Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria – tulkinnan tuoreus kertoi näytelmän teemojen ajattomuudesta

Pienissä ketuissa Hubbardin sisarukset olivat näytelmän alussa tekemässä ovelaa liiketoimea. Kuvassa Sari Siikander, Rauno Ahonen, Seppo Halttunen. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Pienet ketut on hyvällä tavalla perinteistä teatteria. Lilliam Hellmanin näytelmässä on selkeä juoni ja tarina kerrotaan sujuvan dialogin kautta.

Tiistai-illan esityksessä taitava ohjaus ja hienot roolityöt käänsivät veijaritarinana alkaneen näytelmän psykologiseksi draamaksi, jossa inhimillinen ahneus ja ihmissuhteiden välineellistäminen saivat jäätäviä sävyjä.

Hellmanin näytelmä kuvaa varmasti osuvasti, millainen naisen asema oli Yhdysvaltojen syvässä etelässä 1930-luvulla. Kaupunginteatterin sovituksen tuoreus vuonna 1939 kirjoitetusta näytelmästä todisti, etteivät kaikki asiat ole muuttuneet juuri paremmiksi 80 vuodessa edes meillä Suomessa.

Kari Heiskasen ohjauksessa näkyivät kokeneen ohjaajan taidot. Heiskanen on kohtausten ajoituksen mestari. Esitys toimi sisääntuloineen ja näyttämöltä poistumisineen kuin tarkkuuskello.

Heiskasella on ohjaajana myös ollut mistä ammentaa. Vuonna 1964 kuollut Hellman tunnettiin paitsi menestysnäytelmien kirjoittajana myös loistavana dramaturgina.

Pienten kettujen kaltainen draama elää näyttämöllä hyvien roolitöiden kautta. Hyvin kirjoitettu dialogi antoi mahdollisuuksia tulkintaan ja kaupunginteatterin taitavat näyttelijät antoivat palaa kunnolla.

Pahikset ovat myös näyttämötaiteen suola. Ei siis ihme, että nyt orkesterin äänenjohtajana ensimmäistä viulua soitteli ja upeasti soittelikin Sari Siikander pahan Regina Giddensin roolissa.

Näytelmän alussa Siikanderin tulkitsema roolihahmo alkaa maksaa vanhoja kalavelkojaan kahdelle veljelleen Ben ja Oscar Hubbardille (Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen).

Sisarukset ovat yhdessä juonineet ovelan liiketoimen, jolla aikovat rikastua. Regina Giddens haluaa kuitenkin potista enemmän kuin oman osansa. Veljeksien pitää nyt maksaa siitä, että Regina on tyttönä ollut perheessään lapsuudestaan asti toisen luokan kansalainen.

Halttusen näyttelemä Ben Hubbard on olemukseltaan ekstrovertti narsisti ja Ahosen näyttelemä Oscar Hubbard introvertti vaimonhakkaaja. Yhteistä eriparisille veljeksille oli se, että kummankin moraali oli hyvin joustavaa laatua, kun epämääräisistä liiketoimista oli kysymys.

Regina kiristää veljiään sillä, että suunniteltuun liiketoimeen tarvitaan hänen miehensä Horace Giddensin (Risto Kaskilahti) rahat.

Kun rahoja ei saada veljekset varastavat Horace Giddensin obligaatiot tämän pankkilokerosta pankissa työskentelevän Oscarin pojan Leo Hubbardin (Paavo Kääriäinen) avulla.

Veljeksille ei obligaatioiden varastamisesta koidu mitään seurauksia, koska Horace Giddens ei halua nostaa juttua. Regina Giddens sen sijaan joutuu kohtaamaan oman syyllisyytensä näytelmän lopussa, kun Horace Giddens kuolee sydänkohtaukseen ja hänen tyttärensä Alexandra (Elviira Kujala) hylkää äitinsä.

Hellman on näytelmällään epäilemättä halunnut sanoa, että naiset voivat olla aivan yhtä ahneita, tunnekylmiä ja julmia kuin miehetkin. Vain meidän suhtautumisemme heidän tekoihin on erilainen.

Eikä tässä suhteessa mikään ole muuttunut. Varmaan tälläkin hetkellä moni kyseenalaisin keinoin rikastunut mies patsastelee meillä arvostettuna liikemiesnerona, kun taas esimerkiksi vaikkapa ministerinäkin toiminut Anne Berner on julkisuudessa ripustettu ilmeisesti ikuiseen häpeäpaaluun.

Toinen näytelmän kantava teema oli ihmissuhteiden välineellistyminen. Regina Hubbard on nuorena solminut rakkaudettoman ”järkiavioliiton” kaupungin varakkaimman pankkiirin Horace Giddensin kanssa päästäkseen isänsä ja veljiensä vallan alta pois.

Kuvio on toistumassa näytelmän alussa, kun veljekset keksivät ajatuksen naittaa Giddensien tytär Alexandra Oscar Hubbardin pojalle Leolle. Näin haluttiin turvata hankittavan omaisuuden pysyminen suvulla.

Oscar Hubbard on puolestaan aikoinaan nainut varakkaan perheen tyttären Birdien (Linda Zilliacus), kun veljeksillä oli edellisen kerran polttava tarve saada rahoitusta liiketoimilleen.

Oscar palkitsee vaimoaan tästä hyvästä tyrannisoimalla ja pahoinpitelemällä häntä. Vaio hakee lohtua jääkylmään avioliittoonsa juomalla.

Eräänlaiseksi vertailukohdaksi Hellman on kirjoittanut näytelmään vanhan ja ramman palvelijattaren roolin. Addien (Ursula Salo) ja pankinjohtaja Horace Giddensin suhde perustuu luottamukseen, aitoon välittämiseen ja rehellisyyteen, eli se edustaa tarinan välineellistyneiden ihmissuhteiden vastakohtaa.

Pienet ketut

Käsikirjoitus Lillian Hellman

Suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen

Rooleissa Sari Siikander, Risto Kaskilahti, Elviira Kujala, Seppo Halttunen, Rauno Ahonen, Linda Zilliacus, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Pertti Koivula

Helsingin kaupunginteatterissa järjestystä rakastaa suomalainen jääräpää – Taneli Mäkelä selätti Fredrik Backmanin hupsun tarinan haasteet

Näytelmän käsiohjelman julistekuvasta näkee, millä kaikilla keinoilla tarinan Olli yritti päättää päivänsä. Vaativan yhdenmiehen monologinäytelmän roolit tulkitsi Taneli Mäkelä. Kuva Henrik Schütt ja Nils Olsson/Helsingin kaupunginorkesteri.

Ruotsalaisen Fredrik Backmanin romaanissa Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) on yli kolmekymmentä henkilöhahmoa. Näyttelijälle riittää haastetta, kun tästä alkuperäistarinasta dramatisoidaan monologinäytelmä, jonka tyylilaji on komedia.

Eikä Taneli Mäkelän roolityön haasteita ole varmasti vähentänyt se, että Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys on aina käsiohjelman kansikuvaa myöten näköisversio ruotsalaisen koomikon Johan Rheborgin monologista En man som heter Ove.

Huippusuosittu Rheborg on myös meille suomalaisille tuttu hahmo muun muassa televisiosarjasta Solsidan, jossa hän näyttelee Fredrik ”Fredde” Schilleriä.

Backmanin romaani ilmestyi suomeksi 2013 Riie Heikkilän kääntämänä. Ehkä Backmanin tarina tunnetaan parhaiten meillä Hans Holmin vuonna 2015 ohjaamasta elokuvasta, jossa vanhaa Ovea näyttelee ruotsalaisten rikoselokuvien ikoni Rolf Lassgård (se ainoa oikea Kurt Wallander).

Torstain esityksessä Mäkelä selätti nämä haasteet hienosti. Vaikka kaupunginteatterin esitys perustuu Marie Persson Hedeniuksen, Emma Buchin ja Rheborgin muodostaman kolmikon Rheborgin esitystä varten dramatisoimaan käsikirjoitukseen, Mäkelä teki Ovesta eli kaupunginteatterin esityksen Ollista hyvin suomalaisen hahmon.

Mäkelä oli näyttämöllä suomalainen perusjäärä, säännöistä pilkuntarkasti kiinni pitävä yrmy, oikea peruskyttääjä ja naapureiden kauhu. Miehen sydän karun kuoren alla on kuitenkin puhdasta kultaa.

Marcus Grothin ohjauksessa Mäkelän tulkinnasta oli karsittu pois kaikki turha hötkyily. Esitys oli ajoittain niin pelkistetty, että osalle katsojista Olli saattoi jäädä jopa hieman etäiseksi. Hahmon perisuomalainen jäyhyys muuttui kohtausten ajoituksessa jäykkyydeksi.

Groth on itse näytellyt Oven roolin Svenska Teaternin versiossa En man som heter Ove kaksi vuotta sitten.

Mies, joka rakasti järjestystä kertoo suuresta rakkaudesta, pohjattomasta surusta ja siitä toipumisesta. Backmanin tarina on juuri niin pakahduttava, elämänmyönteinen, opettavainen ja hupsu kuin ruotsalainen, tarkkaan laskelmoitu viihderomaani vain olla voi. Ei siis ihme, että Backman on kotimaassaan paitsi luettu kirjailija, myös bloggaajana huippusuosittu.

Grothin mukaan esitys on tarina valaistumisesta. Draamakomedia on hyvä määritelmä tälle tyylilajille.

Tarinan alussa Olli oli 59-vuotias ja hän oli juuri saanut potkut työpaikastaan, jossa oli palvellut yhtäjaksoisesti yli 40 vuotta. Potkut ovat viimeinen niitti Ollille ja hän päättää tehdä itsemurhan päästäkseen vihdoin vuosia sitten kuolleen vaimonsa Liisan luokse.

Uutta valoa tähän synkkyyteen tulee, kun taloyhtiön yhteen rivitaloasuntoon muuttaa iranilaistaustainen nainen lapsineen ja toheloine miehineen.

Lisäksi tarinaan on otettu Backmanin alkuperäisestä henkilögalleriasta Ollin naapuri ja entinen hyvä ystävä ja hänen vaimonsa. Entinen ystävä on dementoitunut ja vaimo toimii hänen omaishoitajanaan.

On myös lukihäiriöinen nuori mies, jonka Ollin opettajavaimo Liisa on aikoinaan opettanut lukemaan ja tämän nuoren miehen kaveri, maahanmuuttotaustainen nuorukainen, ”homoihminen” ,joka tulee ulos kaapista.

Lisäksi on bimbo blondi, paksu naapuri ja korvapuoli kulkukissa, ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan byrokratiaa edustava, huonosti käyttäytyvä sosiaalityöntekijä ja toimittaja, joka yrittää tehdä haastattelun sankariksi osoittautuneesta Ollista.

Mäkelä esitti kaikki nämä roolit.

Persson Hedeniuksen, Rheborgin ja Buchtin käsikirjoituksen on suomentanut Päivi Storgård. Työryhmän nimiin laitetussa sovituksessa tarina on puristettu tunnin ja 35 minuutin pituiseksi esitykseksi. Esityksen dramaturgina on toiminut Sanna Niemeläinen.

Esimerkiksi Ollin ja hänen isänsä hieno suhde, joka on kirjasta tehdyn elokuvan ehkä kiinnostavin asia, on jätetty maininnan varaan. Mutta ratkaisu on varmasti perusteltu, vaikka nyt Ollin ”saabismi” näyttikin lähinnä vakavalta sairaudelta.

Ruotsalaisen teollisuusyhteiskunnan juuret Backman on tuonut tarinaansa tekemällä Ollista vannoutuneen Saab-miehen. Hänen naapurinsa ja ystävänsä puolestaan vannoo Volvo-merkin nimeen. Naapurit käyvät keskinäistä varustelukilpaa, ostamalla siitä ainoasta oikeasta automerkistä aina uusimman ja näyttävimmän uusimman mallin, kunnes naapuri rikkoo heidän ystävyytensä ostamalla Bemarin.

Jäin esityksen jälkeen miettimään, miten Heikkilä Backmanin romaani kääntäessään päätyi tällaiseen nimeen? Backmanin tarinan Ove on traagisten menetysten jälkeen rakentanut elämänsä tiukkojen sääntöjen varaan pysyäkseen järjissään ja toimintakykyisenä, mutta tuskin hän näitä itse itselleen asettamia sääntöjä rakastaa.

Mies, joka rakasti järjestystä

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Areena näyttämöllä 7.11.2019

Käsikirjoitus Marie Persson Hedenius, Johan Rheborg, Emma Bucht

Suomennos Päivi Storgård

Ohjaus Marcus Groth

Lavastus Finnur Arnar

Pukusuunnittelu Bjarni Thorsson

Valosuunnittelu Bjarni Thorsson, Paavo Kykkänen

Äänisuunnittelu Frank Hall

Naamioiden suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Sanna Niemeläinen

Helsingin kaupunginteatterissa suuret ikäluokat ottavat ilon irti elämästä vaikka syän märkänis – Vihainen leski ei ole vihainen, vaan kiltti tyttö loppuun asti

Helsingin Kaupunginteatteri – Vihainen leski – Ullis (Riitta Havukainen) ja hänen lapsuutensa ystävän Hellun pikkuveli (Kai Lehtinen) uudistavat ystävyytensä 60 vuoden takaa. Ulliksen lapset Marko (Heikki Sankari) ja Susanna (Sanna-June Hyde) paheksuvat äitinsä uutta elämäntapaa. Kuva Harri Hinkka/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski on viihdyttävä, musiikkipainotteinen farssi. Se kertoo komedian keinoin, millaista elämää suuret ikäluokat yrittävät elää seitsemänkymmenen ja kuoleman välissä.  

Osan Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan terästä vei ensi-illassa kohtausten ajoitus. Osa sitä huikeasta osaamisesta, jolla teatterin todellinen hitti Pieni merenneito oli toteutettu, toimi säästöliekillä. Mummot jäivät nyt turhan usein ”pyörimään Musiikkitalon pyöröovissa”.

Henna Piirron dramatisoinnissa Lindgrenin ärräpäitä viljelevä, vihainen ironia ja sarkasmi ovat lientyneet. Lindgrenin kuvaamat absurdit tilanteet on käännetty teatteriin hyvin sopivaksi tilannekomiikaksi. Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa vihainen leski ei ole vihainen, mikä on oikeastaan tämän fiktiivisen henkilön kohdalla oikea tulkinta.

Näytelmän Ulla-Riitta Rauskio (Riitta Havukainen), lempinimeltään Ullis yrittää toipua kiltin tytön syndroomasta.

Ullis on sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän on myös hankkinut hyvän ammatin, opiskellut hammaslääkäriksi. Hän on nainut akateemisen miehen, juristin. Hän on synnyttänyt ja kasvattanut kaksi lasta ja pitänyt avioliittonsa kulissit pystyssä, vaikka aviomies osoittautui tunnekylmäksi alkoholistiksi. Viimeiset 12 vuotta Ullis on toiminut terveytensä juoneen miehensä omaishoitajana.

Ei siis ihme, että miehensä vihdoin kuoltua Ullis potee ankaraa empatiakrapulaa, kuten Lindgren kirjassaan tämän mielentilan kuvaa.

Me emme tiedä, mitä yli seisemänkymppiset yleisesti elämästään ajattelevat. Mielipidekyselyissä heidät on yleensä rajattu otannan ulkopuolella. Monet seitsemänkympin ja kuoleman välissä elävät ovat selvästi tunnistaneet Lindgrenin kirjan Ulliksesta itsensä. Kirja on ollut myyntimenestys.

Lindgrenin romaanin voi lukea hyvin myös pamflettina siitä, millä mallilla suurten ikäluokkien elämä ja odotukset ovat 2010-luvun Suomessa. Romaani on rakennettu Ulliksen kertojaminän ympärille.  

Kirjan rakenne on ollut Piirrolle epäilemättä dramaturginen pulma. Katsojat tulkitsevat Lindgrenin kirjoittaman tarinan teatteriesityksessä moniääniseksi. Piirosen ratkaisu, kirjan pitkän monologin muuntaminen farssiksi on hyvin perusteltu tyylivalinta. Kun ihminen on täyttänyt 70 vuotta, elämä ei ole enää vakavaa, se on kuolemanvakavaa.

Tällaiseen vakavuuteen puree parhaiten karnevalistinen ote. Tätä elämänasennetta farssin suurten ikäluokkien edustajat pyrkivät elämänsä ehtoossa myös noudattamaan. Lihan pitää läiskyä vaikka sitten hotjoogan ja viagran voimalla kunnes se otetaan pois.   

Kimmo Virtanen on ohjaajana voinut tukeutua kaupunginteatterin loistaviin näyttelijöihin. Havukainen oli aivan pistämätön Ulliksen roolissa. Hyvin sisäistetyn ja tasapainoisen roolityön kruunasi Havukaisen kehon kieli, mikä ilmaisi tekemisen iloa.

Eija Vilpas ja Pia Runnakko loistivat Ulliksen ystävinä. Jäin myös miettimään, millainen koomikko yrmeistä sankarirooleistaan tunnetusta Kai Lehtisestä vielä kehkeytyy.

Näyttelijöiden mainio keskinäinen kemia muistutti meille, miten tärkeitä lapsuudessa solmitut ystävyyssuhteet meille ovat ja näiden ystävien merkitys vain korostuu, kun alamme elää työuran jälkeen uutta elämänvaihetta.

Vihaisen lesken ensimmäisessä jaksossa ystävykset pyrkivät ottamaan ilon irti jäljellä olevasta elämästä, vaikka syän märkänis.

Väliajan jälkeen siirryttiin tummempiin sävyihin. Vanhuuden kauhuista saatiin näyte, kun Ulliksen lapset veivät äitinsä tutustumaan vanhusten palvelukotiin ja hän eksyi siellä dementiaosastolle.

Kuoleman teemaan siirryttiin, kun Vilppaan näyttelemä Hellu sairastuu vakavasti ja kuolee. Hellun kuolemaa, siirtymistä rajan taakse kuvannut kohtaus oli pysäyttävän hieno.

Vanhuus on varmasti vaikea ja ehkä hieman pelottava aihe teatterin tekijöille. Asenteet ovat yhä sellaisia, että napakka isku tavallisen tallaajan takaraivoon raitiovaunupysäkillä iäkkään töölöläisrouvan sateenvarjosta tulee ihan aiheesta.

Helsingin kaupunginteatterin huumori aiheesta oli kilttiä, myötäelävää ja usein myös osuvan kuvaavaa. Lindgrenin kirjan oleelliset asiat itsemurhapilleristä isovanhempien velvollisuuteen hoitaa lapsenlasia otettiin esille.

Kiinnostavimmillaan Vihainen leski oli, kun siinä käsiteltiin Ulliksen ja hänen keski-ikään ehtineiden lastensa, Markon (Heikki Sankari) ja Susannan (Sanna-June Hyde) suhteita. Näissä suhteissa näkyi alastomana yhteiskuntamme kaksi keskeistä käyttövoimaa ahneus ja pelko.

Lapset pelkäsivät äitinsä kohtaloa, ajautumista omaishoitajan rooliin. Toisaalta heitä poltteli halua päästä käsiksi isän perintöön ja konstit olivat kovia. Lapset yrittivät sijoittaa äitinsä hoivakotiin ohittaakseen lesken suojaksi säädetyt lait perinnönjaossa.

Olisi oikeastaan kiva nähdä, miten tämän kasarisukupolven omat lapset kohtelevat vanhempiaan, kun nämä ovat parin vuosikymmen kuluttua ehtineet tälle kuolemanvyöhykkeelle?

Ihminen voi välttää vanhaksi tulemisen ja vanhuuden vaivat vain kuolemalla nuorena. Lindgren on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 Helsingin Sanomiin kirjoittamastaan artikkelista, jossa hän kuvasti vanhan isänsä viimeisiä vaiheita ja kuolemaa sairaalabyrokratian keskellä

Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset oli vuonna 2015 ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.

Lindgrenin kirjat ovat painavaa puhetta meidän vanhusten puolesta.

Vihainen leski

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 10.10.2019

Perustuu Minna Lindgrenin romaaniin Vihainen leski

Dramatisointi Henna Piirto

Ohjaus Kimmo Virtanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Puvustus Elina Vättö

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Jaakko Autio

Koreografia Jari Saarelainen

Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen

Rooleissa Riitta Havukainen, Eija Vilpas, Pia Runnakko ja Kai Lehtinen, Sanna-June Hyde, Heikki Sankari, Kaisa Torkkel, Leena Rapola, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Leena Rapola, Vesa Wallgren, Martti Manninen, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki

Heidi Heralan monologin voima ja fyysinen läsnäolo näyttämöllä pitää kokea itse – Helsingin kaupunginteatterin Everstinna oli mykistävän hieno teatterielämys

Heidi Heralan näyttelijän työ, voimakas kehon kieli ja läsnäolo näyttämöllä olivat huikeaa seurattavaa. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Näyttelijä Heidi Heralan huikea monologi jätti ainakin minut pitkäksi aikaa täysin sanattomaksi. Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa teatteria. Keskiviikon ensi-illassa Rosa Liksomin romaanin kuvaama todellisuus eli ja hengitti.

Heralan tulkinnassa, läsnäolossa näyttämöllä oli voimaa, jota on vaikea kuvata. Se pitää kokea itse.

Everstinna on taitelijakuvaus. Yhden ihmisen elämäntarinan kautta, siinä tuodaan esille jotakin hyvin oleellista ja satuttavaa meistä ihmisistä ja ajastamme.

Tarinan Everstinnan intohimoinen rakkaus ja hänen kokemansa sadistinen parisuhdeväkivalta rinnastuivat esityksessä viime vuosisadan fanaattisiin, ehdotonta sitoutumista vaatineisiin ideologioihin ja tämän sitoutumisen kammottaviin seurauksiin.

Everstinna on monessa mielessä todellinen vuosisadan rakkaustarina.

Likson on kirjoittanut romaaninsa Tornionjokilaakson suomella eli meänkielellä. Ehkä lumoavinta Heralan tulkinnassa oli siinä käytetyn kielen loogisuus ja tarkkuus. Lauseet osuivat erehtymättä maaliin kuvatessaan tarinan kirjailijan psykologista ja fyysistä todellisuutta.

Everstinnan omassa elämässään kokema väkivalta, 30-luvun pulakauden ja toisen maailmansodan kauhut lomittuivat toisiinsa.

Kielen tarkkuus ei kuitenkaan tehnyt siitä kliinistä. Liksom viljelee kirjassaan pikimustaa huumoria, jolle rehevä kieli antaa kaikupohjaa. Heralan tulkinnassa tämä kielen ominaisuus tuli esiin herkullisesti. Yllättävät käänteet iskivät kuin puun takaa ja katsojan piti olla alati valppaana saadakseen sanoista kopin.

Käsiohjelman muukaan esitys on syntynyt Heralan aloitteesta. Kohta romaanin ilmestymisen jälkeen hän luki Liksomin haastattelun Everstinnasta ja tunsi olevansa jonkin koskettavan ja suuren äärellä.

Sama innostus on varmasti tarttunut esityksen dramatisoineeseen ja ohjanneeseen Susanna Airaksiseen ja koko työryhmään. Airaksisen ohjaus, Merja Turusen dramaturgia ja Heralan näyttelijäntyö ovat niin ehyt ja täydellinen kokonaisuus, että sitä on turha sen enempää analysoida.

Samaa täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta olivat Johanna Puuperän sävellykset ja äänisuunnittelu, Vilma Mattilan lavastus ja pukusuunnittelu, Aino Hyttisen naamioiden suunnittelu ja Vesa Ellilän valosuunnittelu. Skenografia oli linjassa tekstin kanssa. Mukana oli kaikki oleellinen, mutta ei mitään turhaa.

No, ehkä tässä on kuitenkin pakko mainita erikseen Ellilän valosuunnittelu, jossa näyttämön valoilla luotiin taiturimaisesti visuaalinen vastine esityksen terävästi leikkaavalle kielelle.

Everstinnan esikuvana on lappilainen Annikki Kariniemi. Vuonna 1913 syntynyt Kariniemi oli tuottelias kirjailija.

Kariniemi oli naimisissa kolme kertaa. Keskimmäisen avioliiton hän solmi itseään 26 vuotta vanhemman Lapin rajavartiostoa komentaneen eversti Oiva Willamon kanssa. Tätä myrskyistä liittoa Kariniemi on kuvannut myös itse romaanissaan Erään avioliiton anatomia.

Everstinna antoi karun kuvan naisen asemasta viime vuosisadan Suomessa. Lahjakkaan naisen elämää varjostivat nuorena koettu seksuaalinen väkivalta ja parisuhteessa koettu raju parisuhdeväkivalta.

Tarinassa Everstinnan elämää varjostavat myös isän varhainen kuolema, kiihkouskovaisen äidin väkivaltaiset kasvatusmenetelmät ja äärimmäisen traumatisoiva lapsuudenkokemus, salaisuus, jonka kasvavan tytön mieli oli kätkenyt unohduksen muurin taakse.   

Miksi me sitten hakeudumme ihmissuhteisiin tai yhteisöihin, jotka ovat meille vahingollisia? Ja miksi tällaisesta suhteesta on niin vaikea irrottautua?

Nämä ovat Everstinna tematiikan keskeiset kysymykset. Esitys myös tarjosi ainakin yhden avaimen tarinan Everstinnan mielen lukkoihin.

Toki Everstinna on tarina myös eheytymisestä. Everstinnan luovuus puhkeaa kukkaan ja kirjallinen tuotanto lähtee toden teolla käyntiin, kun hän pystyy vihdoin irrottautumaan väkivaltaisesta parisuhteestaan ja solmii uuden suhteen itseään vuosikymmeniä nuoremman pojan kanssa.

Everstinnan eheytymisestä kertovassa jaksossa 14-vuotias poika rakastelee aikuisen rakastettunsa kanssa ensikerralla kuin kiiman haistanut hirvas ja heti perään kuin kaiken kokenut vanha pukki. Everstinna kuvaa tätä aktia todella nautinnolliseksi.

Everstinna haastoi meidät katsojat käymään ainakin sisäistä dialogia oikeasta ja väärästä. Jokainen meistä on varmasti sitä mielestä, että neljävuotiaan tytön seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, kuvottava rikos.

Samoin me pidämme todennäköisesti itseään 26 vuota nuorempaan teinityttöön suhteen aloittavaa setämiestä vähintään arveluttavana hahmona. Onko keski-ikäisen naisen suhde 14-vuotiaanseen poikaan yhtä väärin?   

Kariniemelle on pystytetty Aavasaksalle taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä patsas vuonna 1990.

Kariniemen kirjallinen tuotanto on vaipunut unohduksiin vuosikymmeniksi todennäköisesti siksi, että hän oli seksuaalisuuden kuuvaajana aikaansa edellä. Se mikä sopi viime vuosisadalla Henry Millerin ja kumppaneiden kaltaisille maailmankirjallisuuden ”eversteille”, ei sopinut keski-ikäiselle lappilaiselle naiskirjailijalle.

Me teemme elämämme suuret päätökset tunteiden varassa. Ne ovat tavallaan meitä vahvempia, vuosimiljoonia kestäneen evoluution tulos.

Everstinnassa näitä syviä tunteita symbolisoi suo, kaunis mutta upottava mielen maisema. Taide on keino tutkia meidän suhdettamme omiin tunteisiimme ja myös tässä mielessä Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on hyvää taidetta.

Everstinna

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 2.10.2019

Käsikirjoitus Rosa Liksom ja Susanna Airaksinen

Dramatisointi ja ohjaus Susanna Airaksinen

Sävellys ja äänisuunnittelu Johanna Puuperä

Lavastus ja pukusuunnittelu Vilma Mattila

Naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen

Dramaturgi Merja Turunen

Monologi Heidi Herala

Ääninäyttelijät Santeri Kinnunen ja Rauno Ahonen

Mieskuoro Kari Mattila, Mikko Paloniemi, Seppo Maijala, Antti Timonen

Vaimo, rakastajatar, punkkari poika, puolalainen putkimies ja paras ystävä pukkina kaalimaalla – ranskalaisen Florian Zellerin komedia ammentaa hauskuutensa perinteisistä asenteista

Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Komediaa ei syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen elävän yleisön edessä on.

Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.

Ilmeisesti käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan osalta huipussaan.

Mutta ei Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.  

Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.

Ranskalaiset teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu kansankomedia.

Tällaiset määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.

Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.

Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.

Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.

Zeller käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.

Jatkossa vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.

Lounatvuoren käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.

Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.

Zeller on kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.

Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.

Tarinan juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.

Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.

Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.

Työskentely ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut torstain onnistumista.

Ruotsinkielisellä teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.

Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.

Täydellinen lauantai

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019

Käsikirjoitus Florian Zeller

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu Antero Mansikka

Naamioiden suunnittelu Maija Sillanpää

Rooleissa Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila

Helsingin kaupunginteatterin Riistapolku haastaa katsojan ajattelemaan – rankka aihe pakottaa polkemaan voimakkaiden tunteiden miinakentän läpi

Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin Riistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.

Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.

Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri, vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta, mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen mittaisen halinallen.

Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.

Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.

Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu idealistisena utopiana.

Otaksun, että tällainen metodi on näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä.

Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.

Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.

Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.

Näytelmän roolihenkilöiden taustoista ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.

Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.

Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli hyvä rytmi.

Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.

Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.

Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.

Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.

Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.

Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt, se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.

Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.  

Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.

Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.

Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.

Riistapolku on näytelmä, joka jää todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.

Riistapolku

Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz

Suomennos Vesa Tapio Valo

Ohjaus Lauri Maijanen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Juuri tällaista lastenteatterin pitääkin olla – Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito on investointi teatteritaiteen tulevaisuuteen

Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito on visuaalista ilotulitusta. Kohtaukset, joissa Sonja Pajunoja Arielin roolissa ui ja teki voltteja ilmassa, olivat maagisen kauniita. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Tällaista lastenteatterin pitääkin olla. Tehdään mahdollisimman suuresti ja käytetään produktioon kaikki osaaminen ja resurssit, mitä isosta talosta löytyy.

Helsingin kaupunginteatterin johto ei kerro, mikä on Pienen merenneidon tuotantobudjetti. Ehkä salaperäisyyteen on syynsä. Ainakin yksi lyömätön peruste satsaukselle löytyy itse esityksestä. Pieni merenneito on investointi koko taidelajin tulevaisuuteen.

Olen varma, että torstain ensi-illan nähneet lapset muistavat tämän kokemuksen läpi elämänsä. Ensimmäiset siemenet ymmärrykseen ja oivallukseen on kylvetty otolliseen maaperään.

Produktion ympärille syntyvä loiste saa myös näiden tulevaisuuden teatterin tekijöiden ja teatterissa kävijöiden vanhemmat avaamaan kukkaroidensa nyörejä. Liput ovat hintavia, mutta elämässä on asioita, jotka pitää kokea edes kerran. 

Helsingin kaupunginteatterissa on ollut viime vuosina henki päällä.  Tekemisen ilo tuntuu katsomossa asti. Torstaina Pienen merenneidon ensi-illassa oltiin jo lähellä hurmosta. Me katsomossa istuneet reagoimme jokaiseen kohtaukseen spontaaneilla suosion osoituksilla eikä esityksen lopussa edes aidot liikutuksen kyyneleet olleet kaukana.

Näin vahva vuorovaikutus näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välillä on jotenkin ainutkertaista. Oli kuin 60 vuotta elettyä elämää olisi karistettu hartioilta, ja hetken sai iloita näytelmän sadun todellisuudesta kuin lapsi. Se tuntui älyttömän hyvältä.

Tässä esityksessä oli mukana paisi huikeita taikatemppuja myös rutkasti sitä teatterin aitoa taikaa.

Käsiohjelman mukaan ensi-illassa näyttämöllä ja kulisseissa esitystä oli toteuttamassa yhteensä 80 ihmistä. Oman panoksensa esityksen valmisteluvaiheessa on varmaan olut kaikilla teatteri 240 työntekijällä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Visuaalisesti ja toiminnallisesti upea kokonaisuus on epäilemättä ohjaaja Samuel Harjanteen, kapellimestari Risto Kupiaisen, lavastaja Peter Ahlqvistin, koreografi Gunilla Karlsson-Olssonin, äänisuunnittelija Kai Poutasen, valosuunnittelija William Ilesin ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan muodostaman tiimin yhteistyön tulosta.

Itse nautin esityksen hienoista suomennoksista. Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila ovat tehneet loistavaa työtä kääntäessään Dough Wrightin käsikirjoituksen ja Howard Ashmanin ja sekä Glenn Slaterin sanoitukset svengaavalle suomen kielelle. Nyt Disneyn piirrettyjen söpöily sai maistuvan kirpeitä sävyjä ja tilannekomiikka rinnalla kukki koko ajan mojova sanallinen huumori.

Pahiksen roolit ovat myös teatterissa näyttelijän kannalta sekä kiinnostavia että palkitsevia. Sanna Saarijärvi teki hienon roolin sadun merinoita Ursulana. Uskon, että huikeaksi bravuuriksi Saarijärven hieno roolityö nousi juuri loisteliaan käännöstyön ansiosta, hahmo ja kieli olivat yhtä.

Sonja Pajunoja lauloi ja näytteli upeasti musikaalin Arielina. Hän selvisi tyylikkäästi myös vaijerinosturilla toteutetuista ilmiakrobatiasta.

Hienoja roolitöitä oli niin paljon, että on vähän vaikea nostaa nimiä esiin tästä suuresta joukosta.

Tietenkin tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten upeasti kohtaukset oli toteutettu. Esityksessä ei ollut yhtään kuollutta kohtaa.

Disneyn mediaimperiumista voidaan olla monta mieltä. Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito korostaa kuitenkin esityksenä ennen muuta sitä, miten tärkeää kansainvälistyminen on suomalaiselle teatterille.

Lontoon Guildfort School of Actingista teatteriohjauksen maisteriksi valmistunut Harjanne on elävä esimerkki tästä. Opiskelu Englannissa on tarjonnut hyvin lahjakkaalle tekijälle uuden väylän toteuttaa omaa taiteellista näkemystään.

Sen tuloksista olemme saaneet kaikki nauttia. Käsiohjelmaan painettu lista Harjanteen ohjauksista on vaikuttava. Esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin musikaali Kinky Boots oli viime vuonna huikea arvostelu ja katsojamenestys.

Pienen merenneidon lumo syntyi sirkuksessa ja nukketeatterissa käytettävillä keinoilla. Nukkien suunnittelusta ovat vastanneet Paul Vincett ja Beckly Johnson ja huikeiden lennätysten suunnittelusta James Veitch ja Nick Porter.  Kahden ensin mainitun yhtiö Stitches and Glue Ltd edustaa oman alansa huippuosaamista koko maailman mitassa ja samaa voi sanoa Veitchin ja Porterin yhtiöstä Flying by Foy Ltd.

Andersen kirjoitti Pieni merenneito -sadun vuonna 1837 rakkaudentunnustuksena läheiselle ystävälleen Edvard Collinille silloin, kun ystävä kihlautui tyttöystävänsä kanssa. Käsiohjelmaan ohjaajan kommentin kirjoittaneen Harjanteen mukaan Andersen koki olevansa merenneito, joka ei koskaan voi olla osa ystävänsä maailmaa, koska he olivat erilaisia, ja Collinin kaltainen ihminen ei voisi koskaan rakastaa Andersenin kaltaista merenneitoa.

Saduissa kuvataan elämän peruskysymyksiä, niitä jotka muovaavat meidän identiteettiämme. Andersenin sadut kuvasivat myös oman aikansa todellisuutta, pieni tulitikkutyttö paleltui kuoliaaksi kadulla ja pieni merenneito haihtui meren vaahdoksi.

Disneyn piirretyt versiot näistä klassikkosaduista päättyvät amerikkalaistyyliseen happy endiin. Rakastavaiset saavat toisensa.

Kuolema on meidän maailmassa ainakin suurimmalle osalle lapsista vielä abstraktio ja niin pitääkin olla. Aivan muut asiat pyörivät alakouluikäisten nassikoiden mielessä. Käsiohjelman ehkä hellyttävin kohta on se, missä Harjanne kertoo, miten hän näki Disneyn Pienen merenneidon ensimmäisen kerran videolta jo kolmivuotiaana.

Helsingin kaupunginteatterin Pientä merenneitoa ei suositella alle kouluikäisille. Nuoremmatkin voivat sen toki katsoa ja kokea, jos teatteri on jo paikkana tuttu.

Esityksen käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Se on erittäin informatiivinen, lajissaan lähes täydellinen kuten itse esityskin. 

Pieni Merenneito

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys

Musiikki Alan Menken

Käsikirjoitus Dough Wright

Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater

Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Kapellimestari Risto Kupiainen

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Naamiointi ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen

Nukkien suunnittelu Paul Vincent ja Becky Johnson

Lennätykset James Veitch ja Nick Porter

Päärooleissa Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Valo Eklund  

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Siegfried on ajateltua ja ajatuksia herättävää näyttämötaidetta

Esityksen Siegfried Mikko Kauppila soittaa pianoa, tanssii, laulaa, näyttelee ja snorklaa Taideyliopiston Teatterikorkeakolun kokeellisessa näyttämätaideteoksessa. Kuva Santtu Salminen/Helsingin kaupunginteatteri

Heslingin kaupunginteatterin Siegfried on tekijöidensä mukaan näyttämötaideteos.

Käsiohjelmasta ei käy täysin selväksi, onko tämä teos myös Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevien tekijöiden opinnäyte.

Tekijöistä Mikko Kauppila esitteli ensi-illassa osaamistaan monipuolisesti. Hän tanssi, soitti pianolla klassista musiikkia ja näytteli.

Kauppila teki näyttämöllä vaikutuksen. Vielä oleellisempaa oli minusta tietenkin se, että produktio oli selkeästi teatterille ominaisesti yhteisön tekemä taideteos.

Kauppilan ja ohjaaja Katariina Havukaisen käsikirjoitus oli ajateltu ja laittoi myös minut katsojana ajattelemaan. Esitys herätti kysymyksiä vuorovaikutuksesta, tunteista ja ajattelusta. Mistä minuus ja tietoisuus oikeastaan syntyvät?

Kauppilan, Havukaisen ja valosuunnittelusta vastanneen Julia Jäntin yhteistyönä syntynyt Siegfried esittää tekijöidensä mukaan ei normatiivisen halun kuvia ja fantasioita: ” Tšaikovskin Joutsenlammen queer luenta, joka yhdistää autofiktiivistä materiaalia historiallisiin kokemuksiin vinosta”.

Voiko sen enää selvemmin sanoa!

Esityksen fiktiivisiä hahmoja ovat Richard Wagneria palavasti rakastanut Baijerin kuningas Ludvig II ja säveltäjä Pjotro Tšaikovski, jonka seksuaalisesta suuntautuneisuudesta Venäjällä yhä kiistellään. Romantiikan ajan suuriin mestareihin kuulunut säveltäjä oli homo, mutta sitä ei Venäjän homopropagandalakien takia taida voida vieläkään maassa sanoa ääneen.

Nimensä esitys on saanut Jousenlampi baletin prinssi Siegfriedistä. Kauppilalle Sigfried tutkimusta pervosta ja sen mahdollisuuksista näyttämöllä.

Normatiivisella luokittelulla on taipumus latistaa sekä ilmiöitä että ihmisiä. Ihmisen seksuaalisuutta kuvaavien ilmiöiden määrittelyssä sanoihin liittyvät konnotaatiot, sivumerkitykset vielä voimistuvat.

Pervo on varmasti aivan kelpo vastine englanninkieliselle queer käsitteelle.

Normatiivinen, tai pitäisikö sanoa heteronormatiivinen puhe estetiikasta, on hanurista. Olen itse ollut teatterikriitikkona epäilemättä kiusallisen usein tällainen ”puhuva perse”. Tai ainakin Kauppilan ja hänen työryhmänsä tapa kuvata ilmiötä naurattaa minua yhä.

Tekijöiden queer oli aika ajoin myös hauskan ilkikurista. Kauppila muun muassa hukuttautuu onnettomasti rakastuneen prinssi Siegfriedin hahmossa isoon akvaarioon ilmaputken eli snorkkelin kanssa.

Tunteet ja ajattelu kulkevat käsi kädessä. Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Se on aivoissa tapahtuvien prosessien tulos. Nämä kognitiiviset prosessit ovat syy ja tietoisuus on seuraus.

Niin kutsuttu vapaa tahto, meidän seksuaalinen suuntautumisemme ja esteettiset mieltymyksemme noudattavat tätä marssijärjestystä. Omia kauneuskäsityksiä ei kannata nostaa ehdotoman totuuden jalustalle, koska ne eivät yleensä edes omia omia, vaan opittuja.

Kaikesta edellä kirjoitetusta käy varmaan selväksi, että Havukaisen, Jäntin ja Kauppilan Siegfried teki minuun vaikutuksen. Helsingin kaupunginteatterille pitää antaa tunnustusta siitä, että se on antanut foorumin ja resursseja näille teatteritaiteen tuleville tiennäyttäjille. Taide kehittyy vain kokeilujen kautta.

Siegfried, kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Teksti Katariina Havukainen, Mikko Kauppila

Valosuunnittelu Julia Jäntti

Skenografia Katariina Havukainen, Julia Jäntti

Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Ohjaava opettaja Pauliina Hulkko

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on visuaalisesti upea vyörytys – Ohjaaja Lauri Maijala tuo joukkoineen näyttämölle klassikkonäytelmän yhteiskunnalliset ulottuvuudet ja juuret

Tšehovin ajan Venäjän rakennemuutoksen häviäjä ja voittaja. Heidi Herala herkisteli ja antoi palaa oikein kunnolla keskeisessä Ranevskajan roolissa. Chike Ohanwe loisti ryysyistä rikkauksiin nousseen Lopahin roolissa. Kuva Stefan Bremer/Helsinkin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on todella näyttävää teatteria. Ohjaaja Lauri Maijala vyörytti Anton Tšehovin tarinaa eteenpäin toinen toistaan upeampien näyttämökuvien avulla. Tämän visuaalisesti huikean kokonaisuuden mausti vielä Lauri Porran hieno musiikki.

Maijala ei käsiohjelmassa turhaan korosta lavastaja Janne Vasaman kanssa tekemänsä tiimityön merkitystä. Kirsikkatarha on jo seitsemäs näiden kahden lahjakkaan, nuoren polven teatterintekijän yhteinen projekti.

Huikean skenografian tekijöiden joukoon kuuluu tietenkin myös esityksen valot suunnitellut Mika Ijäs.

Mittasuhteiltaan Suomen suurin näyttämö on varmasti pelottava paikka kenelle tahansa ohjaajalle, lavastajalle, näyttelijälle tai muusikolle. Käsiohjelmassa Maijala kertoo produktion aikana näkemästään stressiunesta, painajaista, jossa oli totista maailmanlopun meininkiä.

Suuren näyttämön mittasuhteiden pelottavuudesta kertoo myös Ranevskajan roolin näytelmässä näyttelevä Heidi Herala työpäiväkirjassaan.

Itse jäin katsojana miettimään sitä, miten Tšehovin maalaamat kuvat pienistä ihmisistä sopivat näin massiivisiin kehyksiin.

Omaa sovitusta tehdessään Maijala ja dramaturgi Merja Turunen ovat mielestäni nähneet terävästi tämän klassikon ympärille reilussa sadassa vuodessa kertyneiden tulkintakerrosten läpi. Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha ei ole vain ajoittain humoristisesti kerrottu tarina yhden perheen tragediasta, vaan ennen muuta yksilötasolta lähtevä kuvaus suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta ja sen vaikutuksista ihmisiin.

Tšehovin näytelmässä kuvaama yhteiskunnallinen murros alkoi Venäjällä maaorjien vapautuksella, joka toteutettiin tsaari Aleksanteri II:n valtakaudella vuonna 1961. Näytelmän roolihahmoista maaorjan poikana syntyneelle Lopahinille (Chike Ohanwe) uudistus antoi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin. Kotiorjana koko elämänsä raataneelle, maattomalle Firstille (Seppo Maijala) uudistus merkitsi katastrofia, viimeisenkin vanhuudenturvan menettämistä.

Maijala korostaa tätä Tšehovin näytelmän yhteiskunnallista ulottuvuutta myös esimerkiksi ikuisen ylioppilaan Trofimovin (Tommi Eronen) roolissa. Kohtaus, jossa Trofimov puhuu Erosen suulla Venäjän köyhien ja maattomien asemasta oli yksi näytelmän vaikuttavimmista.

Venäjän modernisaatio, siirtyminen takapajuisesta feodalismista edes jonkinlaiseen demokratiaan epäonnistui traagisesti ja tämä epäonnistuminen vaikuttaa yhä myös jopa meidän, Venäjän keisarikunnan entisen provinssin asukkaiden elämään yhä.

”Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme”, Trofimov sanoo näytelmässä. Renevskajan tuskan lähde on lapsen kuolema. Hänen pieni poikansa hukkui kartanon mailla virtaavaan jokeen. Tragedia sitoo ja samalla eristää Ranevskajan tästä elämänsä kirsikkatarhasta.

Tämä elämäntragedia, syvä trauma on vienyt Ranevskajalta kyvyn sopeutua muutokseen. Tšehovin näytelmän ydinajatuksen rinnastaminen Venäjän nykytodellisuuteen on vähän liiankin ilmeistä. 

Venäjän kollektiivinen trauma on siinä, ettei maassa ole pystytty koskaan käsittelemään maan kauheata historiaa. Esimerkiksi kansan enemmistön mielestä Josif Stalin on yhä yksi maan suurimmista ”tsaareista”.

Maijala suosii ohjauksissa hyvin fyysistä näyttelemistä. Kirsikkatarhassa meno äityi välillä melkein mesomisen puolelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti esimerkiksi kirjanpitäjä Jepihodovin roolissa, jossa Eero Saarinen sai juosta varmaan välillä maitohapoille asti.

Maijala osaa olla yhä myös ilkikurinen. Teatterin sisäpiirin vitsien piikkiin menivät epäilemättä esimerkiksi 80-luvulla syntyneen Maijalan kuittailut kasarisukupolvelle. Minua nauratti aidosti myös näytelmän ensimmäisen kohtauksen ”horkkanäytteleminen”.

Teatteriperheen vesana Maijala on varmasti nähnyt ja myös tehnyt teatteria enemmän kuin mikään laki vaatii. Käsiohjelman mukaan Maijala on vasta 32-vuotias. Uuden luominen ei vain oikeuta, vaan myös vaatii totuttujen tulkintojen rikkomista. Näin syntyy raikas ja ajatuksia herättävä tulkinta vanhasta ja tuhansilla tulkinnoilla kanonisoidusta klassikosta.

Maijala on ohjaajana ollut nyt Tšehovinsa kanssa mestariluokalla. Pidot senkun paranevat. Ero Maijalan muutama vuosi sitten KOM-teatterille ohjaaman Kolmen sisaren suhteen ennustaa tulevalta pelkkää hyvää.
Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme. Niinpä!

Anton Tšehov: Kirsikkatarha

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 28.2. 2019

Suomennos Martti Anhava

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys Lauri Porra

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen

Dramaturgi Marja Turunen

Rooleissa Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Aino Seppo, Unto Nuora, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Seppo Maijala, Niila Vasama

Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.