Kategoria: tragedia

Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra oli hypnoottisen vaikuttava teatterielämys – Minna Lundin äitiyden puolustuspuhe on jo käsiohjelmassa silkkaa runoutta

Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra on moniulotteisuudessaan todella kiehtovaa teatteria. Ainakin minun mieleni tiistaina ensi-iltansa saanut esitys vangitsi hypnoottisella otteella. Minna Lund ei purkanut vain äitiyden myyttejä, vaan hän haastoi myös teatteriestetiikan kirjoittamattomia sääntöjä. Läpisävelletyssä esityksessä ylinäyteltiin, toistettiin välillä lähes loputtomasti samoja vuorosanoja ja silti kaikki tuntui sulavan yhteen täydellisesti näyttämön räikeitä värejä ja ilmassa leijunutta paistetun maksan tuoksua myöten. Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi.

Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmässä Lund tilittää omia ja kanssasisartensa kokemuksia äitiydestä. Tuo äitiydeksi kutsuttu tunnemyrsky on pitänyt ihmislajia elossa hamasta ensimmäisestä mitokondrioäidistä tähän päivään asti. Näytelmässä kuvattiin lähes naturalistisesti raskauden paisuttaman vatsan ja maidon turvottamien rintojen psykologiaa. Se hämmentynyttä onnea, omahyväisyyttä ja hiipivää kauhua tihkuva cocktail, jonka mies joutuu odotuksen aikana nielemään, on pientä tämän hormonien vauhdittaman pyörteen rinnalla.

Tämä maailma on meiltä miehiltä tunnetasolla salattu ja ehkä juuri siksi olemme kehittäneet oikean myyttien arsenaalin naisen kehon ja tunteiden hallitsemista varten aina Raamatun luomiskertomuksesta lähtien. Lundin analyysin keskeisin havainto koskee kuitenkin myös meitä miehiä. Suojellaksemme lapsiamme, perhettämme ja ennen kaikkea omaa psyykeämme, meidän vanhempien pitää sulkea silmämme todellisuudelta.

Näytelmässä tytär Elektra kysyy äidiltään, lukeeko hän koskaan uutisia. Ei Klytaimestra lue uutisia. Hänelle riittää aniliininpunainen unelmakeittiö ja maailmoja syleilevä äidinrakkaus, jota hän ilmentää valmistamalla perheelleen herkullista ruokaa.

Näin on tietysti ollut aina, ihmiskunnan käydessä loputtomia sotiaan. Koskaan aikaisemmin päätös lasten hankkimisesta ei ole kuitenkaan ollut näin pitkälle tietoinen valinta kuin nyt. Biologian sanelemista, syvistä ja osin tiedostamattomista inhimillisistä tunteista lähtevät tarpeet ja älykkäiden nuorten aikuisten tietoisuus todellisuudesta eivät ole olleet vielä koskaan näin syvässä ristiriidassa keskenään. Meidän on pakko teeskennellä sekä itsellemme että niille, joita rakastamme, että kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin.

Näin tulkitsin näyttämöllä taivaansinisissä toogissa häärineiden jumalattarien, edellisten sukupolvien hyväntahtoisten ja ”kaikkitietävien” äitien koomiset hahmot. Näiden hahmojen auki revähtäneet äidinsilmät oli lyöty sokeudella. Toki Santtu Karvosen, Robin Svartströmin ja esityksessä selloa ja syntikkaa soittaneen Mila Laineen kantamat ”toogat” muistuttivat vahvoine toppauksineen kovasti myös äitien paremmissa piireissä käyttämiä aamutakkeja.

Mikään maailmanlopun profeetta ei Lund käsikirjoittajana ja ohjaajana ole. Lundin käsiohjelmaan minämuodossa kirjoittamat ohjaajan sanat sopivat kenelle tahansa äidille kannustavaksi juhlapuheeksi äitienpäivänä. Lund kuvaa siinä äitiyteen liittyviä ristiriitaisia tunteita niin humoristisesti ja vaikuttavasti, että jopa minun kaltaiseni ummikko, siis mies, pääsee ainakin jonkinlaiselle ymmärryksen esiasteelle siitä, millaista äitiys on. Se on äidin puhetta toisille äideille. Tosin tapana lienee edelleen, että äitienpäivän juhlapuheen pitää lähes aina mies. Se on osa meidän ylistämällä alistamisen strategiaamme ja kulttuuriamme.

Klytaimestran perheen olohuoneessa ei häärinyt virtahepoa. Sen korvasi keitiöön ovesta sisään tunkeva lehmä. Kuvan Sonja Kuittinen näytteli upeasti murrosikäistä ja kestovihaista Elektraa. Taustalla selin Minna Suuronen Kuva. (c) Mitro Härkönen

Lund on kehystänyt äitiyteen liittyvän pohdiskelunsa äidinmurhasta kertovalla antiikin tragedialla. Tytär Elektra surmaa yhdessä veljensä Oresteen kanssa äitinsä Klytaimestran. Motiivina on kosto. Sisarukset uskovat, että Klytaimestra on yhdessä rakastajansa Aigisthoksen kanssa murhannut heidän isänsä Agamemnonin. Psykologisessa keskustelussa äidinmurha voidaan nähdä vertauskuvana: aikuisen lapsen on ”surmattava” lapsuuden riippuvainen suhde diktaattorimaiseen tai vaativaan äitiin irtautuakseen omaksi itsekkääksi, terveeksi persoonakseen.

Antiikin tragedian hahmojen sijoittaminen nimikaimoja myöten komealla saarekkeella varustettuun keskiluokkaiseen keittiöön on temppu, joka vaatii paljon tekijöiltään. Se onnistui loisteliaan näyttelijäntyön ansiosta. Psykologisesti tarkkaa näyttelemistä kevennettiin, tai oikeammin alleviivattiin, ajoittaisella hurjalla liioittelulla. Ryhmäteatterin takavuosien rempseydestä kertoi pikkupoikien merimiespukuun puettu Karvonen. Svartström vaihtoi lennossa aviomiehestä äidin rakastajaksi kampaamalla hiukset sivulta otsatukaksi. Elektraa näytellyt Sonja Kuittinen kävi imeväisikäistä vauvaa näytellen kuin röhkivä peto käsiksi äitinsä paljaaseen rintaan: ”Maitoa, maitoa, maitoa…”

Ohjaus tasapainoili loppuun asti onnistuneesti sen pohjalla olevan traagisen tematiikan ja toteutuksen absurdin komiikan väliin viritetyllä kireällä nuoralla. Loppuratkaisun aikana ajattelin, että Elektra on niin kutsuttu sidottu lapsi, joka vapautuu äitinsä kuristavasta henkisestä otteesta. Esityksen hieno symboliikka oli kuitenkin vielä monitasoisempaa. Se liitti leivän ja vapauden avaimet toisiinsa hyvin monitulkintaisella tavalla.

Mila Laine soitti läpi esityksen säveltämäänsä musiikkia sellolla. Hän näytteli loppukohtauksessa myös yhtä tragedian jumalattarista, entisaikojen hyväntahtoista äitiä, jonka aukirävähtäneet silmät oli lyöty sokeudella. Kuva (c) Mitro Härkönen

Maailma ei ole koskaan täysin toivoton paikka niin kauan kuin joku vielä soittaa selloa. Sello soi ihmisen äänellä. Laine soitti näytelmää varten säveltämäänsä musiikkia sellolla näyttämön edessä, ja ainakin minä olin haltioissani. Välillä hän korosti näytelmän dramaattisia käänteitä sähköisellä laitteella, jota tässä paremman tiedon puutteessa kutsun syntetisaattoriksi. Se sai selkäpiin väreilemään.

Näyttämön lavastus ja Laineen yhden naisen orkesterin paikka näyttämön edessä loivat aluksi mielikuvan mykkäelokuvien vaudeville-estetiikasta. Näyttämörakenteiden muoto ja räikeät värit olivat selvästi sukua tivolille. Riku Suvitien ja kumppaneiden luoma ilmaisuvoimainen skenografia oli oleellinen osa näytelmän monikerroksellista rakennetta.

Mistä sitten syntyi se näytelmän tematiikan perimmäinen traagisuus? Miksi Elektra voi lunastaa vapautensa ja itsenäisyytensä vain viiltämällä äitinsä vatsan auki veitsellä? Me emme ainakaan vielä tiedä, mitä tietoisuus on. Ehkä superälyksi kehittyvä tekoäly vielä kertoo sen meille joskus. Rohkenen kuitenkin olettaa, että biologisina olentoina meillä on voimakas tarve lisääntyä, siirtää geenejämme seuraavalle sukupolvelle. Miljardeja vuosia jatkunut ja myös meidät ihmiset lajina luonut evoluutio ei ole väärässä. Tai ainakaan sen kanssa ei maksa vaivaa väitellä.

Suomalaisten naisten hedelmällisyysluku oli vuoden 2024 lopussa 1,25. Pääkaupunkiseudulla se on laskenut 1,13:een. Kansallisesti se ei ole mikään katastrofi, mutta yksilötasolla se merkitsee tuhansille ja taas tuhansille tragediaa, jonka aiheuttamalle surulle ei oikein ole sanoja tai edes täysin tiedostettua syytä. Lundin käsiohjelmaan painetut ohjaajan kannustavat sanat sopisivat vaikka huoneentauluksi hedelmällisessä iässä oleville aikuisille.

Äitisi, Klytaimestra

Ryhmäteatterin ensi-ilta 6.10.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Minna Lund Dramaturgi: Martta Jylhä Lavastussuunnittelu: Riku Suvitie Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen Teoksen musiikki: Mila Laine Rooleissa: Santtu Karvonen, Sonja Kuittinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström Muusikko: Mila Laine

Miten elämäntaipaleella rähjääntynyt runoilija pestään puhtaaksi?

Ryhmäteatterin The Poet of Finland on alkoholistin vaimon selviytymistarina. Tuula-Liinan ja Pentin rakkaustarina alkoi näyttämöllä farssina ja päättyi tragediaan. Tarinaa kuljetettiin Hansan kosteista illanistujaisista klassisen oopperan sfääreihin, ja lopulta tarvottiin parisuhdehelvetin suossa. Hieno näyttelijäntyö ja harkittu lavastus korostivat tarinan moniulotteisuutta.

Kuva on kohtauksesta, jossa tarina sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina (Minna Suuronen) pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan (Markku Haussila) ja hänen vaatteensa. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole näytelmä Pentti Saarikoskesta. Se on näytelmä Tuula-Liina Saarikosken ja Pentti Saarikosken avioliitosta. Tämän tarinan kertoja on Minna Suurosen näyttelemä Tuula-Liina. Pentti Saarikosken oma ääni kuuluu vain hänen laajasta tuotannostaan poimittujen sitaattien kautta. Aina Bergrothin käsikirjoitus perustuu avioliiton jälkeen merkittävän uran kirjailijana tehneen Tuula-Liina Variksen omaelämäkerralliseen romaaniin Kilpikonna ja olkimarsalkka.

Ihminen on aina arvoitus jopa itselleen. Näytelmän ohjaaja ja esitysdramaturgi Riikka Oksanen oli löytänyt tähän merkityksiä koskevaan ongelmaan toimivan ja uskottavan dramaturgisen ratkaisun. Tuota tarinan suurta tuntematonta, Pentti Saarikoskea, näyttelivät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström kukin vuorollaan.

Hallitsevaksi elementiksi kasvoi useita rooleja näytelleen oopperalaulaja Johanna Isokosken upea sopraano. Tämän äänen luoman äänimaiseman keskellä näytelmän Saarikoski oli kuin klassisen oopperan sankari, joka joutuu jumalaisten voimien ja oman luonteensa murskaamaksi. Jumalaisia voimia Saarikosken elämässä edustivat Suomessa voimansa tuntoon 60-luvulla noussut skandaalilehdistö ja sen ylijumala Urpo Lahtisen perustama Hymy. Antiikin tragedian hybris syntyi Saarikosken alkoholismista.

Tuula-Liina tutustui ja rakastui Saarikoskeen nuorena lukemalla hänen runojaan. Suuri yleisö tunsi Saarikosken ja hänen boheemin elämäntapansa hänestä kerrottujen juttujen ja anekdoottien kautta. Saarikoskea voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen ensimmäiseksi ”julkkikseksi” – julkisuuden henkilöksi, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin.

Tätä julkisuuden kimaltelevaa puolta kuvasi näytelmän karnevalistinen aloitus. Näytelmän kaikki kolme Saarikoskea tanssivat ensimmäisessä kohtauksessa yhdessä paljeteilla koristelluissa rooliasuissa diskomusiikin tahdissa. Variksen kirjan mukaan Saarikoski ihaili Olavi Paavolaista. Kirjan lukeneen oli helppo tulkita avauskohtauksen estetiikkaa viitaukseksi biseksuaalisuuteen.

Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Kuvassa näytelmän Tuula-Liina Saarikoski (Minna Suuronen) Kuva (c) Mitro Härkönen.

Tuula-Liinan ja Pentin romanssi alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Pentti pyysi päästä yöksi Tuula-Liinan luokse, ja tämä suostui. Tuula-Liinan asunnolla tämä ”tositarina” sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan ja hänen vaatteensa. Pariskunta valvoi ensimmäisen yhteisen yönsä innokkaasti jutellen, ja Tuula-Liina iloitsi siitä, miten helppoa oli olla Pentin kaltaisen miehen kanssa. Mieleen jäi myös se, miten taitavasti Suuronen näytteli kohtauksessa itseään huomattavasti nuorempaa, tarinan vain parikymppistä roolihenkilöä.

Tämän kohtaamisen jälkeen näyttämölle astuivat Pentin entiset vaimot ja silloiset taiteilijakaverit. Näytelmä muuttui tragikoomiseksi farssiksi, jossa tätä Tuula-Liinan kannalta outoa ja tuntematonta puolta Pentin elämässä kuvattiin ronskin liioittelun kautta. Ensimmäisessä sisääntulossaan Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin.

Näytelmän koomiset käänteet huipentuivat toisen jakson aloittaneeseen arvoitukselliseen kohtaukseen, jossa Haussila Saarikosken roolihahmossa muotoili muovailuvahasta runoilijan oman peniksen näköispatsaan. Fallosta kuulemma tarvittiin, koska jokaisen kirjallisuustieteen opiskelijan piti oppia tuntemaan Saarikosken penis jo opintojen approbatur-vaiheessa.

Tämän kohtauksen jälkeen näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne. Komedia muuttui tragediaksi. Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Tarinan dramaattinen loppuhuipennus oli aidosti yllättävä.

Ensimmäisessä sisääntulossaan Johanna Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin. Kuva (C) Mitro Härkönen.

Tässä näkyi myös Variksen omasta elämästään kirjoittaman romaanin autenttisuus. Itsemurha ei juuri koskaan ole täysin harkittu teko, vaan se on monen onnettoman yhteensattuman summa. Nyt ei kukaan onneksi kuollut. Näytelmän Saarikosken (Svartström) neuvo vaimolleen kuului: ”Tabletteja ei pidä niellä yksitellen, vaan ne pitää murskata ja liuottaa veteen, jos haluaa kuolla.”

Näytelmä päättyi tarinan Saarikosken kuolemaan. Loppuratkaisussa draaman lait menivät Variksen kirjan autenttisuuden edelle. Näytelmä päättyi tylyyn hylkäämiseen: näytelmän Saarikoski lähti uuden ruotsalaisen vaimonsa Mia Bernerin luo Ruotsiin. Sitten hän kuolee yllättäen Joensuussa. Näytelmä ei kertonut, että Saarikoski eli elämänsä viimeiset viikot Tuula-Liinan ja hänen uuden miehensä Mikko Variksen luona. Perhepiirissä pidettyihin hautajaisiin osallistuivat kaikki Saarikosken vaimot ja lapset.

Teatterin kotisivulla ohjaaja Oksanen kertoo, että häntä on kiinnostanut se, miten valtasuhde parisuhteessa vääristyy ja aivan käsittämättömät asiat saattavat rakastavaisten välillä muuttua normaaliksi. Kriittisen tarkastelun kohteena on varmasti ollut myös se miesten neroutta ylistävä myytti, joka on jättänyt monta lahjakasta naista miehensä tai miespuolisen työtoverinsa varjoon niin taiteen kuin tieteenkin alueilla.

Tarinassa Saarikoski kirjoittaa Eino Leinon elämäkertaa. Se oli vaikeaa, koska alkoholismin runteleman Leinon kohtalo ennakoi myös hänen omaa kohtaloaan. Sekä Saarikosken että Leinon elämäntarinoilla on yhteys maailmankirjallisuuteen. Luovuus ja alkoholismi eivät kulje käsi kädessä, mutta historiallisesti niiden välillä on ollut näkyvä ja traaginen yhteys. Lista maailmankirjallisuuden suurista nimistä, joilla on ollut alkoholiongelma, on pitkä kuin gorillan käsivarsi.

En tiedä, pitäisikö huolestua siitä, että monet omista lempikirjailijoistani löytyvät näiden juoppojen kirjailijoiden listalta.

The Poet of Finland, Ryhmäteatteri (esitys 10.2.2026) Käsikirjoitus: Aina Bergroth Ohjaus: Riikka Oksanen Lavastus: Janne Vasama Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Pia Malmberg Koreografia: Markku Haussila Tuotantojärjestäjä ja tarpeistovastaava: Tiiu Poikonen Rooleissa: Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Markku Haussila, Johanna Isokoski

Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille

Teatteri Takomon AntiG nousi kehään taistelemaan vapaapainiotteilla naisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Hanna Raiskinmäen tulkinta oli voimakas, jopa vimmainen. Hän oli tragedian taipumaton taistelija Antigone.

Näytelmän AntiG:n (Hanna Raiskinmäki) kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi kohtauksella, jossa hän vie veljensä ruumiin hautaan. Kuva © Mitro Härkönen

Antiikin Kreikan tragediat ovat yhä pysyvä haaste tämän päivän teatterintekijöille. Teatteri Takomon AntiG-monologinäytelmässä Hanna Raiskinmäki nousi kehään ihan kirjaimellisesti. Pauliina Hulkon dramatisointi ja ohjaus perustuivat Sofokleen tragediaan Antigone, jota Marguerite Yourcenarin proosaruno Antigone eli valinta kommentoi.

Kulttuuriantropologit ovat ajoittaneet Sofokleen näytelmän vuoteen 441 ennen ajanlaskun alkua. Yourcenar kirjoitti runoelmansa vuonna 1935. Teatteri Takomossa tämä kuolemantuomion uhan alla omaa itsemääräämisoikeuttaan puolustavan naisen tarina on saanut vuonna 2025 nimen.

Raiskinmäen tulkinta tästä myyttisestä hahmosta oli voimakas, suorastaan vimmainen. Rooli ei ollut pelkkää sanallista hengenpaloa, vaan tarinan AntiG puolusti valintojaan ja oikeuksiaan narukehässä vapaapainin otteilla.

Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Maailmalla voimistuvat liikkeet, joiden päämääränä on rajoittaa myös naisten oikeutta omaan kehoon. Liikkeellä eivät ole vain perinteiset abortin vastustajat, vaan myös alhaisesta syntyvyydestä huolestuneet, erilaisiin salaliittoteorioihin tukeutuvat, voimistuvat äärinationalistiset liikkeet.

Kysymys on viime kädessä pakottamisesta – henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Hulkon mukaan Antigone-myytille löytyy järkyttävän paljon kosketuspintaa vuoden 2025 maailmantilanteesta, jossa traagisen maailmankuvan ja valtansa huumaamat valtionjohtajat kääntävät historian kulkua ja jossa naisiin kohdistuva väkivalta on noussut uuteen loistoon. AntiG ruumiillistaa näytelmänä vaikeasti haltuun otettavan nykytilanteen herättämiä tunteita ja affekteja.

Antiikin myytit elävät omaa elämäänsä teatterin ohella myös muun muassa psykologian ja psykiatrian teorioissa ja oppikirjoissa. Sofokles, Aiskhylos ja Euripides edustavat antiikin Kreikan teatterin huippukauden näytelmäkirjailijoita. Heidän teostensa ajattomuus kertoo siitä, ettei ihminen lajina ole muuttunut viimeksi kuluneiden reilun kahden tuhannen vuoden aikana. Lajille tyypilliset käyttäytymismallit ovat pysyneet entisellään, eivätkä viime vuosikymmenten tai edes vuosisatojen aikana kehittyneet eettiset ja filosofiset edistysaskeleet ja niihin perustuvat yhteiskunnalliset rakenteet ole välttämättä pysyviä.

Niiden puolesta on jatkuvasti kamppailtava!

Hulkon mukaan tämä todellisuus iski teatteriin produktion käynnistyessä. Ensin tuli pandemia, sitten sota lähelle meitä: ”Vaikka esityksen perusmateriaalit ovatkin pysyneet samoina, niin nyt koettava esitys ei ole tragedian dekonstruktio vaan tragedia,” Hulkko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Showpainissa Hanna Raiskinmäki käytti Lucha Libre -naamiota. Lucha Libre on espanjaa ja tarkoittaa säännöistä vapaata taistelua. Naamioiden käyttö on yleistä meksikolaisten showpainijoiden otteluissa. Kuva © Mitro Härkönen

Esitys on siten pitkän kypsyttelyn tulos. Hulkon mukaan harjoitukset aloitettiin vuonna 2020 ja ensi-illan piti koittaa vuotta myöhemmin. Siinä välissä koronaepidemia sulki teattereiden ovet ja produktiot kasaantuivat ja siirtyivät, osa hamaan tulevaisuuteen.

Jos vielä olisi elävien kirjoissa, perussuomalaisten listalta eduskuntaan vuonna 2003 valittu Tony Halme olisi varmasti ihmeissään siitä, miten hänen entisestä leipälajistaan, showpainista, on tullut inspiraation lähde teatterin tekijöille. Ei liene sattuma, että showpaini on valjastettu teatteri-ilmaisun välineeksi tänä syksynä ainakin Espoon Teatterin hienossa Erakhne-näytelmässä ja Teatteri Takomon AntiG:ssä.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy myös teatteritaiteen professori Hulkon selitys tälle innolle. Esityksen alkuperäiset materiaalit olivat hänen mukaansa showpaini, afroamerikkalainen juurimusiikki ja tietenkin Sofokleen tragedia Antigone lukemattomine tulkintoineen. Käsiohjelmassa Hulkko kertoo saaneensa kosketuksen showpainin maailmaan ensin asiaan perehtyneen näyttelijä Arttu Kurttilan ja myöhemmin showpainijan ja showpaininopettajan Mikko Shemeikan opastuksella.

Antiikin teatterissa ei ollut taustakuoroa, vaan kuoro asemoitiin teatterissa eteen, katsojien ja näyttelijöiden väliin. AntiG:ssä lauloi ja vei omalta osaltaan tarinaa eteenpäin Onni Pirkolan yhden miehen kuoro. Tämän amfiteatterin äänekkäänä, mutta näkymättömänä holvikattona soi Sami Niemisen uruilla soittama afroamerikkalainen musiikki. Äänimaisema sopi näytelmän traagiseen tematiikkaan. Musiikki edusti Afrikasta Amerikkaan orjina vietyjen ihmisten ja heidän jälkeläistensä luomaa kulttuuria.

Jo antiikin teatterissa näkyi teatteritaiteelle tyypillinen kerrostuneisuus. Sofokles ja muut oman aikansa mestarit eivät keksineet tarinoitaan täysin omasta päästään, vaan niiden pohjalla olivat ikivanhat, suusanallisesti sukupolvelta toiselle siirtyneet myytit. Antigone oli tavallaan jatko-osa Oidipus-myyttiin perustuvalle Sofokleen näytelmälle Kuningas Oidipus.

Oidipus tappoi tietämättään isänsä ja nai äitinsä. Antigone oli yksi tästä epäsovinnaisesta liitosta syntyneistä lapsista. Antigone halusi haudata vastoin Theban kuningas Kreonin tahtoa taistelussa kaatuneen veljensä Polyneikesin ruumiin. Tästä mustaan muoviin käärityn ”ruumiin” hautaamisesta myös Takomon AntiG:n hurja kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi. (Hulkko käyttää käsiohjelmassa kaupungista nimeä Teeba, joka on suora käännös kreikan sanasta Thēbai).

Näytelmä alkoi Marguerite Yourcenarin proosarunolla, joka ohjaaja Pauliina Hulkon mukaan kommentoi Sofokleen näytelmää. Kuvassa taustalla Sami Nieminen ja Onni Pirkola. Kuva © Mitro Härkönen

Antigone ja hänen sisarensa syntyivät sukurutsaisesta liitosta. Näytelmä on siten tragedia toiseudesta ja tarina veljessodasta. Polyneikes taistelee tarinassa Thebaan hyökänneiden kreikkalaisten joukoissa ja hänen veljensä Eteokles kaupunkia puolustavien Korintin kuningas Kreonin joukoissa. Veljekset tappavat toisensa taistelussa. Eteokles haudataan sankarille kuuluvin kunnianosoituksin, mutta Polyneikesin ruumis jätetään Kreonin määräyksestä taistelukentälle petojen revittäväksi. Kiellon rikkojaa kuningas uhkaa kuolemanrangaistuksella.

Loppuratkaisun perusteella antiikin Kreikan teatterissa mentiin traagisissa käänteissä päätyyn asti. Kreon määrää hänen käskyään uhmanneen Antigonen haudattavaksi luolaan elävältä. Antigoneen rakastunut Kreonin poika Haimon yrittää turhaan saada isänsä mielen muuttumaan. Antigone tekee itsemurhan ja Haimon seuraa häntä kuolemaan. Lopuksi myös Kreonin puoliso ja Haimonin äiti Eurydike sekoaa poikansa kuolemasta ja tappaa itsensä.

AntiG – traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille, Teatteri Takomon esitys 7.9.2025, dramaturgia ja ohjaus Pauliina Hulkko, näyttämöllä Hanna Raiskinmäki, Sami Nieminen, Onni Pirkola, sävellys Pauliina Hulkko, Sami Nieminen, Onni Pirkola, valosuunnittelu ja visualisointi Mikko Hynninen, äänisuunnittelu Onni Pirkola, showpainikouluttaja Mikko Shemeikka, juliste Jaakko Pietiläinen, tuotanto Elina Ruoho-Kurola.

Rahoittajat SKR, Tampereen yliopiston Teatteritaiteen tutkinto-ohjelma (Näty), Huberin säätiö, Helsingin kaupunki.