Avainsana: Sonja Kuittinen

Teatteria ja kauhua Eino Salmelaisen näyttämöllä – Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos – Meidät katsojat sysittiin nerokkaalla sovituksella pois omalta mukavuusalueeltamme

Kolmen sisaren viidennessä näytöksessä kuvataiteilija Hans Rudolf Gigerin luoma Alien-hirviö nostetaan jalustalle alttaritauluksi. Sisaria näyttelevät Inke Koskinen (Maša), Fanni Noroila (Irina) ja Sonja Kuittinen (Olga). Viitteellisen kuvituskuvan on ottanut Ernest Protasiewisz. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.

Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.

Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.  

Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.

Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.

Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.

Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.  

Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.

Lars Idmanin lavastesuunnittelu, Jaakko Siraisen valosuunnittelu sekä Jakob Öhrmanin ja Matias Ojasen videot muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Kuvassa näyttelijät ovat kokoontuneet kristallikruunun ympärille. Kristallikruunu on vakiintunut vallan symboli. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.

Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.

Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?

Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.

Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.

Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.

Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.

Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.

Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.

Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.   

Kolme sisarta viides näytös

Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä  24.3.2023

Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman

Suomennos: Sinna Virtanen
Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA
Pukusuunnittelu: Brenda Gomez
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastesuunnittelu: Lars Idman
Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen
Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen
Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen
Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto
AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen
Tekstitykset: Juha Äystö

Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen

Yksi on arjen kauhuista ylitse muiden – Q-teatterin Arki ja kauhu on tarkasti ajateltua tragikomedia

Esityksen lavastus on poikkeuksellisen hieno ja toimiva. Onnellinen perhe asuu tiilitalossa. Kuvassa: Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala. Kuva Sakari Tervo/Q-teatteri.

Q-teatterin Arki ja kauhu on komedia. Kuten hyvän, tai tässä tapauksessa loistavan komedian lajityyppiin kuuluu, esityksellä on myös oma surumielinen, jopa traaginen pohjavireensä. Me kamppailemme omassa onnellisuuden kuplassamme arjen todellisia ja oman mielemme luomia kauhuja vastaan yksin vailla elävää vuorovaikutusta lajitovereihimme.

Näytelmän pohjavire oli niin surumielinen, että ainakin minulta tuppasi välillä hymy hyytymään aivan poskettomien hauskojen kohtausten keskellä.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa nukutaan kylkikyljessä onnellisen perheen tiilitalossa. Tarkkasilmäinen katsoja kuitenkin huomaa jo tässä videoidussa kohtauksessa riitasoinnun.

Tämän jälkeen kauniin puiston keskellä asuvan onnellisen perheen jäsenet heräävät ja kukin vuorollaan ja aloittavat itselleen tyypilliset aamutoimet.

Yksinäisyyden teemaa korostaa se, ettei näytelmässä ole lainkaan roolihahmojen välistä dialogia. Harvat repliikit ovat arjen yhdentekevyyksiä tyylin, juoko joku kahvia ja kohtausta selittäviä monologeja yleisölle.

Esityksen näyttämökuvat ja osittain myös koreografia on lainattu populaarikulttuurista, kauhuelokuvien maailmasta. Akse Petterssonin ohjaus on oivaltava ja toteutus noudattaa komedialle tyypillistä rakennetta. Kehittelyt ja yllättävä käänne on rakennettu kohtausten sisään.

Ainakin minä nautin täysillä. Jos tragedia on tunteiden temmellyskenttä, komedia on parhaimmillaan ihanaa älyn leikkiä ja Petterssonin ohjaus on tarkasti ajateltu kokonaisuus.

Esityksen kivijalka on upeasti ajateltu ja toteutettu skenografia. Ville Seppäsen suunnittelema lavastus, näyttämölle rakennettu valtava nukkekoti, potki katsojan ajatukset liikkeelle jo ennen esityksen alkua.

Seppäsen lavastuksesta ja valosuunittelusta, Kasperi Laineen musiikista ja äänistä, Seppäsen ja Martti Tervon videoista, Sanna Levon puvuista ja Saara Räisäsen efektimaskeerauksista on syntynyt paitsi hieno, myös poikkeuksellisen toimiva kokonaisuus.

Näytelmän kuluessa tehtiin myös selväksi, että tämä onnellisen perheen tilitalo on paitsi linnoitus ulkomaailman kauhuja vastaan, myös kulissi. Kohtaus, jossa arjen tutut esineet olohuoneen televisiosta lounaspöydän keittokulhoihin muuttuivat joksikin ihan muuksi.

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi ja esityksessä tämä onnellisuus laitetaan suurennuslasin alle. Osansa saavat esimerkiksi ne, jotka piinaavat meitä laittamalla yhä uusia kuvia somista lemmikeistään Facebook-päivityksiinsä.

Kriittiseen tarkasteluun laitetaan myös meidän, omassa punavihreässä kuplassa elävien vinksahtanut luontosuhde. Samoin kyytiä saa tapamme palvoa terveyttä uususkontona, jossa vakavasta sairaudesta on tullut uusi synnin palkka, kiirastuli ja helvetti.

Arjen kauhuihin kuuluu ehdottomasti myös Antti Tuisku, Cheek ja koko suomipop-genre, jonka imelää sanomaa Eero Ritala imitoi huikeassa bravuurissaan. Laulua seuraavassa monologissa Ritala myös kiteyttää sanoiksi näytelmän keskeisen tematiikan.

Totta kai mukana on myös arvoituksellisia kohtia, kuten hyvässä taideteoksessa pruukaa olla. Sonja Kuittinen muuttuu kesken arkisten keittiöaskareiden ihmissudeksi ja alkaa jahdata Joonas Heikkistä. Kohtaus avaa katsojan tajunnassa paraatiovet parisuhdepsykologian hetteikköön, mutta tällaiseen suonsilmään ei ole nyt tässä syytä astua.

Näkemys, jonka mukaan meidän nykyinen narsistinen elämäntapamme saa meidän välillä käyttäytymään ihmissuhteissamme kuin Tyrannosaurus Rex posliinikaupassa, on helppo allekirjoittaa.

Herkullisempaa vertauskuvaa meidän sitkeälle onnen tavoittelullemme on vaikea keksiä kuin kohtaus, jossa Pirjo Lonka vetää vessan peilin edessä itseltään voimapihdeillä hampaita suusta (no tietysti vain teatterin keinoin).

Suomalaiset on rankattu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Kielensä hukanneet suomalaiset ovat tilastojen mukaan myös Länsi-Euroopan väkivaltaisin kanssa, eli silkan onnen lisäksi aika usein tulee myös turpaan. Onneksi tämän kaiken onnellisuuden keskellä voi välillä nähdä myös näin mainiota teatteria.

Se tekee helvetin hyvää aivoille!

Q-teatterin verkkosivulla ei mainita käsikirjoittajaa. Otaksun, että esitys on luotu työryhmän sisäisen dialogin ja ideoinnin pohjalta.

Q-teatteri: Arki ja kauhu

Ohjaus: Akse Pettersson
Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen

Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen