Kategoria: Tanssi

”Älä ole onneton, meillä kohta kaikki laitteet on!”

Helsingin Kaupunginteatterin Somatic Sitcom oli ajatuksia herättävä yhdistelmä tanssia, esineteatteria, ovifarssia ja sanatonta viestintää. Tekijöiden inspiraation lähteenä ovat olleet 1990-luvun televisiokomediat.

*Sometic Sitcomin ytimesä oli todellisuus, jossa hiljaisuus huutaa, Kuvassa sohvalla istuu Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen*

Yllättäen sanattoman komedian keskiöön nousivat erillisyyden ja yksinäisyyden teemat. Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä: se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljessä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken.

Minulla on itselläni vähän mielikuvia 90-luvun tilannekomedioista, sellaisista kuin Frendit, Seinfeld tai Frasier. Se aikoinaan kaikkein mieleenpainuvin, Perhe on pahin, pyöri televisiossa jo 70-luvulla. Koreografi Anna Maria Häkkinen, näyttämösuunnittelija Erno Aaltonen ja dramaturgi Emil Santtu Uuttu olivat rakentaneet meille esineteatterin keinoin aikakoneen, joka kiidätti meidät tuolle vuosikymmenelle.

Näyttämön esinemaailma toi hakemattakin mieleen Leevi and the Leavingsin haikean surumielisen balladin Onnelliset. Gösta Sundqvist sävelsi ja sanoitti laulunsa miehestä, joka yritti tehdä vaimonsa onnelliseksi hylkäämällä romantiikan ja hankkimalla kotiin sen korvikkeeksi kaikki mahdolliset kodinkoneet ja viihdelaitteet jo vuonna 1981.

Veikkaan, että esityksen esineistö ei liittynyt niinkään 90-luvun tilannekomedioihin, joiden hallitseva elementti oli nopeatempoinen dialogi, vaan 80-luvulla syntyneiden tekijöiden lapsuudenmuistoihin. Ajan henki alkoi näkyä, kun Vappu Nalbantoglu ilmestyi näyttämölle tanssimaan voimakkailla neonväreillä koristellussa takissa. Mielikuva tuosta ajasta vahvistui, kun Juha Jokela patsasteli paikalle haltioituneena korvalappustereiden ikimuistoisesta soundista.

Juppisukupolven muodissa korotettiin olkapäitä voimakkailla toppauksilla. Tällaisia oli Nalbantoglun takissa, ja samaa muotia pääsivät kertauksen vuoksi esittelemään myös Jokela ja Hanna Ahti takeissaan, joiden uutuudenviehätystä korostettiin kaivamalla ne esiin muotikaupan paperikassista. Sony lanseerasi C-kasetteja soittavan Walkmaninsa vuonna 1979, ja statusesineen asemansa ne menettivät 90-luvulla, kun kannettavat CD-soittimet tulivat myyntiin. Vaikka en ole kovin hyvin perehtynyt amerikkalaiseen tilannekomediaan, olen varma, että tuotesijoittelu toi kaikki uudet härpäkkeet televisiosarjoihin heti, kun ne oli saatu markkinoille.

Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä. Se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljettä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken. Kuvassa ovat Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu ja Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Aikakone Somatic Sitcom suunnisti aika-avaruudessa epäjatkuvuusperiaatteen vauhdittamana. Itse tulkitsin myös paperiseen käsiohjelmaan painetun esityskuvan viitaukseksi lapsuuteen. Kuva on käsitelty digitaalisesti niin, että se muistuttaa impressionistista maalausta. Vaikutelma oli vahva, ja sitä korosti se, ettei esityksessä ollut tippaakaan nuoruudenmuistoille tyypillistä nostalgiaa.

Nostalgian korvasi tavaton ja tarkkanäköinen runsaus. Sundqvistin laulun ”kaiken tarpeellisen” luettelosta taisi jäädä puuttumaan vain mikropiiri. Näytelmän tavaramaailmassa elettiin vielä lankapuhelinten aikaa. Oma huomioni kiinnittyi lähes heti tupakeittiöksi lavastetun näyttämön peräseinälle ripustettuun mustavalkoiseen julisteeseen. Siinä luki UFO-uskovaisten uskontunnustus: ”I want to believe!” Rakeisessa kuvassa oli tietysti lentävä lautanen.

Näytelmän alussa Antti Timonen kaivoi paperisesta pakkauksesta esille toisen julisteen. Se oli kehystetty matkailumainos, joka visualisoi Ranskan Rivieralla sijaitsevan Côte d’Azurin kauneutta. Ajattelin, että tästä kohtauksesta alkoi tekijöiden oma analyysi teatterinteon ehdoista. Miten tuonne paratiisirannalle rikkaiden ja kauniiden joukkoon kilvoitellaan?

Fyysisellä esittämisellä on hyvin kauas ulottuvat juuret. Varhaiset esi-isämme viljelivät elekielellä kerrottuja mojovia vitsejä varmaan jo silloin, kun puhuttu kieli oli vielä savolaisittain ”toteuttamista vaille valmista”. Englantilaisen music hall -perinteen ja amerikkalaisen vaudevillen mykkäkauden mestariteoksiksi jalostaneet tähdet todistivat, että konsepti toimii paremmin kuin hyvin.

*Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Vappu Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle, eteni muutamalla korkealle nousseella hypyllä ja piiloutui pinkinpunaisen sohvan taakse piiloon.* *Kuva (c) Katri Naukkarinen*

Kaupunginteatterin Somatic Sitcom on osa Nykyesityksen näyttämön ohjelmistoa. Otaksun, että tekijöiden kriittisen tarkastelun kohteena on ollut sanaton fyysinen esittäminen suomalaisen puheteatterin kontekstissa. Aaro Hellaakoski määritteli aikoinaan tämän taiteen ikuisuusongelman: ”Tietä kulkien tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Teatterin näyttämöllä on neljä seinää, ja sen neljännen seinän tekee lähes pomminkestäväksi suomalaisen teatterin kirjallinen traditio.

Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle ja piiloutui muutaman korkealle nousseen loikan jälkeen pinkinpunaisen sohvan taakse. Samaan aikaan Timonen horjahti näyttämölle vastakkaisesta ovesta ja kaatui rähmälleen. Sama slapstick-komiikkaan perustuva lyhyt jakso toistettiin hitaiden kohtausten välissä. Näitä varten näyttämölle oli lavastettu peräti kolme ovea.

Räväkkä aloitus sai katsojan odottamaan vauhdikasta ovifarssia, mutta sen sijaan meidät saateltiin keskelle hyvin surullista tragediaa. Tässä näytelmässä suomalaisen yhtenäisyyskulttuurin iltanuotio – kuvaputkitelevisio – ei enää lämmittänyt ketään. Omissa kuplissaan tanssivien näyttelijöiden fyysinen välimatka kasvoi kohtaus kohtaukselta senteistä metreihin ja henkinen välimatka kosmisiin mittoihin.

Yksinäisyys ja pelko kulkevat yhteiskunnassa käsikkäin. Pelokasta hahmoa esitti ensi-illassa Häkkinen tavalla, joka tuntui. Minut esitys vei 80-luvulle, eikä tuo aika juppikulttuureineen ollut erityisen mukavaa. Suomalaiset kuvittelivat olevansa rikkaita – tai ainakin tulevansa pian sellaisiksi.

Somatic Sitcom, Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilan näyttämöllä 21.4.2026

Konsepti: Anna Mari Häkkänen, Eero Aaltonen Koreografi: Anna Mari Häkkänen Lavastus-, valo- ja äänisuunnittelu: Arno Aaltonen Dramaturgi: Emil Santtu Uuttu Teoskuva: Kaarlo Stauffer Tanssin ennakkotyö: Taru Aho Naamioinnin konsultointi: Ronja Nylund Pukukoordinaattori: Paula Ojala Kuraattori: Riikka Thitz Esiintyjät: Hanna Ahti, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Anna Mari Häkkänen

Vielä tämän kaivon pohjalta nousee naisten oikeus itsenäiseen elämään!

Red Nose Companyn About The Kevätuhri oli ajoittain terävä kuin Humen giljotiini, ja välillä mieleen juolahti ne kaksi asiaa, joita ei kaskun mukaan pidä koskaan kokeilla. Se toinen, kansantanssi, johtui esiintymispuvuista. Esityksen tematiikka osui joka tapauksessa loistavasti ajan hermolle. Se herätti ajatuksia siitä pelottavasta vauhdista ja voimasta, jolla radikaalin oikeiston hyökkäys naisten oikeuksia vastaan etenee. Kun velkajarrusta vedetään ensi kevään hallitusneuvottelujen jälkeen, junan alle jäävät ensimmäisenä tulevaisuuden mahdollisuuksistaan parhaillaan haaveilevat nuoret ja köyhät naiset.

*Vielä tämänkin kaivon pohjalta nousee naisten valta ja oikeus itsenäiseen elämään! Kuva (c) Jolle Onnismaa*

Punanenäisten komppaniassa tehdään taidetta taiteesta. Tällä kertaa inspiraation lähteenä on ollut Igor Stravinskyn musiikki ja tarkastelun kohteena Vatslav Nižinskin koreografia baletissa Kevätuhri. On vaikea keksiä ajankohtaisempaa aihetta klovnerialle. Baletin tarinassa kyläläiset uhraavat nuoren naisen lepyttääkseen jumalia hyvän sadon toivossa. Tänään hyvin monen nuoren naisen koko tulevaisuus on tarkoitus uhrata talouskasvun alttarille. Luokkayhteiskunta tekee paluutaan, ja tässä prosessissa nainen voi olla naiselle susi lampaiden vaatteissa, kuten esityksen päättäneessä burleskissa tanssibakkanaalissa meille näytettiin.

Esityksen nimi About The Kevätuhri näytti ja kuulosti ääneen lausuttuna sisäpiirivitsiltä. Esityksellä ei ole käsikirjoittajaa, vaan kohtaukset ja koreografia ovat syntyneet improvisaatioharjoituksissa: ”Ensimmäisten työskentelyjaksojen materiaalin luomisvaihe on aina erityisen riemastuttavaa. Noilta jaksoilta muistuu heti mieleen paljon ikimuistoisia improja, joista osa jää harjoitushuoneeseen ja osa päätyy esitykseen”, esityksen ohjaaja Niina Sillanpää kirjoittaa ohjauksestaan Facebookissa.

Klovnerian esityskieli on ”jonkinlainen” englanti. Tästä en löytänyt mainintaa käsiohjelmasta, mutta kuvaavan humoristinen määritelmä esityskielelle löytyy Red Nose Companyn kotisivuilta. Esityskielen valinnalle oli helppo löytää taidelajin sisäiseen logiikkaan liittyviä syitä. Klovneria on tanssin tavoin kielimuurit helposti ylittävää maailmantaidetta, ja myös tanssitaiteessa englannista on tullut eräänlainen työkieli. Tällä kertaa ongelmaksi koitui kuitenkin pakottava sanottavan tarve. Sanaton komiikka jäi nyt pahasti sanatulvan alle. Puuduttavimmillaan esitys alkoi muistuttaa kansallispukuineen körttien herätysjuhlia.

Kielen täsmällisyys, joka on tieteessä hyve, muuttuu taiteessa helposti latteudeksi. Musiikkitermejä mukaillen: äidinkielen konnotaatioiden alitajunnassa aiheuttama resonanssi ei soi samalla intensiteetillä, kun esittäjät eivät puhu kieltä äidinkielenään. Klovneria muuttui paljosta puheesta johtuen eräänlaiseksi stand up -komiikaksi. Osa vitseistä osui ja sai yleisön nauramaan, mutta esityksessä oli myös selvästi aistittavaa kireyttä.

Sanaton komiikka jäi nyt pahasti sanojen tulvan alle. Puuduttavimmillaan esitys alkoi muistuttaa kansallispukuineen körttien herätysjuhlia. Syytä ilmiölle voi ehkä hakea myös tämän kirjoittajan hidasjärkisyydestä. Kuva (c) Jolle Onnismaa

Keveyttä esitykselle antoivat Paula Koivusen lavastus ja Juha Tuiskun valosuunnittelu. Luonnonvaloa jäljittelevä valaistus ja näyttämön keskelle tukien varaan pingotetut kankaat edustivat sitä ikivanhaa näyttämöestetiikkaa, jonka parissa klovnit, ilveilijät ja katuteatterit ovat esiintyneet satoja vuosia kaduilla ja toreilla.

Djagilevin baletti kantaesitti Kevätuhrin (Le Sacre du printemps) 29. toukokuuta 1913 Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’ssä. Ensimmäinen maailmansota alkoi vuotta myöhemmin. Esityksessä klovnit loivat tarkan ajankuvan tuosta ajasta ennen kymmeniä miljoonia uhreja vaatineiden maailmansotien alkua. Käsiohjelmassa klovni RÉ (Hanna Seppä) kertoo, että juuri tuo historiallinen ajankohta puhutteli häntä Kevätuhrissa.

Nimensä mukaisesti About The Kevätuhri oli myös eräänlainen tutkielma tästä mestariteoksesta. Siinä käytiin läpi tulkintoja, joita teoksesta on eri vuosikymmenillä tehty. Sillanpään oman inspiraation lähteenä on ollut Radion sinfoniaorkesterin konsertti. Stravinskyn musiikki on säilynyt nuoteissa, mutta Nižinskin koreografiasta ja sen esittäjistä on jäljellä vain aikalaisten muistelmat sekä tuon ajan sanomalehtien tyrmistyneet ja tuomitsevat kritiikit.

Tämän päivän tulkinnoista kiinnostavin oli ekofeministinen lähestymistapa. Klovnit kokoontuivat yhteen katsomaan maahan löytääkseen ratkaisuja nykyajan ongelmiin. Alkuperäisessä baletissa korostuu yhteisön vanhimpien (usein miesten) rooli: he valvovat rituaalia ja osoittavat sormella uhrin. Rituaali ei olekaan pyhä välttämättömyys, vaan vallankäyttöä.

Kevätuhrin tarinassa kylää hallitsee taikausko, jonka mukaan tappamalla yksi kylän nuorista naisista ihmiset voidaan pelastaa muut nälkäkuolemalta. Tämän päivän taikauskoa ovat väitteet, joiden mukaan taloudelliset lainalaisuudet olisivat luonnonlakeja. Esimerkiksi valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelältä ja valtiovarainministeri Riikka Purralta näyttää opiskeluajoilta unohtuneen niin kutsuttu Humen giljotiini. Tämän 1700-luvulla eläneen David Humen luoman lain mukaan tosiasioista ei voida johtaa moraalisia sääntöjä: siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä, miten niiden pitäisi olla.

Helsingin Sanomien haastattelussa Niemelä kehotti suomalaisia ryhdistäytymään ja ottamaan enemmän vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, kenen harteille tämä palkaton lisätyö kodeissa on tarkoitus sälyttää. Koulutetut ja hyvin ansaitsevat naiset voivat päästä pinteestä, mutta tavallaan edellisten vuosisatojen piikaorjuus on jo tehnyt paluuta myös Pohjoismaihin. Kun ”vanhaan hyvään aikaan” piiat ja rengit piti kurissa huoltopoliisi irtolaislain antamin valtuuksin, nyt modernin orjuuden viimeisenä lukkona on poliisi ulkomaalaislain antamilla valtuuksilla.

Luokkayhteiskunta tekee paluutaan, ja tässä prosessissa nainen voi olla naiselle susi lampaiden vaatteissa, kuten esityksen päättäneessä burleskissa tanssibakkanaalissa meille näytettiin. Kuva (c) Jolle Onnismaa

Kun paluu luokkayhteiskuntaan on alkanut, sen taloudelliset mekanismit voimistavat toinen toistaan. Lasten lukukausimaksut, joita on jo ehditty usein ehdottaa, varmistavat sen, ettei nainen voi luopua työpaikastaan. Toisaalta raskas tuloverotus menettää oikeutuksensa, kun sen vastineeksi ei saa enää palveluja. Veropohja romahtaa, ja samalla on tietenkin ”pakko” supistaa sosiaaliturva ja lakiin perustuva työsuhdeturva olemattomiksi. Mahapalkalla tehtäviin orjatöihin riittää silloin tulijoita.

Helsingin entinen pormestari ja kokoomuksen entinen kansanedustaja Juhana Vartiainen on kiertoilmauksin antanut ymmärtää, ettei köyhien perheiden lasten koulutukseen kannata uhrata resursseja. Vartiaisen mukaan akateeminen koulutus alkaa olla yhä selvemmin periytyvää; se on köyhien kustantama privilegio hyvätuloisille. Köyhien perheiden pojille löytyy varmasti tässä ajattelussa – geopoliittisesti äärimmäisen jännittyneessä maailmassa – muuta käyttöä ”tykinruokana”. Tyttöjen tulevaisuutta koskevat haaveet voidaan uhrata tälle alati kasvavan ahneuden alttarille.

About The Kevätuhri, Red Nose Companyn esitys Stoassa 9.4.2026 Käsikirjoitus ja koreografia: Työryhmä Ohjaus: Niina Sillanpää Näyttämöllä: Johanna Keinänen, Kaisa Niemi, Minna Puolanto ja Hanna Seppä Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Tommi Lindell Valosuunnittelu: Juha Tuisku Puku- ja lavastussuunnittelu: Paula Koivunen Koreografinen konsultaatio: Sanni Kriikku Innoittajina: Igor Stravinsky, Nikolai Roerich, Vatslav Nižinski… Yhteistuotanto: Red Nose Company, Tanssiteatteri Tsuumi, Stoa Kuvat: Jolle Onnismaa

Maailma on parhaimmillaan silloin, kun se on sopivasti epäkunnossa

En tiedä, sopiiko tällaisen vanhan miehen hihkua ihastuksesta. Mieli tekisi, sillä Helsinki Dance Companyn Out of Order oli kaikkea sitä, mitä taide parhaimmillaan on. Fernando Melon koreografia teki näkyväksi hitaassa liikkeessä piilevän kauneuden. Näyttämökuvat olivat kuin eläviä maalauksia. Kiehtovaa, koskettavaa, liikuttavaa – kyllä, kyllä ja kyllä. Esityksen äänimaisemassa soivat sello ja kontrabasso saivat sydämen värisemään. Meillä on aina toivoa niin kauan, kun joku soittaa estradilla selloa.

Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Kuvassa etualalla Jyrki Kasper. Kuva (c) Kalle Nio

Ensemblen näyttämölle luoma peilimaailma vei ajatukseni valovuosien päähän, tarkemmin ottaen siihen arvoitukselliseen pisteeseen, josta kaikki alkoi modernin kosmologian mukaan noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Todennäköisesti me olemme olemassa siksi, etteivät alkuräjähdyksen (Big Bang, you know!) jälkeen materiasta ja antimateriasta koostuneet universumit olleet aivan täydellisiä peilikuvia toisistaan. Tässä täydellisyydessä oli pieni särö, josta fyysinen todellisuus, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on saanut alkunsa.

Samasta epätäydellisyyden lähteestä ammentaa myös merkityksellinen taide. Brasilialainen Melo on koreografi, jonka kädenjälki tuntuu usein siltä kuin aika ja fysiikan lait lakkaisivat hetkeksi olemasta. Liikkeen hitaus on yksi hänen ilmaisukielensä tunnusmerkeistä. Out of Order -esityksessä Melon liikekieli yhdistyi taikuri Kalle Nion luomiin illuusioihin. Tämä peilimaailman todellisuus huipentui Aksinja Lommin huikeaan sooloon. Lommi tanssi lasiseinien eristämässä neliössä ja teki soolon päätteeksi taaksepäin taivutuksen, joka uhmasi sekä fysiikan että katsojan mielikuvituksen rajoja.

Nio on suunnitellut esityksen illuusioiden ohella myös sen lavastuksen. Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivää osaa peitti keltaisen, oranssin, vihreän ja punaisen murretuilla sävyillä kuvioitu tanssimatto, jonka keskipisteeseen oli sommiteltu kukkakuvio. Ehkä juuri tuo kuvio sai ajatukseni lentämään valovuosien päähän. Mutta näin merkityksellinen taide toimii: se stimuloi kokijansa aivoja. Tekee hyvää mielelle ja keholle.

Taikuri ei tietenkään paljasta sitä, miten hän on illuusionsa toteuttanut. Enkä ryhdy tässä arvailemaan. Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Ainakin tältä osin esityksen taianomainen tunnelma syntyi Nion ja esityksen valaistuksen suunnitelleen Aku Lahden yhteisten aivoitusten pohjalta.

Tanssi on tietenkin elävää, vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Out of Order oli helppo tulkita peilikuvaksi modernista työelämästä. Vihjeitä tästä antoi jo esityksen alkuasetelma. Esitys alkoi kohtauksella, jossa kaksi tanssijaa makasi liikkumattomina näyttämöllä ja muut kuusi tanssijaa istuivat näyttämön reunoille sijoitettujen työpöytien ääressä. Sen jälkeen näyttämön peiliseinät erottivat tanssijat toisistaan. Yhdennäköisyys esityksen ja nykyajan työelämän välillä oli ilmeinen. Se oli peilikuva. Etäyhteys työtovereihin on digitaalisessa toimistossa ruudun takana. Elämme peilimaailmassa. Inhimillinen kosketus, jonka juuret ovat vuosimiljoonien päässä meidän lajimme evoluutiossa, jää tässä modernissa ja urbaanissa todellisuudessa vajaaksi.

*Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Aksinja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Kuva (c) Kalle Nio*

Ihmisten ikävä toistensa luokse voitti lopulta myös Melon koreografiassa. Loisteliaasti toteutetussa joukkokohtauksessa kokoonnuttiin palaveriin pyöreän ja samalla pyörivän pöydän ääreen. Kokous näytti riitaisalta, mutta se päättyi tavalla, joka ravisteli.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Dueton alussa Kasper ja Lommi painoivat otsansa yhteen. Siitä alkoi vartaloiden kiertävä liike, jossa tanssijoiden päät pysyivät koko ajan kiinni toisissaan. En muista, milloin olisin nähnyt edellisen kerran mitään vastaavaa. Duetto kuvasi inhimillisen kosketuksen merkitystä todella syvällisellä tavalla. En ole varma, olivatko Kasper ja Lommi myös esityksen aloituskohtauksen pari, jonka duetossa liikettä piti yllä vain hitaasti pyörivä näyttämö. Esityksen hieman arvoituksellisen ja polveilevan tarinan perusteella olin valmis veikkaamaan, että he olivat.

Me olemme inhimillisessä vuorovaikutuksessa toistemme peilejä, hyvin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Kehtaisiko tässä kaikista hupaisista sivumerkityksistä huolimatta julistaa, että eläköön tämä uutta luova särö, tämä epätäydellisyys muuten niin täydellisessä maailmassa.

Out of Order Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.2026

Koreografia: Fernando Melo
Lavastus ja taikuus: Kalle Nio
Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
Valosuunnittelu: Aku Lahti
Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
Tanssijat: Sofia Hilli, Aksinja Lommi, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiikinen

Valon lapset ja heidän marraskuun harmaa varjonsa – Teatteri NEO:n oodi luonnolle oli matka vahvojen symbolien maailmaan

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.

*Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo*

Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia Woolfin Orlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.

Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.

Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.

Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.

Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo

Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.

Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.

Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.

Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.

Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.

Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.

Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.

Herkkää, henkilökohtaista, palkitsevaa – Tämän projektin tarinat kerrottiin kielellä, jota me kaikki ymmärrämme

Taiteilijan elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Tanssijaa taide kuitenkin palkitsee ruhtinaallisesti itsekurin ja kieltäymysten kiirastulen. Kehon säilyttämät muistot voidaan kertoa kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191palkitsi myös meitä katsojia lämpimällä ja voimakkaalla läsnäolon tunteella.

*Anna Virkkusen hypyt nousivat korkealle. Kuva © Kai Kuusisto*

Ihminen on arvoitus myös itselleen. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191 -esityksessä katsotaan peiliin. Tanssijoille suuret kokovartalopeilit ovat elimellinen osa työtä ja arkea. Unkarilaisen koreografi Adrienn Hódin koreografiassa näyttämön seitsemällä suurella peilillä oli myös vahva symbolinen viesti: seitsemän peiliä, seitsemän tanssijaa ja seitsemän erilaista elämäntarinaa.

Liikkeelle ei ole lähdetty valmiista teemasta, vaan tanssijoista itsestään. Näin Hód kertoo teatterin verkkosivun haastattelussa. Keitä me olemme, millaisia tarinoita meidän kehommekantavat ja mitä tanssi merkitsee tanssijalle eri elämänvaiheissa?

Kukin tanssija teki itselleen niitä kysymyksiä, joita jokainen meistä tekee itselleen elämän eri vaiheissa. Katsojan kannalta esityksen lähtökohdat tekivät siitä aivan poikkeuksellisen kiinnostavan. Tanssijat olivat tutkineet minuuttaan improvisaatioiden kautta. Näin itse esityksestä muodostui seitsemästä pitkästä soolosta koostunut ilmaisultaan rikas kokonaisuus.

Hódin ja hänen pitkäaikaisen työparinsa Csaba Molnárin taituruudesta kertoi se, että tanssijoiden omaehtoisesti ideoimista pitkistä sooloista muodostui hahmottuva, eheä kokonaisuus. Läsnäolon tunne oli voimakas ja esityksen rytmin ja tempon kiihtyessä askel askeleelta kohti huipennusta tuo tunne muuttui pakahduttavaksi.

Olen varma, että tanssijan ammatin valinneiden elämään kuuluvat myös kokemukset ainutlaatuisen voimakkaasta yhteisöllisyydestä. Vaikka esitykseen ei kuulunut yhtään varsinaista duettoa, esitys henki jotakin hyvin koskettavaa ja herkkää – kosketuksen kautta jaettua syvää inhimillistä yhteyttä.

*Justu Pienmunne tarttui kaksi käsin kiinni peiliin ja suuteli peilikuvaansa. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssijoiden suhde omaan kehoon on varmasti jotakin hyvin erityistä. Heille oma kroppa on instrumentti, ilmaisun väline. Alati toistuvat harjoitukset ja esiintymiset ovat tallentaneet rikkaan liikekielen lihasmuistiin. Keho ja mieli ovat yhtä.

Aivan ongelmatonta tämä yhteiselo ei toki ole. Tästä todellisen maailman epätäydellisyydestä kertoivat monet esitykseen liitetyt itseironiset anekdootit. Yhdessä kohtauksessa vartaloltaan atleettinen Sofia Hilli käveli näyttämön poikki ja poistui sieltä kainalossaan henkilövaaka. Anna Virkkunen ja Anni Koskinen kertoivat omat versionsa kehon asettamista rajoituksista liikesarjoilla, joissa he työnsivät kätensä housunpuntien läpi ja kietoivat näin vartalonsa eräänlaiseen pakkopaitaan. Justus Pienmunne ei vain katsonut itseään peilistä, hän tarttui peiliin kaksin käsin kiinni ja suuteli omaa peilikuvaansa. Pitkähiuksisen peruukin ja teatterisavun avulla hän muovasi itsestään myös Goan hiekkarannalla unelmoivan hipin.

Tavallisen katsojan kannalta tanssin tekee niin ainutlaatuisen kiehtovaksi ja kiinnostavaksi se, että meidän aivomme reagoivat ilmeisiin, eleisiin ja liikkeisiin vaistomaisesti ja paljon nopeammin, kuin mieli ehtii muokata nuo tunteet sanalliseen muotoon. Tanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto.

Hódin kotimaassa Unkarissa pääministeri Viktor Orbánin hallinto on kaventanut järjestelmällisesti taiteilijoiden ja kulttuurilaitosten vapautta. Hód ei enää pysty palkkaamaan tanssijoita produktioihinsa kotimaassaan. Unkarin populistit, Orbánin johtama Fideszei ei rajoita kaikin keinoin nykytanssin esittämistä vain siksi, että ”kansa” ei ymmärrä sitä. Voi olla, että taiteesta on tullut jälleen Unkarissa harvainvaltaa vastustava vastarinnan eturintama aivan samoin kuin Neuvostoliiton miehityksen alla eläneessä kommunistidiktatuurissa 40–50 vuotta sitten. Hódin mukaan Unkarin oppositio suhtautuu toiveikkaasti ensi vuoden vaaleihin. Orbánin autoritaarinen hallinto on ehkä kaadettavissa.

*Mikko Palonimi etsii kehon ja mielen tasapainoa. Kuva © Kai Kuusisto*

Helsingin kaupunginteatteri on jo saavuttanut taiteellisen voiton antaessaan Hódille ja hänen työparilleen Molnárille mahdollisuuden toteuttaa tämä produktio.

Tiistain esityksessä esitys avattiin yleisölle puheen kautta. Näyttämölle astuivat Virkkunen ja Hilli näyttävissä iltapuvuissa. He istuivat mikrofonit käsissään tuoleille ja Hilli alkoi haastatella maailmalla näyttävän uran tehnyttä Virkkusta. Haastattelussa he kävivät keskustelua Hódin projektille asettamista kysymyksistä. Virkkusen polku tanssijaksi oli alkanut lapsena voimistelusta. Hillin intohimo oli puolestaan saanut alkunsa negatiivisen palautteen kautta. Hänelle oli lapsena sanottu, ettei hänestä koskaan voi tulla tanssijaa. Ilmeisesti esityksen ensi-illassa vastaavan keskustelun kävivät Tiitinen ja Pienmunne.

Teatterin verkkosivulla Hód ja Molnár ovat muotoilleet produktion mission viideksi kysymykseksi, joihin haettiin vastausta: Mitä historiaa kannamme kehoissamme? Kuinka yksilöllisiä kokemuksemme todella ovat? Miten intohimo syntyy? Mikä meitä ajaa eteenpäin? Miten voimme antaa tilaa nykyhetkelle?

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa alun haastattelun jälkeen tanssijoiden sisäisiin peileihin käännetyt katseet suunnattiin jälleen meihin katsojiin. Virkkunen kutsui meitä katsojia tanssimaan kanssaan.

Project No. 2191 Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.12.2025 Koreografia: Adrienn Hód Koreografin taiteellinen työpari: Csaba Molnár Sävellys: Áron Porteleki Lavastus ja valosuunnittelu: William Iles Pukusuunnittelu: Laura Dammert Äänisuunnittelu: Eero Niemi Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen Dramaturgi: Ármin Szabó-Székely Tanssijat Sofia Hilli, Anni Koskinen, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen ja Anna Virkkunen

Syvällinen ajattelu ja alkuvoimainen ilmaisu lyövät kättä Carl Knif Companyn upeassa tanssiteoksessa

Carl Knif Companyn Matching Steps on vaikuttava taideteos. Teos on ladattu täyteen merkityksiä. Ensi-ilta oli ajatuksia herättävä arvoitus. Siltä minusta Oopperatalon Alminsalin ensi-illassa tuntui. Se oli matka pimeydestä valoon.

*Esitys huipentui kolmeen samanaikaisesti tanssittuun duettoon. Kuvassa etualalla on Saara Töyrylä ja takana Jonna Aaltonen. Kuva © Cata Portin.*

Ensimmäiset askeleet kohti tätä ymmärryksen valoa me otimme, kun muinaiset hominidit nousivat pystyasentoon ja alkoi yrityksen ja erehdyksen kautta kulkenut vaellus evoluution polulla kohti nykyihmistä. Esityksessä tämä elämänlanka, ihmisen tarina, kulki koko näyttämön poikki.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että teoksen koreografi Carl Knif jatkaa tässä teoksessa klassisen musiikin ja nykytanssin välisten yhteyksien tutkimista. Koreografia on tehty amerikkalaisen säveltäjän Steve Reichin sävellykseen Clapping Music. Askeleet ja kävely ovat tekijöiden mukaan teoksen koreografisia lähtökohtia. Teoksessa tutkitaan kävelyä eksistentiaalisena tekona – ajatusten alkuperänä. Askeleet määrittelevät kehon musiikin ja liikkeen lähteenä, ajatusten instrumenttina.

Vuonna 1935 syntynyttä Reichiä pidetään yhtenä minimalistisen musiikin pioneereista. Clapping Musicin teema syntyi sävellyksen nimen mukaisesti rytmikkäistä taputuksista. Knif korosti tanssijoineen näiden taputusten olemusta käyttämällä esityksessä rekvisiittana nuottitelinettä ja kapellimestarin tavoin tätä taputtavien käsien orkesteria johtavaa hahmoa sen takana.

Kädet vapautuivat muihin tehtäviin, kun varhaiset esi-isämme siirtyivät pystykävelyyn. Voi hyvin olla, että taputtaminen oli varhaisille hominideille paitsi merkittävä lisäys itseilmaisun repertuaariin, myös tavallaan alku käsitteelliselle ajattelullekin. Osoittaessamme taputtamalla suosiota sille voimakkaalle elämykselle, jonka Carl Knif Companyn esitys sai meissä katsojissa aikaan, otimme ehkä tietämättämme osaa myös ikivanhaan rituaaliin.

Meidän omassa vallitsevassa kristillisessä kulttuurissamme elämää kuvataan matkaksi, jolla on päämäärä. Tosin meidän kirkoissamme jumalanpalveluksen kohokohdille ei taputeta. Ehkä pitäisi.

Matching Steps oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvin voimauttava teos. Tunnen ja ymmärrän nykytanssia edelleen valitettavan huonosti. Rohkenen silti olettaa, että koreografien ja tanssijoiden ajatteluun ja ideoihin ovat viime vuosina vaikuttaneet ennen muuta sorrettujen vähemmistöjen keskuudessa Iberian niemimaalla syntynyt flamenco ja suurkaupunkien eri tavoin alistetun nuorison katutanssi monine eri tyylisuuntineen.

*Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Kuva © Cata Portin.*

Knifin ja hänen tanssijoidensa hyvin sofistikoitunut ja syvällinen ajattelu ei ole lähtenyt yhteisöstä, vaan pikemminkin yksilön eksistenssistä. Me emme ole vuorovaikutuksessa vain toisten yksilöiden kanssa, vaan myös itsemme kanssa. Meissä jokaisessa on vähintään kaksi puolta – oikea ja vasen. Tämä kaksijakoisuus johtuu meidän aivojemme rakenteesta.

Itse jäin pohtimaan tätä kysymystä teoksen alussa. Joukkokohtauksissa täysin mustiin esiintymisasuihin pukeutuneiden tanssijoiden etäisyydet toisistaan olivat suuria. Tätä tanssijoiden välistä etäisyyttä korostivat nyörit, joita tanssijat aika ajoin vetivät välilleen. Silmämäärisesti näillä naruilla oli mittaa vähintään se suomalaisten ikioma turvaväli eli viisi metriä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se syntyy tämän yhteisön jäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta ja saa lopullisen silauksensa elävän yleisön edessä. Juuri tämä oikeus osallistua tähän sanattomaan dialogiin ilman puhutun kielen kahleita tekee tanssista huikean elämyksellistä. Siksi tanssiteosta tekee mieli aina tarkastella myös kuvauksena vuorovaikutuksen mekanismeista. Matching Steps -teoksessa näistä erillisyyden ja läheisyyden yhteensopivista askelista muodostui tarina.

Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Samalla esitysasut alkoivat muuttua: tanssijoiden esiintymisasujen musta, pitkähihainen yläosa riisuttiin pois ja takkien alta paljastuivat hihattomat valkoiset paidat.

Sitä seurasi arvoituksellinen jakso, jossa tanssijat kävelivät pitkän, koko näyttämön ylittävän narun ohjaamina näyttämön poikki vasemmalta oikealle palatakseen sitten tuon nuoran ohjaamina näyttämön vasemmasta takakulmasta kohti näyttämön oikeaa etukulmaa.

Samalla tanssijoiden esiintymisasut muuttuivat kokovalkoisiksi ja esitys huipentui kolmen parin yhtä aikaa tanssimiin duettoihin. Esityksen alun tummanpuhuva etäisyys muuttui iholle meneväksi läheisyydeksi ja lämmöksi.

Matching Steps -teoksen ideat ovat kypsyneet Knifin mielessä pitkään. Käsiohjelmassa hän kertoo, että Reichin musiikista hän kiinnostui jo opiskeluaikana. Ajatuksia ovat varmasti ruokkineet myös Teatterikorkeakoulussa tuolloin opettajana toimineen koreografi Anzu Furukawan käyttämät poikkeukselliset metodit.

”Ensimmäinen kohtaamiseni Steve Reichin minimalistisen klassikon Clapping Musicin kanssa tapahtui opiskellessani Helsingin Teatterikorkeakoulussa. Japanilainen koreografi Anzu Furukawa oli saanut vuonna 1998 tehtäväkseen luoda paikkasidonnaisen teoksen meille toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoille,” Knif kirjoittaa käsiohjelmassa.

Teos oli hänen mukaansa tarkoitus esittää Masa Yardsin valtavassa telakkahallissa Punavuoressa, lähellä Laivurinkadun tanssitaiteen laitosta.

”Masa Yards -niminen teos perustui Clapping Music -kappaleeseen ja Anzun konstikkaisiin improvisaatiomenetelmiin. Kohtaaminen eksentrisen koreografin ja näennäisen yksinkertaisen musiikin kanssa ei ollut kivuton, mutta se teki vahvan vaikutuksen minuun nuorena tanssijana”, Knif jatkaa.

Knifin mukaan koreografin kunnianhimoinen visio, että tanssijat taputtaisivat teoksen kokonaisuudessaan partituurin mukaisesti samalla kun he tanssivat, ei tuolloin vielä toteutunut.

Matching Steps, koreografia, konsepti Carl Knif Tanssijat Jonna Aaltonen, Olli Lautiola, Riku Lehtopolku, Saara Töyrylä, Terhi Vaimala, Eero Vesterinen Lavastus, valosuunnittelu Jukka Huitila Äänisuunnittelu Janne Hast Pukusuunnittelu Ervin Latimer Kangassuunnittelu Yoon Kim Ompelija Nina Ukkonen Tuotanto Carl Knif Company Kuvat Cata Portin Tuki Taiteen edistämiskeskus, Helsingin kaupunki, Konstsamfundet, Ruotsin kulttuurirahasto, William Thurings stiftelse

Kun kukaan ei ole toistaan parempi syntyperä ratkaisee – Tanskassa kulkukoirankin on syytä syntyä puhdasrotuiseksi tanskandoggiksi

Danske Danseteaterin Køter on loistelias ryhmädynamiikan kuvaus. Marina Mascarellin yhdessä Jessica Lyallin ja muiden tanssijoiden kanssa luoma koreografia oli tyrmäävän kaunis ja ilmaisuvoimainen kokonaisuus. Teoksen tarina kulkukoirista toimi satiirisena faabelina Tanska maahanmuuttopolitiikasta.

*Alastonkohtaus kuvasi osuvasti yksilön ja yhteisön välisiä voimasuhteita. Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me. Kuva © Catrie Zorn*

Danske Danseteaterin Køter on loistelias ryhmädynamiikan kuvaus. Marina Mascarellin yhdessä Jessica Lyallin ja muiden tanssijoiden kanssa luoma koreografia oli tyrmäävän kaunis ja ilmaisuvoimainen kokonaisuus. Teoksen tarina kulkukoirista toimi myös satiirisena faabelina Tanska maahanmuuttopolitiikasta.

Janten laki on vähän liiankin tuttu tämän kirjoittaja sukupolven ihmisille. Sinä et ole muita parempi. Sinä et ole mitään, eikä sinusta koskaan tule sen kummempaa. Näin omat vanhemmat, opettajat ja ikätoverit opettivat meitä olemaan kuvittelemasta itsestämme liikoja.

Nimensä ja kirjallisen muotonsa tämä meidän kaikkien nahoissamme tuntema laki sai kirjailijan Aksel Sandemosen satiirisessa teoksessa Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Janten lain mukaan kenenkään ei tule kuvitella, että on parempi kuin muut. Janten lain säännöt: Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.

Mascarellin tarinassa korostui tämä viimeinen sääntö. Katsojalle kävi myös nopeasti selväksi, keitä Køterin kulkukoirat symbolisoivat. Kohtauksessa tanssijat jonottivat kuin taikaiskusta näyttämölle ilmestyneen byrokratian linnakkeen edessä. He hakivat paksuja asiakirjanippuja kantaen leimaa oleskelulupaansa. Samalla vastaanottotiskin edessä oleva väliseinä nousi yhtä korkeammalle, niin että asiakirjojen ojentajan piti kurottaa yhä korkeammalle. Viimeistä jonottajaa virkailijaa esittänyt Lukas Harvig-Møller tylytti ilmoituksella toimiston sulkemisesta.

Esitys alkoi samalla tavalla kuin Kuopiossa näkemäni Leaning Tree,hitaan liikkeen kautta. Mascarellin kulkukoirat hiipivät ympärilleen pälyillen näyttämölle. Siten alkoi huikea joukkokohtausten sarja. Jokainen ryhmän yhdeksästä tanssijasta näytti tanssivan omaa sooloaan. Näin syntynyt kokonaisuus oli niin vaikuttava, että silmiin koski. Tai ei silmissä mitään vikaa ollut. Aivot vain taisivat nyrjähtää. Eivät tahtoneet uskoa silmien todistusta:

Epätäydellisessä maailmassa ei voi olla mitään täydellistä, mutta nyt olen nähnyt ja kokenut jotain, joka oli lähellä tämä maksimia.

*Amancio Gonzalez upea soolo kuvasti yksinäisyyden ja sosiaalisen eristäytyneisyyden teemoja. Kuva © Catrie Zorn*

Køter oli kokonaisuus, jossa lumoava liikekieli ja säveltäjä Yamila Ríosin esitystä varten luoman elektronisen musiikin äänimaisema olivat yhtä. Kokonaisuuden teki täydelliseksi Mascarellin suunnittelema nerokas lavastus. Yhteisöjen ja yhteiskunnan yleensä näkymättömät raja-aidat muuttuivat näyttämöllä näkyviksi hetkessä. Alati liikkuvat seinämät, jotka peittivät muut tanssijat soolojen aikana, antoivat näille sooloille aivan oman tunnelatauksen.

Carlos Luis Blanco Ramos ja Amancio Gonzalez tanssivat molemmat näiden liikkuvien seinien eristäminä hyvin koskettavat soolot. Näin molemmissa yksinäisyyden ja sosiaalisen eristäytyneisyyden teemoja. Ajattelin, että Pinar del Ríossa Kuubassa syntyneen Ramosin stigma oli tässä roolissa ehkä ihonväri ja jo harmaata ohimoilleen keränneen Gonzalezin roolissa ikä.

Tanskassa myllynkivikaulus on olut perinteinen vallan merkki, jota papit käyttävät kirkollisissa menoissa yhä. Tämän symbolin ympärille oli rakennettu Køterin satiirin terävin piikki. Harvig-Møller sai kohtauksessa kaulansa ympäri valtavan myllynkivikauluksen. Sen kokoa kuvaa hyvin, että kaulus toimi myös pöytänä, jonka äärellä muut tanssijat mahtui diskuteeraamaan.

Tarinan alussa tarinan kulkukoirat odottivat aamun koittoa koleassa tuulessa. Yhteisöissä yhteiskunnassa valitsevien jääkylmien asenteiden tuiverrusta kuvattiin loisteliaasti toteutetulla joukkokohtauksella. Ríosin musiikin vinkuessa tuiman vihurin tavoin, muut tanssijat riisuivat yhden tanssijoista, nuoren naisen alastomaksi. Kohtauksen jälkeen riisuttu jäi näyttämölle makaamaan haavoitetun ihmisen kylkiasennossa ja muut kokoontuivat – niin varmaan diskuteeraamaan tasa-arvosta.

Marina Mascarellin suunnittelema nerokas lavastus oli toteutettu pahvista. Taitellusta pahvista rakennetut lavasteet taipuivat joustavasti kalusteiksi ja seiniksi hämmästyttävällä tavalla. Niiden avulla näyttämökuvat muuttuivat salamannopeasti. Kuva © Catrie Zorn

Se että ihminen pakotetaan riisuutumaan, tai hänet riisutaan väkisin, on ensimmäinen väkivaltainen vaihe nöyryyttävien rituaalien ja tekojen sarjassa, jolla ihmiseltä riistetään ihmisarvo. Tällaiset tarinat voisi aloittaa vaikka 1600-luvun noitavainoista, mutta kaikki heti mieleen tulevat tarinat ovat niin karmeita, ettei niitä ole tässä syytä toistaa.

Tällä kertaa alastonkohtauksen perusteluita ei tarvinnut edes miettiä. Me voimme kohdella kaltoin, nöyryyttää ja alistaa myös lemmikkieläimiämme, mutta koirat eivät käytä housuja.

Sama esteettisesti huikean puhutteleva kohtaus toistettiin esityksen lopussa. Mascarell ja hänen tanssijansa päästivät meidät syyllisyyden piinasta ja saimme kokea armahtavan katharsiksen. Tytön riisuneet tanssijat pukivat hänet jälleen lempein ottein.

Danske Danseteaterin vierailun Imatralle tuottaneen Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin nimen voisi muuttaa vaikka Mustan ja valkoisen tanssifestivaaliksi. Neljästä pääohjelmiston esitystä kolme edusti maailmanluokan tanssitaidetta. Nämä esitykset löysivät myös yleisönsä. Danske Danseteaterin Køter kuului näistä siihen ainutlaatuisten taide-elämysten joukkoon, joita alati etsii ja toivoo löytävänsä. Se kuului sarjaan edes kerran elämässä.

Køter

Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Kultturitalo Virran näyttämöllä 2.8.2025

Lavastus ja konsepti Marina Mascarell, koreografia: Marina Mascarell ja Jessica Lyall, musiikki Yamila Ríos, tanssijat Jessica Lyall, Lukas Hartvig-Møller, Yi-Shao Li, Amancio Gonzalez, Wolf Govaerts, Lola Potiron, Carlos Luis Blanco Ramos, Leticia Silva, Shih-Ping Lin, lavastus: Kristin Torp, asut Nina Botkay, dramaturgia Bodil Persson, koreagrafian asustajat Patricia Seron Pawlik, koreografian harjoittelu Ottavia Catenacci, teksti: Josephine Olhoff-Jakobsen ja Marina Mascarell, valosuunnitelu Raphael Frisenvænge Solholm, äänisuunnittelu Rafael Cañete Fernández, kuvat Bradley Waller, Catrie Zorn

Tanssitaiteen vaikuttavia helmiä lähes uunituoreina suoraan Berliinistä

Tanssi on älykköjen taidetta. Ja sitä se on varsinkin silloin, kun taiteilijat elävät ja vaikuttavat eurooppalaisen kulttuurin dynamossa, luovan energian Berliinissä.

A/Wau Home -teoksessa koditon kulkuri ja rikas hienostorouva kohtasivat toisensa. Kuva (c) Carlos Cecilia

Espanjalaisen Carlos Allerin ja italialaisen Cecilia Bartolinon teoksissa A/Way Home ja Nothing Happens kaksikon liikekielen voima ja kauneus yhdistyivät hyvin syvälliseen ajatteluun. Kahden tanssiteoksen kokonaisuus oli outo, hämmentävä ja lopulta hyvin palkitseva elämys.

Teokset kertoivat kaksi hyvin erilaista tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa kadulla elävä koditon ja rikas yläluokkainen nainen kohtasivat. Toisessa tarinassa, jos tekoälyn tuottamaa loputonta miesäänen ja naisäänen dialogia voi tarinaksi kutsua, tanssi kaksi Schrödingerin kissaa ja kaksi hurjannäköisiin anatomiapukuihin puettua kyborgia, ihmisen jälkeistä olentoa.

Minusta molempia tarinoita yhdisti sama kantava ajatus, tai oikeammin toive – meidän ei pidä leikkiä rahan ja tekoälyn voimalla jumalaa, vaan yrittää elää jälleen ihmisiksi. Toisena nähty Nothing Happens huipentui käänteiseen metamorfoosiin, jossa tämä tulevaisuuden kummajaiset loivat verinahkansa ja noiden kuorien alta paljastu kaksi alastonta ihmistä, mies ja nainen, Aatami ja Eeva.

Schrödingerin kissa on itävaltalaisen Erwin Schrödingerin kuuluisa ajatuskoe, jolla hän pyrki havainnollistamaan kvanttifysiikan arkijärjelle täysin käsittämättömiä ilmiöitä. Ajan myötä tästä vuonna 1935 syntyneestä kissasta on jalostunut myös kulttuuriolio, meemi, jonka väittämän mukaan kissa voi olla samaan aikaan sekä elävä että kuollut.

Itse Albert Einsteinin väitetään työlääntyneen kvanttifyysikoiden järjenvastaisiin teorioihin: ”Jumala ei heitä noppaa.” Nykykäsityksen mukaan jumala heittää kuin heittääkin noppaa, ja Allerin ja Bartolinon kissat heittivät tätä noppaa tämän tästä. Äänitaustalla pauhannut tekoäly ei jauhanut pelkkää palturia, vaan se kävi myös vakavaa keskustelua itsensä kanssa ihmiskuntaa uhkaavista kuolemanvaaroista.

Vaikka fysiikka voi tuntua järjenvastaiselta, sen lakeja ei voi muuttaa toiveajattelun tai edes lahjonnan avulla.

Aller ja Bartolino tekivät tanssin estetiikalla tulkinnan Yuval Noah Hararin ajatuksista ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tämä uusi uljas jumalan kaltainen ihminen löytyy jo Hararin kirjan nimestä, joka suomennoksessa on kääntynyt nimeksi Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Israelilaista, hepreaksi tekstejään kirjoittavaa Hararia pidetään yhtenä vaikuttavimmista ja terävimmistä ajattelijoista tämän päivän maailmassa.

Hararin keskeinen teesi kirjassa on se, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota oleelliseen, vaan käyttävät aikaansa tutkimalla merkityksettömiä asioita ja keskustelemalla niistä. Äly eriytyy tietoisuudesta. Jo nyt sosiaalista mediaa ja hakukoneita ohjaavat algoritmit tietävän meistä enemmän kuin me itse jaksamme muistaa.

Toisin sanoen me ihmiset muutumme keskimäärin yhä tyhmemmiksi samaan aikaan, kun meidän olemassaolomme tai ainakin tämän tuntemamme sivilisaation olemassaoloa uhkaavat vakavat ongelmat: eriarvoisuuden lisääntyminen, ydinsodan mahdollisuus ja ennen kaikkia ilmastomuutos vaatii syvälle käyviä muutoksia meidän ajattelussamme.

Nothing Happens -teoksessa näyttämöllä tanssi kaksi Schrödingerin kissaa. Kuva (c) Fernando Duque Velasco

Vaikka ihmisten keskimääräinen koulutustaso on noussut huikeasti viimeisten vuosikymmenten aikana enemmistöön meistä kaikenkarvaiset salaliittoteoriat uppoavat aivan samoin kuin 1600-luvun noitavainoja ruokkineet tarinat saatanan ja noitien juonimista salaliitoista.

Me uskomme auktoriteetteja. Tästä Bartolino antoi A/Wau Home esityksen alussa näytteen hauskalla psykologisella kokeella. Hän pyysi, tai itseasiassa komensi katsomosta kolme katsojaa näyttämölle ja hetken päästä vielä neljännenkin. Esiintyvän taiteilijan arvovallalla hän sai näyttämölle komennetut täyttämään hänen pienet toiveensa, tekemään temppuja. Lavalle komennettujen laimeat yritykset kapinoida hän kukisti kipakalla huomautuksessa: ”Minne sinä olet menossa?”

Käsiohjelman mukaan Aller ja Bertolino yhdistelevän esityksissään elementtejä urbaanista tanssista ja nykytanssista. Ne ovat kaksi erillistä tyylisuuntaa, joilla on erilaiset alkuperät, tekniikat ja estetiikka.

Urbaani tanssi on saanut alkunsa spontaanisti suurkaupunkien kaduilla ja klubeissa. Se pitää sisällään street dancen eri muodot ja tyylisuunnat. Tyylisuunta on saanut alkunsa kaduilla ja klubeilla. Hyvin energiset ja dynaamiset liikesarjat koostuvat usein monimutkaisesta jalkatyöstä, isolation-liikkeistä ja rytmisistä liikkeistä. Tanssia ohjaa usein improvisaatio.

Nykytanssi syntyi kapinana perinteistä balettia vastaan. Edelleen maailman tunnetuin nykytanssiteos lienee Vatslav Nižinskin Igor Stravinskin balettiin Kevätuhri tekemä, aikanaan skandaalin aiheuttanut koreografia vuodelta 1913.

Nykytanssin juuret ovat viime vuosisadan alkupuolelta. Nykytanssi yhdistää elementtejä modernista, jazzista, baletista ja muista tyyleistä. Se painottaa emotionaalista ilmaisua, tarinankerrontaa ja abstraktia liikettä.

A/Way Home ja Nothing Happens

Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Teatteri Imatran näyttämöllä 1.8.2025

Ohjaaja: Carlos Aller
Koreografia: Carlos Aller yhteistyössä Cecilia Bartolinon kanssa
Musiikkimiksaus: Carlos Aller
Käsikirjoitus: Carlos Aller & Cecilia Bartolino
Valosuunnittelu: Marco di Nardo
Tanssijat: Carlos Aller & Cecilia Bartolino

A/Way Home kantaesitettiin Berliinissä huhtikuussa 2024 ja Nothing Happens tammikuussa 2025.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi todellisella helmellä – Flamenco on ollut aikoinaan köyhien ja sorrettujen taidetta – Tämän kirjoittajalle illan esitys oli silmiä avaava ja mieltä avartava elämys

Kuva on Letizia Domínguezin soolosta, jossa näyttävää asua täydensivät viuhka ja huntu. Kuva (c) Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaali.

Manuel Bellidon Instagram-sivulta löysin ryhmän toisen tanssijan Letizia Domínguezin ottaman selfien. Kuvassa Domínguez on etualalla ja sen taustalla ryhmän pojat Bellido, kitaristi Manuel García ja laulaja Juan ”El Juana” seisovat rinnakkain Vuoksen rannalla. Kuva ei sinänsä eroa miljoonista ja miljoonista kaltaisistaan. Silti kuva kertoo näiden neljän taiteilijan taiteen luonteesta jotakin hyvin oleellista: Flamenco on inhimilliseen mittakaavaan sovitettua suurta taidetta.

Näiden neljän taiteilijan esiintyminen Kulttuuritalo Virran näyttämöllä keskiviikkona oli minulle ravisteleva elämys. Tämä on vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja kaunista. Olemassaolon iloa, elämään väistämättä liittyvää kaipausta ja kaihoa, surua ja surut pois pyyhkivää huumoria. Nyt minä ymmärrän, mitä Imatran festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan on halunnut meille näyttää, kun hän on jo kolmannen kerran perätysten kutsunut Imatralle esiintymään flamencon huippuja Espanjan Sevillasta ja Andalusiasta.

Flamencon mestarit eivät ole suuria maailmantähtiä, he ovat suuria taiteilijoita. Flamenco on sorrettujen ja vainottujen taidetta. Arvellaan, että flamenco on taidemuotona syntynyt 1400-luvulla nykyisen Espanjan alueella. Tuolloin elettiin levottomia aikoja ja alueen sodat päättyivät niin kutsutun Granadan emiraatin ja muslimien vallan kukistumiseen.

Katolisen kirkon ja oman aikansa ”persujen” vainojen kohteeksi joutuivat maata aiemmin hallinneet maurit, uskonsa vuoksi juutalaiset ja 1300-luvulta lähtien Intiasta Eurooppaan vaeltaneet romanit oman kulttuurinsa takia. Nämä etniset ja uskonnolliset vähemmistöt pakenivat vainoja vaikeakulkuisille alueille vuoristoon.

Näistä oloista katsotaan flamencon saaneen syvimmät ja rikkaimmat piirteensä sekä kolmen kulttuurin yhdistymisen myötä kehittyneet ainutlaatuiset rytmiset ja ilmaisulliset ominaisuutensa. Uskotaan että tämän taidemuodon nimi tulee arabiankielisestä sanasta fellahmengu, joka tarkoittaa ”maatonta paimenta”. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua. Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset flamencosta sen laulujen edustamasta runoudesta ja filosofiasta tehtiin vasta 1700-luvulla.

Bellidon ryhmä esitti meille traditionaalista flamencoa. Esitys teki minusta näkyväksi flamencon juuret köyhien ja syrjittyjen taiteena. Kun muuhun ei ollut mahdollisuutta, omasta kehosta piti tehdä esittävän taiteen instrumentti. Traditionaalinen flamenco oli laulajan säestämää tanssia tai tanssijoiden kehoillaan säestämää laulua. Rytmiä tälle laululle antoivat käsien taputukset ja tanssijoiden jalkojen iskut permantoon.

Flamencolle nyt tunnusomainen kitara soundeineen tuli käyttöön vasta myöhemmin ja nyt yleisesti flamencosoittimeksi mielletty cajon vasta 1970-luvulla. Ei siis ihme, että traditionaalinen flamenco tuntui juuri oikealta, ihmisen mittoihin tehdyltä taiteelta.

Bellido ja Domínguez ovat opiskelleet flamencoa lapsesta lähtien. Näin hankittu virtuositeetti ei ilmentynyt näyttämöllä temppuina, vaan hyvin sisäistettynä ja syvällisenä tulkintana. Tällaisen noviisin on tietenkin mahdoton pätevästi analysoida sitä, millaisista elementeistä kaksikon duetot tai soolot koostuivat. Esityksen aikaansaamasta vahvasta sisäisestä tunteesta en voi erehtyä – Tämä on aitoa ja ainutkertaista.

Ummikkona en ymmärtänyt tavuakaan ”El Juanan” laulujen sanoituksista. Äänen väri ja tempo olivat sitäkin puhuttelevampia. Otaksun että traditionaalisen flamencon runous on periytynyt suusanallisesti sukupolvelta toiselle ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä viime vuosisadalla.

Flamencon sanotaan perustuvan juutalaiseen ja maurien musiikkiperinteeseen. Se liittää meidät siihen filosofiseen ja uskonnolliseen perinteeseen, jonka keskellä myös me kristittyinä olemme kasvaneet.

Festivaalien avajaisissa tehtiin kättä nostamalla otanta siitä, kuinka moni katsojista oli tullut festivaaleille Imatran ulkopuolelta. Meitä ulkopaikkakuntalaisia oli avajaisnäytöksen katsojista noin puolet.

Imatralaiset ovat itse olleet aina hieno yleisö, jonka kannustavasta läsnäolosta kaupungissa vierailevat taiteilijat ja kaupungin oman teatterin tekijät ovat saaneet inspiraatiota. Nyt yleisö nousi osoittamaan suosiotaan seisaaltaan ja sevillalaiset vieraat olivat selvästi otettuja. He palkitsivat meitä yhdellä ylimääräisellä tanssilla.

Perinteinen flamenco Sevillasta Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran näyttämöllä 30.7.2025

Esiintyjät:

Letizia Domínguez (tanssija): Hän on kotoisin Sevillasta ja aloitti tanssiuransa kolmivuotiaana. Hän on omistautunut flamencolle ja suoritti opintonsa Sevillan ammattitanssikonservatoriossa etuajassa. Letizia on myös keskittynyt flamencon opettamiseen.

Manuel Bellido (tanssija): Hän on kotoisin Jaénista ja edustaa vanhan koulukunnan flamencotanssijoita, tunnettu eleganssistaan ja klassisesta, voimakkaasta tanssityylistään.

Manuel García ”Koky” (kitaristi): Kitaristina hän on olennainen osa ryhmän perinteistä flamencoesitystä.

Juan ”El Juana” (laulaja): Laulajana (cantaor) hän tuo flamencon sielukkuuden ja perinteiset laulut esitykseen. Hän on tunnettu myös nimellä Juan Ruiz Salcés ’El Juana’.

Elämänpuu ei ole vain pahasti kallellaan, se uhkaa kaatua kokonaan – Dansk Danseteaterin vaikuttava Leaning Tree eteni unen logiikalla – Tuntemamme maailma tanssii siinä jo viimeistä valssiaan

Ydinteemaan siirryttiin Kristin Bjerkestrand vaikuttavan soolon kautta. Tanssija näytti meille, miten pitkälle elämänpuu voi kallistua ennen sitä pistettä, josta ei enää ole paluuta. Taiturimainen taivutus laittoi epäilemään omien silmien todistusta. Kuva (c) Natascha Rydvald

Perjantaina Kuopion festivaalilla esitetty Dansk Danseteaterin Leaning Tree oli omistettu hitaan kiirehtimisen estetiikalle. Fernando Melon vaikuttava koreografia ylisti tanssin, modernin sinfoniamusiikin ja kuvataiteen kolmiyhteyttä.

Melon tiedetään myös ovelaksi jekkuilijaksi, jonka taikuudelta vaikuttavat silmänkääntötemput ovat ihastuttaneet, ehkä joskus vihastuttaneetkin yleisöä. Nyt koreografian maagiset elementit korostivat teoksen vakavaa ja varoittavaa sanomaa. Viimeisen kohtauksen viimeinen tanssija alkoi leijua ilmassa ja katosi sitten kuin taikaiskusta. Jäljelle jäivät vain tanssijoiden kengät.

Hitaan liikkeen kautta oli helppo ymmärtää myös teoksen nimeen sisältyvä sanoma. Tuo puu ei ole vain kallellaan, vaan se kallistuu yhä enemmän tuhoisin seurauksin. Elämän kehitystä, evoluutiota, kuvataan usein elämänpuuna. Nyt eliölajeja kuolee yhä nopeammin. Käynnissä on maapallon biosfäärin historian kuudes joukkosukupuutto.

Kun Jumalan kuvaksi itsensä ylentänyt ihminen on lopullisesti poistunut näyttämöltä, jäljelle jäävät vain kengät tästä viimeisestä valssista – tyhjä ja autio maa.

Melonin inspiraation lähteenä on ollut tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalaukset. Näin kerrotaan teatterin verkkosivuilla. Tanskalainen taiteilija tunnettiin meditatiivisista interiööreistään ja maisemistaan. Hän oli myös etevä muotokuvien tekijä. Tosin tämän päivän katsojan silmissä yli sata vuotta vanhojen muotokuvien mallit näyttävät kuuluvan kuvatun huonetilan kalustoon siinä missä muutkin mööpelit.

Kuopion kaupunginteatterin Minna-näyttämölle Hammershøin maalausten interiööri oli loihdittu lavasteilla. Eikä tuo vaalean ja tumman harmaan väreillä maalattu seinä ollut pelkkä kulissi, vaan Melonin ja lavastaja Raphael Frisenvænge Solholmin suunnittelema elementti liikkui ja kietoutui tämän tarinan tanssijoiden ympärille juuri niin kuin seinät liikkuvat ja kietoutuvat pahimmissa koppikauhuisissa painajaisunissa.

*Lavastuksen elementti liikkui ja kietoutui tämän tarinan tanssijoiden ympärille juuri niin kuin seinät liikkuvat ja kietoutuvat pahimmissa painajaisunissa.* *Kuva (c) Natascha Rydvald*

Tanssi alkoi kohtauksella, joka antoi odottaa, että Leaning Tree pitää sisällään tarinan. Yksi tanssijoista istui Solholmin luoman interiöörin keskellä. Hän nojasi käsiään pöytään ja peitti käsillään ja hiuksillaan kasvonsa niin, ettei voinut olla varma edes hänen sukupuolestaan. Tilan ulkopuolella, aivan oven takana, oli joukko ihmisiä. Olisivatko tämän ihmisen kenties entisiä ystäviä, rakastettuja, kuolleita sieluja, painajaisia? Elettyä elämää.

Tunnelma tihentyi, kun nämä hahmot tunkeutuivat sisään ja ympäröivät tämän unelmoijan. Sitten hän katosi. Kun häntä etsittiin ja pöytää siirrettiin, sieltä tuli esiin hyvin erilainen hahmo. Myöhemmin tämä mies, Carlos Luis Blanco Ramos roikkui seinällä pää alaspäin painajaisunta muituttavassa kohtuksessa.

Kulissiseinään tehdyn suorakaiteen muotoisen aukon kautta ryhdyttiin kuvaamaan elämän peruskysymyksiä. Välillä tuo aukko ja siihen ilmestyneet kasvot kuvasivat Hammershøin maalaamiin muotokuviin ikuistettuja hahmoja, välillä se toimi peilinä, joka toisti peilin edessä seisoneen tanssijan pään liikkeitä. Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Sosiaalistuminen ja inhimillinen kasvu on sitä, että etsimme vastauksia näihin kysymyksiin.

Lähes päättymättömiltä tuntuneet toistot liikekielen teemoista korostivat tanssin ja musiikin kohtalonyhteyttä. Teoksen musiikin on säveltänyt Signe Lykke, joka on yksi Tanskan musiikkimaailman nousevista ja vahvoista nimistä. Musiikki on nauhoitettu yhteistyössä Copenhagen Phil -orkesterin kanssa, kapellimestarina Christian Øland.

*Leaning Treen* *näyttävien joukkokohtausten mallina on voinut hyvinkin olla esimerkiksi Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluva* *Egetræer* *(1899–1902).* *Kuva (c) Natascha Rydvald*

Ydinteemaan siirryttiin Kristin Bjerkestrandin vaikuttavan soolon kautta. Tanssija näytti meille, miten pitkälle elämänpuu voi kallistua ennen sitä pistettä, josta ei enää ole paluuta. Taiturimainen taivutus laittoi epäilemään omien silmien todistusta.

Myös hallitseva teknokulttuuri oli esityksessä läsnä. Viime vuosisadan hillittyä porvarillista charmia mukaillut interiööri muuttui kirkkain valoin valaistuksi struktuuriksi, kun tämä muuri kiertyi tanssijoiden ympärille.

Toisessa pitkässä soolossa, tai ehkä oikeammin duetossa, taisteltiin hyvin itsepintaisen ja aggressiivisesti kulkua estäneen oven kanssa. Yi-Shoa Liin huikea soolo ei ollut humoristinen, vaan toi mieleen lasten vähemmän hauskan leikin, jossa yksi tai useampi lapsi kiusaa pienempäänsä estämällä hänen kulkunsa ovesta. Oven takana piilossa Liin kanssa vallasta kamppaili Wolf Govaerts.

Hammershøi tunnetaan myös maisemien kuvaajana. Jo hätäisellä etsinnällä löysin useita kuvia maalauksista, joissa yksi ainoa puu kasvaa enemmän tai vähemmän kallellaan autiuden keskellä. Mutta on hänen taitelijan silmänsä nähnyt myös metsän puilta. Leaning Treen näyttävien joukkokohtausten mallina on voinut hyvinkin olla esimerkiksi Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluva Egetræer (1899–1902).

Leaning Tree

Dansk Danseteaterin esitys Kuopio tanssii ja Soi -festivaalilla 13.6.2025

Koreografia ja ohjaus: Fernando Melo Säveltäjä: Signe Lykke Valosuunnittelu: Raphael Cañete Fernández Lavastus: Raphael Frisenvænge Solholm & Fernando Melo Pukusuunnittelu: Maria Ipsen

Tanssijat: Nicky Daniels, Wolf Govaerts, Lucas Hartvig-Møller, Jessica Lyall, Lola Potiron, Yi Shao Li, Leticia Silva, Carlos Luis Blanco Ramos, Finn Armstrong

Teos kantaesitettiin vuonna 2023.