Homma Ranskassa on psykologisesti tarkkanäköinen, monitasoinen ja piristävän ilkeä satiiri teatterista ja sen tekijöistä

Tampereen Työväen Teatterin komedian Homma Ranskassa erittelyn voi alkaa tämän pohjoismaisen kantaesityksen nimestä. Teoksen suomenkielinen nimi todistaa, että Gilles Dyrekin näytelmän kääntänyt Reita Lounatvuori on todellinen virtuoosi työssään. Minunlaiselleni ummikolle ranskalaiseen teatteriin kaikkine hienouksineen siltoja rakentavan tragikomedian työstäminen nosti katsomossa hikikarpalot ohimoille ja sai aivonystyrät paukkumaan. Tätä varten teatteri on ja juuri tällaista sen pitääkin olla: vaativaa ja vaikuttavaa!

Tarinana Homma Ranskassa on sukudraama. Suvun patriarkka Paul-Henri (Auvo Vihro) kutsuu perheensä, sukulaisensa ja ystävänsä yhteiselle illalliselle. Kuvassa Auvo Vihro, Emmi Kaislakari, Pentti Helin, Minna Hokkanen, Eriikka Väliahde ja Esme Kaislakari. Kuva (c) Kari Sunnari

Lounatvuoren nerokas yhteenveto näytelmän sisällöstä sen nimessä toimii myös opastuksena suomalaisille teatterintekijöille: Ranskassa te olette lähes aina vajavaisella kielitaidolla ja kulttuurin ymmärryksellä toimivia vierastyöläisiä. Se on se homma!

Gilles Dyrek kirjoitti monitasoisen tarinansa alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi. Le retour de Richard 3 par le train de 9h24 tuotiin elokuvateattereihin vuonna 2019, ja leffa keräsi tukun palkintoja ja kunniamainintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Myöhemmin Dyrek teki yhteistyössä elokuvaversion tuottajan Éric Bun kanssa käsikirjoituksesta samannimisen teatterisovituksen, joka oli ehdokkaana Molière-palkinnon saajaksi vuonna 2023 parhaan komedian kategoriassa. Näytelmä kantaesitettiin ymmärtääkseni maineikkaassa Théâtre Actuel La Bruyèressa. Homma Ranskassa kuuluu siten epäilemättä teatteritaiteen parhaaseen A-luokkaan, vaikka sekä elokuva että näytelmä ovat jääneet meiltä tähän mennessä näkymättömiin kielihorisontin taakse.

Dyrek ja Bu ovat yhdessä rakentaneet näytelmän, jossa yhden kerroksen alta löytyy aina uusi kerros, kuten venäläisessä maatuskanukessa. Komedia, psykologinen draama ja teatterin metatasot kietoutuvat tässä tarinassa toisiinsa.

Näytelmän merkillinen ranskankielinen nimi olisi ehkä kannattanut mainita käsiohjelmassa. Tai ehkä se mainittiin siinä hyvin pienellä painetussa osassa, josta Erkkikään ei saanut selvää. Kuka ihmeen Richard III saapuu klo 9.24 lähtevällä junalla? Ei kai vain Yorkin suvun viimeinen hallitsija Rikhard III, josta William Shakespeare teki historiallisella näytelmällään kuolemattoman inhimillisen pahuuden ruumiillistuman. Ehkä näin, tai sitten ei. Vanhetessaan näyttämölle tuli myös Richard kolmonen (Janne Kallioniemi), joka kertoi meille totuuden teatterin valheellisesta maailmasta.

Tarinana Homma Ranskassa on sukudraama. Suvun patriarkka Paul-Henri (Auvo Vihro) kutsuu perheensä, sukulaisensa ja ystävänsä yhteiselle illalliselle. Koska kaikki sukulaiset ja perheenjäsenet ovat muka kuolleet 10 vuotta sitten lento-onnettomuudessa, hän palkkaa näyttelijöitä esittämään heitä. Paul-Henri ohjaa ja hallitsee ”perhettään” kuin teatterinjohtaja ikään.

Suvun patriarkka Paul-Henri johtaa värvättyjä sulkulaisiaan ja ystäviään teatterijohtajan ottein. Oma suosikkinäyttelijäni Auvo Vihro teki kehonkielellään kuvan kohtauksesta ainutlaatuisen ilmaisuvoimaisen. Kuvassa Vihron ympärillä Samuli Muje, Minna Hokkanen, Eriikka Väliahde ja Pentti Helin. Kuva (c) Kari Sunnari

Asetelman valheellisuus paljastetaan draaman lakien mukaan, kun edellä mainittu Richard kolmas astuu näyttämölle kertomaan totuuden. Tässä toisessa todellisuudessa Paul-Henri on työnarkomaani, kenties ihan oikea ohjaaja tai teatterinjohtaja, joka on uhrannut perheensä ja läheisensä taiteensa ja uransa takia, minkä vuoksi perhe on hylännyt hänet. Teatteria muistuttavalla ilveilyllä hän yrittää nyt käsikirjoittaa ja ohjata oman anteeksipyyntönsä ja sovintonsa perheen kanssa.

Olen kirjoittanut juttuja teatterista yli 40 vuotta. Olen aina haaveillut siitä, että pääsisin oikein läheltä seuraamaan, mitä näyttelijän pään sisällä tapahtuu, kun hän astuu rooliinsa. Kallonporaajana en varmasti ole mikään kaksinen kyky, ja osa tämän näytelmän hienouksista meni tältä osin selvästi ohi. Tässä voin vain luottaa Kristian Smedsin antamaan neuvoon: kaikkea arvoituksellista ja selittämätöntä ei tarvitse selittää tai ymmärtää.

Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, että Homma Ranskassa on taiturimaisen juonenkehittelyn ohella kuvausta näyttelijäntyöstä ja näyttelijän elämästä: paremmista keikoista, epävarmuuksista, narsismista, paineista, metodeista ja uskollisuudesta taiteelle. Nämä ovat kauniita ja varmasti myös merkityksellisiä sanoja. Itse näytelmässä Dyrek tekee näkyväksi myös työn lihallisemman ja raadollisemman puolen. Kärjekkäimmässä kohtauksessa näytelmän Richard 2 (Pentti Helin) on seksisuhteessa Paul-Henrin vaimon rooliin värvätyn nuoren naisen (Esme Kaislakari) kanssa. Kun Paul-Henri hakkaa ovea ja esittää vastalauseita, Richard karjuu vastaan: ”Kyllä minä panen täällä äitiäni, joka on minua nuorempi nainen!”

Kärjekkäimmässä kohtauksessa näytelmän Richard 2 (Pentti Helin) on seksisuhteessa Paul-Henrin vaimon rooliin värvätyn nuoren naisen (Esme Kaislakari) kanssa. Makuuhuoneen oven takana raivoamassa ja kauhistelemassa Auvo Vihro, Samuli Muje, Minna Hokkanen. Kuva (c) Kari Sunnari.

Ehkä juuri tähän todella raakaan kohtaukseen kulminoitui fiktion ja todellisuuden yhteentörmäys: kun nuori näyttelijätär esittää vanhempaa äitiä ja vastanäyttelijä poikaa, roolin ulkopuolinen vetovoima ja roolin sisäinen tabu taistelevat keskenään. Dyrek näyttää, miten koomista ja henkisesti kuormittavaa näyttelemä on: näyttelijän on tuotava omat tunteensa ja kehonsa rooliin, vaikka asetelma olisi kuinka luonnoton. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tässä taiteilijoiden mudostamassa yhteisössä sillä, kuka kenestäkin tykkää on väliä.

Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa muinaisella 90-luvulla italialaisen Luigi Pirandellon näytelmästä Kuusi henkilöä etsii tekijää. Pirandellon näytelmä (Sei personaggi in cerca d’autore) kantaesitettiin Roomassa vuonna 1921. Kajavan mukaan Pirandellon tekstistä tuli yksi modernin teatterin perusnäytelmistä. Sen avoin ja epäpyhä tapa pohtia taiteen ja todellisuuden suhteita sekä illuusion luonnetta oli uutta ja – kuten vuodet ovat näyttäneet – myös pysyvää. Nämä teesit sopivat täsmälleen myös näihin meidän yhteisiin puuhiimme Eino Salmelaisen näyttämöllä reilut sata vuotta myöhemmin. Kysymys valta-asemien määrittelystä lienee sinänsä yhtä vanha kuin ihmiskunta.

Näyttelijöille Homma Ranskassa on ollut epäilemättä haaste ja mahdollisuus, ehkä myös kasvun paikka. Voi olla, että jokainen heistä on ollut harjoitusten alussa yhtä ymmällään kuin me ensi-illan katsojat Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa. Näytelmän rakenne ja tematiikka ovat takuuvarmasti työntäneet jokaisen näyttelijän pois omalta mukavuusalueeltaan – aivan samoin kuin me katsojat tipahdimme komedian viihdeasetuksista selkäytimeen asti ulottuvaan henkiseen pinnistelyyn. Ehkä näyttelemiseen pätee vanha toteamus viikatteella niittämisestä: sitä on kiva katsella, mutta se on pirullisen raskasta tehdä työkseen.

Näytelmän elokuvalliset ulottuvuudet näkyivät kohtauksissa. Tai ainakin näin kuvittelin esityksen aikana. Jäin pohtimaan, millaisen muodon näytelmä olisi saanut, jos monet sen sisääntulot olisi näytetty suurina lähikuvina videotoistona. En tiedä, onko ohjaaja Sakari Hokkasen ja hänen ensemblensä jäsenillä käynyt mielessä tällainen mahdollisuus. Mahdollisesti. Oletettavasti näytelmän esitysoikeuksia koskevassa sopimuksessa säädetään tarkasti, miten näytelmä pitää näyttämöllä toteuttaa.

Homma Ranskassa

Tampereen Työväen Teatterin kantaesitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9.2026

Kirjoittanut: Gilles Dyrek yhteistyössä Eric Bu’n kanssa Suomennos: Reita Lounatvuori Ohjaus: Sakari Hokkanen Lavastussuunnittelu: Janne Vasama Pukujen ja naamioinnin suunnittelu: Marjaana Mutanen Valosuunnittelu: TJ Mäkinen Äänisuunnittelu: Niklas Vainio Rooleissa: Minna Hokkanen, Samuli Muje, Esme Kaislakari, Auvo Vihro, Emmi Kaislakari, Pentti Helin, Eriikka Väliahde, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi

Kellariteatterin Pieni maailma haastoi katsojan älyn – Näytelmän temaattisessa keskiössä oli yksilön vastuu – Michael Baranin mukaan ihmiskunta tutuu unohtaneen toisen maailmansodan opetukset  

Rinnakkaistarinan Saija (Inke Koskinen) kohtasi näytelmässä isoäitinsä ihaileman Selma Manuelin (Emmi Kaislakari). Tarinan Manuelin on potenut 60 vuotta syyllisyyttä siitä, ettei juutalaisena lähtenyt työyhteisöstä, kun hänet pakotettiin työskentelemään yhdessä vakaumuksellisen natsin kanssa. Saijan kohdalla sama taistelu moraalisen dilemman kanssa oli vasta alussa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri   

Teatterin tehtävä on tulkita ja välittää tunteita. Tätä teatterin tehtävää Seela Sella korosti lauantaina Pienen maailman tiimoilta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Sellan omiin elämänkokemuksiin osittain perustuva Michael Baranin näytelmä toki kertoi myös tunteista, mutta ennen kaikkea se oli hyvin kiehtova älyllinen haaste. Teatteria tämän kirjoittajan makuun.

Baranin edellinen näytelmä Hitler ja Blondi, jossa Sella näytteli Hitleriä, kuvasi tarkkanäköisesti poliittista populismia, josta toistaiseksi hirvein esimerkki on viime vuosisadan kansallissosialismi ja sen ytimessä ollut uskonnon kaltainen fasistinen maailmankuva.

Pienen maailman temaattisessa ytimessä oli kysymys yksilön vastuusta. Miksi meidän on niin vaikea vastustaa yhteisön yleistä mielipidettä ja asettua vastarintaan?

Keskustelutilaisuudessa Baran sanoi, että ihmiskunta tuntuu unohtaneen 80 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan opetukset.

Historian valossa tämän unohduksen voi tehdä näkyväksi kysymällä, mikä oli niiden miljoonien saksalaisten äänestäjien vastuu toisen maailmasodan kauhuista? Niiden Hitlerin populistiseen retoriikkaan hurahtaneiden, joiden laaja kannatus toimi astinlautana kansallissosialistien vallankaappaukselle vuoden 1933 vaalien jälkeen?

Näytelmän ytimessä on tositarina, jossa maailmanpolitiikka ja Seela Sellan oma elämänura leikkasivat toisiaan tavalla, joka on painanut hänen mieltään kohta 60 vuotta. Intiimiteatterin johtaja Mauno Manninen oli mennyt yllättäen naimisin saksalaisen Lina Heydrichin kanssa. Lina oli juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, holokaustin pääsuunnittelijan ja Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin leski. Manninen palkkasi vaimonsa Intiimiteatterin puvustajaksi ja siten tästä vakaumuksellisesta natsista tuli Sellan työtoveri.

Juutalaisen miehen kanssa naimisiin menneen ja esikoistaan odottaneen nuoren näyttelijän piti ratkaista, voiko hän työskennellä samassa työyhteisössä vakaumuksellisen natsin kanssa ja tässä arvojen punninnassa Sella jäi hyvin yksin.

Juutalaisyhteisöt tiesivät kauheudet, joiden päättymisestä vuonna 1965 oli kulunut vasta reilut 20 vuotta. Silti Suomessa tai ylipäätään maailmalla asiasta ei tiedetty eikä puhuttu ikään kuin Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei olisi koskaan käyty eikä kauhistuttavia dokumenttielokuvia liittoutuneiden edetessä paljastuneista keskitys- ja tuhoamisleireistä ei olisi koskaan kuvattu.

Holokaustin eteen oli vedetty kylmän sodan jäinen esirippu. Joukkotuhontaan osallistuneet palasivat entisiin siviilitöihinsä, koska heitä tarvittiin, kun panssarivaunut seisoivat Berliinissä miehitysvyöhykkeiden rajoilla piiput vastakkain ja maailma valmistautui kolmanteen maailmansotaan. Useissa Neuvostoliiton miehittämissä ja kommunismin ikeen alle joutuneissa maissa vaikenemista syvensi vielä se, että niiden omia kansalaisia oli sankoin joukoin osallistunut aktiivisesti joukkomurhien toteuttamiseen ilmiantajina ja teloittajina.

Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat projisointeineen olivat vaikuttavia. Kuvasta saa myös aavistuksen keinoista, joilla Michael Baran ensemblensä kanssa johdatteli meitä katsojia ajattelemaan mitä on sanojen, tarinoiden ja roolihenkilöiden takana. Kuvassa Inke Koskinen, Emmi Kaislakari ja Petra Karjalainen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Pahuus kiehtoo meitä. Ehkä siksi Pienen maailman keskeiseksi tunteiden välittäjäksi nousi tässä neljän naisen monologinäytelmässä Petra Karjalaisen voimakas ja upea tulkinta näytelmän Lina Heydrichista. Baranin luoma hahmo oli tietenkin fiktiota, mutta se perustui lujasti köyhtyneen aateliperheen tyttären elämään liittyviin faktoihin.

Mitään epäilystä ei jäänyt siitä, ettei Lina olisi ollut elämänsä loppuun asti natsi, jolle kansallissosialismi oli politiikkaa, mutta fasismi syvälle juurtunut vakaumus. Esityksessä nähtiin video Lina Mannisen vuonna 1979 antamasta televisiohaastellusta, jossa hän kertoi tuntevansa itsensä täysin vapaaksi syyllisyydestä. Näin siitä huolimatta, että hän oli perustanut Tšekkoslovakiassa kotinsa juutalaisilta anastettuun kartanoon ja käytti keskitysleirien orjatyövoimaa sen puutarhan kunnostamiseen. Aikalaisten todistusten mukaan Lina kohteli vankeja julmasti.

Vuoteen 1965 ja Intiimiteatteriin meidän vietiin rinnakkaistarinan kautta. Inke Koskisen näyttelemä nuori Saija oli kokenut juuri kaksi dramaattista muutosta elämässään. Hänelle rakas isoäiti oli kuollut yllättäen ja dramaattisella tavalla ja Saija oli joutunut jättämään työnsä opettajan sijaisena häneen kohdistuneen maalittamisen ja vihapuheen takia.

Saija teki surutyötä tutkimalla isoäitinsä omakotitalon ullakolta löytämiään tavaroita. Näytelmän aloittanut monologi oli tulvillaan tarkkoja, eletyn tuntuisia yksityiskohtia isoäidin kodista ja tämän yksinäisestä kuolinkamppailusta keittiönsä lattialla. Yllättävä oli tapa, jolla näytelmän ohjannut Baran ja Koskinen olivat toteuttaneet kohtauksen. Monologi oli voimakkaasti etäännytetty. Koskinen istui näyttämön perällä mahdollisimman kaukana meistä katsojista ja puhui niin hiljaisella ja tasaisella äänellä, että minun laiseni puolikuuron oli vaikea saada selvää sanoista.

Kohtauksen dramaturgia oli yllättävä. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä vähentänyt se, että monologin aikana kulisseihin heijastettiin sitaatti itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin väitöskirjasta: ”Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä”. Myös runoilijana mainetta niittänyttä Bachmannia pidetään yhtenä merkittävimmistä vuonna 1933 kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen Martin Heideggerin kriitikoista.

Pahuus kiehtoo meitä. Petra Karjalaisen voimakas tulkinta näytelmä Näytelmän Lina Heydrichin roolihahmosta nosti tunteet pintaa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mutta kuten jo tämän kritiikin alussa parahdin, Baran kirjoittaa todella haastavia näytelmiä eikä Pieni maailma ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Eikä hämmennystä ainakaan vähentänyt se, että tämän näytelmän aloittaneen monologin tärkeyttä korostettiin esittämällä siitä väliajalla videoitu versio.

Isoäitinsä omakotitalon vintiltä Saija löytää vahakantisia vihkoja, joihin isoäiti on nuorena kirjoittanut työstään teatterissa. Kiinnostavimmaksi osoittautui lopulta punakantinen vihko, johon isoäiti oli kirjoittanut saksaksi Linan hänelle työn lomassa kertomia tarinoita elämästään natsi-Saksassa.

Näytelmän Saija ei osannut saksaa, mutta hän hankki isoäidin kirjoittamille tarinoille kääntäjän ja se avasi tälle uuden vuosituhannen nuorelle aikuiselle aivan uuden näköalan viime vuosisadan tapatumiin, joista hänellä aikaisemmin oli ehkä vain koulukirjoista opittu etäinen käsitys.

Isoäidin tavaroista löytyi myös teatterin grand old ladyn, näyttelijä Selma Manuelinin elämänkertakirja ja kaksi vanhaa lippua Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen lippu oli musiikkinäytelmään Viulunsoittaja katolla ja toinen Peter Weissin näytelmään, tai oikeammin lukudraamaan Tutkimus.

Šolomin Aleichemin jiddišinkieliseen romaanin ja Marc Chagallin kuuluisaan maalaukseen perustuva Viulunsoittaja katolla on ollut yksi maailman suosituimmista ja rakastetuimmista musikaaleista. Weissin Tutkimus puolestaan perustuu Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajanlausuntoihin, joissa tuhoamisleiriltä hengissä selvinneiden kuvaukset kokemuksistaan olivat niin järkyttäviä, että Sellan mukaan näyttelijöiden oli pakko käydä lukuharjoitusten aikana välillä oksentamassa.       

Yhteistä näille näytelmille on se, että molemmat kertovat juutalaisvainoista. Viulunsoittajassa maitomies Tewjen ja muiden kyläläisten auvoisa elämä muuttuu tarinan lopussa pakolaisuudeksi, kun tsaarin ohrana aloitti tarinan ukrainalaisessa kylässä pogromin. Hannah Arendtin mukaan antisemitismi syveni ja aktivoitui Saksassa, kun Itä-Euroopasta virtasi Keski-Eurooppaan vainojen takia pakolaisina köyhiä, tavoiltaan ja ulkonäöltään erilaisia juutalaisia. Hitlerin antiseministinen retoriikka sai uudenlaista vastakaikua.

Arendt oli edellä mainitun Heideggerin oppilas ja hän tuli maailmankuuluksi journalistina Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan raportista. Baranin näytelmissä maailma on totisesti pieni. Minut Arendtin vuonna 1951 julkaistu, mutta vasta vuonna 2013 suomennettu Totalitarismin synty vei lukijana keskelle Euroopan pakolaiskriisiä vuonna 2015.

Ehkä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä kannattaa mainita tässä vielä se, että oikeuden tuomarit ja syyttäjät joutuivat sen aikana massiivisen vihakampanjan kohteiksi. Tuolloin ei ollut vielä internettiä, mutta silloin 60-luvuna alussa käytetty retoriikka on tuttua jokaiselle, joka on joutunut sosiaalisessa mediassa vihapuheen maalitauluksi.   

Näytelmän fiktiivinen Selma Manuelin on eräänlainen Seela Sellan narratiivinen alter ego. Emmi Kaislakarin näyttelemän hahmon yksinäisyyttä hänen käydessään sisäistä kamppailuaan moraalisen dilemmansa kanssa korostettiin sillä, että hänen aviomiehensä oli poissa ja Manuelin kävi monologeissa keskusteluja miehensä kanssa kirjeiden välityksellä.

Fyysinen kosketus näytelmässä Manuelinilla oli vain hänen pukijanaan toimineeseen Linaan.

Myös Kaislakarin roolin kohdalla jäin miettimään sitä, miksi varsinkin Kaislakarin ensimmäinen monologi oli etäännytetty niin voimakkaasti? Kaislakari istui selin katsomoon ja osoitti myös sanansa seinälle. Silti Kaislakarin hienosti näyttelemän roolihahmon kokema ahdistus näkyi ja ennen kaikkea tuntui aina neljännelle penkkiriville ja sydänalaan asti.

Jokaisella meistä on varmaan ainakin yksi kokemus tilanteesta, joissa olemme joutuneet tekemään suuria ratkaisuja uran, ammatti-identiteetin, perheen ja toimeentulon aiheuttamissa ristipaineissa. Mutta jos tähän esityksen esteiikkaa koskevaan kysymykseen pitää vastata älykköjen pikakielellä, nimien heittelyllä, vastaisin Bertolt Brecht.

Vapauttavan katharsiskokemuksen saimme vasta näytelmän lopussa, kun Seela Sella tuli videon välityksellä mukaan näytelmään. Tulkitsin Sellan puheen niin, että hän on vihdoin antanut itselleen anteeksi sen, ettei lähtenyt tuosta piinallisesta työyhteisöstä 60 vuotta sitten.

Ehkä tässä on vielä syytä korostaa, että Pienessä maailmassa näyteltiin hienosti. Näyttelijöiden kehonkieltä ja mimiikkaa kelpasi seurata. Vasta nyt esityskuvia selaillessani muistan myös viimein, miten hienoja Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat olivat.

Baranin näytelmän sisällön yletön runsaus vei minut Kellariteatterin katsomossa mennessään siinä määrin, että taisin tulla paitsi kuuroksi myös vähän sokeaksi itse teatterille.

Askarruttamaan jäi näytelmän Saijan tarina. Miksi hän ei noussut vastustamaan vihapuheella henkistä väkivaltaa harjoittaneita kiusaajiaan, vaan luovutti? Mitä Baran ja ensemble halusivat sanoa tällä tarinan osalla?

Joidenkin mielestä ainakin osalle perussuomalaisten ydinjoukolle liikkeessä ei ole enää kysymys vain populistisesta politiikasta, vaan heille liikkeestä on tullut kultti. Reaalipolitiikan kovat faktat eivät enää vaikuta heidän äänestyskäyttäytymiseensä. Näytelmän Lina Heydrichin sanoja muunnellen tämän kultin uskovaisille perussuomalaisuus on politiikkaa, mutta etnonationalismi on syvällinen vakaumus.  

Juutalaisvastaisuuden ilmaantuminen suomalaisen äärioikeiston retoriikkaan on jollakin tavalla aivan käsittämätön ja onneksi ainakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Mutta maailma on pieni pahuudelle. Antisemitismi lienee vinksahtaneiden ideologioiden joukossa samanlaista muualta omaksuttua tuontitavaraa kuin Yhdysvaltojen republikaaninen oikeistosiiven mesimäyrärasismikin.

Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat ihmiset kohtaavat Suomessa avointa rasismia. Meitä pelotellaan kehitysmaista tulevalla massamaahanmuutolla, vaikka toistaiseksi ainoa massojen maahanmuutto Afrikasta tapahtui jo edellisillä vuosisadoilla, kun noin 12 miljoonaa ihmistä vietiin väkisin Amerikkaan orjiksi.

Muita massamahamuuttoja historiallisella ajalla ovat olleet esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten massamuutto Amerikkaan, turkkilaisten massamuutto Saksaan ja suomalaisten massamuutto Ruotsiin. Vain eurooppalaisten vaellus Amerikkaan on ollut toistaiseksi alkuperäisväestölle julmetun vahingollista massamuuttoa.

Pieni maailma

Tampereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterissa 30.9.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Musiikin sävellys, ääni-, valo- ja projisointisuunnittelu: Kyösti Kallio

Lauluosuuksien suunnittelu: Juhani Nuorvala

Tuottaja: Heidi Kollanus

Rooleissa: Emmi Kaislakari, Inke Koskinen, Petra Karjalainen ja videolla Seela Sella