Kansallisteatterin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta tarjosi niin tuikean taide-elämyksen, että tällaista heikkohermoista hirvittää yhä. Michael Baran on käsikirjoittajana ja ohjaajana ekspressionistisen teatteri-ilmaisun mestari. Ensi-illassa näytteleminen oli herkkää ja latautunutta, kolmen monologin sisällöt puhuttelevia ja esityksen näyttämöestetiikka ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa. Näytelmä on kunnianhimoinen yritys käsitellä aiheita, jotka järkyttävyydessään ja monimutkaisuudessaan pakenevat hahmotuskykyämme, ymmärrystämme ja helppoja totuuksia.
Näyttämökuvia hallitsi valtava kupoli. Kuvassa Pirjo Määttä ja Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.
Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta, ja Kansallisteatterin näytelmässä tuon vuorovaikutuksen aikaansaama emootio kasvoi pakahduttaviin mittasuhteisiin. Läsnä eivät olleet vain upeasti näytelleet näyttelijät, vaan se todellisuus, jolta me yritämme sitkeästi sulkea silmämme ja korvamme. Se, mitä olemme tottuneet pitämään turvallisena totuutena, ei olekaan totta. Geopolitiikan mannerlaatat ovat liikkeessä, ja alitajuinen pelko kouristaa mieltämme. Tämän näytelmän tarinan salaperäinen runoilija näki hirviöiden unta.
Nyt näyteltiin sodassa tuhotun kaupungin raunioilla betonilohkareiden keskellä. Näyttämön yllä kaartuva rikki ammuttu kupoli on joskus kattanut jotakin rauhan tyyssijaa – moskeijaa, synagogaa tai kirkkoa. Teatterissa on tapana varoittaa katsojia savusta, voimakkaista äänistä ja kirkkaista valoista. Mutta olisiko mieltä varoittaa herkkiä ihmisiä myös siitä, että tässä esityksessä voi tunnetasolla sukeltaa liian syvään päätyyn? Ehkä. Oman tunnemyrskynsä sai padottua ryhtymällä analysoimaan Baranin ekspressionistisen teatteriestetiikan hienouksia.
Baranin estetiikka oli suorastaan uuvuttavan rikasta. Näytelmän kolme monologia olivat täynnä viitauksia kirjallisuuteen, musiikkiin, filosofiaan ja politiikkaan – sitaatteja maailmankirjallisuuden suurilta nimiltä. Surumielisen pohjavireen kontrastina mukana oli myös älykkään ihmisen terävänäköistä huumoria. Ainakin minun rintani alla alkoi kuplia, kun Wenla Reimaluoto selitti monologissaan seitsemänvuotiaalle lapselle Richard Wagnerin Jumalten tuhon juonta. Pirjo Määtän monologissa suomalainen opettaja sai vihdoin soitettua israelilaiselle ystävälleen Edenille. Kun Eden kysyy kuulumisia, vastaus on ytimekäs: ”Meillä on paska hallitus!” ”Niin meilläkin!”
Näyttämökuvia hallitsivat pelkistetyt värit, musta, vankoinen ja harmaa. Kuvassa Niina Ranta, Inke Koskinen ja Sofia Smeds. Kuva (c) Tuomo Manninen
Baranin teksti ei liikkunut vain kulttuurin ylärekisterissä, vaan mukana oli myös arkisuutta tarpeiden suorittamiseen asti. Tarinat on sidottu tiukasti uutiskuvien todellisuuteen. Reimaluodon monologissa pianistiystävä lähtee Lääkärit ilman rajoja -järjestön anestesialääkäriksi Gazaan ja katoaa. Inke Koskisen monologin nimi on suora viittaus Hamasin terrori-iskuun lokakuussa 2023 Re’imin musiikkifestivaaleilla. Tarinan salaperäisen runoilijan matkassa purjehdittiin myös lokakuun 2025 aktivistien mukana Gazaan suuntautuneessa avustussaattueessa.
Kuvat raiskattujen nuorten ruumiista ja raunioiden alle murskaantuneista lapsista ovat välittyneet verkossa silmiemme eteen sensuroimattomina. Psyykeämme suojelee kyvyttömyytemme ymmärtää suuria lukuja. Yhden ihmisen kuolema on tragedia, mutta Gazan sodan kymmenet tuhannet uhrit muuttuvat tilastoiksi. Käsiohjelmassa tämä sanotaan minua fiksummin: näytelmä on yritys käsitellä aiheita, jotka pakenevat hahmotuskykyämme.
Baran on kääntänyt ja dramatisoinut useita teoksia, jotka käsittelevät juutalaista historiaa ja identiteettiä. Minulle Tooran lakeja noudattava ortodoksijuutalaisuus on merkitysten kieltä, jota en osaa lukea. Inke Koskisen tulkitsema syvästi masentunut nainen tapaa linja-autoasemalla ortodoksijuutalaisen naisen ja kokee hänet kaksoisolennokseen. Hän seuraa tuntematonta kotiin ja saa häneen yhteyden, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä.
Kaikki kolme roolihahmoa kertovat avoimesti seksuaalisuudestaan, mutta ikään kuin ohimennen. Eronneelle opettajalle ja sinkkupianistille satunnaiset kohtaamiset olivat eräänlaisia itsenäisyysjulistuksia. Seksi ei ollut hääviä, mutta heillä oli valta valita. Koskisen monologissa nuori nainen herää masennuksesta eroottiseen hehkuun, joka kuitenkin päättyy väkivaltaiseen katastrofiin.
Kuvan kohtauksessa suuri näyttämökuvaa hallinnut kupoli alkoi elää ja näytelmän ”mannerlaatat” alkoivat liikkua ihan konkreettisesti. Kuvassa on Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.
Näyttämöllä geopoliittisten mannerlaattojen liike sai visuaalisen vastineensa. Kristityn oikeiston käynnistämä hyökkäys on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Siksi ei varmasti ollut sattumaa, että Baran ja hänen ensemblensä kuvasivat todellisuutta juuri kolmen naisen elämäntarinan kautta.
Esitys on kirjoitettu neljälle näyttelijälle ja pianistille. Koskisen, Määtän ja Reimaluodon rinnalla Sofia Smeds näytteli sanattomasti saman roolin kehon kielellä. Läsnäolo oli vangitsevan voimakasta. Kimmo Viskarin suunnittelema visualisointi oli häkellyttävän hieno. Sen paino tuntui: maailma, jota pidimme vakaana, on rikki revitty ja saattaa romahtaa milloin tahansa.
Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 4.2.2026. Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran, Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari, Musiikki: Juhani Nuorvala. Näyttämöllä: Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds. Muusikot: Mariola Aniolek ja Niina Ranta.
Teatterin tehtävä on tulkita ja välittää tunteita. Tätä teatterin tehtävää Seela Sella korosti lauantaina Pienen maailman tiimoilta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Sellan omiin elämänkokemuksiin osittain perustuva Michael Baranin näytelmä toki kertoi myös tunteista, mutta ennen kaikkea se oli hyvin kiehtova älyllinen haaste. Teatteria tämän kirjoittajan makuun.
Baranin edellinen näytelmä Hitler ja Blondi, jossa Sella näytteli Hitleriä, kuvasi tarkkanäköisesti poliittista populismia, josta toistaiseksi hirvein esimerkki on viime vuosisadan kansallissosialismi ja sen ytimessä ollut uskonnon kaltainen fasistinen maailmankuva.
Pienen maailman temaattisessa ytimessä oli kysymys yksilön vastuusta. Miksi meidän on niin vaikea vastustaa yhteisön yleistä mielipidettä ja asettua vastarintaan?
Keskustelutilaisuudessa Baran sanoi, että ihmiskunta tuntuu unohtaneen 80 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan opetukset.
Historian valossa tämän unohduksen voi tehdä näkyväksi kysymällä, mikä oli niiden miljoonien saksalaisten äänestäjien vastuu toisen maailmasodan kauhuista? Niiden Hitlerin populistiseen retoriikkaan hurahtaneiden, joiden laaja kannatus toimi astinlautana kansallissosialistien vallankaappaukselle vuoden 1933 vaalien jälkeen?
Näytelmän ytimessä on tositarina, jossa maailmanpolitiikka ja Seela Sellan oma elämänura leikkasivat toisiaan tavalla, joka on painanut hänen mieltään kohta 60 vuotta. Intiimiteatterin johtaja Mauno Manninen oli mennyt yllättäen naimisin saksalaisen Lina Heydrichin kanssa. Lina oli juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, holokaustin pääsuunnittelijan ja Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin leski. Manninen palkkasi vaimonsa Intiimiteatterin puvustajaksi ja siten tästä vakaumuksellisesta natsista tuli Sellan työtoveri.
Juutalaisen miehen kanssa naimisiin menneen ja esikoistaan odottaneen nuoren näyttelijän piti ratkaista, voiko hän työskennellä samassa työyhteisössä vakaumuksellisen natsin kanssa ja tässä arvojen punninnassa Sella jäi hyvin yksin.
Juutalaisyhteisöt tiesivät kauheudet, joiden päättymisestä vuonna 1965 oli kulunut vasta reilut 20 vuotta. Silti Suomessa tai ylipäätään maailmalla asiasta ei tiedetty eikä puhuttu ikään kuin Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei olisi koskaan käyty eikä kauhistuttavia dokumenttielokuvia liittoutuneiden edetessä paljastuneista keskitys- ja tuhoamisleireistä ei olisi koskaan kuvattu.
Holokaustin eteen oli vedetty kylmän sodan jäinen esirippu. Joukkotuhontaan osallistuneet palasivat entisiin siviilitöihinsä, koska heitä tarvittiin, kun panssarivaunut seisoivat Berliinissä miehitysvyöhykkeiden rajoilla piiput vastakkain ja maailma valmistautui kolmanteen maailmansotaan. Useissa Neuvostoliiton miehittämissä ja kommunismin ikeen alle joutuneissa maissa vaikenemista syvensi vielä se, että niiden omia kansalaisia oli sankoin joukoin osallistunut aktiivisesti joukkomurhien toteuttamiseen ilmiantajina ja teloittajina.
Pahuus kiehtoo meitä. Ehkä siksi Pienen maailman keskeiseksi tunteiden välittäjäksi nousi tässä neljän naisen monologinäytelmässä Petra Karjalaisen voimakas ja upea tulkinta näytelmän Lina Heydrichista. Baranin luoma hahmo oli tietenkin fiktiota, mutta se perustui lujasti köyhtyneen aateliperheen tyttären elämään liittyviin faktoihin.
Mitään epäilystä ei jäänyt siitä, ettei Lina olisi ollut elämänsä loppuun asti natsi, jolle kansallissosialismi oli politiikkaa, mutta fasismi syvälle juurtunut vakaumus. Esityksessä nähtiin video Lina Mannisen vuonna 1979 antamasta televisiohaastellusta, jossa hän kertoi tuntevansa itsensä täysin vapaaksi syyllisyydestä. Näin siitä huolimatta, että hän oli perustanut Tšekkoslovakiassa kotinsa juutalaisilta anastettuun kartanoon ja käytti keskitysleirien orjatyövoimaa sen puutarhan kunnostamiseen. Aikalaisten todistusten mukaan Lina kohteli vankeja julmasti.
Vuoteen 1965 ja Intiimiteatteriin meidän vietiin rinnakkaistarinan kautta. Inke Koskisen näyttelemä nuori Saija oli kokenut juuri kaksi dramaattista muutosta elämässään. Hänelle rakas isoäiti oli kuollut yllättäen ja dramaattisella tavalla ja Saija oli joutunut jättämään työnsä opettajan sijaisena häneen kohdistuneen maalittamisen ja vihapuheen takia.
Saija teki surutyötä tutkimalla isoäitinsä omakotitalon ullakolta löytämiään tavaroita. Näytelmän aloittanut monologi oli tulvillaan tarkkoja, eletyn tuntuisia yksityiskohtia isoäidin kodista ja tämän yksinäisestä kuolinkamppailusta keittiönsä lattialla. Yllättävä oli tapa, jolla näytelmän ohjannut Baran ja Koskinen olivat toteuttaneet kohtauksen. Monologi oli voimakkaasti etäännytetty. Koskinen istui näyttämön perällä mahdollisimman kaukana meistä katsojista ja puhui niin hiljaisella ja tasaisella äänellä, että minun laiseni puolikuuron oli vaikea saada selvää sanoista.
Kohtauksen dramaturgia oli yllättävä. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä vähentänyt se, että monologin aikana kulisseihin heijastettiin sitaatti itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin väitöskirjasta: ”Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä”. Myös runoilijana mainetta niittänyttä Bachmannia pidetään yhtenä merkittävimmistä vuonna 1933 kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen Martin Heideggerin kriitikoista.
Mutta kuten jo tämän kritiikin alussa parahdin, Baran kirjoittaa todella haastavia näytelmiä eikä Pieni maailma ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Eikä hämmennystä ainakaan vähentänyt se, että tämän näytelmän aloittaneen monologin tärkeyttä korostettiin esittämällä siitä väliajalla videoitu versio.
Isoäitinsä omakotitalon vintiltä Saija löytää vahakantisia vihkoja, joihin isoäiti on nuorena kirjoittanut työstään teatterissa. Kiinnostavimmaksi osoittautui lopulta punakantinen vihko, johon isoäiti oli kirjoittanut saksaksi Linan hänelle työn lomassa kertomia tarinoita elämästään natsi-Saksassa.
Näytelmän Saija ei osannut saksaa, mutta hän hankki isoäidin kirjoittamille tarinoille kääntäjän ja se avasi tälle uuden vuosituhannen nuorelle aikuiselle aivan uuden näköalan viime vuosisadan tapatumiin, joista hänellä aikaisemmin oli ehkä vain koulukirjoista opittu etäinen käsitys.
Isoäidin tavaroista löytyi myös teatterin grand old ladyn, näyttelijä Selma Manuelinin elämänkertakirja ja kaksi vanhaa lippua Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen lippu oli musiikkinäytelmään Viulunsoittaja katolla ja toinen Peter Weissin näytelmään, tai oikeammin lukudraamaan Tutkimus.
Šolomin Aleichemin jiddišinkieliseen romaanin ja Marc Chagallin kuuluisaan maalaukseen perustuva Viulunsoittaja katolla on ollut yksi maailman suosituimmista ja rakastetuimmista musikaaleista. Weissin Tutkimus puolestaan perustuu Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajanlausuntoihin, joissa tuhoamisleiriltä hengissä selvinneiden kuvaukset kokemuksistaan olivat niin järkyttäviä, että Sellan mukaan näyttelijöiden oli pakko käydä lukuharjoitusten aikana välillä oksentamassa.
Yhteistä näille näytelmille on se, että molemmat kertovat juutalaisvainoista. Viulunsoittajassa maitomies Tewjen ja muiden kyläläisten auvoisa elämä muuttuu tarinan lopussa pakolaisuudeksi, kun tsaarin ohrana aloitti tarinan ukrainalaisessa kylässä pogromin. Hannah Arendtin mukaan antisemitismi syveni ja aktivoitui Saksassa, kun Itä-Euroopasta virtasi Keski-Eurooppaan vainojen takia pakolaisina köyhiä, tavoiltaan ja ulkonäöltään erilaisia juutalaisia. Hitlerin antiseministinen retoriikka sai uudenlaista vastakaikua.
Arendt oli edellä mainitun Heideggerin oppilas ja hän tuli maailmankuuluksi journalistina Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan raportista. Baranin näytelmissä maailma on totisesti pieni. Minut Arendtin vuonna 1951 julkaistu, mutta vasta vuonna 2013 suomennettu Totalitarismin synty vei lukijana keskelle Euroopan pakolaiskriisiä vuonna 2015.
Ehkä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä kannattaa mainita tässä vielä se, että oikeuden tuomarit ja syyttäjät joutuivat sen aikana massiivisen vihakampanjan kohteiksi. Tuolloin ei ollut vielä internettiä, mutta silloin 60-luvuna alussa käytetty retoriikka on tuttua jokaiselle, joka on joutunut sosiaalisessa mediassa vihapuheen maalitauluksi.
Näytelmän fiktiivinen Selma Manuelin on eräänlainen Seela Sellan narratiivinen alter ego. Emmi Kaislakarin näyttelemän hahmon yksinäisyyttä hänen käydessään sisäistä kamppailuaan moraalisen dilemmansa kanssa korostettiin sillä, että hänen aviomiehensä oli poissa ja Manuelin kävi monologeissa keskusteluja miehensä kanssa kirjeiden välityksellä.
Fyysinen kosketus näytelmässä Manuelinilla oli vain hänen pukijanaan toimineeseen Linaan.
Myös Kaislakarin roolin kohdalla jäin miettimään sitä, miksi varsinkin Kaislakarin ensimmäinen monologi oli etäännytetty niin voimakkaasti? Kaislakari istui selin katsomoon ja osoitti myös sanansa seinälle. Silti Kaislakarin hienosti näyttelemän roolihahmon kokema ahdistus näkyi ja ennen kaikkea tuntui aina neljännelle penkkiriville ja sydänalaan asti.
Jokaisella meistä on varmaan ainakin yksi kokemus tilanteesta, joissa olemme joutuneet tekemään suuria ratkaisuja uran, ammatti-identiteetin, perheen ja toimeentulon aiheuttamissa ristipaineissa. Mutta jos tähän esityksen esteiikkaa koskevaan kysymykseen pitää vastata älykköjen pikakielellä, nimien heittelyllä, vastaisin Bertolt Brecht.
Vapauttavan katharsiskokemuksen saimme vasta näytelmän lopussa, kun Seela Sella tuli videon välityksellä mukaan näytelmään. Tulkitsin Sellan puheen niin, että hän on vihdoin antanut itselleen anteeksi sen, ettei lähtenyt tuosta piinallisesta työyhteisöstä 60 vuotta sitten.
Ehkä tässä on vielä syytä korostaa, että Pienessä maailmassa näyteltiin hienosti. Näyttelijöiden kehonkieltä ja mimiikkaa kelpasi seurata. Vasta nyt esityskuvia selaillessani muistan myös viimein, miten hienoja Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat olivat.
Baranin näytelmän sisällön yletön runsaus vei minut Kellariteatterin katsomossa mennessään siinä määrin, että taisin tulla paitsi kuuroksi myös vähän sokeaksi itse teatterille.
Askarruttamaan jäi näytelmän Saijan tarina. Miksi hän ei noussut vastustamaan vihapuheella henkistä väkivaltaa harjoittaneita kiusaajiaan, vaan luovutti? Mitä Baran ja ensemble halusivat sanoa tällä tarinan osalla?
Joidenkin mielestä ainakin osalle perussuomalaisten ydinjoukolle liikkeessä ei ole enää kysymys vain populistisesta politiikasta, vaan heille liikkeestä on tullut kultti. Reaalipolitiikan kovat faktat eivät enää vaikuta heidän äänestyskäyttäytymiseensä. Näytelmän Lina Heydrichin sanoja muunnellen tämän kultin uskovaisille perussuomalaisuus on politiikkaa, mutta etnonationalismi on syvällinen vakaumus.
Juutalaisvastaisuuden ilmaantuminen suomalaisen äärioikeiston retoriikkaan on jollakin tavalla aivan käsittämätön ja onneksi ainakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Mutta maailma on pieni pahuudelle. Antisemitismi lienee vinksahtaneiden ideologioiden joukossa samanlaista muualta omaksuttua tuontitavaraa kuin Yhdysvaltojen republikaaninen oikeistosiiven mesimäyrärasismikin.
Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat ihmiset kohtaavat Suomessa avointa rasismia. Meitä pelotellaan kehitysmaista tulevalla massamaahanmuutolla, vaikka toistaiseksi ainoa massojen maahanmuutto Afrikasta tapahtui jo edellisillä vuosisadoilla, kun noin 12 miljoonaa ihmistä vietiin väkisin Amerikkaan orjiksi.
Muita massamahamuuttoja historiallisella ajalla ovat olleet esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten massamuutto Amerikkaan, turkkilaisten massamuutto Saksaan ja suomalaisten massamuutto Ruotsiin. Vain eurooppalaisten vaellus Amerikkaan on ollut toistaiseksi alkuperäisväestölle julmetun vahingollista massamuuttoa.
Pieni maailma
Tampereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterissa 30.9.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikin sävellys, ääni-, valo- ja projisointisuunnittelu: Kyösti Kallio
Lauluosuuksien suunnittelu: Juhani Nuorvala
Tuottaja: Heidi Kollanus
Rooleissa: Emmi Kaislakari, Inke Koskinen, Petra Karjalainen ja videolla Seela Sella
Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.
Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.
Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.
Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.
Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.
Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.
Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.
Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.
Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.
Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.
Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?
Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.
Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.
Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.
Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.
Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.
Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.
Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.
Kolme sisarta viides näytös
Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä 24.3.2023
Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman
Suomennos: Sinna Virtanen Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA Pukusuunnittelu: Brenda Gomez Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio Taistelukoreografiat: Oula Kitti Lavastesuunnittelu: Lars Idman Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen Äänisuunnittelu: Niklas Vainio
Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen Tekstitykset: Juha Äystö
Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen
