Kinetic Orchestran Mistakes oli energistä ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria – Sen hurjissa, latautuneen energian purkauksissa koeteltiin myös esittämisen ja tanssijoiden fyysisiä rajoja

Mistakesin liikekieleen kuuluivat kekseliäät ja kauniit nostot selän yli. Niissä esityksen läheisyyden ja erillisyyden teemat saivat fyysisen vastineensa. Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, taustalla Oskari Turpeinen ja Kalle Lähde. Kuva Mikael Alfors/Kinetic Orchestra

Esitys alkoi tavallaan kuin varkain. Tanssijoiden veryttely ja lihasten lämmittelystä siirryttiin näyttäviin sooloihin ja duettoihin. Siten ryhdyttiin kuvaamaan läheisyyden ja erillisyyden muotoja. Ehkä kauneimmillaan esitys oli kohtauksissa, joissa paitansa riisuneet tanssijat muodostivat yhdessä vartaloillaan eräänlaisia kineettisiä veistoksia.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa Mandelin kuvasi ryhmän liikekieltä johdonmukaiseksi ja omaleimaiseksi. Johdonmukainen Mandelin on ollut ainakin siinä, ettei sukupuoli tälläkään kertaa määritellyt millään tavalla tanssijoiden rooleja esityksessä.

Tämä johdonmukaisuus torjui tehokkaasti alastomuuteen usein takiaisen tavoin kiinnittyvää seksismiä myös katsomon puolella.

Kinetic Orchestran liikekieleen kuuluivat myös tässä esityksessä painovoimaa uhmaavat nostot ja hypyt. Niissä testattiin fyysisten mahdollisuuksien rajoja ja ryhmän jäsenten ehdotonta luottamusta toinen toisiinsa.

Esityksessä kukki myös tälle ensemblelle tunnusomainen elämäniloinen ja leikkisä huumori. En tiedä paljastaako tämä tunnustus minussa piilevän sovinistin, mutta minusta kohtaukset, joissa tanssijoista pienikokoisin Anni Koskinen nosti itseään reilusti yli päätä pidemmän Kalle Lähteen tai ison Oskar Turpeisen selkäänsä kuin painovoimaa ei olisikaan, olivat sykähdyttäviä hetkiä.

Todella rajoille mentiin esityksen loppupuolella toteutetuissa rajuissa energianpurkauksissa, joissa tanssijat ottivat kehoistaan irti kaikki tehot niin, että vaipuivat lopulta kanveesiin huohottamaan.

Toipuminen tästä alkoi Koskisen kauniin lyyrisellä soololla.

Voi olla, että tanssi on myös tekijöille poikkeuksellisen palkitseva tapa tehdä esittävää taidetta. Jokainen tosissaan treenaava tietää, miten koukuttavaa kehon vieminen jaksamisen äärirajoille voi olla. Omien aivojemme erittämät mielihyvähormonit ovat parhaimmillaan todella stydiä kamaa.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelussa puhuttiin myös rajojen koetteluun liittyvistä riskeistä. Loukkaantumiset ovat kuitenkin harvinaisia, näin vakuutettiin.    

Mistakes on monella tavalla juonikas nimi esitykselle. Yhteen sanaan on saatu pakattua esittävän taiteen estetiikan ydinajatus. Mikään taideteos ei voi olla täydellinen, ei ainakaan teoksen toteuttaneen taitelijan tai taitelijayhteisön omissa silmissä.

Täydellisyyteen kuitenkin voi ja pitää pyrkiä. Voin ainakin kuvitella, että koreografi Jarkko Mandelinin ja hänen työryhmänsä jäsenten taidekäsitys kulkee tällaisia latuja. Virheet ovat askelmia ja portteja uudelle tulkinnalle, uutta luovan prosessin pitkospuita.

Teos kantaesitettiin Oulussa viime vuonna ja tuolloin tekijät itse osasivat muotoilla samat kysymykset minua runollisemmin. Heidän mukaansa esityksessä tutkitaan virheiden ja epävarmuuden olemusta näyttämöllä.

Tanssitaiteelle on selvästi ominaista vahva yhteisöllisyys. Esityksen koreografia on käsiohjelman mukaan Mandelinin ja työryhmän eli esityksen tanssioilla Sanni Giordanilla, Mia Jaatisella, Anni Koskisella, Kalle Lähteellä ja Oskari Turpeisella yhteistyö.

Yhtä oleellinen osa esityksestä oli sen äänimaailma ja esityksen musiikin soittaneilla muusikoilla. Äänisuunnittelusta vastanneen Janne Hastin mukaan esityksen koreografiaa ei ole tehty musiikin ehdoilla, vaan myös esityksen musiikkia on muokattu koreografiaan liittyvien ideoiden pohjalta.

Mistakes

Kinetic Orchestran esitys Stoan Spring Break -festivaaleilla Helsingissä 12.5.2022

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Tanssijat Sanni Giordani, Mia Jaatinen, Anni Koskinen, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Musiikki Janne Hast, Petri Kautto, Eero Tikkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Puvustus Kirsi Gum

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Tuotanto Kinetic Orchestra & JoJo – Olulun Tanssin Keskus   Esitykseen sisältyi useita

Kinetic Orchestran punaisessa erämaassa kaikki kukat saivat kukkia – Aggression kuvauksesta lähteneen tanssiteoksen kohtauksista kasvoi ilmaisultaan rikas ja tavattoman kaunis kokonaisuus

Red Desert alkoi staattisella, veistoksellisella kohtauksella, joka tavallaan esitteli teoksen tanssijat. Sen jälkeen huikean määrän yksityiskohtia sisältäneiden kohtausten sarja. Tanssijat Sanni Giordani, Elisa Tuovila ja Mia Jaatinen osallistuivat myös triangeleillaan teoksen rikkaan äänimaiseman luontiin. Kuva Antti Kurola/Kinetic Orchestra

Tekijöiden mukaan Red Desert esityksen lähtökohtana on ollut ihmisen tunnerekisterin se ääripää, joka saa meidät näkemään punaista. Esitys käsittelee aggressiota ruumiillisena tapahtumana, energiana, suuntana, tunnelmana, universaalina dynaamisena ilmiönä.

Äärimmilleen viety aggressio on toki tunteiden autiomaa. Nyt Helsingissä ensikertaa Stoan Spring Break -festivaalissa esitetty Red Desert oli kuitenkin myös paljon muuta. Mia Jaatisen ja työryhmän yhdessä kehittämän koreografia sisälsi lähes luvuttoman määrän mieleen tarttuvia ja puhuttelevia liikesarjoja ja yksityiskohtia. Kokonaisuus oli ilmaisuvoimainen ja hyvin kaunis. Se kuvasi hyvin yhteisöllisyydestä syntyvää voimaa ja lumoa.

Jaatisen mukaan esityksen tavattoman rikas liikekieli ja sen lukemattomat eleet ja hienot nyanssit ovat syntyneet ja hioutuneet Jaatisen, Sanni Giordanin ja Elisa Tuovilan yhteisissä harjoituksissa improvisaation keinoin.

Ryhmän koheesion ja sen jäsenten vuorovaikutussuhteiden laadusta ei jäänyt epäilystä. Luovuus ja yhdessä koettu oivaltamisen ilo pulpahtivat tämän tästä esiin lämminhenkisen huumorin muodossa. Katsojana minulla oli ilo ja lupa oivaltaa ja myötä kokea tämä pakahduttava tunne olemassaolon riemusta.

Käsiohjelman mukaan inspiraation lähteenä teokselle on ollut Clarissa Pinkola Estésin kirja Naiset, jotka kulkevat susien kanssa. Estésin kirja julkaistiin vuonna 1992 ja siitä kasvoi yksi 90-luvun merkkiteoksista. Estés on jungilainen psykoanalyytikko, jonka mukaan jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta.

Tanssitaiteen kannalta merkittävää lienee myös se, että eleistä ja niiden kuvaamista merkityksistä syntyy kieli, jonka me osaamme jo ennen syntymäämme. Esityksen johtoteemaan oli helppo liittää esimerkiksi kohtaus, jossa tanssijat kiersivät näyttämöä kyynärpäistä hieman taivutetut kädet ylös kohotettuina ja sormet harallaan mahdollisimman suurikokoisiksi tekeytyen. Sen vastakohta oli liikesarja, jossa tanssijat kävelivät hieman kyyryssä kädet alas laskettuina kämmenet avoimina mahdollisimman pienikokoisiksi tekeytyen.

Meille tutussa käsitemaailmassa ja kuvastossa käsien nostaminen ylös on antautumisen merkki. Esityksen edellä kuvattujen kohausten tulkitseminen juuri päinvastoin ei kuitenkaan tuottanut mitään vaikeuksia. Käsien ylös nostaminen sormet harallaan ja oman vartalon suoristaminen mahdollisimman kookkaaksi ovat vallankäyttöön liittyvän aggression ja sen vastakohta alistumisen iättömiä merkkejä.

Meidän geneettisesti läheisimmät lajiserkkumme simpanssit ja bonobot eivät puhu äänteillä, mutta ne kommunikoivat tehokkaasti elekielellä. Englantilaisen Catherine Hobaiterin johtama tutkijaryhmä selvitti pitkän jaa vaativan seurantatutkimuksen avulla näiden eleiden merkitykset. Tutkijat löysivät 66 erilaista ilmaisua. Selvitys vaati vuosia kestäneitä kenttätutkimuksia ja pelkästään autenttisista tilanteista otettuja videotallenteita kertyi reilut 5000 tuntia.

Hobaiterin mukaan tutkijoiden kannalta hieman shokeeraavaa ja toisaalta hyvin valaisevaa oli se, että seurantatutkimuksissa tavalliset ihmiset, varsinkin lapset osasivat luonnostaan tulkita näitä ihmisapinoiden eleitä lähes yhtä pätevästi ja oikein kuin vuosia niiden merkitysten selvittämisen eteen töitä tehneet tutkijat.

Johtopäätös tästä spontaanista lukutaidosta oli ilmeinen. Meidän taitomme tulkita eleitä, kehon kieltä on myötäsyntyistä. Se on geeniperintöä yhteisiltä esivanhemmiltamme miljoonien vuosien takaa.

Red Desert

Kinetic Orchestran esitys Stoan näyttämöllä 11.5.2022

Koreografia: Mia Jaatinen ja työryhmä
Esiintyjät: Sanni Giordani, Mia Jaatinen ja Elisa Tuovila
Äänisuunnittelu: Josu Mämmi
Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen
Tuotanto: Mia Jaatinen ja Kinetic Orchestra
Tukijat: Taiteen Edistämiskeskus, Samuel Huberin Taidesäätiö sekä Liisa Pentti+Co residenssi

Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan  aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.  

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.       

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri  

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Helsingin kaupunginteatterin Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo – koreografi Carl Knifin eloisa ja rikas liikekieli herätti myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle

Kaksivärisen fuugan rikas liikekieli ja yllättävät käänteet saivat myös katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Kuvassa ovat tanssijoista Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Anna Stenberg ja Jonna Aaltonen. Kuva Yoshi Omori/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin, Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn Kaksivärinen fuuga oli kaunis, arvoituksellinen ja outo. Koreografi Carl Knifin liikekieli oli kekseliästä, rikasta ja ilmaisuvoimaista. Teoksessa mitattiin meidän suhdettamme omaan kehoomme ja meitä ympäröivään todellisuuteen arvioivan katseen alla.

Esitys toteutti hyvin Knifin perustaman Carl Knif Companyn mainosesitteeseen painettua ajatusta, joka lienee jonkun Knifin koreografiaan ihastuneen kriitikon aivoituksia. Jos runous olisi liikettä, se olisi jotakin tämän kaltaista.

Käsiohjelmassa Knif kertoo pyrkineensä tutkimaan Kaksivärisessä fuugassa liikkeen ilmaisuvoimaa ja tanssin ja musiikin yhteyttä. Inspiraation lähteinä ovat toimineet Dmitri Šostakovitšin preludit ja fuugat.

Preludissa ei tavallisesti ole tarkkaan määriteltyä sisäistä rakennetta. Fuuga on kontrapunktia käyttäen sävelletty useasta itsenäisestä äänestä koottu polyfoninen teos. Kaksivärisessä fuugassa näkyivät näiden kahden sävellysmuodon vaikutukset.

Kaksivärisen fuugan preludi, alkusoitto lähti pysähtyneisyyden tilasta. Yksi tanssijoista seisoi näyttämölle nostetun pöydän päällä liikkumatta kuin jalustalle nostettu patsas. Muut ryhmän jäsenet seurasivat tätä katsomon eturivissä istuen. Välillä pöydällä veistoksellisessa asennossa seisovaa tanssijaa vaihdettiin mutta kohtauksen staattinen ilme pysyi.

Knif kertoo käsiohjelmassa, että preludin ja fuugan sukulaisuus ja jaettu lainalaisuus innoittivat häntä leikkiin näyttämön eri tilojen ja roolien kanssa.

Arvoituksellisen yllätysmomentin esitykseen toivat erilaiset näyttämölle tuodut esineet. Alkukohtauksessa tanssija ei vain seisonut jalustalla, vaan veistoksellinen asento oli tuettu mikrofonijalustaan.

Se antoi esitykselle heti alussa oman oudon ja pelottavan ilmeensä. Ehkä tämä jähmettynyt hahmo ei olekaan patsas, vaan telineeseen ripustettu fossiili luonnontieteellisessä museossa. Reliikki lajista, jonka äkillistä ja yllättävää sukupuuttoon kuolemaa tulevat luomakunnan kuninkaat ihmettelevät.

Staattinen tila purettiin näyttäviin ja energisiin duettoihin. Niiden liikekieli toi mieleen itämaiset kamppailulajit. Vuosituhannen alussa Teatterikorkeakoulusta valmistunut Knif tanssi vuosina 2004–2007 Tero Saarinen Companyn tanssijana.

Näissä kahden tanssijan duetoissa oli yhtymäkohtia Tero Saarisen luomaan omintakeiseen liikekieleen. Mutta niin pitääkin olla. Taide muuttuu ja kehittyy pitkien vuorovaikutussuhteiden kautta. Se on taiteen tekemisen ja ymmärtämisen perusedellytys. Knifin ja hänen työryhmänsä omintakeinen ja persoonallinen Kaksivärinen fuuga oli teoksena hieno esimerkki tästä luovuuden evoluutiosta.

Taistelukohtauksien jälkeen tanssi sai yhä uusia ja yhä arvoituksellisempia sävyjä. Mikrofonitelineen kylkijäisiksi lavalle kannettiin uusia esineitä, oksankarahka, peili, valkoinen, kipsistä tai muovista tehty ihmisen jalka, pitkähiuksinen peruukki ja pitkiä terästankoja, tai ainakin siltä näyttäviä objekteja.

Mieleen jäi esimerkiksi neljän tanssijan kohtaus, jossa kolme tanssija kosketti näillä sauvoilla neljättä. Ainakin minun mielessäni siinä kertautui alkukohtauksen teema. Mielikuva perhosta alustaansa kiinnittävästä hyönteistutkijasta,

Synkistä sävyistään huolimatta Kaksivärinen fuuga oli myös hauska. Knifin ja hänen tanssijoidensa viljelemä huumori oli mustaa, mutta myös osuvaa. Esimerkiksi mustan teatterin estetiikalla toteutettu kohtaus, jossa lavalle tuodut esineet nousivat hitaasti kohti korkeuksia pitkin esityksessä käytetyistä pöydistä muodostetun tornin kylkeä, oli sekä pelottava että humoristinen.

Surrealistisia muotoja esityksestä huokuva outous sai, kun lavalle astui kauttaaltaan pikimusta olento, jolla oli päässään joko kruunu tai piispanhiippa. Tai oikeammin hahmoja oli kaksi. Toisella mustalla hahmolla oli päässään koulumaailmasta tuttu aasinhattu.

Esinemaailmaan kuuluivat myös tanssijoiden toppatakit. Ainakin minulle niiden symboliikka tuntui selkeältä. Pois minusta kylmä ja paha maailma, haluan käpertyä tähän omaan illuusioni turvallisesta lintukodosta.

Kohtaukset, joissa toppatakkeja käytettiin, olivat myös salaviisaan humoristisia. Vaikutteita ja askelkuvioita oli varmasti haettu härkätaistelun maailmasta.

Studio Pasilan näyttämö on avara tila seitsemälle tanssijalle. Knif on selvästi tilanhallinnan mestari. Tilaa jaettiin ja täytettiin tanssijoiden vartaloiden lisäksi neljällä siirrettävällä pöydällä. Välillä tanssittiiin näiden pöytien päällä ja esitys sai ilmaa siipiensä alle lähes kirjaimellisesti.

Tulkitsin Kaksiväristä fuugaa myös niin, että teos kertoo katsomisesta ja katseen kohteena olemisesta. Upeita joukkokohtauksia lukuun ottamatta yksi tai useampi ryhmän tanssijoista seurasi muiden esittämistä katsomosta käsin kukin vuorollaan.

Tarkkailla ja tanssia näyttää kirjoitettuna kohtuullisen hyvältä vitsiltä. Ei tanssi voi kuitenkaan olla kenellekään mikään rangaistus. Ihmisen viisaudesta voidaan nykyisessä maailmantilanteessa olla monta mieltä, mutta ainakin yhdestä asiasta Kaksivärinen fuuga vakuutti minut jälleen kerran. Homo sapiens on yksi luomakunnan kauneimmista eläimistä ainakin silloin, kun tämän lajin yksilö elää nuoruutensa kukkeinta vaihetta.

Siksi tanssi on esittävän taiteen ehkä kirkkain helmi.    

Kaksivärinen fuuga

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa 12.10.2020

Koreografia Carl Knif

Valosuunnittelu ja skenografia William Iles

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Esityksen musiikki Dmitri Šostakovitš

Tanssijat Jonna Aaltonen, Jyrki Kasper, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Anna Stenberg, Eero Vesterinen   

Kinetic Orchestran I’m Liquid on vettä janoavalle – valkoisen vyön dan-mestareiden tanssi lumoaa kauneudellaan

Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, lattian pinnassa Iiro Näkki ja taustalla Oskari Turpeinen. Kuva Jussi Ulkuniemi/Tampereen Teatterikesä

Tanssiteatterilla on viime vuosina ollut merkittävä rooli Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Festivaalin taiteellisen johdon ratkaisut ovat hyvin perusteltuja.

Kinetic Orchestran I’m Liquid lavensi omalta osaltaan rajoja, joita me mielessämme rakennamme esittävän taiteen eri osa-alueiden välillä. Stoan verkkosivulla ryhmän jäsenet kertovat pyrkineensä välttämään tanssiteatterillista otetta.

Ryhmä on myös pyrkinyt välttämään vaikeaselkoisuutta ja onnistunut siinä. Jarkko Mandelinin ja työryhmän yhdessä työstämä koreografia oli kekseliäs ja ajoittain hyvin hauska.

Tämän kirjoittajalla ei ole kokemuksen ja koulutuksen antamaa kompetenssia ymmärtää ja eritellä tanssijoiden liikekielen kaikkia hienouksia. Eikä sillä liene edes väliä. Esityksen kauneus vei ja kantoi heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Esityksen nimen arvoitus avautui jo tässä ensimmäisessä kohtauksessa. Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki ja Anni Koskinen muodostivat vartaloillaan puron, joka valui polveilevasti näyttämölle. Horisontaalista, näyttämön lattiaa hipovaa liikekieltä täydensivät Jukka Huitilan siniseksi sävytetty valaistus ja Janne Hastin soliseva äänimaisema.

Vaikka tekijät eivät ole tehneet tarinaa, esityksen upea alku potkaisi lujaa. Vesi on monella tavalla voimakas symboli, ja nyt kroolattiin reipasta selkäuintia elämän virrassa, tosin jalat edellä…

No toki me olemme nestettä myös biologisina olioina. Elämän alussa meidän kehomme on 95 prosenttisesti vettä ja vielä aikuisina meidän kehostamme yli kaksi kolmasosaa on vettä.

Tekijöiden mukaan teoksen alkuperäisenä inspiraation lähteenä on toiminut kamppailulajikulttuuri. Kamppailulajeista ammennetut ideat näkyivät sekä esityksen liikekielessä että Kirsi Gumin suunnitelmassa puvustuksessa. Tanssijoilla oli päällään voimakkaasti tyylitellyt mustat puvut ja judosta sekä karatesta tutut valkoinen vyö.

Esitys leikitteli kontrasteilla myös puvustuksen suhteen. Itämaisissa kamppailulajeissa musta on yleensä lajissa huipulle edenneiden mestarien väri ja valkoisesta vyöstä tunnistaa noviisin, lajin harjoittelun vasta aloittaneen oppilaan.

Gumin puvustukseen kuuluivat myös arvoitukselliset nahkatakit, joiden kantajat vaihtuivat lennossa esityksen kuluessa. Ne haastoivat minut katsojana tekemään tulkintoja.

Meillä jokaisella on elämässämme monta rinnakkaista roolia. Kinetic Orchestra on I’m Liquid teoksessa tuonut tämän elämän ja ihmissuhteiden moniulotteisuuden teoksensa ytimeen.

Siinä on tavoitetta elämäksi kutsutussa kamppailulajissa. Pitää pyrkiä dan-mestariksi tasa-arvon vaalimisessa.

I’m Liquid

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Esiintyjät Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki, Anni Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Kinetic Orchestran esitys Tampereen teatterikesässä 7.8.2019

Pumpulitehtaan tyttöjen kohtalo koskettaa, mutta tarinan henkilöt hukkuvat megalomaanisen toteutuksen alle Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Tytöt 1918

Vauhtia ja voimaa esitys ammensi Marjo Kuuselan koreografiasta ja Tanssiteatteri Tsuumin tanssijoista. Next » Kuvassa edessä vasemmalta alkaen Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Salla Korja-Paloniemi, Hanna Korhonen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Joskus käy näin. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 musikaalin aikana, minua vaivasi sitkeä korvamato.

Korvaan ei tarttunut yksikään säveltäjä Eeva Konnun ja sanoittaja Heikki Salon esitystä varten räätälöimästä biisistä, vaan korvakäytävässä aikaa mittasi Hectorin vuonna 1987 julkaisema mittarimato, jonka kertosäe menee suunnilleen näin:

”Sota on kaunis, siinä on voimaa, 

sota on siisti, sodalla kulkee,

sota on kaunis, siinä on voimaa,

sota ei hylkää, syliinsä se sulkee.”

Sodan estetisoinnissa on puolensa, eikä Suomen oma kansallinen murhenäytelmä sata vuotta sitten tee tässä suhteessa poikkeusta.

Kontu ja Salo muodostavat säveltäjä-sanoittaja parivaljakon, joka epäilemättä edustaa musiikkiteatterin parasta osaamista Suomessa.

Minulla ei ole osaamista eritellä Konnun sävellysten erityispiirteitä. Yhteistä sekä Konnun tätä musikaalia varten säveltämillä biiseillä että Salon sanoituksilla oli se, että tehoja haettiin lähes loputtomien toistojen kautta.

Tämä tietenkin kuuluu populaarimusiikista ammentavien musikaalien genreen. Parhaimmillaan esitys saavuttaa näin lähes suggestiivisen tehon, mikä kyllä näkyy myös kriitikoiden esityksestä kirjoittamissa puolihöperöissä kritiikeissä. Tampereen teatterikesän esityksessä tiistaina volyymia lisättiin myös vääntämällä äänentoistolaitteiden nupit kaakkoon.

Konserttiestetiikkaa edustivat myös Hannu Lindholmin lavastus ja Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu. Nyt lavasteet, valo- ja pyroefektito olivat stadionluokkaa. Amurin puutalot, valoefektit ja äänisuunnittelusta vastanneen Kalle Nytorpin näyttämölle loihtima sodan melske kasvoivat mittoihin, joihin jopa TTT:n todella suuri suuri näyttämö kävi pieneksi.

Näyttävää ja komeaa, sodalla oli voimaa ja sodalla kulki. Samalla kuitenkin hukattiin lähes näkymättömiin tarinan henkilöt, pumpulitehtaan tytöt, joiden tarinat esityksen ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola ainakin omien sanojensa mukaan halusi kertoa.

Esitys alkaa toki vavahduttavasti. Kukin tarinan tytöistä käy vuorollaan kertomassa, mikä heidän tuleva kohtalonsa on kansalaissodan kurimuksessa.

Punaisten puolella taistelleiden naisten kaltoin kohtelua ja tappamista ei selitä vain kapinan synnyttämä viha ja kostonkierre, vaan taustalla olivat myös Suomen piskuisen sivistyneistön ajatukset ja mielet saastuttaneet eugenistiset rotuopit.

Punaisten puolella taistelleiden tyttöjen, ”ryssän huorien” ja etnisten venäläisten tappamisessa kysymys oli harkitusta etnisestä puhdistuksesta. Kyseessä on siis ehkä se kaikkein synkin ja edelleen vaiettu luku Suomen historiassa.

Peltola on varmasti oikeassa, kun hän sanoo, että nämä murhat ovat yhä erittäin kipeä ja vaiettu asia.

Peltolan mukaan esityksen käsikirjoitus on vuosien työ. Esityksen keskeiset tarinat perustuvat kuitenkin Anneli Kannon Valkeakosken naiskaartista kirjoittamaan romaaniin Veriruusut.

Kannon veriruusuja voi hyvällä syyllä kutsua tyttöjen tuntemattomaksi sotilaaksi, tai pitäisikö sanoa sotaromaaniksi. Romaanissa joukko nuoria naisia pyrkii sopeutumaan kansalaissodan tappaviin olosuhteisiin kukin oman luonteensa ja persoonallisuutensa mukaan

Teatterikesän ohjelmistossa on myös Kom-teatterin onnistunut ja hieno sovitus Veriruusut romaanin tarinasta. TTT:n tytöissä korostuu vain 15-vuotiaan Sigridin (Marketta Tikkanen) tarina. Sigrid menee äitinsä ja perheen taloudellisen ahdingon pakottamana tehtaaseen töihin ja joutuu heti ensimmäisenä työpäivänä pomonsa seksuaalisen väkivallan, kourimisen uhriksi.

Sigridin tarinan korostuminen ei ole varmaan tekijöiden tarkoitus. Mutta me olemme oman aikamme ihmisiä, kuten Peltola esityksen infossa korosti, ja tietenkin herkkiä sille, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

Toki Peltolalla on produktiota suunnitellessaan olut sama pulma, joka vaivaa ainakin minua, kun olen katsonut Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Kaikki näyttelijät ovat huomattavasti esittämiään roolihenkilöitä vanhempia.

Ainakin tästä näkökulmasta lajityypin valinta ja toteutus, joka tehokkaasti etäännytti näyttelijät katsojista, on hyvin perusteltu.

Valinnoilla on tietysti myös raadollisempia syitä. TTT:n suuri näyttämö on paitsi teatteritaiteen Mekka, myös kallis mammutti, jonka suuren katsomon täyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Tuskaa ei varmasti vähennä se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijatyöryhmä esitti tammikuussa, että TTT:n erityisasema kansallisnäyttämönä poistetaan. Toteutuessaan esitys merkitsisi miljoonaleikkausta teatterin valtiolta saamaan tukeen.

Sata vuotta sitten vallinneet jakolinjat eivät ole Suomesta kokonaan hävinneet. Pikemminkin viime vuosien yhteiskunnallinen kehitys on voimistanut niitä. Juha Sipilän porvarihallituksessa ei tunneta mitään erityistä lukkarinrakkautta työväen teatteria kohtaan. Viktor Janssonin veistämän Vapaudenpatsaan alastoman soturin miekka osoittaa Hämeenpuistossa yhä uhkaavasti työväentalolle päin, täältä pesee perkeleen punikit!

Asiantuntijatyöryhmän näkemyksellä on kuitenkin varmasti myös perusteita. Oleellista on epäilemättä se, onko maineikkaalla työväen teatterilla kykyä uudistua. Maan toisella päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa tällainen prosessi on ollut käynnissä jo useita vuosia.

Samaan aikaa uudet, taiteellisesti korkeatasoiset ja taiteellisesti kunnianhimoiset vapaat ryhmät vaativat itselle perustellusti lisää yhteiskunnan tukea.

En tunne Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoa niin hyvin, että uskaltaisin sanoa teatterin taiteellisesta tilasta mitään.

Jollakin tavalla TTT:n Tytöt 1918 toi mieleen Aku Louhimiehen version Tuntemattomasta sotilaasta. Miljoonayleisön kerännyt elokuva on minusta loistavalla osaamisella ja huikealla ammattitaidolla tehty viihdeteollisuuden huipputuote.

En kuitenkaan kehtaa sanoa yhtä ikävästi musikaalista ja teatterista, joka on ollut minulle entisenä ylöjärveläisenä se kaikkein tärkein ja rakkain näyttämö.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on burleski komedia – sen kevyeltä näyttävä pintakerros voi harhauttaa

Heini Maarasen puvuissa on kimallusta ja paljetteja. Kuvassa etualalla näytelmän pahiksen Louhivuoren roolin näytellyt Cécile Orbin, taustalla kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu ja Saara Kotkaniemi. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

En tiedä, mikä oli Euroopan kansoja ja heimoja kauhun vallassa pitäneiden varjagien suhde kuvataiteeseen. Ehkä koulupoikien ja varttuneempien koijareiden suosima kirkkovene sopii kuitenkin kuvaamaan tiettyä mielentilaa myös rautakaudella.

Nyt näitä ripsipiirakoita oli piirretty vain infrapunaisessa valossa näkyvällä valolla Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomon seinään. Viikinkien aikansa huipputekniikkaa edustaneet pitkäveneet olivat malliltaan erilaisia, kuin tämä ikiaikainen miehisen toivon ja epätoivon symboli.

Silti ensimmäisen kappaleen pohdinta viikinkien taidekäsityksestä on turha, sillä Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Lemminkäisessä liikutaan balettitanssijan keveydellä ajasta toiseen.

Hurmeen Lemminkäinen on burleski komedia. Heini Maarasen upeassa puvustuksessa riittää kimallusta ja paljetteja, mutta vilauttelun kohteena ei nyt ole ihmiskehon intiimit alueet, vaan kielen verhotut ominaisuudet.

Hurme on lukenut erilaisia painotuotteita enemmän kuin mikään laki määrää. Jo luettelo kirjailijoista, joiden teksteistä näytelmässä on suoria sitaatteja tai helposti tunnistettavia viittauksia, on musertavan pitkä .Se saa tällaisen hitaan lukijan vihreäksi kateudesta.

Otaksun, tai oikeastaan olen varma siitä, että Hurme on elämänsä aikana pohtinut usein hyvin syvällisesti kielen perimmäistä olemusta. Evoluutio otti suuren harha-askeleen, kun ihmiseen johtaneessa kehityslinjassa varhaisille hominideille muovautui suurten aivojen lisäksi vain ihmiselle tyypillinen kurkunpään ja äänihuulten rakenne, joka mahdollistaa ajatusten välittämisen puheen avulla.

Avainrepliikit Hurme on kirjoittanut Terhi Panulan näyttelemän Tuiran suuhun.  Kieli on jotakin, joka on sekä meidän ulkopuolellamme että sisällämme, kieli on paitsi kollektiivinen sopimus, yksilöiden välisen vuorovaikutuksen, myös ajattelun väline.

Itse kunkin päässä muhivat ideat muuttuvat teoiksi, merkityksiksi, yhteisöiksi ja yhteiskunniksi vasta, kun aivojen neuroverkoissa ajettava prosessi muutetaan sanoiksi ja lauseiksi.

Meidän ajattelumme, siis kielen synnyttämä kuva todellisuudesta ja todellisuus ovat varsinkin yksilötasolla kaksi eri asiaa. Komiikka on ollut maailman sivu loistava tyylilaji, kun tätä ristiriitaa pitää kuvata. Hurmeen varjagit opettavat Lemminkäisessä meille junteille ruotsia, jollaista ei löydy Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, Hufvudstadsbladetista tai Ylen Fem -kanavalta.

Hauskaa pidetään myös vertailemalla rinnastuksien avulla Kalevalan runomittaan kirjoitettua suomea ja tämän päivän bisnesmaailman yritysjargonia.

Hurmeen teatterikäsitys on kiehtova. Kalevalan Lemminkäinen on nykypsykologian termein vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ADHD-tapaus, jonka äitisuhteen vakaviin ongelmiin ei nyt tässä mennä.

Hurme ei kerro kuitenkaan Lemminkäisen tarinaa yksilöiden, vaan yhteisöjen kautta. Kuvaava Hurmeen tavassa nähdä tarina on se, että näyttämöllä on kaksi Lemminkäistä, Marja Salon näyttelemä Lemminkäinen ja Tomi Alatalon näyttelemä Flemming-Lemminkäinen. Hurmeen maailma voi ehkä joskus olla verenpunainen, mutta ei koskaan mustavalkoinen.

No välillä mennään toki rimaa hipoen, kun riman alla väijyi mielessä jokin television ikihirveistä rikkaat ja röyhkeät – sarjoista.

Tavallaan Lemminkäinen on näytelmäversio Hurmeen Finlandia-palkitusta romaanista Niemi. Itse asiassa Hurmeen käsiohjelmaan painettu ohjaajan puheenvuoro on tekijän oma innostunut kuvaus kirjan keskeisestä sisällöstä. Käsiohjelma kannattaa ilman muuta ostaa.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on myös perheyritys. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, Poutanen-Hurmeen, Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven äänisuunnittelu, Heini Maarasen lavastus ja Kalle Roposen valot antoivat esitykselle aivan oman, taianomaisen tunnelman. Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut olivat koskettavan kauniita.

Hurmeen ohjaukset rakentuivat hänen varhaisemmissa ohjauksissaan leimallisesti näyttelijöiden fyysisen läsnäolon varaa. Viime vuosina hän on muun muassa Maiju Lassilan tuotannosta porilaisille teatterin harrastajille dramatisoimissaan näytelmissä keskittynyt analysoimaan kielen ja todellisuuden suhdetta.

Lemminkäisessä fyysisestä läsnäolosta ja esityksen dynamiikasta on pitänyt huolta esityksen koreografi Saara Hurme. Hurmeen koreografian dramaturgia ja vaikuttavuus syntyivät taiten käytetyistä toistoista.

Esimerkiksi Louhivuoren roolin näytellyt ja tanssinut Cécile Orbinin liikekieli loi voimakkaan mielikuvan burleskista. Toisaalta toistot alkoivat lopulta myös syödä omaa tehoaan.

Näyttelijöille Juha Hurmeen tavanomaisesta voimakkaasti poikkeava teatteriestetiikka asettaa suuria haasteita. Mutta todella haastava näytelmä Lemminkäinen on kepeän kuorensa alla myös meille katsojille. Aivojen pitää raksuttaa koko ajan

Torstain näytöksessä osa, toki hyvin pieni osa katsojista äänesti esityksestään jaloillaan väliajan alettua.  Harmi, tässä esityksessä kärsivällisyys palkitaan.

 

 

 

 

 

 

 

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian osuu suoraan vanhan kansantarun ytimeen

Sanna Salama ja Aapo Stavén kohtauksessa, jossa tarinan alussa avioituneen parin ero on toteumassa. Eleet ja ilmeet kertovat ahdistuksesta ja syyllisyydestä. Kuva Minna Mänttäri/Lappeenrannan teatteri

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian on ajateltua, hiottua ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria. Anna-Maria Paadarin ja Sanna Salaman moderniin tanssiin perustuva koreografia ilmaisee hyvin Aino Kallaksen samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan tunnetiloja.

Kallas kirjoitti romaaninsa vanhan hiidenmaalaisen kansantarun pohjalta. Esityksen dramatisoinut ja ohjannut Aapo Stavén on oivaltanut vanhaan tarinan monitasoisuuden ja tuo nämä eri näkökulmat koskettavasti näyttämölle.

Joidenkin mielestä Kallas kuvaa romaanissa hänen ja Eino Leinon salasuhdetta. Voi olla, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa Sudenmorsian kuvaa lappeenrantalaisten esityksessä hienosti kielletyn rakkauden psykologiaa.

Seksuaalisuus on luonnonvoima ja toteuttaakseen omaa seksuaalisuuttaan ihmiset ovat kautta aikojen uhmanneet hirveitä rangaistuksia. Vanhat kansantarut kuvaavat tätä itsensä etsimisen prosessia symbolisella tasolla.

Koreografiassa on myös humoristisia irtiottoja. Joidenkin mielestä Kallaksen teoksessa on myös ironisia tasoja, joita tekijät eivät ole hahmottaneet ja hyvä niin. Tässä tulkinnassa Sudenmorsian ei ole vain yhden ihmisen tilitys epäsovinnaisesta rakkaudesta, vaan tanssiteatterille ominaisesta tavasta kuvata meisän ihmisten yhteistä kokemuspiiriä.

Tarina ei myöskään kuvaa romantiikan aikakaudelta periytyvää käsitystämme kaiken voittavasta rakkaudesta, vaan niitä syviä ristiriitoja, joita tarinan yksilö kokee sekä yhteisön asettamien että sen myötä myös omien arvojen synnyttämiä ristiriitoja.

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian on tragedia, jossa ristiriitaiset tunteet särkevät päähenkilön sydämen ja lopulta tuhoavat hänet. Esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan päähenkilö tekee lopullista eroa miehestään, on riipaisevan koskettava.

Lappeenrannan tanssiteatterin maailma ei ole yksioikoinen.

Sudenmorsian tanssitaan elävän musiikin säestyksellä. Laura Tykkyläisen sähköisesti vahvistetun sellon säröinen ääni ja Ossi Välimäen rummut ja kitara ovat osa hienoa kokonaisuutta.

Myös työryhmän ilmeisesti yhdessä suunnittelema lavastus on hienosti ajateltu. Kun lavalla on neljä puista penkkiä, ollaan ihmisten kulttuurimaisemassa, kun penkit poistetaan, näyttämölle avautuu suo ja villi luonto.

Sudenmorsian on hieno näyttö osaamisesta ja taiteellisesta kunnianhimosta. Lappeenrannan tanssiteatteri on aloittanut toimintansa todella lupaavasti.

Sudenmorsian. Koreografia Anna-Maria Paadar ja Sanna Salama. Esitysdramaturgia Aapo Stavén. Musiikki Ossi Välimäki ja Laura Tykkyläinen. Näyttämöllä Sanna Salama, Aapo Stavén ja Emilia Pulli. Lappeenrannan tanssiteatterin esitys 23.1.2018.

Miehen mieli on kuin Mimosan hipiä

Body Notesin liikekieli on huikean vaativaa ja samalla iloisen leikkisää. Kuvassa ryhmän tanssijoista Saska Pulkkinen. Kuva Kai Kuusisto/MimoArt Company

Kyllä maailmaan melua mahtuu. Juuri sen vuoksi varmasti jokainen säveltäjä tai teatterille äänimaisemia suunnitteleva äänisuunnittelija tietää, miten vaikuttava elementti hiljaisuus voi olla. Se huutaa oikeaan kohtaan sijoitettuna voimakkaammin kuin mikään ämyri.

Tanssiteoksessa Body Notes ohjaaja, tai pitäisikö reilusti sanoa koreografi, Mimosa Lindahl näytti meille katsojille, miten voimakas elementti hitaus on fyysiseen esittämiseen perustuvassa esityksessä. MimoArt Companyn esitys nousi liikkeiden hitaudessa ja ilmaisuvoimassa aivan huikealle tasolle.

Kahdeksan miehen esitys oli emotionaalisesti koskettava. Liikekielen hämäläisaksentti ei sulkenut pois huumoria. Päinvastoin, ainakin minä meinasin tikahtua välillä naurusta, kun tanssinäytelmän sankarit luistelivat mahallaan näyttämölle levitetyn savivellin päällä vaakapiruetteja imelän nyyhkyiskelmämusiikin säestyksellä.

Body Notes on esitys, performanssi. Se edustaa nykyteatteria, tai tanssia, jossa esittävän taiteen eri elementtejä yhdistellään hyvin luovasti. Ryhmän esitys Helsingin Itäkeskuksen Stoalla oli älyn ja mielikuvituksen leikkiä.

Ainakin minun kohdallani esitys jäi pitkäksi aikaa soimaan jonnekin tuonne otsalohkon hämäriin. Se oli elämys, joka on tullut myös uniin.

Moni kriitikko ja bloggaaja on nähnyt esityksen lihan runoutena. Miksei niinkin.

Tekijöiden mukaan esitys yhdistää tanssia ja teatteria. En ole mikään tanssin tuntija, mutta uskallan silti väittää, että ohjaajan ja ryhmän keskeinen inspiraation lähde on ollut japanilaista avantgardea edustava butõ.

Esityksen rakenne taas toi mieleen klassisen baletin. Esitys alkoi johdannolla, jossa tanssijat Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen esittivät ilman valoja ja ääntä harjoitusasut päällä nopeita ja kulmikkaita liikkeitä.

Samaan teemaan palattiin myös esityksen lopussa.

Eräänlainen silta klassiseen balettiin oli myös se, että esityksessä oli mukana sellotaiteilija Sergio Castrillón. Toisaalta Castrillón taiturimaisesti soittama sello antoi perspektiiviä sille mielenmaisemalle, jota esitys ainakin minun kohdallani niin sattuvasti valaisi.

Nuo kaikki elämäni aamut, joita Jordi Savall tulkitsee viola da gamballa samannimisessä elokuvassa.

Teatteria Body Notes on ainakin siinä, että esitys on selkeästi yhteisön tekemää taidetta. Lindahl korostaa tätä vaikutelmaa vielä sillä, että hän on vetänyt myös esityksen äänisuunnittelijan Jaakko Aution, valosuunnittelija Ilmari Karhun ja lavastaja Arto-Oskari Reunasen näyttämölle.

Aution, Karhun, Reunasen ja neljän tanssijan omilla vartaloillaan luomat näyttämökuvat olivat koskettavia, usein hyvin kauniita ja hyvin inhimillisiä, ajoittain suorastaan hellyttäviä.

Meidän miesten maailmassa ja mielissä on myös tämä puolensa, herkkä kuin Mimosan hipiä.