Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.
Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo
Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia WoolfinOrlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.
Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.
Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.
Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.
Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.
Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo
Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.
Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.
Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.
Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.
Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.
Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.
Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.
Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.
Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.
Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.
Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.
Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.
Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”
Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.
Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.
Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.
Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.
Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.
Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025
Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.
Ohjaaja Antti Mikkolan tulkinta Hella Wuolijoen rakastetusta klassikosta oli ajatuksia herättävä. Teppo Järvisen lavastus antoi vaikuttavat puitteet hienolle näyttelijäntyölle. Niina Alitalo oli käyttänyt näytelmän koskettavassa äänimaisemassa muiden muassa Kaija Saariahon musiikkia.
Hela WuolijoenNiskavuoren nuori emäntä on loisteliaasti kirjoitettu suomalainen melodraama. Siinä tunnemyrskyä on kehystetty terävänäköisellä yhteiskuntakritiikillä. Ei siis ihme, että se ja sarjan muut näytelmät ovat klassikkoja, joihin teatterin tekijät palaavat yhä uudestaan. Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä oli taidokasta työtä, hienoa teatteria. Kaikki näytelmän elementit olivat ensi-illassa kohdallaan.
Tällä kertaa näytelmän kaikkein pysäyttävimmän kohtauksen ohjaaja Antti Mikkola oli sijoittanut näytelmän loppuun. Kohtauksessa Niskavuoren vanhaa emäntää näytellyt Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle. Hän otti käteensä omenan, puraisi siitä palan ja heitti sitten sen pois kädestään.
Meidän yhteiskunnassamme piilevän naisten väheksynnän ja suoranaisen naisvihan juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme. Useimpien naisten on varmaan helppo samaistua näytelmän Loviisan rooliin, jonka Annuska Hannula tulkitsi suurenoisella tavalla. Vain kova tahto vie naisen läpi harmaan kiven.
Mikkolan mukaan näytelmä kuvaa hämäläisten talonpoikien ja -tyttärien sielunmaisemaa tavalla, joka resonoi yhä. ”Me tunnemme ja tunnistamme heidät kaikki omista perheistämme ja sukujemme historiasta.” Jos hänen otaksuma pitää paikkansa, se kertoo jotain hyvää meistä suomalaisista. Ehkä näin myös on, ainakin meidän sodan jälkeen syntyneiden, äitiemme kasvattamien mammanpokien kohdalla.
En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tuo kiteytys kuvaisi kovin hyvin tämän päivän sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Myös Mikkolalla on ehkä olut tässä suhteessa omat epäilynsä. Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Hän kokeili äänellään edessään olleen mikrofonin toimivuutta ja viritti sen sitten niin ylös kuin säätövarat sallivat.
Sen jälkeen näyttämölle marssi Juhanin roolin näytellyt Jussi-Pekka Parviainen, joka kurotti kohti korkealla keikkuvaa mikrofonia ja huusi keuhkojensa täydeltä nimen Niskavuori! Kohtaus oli paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä.
Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto on laittanut kyseenlaiseksi jopa naisten äänioikeuden. Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Väinö Linnan Lahtista mukaillen, ne yhdet kohjot sillä Amerikassa ovat lähteneet liikkeelle ja meidän nilkit painaa kohta perässä. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että näitä misogynian matkasaarnaajia riittää nyt myös ihan omasta takaa pilvin pimein.
Niskavuori-näytelmät ovat epäilemättä kirjoittajansa näköisiä. Niiden keskeisiä roolihahmoja ovat voimakastahtoiset naiset, eikä Hella Wuolijoen näytelmäsarjan kolmas näytelmä Niskavuoren nuori emäntä ole poikkeus tästä säännöstä. Niskavuoren taloon naitu Loviisa taistelee sääty-yhteiskunnan oloissa omista oikeuksistaan ja päätösvallastaan talon asioihin. Näytelmän dialogista selvisi, ettei Loviisa osannut lukea, vaikka oli syntynyt rikkaan talollisen tyttärenä. Valistunut katsoa saattoi myös muistaa, että vasta vuonna 1930 aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta ja saivat oikeuden omaan omaisuuteensa.
Näytelmän meijerska Malviina (Pia Piltz) taisteli oikeuksistaan Loviisaakin heikommista lähtökohdista. Piiat ja rengit joutuivat elämään Suomen suuriruhtinaskunnassa eräänlaisessa palkkaorjuudessa. Palvelussopimus piti tehdä pestuumarkkinoilla vuodeksi. Tässä tarinassa Niskavuoren isännillä oli tapana panna myös piikojaan ja Jussilla oli isännänvalta pitää rakastajattarensa talossa. Kesken sopimuskauden palveluksesta lähteneet piiat palautettiin työpaikalleen poliisin toimesta tai vaihtoehtoisesti tuomittiin vankeuteen irtolaisuudesta.
Vuonna 1940 kantaesitetty Niskavuoren nuori emäntä on tunteiden tasolla tavallaan rinnakkaisteos sarjan vuonna 1936 aloittaneelle näytelmälle Niskavuoren naiset. Ensiksi mainitussa Niskavuoren nuori isäntä Juhani rakastuu ja saattaa raskaaksi talon piian Malviinan, mutta nai säätynsä mukaisesti rikkaan talon tyttären Loviisan, koska tarvitsee rahaa sisarosuuksien lunastamiseen. Niskavuoren naisissa Loviisan poika Aarne rakastuu kylän koulun nuoreen opettajanaan Ilonaan ja jättää vaimonsa Martan.
Wuolijoen näytelmät ovat aidosti moniäänisiä ja teatterissa tekstin niiden hieno moniäänisyys vain voimistuu. Niskavuoren nuoressa emännässä rakkaudessa petetyn Loviisan näkökulma korostuu, Niskavuoren naisissa avionrikkoja Ilonan tunteet nousevat etualalle. Hella Wuolijoen oma avioliitto Sulo Wuolijoen kanssa kesti vain viisi vuotta. En ole toistaiseksi ehtinyt lukea Wuolijoen tyttären pojan Erkki Tuomiojan Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta kirjoittamaa kirjaa Häivähdys punaista. Lienee kuitenkin lupa olettaa, että kahden voimakkaan tahtoihmisen, Sulo ja Hella Wuolijoen liitto oli myrskyisä.
Wuolijoki on kirjoittanut näytelmiinsä vaikuttavia naisrooleja. Hannulan ja Piltzin ohella tähän tilaisuuteen olivat tarttuneet Tampereen ensi-illassa Eeva Hakulinen Hetan roolissa, Katariina Lilienkampf Kustaavan roolissa ja tietenkin Vuolle Niskavuoren vanhan emännän roolissa. Niskavuoren sukutalon ohella myös nämä roolit tuntuvat periytyvän näyttelijäsukupolvelta toiselle. Käsiohjelasta löytyy Outi Suorannan kirjoittamassa haastattelu, jossa Hannula, Hakulinen ja Vuolle kertovat rooleistaan. Kannattaa lukea.
Suomalaisella mielenmaisemalla on puiset kehykset. Mikko Roiha kehysti Lahden kaupunginteatterin Niskavuoden Hetassa näyttämön vanerilla. Järvinen on käyttänyt Tampereen Teatterissa höyläämätöntä lautaa. Todellisena neronleimauksena pidin Järvisen ideaa rakentaa Niskavuoren talo jostakin ikkunalasin tavoin läpinäkyvästä materiaalista. Se palveli samaa tarkoitusta kuin Mikkolan ratkaisu, jossa kohtauksissa oli mukana varjoon jäävä joukko näyttelijöitä, eräänlainen antiikin teatterin kuoro – kaikki tietävä ja näkevä silmä. Viime vuosisadan alun kyläyhteisössä mikään ei jäänyt vain kahden ihmisen salaisuudeksi.
Katsojan kannalta hyvin palkitsevaa oli myös Niina Alitalon, Harri Hauta-ahon ja Jan-Mikael Träskelinin suunnittelema näytelmän äänimaisema. Alitalo oli säveltänyt ensemblelle omaa musiikkia ja siinä kuultiin sitaatteja myös kansansävelmistä ja Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux.
Niskavuoren nuori emäntä, käsikirjoitus Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänissuunnittelu Harri Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen, rooleissa Annuska Hannula, Tuija Vuolle, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Pia Plitz, Erika Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen
Tampereen Teatterin Oliver Twist on hykerryttävän hauskasti toteutettua ja sellaisena hyvin viihdyttävää teatteria. Ensi-illassa teatteriesityksen kaikki osatekijät olivat kohdallaan. Näyttävä lavastus ja napakka ohjaus antoivat puitteet upealle näyttelijäntyölle. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.
Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on johtanut orkesteriaan hänen ylhäisyytensä William Shakespearen hengessä. Tyylilajiksi oli valittu koominen liioittelu. Luultavasti se on vaikeinta, mitä näyttämöllä ylipäätään voi yrittää tehdä. Nyt produktion viisi näyttelijää onnistuivat useissa rooleissaan lähes täydellisesti. Katsojana piti ensin hetki jännittää, miten tässä käy? Sen jälkeen saattoi rentoutua ja vain nauttia loistavista tulkinnoista.
Esityksen alussa ja lopussa käytetiin vuorosanoissa runomittaa. Ehtaa Shakespearea oli tietenkin myös se, että miehet näyttelivät myös naisrooleja. Pitkänhuiskea Lasse Viitamäki oli tässä urheilutermein aivan pitelemätön köyhäintalon emännöitsijän rouva Corneyn ja herra Brownlow’n kodinhoitaja Bedwinin rooleissa. Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa.
Oliver Twistin roolin ensi-illassa näytteli Arttu Soilumo. Viitamäki, Ratinen, Elisa Piispanen ja Tommi Raitalehto tekivät kukin neljästä viiteen roolia nokkaa kohti. Erilaisia rooleja näille neljälle kertyi yhteensä 18 ja näyttelijöiden taituruudesta kertoi jotakin se, että jokainen näyttämön roolihahmoista tuntui omanlaiseltaan.
Tukea tämä upea näyttelijätyö ja ällistyttävät vaihdot roolihahmosta toiseen saivat Mikko Saastamoisen suunnittelemista rooliasuista ja näyttävästä ja hyvin toimivasta lavastuksesta. Teatterin omaksi salaisuudeksi jää se, miten salamannopeat rooliasun vaihdot ylipäätään oli tehty mahdollisiksi. Itse esitys seurasi Iivanaisen ohjauksessa tarinan draaman kaarta horjahtelematta. Todella taidokasta työtä ensembleltä.
Näytelmän tarina perustuu Charles Dickensin rakastettuun romaaniin. Suomenkielisen näytelmän tarinasta on kirjoittanut Aila Lavaste. Iivanainen on omassa sovituksessaan korostanut hienosti näytelmän karnevalistista runsautta tavalla, joka oli teatteria omimmillaan. Monet hauskat oivallukset korostivat illuusiota siitä, että nyt on lähdetty tekemään teatteria oikein suurella joukolla.
Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Dawkinsia ei näytellyt vain Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Ratinen ja Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kohaus oli niin kutkuttavan hauska, että se sai epäilemään omien silmien todistusta. Vaikka käsiohjelmasta saattoi jo etukäteen lukea, että näytelmässä on mukana vain viisi näyttelijää, varmasti moni muukin katsoja ohellani hätkähti, kun loppukumarruksiin todella tuli vain viisi näyttelijää.
Tavallaan myös Soilumolla oli esityksessä kaksi roolia. Näytelmän päättäneessä, runomittaan kirjoitetussa loppupuheenvuorossa hän muuttui Oliver Twististä kiertelevän teatteriseurueen näyttelijäksi, joka vetosi yleisön hyväntahtoisuuteen. Viittaus oli selvä. Shakespearen aikana, 1500-luvulla teatteritaiteen traditioita pitivät yllä kiertelevät teatteriseurueet. Vuonna 1599 Lontoossa avattu pysyvä esityspaikka, Globe-teatteri oli tuolloin jotakin uutta ja mullistavaa alalla.
Juuri näistä teatteritaiteen juurista lähti myös Tampereen Teatterin esityksen hieno komiikka. Vallanpitäjien liian suorasukaisesta arvostelusta saattoi vielä pari vuosisataa sitten joutua itse hirsipuuhun varkaiden ja murhamiesten seuraksi. Vielä 1700-luvun Euroopassa oli tavallista, että kuolemaan tuomittiin ihmisiä myös varkaudesta.
Myöskään maksavaa yleisöä ei tietenkään sopinut loukata liian suorasukaisesti.
Dickensin kirjat ovat Viktorian ajan Englannista kirjoitettua satiiria, jolla hän kuvasi aikansa tapoja ja niihin liittyviä asenteita. Dickensin myötätunto oli selvästi köyhien ja sorrettujen puolella ja hän pilkkasi parodian keinoin oman aikansa yläluokkaa. Oliver Twist on aikuisten satu, jossa jalo nuorukainen raivaa tiensä ryysyistä rikkauksiin. Täysin vapaa ei Dickenskään ollut oman aikansa luokkayhteiskunnan kahleista. Oliverin sosiaalisen nousun tärkein avain ei lopulta ole hänen oma toimintansa, vaan syntyperä.
Dickensin tekstit ovat kuluneet teatterintekijöiden hyppysissä. Lionel Bartin käsikirjoittamaa, säveltämää ja sanoittamaa musikaalia Oliver, joka kantaesitettiin Lontoon West Endissä 1960, esitetään edelleen muun muassa Lontoon Gielgud-teatterissa. Carol Reedin musikaalin pohjalta ohjaama elokuva Oliver! vuodelta 1968 keräsi aikoinaan peräti viisi Oscaria.
Viktorian ajan Englannin ankeisiin oloihin me pääsimme tutustumaan heti näytelmän alussa. Orpokodissa kuollut lapsi laitettiin arkkuun ja ainoan puheen piti kuoleman johdosta ylivahtimestari Bumble, joka moitti emännöitsijä Corneytä siitä, että lapsen arkkuun oli käytetty liian hyvälaatuista puuta.
Seuraavassa kohtauksessa Oliver pyysi itselleen lisää keittoa. Kohta selvisi, että Oliver puhui koko porukana, kaikkien orpokodin lasten puolesta. Kapinoinnista suuttunut Bumble myi Oliverin nuohooja Gamfiedille (Raitolehto). Kaksikon kinastellessa hinnasta, Gamfield perustelee omaa korkeaa hintapyyntöään sillä, että Bumblen hänelle myyvät lapset kuolevat hänen hommissaan aivan liian nopeasti. Heidän hautaamisestaan tulee pelkkää tappiota.
Oliver otti jalat alleen ja näin myös kävi myös Tampereen Teatterin ensemblelle Iivanaisen ohjukselle – se eteni hengästyttävällä vauhdilla.
Suomessa näytelmän tapahtumille tarvitse hakea vertailukohtaa 1800-luvun Britanniasta. Meillä noudatettiin Ruotsin vallan aikana säädetty lakia orpolasten huutokaupasta aina vuoteen 1923 asti, jolloin säädettiin köyhäinhoitolaki. Lasten huutokauppaaminen talollisille halvaksi työvoimaksi jatkui kuitenkin vielä 1930-luvulle asti. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935.
Oliver Twist, Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 10.9.2025, Aila Lavasteen näytelmä perustuu Charles Dickensin romaaniin, sovitus ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Puumalainen, koreografia Chris Whittaker, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala, rooleissa Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Tommi Raitolehto
Tampereen Teatterin Aina joku eksyy jää aikakirjoihin Mari Turusen hienon ja todella vaikuttavan roolityöstä. Turunen antoi näytelmän alussa kasvot tragedialle, jonka 70-luvulla syntyneet kasarisuupoven edustajat ovat saamassa syliinsä. Heidän vanhempansa, sodan jälkeen syntyneiden märkä sukupolvi on tulossa viimeiselle rastille.
Turunen näytteli alkoholisoitunutta ja vakavan aivovamman saanutta vanhusta tavalla, jota seurasi sydän syrjällään.
Näytelmä kertoo Hannasta ja hänen perheestään. Näytelmän alussa eletään vuotta 2025 ja Hanna makaa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hän on saanut vakavan aivovamman kaaduttuaan humalassa. Hannan aikuiset lapset Liisa ja Aki ovat tapaamassa äitiään ja omien lapsuuden muistojen kautta he alkavat purkaa tarinaa siitä, miten tähän on tultu ja kenen on vastuu? Kuka hoitaa ja kuka joutuu uhrautumaan?
Näytelmän nimeen sisältyy hieno allegoria. Elämä on suunnistusta ja tällä huonosti kartoitetulla polulla aina joku eksyy.
Näytelmä on Reko Lundánin kirjoittama draama, joka kuvaa psykologisesti hyvin tarkkanäköisesti perhedynamiikkaa. Perheen tarina kerrotaan perheen lasten näkökulmasta. Perheen urheiluharrastukset tekivät näkyväksi tekstin toisen oleellisen symbolitason. Kilvoittelu elämäntiellä on joukkuelaji. Tässä Jukolan viestissä yhden kilpailijan eksyminen harhapoluille vaikuttaa myös kaikkien muiden perheenjäsenten elämään.
Päihderiippuvuus on sairaus, joka jättää syvät jäljet myös sairastuneen läheisiin. Menetyksen aiheuttamaan suruun liittyy kaunaa, vihaa ja syyllisyyttä. Lundánin tekstin syvälle ulottuva tarkkanäköisyys saa olettamaan, että tarinassa on mukana hänen omia lapsuudenkokemuksiaan.
Lapsen näkökulma toi tarinaan mukaan myös hellyttävää huumoria. Tai ehkä me vain muistamme esimerkiksi varhaispuberteetin ja siihen liittyvän seksuaalisuuden heräämisen huvittuneella lämmöllä. Tarinan Liisan äiti oli tuossa vaiheessa koko ajan poissa, eikä yksinhuoltajaisän kasvattamalla tytöllä ollut ketään, jolta kysyä.
Ajatuksia herättävän näkökulman tarinaan ohjaaja Jaakko Kiljunen oli tuonut videotekniikan avulla. Turusen kasvot heijastettiin näyttämölle jättikokoisina elokuvan estetiikalla. Video oli ilmeisesti aidossa sairaalaympäristössä kuvattu tallenne. Voimakas emootio, jonka Turusen huikean hieno näyttelijäntyö sai aikaan, riitti perustelluksi kohtaukselle ja tavallaan koko produktiolle.
Elämän rajallisuutta ja haurautta alleviivasivat myös kohtaukset, joissa tarinan lapset muistelivat isovanhempiensa hautajaisia. Meidän muistomme ovat ylisukupolvisia. Yhteisöllisyyden kautta ne ulottuvat aikaan ennen meidän syntymäämme.
Videokankaana kohtauksessa toimi näyttämölle ripustettu seinämä, jossa oli ovia ja avattavia luukkuja enemmän kuin mikään teatteriestetiikan laki vaatii. Toki Kiljusen ja lavastuksen suunnitelleen Mikko Saastamoisen ratkaisu oli toimiva ja looginen. Kun tarvitaan seinä videon esittämistä varten, tarvitaan myös ovia ja ikkunoita, joiden kautta voi kulkea. Tarvitaan kohtausten tarkkaa ajoitusta ja kontrollia.
Hurjimmillaan tämä näyttelijöitä sisään ja ulos heittänyt ovikaruselli pyöri Rinteen lapsiperheen ruuhkavuosista kertoneissa kohtauksissa. Näyttämön pystyseinään perustui myös yksi näytelmän hienoimmista kohtauksista, jossa sisarusten riita syyllisyydestä ja vastuusta kulminoitui suorastaan räjähtäväksi sisääntuloksi näyttämölle.
Lappeenrannan kaupunginteatterin rooleista tuttu Kiljusella valmistui näyttelijäksi vuonna 2009 Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta. Aina joku eksyy on hänen esikoisohjauksensa.
Kiljunen on ensemblensä kanssa tavoittanut hauskasti 70-luvun ajankuvan, vaikkei kenelläkään tekijöistä Turusta ja Matti Hakulista lukuun ottamatta ole omia lapsuuden kokemuksia tuolta vuosikymmeneltä. Tarina nuoren Hannan (Ilona Karppelin) ja hänen tulevan aviomiehensä Ripa Rinteen (Vili Saarela) seurustelusta kertovissa kohtauksissa tuo aika näkyi sellaisena, kuin sen kokenut muistaa. Eleet ja ilmeet, asut ja tapa olla vuorovaikutuksessa tuntuivat muistojen kultaamalla tavalla tutuilta.
Lapsiroolien näytteleminen on vaativaa, mutta varmasti myös palkitsevaa. Hannan lapsia Liisaa ja Akia näytelleet Annuska Hannula ja Kai Vaine sekä useita rooleja näytellyt Katriina Lilienkampf loistivat näyttämöllä esittäessään lapsuuteen liittyvää löytämisen iloja ja nöyryytyksiä, joita me itse kukin olemme aikanamme kokeneet koulussa.
Hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo kantoivat. Ei haitannut, että kouluikäistä Kaita näytellyt Vaine oli monessa kohtauksessa hänen isäänsä Ripaa näytellyttä Saarelaa päätään pidempi.
Paitsi videolla, Turunen oli mukana myös näyttämöllä useassa kohtauksessa kävelytukeen nojaavana äänettömänä hahmona. Jäin miettimään, mitä ohjaaja tällä tarinan logiikan kannalta yllättävällä ratkaisulla halusi sanoa. Lasten lapsuuden muistot eivät olleet Hannan muistoja, koska hän ei ollut läsnä lastensa elämässä. Halusiko Kiljunen ratkaisullaan kertoa syyllisyydestä? Tunteko aivonsa dementia-asteelle juonut alkoholisti syyllisyyttä? En tiedä, todennäköisesti kyllä.
Näytelmässä oli elämänmakua. Niin paljon, että minun mieleeni alkoivat spontaanisti palautua muistot näytelmän kantaesityksestä KOM-teatterissa 25 vuotta sitten. Nuorta Hanna näytteli tuolloin Sari Mällinen ja Ripaa Pekka Valkeejärvi omalla lakonisella tyylillään.
Hämmästyttävää – teatterin taikaa. Nimien muistaminen ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin.
Aina joku eksyy oli vuosituhannen vaihteessa näytelmä, johon myös harrastajateatterit tarttuivat innolla. Lundán jatkoi Rinteen perheen saagaa näytelmässä Teillä ei ollut nimiä, joka kantaesitettiin KOM-teatterissa vuonna 2001. Vuonna 2003 kantaesitettiin KOM-teatterissa Lundánin Tarpeettomia ihmisiä.
Aiheiden puolesta nämä näytelmät muodostavat trilogian. Kaksi viimeksi mainittua loistavaa näytelmää vain odottavat uutta tulkintaa. Ehkä Kiljunen ja ensemblensä kanssa vielä tarttuu niihin.
Aina joku eksyy
Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckellin näyttämöllä 5.2.2024
Teksti Reko Lundán
Ohjaus Jaakko Kiljunen
Lavastuksen suunnittelu Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valo- ja videosuunnittelu Ville Tolvanen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsti Rintala
Rooleissa Kai Vaine, Annuska Hannula, Mari Turunen, Ilona Karppelin, Vili Saarela,
Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.
Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.
Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.
Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.
Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.
Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.
Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.
Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.
Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.
Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.
Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.
Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.
Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.
Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.
Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.
Hiuskarvan varassa
Käsikirjoitus Paul Pörtner
Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola
Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä
Ohjaus Sakari Hokkanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen
Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen
Näytelmä perustuu Juha Itkosen autofiktiiviseen romaaniin Ihmettä kaikki. Hilkka-Liisa Iivanaisen Itkosen avustamana tekemässä dramatisoinnissa romaanin miehen kokemus saa rinnalleen perhetarinan naisen tunteet ja näkökulman.
Itkosen hyvin intiimi ja henkilökohtainen kirja elämän hauraudesta ja voimasta sai teatterissa laventavan moniäänisen tulkinnan, johon katsojan oli helppo samaistua. Ilona Pukkilan ja Toni Harjajärven hienosti sisäistämät ja upeasti näyttelemät roolit näytelmän vaimona ja miehenä, äitinä ja isänä, antoivat tarinalle syvyyttä ja elämänmakua.
Ihmeitä kaikki oli oiva esimerkki illuusiosta, jonka vai suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri voi tuottaa.
Iivanaisen ohjauksella oli hieno ja tarinan aiheiden vakavuutta myötäilevä rytmi. Annukka Pykäläisen toimiva ja konstailematon lavastus tuki tätä kohtausten ajoitusta. Näytelmä piti otteessaan. Paula Variksen pukusuunnittelussa Ruusun Laaksosen raskautta alleviivattiin liioittelulla.
Iivanaisen panos ja hienot oivallukset näkyivät etenkin Pukkilan näyttelemän vaimon, Ruusu Laaksosen roolissa. Pukkilan Ruusu oli merkittävän uran tehnyt ja johtaviin tehtäviin työssään kohonnut tahtonainen, joka oli tottunut luottamaan ratkaisukeskeiseen rationaaliseen ajatteluun.
Tämä tuli minulle katsojana tavallaan yllätyksenä, vaikka olin varta vasten lukenut Itkosen kirjan ennakkoon. Itkonen on oman perheensä kokemuksiin perustuvassa kirjassa etäännyttänyt vaimonsa hahmon taidokkaasti kirjan tyylilajin sanelemilla ehdoilla.
Ruusu odotti tarinassa nelikymppisenä perheen iltatähteä. Vaikka Ruusu oli jo kahden pojan äiti, hän oli huonosti varautunut siihen tunnemyrskyyn, johon uuden odotuksen päättyminen raskausajan komplikaatioihin hänet vei. Ratkaisukeskeinen järkeily, johon hän oli työssään ja elämässään tottunut, ei antanut vastausta ongelmaan, jonka hänen kohdussaan sykkivä uusi elämä aiheutti.
Pitääkö jatkaa raskautta, joka saattaa vaarantaa myös äidin hengen ja synnyttää vammainen lapsi, joka vaatii ehkä ympärivuorokautista hoitoa koko elämänsä ajan ja samalla mullistaa äidin, isän ja kahden muun lapsen elämän peruuttamattomalla tavalla?
Samaa äärimmäisen kipeä kysymys raastaa tietenkin myös Harjajärven näyttelemän isän, Lauri Laaksosen mieltä. Vaikka Laurilla oli taiteilijana poikkeuksellinen kyky kuvata ja käsitellä tunteita, ei hänellä ollut eväitä kohdata vaimonsa voimakkaita tunteita, jotka ilmenevät välillä jopa aggressiivisena vihamielisyytenä.
Luonto ei valmistele meitä miehiä odotusaikana raskaushormoneilla isyyteen. Laurin iltatähden odotukseen liittynyt onnen euforia vaihtui epävarmuudeksi ja peloksi. Hän tunsi itsenä ulkopuoliseksi. Hän halusi pitää vanhan mukavan elämänsä, mutta ei voinut päättää yksin eikä edes yhdessä vaimonsa kanssa kohti katastrofia etenevän raskauden keskeytyksestä.
Ruusun piti päättää yksin vaiheessa, jossa raskaus biologisena prosessina oli virittänyt hänen aivojensa tunteita säätelevät alueet suojelemaan ja vaalimaan hänen kohdussaan kantamaansa elämää kaikin keinoin.
Tähän päätökseen sisältyi näytelmän ensimmäisen jakson dramaturginen huipennus.
Itkosen romaani kostuu kahdesta kirjasta ja myös näytelmä oli temaattisesti kaksiosainen. Ensimmäinen osa käsitteli elämän haurautta ja toisen osa elämän voimaa. Epätoivosta siirryttiin toivoon.
Tarina toivosta oli edellisen tarinan toisinto. Tällä kertaa Ruusun yllätysraskaus päättyi onnellisesti. Hänen odottamansa kaksoset syntyivät komplikaatioiden jälkeen keskosina, mutta elinvoimaisina. Tästä kieli myös nerokkaasti kieltä käyttävän Itkosen omille reilun kilon painisille keskosilleen antamat hellittelynimet Pikku Tiikeri ja Pikku Karhu.
Myös tällä kierrokset käytiin läpi samat toivon ja epätoivon teemat, mutta käännetyssä järjestyksessä. Uusintakierrokselle lähdettiin Uuteen-Seelantiin ja Fidzin saarille suuntautuneen lomamatkan aikana.
Näytelmässä oli paljon hienoja sivuroolien tuomia nyansseja, joilla näytelmään tuotiin mukaan naisen näkökulmia tarinaan, mutta niitä ei ole syytä lähteä tässä tarkemmin selostamaan. Mari Turunen, Katriina Lilienkampf ja Matti Hakulinen tekivät näissä sivurooleissa niin hienoa työtä, että olin loppuaplodien aikana vilpittömästi hämmästynyt siitä, että näytelmässä todella oli mukana vain viisi näyttelijää.
Ihmeiden tekijä oli ilmaisuvoimaista teatteria tärkeästä aiheesta. Lapsensa keskenmenon tai raskausaikaisten komplikaatioiden takia lapsensa menettäneelle se voi olla myös järkyttävä kokemus. Toisaalta jaettu kokemus voi olla myös hyvin terapeuttista, lievittää tuskaa, joka ei koskaan kokonaan lopu.
Kohtaus, jossa raskauden keskeytyksen jälkeen kuolleen sikiön pieni ruumis tuotiin arkun tapaiseksi muotoillussa pahvirasiassa Ruusun ja Laurin nähtäväksi hyvästijättöä varten oli vaikuttava.
Itkonen pohtii kirjassaan suhdettaan jumalaan. Näytelmässä Ruusu haluaa rukoilla yhdessä sairaalapapin kanssa. Yhteinen Isä meidän -rukous keskeytyi kuitenkin Roosan kännykän pirahdukseen ja Rosan piti kiiruhtaa toisaalle.
Itkosen kirjassa epäilijän osa on vaikea. Kannastaan varmat ateistit ja uskossaan vahvat pääsevät vähemmällä.
Me emme nuorena pelkää kuolemaa, vaan epävarmuutta ja muutosta. Lapsettomien miesten ja naisten osuus väestöstä kasvaa vauhdilla. Kyselytutkimuksissa yleisin lapsettomuuden syy on se, ettei sopivaa kumppania ole löytynyt. Toiseksi yleisin syy on se, että lapsen hankkiminen pakottaisi muuttamaan nykyistä elämäntapaa.
Ihmettä kaikki
Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 17.10.2024.
Perustuu Juha Itkosen romaaniin Ihmettä kaikki
Dramatisointi ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen
Dramatisoinnin konsultointi Juha Itkonen
Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Rooleissa Ilona Pukkila, Toni Harjajärvi, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf, Matti Hakulinen
Lasten äänet Sampsa Voitto Maasola, Eino Aarne Mäkinen
Tampereen Teatterin Peltienkelit oli harvinaista herkkua. Esitys oli katuteatteria ja Arttu Soilumo oli työryhmineen ottanut sooloesityksensä gueer-näyttämöksi Tampereen keskustan kadut Eteläpuistosta aina Itsenäisyydenkadulle, jossa sijaitsee sateenkaariyökerho Mixei.
Peltienkelit oli matka, jonka aikana me ihan konkreettisesti kävelimme monta kertaa risteykseen, jossa taide ja tiede kohtasivat. Soilumo on pyrkinyt tarinoiden kautta kuvamaan sitä psykofyysistä todellisuutta, jossa sateenkaari-ihmiset ovat eri vuosikymmenillä eläneet Tampereella viime vuosisadalla ja nyt. Käsikirjoitusta kirjoittaessaan Soilumon tärkeimpänä lähteenä on ollut tutkija Tuula Juvosen tieteellinen työ.
Miltä sitten Tampere näytti gueer-näkökulmasta tämän kolmen kilometri patikoinnin aikana? Ilmapiiri sateenkaari-ihmisiä kohtanaan on ollut Suomen Manchesterissa poikkeuksellisen suvaitsevainen, kun muistetaan, että homoseksuaaliset teot oli rikoslaissa kriminalisoitu aina vuoteen 1971 saakka ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981.
Ainakin minulle esitys teki näkyväksi syitä tälle poikkeuksellisen suvaitsevalle ilmapiirille sen jälkeen, kun olimme Soilumon sanoin lähteneet ”ihan homona” liikkeelle. Tärkein syy on ollut epäilemättä se, että brittien puuvillaimperiumi teki Tampereesta jo ennen sotia nuorten naisten kaupungin. Tämän ulottuvuuden Soilumo avasi tarinassa, jossa 15-vuotias Finlaysonin pumpulityttö sai ensisuudelman otsalleen vähän vanhemmalta tytöltä ja lupasi kostaa sen samalla mitalla.
Tampere on ollut naisten kaupunki ja sen hengen on luonut naisten kyky empatiaan ja suvaitsevaisuuteen. Olen varman, että tämä suvaitsevaisuus on myös kaupungin nykyisen kukoistuksen perusta. Kyselytutkimuksissa Tampere on suomalaisten mielestä ylivoimaisesti suosituin paikkakunta olla ja elää.
Tampere oli Suomen sisällissodan tragedian päänäyttämö, jossa vuonna 1918 ruumiit peittivät kadut taistelujen ja summittaisten teloitusten jäljiltä. Pitkän marssimme toinen etappi oli Vapaudenpatsas Hämeenpuistossa. Klassista pylvässoturia esittävä patsas ojentaa miekkaansa kohti työväentaloa, joka oli paitsi punikkien pesä, myös sateenkaari-ihmisten ensimmäinen julkinen kohtauspaikka. Tuota ylimmässä kerroksessa toiminutta tanssiravintolaa kutsutiin tuttavallisesti Hinttivintiksi.
Meidän pitkän marssimme teemaan tämän heteronormatiivisen pylväspyhimyksen yhdisti myös sen veistäjä Viktor Jansson. Jansson oli Suomen ehkä ulkomailla tunnetuimman taitelijan Tove Janssonin isä. Tove eli suuren osa elämästään parisuhteessa taidegraafikko Tuulikki Pietilän kanssa. Nuorena hänellä oli myös läheinen suhde Tampereen Teatterikesän pitkäaikaisen taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kanssa.
Vain huonokätisen kivenheiton päässä patsaasta oli seuraava etappi, Hämeenpuiston osoite, jossa toimi aikoinaan lesbojen suosima ravintola Nice Place. Tämän maineikkaan baarin muistoksi esityksen äänisuunnittelijan, Paavo Leppäkosken vetämien kärryjen kovaäänisistä alkoi soida Liisa Akimofin biisi Lesbohuora.
Sateenkaari ihmisillä on ollut useita muitakin tunnettuja kokoontumispaikkoja Hinttivintin jälkeen. Soilumo esitteli niistä meille Tiiliholvin, Ylioppilastalon ja tietenkin Tillikan, jonka perähuoneessa perustettiin vuonna 1973 sateenkaariväen etuja ajava yhdistys Vagabondi ry. Nykyisin Sinuiksi ry. nimellä toimiva yhdistys perustettiin siten vuotta aikaisemmin kuin valtakunnallien kattojärjestö Seta ry.
Tampereen Teatterin historian ensimmäinen katuteatteriesitys lähti liikkeelle Eteläpuistosta, joka oli homomiesten suosima kohtauspaikka. Nimensä esitys on saanut puiston vihreäksi maalatuista ulkokäymälöistä, joita kutsuttiin peltienkeleiksi. Käymälät ja alueen kasvillisuus, pusikot tarjosivat näkösuojaa seksuaalisen kanssakäymisen akteille.
Kokoontuminen oli Wäinö Aaltosen veistämän Tukinkantajat ja Ostoksilta paluu -reliefien luona.
Jo ennen liikkeelle lähtöä vuonna 2021 Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Soilumo osoittautui poikkeuksellisen karismaattiseksi ja valovoimaiseksi näyttelijäksi. Ainakin minut hän sai matkan varrella äänenpainoillaan, eleillään ja sanattomalla huumorillaan hykertelemään monta kertaa. Osaamisen koko repertuaari lävähti auki ensimmäisen kerran, kun Soilumo näytteli Tampereen Teatterin edessä ja Tillikassa Eino Salmelaista.
Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen johtaja oli Soilumon sanoin umpihomo, oikea hinuri. Molemmat sanat kuvaavat miehen vahvaa homoseksuaalista identiteettiä. Soilumon tulkinta Salmelaisesta oli humoristinen ja epäilemättä myös itseironinen.
Toiseuden toiseen puoleen, yksinäisyyden teemaan tartuttiin Hämeensillalla, tuolla ”Kolmen kovan kullin kujalla”. Meitä kehotettiin ajattelemaan, miltä Salmelaisesta on tuntunut, kun hän on istunut yksin takapuoli huurteessa, kylmällä penkillä kosken rannalla ja odottanut ja toivonut kohtaavansa jonkun toisen homon.
Transseksuaaliset ihmiset muodostavat LGTBQ+ -ihmisten joukossa ryhmän, jonka syrjintä on lainsäädännössä jatkunut Suomessa aina meidän päiviimme asti. Laki juridisen sukupuolen korjaamisesta ihmisen itse kokemaa identiteettiä vastaavaksi vahvistetiin vasta viime vuonna.
Transseksuaalisuudesta kertomisen Soiluma aloitti tarinalla pispalalaisesta transnaisesta, jota poliisi epäili prostituutiosta. Kertojana oli Soiluman näyttelemä naiskonstaapeli, joka oli määrätty tekemään epäillylle ruumiintarkistus. Kohtausta varten olimme marssineen osoitteeseen Ojakatu 1, sen talon edustalle, jossa Eeva-Liisa Manner asui kuolemaansa saakka.
Seuraava tarina kertoi transnaisesta, Tanjasta, joka tuli ulos kaapista vasta 58-vuotiaana. Soiluman esitystä varten haastattelema Tanja von Knorringin oli sitä ennen luonut merkittävän uran, perustanut perheen ja tullut isäksi.
Tämä tarina kerrottiin matkalla Tampereen tuomiokirkolle. Kirkossa Soiluma kertoi tarinoita katastrofista, joka kohtasi sateenkaariyhteisöä 80-luvulla. Homoyhteisöissä alkoi levitä kaikkialla maailmassa tappava sairaus, jonka aiheuttajaa ei aluksi tiedetty. Homouden tuomitsijat puhuivat jumalan rangaistuksesta ja homorutosta.
Myös suomessa ihmisiä kuoli HIV-viruksen aiheuttamaan immuunikatotautiin. Soiluoman lähteistään saama kuva näistä AIDS-kuolemista oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi United Colors of Bennetonin ikonisessa mainoskuvassa, joka on iskostunut meidän tuon ajan eläneiden tajuntaan.
AIDS:iin kuolleiden homojen muistoksi me sytytimme kirkon portaille kynttilälyhdyn. Tai niin oli tarkoitus. Kovan tuulen takia kynttilä ei ottanut tulta, mutta ele oli silti koskettava.
Kirkossa meidän piti kohdata jälleen myös uusi, sateenkaarikansaan kuulunut merkittävä taiteilija. Tuomiokirkon alttaritaulun Ylösnousemus on maalannut Magnus Enckell, kaappihomo, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei jäänyt hänen elämäntapansa ja maalausten perusteella epäselvyyttä. Enckell asui yhdessä italialaisen miesmallin kanssa ja hän maalasi suuren määrän alastontutkielmia miehistä.
Pitkä vaellus päättyi lopulta kolmen kilometrin ja kahden ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen sateenkaarikansan omaan yökerhoon Itsenäisyydenkadulle. Mixein estradilla Soilumo esitti meille huikean drag queen show’n, joka sai joka iikan meistä hihkumaan ja nauramaan hullun lailla. Viimeistään tämä show vakuutti Soilumon aivan poikkeuksellisista kyvyistä näyttelijänä. Varmasti yksi vaikuttavimmista tunteista, joita teatteri voi herättää on ilo.
Homojen vaino on ollut hyvin vahingollista myös yhteisöille ja yhteiskunnille, joissa sateenkaari-ihmiset ovat eläneet. Vahingollisuudessaan se vertautuu juutalaisten kokemaan vainoon. Lahjakkaita ihmisiä on työnnetty yhteiskunnan marginaaliin. Syrjintä on eettisesti väärin ja se on samalla johtanut vuosisatojen kuluessa valtavaa inhimillisten voimavarojen haaskausta.
Soilumon katuteatteri näytti meille sen, että monet nimekkäät taiteilijat ovat olleet sateenkaari-ihmisiä. Eikä tämä päde vain taiteeseen, vaan myös tieteen historiasta löytyy merkkihenkilöitä Leonardo da Vincistä Alan Turingiin. Viimeksi mainittu kehitti tietokoneiden matemaattiset perusteet.
Soilumo on itse käsikirjoittanut sooloesityksensä. Hän on tehnyt sitä tutkijan otteella. Nähnyt paljon vaivaa tamperelaisten sateenkaari-ihmisten historian selvittämiseksi. Esityksessä hän toi esiin myös oman homoutensa. Se on osa hänen persoonallisuuttaan eikä asiaa tietenkään ollut mitään syytä piilotella jo esityksen aiheen takia.
Soilumo edustaa uutta teatterintekijöiden suupolvea. Raikas, vaikuttava ja myös hyvin informatiivinen esitys kertoi hyvää myös Nätyn koulutuksesta.
Tänä syksynä KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä ja Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa näyttivät ainakin minulle, että uuden sukupolven tekijöillä on kykyä käsitellä uudesta ja raikkaasta näkökulmasta sellaisia vaikeita aiheita kuin mielenterveyden ongelmat ja maahanmuutto.
Peltienkelit on tietenkin myös uusi sulka Tampereen Teatterin johdon hattuun. Teatterin johto ei laittanut teatterin suuren näyttämön remontin ajaksi henkilökuntaa kilometritehtaalle, vaan ensemble on toteuttanut rohkeita, jopa riskialttiita ideoita teatterin seinien ulkopuolella. Yhdessä kaupunginorkesterin kanssa toteutettu Taru sormusten herrasta on osoittautunut valtavaksi yleisömenestykseksi.
Myös Peltienkeleiden kaikki liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Sitä toki selittää osin se, että tälle Tampereen ehdottomasti suurimmalle näyttämölle mahtuu kerralla vain 25 katsojaa.
Teatterin on pitänyt ottaa huomion muun muassa liikenneturvallisuus. Toinen syy on tietysti se, että osa esityksestä, tuo Soilumon upea drag queen show esitettiin Tampereen pienimmällä näyttämöllä. Mixein kellarissa sijaitseva tanssilattia on postimerkin kokoinen ja kun sinne oli asetettu 25 tuolia, tila oli täpötäynnä.
Varovaisuudesta kertoi se, että esitykselle on laitettu 16 vuoden ikäraja. Olin aistivinani siinä kaikuja vuonna 1999 kumotusta kehotuskiellosta. Itse esityksessä ei ollut mitään sellaista, jota yläkoulua käyvät murkkuikäiset eivät voisi nähdä, kuulla ja kokea.
Tampereen Teatteri on totuttu pitämään ohjelmaprofiililtaan kaupungin kahdesta suuresta ammattiteatterista konservatiivisempana. Olen nähnyt viime aikoina niin vähän Tampereen Työväen Teatterin näytelmiä, ettei minulla ole otsaa väittää, että osat olisivat Otso Kauton potkujen jälkeen tässä suhteessa vaihtuneet. Aika näyttää.
Peltienkelit
Tampereen Teatterin kantaesitys kaupungin kaduilla ja Mixei ravintolassa 8.10. 2024
Käsikirjoitus ja ohjaus Arttu Soilumo
Esiintyjä ja kaupunkikierroksen vetäjä Arttu Soilumo
Äänisuunnittelu Paavo Leppäkoski
Ääniteknikko, Dj Paavo Leppäkoski ja Niko Hukka
Pukusuunnittelu Silja Kaarne
Ääninäyttelijät Annuska Hannula, Eeva Hakulinen ja Paavo Leppäkoski
Käsikirjoituksen ja ohjauksen sparraus Antti Mikkola
Käsikirjoituksessa käytettyjä lähteitä
Tuula Juvonen: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. 2002. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen. 2014. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.
Tanja von Knorringin haastattelu. 2024.
Sateenkaarihistoriaa tallentavan Työväenmuseo Werstaan arkistot, esim.
Setahuuto-jäsenjulkaisun Numero 1/-95 ja 96-lehden numero 5/-72
Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen
Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.
Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.
Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.
Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.
Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.
Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.
Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.
Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?
Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.
Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.
Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.
Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.
Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.
Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).
Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.
Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?
Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.
En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.
Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.
Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.
Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.
Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!
Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.
Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.
Vaimoni, Casanova
Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min
Käsikirjoitus Leea Klemola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus Miko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Opa Pyysing
Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala
Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen
Tampere-talon Taru sormusten herrasta on produktio, jossa Tuomas Kantelisen täysikokoiselle sinfoniaorkesterille säveltämä musiikki ja Sami Keski-VähälänJ. R. R. Tolkienin kirjan pohjalta kirjoittama draama täydentävät toisiaan. Oopperan kontekstissa teos olisi läpisävellettyä draamaa. Nyt aariat on korvattu repliikeillä ja kuoro-osuudet hienolla sirkustaiteella.
Teos on niin harvinainen ja hieno, ettei kukaan teatteria vakavasti harrastava jätä sitä mistään syystä väliin. Tampere-talon johtajan Pauliina Ahokkaan mukaan tällaista hanketta ei Suomessa ole toteutettu sitten Jean Sibeliuksen päivien.
Minulta ajantaju katosi esityksen aikana. Se on minulle aina ollut pettämätön merkki esityksen korkeasta laadusta. Tarinan käänteitä korostava musiikki, esityksen upea visualisointi ja tietenkin itse tarina veivät mennessään. Vaikka Tampere-talon salin mittakaava kutisti näyttelijät näyttämöllä pikkusormen mittaisiksi, se ei kahlinnut vaan vapautti katsojan oman mielikuvituksen valloilleen.
Olen varma, että juuri näin myös Tolkien toivoi hänen tarinoidensa vaikuttavan. Haltioituminen ei laske minuutteja tai tunteja. Keski-Vähälän, Kantelisen ja ohjaaja Mikko Kannisen kellottama 4 tuntia ja 15 minuuttia on urheilutermein jonkinlainen ihanneaika. Se on kompromissi taiteellisten pyrkimysten ja realiteettien välillä, mutta erittäin taidokkaasti toteutettu kompromissi.
Tekijöiden mukaan Tolkienin perikunta on ollut vaativa, mutta myös erittäin kannustava yhteistyökumppani.
Tavallaan esityksen tonaalinen, tai pitäisikö sano polytonaalinen ja visuaalinen loisto ovat vastakohta Tolkienin tarinoiden temaattiselle kontekstille. Tarinat haltijoista, peikoista, kääpiöistä, metsänhengistä, ritareista ja hyvän ja pahan välisestä taistelusta ovat syntyneet jo kauan ennen luku- ja kirjoitustaidon kehittymistä. Näitä tarinoita ei kerrottu parrasvaloissa, vaan leirinuotion tai takkatulen kajossa.
Tolkienin kiinnostus Kalevalaa ja suomen kieltä kohtaan on hyvin ymmärrettävissä tätä taustaa vasten. Hän tiesi, että ennen kirjoitustaidon yleistymistä suullisena perimätietona kulkenut tarinaperinne oli Karjalassa säilynyt aina 1800-luvulle asti. Tolkienilta se anglosaksien suuri tarina jäi osittain tavoittamatta ja sen tavoittelusta tavallaan kertova Silmarillion ilmestyi postuumisti pojan Christopher Tolkien kokoamana kirjailijan kuoleman jälkeen.
Tolkienin kieli on niin rikasta ja ilmaisuvoimaista, että hänen kirjansa vie siihen tarttuvan mennessään. Nämä tarinat ovat ikiaikaisten satujen tavoin pelottavia aina julmuuteen asti. Muistan yhä ensimmäisen yritykseni lukea Tarua sormusten herrasta. Se vaellus päättyi pian aloituksen jälkeen vainajien kansoittamalle suolle. Mielikuva tuosta tarinan kuvaamasta entisestä taistelukentästä on niin voimakas, että myös Peter Jacksonin elokuvaa oli hieman vaikea katsoa.
Näyttelijöiden haastattelut kertovat, että Tolkienin tarinaan tutustuessaan ja omaa rooliaan työstäessään he ovat kokeneet samanlaisia tunteita. Tarinassa on jotain pelottavaa ja samalla hyvin haastavaa. Jollakin tavalla se koskettelee meidän tajuntamme syviä kerroksia. Käsiohjelmassa Eija Mäkinen on kiteyttänyt Frodoa näyttelevän Ella Mettäsen ajatukset tarinasta ja omasta roolistaan haastattelun otsikoksi: ”Yksikään ei ole immuuni Sormukselle”.
Tolkienin kielen dramatisointi on varmaan muistuttanut varjojen ratsastusta mustilla villihevosilla. Keski-Vähälä on joka tapauksessa valinnut sitaattinsa taiten. Minulle kolahti Sarumanin (Tommi Raitolehto) suuhun laitettu repliikki: ”Meidän vanhojen velhojen pelot muuttuvat mielissämme totuuksiksi”. En ole varma, muistanko repliikkiä sanatarkasti, mutta se oli minulle avain tarinan tulkitsemiseen.
Monimieliseksi tulkinnan teki se, että Saruman on tarinassa Rautapihan hallitsija, teknologian haltija, joka liittoutuu pahan voimien kanssa.
Tolkienin tarinat ovat osa meidän elävää kulttuuria ja tietoisuuttamme. Ukrainalaiset nimittelevät venäläisiä hyökkääjiä örkeiksi. Tolkienin aikalaiset ja myös myöhemmät polvet ovat selittäneen fantasiakirjan tapahtumia Tolkien omilla traumaattisilla sotakokemuksilla ensimmäisessä maailmasodassa. Tolkien torjui kiivaasti tällaiset rinnastukset ja tulkinnat.
Pintapuolisesti tarkasteltuna Taru sormusten herrasta on klassinen vaellustarina. Sankarin tai sankareiden pitää kulkea pisteestä a pisteeseen b vaaroja uhmaten ja suorittaa vaativa uroteko, jota maailma pelastuisi. Kaava on meille tuttu elokuvista ja sama draaman kaari kukoistaa pelien maailmassa. Jacksonin elokuvatrilogian jättisuosiota ei tarvitse ihmetellä.
Tampere-talon vaellustarinassa korostuivat ystävyys ja yhteistyö. Vahva yhteisöllisyys on voima, joka selättää vastukset silloinkin, kun vastassa on hirmuvaltaan pyrkivä sokea vallanhimo. (Tolkien ojennuksesta viisastuneena en nyt tässä kirjoita riviäkään Putinista ja hänen hengenheimolaisistaan täällä Impivaarassa).
Tampereella uskalletaan ajatella suuria ajatuksia ja toteuttaa mahdottomilta tuntuvia ideoita. Tämä konsepti on tehnyt ”Mansesta” kyselytutkimuksissa Suomen suosituimman kaupungin, jossa sekä talous että kulttuuri ovat kukoistaneet.
Aamulehden mukaan perjantaina maailmankantaesityksen. Ehkä näin. Tolkienin perikunta toki vahtii kirjailijan teosten käyttöä haukankatseella. Idea sinfoniaorkesterille sävelletyn ja läpisoitetun puhedraaman tekemisestä maailmakuulusta fantasiakirjallisuuden klassikosta muuttui produktioksi vuonna 2019, kun Tampereen Teatterin peruskorjauksen ajankohta varmistui.
Mahdottomasta on tullut mahdollista yhteistyöllä. Produktiossa Tampere-talo ja Tampereen Teatteri ovat toimineet tuottajina. Henkilöresursseja ja tarvittavaa erityisosaamista produktioon on saatu Sorin Sirkuksesta ja vuonna 2020 perutetulta Teatteri NEO:sta. Sorin Sirkuksen tekijöiden sirkustaide ja hurjat stuntit olivat minulle se mauste, joka teki kokonaisuudesta mestariteoksen. NEO:n Marko Uotila ja Joni Maukonen korostivat roolitöillään ja läsnäolollaan tarinan ytimessä olevaa yhteisöllisyyttä.
Klonkkua näytelleen Risto Korhosen akrobatiaa muistuttava huima kiipeily lavasteissa oli myös silkkaa sirkusta. Korhonen loihti Klonkun addiktion uhrin rooliin myös yllättävän elementin – huumorin.
Taru sormusten herrasta on toteutettu mallilla, jolla on varmasti käyttöä myös jatkossa. Tulevan taloudellisen niukkuuden aikaa on vielä vaikea täydellisesti hahmottaa, mutta painajaiselta se näyttää. Vapaat ryhmät ja pienet maakuntateatterit taistelevat lähivuosina olemassaolostaan.
Meillä katsojilla on ainakin vielä mahdollisuus äänestää teatteritaiteen puolesta euroilla. Tampere-talolle ja Tampereen Teatterille Taru sormusten herrasta merkitsee suuren taloudellisen riskin ottamista. Ison salin 1800 paikka pitäisi myydä täyteen yhä uudestaan. Omalta lähipiiriltäni, jos sosiaalisen median ystävien ja tuttavien joukkoa sellaiseksi voi luonnehtia, saamani palaute on kutenkin ollut rohkaisevaa. Taru sormusten herrasta on se esitys, joka täytyy nähdä.
Taru Sormusten herrasta
Tampereen Filharmonian, Tampereen Teatterin, Sorin Sirkuksen ja Teatteri NEO:n kantaesitys Tampere-talossa 23.8.2024.
Taiteellinen työryhmä
Alkuperäisteos J. R. R. Tolkien Suomennos ja näytelmän hahmojen nimet Kersti Juva Sovitus Sami Keski-Vähälä Ohjaus Mikko Kanninen
Sävellys Tuomas Kantelinen Musiikin toteutus Tampere Filharmonia Kapellimestari Jonas Rannila
Lavastus Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström Valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Sirkuskoreografi Taina Kopra Stuntkoordinaattori Jouni Kivimäki Apulaisohjaaja Jaakko Lenni-Taattola Tuottajat Mari Posti, Aili Viitanen, Suvi Leinonen
Rooleissa
Frodo Ella Mettänen Aragorn Antti Reini Gandalf Ville Majamaa Klonkku, portinvartija Risto Korhonen Saruman, Boromir Tommi Raitolehto Legolas Lasse Viitamäki Sam Antti Tiensuu Pippin Annuska Hannula Merri Elisa Piispanen Bilbo Reppuli, Shagrat Eeva Hakulinen Faramir, Voivalvatti, Haldir Ville Mikkonen Arwen, Gorbag Henna Tanskanen Elrond, Denethor, Kärmekieli Arttu Ratinen Galadriel, Sauronin suu Arttu Soilumo Gimli Elina Rintala Puuparta (ääni) Esko Roine Örkkejä, enttejä, haltioita, nazgûleita, juhlavieraita (Sorin Sirkus) Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Saana Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio
