Pelien estetiikka on tullut näyttämölle – Rock/Star vol.1 osoitti, että tanssi on silti yhä yhteisön tekemää taidetta – Tekoäly kuitenkin kehittyy parhaillaan huikeaa vauhtia – Sen vaikutuksia esittävään taiteeseen voi vasta arvailla    

Valokuva ei tee oikeutta Johan Högstenin tanssille ja Erika Rustanovan sen ympärille luomalle virtuaalitodellisuudelle. Hällä-näyttämön katsomosta koettuna esitys oli vaikuttava. Kuva © Kristian Presnel

Tanssinvirtaa festivaalilla torstaina esitetty Rock/Star vol.1 avasi meille katsojille luolansuuta esittävän taiteen tulevaisuuteen. Johan Högsten tanssi siinä yhdessä animoidun kolmiulotteisen hahmon kanssa näyttämön taakse suurelle valkokankaalle heijastetun, digitaalisesti luodun luolaston edessä. Esitys oli sekä vaikuttava että hämmentävä.

Torstain esityksessä Högsten ohjasi, tai pitäisikö sanoa oli vuorovaikutuksessa animoidussa hahmon kanssa ohjaimilla, joita oli kiinnitetty hänen käsiinsä, jalkoihinsa, päähänsä ja ehkä vielä muuallekin kehoon vaateiden alle.

Minun kaltaiseni boomerin tiedot ja kyvyt eivät riitä meidän digitaalista tulevaisuutta koskevien ennusteiden tekemiseen. Siitä olen kuitenkin edelleen vakuuttunut, että esittävän taiteen yhteisöllinen luonne säilyy. Teatteri, tanssi ja performanssi ovat jatkossakin leimallisesti yhteisöjen tekemää taidetta.

Kukaan ei tosin tiedä, tai tuskin edes arvaa, miten hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly vaikuttaa jo lähitulevaisuudessa siihen, miten me todellisuutta miellämme ja ymmärrämme. Varmaa on kuitenkin se, että tekoäly vaikuttaa siihen, miten taidetta tulevaisuudessa tehdään ja miten me taiteen ymmärrämme.

Erika Rustanovan esitystä varten luoma hahmo ja digitalisesti luodun luolamaisen tilan värimaailma toivat mieleen japanilaisen anime-taiteen. Kuva © Erika Rustanova

Rock/Star vol.1 on kolmen nuoren ja lahjakkaan tekijän yhteistyön tulos. Högsten opiskelee Taideyliopiston tanssin koulutusohjelmassa. Esityksen äänimaailman on luonut Henia Nikkilä, joka opiskelee Taideyliopistossa äänisuunnittelua. Ryhmän kolmas jäsen on esityksen konseptin luonut ja sen grafiikan ohjelmoinut Erika Rustamova.

Rustamova on opiskellut Aalto-yliopistossa ja suorittanut siellä master of arts -tukinnon. Rock/Star vol.1 on itse asiassa hänen lopputyönsä näkyvä ja kuuluva osa. Suomennettuna lopputyön nimi Reaaliaikainen liikkeenkaappaus ja pelimoottoriteknologia nykytanssissa kertoo maallikollekin, mistä produktiossa on ollut kysymys.

Rustamovan luoma tanssiva hahmo toi mieleen japanilaisen anime-taiteen ja samaan inspiraation lähteeseen viittasi myös kolmiulotteisen digitaalisen luolaston värimaailma.  

Taideyliopiston verkkosivuilla kolme vuotta sitten julkaistussa haastattelussa Högsten kertoo aloittaneensa katutanssin harrastamisen yhdeksänvuotiaana. Lukiossa syntyi kosketuspintaa näyttämötaiteeseen, nykytanssiin ja balettiin. Taideyliopistoon Högsten valittiin toisella yrittämällä ja sinne nuori mies meni omien sanojensa mukaan opiskelemaan taidetta.

Högstenin tausta katutanssijana näkyi myös torstain esityksessä. Liikekeli oli hyvin voimakasta ja energistä. Animaatio teki esityksestä sadunomaisen. Sen huipennuksessa Högsten nosti ylös ja kohotti päänsä yläpuolelle esitykseen kuuluneen kiven. Animoitu hahmo toisti saman liikkeen. Valoa säteilevä kivi oli avain vapauteen. Platonin varjomaailma vaihtui huikean avariksi näkymiksi.

Äänitaiteilija Nikkilän nimi käy varmasti jatkossa tutuksi myös teatterin puolella. Hän on ollut mukana muun muassa Nätyn ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, useita näytelmiä kevään aikana tuottaneessa yhteistyöproduktiossa. Nikkilä teki äänisuunnitelman SpaceX-nimiseen näytelmään. Pirkanmaalaiselle yleisölle tuttu saattaa olla ainakin saman yhteistyön tuottama, huhtikuussa Tampereen Työväen Teatterissa esitetty Tiikeriooppera.

Rock/Star vol.1

Koreografia, tanssi: Johan Högsten

Konsepti, luova teknologia: Erika Rustamova

Äänisuunnittelu: Henia Nikkilä

Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä – Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha yrittää järjellä käsittää – Tanssivirtaa festivaalin Go Strange oli silmiä avaava kokemus  

Tanssijat aloittivat esityksen kasvot peitettynä. Kasvojen peittäminen korosti esityksen yhteisöllistä luonnetta. Toki sen saattoi tulkita myös toisin. Hällä-näyttämön esityksessä tamburiini peitti Jacqueline Aylwardin kasvoja. Kuvan oranssiin painitrikooseen oli esityksessä pukeutunut Jesse Ojajärvi. Kuva © Ljubica Blagojević

Perjantaina Tanssivirtaa festivaalilla esitetty Bunch of Scrumps Collectiven Go Strange oli nimensä mukaisesti outo juttu. Esityksessä liikekielen koomisuus ja sanottavan vakavuus muodostivat voimakkaan kontrastin. Toinen toistaa hullunkurisemmat kohtaukset muistuttivat peuhaavien lasten leikkiä.

Hymy katsomossa hyytyi kuitenkin nopeasti, kun tajusi mitä tekijät halusivat sanoa. Meitä ei yhdistä toisiimme vain sosiaalisten suhteiden verkko, vaan yhteinen typeryys. Huikea loppukohtaus toi mieleen suomalaisen sanalaskun, jossa kiivetään pylly edellä puuhun. Puuhun ei sillä pelillä pääse. Sen sijaan uitamme kohta peräpäätämme siinä tulisessa järvessä, jolla meitä Ilmestyskirjassa uhkaillaan.

Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä. Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha järjellä selittää.  

Tanssijat astuivat näyttämölle viritettyjen rumpujen ääreen sokkoina. Jesse Ojajärven kasvoja peitti pyöräilykypärä, jonka eteen oli vielä viritetty aurinkolasit. Jacqueline Aylwardin kasvoilla oli ne kokonaan peittävä tamburiini. Iiris Hildénin silmien eteen oli viritetty niskan takaa kulkevalla nauhalla tötterö, jonka laadusta ei oikein päässyt perille.

Meitä tanssijoiden erikoisia asuja ja naamioita ihmetelleitä heräteltiin esityksen outoon todellisuuteen ensin triangelin heleällä kilahtelulla, sitten alkoivat näyttämön reunaan sijoitetut rummut paukkua.

Aylwardin, Ojajärven ja Maja Kalafatićin kollektiivisesti suunnittelemassa koreografiassa korostuivat fyysiset kontaktit. Välillä tanssijat suorastaan kierivät yhtenä keränä näyttämöllä. Tekijöiden mukaan teoksessa tutkitaan kokemuksia, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudoilta. Esitys käytti liikettä, ääntä ja intentiota ponnahduslautoina muuttuneisiin olosuhteisiin.

Ja aikuisten oikeasti hullunkurinen on tietenkin absurdia.

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmassa todetaan, että teoksen läpi on läsnä ihmisten identiteettiä laajentava representaatio, leikki. Totta kai on, juuri sitähän taide on.

Useissa kohtauksissa liikekieli yhdistyi vahvaan fyysiseen kontaktiin. Esitys oli täynnä absurdia komiikkaa. Välillä tanssijat pyörivät yhtenä hullunkurisena kehänä näyttämöllä. Kuva © Ljubica Blagojević

Katsojana ei voi kuitenkaan ohittaa sitä, miten esitys alkoi silmät sidottuna ja miten se päättyi, kun tanssijat konttasivat toisiinsa liimautuneina takapuolet pystyssä ulos koko teatterista. Mieleen painuivat myös kaikki ne pienet eleet, esimerkiksi sormien havina, joka kuvasi sitä sadetta, jota ei enää koskaan tule.

Tänään on tietenkin helppo löytää teoksesta kuin teoksesta maailmanlopun meininkiä. Se johtuu varmasti siitä, että meitä ympäröivästä todellisuudesta löytää tätä meininkiä vielä varmemmin, jos vain uskaltaa avata silmänsä ja ymmärtää, miten asiat ovat. Mitä esimerkiksi tapahtuu maailman ruuantuotannolle, kun keinokasteluun käytetty fossiilinen vesi loppuu ja porakaivot ehtyvät?  

Kasvojen peittämiselle esityksen alussa löytyy toki myös esteettinen selitys. Se korosti kolmen tanssijan yhdessä alusta loppuun suunnitteleman ja toteuttaman teoksen kollektiivista luonnetta. Valokuvista ja videoista näkee myös, että ryhmän jäsenet vaihtavat keskenään näyttäviä ja outoja esiintymisasujaan esityksestä toiseen.  

Tanssivirtaa festivaalin esityksessä Kalafatićin tilalla tanssinut Hildén on suorittanut tanssijan perustutkinnon Tampereen konservatoriossa vuonna 2017. Kiteeltä maailmalle lähtenyt Ojajärvi tunnetaan myös lahjakkaana jazzmuusikkona. Australialainen Aylward  valmistui tanssijaksi Melbournen yliopistosta vuonna 2016.     

Go Strange

Bunch of Scrumps Collektiven esitys Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-salissa 24.5.2024

Konsepti ja koreografia: Jacqueline Aylward, Maja Kalafatić, Jesse Ojajärvi

Esiintyjät: Jacqueline Aylward, Iiris Hildén, Jesse Ojajärvi

Tekninen apu ja video: Ivan Mihailković

Videoeditointi: Matej Kalafatić

Sävellys (Kesäjärven valssi): Pentti Ojajärvi

Esittäjät: Pentti Ojajärvi, Joonas Ojajärvi

Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Čiča Mičino Pozorište Belgrad, Dom kulture Studentski grad Belgrad, Helsingin keskuskirjasto Oodi, Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto, Kulturanova Novi Sad, Sovintola Kesälahti.

Iria Arenas haastoi tiedolla ja huumorilla naisen kehoa koskevat ajatusjumimme – Édouard Manet teki saman 1800-luvun patriarkaatille maalamalla näköisen alastonkuvan Victorine Meurentista   

Iria Arenas kuvasi omalla kehollaan taidehistorian kuuluisia naisfiguureja. Tizianin renessanssiajan uhkean Urbinon Venuksen jakopäässä divaanilla lepää pieni koira. Édouard Manet’n kuuluisa, maalaustaiteen 1800-luvulle tuonut Olympia on mestarillinen sitaatti Tizianin maalauksesta. Kuva © Karl Heinz Mierke   

Performanssi on esittävän taiteen laji, jonka juuret ovat kuvataiteessa. Tanssivirtaa festivaaleilla torstaina esitetty tanssija Iria Arenasin ja koreografi Aura Antikaisen tanssiesitys check yuor body at the door alkoi performanssina. Arenas kuvasi omalla vartalollaan millaista kehonkuvaa kuvataiteilijat ovat eri aikoina naisesta luoneet ja hän teki sen samassa asussa, jollaisessa taiteilijoiden alastonmallit on aikoinaan poseeranneet.

Tarkastelussa suurennuslasin alla oli Édouard Manet’n kuuluisa alastontutkielma Olympia. Käsiohjelmassa tekijät lähtevät liikkeelle kysymyksestä, miten taidehistoria on muokannut nykyajan käsityksiä sukupuoli-identiteetistä ja kehonkuvasta länsimaisissa kulttuureissa? Tekijöiden mukaan Manet haastoi maalauksellaan 1800-luvun normit kuvaamalla alastonta ihmiskehoa autenttisesti.

Teoksen ytimessä on tekijöiden mukaan eri suunnilta tulevien vaikutteiden risteys, jossa heidän ajatuksensa taidehistoriasta, transsukupuolisuustutkimuksesta ja nykyaikaisen esitystaiteesta kohtaavat.

Käsiohjelman vaikeita termejä sisältävä kapulakielinen selvitys teoksen sisällöstä ja tarkoituksesta ei ulottunut näyttämölle asti. Aiheita käsiteltiin tekijöiden lupausten mukaisesti huumorilla ja toki myös esityksen pukukoodin vaatimalla pieteetillä. Näyttämöllä Arenas oli herkkä, valloittava ja voimauttavan energinen hahmo, kun hän alkoi tanssia esityksen loppupuolella.

Taidehistorian ansaintuntijana Arenas myös kertoi havainnoistaan, jotka liittyivät maalauksiin, joita hän omalla kehollaan varioi. Minulta tämä informaatio jäi kuitenkin korkean kuulokynnyksen taakse.  

Olympia maalauksen mallina divaanilla maannut Victorine Meurent on hyvä valinta tarkastelun kohteeksi, kun halutaan taideanalyysillä kannustaa juhlimaan yksilöllisyyttä ilman yhteiskunnallisia normeja. Monilahjakas Meurent oli itse paitsi taidemaalari, myös laulaja ja tanssija. Miehisen katseen passiivista uhria hänestä on vaikea tehdä edes alastonmaalauksella.

Toki Manet’n maalauksen aiheuttama skandaali paljasti räikeässä valossa 1800-luvun patriarkaalisen yhteiskunnan kammottavan kaksinaismoraalin ja naisten alisteisen aseman. Maurent leimattiin ajan taidekritiikeissä kurtisaaniksi, joka altistaa myös taidenäyttelyn yleisön prostituutiolle katsomalla maalauksessa suoraan kohti.

Esityksen alussa meille jaettiin värituloste Manet’n maalauksesta. Maalaus on itse asiassa hätkäyttävä. Kuvassa maalauksen alastonmalli näytti vielä kasvuiässä olevalta lapselta. Kun Manet maalasi kuuluisan taulunsa vuonna 1863, Meurent oli 18-vuotias. Vaikutelma teinistä syntyy maalauksen mallin kehon mittasuhteista. Meurent oli jopa 1800-luvun keskimitoilla arvioituna poikkeuksellisen pienikokoinen nainen.

Ehkä myös Manet halusi muistuttaa näistä poikkeuksellisista mittasuhteista maalaamalla kuvaan mukaan kukkakimpun sekä mustan kissan divaanille, jolla Meurent maalauksessa lepää.

Olympia on taideteoksena sitaatti. Manet kommentoi siinä Tizianin reilut 300 vuotta aikaisemmin maalaamaa maalausta Urbinon Venus. Myös Tizianin mallina on tuolloin ollut hyvin nuori tyttö, mutta hänen vartalonsa mittasuhteet ovat erilaiset ja hänen vartalonsa muotoihin on maalattu renessanssiajan rehevyyttä.

Arenasin cv:stä voi lukea, että hän on opiskellut Turun yliopistossa transsukupuolisuustutkimusta. Itse esityksestä ei minun osaamisellani löytynyt teoksen tekijöiden kuvaaman risteysaseman kolmatta raidetta. Se on tietenkin varmaa, että transihmisiä on aina elänyt keskuudessamme ja yhtä varmasti heitä on kuvattu myös taiteen keinoin. Näin jo siksi, että merkittävä osa lahjakkaista taiteilijoista on kautta aikojen kuulunut johonkin seksuaaliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että esityksellä on sama nimi kuin house-tyylistä 90-luvulla tehdyllä dokumenttielokuvalla. Itse lause lienee house-skenen sisäpiirijuttu. En osaa tulkita sitä. Katutanssikeskus Saiffan kotisivuilla Arenas kertoo aloittaneensa hip hopin ja housen tanssimisen Madridissa vuonna 2008. Hän on ollut mukana myös street dancen Espanjan mestaruuskilpailuissa ja tanssinut useiden tanssiteattereiden kokoonpanoissa.

Espanjalaisella Arenasilla on akateeminen loppututkinto paitis tanssitaiteesta myös kuvataiteesta. Antikaisen tie vei Sibelius lukiosta Saksaan, jossa hän opiskeli nykytanssia. Hän määrittelee kotisivuillaan itsensä vapaaksi liike- ja tanssitaiteilijaksi. Molemmat asuvat nykyisin ymmärtääkseni Saksassa.  

check your body at the door

Iria Arenasin performanssi Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-näyttämöllä 23.4.2024

Konsepti, esiintyminen, valosuunnittelu: Iria Arenas

Koreografia, yhteistyö: Aura Antikainen

Taivallus julisti Nadja Pärssisen tanssissa haltioitumisen ilosanomaa – Harmaa maailma puhkeaa väreihin, kun ruumis ja mieli ovat yhtä – Koreografiassa säväytti tuntoaistiin perustuva haptinen liike     

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmaan painettu kuva on promokuva Nadja Pärssisestä ja esityksestä, joka tuolloin oli nimeltään Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan. Kuva on ottelu Liisa Pentti + Co -residenssissä Helsingissä. Kuva © Ingrid Andre & Gabriele Goria.

Taivallus puhukoon ja nyt taivallus on puhunut. Usein ne kaikkein yksinkertaisimmat selitykset ovat parhaita. Nadja Pärssisen tanssima teos kertoi haltioitumisesta, siitä pään pilviin asti nostavasta tunteesta, kun keho ja mieli ovat yhtä.

Tanssinvirtaa festivaalilla tätä sooloa esitettiin keskiviikkona nimellä Taivallus puhukoon. Teoksen vaihtelevat nimet kertovat, että Pärssisen Wanderlust– projektin tuottama teos on syntynyt pitkällisten kehoa ja sen liikkeiden olemusta koskevien pohdintojen ja kokeneen koreografin ja tanssijan kokeilujen kautta. Taustalla ovat taiteilijan syvälliset filosofiset ajatukset elämästä ja todellisuuden luonteesta. Elämä on liikettä.

Tämä pitkän tutkimusretken merkkipaaluja ovat epäilemättä esimerkiksi Pärssisen ja Anna Venäläisen yhdessä kymmenen vuotta sitten toteuttama Taivaltajat (Wanderer). Saman vuonna Pärssinen tanssi myös Linda Kuhan konseptissa Oodi jaloille.

Taivallus puhukoon alkoi suurelle valkokankaalle heijastetulla videolla, joka kuvasi jylhää vuoristomaisemaa. Kohta Pärssinen astui lavalle ja aloitti tanssinsa. Pään ympärille kietaistu syvänsininen vaate teki hänen alastomasta vartalostaan anonyymin. Näyttämökuvassa liikekieli kertautui hänen varjossaan, joka tanssi videon kuvaaman maiseman päällä.

Tämän ensimmäisen jakson noin puolivälissä maisemaa kuvaava video päättyi kuviin, joissa näkyivät vuoripolkua kulkevan vaeltajan jalat. Siten videokuva päättyi. Jakson huipennuksessa Pärssinen riisui vaelluskengät jaloistaan ja päänsä peittäneen vaateen. Keho ja mieli oivat yhtä. Kehon kieli ja ilmeet kertoivat ilosta.

Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan -esityksen esityskuva on otettu LakeStudio Berlin -residenssissä. Kuva © Maria Kousi

Tätä kulminaatiopistettä seurasi vielä toinen jakso, hurjalla voimalla ja energialla toteutettu tanssi. Sen yhteydessä näytetty video kertoi Pärssisen vaellusretkestä Norjan Trolltungassa. Mielen ja kehon täydellinen balanssi syntyi 12 tunnin vaelluksella, jossa rasitusta lisäsivät suuret korkeuserot. Esityksen päättänyt hurja energianpurkaus todisti myös meille katsojille, miten voimaannuttava tällainen kokemus on ollut.

Pärssiselle Wanderlust merkitsee sanatarkan käännöksen ohella myös kaipuuta kaukaiseen paikkaan. Videossa kuvatun Trolltungan vaelluksen Pärssinen teki vuonna 2020. Blogissaan hän kertoo, miten hän työsti vaeltamisesta ja siihen liittyvästä halusta kertovaa projektia työskennellessään LakeStudio Berlin -residenssissä. Hän löysi läheltä studiota pienen kukkulan. Hän alkoi harjoitella tuon kukkulan yli kävelemistä silmät kiinni. Kehon kokemat mittasuhteet ja tunne itseä ympäröivästä maailmasta muuttuivat, kun niihin ei ollut katsekontaktia.

 ”Samaan aikaan kehossani tuntui paljon yksityiskohtaista ja tärisevää liikettä. Päätin kutsua tätä liikettä haptiseksi liikkeeksi”, Pärssinen kirjoittaa.

Haptisella hahmotuksella ja tuntopalautteella tarkoitetaan meidän kykyämme hahmottaa omaa kehoamme ja ympäristöämme tuntoaistin avulla. Myös sokea ja kuuro filosofi voi vakuuttaa – tämä on minun oikea käsivarteni, olen varma siitä!

Pärssisen tanssin alussa päänsä ympärille kietomalla vaatteella on siis selityksensä. Itselläni tanssijan alastomuus toi mieleen ne antiikin esteettiset ihanteet, jotka ovat kulkeneet ja säilyneet monien mutkien kautta meidän päiviimme asti. Meidän kehossamme tapahtuu sisäisiä ja ulkoisia muutoksia. Tarkoituksenmukaisuudesta, liikkeestä lähtevä esteettinen kauneus on kuitenkin jotakin pysyvää. Esitys haastoi meidän pohtimaan kysymystä ruumiillisuudesta.

Esityksen äänissuunnittelun on tehnyt äänitaiteilija Ruby Rose ja valosuunnittelun Mia Jalerva. Upeita Norjan vuoristomaisemia lintuperspektiivistä kuvanneen kuvaajan nimeä ei käsiohjelmassa mainita. Pärssinen oli ottanut myös esitykseen mukaan kohtauksen, jossa hän lennätti pientä droonia näyttämön ja myös meidän katsojien yllä. Hän lienee siis, mitä kuvaajaan tulee, ainakin epäilyksen alainen.

Trolltunga on yksi Norjan kuuluisimmista ja suosituimmista nähtävyyksistä. Nimensä alue on saanut hurjasta kielekkeestä, joka työntyy ulos vuorenkyljestä 700 metrin korkeudella alla häämöttävän vuonon yläpuolelle. Vaeltajien ohella Trolltungalla ovat käyneet ottamassa adrenaliinilöylyjä ja dopamiinikylpyjä base-hyppääjät.   

Taivallus puhukoon

Nadja Pärssisen soolotanssi Tanssivirtaa festivaaleilla Hällä-näyttämöllä 22.5.2024

Koreografia, tanssi: Nadja Pärssinen

Äänisuunnittelu: Ruby Rose

Valosuunnittelu: Mia Jalerva

Tanssivirtaa festivaali alkoi huikean hienolla esityksellä – Flowers also cry herätti ajatukset ja kävi tunteisiin – Sen konseptin luonut Anastasia Krasnoshchoka on huippulahjakas koreografi ja tanssija

Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Näyttämöllä tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Kuva © Eva T. Anker

Nykytanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto. Assosiaatioita ja tunnereaktioita herättävä tanssi on myös mahdollisuus käsitellä taiteen keinoin poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Näin kirjoittaa koreografi Anastasia Krasnoshchoka kotisivulla ja on oikeassa. Ilmeet ja eleet eivät valehtele.

”Rakastan valloittavien ilmapiirien luomista ja voimakkaiden tunteiden herättämistä. Pidän improvisaatiota tärkeänä elementtinä teoksessa, jonka avulla voi luoda spontaaneja ja autenttisia liikeitä. Lisäksi uskon vakaasti tanssin kielen käyttämiseen tärkeiden yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten käsittelyssä”, Krasnoshchoka kirjoittaa.

Tanssivirtaa festivaalin tiistaina aloittanut Krasnoshchokan ja ryhmän tanssijoiden luoma Flowers also cry oli häikäisevän upea näyttö nykytanssin voimasta. Teos perustuu ukrainalaisten naisten kokemuksiin sodasta. Tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Krasnoshchoka omassa soolossaan kuvasi raiskatun naisen kokemaa häpeää ja tuskaa, oli melkein pakko itkeä niiden kukkien tavoin.

Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Pitkä ja viipyilevä aloitus kertoi heräämisestä sodan todellisuuteen. Tanssijat makasivat liikkumatta puoliksi pimennetyllä näyttämöllä. Taustalla kuuluva voimistuva kohina kertoi omaa tarinaansa. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa helmikuussa 2022 sota Itä-Ukrainassa oli jatkunut jo kahdeksan vuotta.

Alun säikähdys ja epätoivo muuttuivat kohtaus kohtaukselta päättäväisyydeksi. Oivaltava ja voimauttava oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijat marssivat näyttämön poikki sotilaalliselta näyttävässä muodostelmassa. Mukana oli toki myös kohtaus, joka selvästi heijasteli sitä äärimmäistä väsymystä, jota nyt osissa Ukrainaa jo kymmenen vuotta kestänyt sota on aiheuttanut. Joukkokohtausten sarja päättyi upeaan finaaliin, jossa tanssijat näyttivät, miten Ukrainaa rakennetaan tulevaisuutta varten. Siinä Ukrainasta tuli demokratian ja vapauden pysyvä tukipilari, linnoitus vartiotorneineen.

Teoksessa oli mukana kaksi sooloa, jota molemmat olivat yhtä sydäntä särkeviä. Sen toisen soolon tanssi virolainen Maria Solei Järvet. Tämän soolo sanoma oli se, että lapsi on lapsi sodankin keskellä. Järvetin lapsi ryömi esiin pommisuojasta raunioiden keskellä ja leikki, hyppäsi ruutua ja purki sitä luovaa energiaa, joka on lapsille ominaista. Järkyttäväksi soolon teki se, että tämä lapsi äkkiä vain katosi kesken leikkiensä.

Näin kuolema tulee Ukrainan taivaalta. Henkiin jääneiden osalta ensimmäinen merkki ohjuksen iskusta on tärykalvotpuhkova ja kuuloluut pirstova paineisku. Kauempana olevat kuulevat ensin valtavan jyrähdyksen vasta sitten kuuluu monikertaisella äänennopeudella lentäneen ohjuksen ujellus.

Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetto oli koskettava ja todella kaunis. Kuva © Eva T. Anker

Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetossa toinen nainen lohdutti ja tuki surun murtamaa sisartaan. Ehkä Toiviaisen tanssissa esittämä nainen oli juuri lapsensa menettänyt äiti tai sodassa katuneen miehen vaimo. Tuo duetto oli hyvin koskettava ja todella kaunis.

Kotisivullaan Krasnoshchoka kertoo aloittaneensa tanssiharrastuksen Ukrainassa seisemänvuotiaana. Lapsena hän tanssi kansantanssia. Lukioikäisenä mukaan tulivan salitanssi ja erityisen kiinnostuksen kohteena tango. Tanssista tuli hänen ammattinsa vasta Tanskassa. Kööpenhaminan nykytanssikoulussa (Copenhagen Contemporary Dance School) hän aloitti tanssiopinnot vuonna 2019. Sitä ennen hän suoritti kaksi vuotta CCDS:n opintoihin valmentavia tanssiopintoja Sceneindgangen tanssistudiossa.

Tavallaan Krasnoshchokan oma elämäntarina liittyy suoraan Lowers also cry -tassiteoksen teemoihin. Huippulahjakkaalla Krasnoshchokalla on myös fyysikon koulutus. Hän valmistui Ukrainassa fotoniikan maisteriksi ja muutti sen jälkeen Tanskaan aloittaakseen alan tohtorikoulutuksen Tanskan teknillisessä yliopistossa.

Jo lukioaikana Krasnoshchoka teki omia koreografioita ja yliopistossa opiskellessaan hän suunnitteli esityksiä erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Hän ei silti tehnyt tanssista itselleen Ukrainassa ammattia. Verkkosivullaan Krasnoshchoka kertoo, että syynä mutkikkaaseen polkuun kutsumusammattiin olivat ne valtavat rajoitukset, joita Ukrainassa oli tanssikoulutuksen ja työmahdollisuuksien suhteen.

Tsaarin Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri pyrkivät systemaattisesti tukahduttamaan ja lopulta tuhoamaan ukrainan kielen ja ukranailaisen kulttuurin. Samaan pyrkii jälleen Putinin hallitseman Venäjän hyökkäyssota. Tunnen toki huonosti vuonna 1991 uudelleen itsenäistyneen Ukrainan kulttuuria, mutta olen varma, että vuosikymmeniä ja vuosisatoja kestäneellä venäläisten harjoittamalla venäläistämispolitiikalla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Krasnoshchokasta ei tullut maailmanluokan tanssijaa ja koreografia jo Ukrainassa.

Flowers also cry kantaesitettiin Kööpenhaminassa vuonna 2023. Sen ja muiden loppuunmyytyjen esitysten lipputulot lahjoitettiin tuolloin Ukrainalle ja samaa perinnettä jatkoi myös Tanssivirtaa festivaali tiistaina.

Teoksen luomista ovat tukeneet taloudellisesti Tanskan esittävien taiteilijoiden liitto, William Demant Fonder, Augustinus Fonden, Tanskan ukrainalaisten yhdistys ja Tanskan ihmisoikeuskomissio (Dansk Helsinki Commission for Human Rights).

Flowers also cry

Tanssivirtaa festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 21.5.2024

Ohjaus ja konsepti: Anastasia Krasnoshchoka

Koreografia: Anastasia Krosnoshchoka yhteistyössä tanssijoiden kanssa

Äänisuunnittelu: Karl Chueiri Heding

Esiintyjät: Anastasia Krasnoshchoka, Anette Toiviainen, Natalie Cox, Maria Solei Järvet, Kim Strobel

Epämuodostunut helmi oli vangitsevan hitauden ja epätäydellisyydessä piilevän kauneuden maalauksellinen ylistys – Susumu Yokotan musiikki ja Marguerite Durasin tekstit toivat näyttämölle elämän alkukodin, majesteettisen, vihreän meren

Tanssijoiden esiintymisasujen värit oli tarkkaan harkittuja. Pirje Mykkäsen esityskuvassa hallisteva väri on kevään tai meren vihreä. Kuva © Pirje Mykkänen/Kansallisgalleria

Piti kysyä jälleen kerran itseltään, miten pitkälle konteksti määrittelee taiteen. Koreografi Liisa Pentin ympärille koottu ensemble esitti tanssiteoksen Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle kantaesitettiin nykytaidemuseo Kiasman Kiasma-teatterissa.

Alun äärimmäisen hidas liike, pukusuunnittelusta vastanneen Siru Kososen tanssijoiden esiintymisasuissa käyttämä, ilmeisen harkittu väriskaala ja hiljaisuus veivät assosiaatiot maalaustaiteeseen. Tämä on kuva, tämä on maalausta jäljittelevä performanssi.  

Tänä vuonna kevät antoi odottaa itseään. Noin kuvainnollisessa mielessä vähintään yhtä verkkaisesti luonto heräsi uuteen kevääseen perjantai-iltana Kiasma-teatterin näyttämöllä. Esityksen alussa kaikki viisi tanssijaa lepäsivät liikkumatta näyttämöllä. Kevät alkoi versota yhden tanssijan lähes huomaamattomasta kädenliikkeestä. Sitten liike eteni vähitellen. Yhä uusia versoja alkoi nousta sulavan lumen alta.

Liikkeiden vaikuttavaa hitautta kuvaa hyvin se, että ensimmäinen tanssija oli siitä asennosta, josta tanssin liike perinteisesti aloitetaan, jaloillaan vasta 20 minuuttia tanssin alkamisen jälkeen. Tämä tuli tarkistettua kelloa vilkaisemalla.

Alun mielikuva hiljaisuudesta oli tavallaan harha-aistimus. Liisa Pentti kertoo teoksen käsiohjelmassa, että esitys on saanut innoituksensa japanilaisen säveltäjän Susumu Yokotan albumista Baroque. Ensimmäisen tanssin aikana sen taustalla soi Yokotan albumin ensimmäinen raita Deformed Pearl, josta myös tanssiteos on saanut suomenkielisen nimensä. Tuolla ääniraidalla huokaili ja lauloi rummun tai rumpukoneen tahdittamana äänimaisema, joka toi mieleen meren ja sen rantakallioita huuhtovat aallot.

Käsiohjelmassa Pentti haastoi meidät katsojat kysymyksillä tanssitaiteen perimmäisestä luonteesta? Miten kehon, tanssin ja ajattelun väliset suhteet ilmenevät? Miten luodaan perinteisestä narratiivista vapaata koreografiaa?

Minusta ensimmäisen tanssin maalauksellisuus oli yksi vastaus teoksen konseptin, koreografian ja ohjauksen tehneen Pentin tekemiin kysymyksiin. Ehkä tässä nyt rohkenee käyttää sitä vanhaa kliseeksi kulunutta anekdoottia, jossa maalauksesta etsitään maiseman sielua. Etsin tässä ajatusta siitä, että Pentin koreografiassa ihminen, tanssija ei ole katseen kohde, vaan osa kokonaisuutta, osa luontoa.

Tanssi on tyypillisesti tyhjän tilan taidetta, jossa tanssijat luovat läsnäolollaan vartaloidensa liikkeillä ja ilmeillään teoksen todellisuuden. Fyysiseltä olemukseltaan poikkeuksellisen kauniit ihmiset korostavat liikkeillään tahtomattaankin omaa inhimillistä kauneuttaan. Tanssi nostaa ihmisen helposti jalustalle.

Täydellisyyden tavoittelussa piilee ansa. Ehkä siihen Pentti ja hänen tanssijansa haluavat myös viitata teoksensa nimellä. Täydellisyys merkitsee umpikujaa, jonkin kehityslinja päätepistettä, josta ei enää ole ulospääsyä. Voi olla, että me haemme omista ja toisen ihmisten kasvoista symmetriaa, mutta luonnon kauneus on toisenlaista.

Evoluution kannalta ihminen edustaa lajina erään kehityspolun päätepistettä, geneettistä umpikujaa, josta ei ole enää ulospääsyä. Emme ole luomakunnan kruunuja, mutta helmiä kuitenkin joskin tavalla tai toisella epämuodostuneita helmiä.

Hitaasti edenneen kevään jälkeen katse kohdistettiin lyhyissä duetoissa jälleen ihmiseen. Katseen kohteen ja katsojan rooleja korostettiin siten, että kahden tanssijan tanssiessa muut kolme tanssijaa seurasivat katseillaan esitystä katsomosta ja näyttämön takaosasta käsin.

Näihin tansseihin liittyi myös käsiohjelmassa mainittu video Vancouver, jossa Duras lukee ääneen hänen alter egonsa Aurélia Steinerin tekstiä. Runollisen kauniilta kuulostava ja sisällöltään karu teksti jäi minulta kuitenkin kielimuurin taakse.

Duras kirjoittaa romaaneissaan vahvoista ja urallaan menestyneistä naisista, joilla on vaikeuksia kiinnittyä yhteisöön ja solmia läheisiä ihmissuhteita. Aurélia Steiner on Durasin teksteissä siirtymän, surun ja trauman hahmo. Vaihtuvina pareina tanssineiden tanssijoiden liikekieli kuvasti minusta samoja teemoja, ikävystymistä, etäisyyttä ja vaikeuksia saada kosketusta toiseen ihmiseen.

Käsiohjelman välistä löytyi Kristiina Haatajan kääntämä katkelma Durasin elokuvakäsikirjoituksesta Le Navire Night et auteres text.   

”Minun edessäni syntyy väri, hyvin intensiivinen, vihreä, se peittää osan merestä, se vangitse merestä paljon itseensä, kokonaisen meren, mutta pienemmän, meren meren kaikkeudessa.”

Epämuodostunut helmi- tansseja keväälle ja hiljaisuudelle

Liisa Pentti +Co & rendezvous ryhmän esitys Kiasma-teatterissa 3.5.2024

Konsepti, koreografia ja ohjaus: Liisa Pentti

Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen

Valosuunnittelu: Ina Niemelä

Pukusuunnittelu: Siru Kosonen

Valokuvaus: Pirje Mykkänen

Video: Marguerite Duras

Tanssijat: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Anna Mustonen, Maija Mustonen, Anna Torkkel  

I address you haastoi meidät ymmärtämään – Carl Knifin ilmaisuvoimainen esitys kertoi yksilön kasvutarinan kautta homojen asemasta yhteisöjen jäseninä ennen ja nyt – Vuosisatoja kestänyt vaino on jättänyt myös jälkensä   

Carl Knif aloitti tanssinsa kasvoillaan naamio. Hänen yllään oli takki ja housut, joiden värit ja pilkut toivat mieleen maastopuvun, joka tekee kantajansa urbaanissa betoniviidakossa näkymättömäksi. Kuva © Yoshi Omori/Carl Knif Company

Me kasvamme ihmisiksi yhteisön jäseninä. Muistoissa tämä vuorovaikutus ylettyy sukupolvien yli. Tähän viittaa Carl Knifin sooloteoksen hyvin haastava nimi I address you. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten vuosisataoja kestänyt syrjintä ei ole jättänyt muistijälkiä vain tämän vaino uhreihin, vaan myös meihin, jotka olemme syrjimällä tai vaikenemalla osallistuneet tähän raakuuteen. Tämä tosiasia haastaa syvälliseen keskusteluun.

Taide antaa meille myös väylän käydä tätä keskustelua. Sooloteoksessaan Knif kertasi näitä yli sukupolvien yltäviä muistoja ja peilasi niitä omaan elämäänsä. Näin syntyi hyvin ilmaisuvoimainen teos. Knifin voimakas liikekieli ja runollisen kaunis puhuttu kieli muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden.       

Tanssin talon Pannuhallin näyttämön takaseinään oli heijastettu suuri oranssinvärinen kolmio. Kun Knif liitti sen viereen historiallisen kuvan, minä muistin. Näin homoseksuaalit merkittiin natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä. He kantoivat raidallisessa vanginpuvussaan tunnisteena oranssia kolmiota.

Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten vuosisatoja kestänyt syrjintä ja vaino huipentui homomiesten systemaattiseen tappamiseen natsi-Saksan tuhoamisleireillä. Eikä tämä vainoa ole vieläkään loppunut. Yhä on olemassa maita, joissa homoseksuaalisista teoista voi saada kuolemantuomion.

Knif aloitti tanssinsa kasvoillaan naamio. Hänen yllään oli takki ja housut, joiden värit ja pilkut toivat mieleen maastopuvun, joka tekee kantajansa urbaanissa ympäristössä näkymättömäksi.

Sateenkaari-imiset alkoivat toden teolla kamppailla omien oikeuksiensa puolesta toisen maailmansodan jälkeen. LGBT-yhteisöt alkoivat järjestäytyä. Suomessa ensimmäinen yhdistys Toisen säteen ryhmä perustettiin 1967 ja Seksuaalinen tasavertaisuus ry Seta vuonna 1974. Rikoslaista seksuaalisten tekojen rangaistavuus poistettiin Suomessa vuonna 1971 ja tautiluokituksesta 1981.

Knif kuvasi tätä aikaa ennen hänen syntymäänsä tanssimalla valkean kankaan kanssa. Voimakkaat vertikaaliset liikesarjat kuvasivat valoa, iloa ja toivoa. Näyttämön takaseinälle heijastettiin kuva katunäkymästä. Otaksun, että kuvassa oli Stonewall Inn -nimisen homobaarin sisäänkäynti. Tuosta New Yorkin Greenwich Willagen naapurustossa sijainneesta baarista alkoi niin kutsuttu Stonewall-kapina, jolla homobaarien asiakkaat vastustivat poliisin heihin kohdistuvaa häirintää ja mielivaltaa.

Tuo kapina ja lukemattomat muut vastaavat yhteenotot käänsivät LBGT-ihmisten oikeuksien puolesta käydyn taistelun voitokkaaksi. LBGT-järjestöt ja heidän yrityksensä alkoivat voittaa poliisia ja muita viranomaisia vastaan käymiään oikeudenkäyntejä.

Tanssin kolmannessa vaiheessa Carl Knif riisui vaatteensa. Se kuvasi koskettavasti avautumista. Jos minun pitää kuolla, kuolen sellaisena kuin olen. Kuva © Yoshi Omori/Carl Knif Company

Knifin omat muistot alkavat ajasta, jolloin LBGT-yhteisöjä kohtasi uusi katastrofi. Todennäköisesti Keski-Afrikassa muista kädellisistä ihmisiin loikannut ja sieltä eri puolille maailmaa ihmisten mukana siirtynyt HI-virus alkoi levitä 80-luvulla räjähdysmäisesti homomiesten yhteisöissä. Tappavaa immuunikatotautia aiheuttava virus nosti vanhat ennakkoluulot ja asenteet pintaan. AIDSia alettiin kutsua homorutoksi ja uskonnollisissa piireissä jopa iloittiin siitä, että jumala näin rankaisee synnintekijöitä.

Knif oli itse 80-lukua leimanneen epidemian aikana lapsi ja varhaisnuori. Taudin ympärillä käynyt kohu ja moralisointi ovat vaikuttaneet esityksen perusteella syvästi hänen kehittymässä olevaan identiteettiinsä. Knif muisteli kouluaikoja ja tapausta, jossa opettaja pyysi oppilaita asettumaan peilin eteen ja kertomaan sitten, millaiseksi he näkivät oman tulevaisuutensa. Knif ei nähnyt peilissä tulevaisuutta.

Knif puki kasvoille uudestaan niitä alussa peittäneen naamion. Kuvaseinälle ilmestyi voimakkaasti muokattu versio Benettonin kuuluisasta mainoskuvasta, jossa isä ja äiti ovat hyvästelemässä luurangoksi laihtunutta, kuolevaa poikaansa. Ikoninen kuva kuuluu epäilemättä vaikuttanut nuoreen Knifiin voimakkaasti.

Luksusmuotia rikkaille valmistaneen Benettonin mainoksesta voi lukea myös toisenlaisen viestin. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten joukossa on poikkeuksellisen paljon todella lahjakkaita yksilöitä. Lahjakkuus ja hyvä koulutus takasivat Yhdysvalloissa ainakin vielä 80-luvulla korkeat tulot. Yhdysvallat on kristittyjen fundamentalistien luvattu maa, mutta rahan mahti on puhunut siellä myös LBGT-yhteisöjen puolesta. Ei liene sattuma, että taistelut seksuaalisten vähemmistöjen puolesta ovat alkaneet Yhdysvalloissa ja maan taloudellisilla ja ennen kaikkea tutkimusresursseilla myös taistelu HI-viruksen leviämistä ja AIDS-taudin tappavuutta vastaan on voitettu.

Tämän jälkeen Knif riisui vaatteensa. Se kuvasi koskettavasti avautumista. Jos minun pitää kuolla, kuolen sellaisena kuin olen. Tähän kohtaukseen liittyi myös muistoja uhkailusta ja väkivallasta, jonka kohteeksi todennäköisesti jokainen homomies on elämänsä aikana joutunut monta kertaa. Tämä tanssin päättänyt finaali palautti tarinan aikajänteen sen alkuun. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat toteuttaneet kautta aikojen omaa identiteettiään siitä huolimatta, että heitä on uhattua ja heitä on rangaistu käsittämättömän julmilla rangaistuksilla.

Me emme voi valita sitä, millaisiksi me synnymme.

Jokainen tieteen ja taiteen historiaa tunteva tietää, miten merkittävä rooli sateenkaaren eri sävyjä edustavilla ihmisillä on ollut tieteen ja taiteen kehitykselle. Myös kulttuurievoluutio suosii biologisen evoluution tavoin monimuotoisuutta. Todella menestyvissä ja innovatiivisissa yrityksissä tämä laajan diversiteetin merkitys on ymmärretty. Se on niiden menestyksen takana.

Tätä identiteettien suurta kirjoa kuvaa varmasti hyvin sateenkaariväen eri yhteisöjä nykyisin yhteen kokoava lyhenne LGBTQAI+ (lesbian, gay, bisexual, transgender, gueer or questioning, intersex, asexual, and more).

Karl Knif on valmistunut taiteen maisteriksi vuonna 2000 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Aikaisemmin muun muassa Tero Saarisen ryhmässä tanssinu Knif perusti oman Carl Knif Companyn vuonna 2012. Valtion esittävän taiteen toimikunnan Tanssitaiteen valtionpalkinnon hän sai vuonna 2016.

Ryhmänsä taiteellisena johtajana ja koreografina Knif on yhdistänyt teoksissaan tanssitaiteen ja teatterin elementtejä. Minulle mieleenpainuva kokemus oli esimerkiksi Carl Knif Companyn ja Espoon Teatterin yhteistyönä toteuttaman, Werner Schabin tekstiin perustuva Presidenterna.

Torstain esitys I address you edusti samaa, hyvin ilmaisuvoimaista tanssitaidetta.

”I know of the most special kind of love and it is this: I am you, and you are me, and we are here and now.”

I address you

Ohjaus, koreografia, tanssi, tekstit: Carl Knif

Lavastus: Jukka Huitila

Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Hast

Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila

Puvun ja naamioinnin toteutus: Nina Ukkonen

Voiceover: Dudley Rees

Valokuvat: Yoshi Omori

Teaserit ja trailerit: Björk Knif

Tekstien käännökset: Julian Garner, Essi Brunberg

Tuotanto: Carl Knif Company

Tämän tarinan alussa ihmisten välistä henkistä välimatkaa mitattiin astronomisilla yksiköillä – Lopussa tultiin iholle asti – ZERO-ZERO kertoi myös tanssitaiteen uudesta renessanssista Suomessa  

ZERO-ZERO on kolmelle tanssijalle sovitettu tarina yksinäisyydestä ja toisten ihmisten kohtaamisesta. Tanssin talossa tanssivat torstaina Ange Clementine. Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee. Teoksen kantaesityksessä Skånen tanssiteatterissa tanssivat Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea ja Michael Marquez. Kuva © Maryam Barari/Skånes Dansteater

Moderni tanssi on tavattoman ilmaisuvoimaista. Eikä Tanssin talon Pannuhallissa torstaina tanssittu ZERO-ZERO ollut poikkeus tästä säännöstä. Koreografi Johanna Nuutisen ja tanssijoiden kanssa luoma liikekieli oli vaikuttavaa. Yhdessä upean toteutuksen kanssa esitys sai aikaan minussa, katsojassa voimakkaan sisäisen tunnetilan.

Tällaista esittävän taiteen pitääkin olla. Minulla, vanhalla miehellä on edelleen kyky ja ehkä jopa lupa haltioitua, kun näen ja koen jotakin todella kaunista ja vaikuttavaa.

Esityksen kantaesitys tanssitiin syksyllä 2022 Malmössä. Nuutisen Johanna Nuutinen +Collaborators ensemblen ja Skånen tanssiteatterin yhteistyönä toteutettu esitys oli Ruotsissa arvostelu- ja yleisömenestys.

Arvoituksellisen nimensä esitys on saanut meteorologiasta. Säätieteessä zero zero tarkoittaa lentäjien kammoamaa sääilmiötä, jonka vallitessa näkyvyyttä ei ole vaaka- ja pystysuunnassa lainkaan.

Nuutisen mukaan me voimme ajautua tällaiseen sumuun myös ihmissuhteissamme. Tällöin näkyvyyden puute voi johtua myös sisäisistä tekijöistä. Ihmissuhteissa tämä näköalojen puute voi johtua näkökulmasta. Etäisyysharhan ohella meitä voi eksyttää läheisyysharha. Voimme olla liian lähellä, yksityisessä itsetutkistelun tilassa, alitajunnan ja tunteiden näkymättömässä maisemassa.

Tätä näkymätöntä maisemaa kansoittaa maapallon mittakaavassa yli kahdeksan miljardia ihmistä ja silti yksinäisyydestä on tullut monelle meistä piinaava, elämän mielekkyyden haastava murhe.

Esityksen alku tutki ihmissuhteiden etäisyyttä hyvin yllättävällä ja symbolisella tavalla. Voimakkaasti topatut tanssijat liikkuivat näyttämöllä kuin Kuiperin vyöhykkeen jäiset kiertolaiset ikuisen pimeyden keskellä. Heidän olemassaolonsa paljastivat vain satunnaiset valonvälähdykset, jotka syntyivät, kun nämä pimeyden keskellä tanssivat järkäleet törmäsivät toisiinsa.

Seuraavassa osiossa käsiteltiin minusta erillisyyden ja yksinäisyyden teemoja. Vaikka Ange Clementine, Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee tanssivat yhdessä näyttämöllä, kukin heistä tanssi ikään kuin omaa pitkää sooloaan. Tanssijoiden etäisyydet toistaan vaihtelivat, mutta kertaakaan he eivät tulleet aivan kosketusetäisyydelle toisistaan.

Tanssijoiden liikekieli oli vaikuttavaa. Tosin minulla ei ole kykyä sen tarkempaan analysointiin. Sen huomasin jälleen, miten vaikuttava elementti hitaus voi olla. Hidas lantiosta lähtevä kiertävä liike, joka jännittää tanssijan vartalon jousen tavoin sitä seuraavaan energiseen purkaukseen.

Erillisyyden teemaa korostivat tanssijoiden koko valkoiset esiintymisasut, jotka etäisesti muistuttivat pukuja, joita käytetään itämaisissa kamppailulajeissa. Jäin miettimään Helena ”Helle” Carlssonin suunnittelemien asujen symboliikkaa. Japanilaisille valkoinen symbolisoi puhtautta, rehellisyyttä ja selkeyttä. Kiinalaisille ja intialaisille valkoinen on joskus myös kuoleman väri. Meille länsimaalaisille kristityille se on kaiketi viattomuuden väri. Ehkä tässä tapauksessa väri ja etenkin asujen kuosi viestivät kuitenkin erillisyydestä.

Kolmas vaikuttava jakso alkoi tanssijoiden kohtaamisesta. Pitkät soolot päättyivät siihen, että tanssijat tarttuivat toistensa käsiin. Tästä alkoi pitkä nostojen sarja, joiden aikana myös erillisyyttä kuvastaneet valkoiset vaatteet riisuttiin vähitellen pois. Lämpimän ihon kosketuksen saattoi melkein tuntea katsomoon asti. Hämmästyttävää minusta oli se, että näissä toistuvien duettojen sarjoissa kunkin tanssijan oma persoonallisuus, liikekielen nyanssit vain korostuivat näyttämöllä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Teos syntyy tekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa. ZERO-ZERO oli todella onnistunut kokonaisuus. Upeaa koreografiaa kehystivät melkein kirjaimellisesti Jason Southgaten tilasuunnittelu ja Joonas Tikkasen valosuunnittelu. Teoksen lavastus oli vaikuttava. Samoin tähän täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen kuului Tuomas Norvion teokselle luoma äänimaisema.

ZERO-ZERO

Johanna Nuutinen +Collaborators tanssiryhmän esitys Tanssin talon Pannuhallissa 14.3.2024

Ohjaus: Johanna Nuutinen

Koreografia: Johanna Nuutinen ja tanssijat

Tanssi: Ange Clementine. Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Alkuperäinen osajako (Skåne Dansteater): Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea, Michael Marquez

Musiikki- ja äänisuunnittelu: Tuomas Norvio

Tilasuunnittelu: Jason Southgate

Valosuunnittelu: Joonas Tikkanen

Pukusuunnittelu: Helena ”Helle” Carlsson

Dramaturgi: Jarkko Lehmus

Tekninen tuottaja ja esitysajo: Lauri Lundahl ja Eero Keskinen

Tekstisisällöt: Johanna Nuutinen, Ange Hiroki, Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Tuotanto: Johanna Nuutinen +Colloborators ja Skånes Dansteater

Masi Tiitan ja kumppaneiden Dilemma oli tarkka tutkielma sanattoman viestinnän merkityksestä – Esitys avasi näköalan läsnäoloon perustuvan taiteen syvään päähän

Kuva on kohtauksesta, jossa Samuli Niittymäen esittämä mies tarjoutui hieromaan Kreeta Salmisen esittämän naisen kipeytynyttä olkapäätä. Tässä taitavasti toteutetussa kohtauksessa erilaisten viestien dilemma saavutti lakipisteensä. Kohtaus oli tavallaan arkinen, tavallaan intiimi ja esityksen luomassa kontekstissa hyvin kompleksinen. Kuva © Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Dilemma oli tarkka ja hauska kuvaus kohtaamisista. Esityksessä Masi Tiitta ja hänen ensemblensä jäsenten havainnot inhimillisen vuorovaikutuksen dynamiikasta olivat riemastuttavia. Kun me kohtaamme uudestaan hyvänpäivän tutun tai vanhan ystävän vuosien takaa kahden yksilön lähentyminen toisiaan kohti noudattaa tiettyjä rituaaleja.

Tosin tämän kirjoittajalle eivät ensimmäisenä tulleet mieleen vanhat tutut ja ystävät, vaan jo vuosikymmeniä kirjahyllyssä pölyttyneet Desmond Morrisin klassikot Alaston apina ja Ihmisten eläintarha.

Tarkat ja tuttuudessaan koomisen hauskat havainnot meille kaikille tyypillisitä käyttäytymismaleista olivat kuitenkin vain tämän taideteoksen ensimmäisen taso. Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottisarjaan kuuluva Dilemma teki teräviä havaintoja myös esittävän taiteen reunaehdoista. Tai ainakin minulle kirkastui jälleen, miksi läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutukseen perustuvat taiteet ovat niin ilmaisuvoimaisia ja vaikuttavia kuin ne ovat.

Esitys alkoi kohtauksella, jossa näyttelijät Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki olivat pimennossa ja me kuulimme vain heidän äänensä. Sitten kohtaus kahden ihmisen tunnustelevasta jutustelusta aloitettiin alusta. Nyt Salmisen ja Niittymäen seisoessa näyttämöllä kasvokkain muutaman metrin päässä toisistaan.

Me emme kommunikoi keskenämme vain sanoilla, vaan luottamus tai epäluulo toista ihmistä kohtaan, läheissyys tai torjunta syntyvät nonverbaalisen viestinnän perusteella. Katseet, ilmeet, eleet, liikkeet ja lopulta kosketukset, jos niin pitkälle edetään, ratkaisevat sen, miten lähelle itseämme me toisen yksilön päästämme.

Vaikka kohtaamisiin liittyvät tunnustelevat sanat ovat tavallaan osa rituaalia, me tunnistamme sanojen merkityksen tietoisesti. Katseiden, ilmeiden ja eleiden merkityksen me rekisteröimme vaistomaisesti. Meidän aivomme reagoivat niihin ajatusta nopeammin. Keskushermostomme autonomiset algoritmit virittävä elimistöämme toimimaan tilanteen mukaan ja näihin varautumiin liittyvät tunteet ja tietoisuus näistä tunteista tulevat vasta jälkijunassa.

Tässä on se inhimillisen viestinnän dilemma. Ehkä voimakkaimmilla me koemme tämän kaksoisviestinnän aiheuttamat pulmat rakkauselämässämme, kun päätämme sekoittavat kaiken muun ohella vielä kehojemme erittämät kemialliset viestit, feromonit.

Mitalin toinen puoli on siinä, että älyä näissä meidän vaistojamme ohjaavissa keskushermoston algoritmeissa on vähemmän kuin 70-luvun taskulaskimissa. Riittävä varmuus siitä, mitä toinen ihminen toivoo, haluaa tai mihin hän pyrkii, selviää vain puhumalla.  

Dilemmassa nämä vuorovaikutuksen mekanismit tulivat näkyviksi. Ikkunan meille katsojille tähän esittävän taiteen syvään päähän avasivat Salmisen ja Niittymäen loistelias näyttelijäntyö ja Tiikan tarkka, yksityiskohdissaan suorastaan nerokas ohjaus. Tai ehkä ohjaus on tässä väärä ilmaus. Tiikka on koreografi ja Dilemma oli esityksenä kuin hitain liikkein etenevää tanssia.

Kehystarinassa Salminen oli jo urallaan edennyt kirjailija ja Niittymäki ensimmäisen kustannussopimuksensa saanut aloitteleva kirjailija. Esityksen roolihenkilöitä yhdisti ainakin jossain määrin samanlainen elämänpiiri. He tunsivat toisensa aikaisempien tapaamisien perusteella. Jännitteen tarinalle antoi se, että Niittymäen näyttelemällä miehellä oli joko jo ennakolta ajateltu tai tapaamisen aikana syntynyt tavoite. Hän halusi, että Salmisen näyttelemä nainen auttaisi häntä hänen ensimmäisen kirjansa kirjoittamisessa.

Esityksen alussa Salminen ja Niittymäki seisoivat muutaman metrin päässä toisistaan. Vartaloiden hieman takakenoinen asento kertoi varautuneisuudesta. Molempien kehonkieli oli hillityssä niukkuudessaan mestarillista. Reilu kahden metrin välivalta kertoi myös, että kaksi suomalaiseen tapakulttuuriin kasvanutta kohtasi toisensa. Mieleen tuli vanha vitsi korona-ajalta, jossa suomalaiset siirtyivät pakollisesta kahden metrin turvavälistä epidemian hellitettyä normaaliin viiden metrin varoetäisyyteen kanssaihmisistä.

Fyysiseen kosketukseen, halaukseen päästiin pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen tunnusteltiin mahdollisuuksia tunnetason läheisyyteen kuohuviinipullon avaamiseen ja viinin juomiseen liittyvällä rituaalilla. Tämän jälkeen päädyttiin konfliktiin ja torjuntaan. Torjunta ei liittynyt ainakaan suoraan seksuaalisuuteen, vaan Niittymäen esittämän miehen yritykseen käyttää Salmisen esittämän naisen osaamista ja ammattitaitoa hyväkseen oman uran rakentamisessa.

Hanne Jurmun pukusuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu auttoivat meitä katsojia pääsemään jyvälle esityksen keskeisistä ideoista. Kädellisiin kuuluvan eläinlajin käyttäytymistä tutkittiin nyt tavallaan laboratorio-oloissa. Studio Pasilan suuren näyttämön takaseinän eteen oli ripustettu näyttämän jakava valkoinen kangas ja muuten tyhjää näyttämöä valaisivat kirkkaat kohdevalot.

Tällainen käyttäytymistieteiden laboratorio teatteri taiteena ja instituutiona tavallaan on.

Nykyisin eläinten käyttäytymistä ei yleensä tutkita eläintarhassa, vaan eläinten luonnollisessa elinympäristössä. Tätä kädellisten etologiaa edustivat Jurmun suunnittelema puvustus. Molemmilla tanssijoilla oli arkiset ja väljät vaateet. Niittymäen hahmon maskuliinisuutta korostettiin nahkatakilla ja Salmisen feministisyyttä vyötärölle hihoista sidotulla flanellipaidalla.

Ohjelmatiedoissa ei ole mainintaa esityksen lavastajasta. En siis osaa edes arvailla, kenen idea oli ripustaa oksa näyttämön yläpuolelle roikkumaan. Ehkä juuri tuo oksa voi ajatukseni Desmond Morrisiin, joka tunnetiin käyttäytymistä tutkivien tieteiden popularisoijana myös surrealistisena taiteilijana, joka opetti Congo-nimisen simpanssin maalaamaan samantapaisia surrealistisia mielenmaisemia kuin hän itsekin teki.

Esityksen taustamateriaaliin on liitetty Sanna Kangasniemen Helsingin Sanomiin tekemä Salmisen ja Tiitan haastattelu. Juttuun on linkki teatterin verkkosuvulla, mutta en tiedä, pääseekö sitä lukemaan maksumuurin takaa, jos ei ole Hesarin tilaaja. Juttu kannattaa lukea. Tiitta ja Salminen ovat taiteilijoita, joista varmasti kuulemme vielä.

Nykyesityksen näyttämön kuraattoreina ovat toimineen Suvi Tuominen, Riikka Thitz ja Tuomas Laitinen. Uutta teatteria ja esitystaidetta esittelevä sarja on Helsingin kaupunginteatterin kädenojennus paitsi teatteri-ilmaisua kehittäville vapaille ryhmille myös ennen muuta meille teatteria intohimoisesti seuraaville katsojille.

Trial & Theatre -ryhmän Nano Steps jäi minulta väliin VR:n aiheuttamien logististen ongelmien takia. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi Liike ja tyhjyys ei jostain syytä ollut tematiikastaan huolimatta Studio Pasilan tiloissa aivan yhtä vaikuttava kuin Teatteri Takomossa, jossa se kantaesitettiin.       

Nykyesityksen näyttämö jatkuu myös ensi vuonna.

Dilemma

Nykyesityksen näyttämö -sarjaan kuuluva kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 22.8.2023

Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Samuli Niittymäki

Ohjaus: Masi Tiitta

Valosuunnittelu: Kristian Palmu

Pukusuunnittelu: Hannu Jurmu

Tuotanto: Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö

Tunnelma nousi myrskylukemiin Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla torstaina – Kulttuuritalo Virran estradille nousivat flamencon maailmantähdet Paula Reyes ja David Gutierrez – Storm of Love sain hurmioituneen yleisön hurraamaan riemusta: Olé! Olé! Olé!

Paula Reyesin ja David Gutierrezin duetoissa oli eroottista hehkua. Storm of Love -esityksen ytimessä olivat Reyesin ja Gutierrezin huikealla virtuositeetilla toteuttamat soolot. Kuva © Victor Parreno/Barcelona Flamenco Ballet  

Barcelona Flamenco Ballet on taideyhteisönä nuori. Se on perustettu vasta vuonna 2017. Enseble on noussut lyhyessä ajassa maailmanmaineeseen.

Imatran Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla esiintyi torstaina maineikkaan baletin taiteellinen ydinryhmä, ensemble perustaja ja toinen päätanssija David Gutierrez Molina ja koreografi ja toinen päätanssija Paula Sánchez Reyes.

Esityksen nimi Storm of Love vei ennakkoon mielikuvat eroottisesti latautuneeseen paritanssiin. Se osoitti todeksi sen, että omat tietoni flamencosta ovat hyvin hatarat. Kulttuuritalo Virran näyttämöllä Gutierrez ja Reyes tanssivat vuorotelle upeita sooloja, joita yhdisti huikea virtuositeetti. Loppuhuipennuksessa Gutierrez polki permantoon flamencon askelkuvioita ja tahtia rytmillä, joka tuntui taianomaiselta – fyysisesti suorastaan mahdottomalta taidonnäytteeltä

Tämä oli voimakasta, kaunista ja koskettavaa! Mielen ja kehon fyysistä ja eroottista hehkua!

Ei ihme, että lähes viimeistä paikkaa myöten Karelia-salia kansoittanut yleisö oli haltioissaan.

Suomessa flamenco on naisten harrastus. Näin kuvittelen, vaikka tämä mielikuva tai pikemminkin ennakkoluulo saattaa perustua pelkästään televisiosarjaan Taivaan tulet, jonka epääroolissa Riia Kataja ja Sari Havas tanssivat, tai oikeammin vasta opettelevat flamencon vaativaa liikekieltä. Näin vähillä eväillä tässä jälleen taiteesta kirjoitetaan.

Gutierrezin ohjauksessa ja Reyesin koreografiassa korostui flamencon maskuliinisuus. En tiedä onko tässä yhteydessä erityisen korrektia kirjoittaa machokulttuurista, mutta tässä rakkauden myrskyssä Gutierrez oli kyllä näyttämön taiturimainen herra ja hidalgo.

Machismosta kirjoittaminen on vähemmän tarkka ilmaisu jo siksi, että flamencon juuret ovat Iberian niemimaalle asti vaeltaneiden romanien kansantaiteessa. Tietosanakirjassa kerrotaan, että flamenco on syntynyt Andalusiassa. Vaikutteita tämä taide on saanut romanikulttuurin ohella muun muassa Iberian niemimaalla asuneilta arabeilta.

Gutierrez on syntynyt Barcelonassa Kataloniassa. Hänen sukunsa on kuitenkin lähtöisin Andalusiasta. Tämän flamencon mestarin huikealle virtuositeetille löytyy myös yksi selitys ryhmän kotisivuilta. Luonnonlahjakkuutena pidetty Gutierrez aloitti flamencon opiskelun neljävuotiaana ja pääsi opiskelemaan Andalusian tunnettujen mestareiden johdolla.

Myös Reyes on syntynyt Barcelonassa. Hänen lahjakkuudestaan kertoo jo se, että Reyes on noussut taiteilijana alansa huipulle jo alle parikymppisenä. Vuonna 2000 syntynyt Reyes oli vasta 17-vuotias, kun hän oli perustamassa Barcelona Flamenco Balletia. Huikeat meriittinsä hän oli esiintyjänä hankkinut jo sitä ennen.

Flamenco on ollut juuriltaan sorretun vähemmistön taidetta. Ehkä senkin takia sorruin esityksen aikana myös vanhaan helmasyntiini ja aloin miettiä sitä, miten esityksen myrskyisä rakkaustarina ehkä kuvasi vertauskuvallisesti myös kapinallisen Katalonian maakunnan ja Espanjan valtion ongelmallisia välejä.  

Storm of Love ei ollut vain huikean hienoa tanssia, vaan yhteisön luoma taideteos. Tahdit flamencon askelille antoi loistava kolmen miehen orkesteri, joka soitti rymän omaa, Rafael Palomaresin ja Jordi Centaronin säveltämää musiikkia.

Daniel Pacellin valosuunnittelu saattoi jakaa katsojien mielipiteitä. Minut voimakkaan vastavalon käyttö juuri viekoitteli ajattelemaan mahdollisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia ja merkityksiä. Kirkas vastavalo pelkisti tanssijat ajoittain näyttämällä mustiksi figuureiksi.   

Huikean upeat ja kohtaus kohtaukselta vaihtuneet esiintymisasut ovat Hokerty Menin suunnittelemia.

Kataloniasta käsin toimii myös neljän muusikon ryhmä, joka soitti torstaina Koskenpartaan ilmaiskonsertissa balkanilaisia rytmejä. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin mukaan myös ryhmän soittaman musiikin juuret ovat Balkanin alueella asuneiden ja asuvien romanien musiikissa. Torstaina ryhmä soitti ilman koonpanoon kuuluvaa rumpalia. Paitsi intohimo balkanilaiseen musiikiin ryhmäön jäseniä yhdistää kansainvälisyys.  Neljän soittajan bändin muusikot ovat kotoisin neljästä eri maasta ja kahdelta eri mantereelta.

Päivällä Koskenpartaalla ihasteltiin Saskia Thijsin nukketeatteria. Jonny & Sybil oli paitsi nukketeatteria myös vanhaa katuteatteriperinnettä hauskimmillaan. Tässä yhden naisen teatterissa Jonny oli suurikokoinen nukke. Myös yleisöstä poimittiin näyttämölle katsojia esittämään ja esiintymään. Esityksen estetiikka toi mieleen viime vuosisadan varietee teatterin, joka on meille tuttu vanhoista mykkäkauden elokuvista.

Ranskalainen Thijsi on opiskellut Antwerpenin kuvataideakatemiassa. Ensimmäisen nukketeatterinsa hän perusti vuonna 1998. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla nähdyn esityksen on tuottanut Thijsin Compagnie Mianow.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on kulttuuritapahtuma, jonne jokaisen esittävistä taiteista kiinnostuneen kannattaisi eksyä edes kerran elämässä. Vaikka festivaali on joutunut toimimaan hyvin niukoilla resusseilla, se on vakiinnuttanut asemansa eri maista tulevien taiteilijoiden kohtauspaikkana ja Suomen kansainvälisimpänä teatterifestivaalina. Festivaalin luonteesta kertoo hyvin torstain Storm of Love. Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt Shahmadanin vuonna 2004 perustama festivaali tuo maailmanluokan esiintyjiä Imatralle.

Storm of Love

Barcelona Flamenco Balletin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran Karelia-salissa 27.7.2023

Ohjaus: David Gutierrez

Koreografia: Paula Reyes

Tanssijat: David Guttierrez, Paula Reyes

Muusikot: Jordi Centeno, Rafael Bueno, Rafael Palomares

Musiikki: Jordi Centeno, Rafael Palomares

Valosuunnittelu: Daniel Pacellin

Pukusuunnittelu: Hokerty Men

Barcelona Flamenco Ballet on taideyhteisönä nuori. Se on perustettu vasta vuonna 2017. Enseble on noussut lyhyessä ajassa maailmanmaineeseen.

Imatran Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla esiintyi torstaina maineikkaan baletin taiteellinen ydinryhmä, ensemble perusta ja toinen päätanssija David Gutierrez Molina ja koreografi ja toinen päätanssija Paula Sánchez Reyes.

Esityksen nimi Storm of Love vei ennakkomielikuvat eroottisesti latautuneeseen paritanssiin. se tietenkin osoitti, että oma tietämykseni flamencosta ovat huvin hatarat. Kulttuuritalo Virran näyttämöllä Gutierrez ja Reyes tanssivat vuorotelle upeita sooloja, joita yhdisti huikea virtuositeetti. Loppuhuipennuksessa Gutierrez polki permantoon flamencon askelkuvioita tahtia rytmillä, joka tuntui taianomaiselta.

Tämä on voimakasta, kaunista ja koskettavaa! Mielen ja kehon fyysistä ja eroottista hehkua!

Ei ihme, että lähes viimeistä paikkaa myöten Karelia-salia kansoittanut yleisö oli haltijoissaan.

Suomessa flamenco on naisten harrastus. Näin kuvittelen, vaikka tämä mielikuva tai pikemminkin ennakkoluulo saattaa perustua pelkästään televisiosaraan Taivaan tulet, jonka pääroolissa Riia Kataja jaSari Havas tanssivat, tai oikeammin vasta opettelevat flamencon vaativaa liikekieltä. Näin vähillä eväillä tässä jälleen taiteesta kirjoitetaan.

Gutierrezin ohjauksessa ja Reyesin koreografiassa korostui flamencon maskuliinisuus. En tiedä onko tässä yhteydessä erityisen korrektia kirjoittaa machokulttuurista, mutta tässä rakkauden myrskyssä Gutierrez oli kyllä näyttämön taiturimainen herra ja hidalgo.

Machismosta kirjoittaminen on vähemmän tarkka ilmaisu jo siksi, että flamencon juuret ovat niemimaalle asti vaeltaneiden romanien kansantaiteessa. Tietosanakirjassa kerrotaan, että flamenco on syntynyt Andalusiassa. Gutierrez on syntynyt Barcelonassa Kataloniassa. Hänen sukunsa on kuitenkin lähtöisin Andalusiassa. Tämän flamencon mestarin huikealle virtuositeetille löytyy myös yksi selitys ryhmän kotisivuilta. Luonnonlahjakkuutena pidetty Gutierrez aloitti flamencon opiskelun neljävuotiaana ja pääsi opiskelemaan Andalusian tunnettujen mestareiden johdolla.

Myös Reyes on syntynyt Barcelonassa. Hänen lahjakkuudestaan kertoo jo se, että Reyes on noussut taiteilijana alansa huipulle jo alle parikymppisenä. Vuonna 2000 syntynyt Reyes oli vasta 18-vuotias, kun hän oli perustamassa Barcelona Flamenco Balletia. Huikeat meriittinsä hän oli esiintyjänä hankkinut jo sitä ennen.

Flamenco on ollut sorretun vähemmistön taidetta siinä missä romanien musiikki. Ehkä senkin takia sorruin esityksen aikana myös vanhaan helmasyntiini ja aloin miettiä sitä, miten esityksen myrskyisän rakkaustarina ehkä kuvasi myös kapinallisen Katalonian maakunnan ja Espanjan valtion ongelmallisia välejä.  

Storm of Love ei ollut vain huikean hienoa tanssia, vaan yhteisön luoma taideteos. Tahdit flamencon askelille antoi loistava kolmen miehen orkesteri, joka soitti Rafael Palomaresin ja Jordi Centaron säveltämää musiikkia.

Daniel Pacellin valosuunnittelu saattoi jakaa katsojien mielipiteitä. Minut voimakkaan vastavalon käyttö juuri viekoitteli ajattelemaan mahdollisia poliittisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Kirkas vastavalo pelkisti tanssijat ajoittain näyttämällä mustiksi varjokuviksi.   

Huikean upeat ja kohtaus kohtaukselta vaihtuneet, upeat esiintymisasut ovat Hokerty Menin suunnittelemia.

Kataloniasta käsin toimii myös neljän muusikon ryhmä, joka soitti torstaina Koskenpartaan ilmaiskonsertissa balkanilaisia rytmejä. Festivaalin taiteellisen johtajan Kamran Sahmardanin mukaan myös ryhmän soittaman musiikin juuret ovat Balkanin alueella asuneiden ja asuvien romanien musiikissa. Torstaina ryhmä soitti ilman koonpanoon kuuluvaa rumpalia. Paitsi intohimo balkanilaiseen musiikiin ryhmäön jäseniä yhdistää kansainvälisyys.  

Päivällä Koskenpartaalla ihasteltiin Saskia Thijsin nukketeatteria. Jonny & Sybil oli paitsi nukketeatteria myös vanhaa katuteatteriperinnettä hauskimmillaan. Tässä yhden naisen teatterissa Jonny oli suurikokoinen nukke, jonka keralla myös yleisöstä poimittiin näyttämölle katsojia esittämään ja esiintymään. Esityksen estetiikka toi mieleen viime vuosisadan varietee teatterin, joka on meille tuttu vanhoista mykkäkauden elokuvista.

Ranskalainen Thijsi on opiskellut Antwerpenin kuvataideakatemiassa. Ensimmäisen nukketeatterinsa hän perusti vuonna 1998. Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla nähdyn esityksen on tuottanut Thijsin Compagnie Mianow.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on kulttuuritapahtuma, johon jokaisen esittävistä taiteista kiinnostuneen kannattaisi eksyä edes kerran elämässä. Vaikka festivaali on joutunut toimimaan hyvin niukoilla resusseilla, se on vakiinnuttanut asemansa eri maista tulevien taiteilijoiden kohtauspaikkana. Festivaalin luonteesta kertoo hyvin torstain Storm of Love. Kamran Sahmardanin ja Katri Lätt Sahmadanin vuonna 2004 perustama festivaali tuo maailmanluokan esiintyjiä Imatralle.

Storm of Love

Barcelona Flamenco Balletin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran Karelia-salissa 27.7.2023

Ohjaus: David Gutierrez

Koreografia: Paula Reyes

Tanssijat: David Guttierrez, Paula Reyes

Muusikot: Jordi Centeno, Rafael Bueno, Rafael Palomares

Musiikki: Jordi Centeno, Rafael Palomares

Valosuunnittelu: Daniel Pacellin

Pukusuunnittelu: Hokerty Men