Tampereen Työväen Teatteri palasi juhlanäytelmässä juurilleen – Vuoden 1938 käräjistä Teuvalla kertova näytelmä on hätkähdyttävän ajankohtainen – Käräjät on esityskauden ehdoton merkkiteos

Tampereen Työväen Teatterin Käräjät on vaikuttavaa teatteria. Se edustaa taidetta, jossa sanottavan merkityksellisyys menee estetiikan edelle. Tampereen työväen oma teatteri aloitti toimintansa vuonna 1901 Minna Canthin näytelmällä Anna-Liisa. Nyt temaattinen ympyrä sulkeutui. Teuvan pitäjässä viime vuosisadalla käydyistä käräjistä kertova näytelmä on teemoiltaan hätkähdyttävän ajankohtainen. Ohjaaja Sirkku Peltolan mukaan naisten oikeudet ovat kohdanneet aivan viime vuosina takaiskuja.

Käräjissä tarinaa kerrotaan Sari Mällisen ja Anne-Mari Alaspään näyttelemän Vilja Nevan tarinaa kerrotaan takaumien kautta. uvassa edessä Sari Mällinen, takana muiden muassa Miia Selin, Maija Lang, Saska Pulkkinen, Janne Kallioniemi. Kuva (c) Kari Sunnari.

Markus Nummen romaaniin perustuva Käräjät kertoo Teuvan pitäjän vuoden 1938 käräjistä, joissa kymmenissä laittomissa aborteissa avustanut sikiönpäästäjä tuomittiin kuritushuonevankeuteen. Samalla tuomittiin kymmeniä laittoman abortin tehneitä naisia ja joitakin näihin tekoihin heitä painostaneita miehiä lyhyisiin vankeusrangaistuksiin. Samoilla käräjillä käsiteltiin myös juttu, jossa suuren talon isäntää syytettiin taloon kasvattitytöksi otetun 14-vuotiaan lapsen raiskauksesta.

Nummi on kirjoittanut fiktiivisen romaaninsa historiatieteen tarkkuudella. Oikeuden pöytäkirjojen lisäksi hänen lähteitään ovat olleet muun muassa äidin sukulaiset, joiden haastatteluja Nummi oli tallentanut vuosien varrella ääninauhoille. Nummen romaani Käräjät on siten paitsi mahtava lukuromaani, myös todella tarkka ajankuva viime vuosisadan alkupuolen sääty-yhteiskunnasta.

Vaikka Ruotsin vallan ajalta periytynyt palkollissääntö oli kumottu vuonna 1922 ja huutolaisuus korvattu köyhäinhoitolailla vuonna 1923, olivat vanhat asenteet voimissaan vielä 1930-luvulla ja varsinkin tyttölasten tilanne huono, jos turvana ei ollut asemansa yhteisössä vakiinnuttaneen suvun antamaa suojaa. Tarinan raiskattu tyttö joutui kasvattilapsena raatamaan kasvattivanhempiensa taloudessa aivan yhtä ankarasti kuin edellisen vuosikymmenen huutolaislapset.

Sovituksessaan ja ohjauksessaan Peltola oli taitavasti etäännyttänyt tarinan romaanin realismista. Tarinan historiallinen tarkkanäköisyys ei siitä kärsinyt – se terävöityi, kuten varmasti oli tarkoituskin. Suomessa elettiin pulavuosien jälkeen 30-luvun loppupuolella voimakasta nousukautta. Varhaisnuorista tytöistä seksuaalisesti kiinnostuneen isännän edellinen kasvattilapsi pakeni isännän ”lystinpitoa” lähtemällä kaupunkiin. Tampere ja sen puuvillateollisuus tarjosivat tuolloin tämän mahdollisuuden tuhansille maaseudun nuorille tytöille.

Tähän asetelmaan kulminoituu myös kehitys, jonka takia naisten asema on alkanut Suomessa huonontua tavalla, josta Peltola on selvästi huolissaan. Sosiaali- ja terveysministeriön ja järjestöjen tekemien virallisten arvioiden mukaan sosiaaliturvan leikkaukset ja julkisen terveydenhuollon maksujen korotukset ovat pudottaneet 31 000 lasta köyhyysrajan alapuolelle. Köyhyys ja näköalattomuus altistavat tunnetusti ja tutkitusti lapsia ja nuoria kaikenlaiselle hyväksikäytölle.

Näköalattomuutta lisää se, että myös koulutuksesta on leikattu ja leikataan tulevaisuudessa vielä lisää. Esimerkiksi maahanmuuttajaperheissä kasvaneet tytöt ovat tähän asti lähes säännönmukaisesti panostaneet koulunkäyntiin, koska he toivovat koulutuksen tarjoavan väylän ulos oman suvun vahingollisten uskonnollisten traditioiden ja vihamielisen ympäristön, suomalaisten rasismin muodostamasta umpikujasta.

Näyttämä oli erotettu katsomosta korkealla rampilla ja kohti lavastetornin korkeuksia kurottaneet kulissit jäljittelivät niitä pahvista tehtyjä, joita kansanteatteri on käyttänyt halki vuosikymmenten. Suuren näyttämön mittoihin sovitettuna tämä lavasteet kasvoivat monumentaaliseen kokoon. Kuvassa etualalla Sari Mällinen, takana Anne-Mari Alaspää. Kuva (c) Kari Sunnari.

Alati paheneva työttömyys vähentää kaikkien mahdollisuutta oman tulevaisuuden hallintaan. Kilpailu työpaikoista on veristä, ja ehkä tätä Peltola tarkoittaa, kun hän Suomen Kuvalehdessä sanoo, että taantuman aikana naiset koetaan uhaksi. Samaan aikaan piikaorjuus tekee jo paluuta suomalaiseen luokkayhteiskuntaan. Turvattomassa asemassa olevien maahanmuuttajien hyväksikäyttö alkaa olla jo maantapa, ja kaavailtu vastikkeellinen sosiaaliturva merkitsee myös kantaväestölle paluuta Ruotsin vallan aikaiseen sääty-yhteiskuntaan.

Viime vuosisadan alussa Helsingissä toimi useita bordelleja, jotka rekrytoivat työntekijänsä maaseudun viheliäisiä oloja ja piikaorjuutta paenneista tytöistä. Tänään saman markkinaraon on löytänyt alustatalous. Media on tehnyt ihannoivia juttuja OnlyFans-sivuston avulla rahaa tehneistä ”massimuijista”, mutta todellisuudessa valtaosalle tähän ”naisen kehollisen itseilmaisun karnevaaliin” osallistuneille ovat jääneet käteen vain kulut ja häpeä.

Näytelmän kuvaus raiskausoikeudenkäynnistä perustunee Teuvan käräjien pöytäkirjoihin. Suomessa seksuaalista väkivaltaa koskevat syytteet käsitellään oikeudessa pääsääntöisesti salattuina suljetuin ovin. Poikkeus säännöstä on tuore oikeudenkäynti, jossa vapaaottelija Makwan Amirkhania syytetään laulaja Mirja Luotiin kohdistuneesta seksuaalisesta teosta. Näytelmän raiskauksesta syytetyn tilallisen puolustusasianajajan puheet saivat minut naurahtamaan tahattomasti. Tässä suhteessa mikään ei ilmeisesti ole 90 vuodessa muuttunut mitenkään.

Ensi-illassa Käräjät alkoi kohtauksella, jossa Verneri Liljan näyttelemä poliisi Juho Iivonen ajaa polkupyörällä näyttämölle. Hänen tehtävänsä on tutkia ilmiannon perusteella paikkakunnalla tehtyjä laittomia sikiönlähdetyksiä ja raiskausta. Ilmiantaja on veljensä hoteissa teini-ikäisestä asti elänyt Vilja Neva (Sari Mällinen), joka on 40 vuotta tarkkaillut kylän elämää ullakkokamarinsa ikkunasta. Näytelmän ydintarina on siten dekkari, jonka juonta ei ole syytä tässä paljastaa.

Käräjissä näyteltiin upeasti. Varsinkin teini-ikäistä Vilja Nevaa näytelleen Anne-Mari Alaspään huikea tulkinta nuoren, raiskatun tytön tuskasta toi kyyneleet sekä minun että vieressä istuneen vaimoni silmiin. Tarina muistutti meitä siitä, miten lohduttomat ja lopulliset seksuaalisen väkivallan seuraukset voivat olla. Petra Poutasen urkuharmonille sovittama musiikki korosti vielä tätä näytelmän perimmäistä traagisuutta.

TTT:n suurella näyttämöllä näyttelijöiden puheteatteri synnyttää helposti eräänlaisen kirppusirkusefektin. Nyt näytelmän lavastukselliset ratkaisut vielä korostivat tätä vaikutelmaa. Jos olen oikein ymmärtänyt, lavastus jäljitteli työväentalojen vanhaa rakennetta. Näyttämö oli erotettu katsomosta korkealla rampilla, ja kohti lavastetornin korkeuksia kurottaneet kulissit jäljittelivät niitä pahvista tehtyjä, joita kansanteatteri on käyttänyt halki vuosikymmenten. Suuren näyttämön mittoihin sovitettuna tämä lavastus kasvoi monumentaaliseen kokoon.

Teini-ikäistä Vilja Nevaa näytelleen Anne-Mari Alaspään huikea tulkinta nuoren, raiskatun tytön tuskasta toi kyyneleet sekä minun että vieressä istuneen vaimoni silmiin. Tarina muistutti meitä siitä, miten lohduttomat ja lopulliset seksuaalisen väkivallan seuraukset voivat olla. Kuva (c) Kari Sunnari

Peltolan ohjaus täytti kuitenkin tyhjää tilaa taidokkaasti liikkeen avulla. Ilmaisuvoimainen ja toimiva koreografia on Petri Kauppisen käsialaa. Kauppisen koreografia laittoi näyttämön lavastukseen kuuluvat puiset arkut liikkeelle. Tarinan kerroksellinen rakenne korostui. Jokaisen suljetun arkunkannen alla meitä ikään kuin odotti jokin uusi yhteisön vaiettu salaisuus.

Samoista laatikoista syntyi juna, kun eteläpohjalaiset lähtivät sotaan näytelmän lopussa. Naisten kannalta sotaan kaikkine kauhuineen liittyy paradoksi. Naisten yhteiskunnallinen asema nimittäin vahvistui molempien maailmansotien aikana, koska naisten työpanos sotatalouden pyörittäjinä oli ratkaisevan tärkeä. Esimerkiksi Saksassa ja Britanniassa naiset saivat äänioikeuden ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918. Tosin Britanniassa miesten ja naisten äänioikeus toteutui täysin tasa-arvoisesti vasta vuonna 1928. Ranskassa tarvittiin kaksi maailmansotaa, ennen kuin naiset saivat äänioikeuden vuonna 1945.

Suomessa naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa jo vuonna 1906.

Käräjät

Kantaesitys 29.10.2026 Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä, kesto noin 2,45 h  

Perustuu Markus Nummen romaaniin, Sovitus ja ohjaus: Sirkku Peltola Musiikin suunnittelu/muusikko: Petra Poutanen Koreografia: Petri Kauppinen Lavastuksen ja pukujen suunnittelu: Pirjo-Liiri-Majava Naamioinnin suunnittelu: Emmi Puukka Valosuunnittelu: Eero Auvinen Äänisuunnittelu: Kyösti Kallio Ohjaajan assistentti: Petri Kauppinen Lavastus- ja pukusuunnitteluassistentti: Anniliina Parkkinen
Vastaava tuottaja:  Heidi Kollanus Tuottaja: Elise Richt

Rooleissa: Sari Mällinen, Anne-Mari Alaspää, Verneri Lilja, Mika Honkanen, Emmi Kaislakari, Janne Kallioniemi, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Maija Lang, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Saska Pulkkinen, Vili Saarela, Miia Selin, Joni Kolehmainen, Tuomas Oittinen, Janne Saarelainen, Pinja Sipronius, Igor Smirnov      

Reko Lundánin näytelmä on psykologisesti tarkkanäköinen perhedraama – Tampereen Teatterin tulkinta teki sen ikuisesta aiheesta polttavan ajankohtaisen – Mari Turusen huikea roolityö antoi kasvot aikamme tragedialle – Märkä sukupolvi on tulossa sille viimeiselle rastille  

Reko Lundán kuvaa koskettavasti ja uskottavasti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kuvassa näytelmän tytär Liisa (Annuska Hannula) ja äiti Hanna (Ilona Karppelin) kohtauksessa, jossa äiti on poikkeuksellisesti läsnä. Kuva © Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Aina joku eksyy jää aikakirjoihin Mari Turusen hienon ja todella vaikuttavan roolityöstä. Turunen antoi näytelmän alussa kasvot tragedialle, jonka 70-luvulla syntyneet kasarisuupoven edustajat ovat saamassa syliinsä. Heidän vanhempansa, sodan jälkeen syntyneiden märkä sukupolvi on tulossa viimeiselle rastille.

Turunen näytteli alkoholisoitunutta ja vakavan aivovamman saanutta vanhusta tavalla, jota seurasi sydän syrjällään.  

Näytelmä kertoo Hannasta ja hänen perheestään. Näytelmän alussa eletään vuotta 2025 ja Hanna makaa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hän on saanut vakavan aivovamman kaaduttuaan humalassa. Hannan aikuiset lapset Liisa ja Aki ovat tapaamassa äitiään ja omien lapsuuden muistojen kautta he alkavat purkaa tarinaa siitä, miten tähän on tultu ja kenen on vastuu? Kuka hoitaa ja kuka joutuu uhrautumaan?       

Näytelmän nimeen sisältyy hieno allegoria. Elämä on suunnistusta ja tällä huonosti kartoitetulla polulla aina joku eksyy.

Näytelmä on Reko Lundánin kirjoittama draama, joka kuvaa psykologisesti hyvin tarkkanäköisesti perhedynamiikkaa. Perheen tarina kerrotaan perheen lasten näkökulmasta. Perheen urheiluharrastukset tekivät näkyväksi tekstin toisen oleellisen symbolitason. Kilvoittelu elämäntiellä on joukkuelaji. Tässä Jukolan viestissä yhden kilpailijan eksyminen harhapoluille vaikuttaa myös kaikkien muiden perheenjäsenten elämään.  

Päihderiippuvuus on sairaus, joka jättää syvät jäljet myös sairastuneen läheisiin. Menetyksen aiheuttamaan suruun liittyy kaunaa, vihaa ja syyllisyyttä. Lundánin tekstin syvälle ulottuva tarkkanäköisyys saa olettamaan, että tarinassa on mukana hänen omia lapsuudenkokemuksiaan.

Lapsen näkökulma toi tarinaan mukaan myös hellyttävää huumoria. Tai ehkä me vain muistamme esimerkiksi varhaispuberteetin ja siihen liittyvän seksuaalisuuden heräämisen huvittuneella lämmöllä. Tarinan Liisan äiti oli tuossa vaiheessa koko ajan poissa, eikä yksinhuoltajaisän kasvattamalla tytöllä ollut ketään, jolta kysyä.

Elämän arvaamattomuutta ja sattumanvaraisuutta symbolisoi tarinassa televisiossa pyörinyt lottoarvonta. Kuvassa Katriina Lilienkampf, Kai Vaine, Mari Turunen ja Annuska Hannula. Kuva © Heikki Järvinen

Ajatuksia herättävän näkökulman tarinaan ohjaaja Jaakko Kiljunen oli tuonut videotekniikan avulla. Turusen kasvot heijastettiin näyttämölle jättikokoisina elokuvan estetiikalla. Video oli ilmeisesti aidossa sairaalaympäristössä kuvattu tallenne. Voimakas emootio, jonka Turusen huikean hieno näyttelijäntyö sai aikaan, riitti perustelluksi kohtaukselle ja tavallaan koko produktiolle.

Elämän rajallisuutta ja haurautta alleviivasivat myös kohtaukset, joissa tarinan lapset muistelivat isovanhempiensa hautajaisia. Meidän muistomme ovat ylisukupolvisia. Yhteisöllisyyden kautta ne ulottuvat aikaan ennen meidän syntymäämme.

Videokankaana kohtauksessa toimi näyttämölle ripustettu seinämä, jossa oli ovia ja avattavia luukkuja enemmän kuin mikään teatteriestetiikan laki vaatii. Toki Kiljusen ja lavastuksen suunnitelleen Mikko Saastamoisen ratkaisu oli toimiva ja looginen. Kun tarvitaan seinä videon esittämistä varten, tarvitaan myös ovia ja ikkunoita, joiden kautta voi kulkea. Tarvitaan kohtausten tarkkaa ajoitusta ja kontrollia.

Hurjimmillaan tämä näyttelijöitä sisään ja ulos heittänyt ovikaruselli pyöri Rinteen lapsiperheen ruuhkavuosista kertoneissa kohtauksissa. Näyttämön pystyseinään perustui myös yksi näytelmän hienoimmista kohtauksista, jossa sisarusten riita syyllisyydestä ja vastuusta kulminoitui suorastaan räjähtäväksi sisääntuloksi näyttämölle.

Kuvan kohtauksessa näytelmän Aki (Kai Vaine) puhuu videohahmona puhelimessa näyttämöllä olevan sisarensa Liisan (Annuska Hannula) kanssa. Kuva © Heikki Järvinen

Lappeenrannan kaupunginteatterin rooleista tuttu Kiljusella valmistui näyttelijäksi vuonna 2009 Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta. Aina joku eksyy on hänen esikoisohjauksensa.

Kiljunen on ensemblensä kanssa tavoittanut hauskasti 70-luvun ajankuvan, vaikkei kenelläkään tekijöistä Turusta ja Matti Hakulista lukuun ottamatta ole omia lapsuuden kokemuksia tuolta vuosikymmeneltä. Tarina nuoren Hannan (Ilona Karppelin) ja hänen tulevan aviomiehensä Ripa Rinteen (Vili Saarela) seurustelusta kertovissa kohtauksissa tuo aika näkyi sellaisena, kuin sen kokenut muistaa. Eleet ja ilmeet, asut ja tapa olla vuorovaikutuksessa tuntuivat muistojen kultaamalla tavalla tutuilta.

Lapsiroolien näytteleminen on vaativaa, mutta varmasti myös palkitsevaa. Hannan lapsia Liisaa ja Akia näytelleet Annuska Hannula ja Kai Vaine sekä useita rooleja näytellyt Katriina Lilienkampf loistivat näyttämöllä esittäessään lapsuuteen liittyvää löytämisen iloja ja nöyryytyksiä, joita me itse kukin olemme aikanamme kokeneet koulussa.

Hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo kantoivat. Ei haitannut, että kouluikäistä Kaita näytellyt Vaine oli monessa kohtauksessa hänen isäänsä Ripaa näytellyttä Saarelaa päätään pidempi.

Paitsi videolla, Turunen oli mukana myös näyttämöllä useassa kohtauksessa kävelytukeen nojaavana äänettömänä hahmona. Jäin miettimään, mitä ohjaaja tällä tarinan logiikan kannalta yllättävällä ratkaisulla halusi sanoa. Lasten lapsuuden muistot eivät olleet Hannan muistoja, koska hän ei ollut läsnä lastensa elämässä. Halusiko Kiljunen ratkaisullaan kertoa syyllisyydestä? Tunteko aivonsa dementia-asteelle juonut alkoholisti syyllisyyttä? En tiedä, todennäköisesti kyllä.   

Näytelmässä oli elämänmakua. Niin paljon, että minun mieleeni alkoivat spontaanisti palautua muistot näytelmän kantaesityksestä KOM-teatterissa 25 vuotta sitten. Nuorta Hanna näytteli tuolloin Sari Mällinen ja Ripaa Pekka Valkeejärvi omalla lakonisella tyylillään.

Hämmästyttävää – teatterin taikaa. Nimien muistaminen ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin.

Aina joku eksyy oli vuosituhannen vaihteessa näytelmä, johon myös harrastajateatterit tarttuivat innolla. Lundán jatkoi Rinteen perheen saagaa näytelmässä Teillä ei ollut nimiä, joka kantaesitettiin KOM-teatterissa vuonna 2001. Vuonna 2003 kantaesitettiin KOM-teatterissa Lundánin Tarpeettomia ihmisiä.

Aiheiden puolesta nämä näytelmät muodostavat trilogian. Kaksi viimeksi mainittua loistavaa näytelmää vain odottavat uutta tulkintaa. Ehkä Kiljunen ja ensemblensä kanssa vielä tarttuu niihin.

Aina joku eksyy

Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckellin näyttämöllä 5.2.2024

Teksti Reko Lundán

Ohjaus Jaakko Kiljunen

Lavastuksen suunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Ville Tolvanen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsti Rintala

Rooleissa Kai Vaine, Annuska Hannula, Mari Turunen, Ilona Karppelin, Vili Saarela,

Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf