.

Näyttämön takaosaan pystytetyllä seinämällä on funktionaalinen tehtävä. Se toimi hurjalla tahdilla tehtyjen rooliasujen vaihtojen näkösuojana. Toteutus oli toimiva ja sen aikaansaama illuusio niin voimakas, että hämmästyin, kun aplodien aikana näyttämölle niitä vastaanottamaan tuli vain kuusi näyttelijää.

Missä on englantilaisen matkatoimiston virkaili, aseman konnari, hedelmäkauppias, tanssivat tytöt, ne kaikki Aschenbachin kloonit ja kaikki muut?

*Kirjailijan ihastuksen Tadzion roolin tanssi Miika Alatupa kuvassa keskellä. Hänen vasemmalla puolellaan Merja Pietilä ja oikealla Tuula Väänänen ja Anne Pajunen. Kuva © Janne-Pekka Manninen*

Knifin koreografia pyöri ja keinui Pakkahuoneen näyttämöllä kuin tarkkuustyönä tehty ja hyvin rasvattu kone. Kohtausten ajoitukset toimivat sekuntikellon tarkkuudella, vaikka nyt ei tanssittu ensemblen omalla näyttämöllä Oulun teatterissa.

Koreografia oli yhtä hurmaavaan joukkoliikettä. Miika Alatupa on käsiohjelman mukaan tanssija ja Anne Pajunen näyttelijä ja tanssija. Koulutus ja jatkuva harjoittelu näkyivät heidän liikekielessään elastisuutena. Heidän osaamistaan Knif käytti esityksen sooloissa.

Mannin novelli on syystä klassikko, josta on tehty myös libretto Benjamin Brittenin säveltämään oopperaan. Tarina on hyvin jännitteinen. Tyhjän paperin aiheuttama ahdistus ajaa tarinan kirjailijan matkalle. Hän matkustaa laivalla Venetsiaan ja rakastuu siellä palavasti 12-vuotiaaseen poikaan – siis lapseen. Puolaisen perheen poika Tadzio edustaa Aschenbachille täydellisen kauneuden ruumiillistumaa.

Tarinan ytimessä on tietenkin metafora. Tadzio edustaa tarinan Aschenbachille kauneutta, jota hän ei kirjailijana pysty koskaan tavoittamaan. Vielä laivamatkalla hän kuvittelee, että tuuli kääntyy, mutta Venetsiassa seinä tulee vastaan. Knif maalasi ensemblensä kanssa nämä draaman peruskaaret kevyellä siveltimellä fyysisen teatterin liikekielen baletilla.

Sillä seikalla, että tarinan kirjailijan ihastuksen kohteena on puolalaisen perheen poika, eikä kumpikaan saman perheen tyttäristä, on tulkinnan kannalta ehkä merkitystä. Tuskin kuitenkaan siinä mielessä, kuin päältä päin näyttää. Mann oli novellia kirjoittaessaan kolmekymppinen. Novellin Aschenbach on helppo tulkita häntä vanhemmaksi mieheksi. Näin teki ainakin Visconti, joka valitsi elokuvansa pääosaan tuolloin viisikymppisen Dirk Bogarden.

Viemäriltä haisevan Canal Granden kuvottava löyhkä vertautuu Aschenbachin tuntemaan itseinhoon ja kuolema kirii sankarimme kantapäillä kaupungissa puhjenneen koleraepidemian muodossa. Omaa hajuaan ei voi paeta ja tälle viimeiselle hiekkarannalle Aschenbachin elämä päättyy. Toivoa ei enää ole, kun Tadzio lähtee perheensä kanssa pois kylpylästä.

Mannin Kuolema Venetsiassa ilmestyi vuonna 1912. Tuolloin elettiin merkillisiä aikoja. Edellisellä vuosisadalla alkanut ja kukoistanut globalisaatio oli törmännyt protektionismiin ja maailma oli suursodan partaalla. Itse asiassa viime vuosisadan vaihde muistuttaa pelottavassa määrin aikaa, jota me juuri nyt elämme. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustuksen sitaatit olivat perusteltuja.

Viscontin elokuva tuli levitykseen vuonna 1971. Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin elokuviin erikoistuneelle ohjaajalle tarinan aikaan sitova epookki oli epäilemättä itsestään selvä ratkaisu. Kommunistina Visconti edusti oman aikansa edistysuskoa.

Oikea ajankuva on tärkeä elementti kokonaisuudessa. Viime vuosisadan alun Eurooppa oli miesten maailma, jossa asenneilmastoa hallitsi kaksinaismoraaliksi kutusuttu käyttäytymiskoodi. Novellin tarina koleraepidemiasta, jota ei ollut, muistuttaa kovasti meidän aikamme tarinaa ilmastomuutoksesta, jota ei ole.

Kuolema Venetsiassa

Oulun teatterin ja Carl Knif Companyn yhteistuotantona toteutettu esitys Tampereen Teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 10.8.2024

Alkuperäisteos: Thomas Mann
Näyttämösovitus Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta: Jukka Heinänen ja Carl Knif
Ohjaus ja koreografia: Carl Knif
Lavastus ja pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Elina Romppainen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Näyttämöllä: Pentti Korhonen, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Tuula Väänänen, Miika Alatupa, Anne Pajunen