Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.
Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.
Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.
Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.
Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.
Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.
Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.
Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.
Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.
Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.
Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.
Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.
Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.
Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.
Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.
Hiuskarvan varassa
Käsikirjoitus Paul Pörtner
Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola
Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä
Ohjaus Sakari Hokkanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen
Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen
Näytelmä perustuu Juha Itkosen autofiktiiviseen romaaniin Ihmettä kaikki. Hilkka-Liisa Iivanaisen Itkosen avustamana tekemässä dramatisoinnissa romaanin miehen kokemus saa rinnalleen perhetarinan naisen tunteet ja näkökulman.
Itkosen hyvin intiimi ja henkilökohtainen kirja elämän hauraudesta ja voimasta sai teatterissa laventavan moniäänisen tulkinnan, johon katsojan oli helppo samaistua. Ilona Pukkilan ja Toni Harjajärven hienosti sisäistämät ja upeasti näyttelemät roolit näytelmän vaimona ja miehenä, äitinä ja isänä, antoivat tarinalle syvyyttä ja elämänmakua.
Ihmeitä kaikki oli oiva esimerkki illuusiosta, jonka vai suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri voi tuottaa.
Iivanaisen ohjauksella oli hieno ja tarinan aiheiden vakavuutta myötäilevä rytmi. Annukka Pykäläisen toimiva ja konstailematon lavastus tuki tätä kohtausten ajoitusta. Näytelmä piti otteessaan. Paula Variksen pukusuunnittelussa Ruusun Laaksosen raskautta alleviivattiin liioittelulla.
Iivanaisen panos ja hienot oivallukset näkyivät etenkin Pukkilan näyttelemän vaimon, Ruusu Laaksosen roolissa. Pukkilan Ruusu oli merkittävän uran tehnyt ja johtaviin tehtäviin työssään kohonnut tahtonainen, joka oli tottunut luottamaan ratkaisukeskeiseen rationaaliseen ajatteluun.
Tämä tuli minulle katsojana tavallaan yllätyksenä, vaikka olin varta vasten lukenut Itkosen kirjan ennakkoon. Itkonen on oman perheensä kokemuksiin perustuvassa kirjassa etäännyttänyt vaimonsa hahmon taidokkaasti kirjan tyylilajin sanelemilla ehdoilla.
Ruusu odotti tarinassa nelikymppisenä perheen iltatähteä. Vaikka Ruusu oli jo kahden pojan äiti, hän oli huonosti varautunut siihen tunnemyrskyyn, johon uuden odotuksen päättyminen raskausajan komplikaatioihin hänet vei. Ratkaisukeskeinen järkeily, johon hän oli työssään ja elämässään tottunut, ei antanut vastausta ongelmaan, jonka hänen kohdussaan sykkivä uusi elämä aiheutti.
Pitääkö jatkaa raskautta, joka saattaa vaarantaa myös äidin hengen ja synnyttää vammainen lapsi, joka vaatii ehkä ympärivuorokautista hoitoa koko elämänsä ajan ja samalla mullistaa äidin, isän ja kahden muun lapsen elämän peruuttamattomalla tavalla?
Samaa äärimmäisen kipeä kysymys raastaa tietenkin myös Harjajärven näyttelemän isän, Lauri Laaksosen mieltä. Vaikka Laurilla oli taiteilijana poikkeuksellinen kyky kuvata ja käsitellä tunteita, ei hänellä ollut eväitä kohdata vaimonsa voimakkaita tunteita, jotka ilmenevät välillä jopa aggressiivisena vihamielisyytenä.
Luonto ei valmistele meitä miehiä odotusaikana raskaushormoneilla isyyteen. Laurin iltatähden odotukseen liittynyt onnen euforia vaihtui epävarmuudeksi ja peloksi. Hän tunsi itsenä ulkopuoliseksi. Hän halusi pitää vanhan mukavan elämänsä, mutta ei voinut päättää yksin eikä edes yhdessä vaimonsa kanssa kohti katastrofia etenevän raskauden keskeytyksestä.
Ruusun piti päättää yksin vaiheessa, jossa raskaus biologisena prosessina oli virittänyt hänen aivojensa tunteita säätelevät alueet suojelemaan ja vaalimaan hänen kohdussaan kantamaansa elämää kaikin keinoin.
Tähän päätökseen sisältyi näytelmän ensimmäisen jakson dramaturginen huipennus.
Itkosen romaani kostuu kahdesta kirjasta ja myös näytelmä oli temaattisesti kaksiosainen. Ensimmäinen osa käsitteli elämän haurautta ja toisen osa elämän voimaa. Epätoivosta siirryttiin toivoon.
Tarina toivosta oli edellisen tarinan toisinto. Tällä kertaa Ruusun yllätysraskaus päättyi onnellisesti. Hänen odottamansa kaksoset syntyivät komplikaatioiden jälkeen keskosina, mutta elinvoimaisina. Tästä kieli myös nerokkaasti kieltä käyttävän Itkosen omille reilun kilon painisille keskosilleen antamat hellittelynimet Pikku Tiikeri ja Pikku Karhu.
Myös tällä kierrokset käytiin läpi samat toivon ja epätoivon teemat, mutta käännetyssä järjestyksessä. Uusintakierrokselle lähdettiin Uuteen-Seelantiin ja Fidzin saarille suuntautuneen lomamatkan aikana.
Näytelmässä oli paljon hienoja sivuroolien tuomia nyansseja, joilla näytelmään tuotiin mukaan naisen näkökulmia tarinaan, mutta niitä ei ole syytä lähteä tässä tarkemmin selostamaan. Mari Turunen, Katriina Lilienkampf ja Matti Hakulinen tekivät näissä sivurooleissa niin hienoa työtä, että olin loppuaplodien aikana vilpittömästi hämmästynyt siitä, että näytelmässä todella oli mukana vain viisi näyttelijää.
Ihmeiden tekijä oli ilmaisuvoimaista teatteria tärkeästä aiheesta. Lapsensa keskenmenon tai raskausaikaisten komplikaatioiden takia lapsensa menettäneelle se voi olla myös järkyttävä kokemus. Toisaalta jaettu kokemus voi olla myös hyvin terapeuttista, lievittää tuskaa, joka ei koskaan kokonaan lopu.
Kohtaus, jossa raskauden keskeytyksen jälkeen kuolleen sikiön pieni ruumis tuotiin arkun tapaiseksi muotoillussa pahvirasiassa Ruusun ja Laurin nähtäväksi hyvästijättöä varten oli vaikuttava.
Itkonen pohtii kirjassaan suhdettaan jumalaan. Näytelmässä Ruusu haluaa rukoilla yhdessä sairaalapapin kanssa. Yhteinen Isä meidän -rukous keskeytyi kuitenkin Roosan kännykän pirahdukseen ja Rosan piti kiiruhtaa toisaalle.
Itkosen kirjassa epäilijän osa on vaikea. Kannastaan varmat ateistit ja uskossaan vahvat pääsevät vähemmällä.
Me emme nuorena pelkää kuolemaa, vaan epävarmuutta ja muutosta. Lapsettomien miesten ja naisten osuus väestöstä kasvaa vauhdilla. Kyselytutkimuksissa yleisin lapsettomuuden syy on se, ettei sopivaa kumppania ole löytynyt. Toiseksi yleisin syy on se, että lapsen hankkiminen pakottaisi muuttamaan nykyistä elämäntapaa.
Ihmettä kaikki
Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 17.10.2024.
Perustuu Juha Itkosen romaaniin Ihmettä kaikki
Dramatisointi ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen
Dramatisoinnin konsultointi Juha Itkonen
Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin
Rooleissa Ilona Pukkila, Toni Harjajärvi, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf, Matti Hakulinen
Lasten äänet Sampsa Voitto Maasola, Eino Aarne Mäkinen
Tampereen Teatterin Peltienkelit oli harvinaista herkkua. Esitys oli katuteatteria ja Arttu Soilumo oli työryhmineen ottanut sooloesityksensä gueer-näyttämöksi Tampereen keskustan kadut Eteläpuistosta aina Itsenäisyydenkadulle, jossa sijaitsee sateenkaariyökerho Mixei.
Peltienkelit oli matka, jonka aikana me ihan konkreettisesti kävelimme monta kertaa risteykseen, jossa taide ja tiede kohtasivat. Soilumo on pyrkinyt tarinoiden kautta kuvamaan sitä psykofyysistä todellisuutta, jossa sateenkaari-ihmiset ovat eri vuosikymmenillä eläneet Tampereella viime vuosisadalla ja nyt. Käsikirjoitusta kirjoittaessaan Soilumon tärkeimpänä lähteenä on ollut tutkija Tuula Juvosen tieteellinen työ.
Miltä sitten Tampere näytti gueer-näkökulmasta tämän kolmen kilometri patikoinnin aikana? Ilmapiiri sateenkaari-ihmisiä kohtanaan on ollut Suomen Manchesterissa poikkeuksellisen suvaitsevainen, kun muistetaan, että homoseksuaaliset teot oli rikoslaissa kriminalisoitu aina vuoteen 1971 saakka ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981.
Ainakin minulle esitys teki näkyväksi syitä tälle poikkeuksellisen suvaitsevalle ilmapiirille sen jälkeen, kun olimme Soilumon sanoin lähteneet ”ihan homona” liikkeelle. Tärkein syy on ollut epäilemättä se, että brittien puuvillaimperiumi teki Tampereesta jo ennen sotia nuorten naisten kaupungin. Tämän ulottuvuuden Soilumo avasi tarinassa, jossa 15-vuotias Finlaysonin pumpulityttö sai ensisuudelman otsalleen vähän vanhemmalta tytöltä ja lupasi kostaa sen samalla mitalla.
Tampere on ollut naisten kaupunki ja sen hengen on luonut naisten kyky empatiaan ja suvaitsevaisuuteen. Olen varman, että tämä suvaitsevaisuus on myös kaupungin nykyisen kukoistuksen perusta. Kyselytutkimuksissa Tampere on suomalaisten mielestä ylivoimaisesti suosituin paikkakunta olla ja elää.
Tampere oli Suomen sisällissodan tragedian päänäyttämö, jossa vuonna 1918 ruumiit peittivät kadut taistelujen ja summittaisten teloitusten jäljiltä. Pitkän marssimme toinen etappi oli Vapaudenpatsas Hämeenpuistossa. Klassista pylvässoturia esittävä patsas ojentaa miekkaansa kohti työväentaloa, joka oli paitsi punikkien pesä, myös sateenkaari-ihmisten ensimmäinen julkinen kohtauspaikka. Tuota ylimmässä kerroksessa toiminutta tanssiravintolaa kutsutiin tuttavallisesti Hinttivintiksi.
Meidän pitkän marssimme teemaan tämän heteronormatiivisen pylväspyhimyksen yhdisti myös sen veistäjä Viktor Jansson. Jansson oli Suomen ehkä ulkomailla tunnetuimman taitelijan Tove Janssonin isä. Tove eli suuren osa elämästään parisuhteessa taidegraafikko Tuulikki Pietilän kanssa. Nuorena hänellä oli myös läheinen suhde Tampereen Teatterikesän pitkäaikaisen taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kanssa.
Vain huonokätisen kivenheiton päässä patsaasta oli seuraava etappi, Hämeenpuiston osoite, jossa toimi aikoinaan lesbojen suosima ravintola Nice Place. Tämän maineikkaan baarin muistoksi esityksen äänisuunnittelijan, Paavo Leppäkosken vetämien kärryjen kovaäänisistä alkoi soida Liisa Akimofin biisi Lesbohuora.
Sateenkaari ihmisillä on ollut useita muitakin tunnettuja kokoontumispaikkoja Hinttivintin jälkeen. Soilumo esitteli niistä meille Tiiliholvin, Ylioppilastalon ja tietenkin Tillikan, jonka perähuoneessa perustettiin vuonna 1973 sateenkaariväen etuja ajava yhdistys Vagabondi ry. Nykyisin Sinuiksi ry. nimellä toimiva yhdistys perustettiin siten vuotta aikaisemmin kuin valtakunnallien kattojärjestö Seta ry.
Tampereen Teatterin historian ensimmäinen katuteatteriesitys lähti liikkeelle Eteläpuistosta, joka oli homomiesten suosima kohtauspaikka. Nimensä esitys on saanut puiston vihreäksi maalatuista ulkokäymälöistä, joita kutsuttiin peltienkeleiksi. Käymälät ja alueen kasvillisuus, pusikot tarjosivat näkösuojaa seksuaalisen kanssakäymisen akteille.
Kokoontuminen oli Wäinö Aaltosen veistämän Tukinkantajat ja Ostoksilta paluu -reliefien luona.
Jo ennen liikkeelle lähtöä vuonna 2021 Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Soilumo osoittautui poikkeuksellisen karismaattiseksi ja valovoimaiseksi näyttelijäksi. Ainakin minut hän sai matkan varrella äänenpainoillaan, eleillään ja sanattomalla huumorillaan hykertelemään monta kertaa. Osaamisen koko repertuaari lävähti auki ensimmäisen kerran, kun Soilumo näytteli Tampereen Teatterin edessä ja Tillikassa Eino Salmelaista.
Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen johtaja oli Soilumon sanoin umpihomo, oikea hinuri. Molemmat sanat kuvaavat miehen vahvaa homoseksuaalista identiteettiä. Soilumon tulkinta Salmelaisesta oli humoristinen ja epäilemättä myös itseironinen.
Toiseuden toiseen puoleen, yksinäisyyden teemaan tartuttiin Hämeensillalla, tuolla ”Kolmen kovan kullin kujalla”. Meitä kehotettiin ajattelemaan, miltä Salmelaisesta on tuntunut, kun hän on istunut yksin takapuoli huurteessa, kylmällä penkillä kosken rannalla ja odottanut ja toivonut kohtaavansa jonkun toisen homon.
Transseksuaaliset ihmiset muodostavat LGTBQ+ -ihmisten joukossa ryhmän, jonka syrjintä on lainsäädännössä jatkunut Suomessa aina meidän päiviimme asti. Laki juridisen sukupuolen korjaamisesta ihmisen itse kokemaa identiteettiä vastaavaksi vahvistetiin vasta viime vuonna.
Transseksuaalisuudesta kertomisen Soiluma aloitti tarinalla pispalalaisesta transnaisesta, jota poliisi epäili prostituutiosta. Kertojana oli Soiluman näyttelemä naiskonstaapeli, joka oli määrätty tekemään epäillylle ruumiintarkistus. Kohtausta varten olimme marssineen osoitteeseen Ojakatu 1, sen talon edustalle, jossa Eeva-Liisa Manner asui kuolemaansa saakka.
Seuraava tarina kertoi transnaisesta, Tanjasta, joka tuli ulos kaapista vasta 58-vuotiaana. Soiluman esitystä varten haastattelema Tanja von Knorringin oli sitä ennen luonut merkittävän uran, perustanut perheen ja tullut isäksi.
Tämä tarina kerrottiin matkalla Tampereen tuomiokirkolle. Kirkossa Soiluma kertoi tarinoita katastrofista, joka kohtasi sateenkaariyhteisöä 80-luvulla. Homoyhteisöissä alkoi levitä kaikkialla maailmassa tappava sairaus, jonka aiheuttajaa ei aluksi tiedetty. Homouden tuomitsijat puhuivat jumalan rangaistuksesta ja homorutosta.
Myös suomessa ihmisiä kuoli HIV-viruksen aiheuttamaan immuunikatotautiin. Soiluoman lähteistään saama kuva näistä AIDS-kuolemista oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi United Colors of Bennetonin ikonisessa mainoskuvassa, joka on iskostunut meidän tuon ajan eläneiden tajuntaan.
AIDS:iin kuolleiden homojen muistoksi me sytytimme kirkon portaille kynttilälyhdyn. Tai niin oli tarkoitus. Kovan tuulen takia kynttilä ei ottanut tulta, mutta ele oli silti koskettava.
Kirkossa meidän piti kohdata jälleen myös uusi, sateenkaarikansaan kuulunut merkittävä taiteilija. Tuomiokirkon alttaritaulun Ylösnousemus on maalannut Magnus Enckell, kaappihomo, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei jäänyt hänen elämäntapansa ja maalausten perusteella epäselvyyttä. Enckell asui yhdessä italialaisen miesmallin kanssa ja hän maalasi suuren määrän alastontutkielmia miehistä.
Pitkä vaellus päättyi lopulta kolmen kilometrin ja kahden ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen sateenkaarikansan omaan yökerhoon Itsenäisyydenkadulle. Mixein estradilla Soilumo esitti meille huikean drag queen show’n, joka sai joka iikan meistä hihkumaan ja nauramaan hullun lailla. Viimeistään tämä show vakuutti Soilumon aivan poikkeuksellisista kyvyistä näyttelijänä. Varmasti yksi vaikuttavimmista tunteista, joita teatteri voi herättää on ilo.
Homojen vaino on ollut hyvin vahingollista myös yhteisöille ja yhteiskunnille, joissa sateenkaari-ihmiset ovat eläneet. Vahingollisuudessaan se vertautuu juutalaisten kokemaan vainoon. Lahjakkaita ihmisiä on työnnetty yhteiskunnan marginaaliin. Syrjintä on eettisesti väärin ja se on samalla johtanut vuosisatojen kuluessa valtavaa inhimillisten voimavarojen haaskausta.
Soilumon katuteatteri näytti meille sen, että monet nimekkäät taiteilijat ovat olleet sateenkaari-ihmisiä. Eikä tämä päde vain taiteeseen, vaan myös tieteen historiasta löytyy merkkihenkilöitä Leonardo da Vincistä Alan Turingiin. Viimeksi mainittu kehitti tietokoneiden matemaattiset perusteet.
Soilumo on itse käsikirjoittanut sooloesityksensä. Hän on tehnyt sitä tutkijan otteella. Nähnyt paljon vaivaa tamperelaisten sateenkaari-ihmisten historian selvittämiseksi. Esityksessä hän toi esiin myös oman homoutensa. Se on osa hänen persoonallisuuttaan eikä asiaa tietenkään ollut mitään syytä piilotella jo esityksen aiheen takia.
Soilumo edustaa uutta teatterintekijöiden suupolvea. Raikas, vaikuttava ja myös hyvin informatiivinen esitys kertoi hyvää myös Nätyn koulutuksesta.
Tänä syksynä KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä ja Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa näyttivät ainakin minulle, että uuden sukupolven tekijöillä on kykyä käsitellä uudesta ja raikkaasta näkökulmasta sellaisia vaikeita aiheita kuin mielenterveyden ongelmat ja maahanmuutto.
Peltienkelit on tietenkin myös uusi sulka Tampereen Teatterin johdon hattuun. Teatterin johto ei laittanut teatterin suuren näyttämön remontin ajaksi henkilökuntaa kilometritehtaalle, vaan ensemble on toteuttanut rohkeita, jopa riskialttiita ideoita teatterin seinien ulkopuolella. Yhdessä kaupunginorkesterin kanssa toteutettu Taru sormusten herrasta on osoittautunut valtavaksi yleisömenestykseksi.
Myös Peltienkeleiden kaikki liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Sitä toki selittää osin se, että tälle Tampereen ehdottomasti suurimmalle näyttämölle mahtuu kerralla vain 25 katsojaa.
Teatterin on pitänyt ottaa huomion muun muassa liikenneturvallisuus. Toinen syy on tietysti se, että osa esityksestä, tuo Soilumon upea drag queen show esitettiin Tampereen pienimmällä näyttämöllä. Mixein kellarissa sijaitseva tanssilattia on postimerkin kokoinen ja kun sinne oli asetettu 25 tuolia, tila oli täpötäynnä.
Varovaisuudesta kertoi se, että esitykselle on laitettu 16 vuoden ikäraja. Olin aistivinani siinä kaikuja vuonna 1999 kumotusta kehotuskiellosta. Itse esityksessä ei ollut mitään sellaista, jota yläkoulua käyvät murkkuikäiset eivät voisi nähdä, kuulla ja kokea.
Tampereen Teatteri on totuttu pitämään ohjelmaprofiililtaan kaupungin kahdesta suuresta ammattiteatterista konservatiivisempana. Olen nähnyt viime aikoina niin vähän Tampereen Työväen Teatterin näytelmiä, ettei minulla ole otsaa väittää, että osat olisivat Otso Kauton potkujen jälkeen tässä suhteessa vaihtuneet. Aika näyttää.
Peltienkelit
Tampereen Teatterin kantaesitys kaupungin kaduilla ja Mixei ravintolassa 8.10. 2024
Käsikirjoitus ja ohjaus Arttu Soilumo
Esiintyjä ja kaupunkikierroksen vetäjä Arttu Soilumo
Äänisuunnittelu Paavo Leppäkoski
Ääniteknikko, Dj Paavo Leppäkoski ja Niko Hukka
Pukusuunnittelu Silja Kaarne
Ääninäyttelijät Annuska Hannula, Eeva Hakulinen ja Paavo Leppäkoski
Käsikirjoituksen ja ohjauksen sparraus Antti Mikkola
Käsikirjoituksessa käytettyjä lähteitä
Tuula Juvonen: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. 2002. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen. 2014. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.
Tanja von Knorringin haastattelu. 2024.
Sateenkaarihistoriaa tallentavan Työväenmuseo Werstaan arkistot, esim.
Setahuuto-jäsenjulkaisun Numero 1/-95 ja 96-lehden numero 5/-72
Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen
Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.
Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.
Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.
Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.
Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.
Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.
Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.
Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?
Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.
Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.
Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.
Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.
Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.
Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).
Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.
Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?
Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.
En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.
Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.
Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.
Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.
Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!
Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.
Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.
Vaimoni, Casanova
Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min
Käsikirjoitus Leea Klemola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus Miko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Opa Pyysing
Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala
Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen
Tampere-talon Taru sormusten herrasta on produktio, jossa Tuomas Kantelisen täysikokoiselle sinfoniaorkesterille säveltämä musiikki ja Sami Keski-VähälänJ. R. R. Tolkienin kirjan pohjalta kirjoittama draama täydentävät toisiaan. Oopperan kontekstissa teos olisi läpisävellettyä draamaa. Nyt aariat on korvattu repliikeillä ja kuoro-osuudet hienolla sirkustaiteella.
Teos on niin harvinainen ja hieno, ettei kukaan teatteria vakavasti harrastava jätä sitä mistään syystä väliin. Tampere-talon johtajan Pauliina Ahokkaan mukaan tällaista hanketta ei Suomessa ole toteutettu sitten Jean Sibeliuksen päivien.
Minulta ajantaju katosi esityksen aikana. Se on minulle aina ollut pettämätön merkki esityksen korkeasta laadusta. Tarinan käänteitä korostava musiikki, esityksen upea visualisointi ja tietenkin itse tarina veivät mennessään. Vaikka Tampere-talon salin mittakaava kutisti näyttelijät näyttämöllä pikkusormen mittaisiksi, se ei kahlinnut vaan vapautti katsojan oman mielikuvituksen valloilleen.
Olen varma, että juuri näin myös Tolkien toivoi hänen tarinoidensa vaikuttavan. Haltioituminen ei laske minuutteja tai tunteja. Keski-Vähälän, Kantelisen ja ohjaaja Mikko Kannisen kellottama 4 tuntia ja 15 minuuttia on urheilutermein jonkinlainen ihanneaika. Se on kompromissi taiteellisten pyrkimysten ja realiteettien välillä, mutta erittäin taidokkaasti toteutettu kompromissi.
Tekijöiden mukaan Tolkienin perikunta on ollut vaativa, mutta myös erittäin kannustava yhteistyökumppani.
Tavallaan esityksen tonaalinen, tai pitäisikö sano polytonaalinen ja visuaalinen loisto ovat vastakohta Tolkienin tarinoiden temaattiselle kontekstille. Tarinat haltijoista, peikoista, kääpiöistä, metsänhengistä, ritareista ja hyvän ja pahan välisestä taistelusta ovat syntyneet jo kauan ennen luku- ja kirjoitustaidon kehittymistä. Näitä tarinoita ei kerrottu parrasvaloissa, vaan leirinuotion tai takkatulen kajossa.
Tolkienin kiinnostus Kalevalaa ja suomen kieltä kohtaan on hyvin ymmärrettävissä tätä taustaa vasten. Hän tiesi, että ennen kirjoitustaidon yleistymistä suullisena perimätietona kulkenut tarinaperinne oli Karjalassa säilynyt aina 1800-luvulle asti. Tolkienilta se anglosaksien suuri tarina jäi osittain tavoittamatta ja sen tavoittelusta tavallaan kertova Silmarillion ilmestyi postuumisti pojan Christopher Tolkien kokoamana kirjailijan kuoleman jälkeen.
Tolkienin kieli on niin rikasta ja ilmaisuvoimaista, että hänen kirjansa vie siihen tarttuvan mennessään. Nämä tarinat ovat ikiaikaisten satujen tavoin pelottavia aina julmuuteen asti. Muistan yhä ensimmäisen yritykseni lukea Tarua sormusten herrasta. Se vaellus päättyi pian aloituksen jälkeen vainajien kansoittamalle suolle. Mielikuva tuosta tarinan kuvaamasta entisestä taistelukentästä on niin voimakas, että myös Peter Jacksonin elokuvaa oli hieman vaikea katsoa.
Näyttelijöiden haastattelut kertovat, että Tolkienin tarinaan tutustuessaan ja omaa rooliaan työstäessään he ovat kokeneet samanlaisia tunteita. Tarinassa on jotain pelottavaa ja samalla hyvin haastavaa. Jollakin tavalla se koskettelee meidän tajuntamme syviä kerroksia. Käsiohjelmassa Eija Mäkinen on kiteyttänyt Frodoa näyttelevän Ella Mettäsen ajatukset tarinasta ja omasta roolistaan haastattelun otsikoksi: ”Yksikään ei ole immuuni Sormukselle”.
Tolkienin kielen dramatisointi on varmaan muistuttanut varjojen ratsastusta mustilla villihevosilla. Keski-Vähälä on joka tapauksessa valinnut sitaattinsa taiten. Minulle kolahti Sarumanin (Tommi Raitolehto) suuhun laitettu repliikki: ”Meidän vanhojen velhojen pelot muuttuvat mielissämme totuuksiksi”. En ole varma, muistanko repliikkiä sanatarkasti, mutta se oli minulle avain tarinan tulkitsemiseen.
Monimieliseksi tulkinnan teki se, että Saruman on tarinassa Rautapihan hallitsija, teknologian haltija, joka liittoutuu pahan voimien kanssa.
Tolkienin tarinat ovat osa meidän elävää kulttuuria ja tietoisuuttamme. Ukrainalaiset nimittelevät venäläisiä hyökkääjiä örkeiksi. Tolkienin aikalaiset ja myös myöhemmät polvet ovat selittäneen fantasiakirjan tapahtumia Tolkien omilla traumaattisilla sotakokemuksilla ensimmäisessä maailmasodassa. Tolkien torjui kiivaasti tällaiset rinnastukset ja tulkinnat.
Pintapuolisesti tarkasteltuna Taru sormusten herrasta on klassinen vaellustarina. Sankarin tai sankareiden pitää kulkea pisteestä a pisteeseen b vaaroja uhmaten ja suorittaa vaativa uroteko, jota maailma pelastuisi. Kaava on meille tuttu elokuvista ja sama draaman kaari kukoistaa pelien maailmassa. Jacksonin elokuvatrilogian jättisuosiota ei tarvitse ihmetellä.
Tampere-talon vaellustarinassa korostuivat ystävyys ja yhteistyö. Vahva yhteisöllisyys on voima, joka selättää vastukset silloinkin, kun vastassa on hirmuvaltaan pyrkivä sokea vallanhimo. (Tolkien ojennuksesta viisastuneena en nyt tässä kirjoita riviäkään Putinista ja hänen hengenheimolaisistaan täällä Impivaarassa).
Tampereella uskalletaan ajatella suuria ajatuksia ja toteuttaa mahdottomilta tuntuvia ideoita. Tämä konsepti on tehnyt ”Mansesta” kyselytutkimuksissa Suomen suosituimman kaupungin, jossa sekä talous että kulttuuri ovat kukoistaneet.
Aamulehden mukaan perjantaina maailmankantaesityksen. Ehkä näin. Tolkienin perikunta toki vahtii kirjailijan teosten käyttöä haukankatseella. Idea sinfoniaorkesterille sävelletyn ja läpisoitetun puhedraaman tekemisestä maailmakuulusta fantasiakirjallisuuden klassikosta muuttui produktioksi vuonna 2019, kun Tampereen Teatterin peruskorjauksen ajankohta varmistui.
Mahdottomasta on tullut mahdollista yhteistyöllä. Produktiossa Tampere-talo ja Tampereen Teatteri ovat toimineet tuottajina. Henkilöresursseja ja tarvittavaa erityisosaamista produktioon on saatu Sorin Sirkuksesta ja vuonna 2020 perutetulta Teatteri NEO:sta. Sorin Sirkuksen tekijöiden sirkustaide ja hurjat stuntit olivat minulle se mauste, joka teki kokonaisuudesta mestariteoksen. NEO:n Marko Uotila ja Joni Maukonen korostivat roolitöillään ja läsnäolollaan tarinan ytimessä olevaa yhteisöllisyyttä.
Klonkkua näytelleen Risto Korhosen akrobatiaa muistuttava huima kiipeily lavasteissa oli myös silkkaa sirkusta. Korhonen loihti Klonkun addiktion uhrin rooliin myös yllättävän elementin – huumorin.
Taru sormusten herrasta on toteutettu mallilla, jolla on varmasti käyttöä myös jatkossa. Tulevan taloudellisen niukkuuden aikaa on vielä vaikea täydellisesti hahmottaa, mutta painajaiselta se näyttää. Vapaat ryhmät ja pienet maakuntateatterit taistelevat lähivuosina olemassaolostaan.
Meillä katsojilla on ainakin vielä mahdollisuus äänestää teatteritaiteen puolesta euroilla. Tampere-talolle ja Tampereen Teatterille Taru sormusten herrasta merkitsee suuren taloudellisen riskin ottamista. Ison salin 1800 paikka pitäisi myydä täyteen yhä uudestaan. Omalta lähipiiriltäni, jos sosiaalisen median ystävien ja tuttavien joukkoa sellaiseksi voi luonnehtia, saamani palaute on kutenkin ollut rohkaisevaa. Taru sormusten herrasta on se esitys, joka täytyy nähdä.
Taru Sormusten herrasta
Tampereen Filharmonian, Tampereen Teatterin, Sorin Sirkuksen ja Teatteri NEO:n kantaesitys Tampere-talossa 23.8.2024.
Taiteellinen työryhmä
Alkuperäisteos J. R. R. Tolkien Suomennos ja näytelmän hahmojen nimet Kersti Juva Sovitus Sami Keski-Vähälä Ohjaus Mikko Kanninen
Sävellys Tuomas Kantelinen Musiikin toteutus Tampere Filharmonia Kapellimestari Jonas Rannila
Lavastus Marjatta Kuivasto Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström Valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Sirkuskoreografi Taina Kopra Stuntkoordinaattori Jouni Kivimäki Apulaisohjaaja Jaakko Lenni-Taattola Tuottajat Mari Posti, Aili Viitanen, Suvi Leinonen
Rooleissa
Frodo Ella Mettänen Aragorn Antti Reini Gandalf Ville Majamaa Klonkku, portinvartija Risto Korhonen Saruman, Boromir Tommi Raitolehto Legolas Lasse Viitamäki Sam Antti Tiensuu Pippin Annuska Hannula Merri Elisa Piispanen Bilbo Reppuli, Shagrat Eeva Hakulinen Faramir, Voivalvatti, Haldir Ville Mikkonen Arwen, Gorbag Henna Tanskanen Elrond, Denethor, Kärmekieli Arttu Ratinen Galadriel, Sauronin suu Arttu Soilumo Gimli Elina Rintala Puuparta (ääni) Esko Roine Örkkejä, enttejä, haltioita, nazgûleita, juhlavieraita (Sorin Sirkus) Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Saana Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio
Kuunnelma Eerika Rantasen tähänastinen elämä on mykistävä esimerkki luovan yhteisön kyvyistä ja voimasta. Kuunnelmana Juha Jokelan, Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion yhdessä kirjoittama näytelmä on hämmentävä ja syvällinen sukellus ihmisyyteen. Helan, Katajan ja Soivion äänirooleina tekemistä tulkinnoista kasvaa kuunnelmassa suomalaisen naisen kasvutarina, joka hakee radioteatterin historiassa vertaistaan.
Ei siis ihme, että kuunnelman Ylelle ohjannut Jokela halusi nähdä ja näyttää nämä Eerika Rantasen tähänastisen elämän taustalla olevat kolme naista myös näyttämöllä. Teatterin näyttämölle sovitettu versio kuunnelmasta kantaesitettiin Jyväskylän kaupunginteatterissa ja Tampereen Teatterissa se sai ensi-iltansa torstaina.
Jokaisella meistä on kokemusta siitä, miten se vaikuttava tarina ja kirjana ainutlaatuinen lukukokemus muuttuu joksikin toiseksi, kun kirjan tarinasta tehdään elokuva, tai tarina sovitetaan näyttämölle. Omat mielikuvat tarinan henkilöistä saavat fyysisen hahmon. Jotakin oleellista jätetään kertomatta. Kuunnelman kohdalla sama efekti tuntuu toimivan vielä voimakkaammin. Kaikki on niin väärin.
Kuunnelman vahvuudet olivat kuitenkin myös näyttämölle sovitetussa versiossa tallella. Teksti perustuu sen neljän kirjoittajan omiin elämänvaiheisiin ja muistoihin näihin elämän käännepisteisiin liittyvistä autenttisista tunnekokemuksista. Ero nyt kirjallisuudessa suosittuun autofiktioon on kuitenkin oleellinen. Teksti on käynyt prosessin aikana läpi eräänlaisen kokemusasiantuntijoiden vertaisarvioinnin. Teoksen psykologiset ja sosiologiset havainnot ovat niin tarkkoja, että tätä tekstiä voisi kuvata myös kaunokirjalliseen muotoon kirjoitetuksi psykologiseksi tai sosiologiseksi tutkimukseksi 70-luvulla syntyneiden naisten elämästä.
Kollektiivisesti syntynyt fiktiivinen kertomus Eerika Rantasen tähänastisesta elämästä on suurten ikäluokkien lasten tarina. Taide on avain itsensä ymmärtämiseen ja kykyyn ymmärtää muita.
Kuvaus siitä, miten Eerika Rantanen aloittaa 17-vuotiaana, äitinsä patistelemana opiskelun mielenterveyshoitajaksi perustuu jonkun kirjoittajatiimin jäsenen autenttisiin kokemuksiin. Samalla tämä tarinan osa on varmasti myös yksi avain monipolvisen tarinan ymmärtämiseen.
Jokelan innoittajana on ollut amerikkalainen kirjailija Lucia Berlin, jonka kirjallista tuotantoa joku Wikipedian kirjoittajista kuvaa yhdeksi Amerikan tarkimmin varjelluista salaisuuksista. Käsiohjelmassa Jokela kertoo, että häntä on kiehtonut Berlinin tapa käyttää omaa elämää materiaalina. Sitten hän vetää maton alta tämän kirjoittajan oletuksilta.
”Berlinin mottona oli, että tärkeintä on hyvä tarina – ei siis se, onko se totta.”
Jokelan aikaisemmat näytelmän ja ohjaukset ovat kaikki erittäin tarkkanäköisiä ja analyyttisiä kuvauksia yhteiskunnallisista ja sosiaalisista ilmiöistä aina Fundamentalistista lähtien. Eikä Eerikan Rantasen tähänastinen elämä ole poikkeus tästä kunnianhimoisesta ja upeasta taiteellisesta linjasta.
Jokaisen elämään sisältyy outoja tilanteita ja kohtaamisia. Ja ehkä kaikkein oudoimpia tarinoita syntyy silloin, kun me yritämme kuvata sitä, mitä arki on. Jos osaan tulkita Jokelaa oikein, juuri tätä työryhmän jäsenet pyrkivät kuvaamaan. ”Alan iltavuoron xx-yksikössä. Tulen pukuhuoneeseen, vaihdan työvaatteet…” Kun tällaisia tarinoita kertoo neljä ihmistä ja tarinoissa ovat mukana heidän sukulaisensa ystävänsä ja työtoverinsa, materiaalia syntyy valtavasti – tulvien, kuten Jokela käsiohjelmassa asian ilmaisee.
Kuunnelman alussa kuulijalle tehdään selväksi, että nämä preesensmuotoon kirjoitetut tarinat ovat keski-ikään ehtineen Eerikan muistoja. Näyttämöllä tätä korosti näyttelijöiden ikä. Tarinan Eerikan nuoruus on siellä jossakin parin vuosikymmen takana. Tarinnan arkisuutta vielä korostettiin Auli Turtiaisen suunnittelemissa puvuilla. Tarpeellinen kontrasti tälle arkisuudella taas luotiin Mila Laineen upeilla sellotulkinnoilla.
Teatterin tekijänä Jokela uskoo ja luottaa vuorovaikutukseen. Produktion toteuttaneen työryhmän jäsenten välisten vuorovaikutussuhteiden ketju ja voima näkyi esityksessä. Katsoja saattoi sen sijaan kokea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Tämä on esitys, jolla on neljä ohjaajaa.
Tunne saattoi tietysti johtua siitä, että ainutlaatuisen hieno kuunnelmaversio vaikutti jossain takaraivossa. Niille, jotka eivät tätä kuunnelmaa ole kuulleet, tunne läsnäolosta on ensi-illassa ehkä ollut toinen. Tästä toisesta tavasta kokea näytelmä kertoo jotakin Nina Lehtisen haltioitunut kritiikki Aamulehdessä.
Näyttämöversio perustuu samaan materiaaliin kuin kuunnelman ensimmäinen 12-osainen tuotantokausi. Tarinassa käydään läpi Eerikan tähänastinen elämä 15-vuotiaasta teinistä parikymppiseksi nuoreksi aikuiseksi. Tuohon aikahaarukkaan sisältyvät lapsen itsenäistymisprosessin tärkeimmät vaiheet, havainnot omasta erillisyydestä, irtautumien omista vanhemmista, seksuaalisuuden herääminen, ensirakkaus ja ymmärrys kuoleman lopullisuudesta. Työssään Eerika joutuu kohtamaan myös miesten aggressiivisuudesta koituvan väkivallan uhan ja varautumisen, jota Anja Kauranen on sattuvasti kuvannut pelon maantieteeksi.
Äiti patistaa peruskoulun jälkeen välivuoden pitänyttä Eerikaa opiskelemaan. Harjoittelupaikka löytyy vanhainkodista ja yllättävä kotiinpaluu avaa Eerikan silmät sille, että myös äidillä on oma elämänsä. Alkoholisoituneesta isästään hän tekee irtioton jo tätä ennen todella dramaattisessa kohtauksessa. Eron jälkeen isän alkoholismi pahenee ja hänestä tulee yhteisössä yleinen naureskelun aihe.
Tarinan eri-ikäisten naisten kuvaukset heidän elämänpiiriinsä kuuluneista miehistä ovat kiinnostavia. Joku voisi jopa väittää, että nämä kuvaukset miehistä ja heidän käyttäytymisestään ovat syy syntyvyyden romahtamiseen Suomessa. Eerika isä on taiteilija, muusikko ja humalassa väkivaltainen juoppo. Eerikan ensimmäistä kertaa eroottiseen hehkuun sytyttänyt Mikko unohtaa kertoa ennen suhteen alkua, että hän on kihloissa ja kihlattu odottaa parikunnan ensimmäistä lasta. Mikko on täysi mulkku, kuten Eerikan työnjohtaja ja ystävä Sari hänet määrittelee.
Kuunnelman toinen jakso julkaistiin Yle Areenassa maaliskuun alussa. Tässä on varmaan lupa kertoa, että uusissa jaksoissa Eerika on lapsi ja kuvaukset hänen suhteestaan isään ja äitiin syvenevät. Vaikka yleensä kehityskuvauksissa korostetaan tyttöjen ja heidän äitiensä välisten suhteiden merkitystä, tämän tarinan Eerika on lapsena ollut isän tyttö.
Kakkososassa käsitellään myös Eerikan elämää aikuisena. Tämän yli parikymppisen nuoren aikuisen elämään mahtuu myös myönteisiä kokemuksia miehistä. Yllättävää ei silti ole se, että tämä koettu rakkaus ei kanna. Liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei silti kannata tehdä. Elämä on arvoituksellista. Lumelääkkeet ja psykoanalyysi ovat siinä mielessä sukua toisilleen, että molemmilla saadaan usein hyvä vaste koettuihin oireisiin, joiden perimmäistä syytä ei tiedetä.
Eerika ja hänen ystävänsä etsivät tarinan jatko-osassa vastauksia elämän asettamiin kysymyksiin ja arvoituksiin taiteesta. Eerika ryhtyy aikuisena opiskelemaan kirjallisuutta. Eerikan lapsuudenystävä Sanni pyrkii kuvaamaan tunteitaan ja todellisuutta valokuvaamalla. Ehkä jatkossa selviää myös, miten Eerika ja hänen ystävänsä päätyvät näyttelijäntaiteen pariin.
Eerikan roolin näyttelee sekä kuunnelmassa että näyttämöllä Jokelan pitkäaikainen työtoveri Ria Kataja. Jokela on kirjoittanut ja ohjannut ja Kataja näytellyt keskeistä roolia esimerkiksi sellaisissa, tämän blogin kirjoittajaan syvästi vaikuttavissa näytelmissä kuin Esitystalous ja Dosentti. Jokelan käännös ja ohjaus Duncan Macmillanin näytelmästä Keuhkot ja Katajan huikea roolityö tuossa Kansallisteatterin näytelmässä on myös jättänyt pysyvän muistijäljen. Eikä vähiten siksi, että Macmillanin vuonna 2011 ensi-iltansa saaneen näytelmän pelottavat ennustukset toteutuvat parhaillaan silmiemme edessä.
Kataja on syntynyt 1975 ja Jokela vuonna 1970 Tampereella, missä muuallakaan. Kaisa Hela on syntynyt vuonna 1977 Jyväskylässä ja Eeva Soivio vuonna 1976 Seinäjoella. Näytelmän muusikko Mila Laine kuuluu ikänsä puolesta nuorempaan sukupolveen. Nämä vuosiluvut olivat kiinnostavia jo siksi, että omat tyttäreni ovat syntyneet 80-luvulla.
Vuonna 2004 kuollut yhdysvaltainen Lucia Berlin on kirjallisuuden Vincent van Gogh. Hän nousi kirjailijana maailmanmaineeseen vasta kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen, kun vuonna 2015 julkaistiin postuumisti valikoima hänen novellejaan. A Manual for Cleaning Women nousi New Yorkin bestseller-listalle. Suomennokset kokoelmasta julkaistiin kahdessa osassa, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia vuonna 2017 ja Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia vuonna 2018.
Eerika Rantasen tähänastinen elämä
Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 18.4.2024
Käsikirjoitus: Juha Jokinen, Kaisa Hela, Ria Kataja ja Eeva Soivio
Ohjaus: Juha Jokela
Lavastussunnittelu: Mikko Saastamoinen
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu: Antti Silvennoinen
Äänisuunnittelu: Juha Tuisku
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Minttu Minkkinen
Näyttämöllä: Ria Kataja, Kaisa Hela, Eeva Soivio ja Mila Laine sekä Jukka-Pekka Mikkonen (isän varjo)
Juha Siltasen näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö oli vaativaa puheteatteria. Merkitysten ja piilomerkitysten tulva vaati myös katsojalta ponnistelua. Tampereen Teatterin näyttelijät pärjäsivät hyvin tässä teatterin kuninkuuslajissa. Himmlerin Suomen vierailun syyt ovat yhä arvailujen varassa ja arvoitukselliseksi jäi myös tämä historian kauhukabinetin ihmishirviö. Pelkään pahoin, että itse vietin torstaina Frenckell-näyttämön katsomossa Tyrvännön suviyössä väärinymmärryksen juhlaa.
Valtakunnanjohtaja, SS-Reichsfürer Heinrich Himmler vieraili Suomessa kolme kertaa. Juha Siltasen näytelmä Vieras eli julmurin suviyö kertoo tuosta kolmannesta vierailusta ja päivistä, jotka SS:n ja Gestapon pelätty päällikkö vietti suomen armeijan lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden Petäyksen huvilalla Tyrvännössä.
Tampereen Teatterin kantaesitys ei ole varsinaisesti historiallinen näytelmä. Ensi-illassa se oli yritys ymmärtää pahuuden psykologiaa. Tavallaan Siltasen näytelmä sopii siihen jatkumoon, jossa sodan jälkeen syntyneet yrittävät kuvata tämän historian toistaiseksi suurimman kansanmurhan kauhuja ja syitä. Näihin kymmeniin viime vuosina julkaistuihin kirjoihin ja tarinoihin on sisään kirjoitettu sama kysymys.
Himmlerin kolmannen vierailun tarkoitusta ei tiedetä. Virallisen selityksen mukaan Himmler oli Suomessa lomalla. Hän tapasi vierailun aikana armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheimin, presidentti Risto Rytin ja pääministeri Jukka Rangellin. Suomen ylin johto piti visusti huolta siitä, ettei Himmlerin kanssa käydyistä keskusteluista jäänyt kirjallisia dokumentteja. Rangellin myöhempien suullisten lausuntojen mukaan Himmler otti keskusteluissa esiin juutalaiskysymyksen.
Niin kauan kuin totuutta ei tiedetä, lienee spekulointi luvallista. Näin Siltanen perustelee näytelmänsä monitasoista rakennetta käsiohjelman esipuheessa. Spekulaatiota on tietenkin myös Siltasen versio Himmlerin salkkuun liittyvästä tarinasta. Kuvasiko Valpon agentti laukun sisältämät asiakirjat ja mistä Himmlerin laukusta tarinan mukaan löytynyt Suomen juutalaisten nimilista oli peräisin?
Purkaessamme myyttejä ja yrittäessämme ymmärtää, me helposti luomme uusia myyttejä. Tämä on ollut Siltaselle näytelmää kirjoittaessaan ilmeinen ja tiedostettu ongelma. Hän ei ole voinut luottaa siihen, että me katsojat tunnemme historiaa ja tunnistamme kuka ja mikä Himmler oli miehiään.
Heti näytelmän alussa tarjoilija Saga (Elina Rintala) antoi meille yksityiskohtaisen kuvauksen Ukrainan joukkomurhista ja tuhoamisleirien kaasukammioiden kauhuista. Juutalaiskymyksen lopullisesta ratkaisusta päätettiin Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942, jonka jälkeen juutalaisten joukkotuhonta ampumalla, luotien shoah Ukrainassa muissa Saksan valtaamissa Itä-Euroopan maissa alkoi toden teolla. Ensimmäinen tuhoamisleiri Treblinka aloitti toimintansa heinäkuussa 1942.
Tavallinen suomalainen, ei edes Helsingin Seurahuoneen tarjoilija ja huippukokki ei voinut tietää mitään holokaustista elokuussa 1942. Suomen poliittisella johdolla oli varmasti jonkinlainen käsitys joukkomurhista, mutta ei varmasti tietoa niiden laajuudesta. Suomalaisten vapaaehtoisten Waffen-SS-pataljoona siirrettiin Ukrainaan joulukuussa 1941.
Itse asiassa holokausti oli Suomessa vaiettu asia myös sodan jälkeen aina siihen asti, kun televisio esitti amerikkalaisen draamasarjan Polttouhrit vuonna 1978.
Tarjoilijan hahmolla on epäilemättä historiallinen esikuvansa. Roolihahmolle annettu nimi Saga, josta näytelmän Himmler (Konsta Laakso) innostui kovin, on selkeästi Siltasen kommentti tähän myyttien ongelmaan. Eduskunnan nykyinen puhemies ja perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho on blogissaan kutsunut kulttuuripoliittisen keskiöön uudelleen noussutta keskustelua holokaustista ”holo-hölinäksi”.
Myyttien tasolla Siltasen näytelmän peilasi terävästi maailmaa, jossa äärioikeistosta on jälleen tullut merkittävä poliittinen tekijä ja uhka.
Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa, lienee edelleen vaikuttavin kuvaus pahuuden arkipäiväisyydestä. Siltanen ei ilmiselvästi edes pyrskinyt tähän. Toki metsään tehty sieniretki ja näytelmän Himmlerin linkolalainen intoilu luonnon ja luonnossa elävien eläinten puolesta antoi tarinalle ja sen keskeiselle hahmolle koomisia piirteitä. Miljoonien ihmisten murhaamisen organisoinut mies piti näytelmässä villieläinten metsästystä eettisesti ja moraalisesti ongelmallisena.
Myös näytelmän Felix Kerstenin (Jarkko Tiainen) esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Felix Kersten oli Suomen kansallisuuden saanut virolainen seikkailija, kansanparantaja ja puoskari, joka taidoillaan hankki Himmlerin hierojana eräänlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Himmlerin hovissa Kersten kantoi titteliä lääkintäneuvos, mutta hän ei ollut koulutukseltaan lääkäri.
Natseja palvelleen Kertenin maine on edelleen kyseenalainen. Sodan jälkeen hän leipoi itsestään juutalaisten pelastajana sankaria. Näytelmässä Siltanen on tehnyt hahmosta Tyrvännön hämäläisen Mikä-Mikä-Maan haltijakummin, joka saa sormia näpäyttämällä asiat tapahtumaan. Natsien kauhuhallintoon ja sen edustajiin liittyi myös farssimaisia piirteitä, joihin vain omaan näkemykseensä sokeasti luottavat idealistit voivat langeta. Tätä näkökulmaa Siltanen oli korostanut myös ohjauksessaan. Näyttämöllä oli kolme pariovea, joita avattiin ja suljettiin yhtä mittaa yllättävien sisääntulojen merkiksi kuin perinteisessä ovifarssissa ikään.
Myös näytelmän luutnantti Eino E. Suolahti (Antti Tiensuu) hahmo perustui historialliseen henkilöön. Näytelmässä Himmler viritti huvilalla tulkkina toimineelle Suolahden pojalle hunaja-ansan. Himmler komensi sotilaspalvelijansa Conrad Gerhardin (Arttu Soilumo) luomaan intiimin suhteen Suolahteen. Natsi-Saksassa homoseksuaalisuus oli aivan kirjaimellisesti kuolemansynti ja pitkässä saunakotauksessa näytelmän Suolahti ja Gerhard kävivät syvällisen keskustelun rakkauden reunaehdoista totalitaarisessa yhteiskunnassa.
Himmler alkoi kiristää Suolahtea. Tässä yhteydessä mainitaan myös suomalalaisten vapaaehtoisten SS-pataljoona. Itse näin saunakohtauksen allegoriana Himmlerin ja Kerstenin suhteesta. Millaista oli luonteeltaan tuo parantava hieronta, jolla Kersten hoiti Himmlerin vatsakramppeja. Mielikuvat viime vuosisadan psykiatriasta, jossa lääkärit hoitivat hysteriaksi kutsuttua luulosairautta hieromalla käsin ja myöhemmin tarkoitusta varten kehitetyillä laitteilla naispotilaiden vulvaa.
Nykyaikaan pohdintansa pahuuden anatomiasta Siltanen toi tarinan naisten kautta. Saga, Anni (Anna Pukkila) ja Aino (Annuska Hannula) antoivat kukin vuorolla ja kaikki yhdessä Himmlerin kuulla kunniansa. Näitä nuoria naisia ei fasismin lumovoima vietellyt. Monimielinen alaviite ”julmurin suviyö” viittaa Ainon ja Himmlerin pitkään öiseen kävelyretkeen järven rannalla.
Tutkimusten mukaan nuorten miesten ja nuorten naisten arvot jakautuvat yhä selkeämmin kahtia. Miesten ja naisten arvomaailmat eriytyvät toisistaan ja tämä on globaali ilmiö. Miehet ovat keksimäärin yhä konservatiivisempiä ja naiset keskimäärin yhä liberaalimpia ajattelussaan. Maailmankuvat eriytyvät.
Vieras eli julmuri suviyössä on muodollisesti perinteistä puheteatteria ja sitä merkityksillä ja arvoituksilla raskautettua puhetta oli valtavasti. Näyttelijöille tällainen teatteri on haaste. Näyttelijäntyön laadusta kertoi jotakin se, että jokaisesta vuorosanasta sai hyvin selvää. Karaktäärit tietenkin tahtoivat hukkua tämän sanatulvan alle. Vieras eli Julmurin suviyö oli oivaltamisen ei tunteen teatteria.
Ne tunteet oli ladattu Siltasen ja Juha Koskisen laatimaan näytelmän äänimaisemaan. Ohjaajana Siltanen pyrki ensemblensä kanssa myös tarmokkaasti särkemään näyttämön neljännen seinän. Kohtaukset laajenivat näyttämöltä Frenckell-näyttämön keskikäytävälle.
Jyrki Pylvään suunnittelema lavastus ja Mika Hiltusen salosuunnittelu istuivat hyvin näytelmän pelkistettyyn teatteriestetiikkaan. Mari Pajulan pukusuunnittelussa on pyritty autenttisuuteen. Arkistokuvien perusteella Himmler käytti Suomen vierailulla Wehrmachtin kenttäharmaata uniformua eikä SS:n tavallisesti käyttämää mustaa.
Me palvomme nykyisin mammonan ohella myös osaamista. Suomeen pitää jostain taikoa lisää huippuosaajia pelastamaan tämä maa konkurssilta. Schutzstaffel SS ja Gestapo olivat aikoinaan huipputehokkaita ja järkyttävä tuhovoimaisia organisaatioita. Sellaisten organisointi ei onnistut pelkällä maalaisjärjellä. Agronomipohjalta ponnistanut Himmler oli organisaattorina oman alansa huippuosaaja, kansanmurhien toteuttamisen erikoisasiantuntija.
Ajatus tästä on tietenkin vastenmielinen ja ikävä. Se tulee kuitenkin helposti mieleen, kun tietää, millaista valtaa suuret teknologiayhtiöt maailmassa käyttävät. Väitetään, että OpenAI:n ChatGPT on ”maailmankuvaltaan” liberaali nörtti. Sen tuotokset heijastelevat tekoälyä miljoonilla dokumenteilla opettaneen asiantuntijayhteisön maailmakuvaa ja asenteita. Lienee kuitenkin vain ajan kysymys, milloin saamme tuta sähköisen version Donald Trumpin, Vladimir Putinin tai Xi Jinpingin maailmasta ja maailmakuvasta.
Vieras eli Julmurin suviyö
Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.2. 2024
Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Siltanen
Lavastuksen suunnittelu Jyrki Pylväs
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Valosuunnittelu: Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu: Jouni Koskinen, Juha Siltanen
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Johanna Vänttinen
Rooleissa: Konsta Laakso, Annuska Hannula, Jarkko Tiainen, Antti Tiensuu, Topi Kohonen, Elina Rintala, Anna Pukkila, Matti Hakulinen, Arttu Soilumo
Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa kertoo niin kutsutun tositarinan. Tällaisia tarinoita toisen maailmansodan tapahtumista on kerrottu paitsi kirjoissa ja elokuvissa myös perhepiirissä. Nämä tarinat ovat muuttuneet yhä myyttisemmiksi sitä mukaan, kun aikalaiset, nämä tapahtumat kokeneet kertojat ovat, ja kohta myös me toisen polven sotaveteraanit, olemme muuttaneet tarinoinemme manan majoille.
Mikko Roihan älykäs ja oivaltava sovitus teki näyttämöllä Kinnusen tarinan myyttisen luonteen näkyväsi. Esitys oli kuin hidasrytmistä tanssia. Näyttämön viidestä naisesta koostunut yhteisö vuoroin avautui ja sulkeutui meiltä katsojilta. Roihan ohjaus tai pitäisikö sanoa koreografia oli lumoavaa seurattavaa. Esityksen esteettinen voima veti ihon kananlihalle. Vaikka esitys oli pitkä, väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia, aika sen äärellä tuntui kuluvan siivillä.
Kyllä, kyllä! Tätä varten taide on!
Näin meidän ihmisten mieli toimii, on toiminut jo ainakin viimeksi kuluneet 200000 vuotta. Meidän maailmankuvamme ja minuutemme koostuu tällaisista myyteiksi kasvaneista ”tositarinoista”. Toisen maailmasodan myytit ovat alkaneet elää meidän mielissämme omaa elämäänsä vähän samaan tapaan kuin Samuelin kirjan kuvaukset Israelin miesten ja filistealaisten välisestä sodasta elävät yhä tämän päivän ykkösuutisissa.
Tampereen Teatterin ensi-ilta oli myös koskettavaa ja tunteisiin käyvää puheteatteria. Roihan ohjaama teatteri on näyttelijöiden teatteria. Tästä edellinen vakuuttava näyttö oli Roihan viime vuonna KOM-teatterille ohjaama Nukkekoti. Näyttelijöiden tulkinnat heijastelivat sellaista sisäistä voimaa, jota tarinan naiset ovat tarvinneet selvitäkseen sodan äärimmäisissä oloissa.
Tässä näytelmässä katsojan ei tarvinnut pinnistellä kuulonsa kanssa saadakseen selvää vuorosanoista. Mikon oppivuodet Saksan maalla Berliinissä ovat kantaneet kaunista hedelmää.
Poikkeuksellisesta muodostaan huolimatta Roihan sovitus oli hyvin uskollinen kirjalle. Kohtausten aikajärjestys tässä vaellustarinassa noudatti kirjan rakennetta. Myös vuorosanojen kieli oli uskollinen kirjan tyylille. Todella taitavasti Roiha oli toteuttanut näyttämöllä myös kirjan takaumat, joissa tarinan naiset muistelivat kohtaamisiaan ja suhteitaan saksalaisten sotilaiden kanssa.
Kinnusen kirja herätti kysymyksiä. Minun makuuni Kinnusen kieli oli ajoittain luontokuvauksissaan vähän turhan koristeellista. Jäin pohtimaan erityisesti sitä, miten keski-ikäinen mies voi tunteiden ja ajatusten kuvaajana hypätä 70 vuotta sitten eläneiden naisten hameisiin ja sarkapöksyihin. Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä jutussa Kinnunen kertoo tarinan perustuvan aiheensa puolesta hänen lapsena Kuusamon kodissaan kuulemiinsa tarinoihin.
Roihan itse suunnittelema lavastus oli karu. Lähtökohtana on selvästi ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näyttelijöiden lisäksi näyttämöllä oli vain lähes näyttämön reunasta reunaan ulottuva valkoinen videoskriini ja raakalaudasta kokoon naulattuja suorakulmion muotoisia laatikoita. Samanlaisiin ruumislaatikoihin olen katsojana törmännyt esimerkiksi Sakari Kirjavaisen kaatuneiden evakuointikeskuksesta kertovassa elokuvassa Hiljaisuus.
Videoskriinille heijastettu video ei kuvannut pohjoisen luonnon häkellyttävää kauneutta, vaan vaellustarinalle oleellista liikettä.
Lavastus ja näytelmän painostava äänimaisema korostivat sitä pelon ilmapiiriä, jonka vallassa tarinan viisi naista vaelsivat jalan Narvikista Rovaniemelle pitkin miinoitettua ja tuhottua Käsivarrentietä.
Tarinan ihmisten tunteiden ääripäitä ovat toivo ja kuolemanpelko. Tarinan koskettavin hahmo oli näytelmässä ehkä vanha sairaanhoitaja Aili (Turun Kaupunginteatterin näyttelijä Ulla Koivuranta), joka ei tarinan viidestä naisesta selviä koskaan perille asti. Aili uskoo ja jaksaa toivoa, vaikka hän sekä tietää että tuntee luissaan, miten oma keho on muuttumassa vähitellen ensin vankilaksi ja sitten kidutuskammioksi.
Ailin tarina päättyy euforiseen kokemukseen. Kirjassa Kinnunen myös perustelee tätä ”taivaskokemusta” sillä, että Aili lääkitsee itseään saksalaisten sotaa varten kehittämällä pervitiinillä.
Suuret kertomukset ovat kuvauksia väkivallasta ja sen seurauksista. Kinnusen fiktiivinen tarina on liitetty toiseksi maailmansodaksi kutsuttuun inhimilliseen katastrofiin. Kinnusen mukaan sodasta ja sen seurauksista on paljon tutkittua tietoa, jonka varaan tarinoita voi rakentaa. Realismi syntyy tuhansista ja taas tuhansista yksityiskohdista ja tässä mielessä kirjan henkilöt on jätetty luonnosasteelle.
Teatterin taikaa on se, että tarinan moniäänisyys syntyy kuin itsestään läsnäolon kautta.
Väinö Linnan suomalaiset miehet hoitivat sotatraumojaan juomalla itsensä perinpohjaiseen humalaan ja menemällä sen jälkeen töihin. Varsinkaan Pohjois-Suomessa, joissa uskonnollisilla herätysliikkeillä oli 1940-luvun puolivälissä ja on yhä vahva asema, kumpikaan keino ei naisten kohdalla käynyt laatuun. Naisen paikka oli kotona, hellan ja jumalan sanan, sen nyrkkiin puristetun kouran välissä.
Hesarin haastattelussa Kinnunen arvelee, että miehet saattoivat perustella valintojaan armeijan hierarkkisella rakenteella. Mies teki pahojaan esimiehen käskystä. Naisten valintoja sanelivat samat patriarkaaliset normit. Nainen oli vielä vuoden 1945 Suomessa monella tapaa miehen omaisuutta. Paitsi alussa mainituista tarinoista tukea Kinnusen tarina saa vanhasta lainsäädännöstä.
Näytelmän merkillinen nimi juontaa juurensa vuoden 1932 irtolaislaista. Tarinan Irene (Tampereen Teatterin loistava Mari Turunen) määrätään irtolaislain mukaiseen valvontaan, koska hän ei kotiseudulle palattuaan suostu palaamaan miehensä luo, vaan viettää valvontakunnan mukaan kiertelevää elämää eikä kerro valvontapöytäkirjan mukaan katuvansa.
Kyseinen ”huoralaki” kumottiin lopullisesti vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1982.
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Sama toki pätee kaikkeen taiteeseen. Ei voi olla kirjailijaa, jos ei olisi kirjailijoita, tai kuvataidetta ilman kuvataiteilijoiden muodostamaa yhteisöä ja traditioita. Ei kertonut katuvansa on yhteistyöproduktio, jossa on mukana seitsemän teatteria. Näyttelijöitä on mukana kuudesta eri teatterista.
Vapaa Teatteri kantaesitti näytelmän Berliinissä Heifmathafen Neuköllnin Pier 9 -näyttämöllä heinäkuussa 2023. Suomen ensi-ilta oli syyskuussa Kouvolan Teatterissa. Sen jälkeen produktiota on esitetty syksyllä Turun Kaupunginteatterissa ja Lahden kaupunginteatterissa. Tampereen jälkeen kiertue jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan Teatterissa tammi-helmikuussa.
Ei kertonut katuvansa
Mikko Roihan johtaman ensemblen esitys Frenckell-näyttämöllä 18.1.2024.
Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha
Pukusuunnittelu: Taina Sivonen
Video- ja äänisuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat: Moe Mustafa
Henkilöt
Irene: Mari Turunen (Tampereen Teatteri)
Siiri: Liisa Peltonen (Hämeenlinnan Teatteri)
Veera: Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupungiteatteri)
Katri: Tiina Winter (Kouvolan Teatteri)
Aili: Ulla Koivuranta (Turun Kaupunginteatteri)
Norjalainen sotilas ja useita muita rooleja: Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri)
Tampereen Teatterin pikkujouluhupailun muoto yllätti. Last Christmas – Viimeinen joulu nojasi vankasti ikivanhaan karnevalistiseen perinteeseen. Siinä esitys erosi suomalaisten sketsiviritysten normaalista. Käsikirjottaja Ville Majamaan ja ohjaaja Sakari Hokkasen valinnat olivat selvästi määrätietietoisen harkinnan tulosta. Se tehtiin selväksi jo heti ensimmäisessä kohtauksessa.
Eräänlaisen tervetuliaispuheen pitänyt Ville Majamaa oli sekoittavinaan joulun ja pääsiäisen. Sen jälkeen uskonnolliset teemat toistuivat useissa sketseissä. Esiin nostetiin meidän suomalaisten kaksi ilmeistä pyhää, tekopyhyys ja pyhä yksinkertaisuus.
Yhdessä sketsissä kaksi bilehirmua poti aamusaunassa krapulaa ja morkkista. Tarinan yllättävässä käänteessä Elisa Piispanen ja Linda Wiklund vaihtoivat kylpytakit sermin takana jumalanpalvelukseen valmistautuvien pappien kasukoiksi. Pyhän Nikolauksen eli joulupukin reinkarnaatio syntipukki laitettiin sovittamaan perheen jäsenten laiskuudesta ja ahneudesta johtuvia syntejä ja siitä hyvästä tämän postmodernin joulupukin peräpäästä ajettiin lopulta ulos paholaista joulukuusen terävällä päällä.
Karnevalistinen ote kuulosti ja tuntui raikkaalta. Kaksimielisyyksiä ja alapäähuumoria viljeltiin poikkeuksellisen vähän. Kohtaukset oli rakennettu oikeaoppisesti. Kehittely (timing) johti yllättävään käänteeseen (punchline). Joissain sketseissä kuten pappien aamukrapulassa näitä käänteitä oli tasan yksi, toisissa nähtiin sarja yllättäviä käänteitä.
Ihan uusia vitsejä ei ole olemassa. Kaikki kaskut ovat variaatioita niistä vanhoista, hauskoiksi havaituista vitseistä. Vitsien tuoreus riippuu siitä, millaisia sisältöjä tuttujen kehysten sisään on onnistuttu kirjoittamaan. Aikuisten touhujen kommentointi kurahousuikäisten näkökulmasta toimii yleensä aina, niin nytkin. Myös Väinö Linnan romaanien ikonisiksi muotoutuneilla romaanihahmoilla on pysyvä paikkansa ainakin tamperelaisten humoristien hahmogalleriassa.
Poliittisen satiirin puolella humoristeille riittää varmasti vielä ainakin neljäksi vuodeksi kyntämätöntä sarkaa hammaskaluston aktiviteetteihin kuuluvan verbin infinitiivimuodon kanssa. Samoin hammastelun aiheita varmasti löytyy jatkossakin siitä, että hallituksen johtoon on eksynyt joku orpo. Vielä enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää kiusaavat tietenkin sitkeät puhelinmyyjät.
Ikäiseni muistaa hyvin esimerkiksi Spede PasasenSpede show’n, television huumoripläjäyksen, jonka kohtauksissa lähes loputonta puhetta ei seurannut koskaan naurun vapauttavaa iskua. Eikä kehittelyn ja sitä seuraavan punchlinen oikea-aikainen ajoitus ollut ihan ongelmatonta nytkään. Yllättävä käänne kehittelyn jälkeen ei saanut yleisöä reagoimaan heti. Palaute tuli vasta kohtauksen päätyttyä taputuksina ja riemunkiljahduksina. Mutta ehkä tällainen reagointi kuluu hämäläisen huumorin erityispiirteisiin.
Tamperelainen versio tästä hämäläishuumorista huipentui Wiklundin ihan oikean näköisestä saarnapöntöstä pitämään pikkujoulusaarnaan. Se edusti mentaliteettia, jolla tamperelainen kiittää hyvästä ruuasta: Ei tää nyt niin pahaa ole! Wiklundin hyvän tahdon saarna päätyi julistukseen, jonka mukaan kaikki kymmen käskyä täyttyvät, kun ihmiset yrittävät olla vähemmän kusipäitä toisiaan kohtaan.
Olen joskus kehunut Tampereen Teatterin ensi-iltayleisöä sen kannustavuudesta. Last Christmasin perjantain esityksessä ensi-illasta oli ehtinyt kulua jo lähes kuukausi ja nyt loppuun myytyä suuren näyttämön katsomoa kansoitti huomattavasti tavallista nuorempi, ilmeisesti pikkujouluja juhliva katsojakunta. Silti sama illuusio voimakkaasta läsnäolosta toistui. Katsojien odotukset olivat selvästi jo esityksen alussa samalla tavalla piripinnassa kuin heidän katsomoon tuomansa, alkoholipitoisilla juomilla täytetyt lasinsa.
Tampereen Teatteri on onnistunut luomaan hienon ja ilmeisen vakiintuneen vuorovaikutussuhteen yleisönsä kanssa. Näin kannustavan yleisön edessä myös näyttelijöiden on helpompi onnistua yli odotusten.
Myös kokonaisuutta keventävät musiikkinumerot noudattivat yllättävän käänteen periaatetta. Niina Alitalo lauloi itseään urkuharmonilla säestäen pari körttiläissoundia edustavaa biisiä, joiden mustanpuhuvat sanoituksetkin olivat linjassa tyylilajin kanssa. Kaikki rakastetut joululaulut esiteiin sikermänä, yhtenä k..pänä, jos yhden naisoletetun näyttelijän harojen välistä sojottavan HK:n sinisen esteettistä symboliikkaa on lupa näin tulkita. Samaa itseironiaa oli esityksen päättäneessä laulussa:
”On luovuttaja syntynyt, siis riemuin veisatkaa, ei kultaa eikä mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa, on luovuttaja syntynyt, siis viis veisatkaa…”
Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden Monty Python on toiminut esikuvana sketsejä kirjoittaville ja esittäville humoristeille jo yli 50 vuotta. Last Chrismas ei yllä satiirin ja surrealististen käänteiden suhteen ilmeisen esikuvansa sfääreihin. Ainakin minun silmissäni se oli kuitenkin yllättävän raikas ja ajoittain oikeasti hauska esitys.
Hyvä näytelmä ei ole osiensa summa. Se on enemmän.
Juuri tällä tavalla Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli enemmän. Ajateltu ja älykäs ohjaus, hieno näyttelijäntyö ja esillepano – lavastuksesta, valaistuksesta, puvustuksesta, kampauksista ja maskeerauksista, vidoista ja äänistä koostuvat näyttämökuvat – muodostivat yhdessä vaikuttavan kokonaisuuden.
Agatha Christien tarina oli todennäköisesti useimmille meistä katsojista tuttuakin tutumpi. Silti tämä lukitun huoneen murhamysteeri piti otteessaan. Antti Mikkolan tarkka ohjaus piti meidät katsojat pihdeissään viimeiseen kohtaukseen asti. Kohtausten ajoitus ja rytmi olivat kohdallaan. Yli kaksi tuntia kestäneeseen näytelmään ei mahtunut yhtään pysähtynyttä tai kuollutta hetkeä.
Idän pikajunan arvoituksesta voi nauttia myös taidolla toteutettuna pukudraamana. Maria Pajulan suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Erja Mikkolan suunnittelemissa kampauksissa oli aitoa Hollywoodin glamouria.
Tampereen Teatterin esitys perustuu amerikkalaisen Ken Ludwigin tekemään tuoreeseen sovitukseen. Broadwayn hittejä tehtailleen Ludwigin kynänjälki varmasti näkyi tavattoman sujuvassa esityksessä, mutta kyllä myös Mikkolan oma näkemys tuli esille. Tämä on tietysti pelkkää arvailua, mutta otaksun, että esityksen näyttämökuvista vastanneessa työryhmässä on Mikkolan lisäksi useita muitakin korkeatasoisen sarjakuvataiteen ystäviä.
Tekijöiden kunnianhimo ei ole kuitenkaan jäänyt korkeatasoisen viihteen tekemiseen. Näytelmän näyttämökuvien estetiikka antoi tutulle tarinalle lisää syvyyttä. Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vuonna 1934, tuolla kohtalokkaalla vuosikymmenellä, jonka aikana Eurooppa ja koko maailma oli matkalla kohti synkkää pimeyttä. Näytelmä alkoi kontrabasson sydänalassa tuntuvilla, pahaenteisillä murahduksilla ja päättyi jostain vielä kauaa kuuluvilla tykinjyrähdyksillä.
Ensimmäinen suomennos Christien kirjasta ilmestyi Leena Karron suomentamana vuonna 1937. Ludwigin näytelmäsovituksen on kääntänyt vuonna 2019 Laura Raatikainen.
Näytelmän käsiohjelmassa mainitaan kolme eri murhamamman kirjasta tehtyä elokuvasovitusta. Tampereen Teatterin edellisen näyttämökauden herkkua Stalin kuolee sovittaessaan ja ohjatessaan Mikkola ei jäänyt loisteliaan elokuvan panttivangiksi, eikä ole nytkään jäänyt niin sanotusti junasta.
Näytelmän lopussa Hercule Poirot jää pää painuksissa pohtimaan juuri niitä oikeusvaltioon ja kansainväliseen oikeuteen liittyviä kysymyksiä, joita meidän on tänään pakko miettiä jälleen yhä hämärämmäksi käyvässä maailmassa.
Voimakas illuusio sarjakuvan maailmasta ei varmasti syntynyt katsomossa vain minun päässäni. Tiiti Hynnisen valo- ja videoinstallaatioilla Mikkola jakoi näyttämökuvan yhä uudellaan ikään kuin ruutuihin. Näissä ruuduissa näyttelijöiden puhuvat päät kommentoivat tapahtumia. Oli myös piirroskuvia aseista ja muita symboleja.
Sama toistui upeassa näyttelijäntyössä. Varsinkin väliajan jälkeen kohtauksissa oli mukana huutoja ja kirkaisuja, jotka jossain toisessa kontekstissa olisi helppo luokitella ylinäyttelemiseksi, mutta nyt ne olivat kuin niitä suurella versaalilla kirjoitettuja puhekuplia -mestarillisesti käytettyä liioittelua.
Teppo Järvisen lavastus oli tavoittanut sen ainakin meille junahulluille ainutlaatuisen rautateiden atmosfäärin tavalla, johon vain sarjakuva, siis kuvataide ja nyt näköjään myös teatteri pystyy. Liike sinänsä ei itseasiassa ole Christien tarinan kannalta mikään oleellinen elementti, mutta kyllä Järvisen kineettiset lavasteet, Hynnisen valot ja videot saivat nyt tarinan kulkemaan kuin kiskoilla.
Järvisen, Pajulan, Hynnisen äänisuunnittelusta vastanneen Hannu Hauta-ahon ja Mikkolan työryhmineen luoma kokonaisuus oli lajissaan oikea mestariteos.
Roolityöt olivat kaikki hyviä. Niiden leikkimielinen hyväntuulisuus kertoi, että ensemblellä on olut produktiota tehdessä henki päällä. Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Hyvin tehty.
Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen yliopistolehtorin tehtävistä Tampereen Teatterin johtajaksi kolme vuotta sitten siirtynyt Mikko Kanninen on onnistunut luomaan Keskustorin varteen eräänlaisen hittitehtaan. Myös Idän pikajunan arvoituksesta on helppo povata yleisömenestystä, kunhan puskaradio ehtii tiedottaa esityksen laadusta. Oma paikka katsomossa kannattaa varata hyvissä ajoin.
Idän pikajuna arvoitus
Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 1.12.2023
Perustuu Agatha Christien romaanin Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, vuodelta 1934).
Sovitus: Ken Ludwig
Ohjaus: Antti Mikkola
Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho
Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu: Erja Mikkola
Rooleissa: Ville Majamaa, Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä, Anna Ackerman, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Aino Karlstedt
