Avainsana: Tampereen teatteri

Mahdoton muuttui mahdolliseksi – Antti Mikkolan tulkinta Monte-Criston kreivistä oli ajatuksia herättävä ja koskettava – Miten katkaistaan koston ja vihan kierre?

Tampereen Teatterin Monte-Criston kreivi oli ensi-illassa yhdistelmä voimakkaan fyysistä näyttelijäntyötä ja vaikuttavaa näyttämökuvien estetiikkaa. Vahva läsnäolo näyttämöllä alkoi Edmond Dantès’n roolin näytelleen Lasse Viitamäen ja apotti Fariaa näytelleen Risto Korhosen Jaakobin painilla ensimmäisessä jaksossa ja huipentui Viitamäen ja Fernandin roolin näytelleen Konsta Laakson hurjaan sapelinkalisteluun toisella jaksolla. Vaikuttavien näyttämökuvien luomiseen oli valjastettu kaikki uuden teatteritekniikan tarjoamat mahdollisuudet.

Kuvan kohtauksessa tarinan Edmond Dantès (Lasse Viitamäki) ja Apotti Faria (Risto Korhonen) ovat tarinan kuuluisassa vankilajaksossa. ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa,” Korhosen Faria siteerasi Jean-Jacques Rousseaun kuuluisaan sitaattia. Kuva © Heikki Järvinen

Näin sovituksen ja ohjauksen tehnyt Antti Mikkola oli väistänyt kirjallisuuteen perustuvan puheteatterin pahimmat sudenkuopat. Monte-Criston kreivi ei ole mikä tahansa kirja, vaan romaanitaiteen kukoistuskauden rakastettu ja kaikkien tuntema mestariteos. Näytelmäkirjailijana uransa aloittanut Alexandre Dumas vanhempi muokkasi itse romaanistaan yhdessä työparinsa Auguste Maquet’n kanssa neliosaiseksi, 10 tuntia kestäväksi näytelmäsarjaksi. Mikkola on tehnyt Jalmari Finnen vanhan suomennoksen pohjalta noin kolme tuntia kestävän sovituksen. Näytelmän keskiöön nousi tämän kostotarinan moraalinen dilemma.

Dumas’n romaani ilmestyi aikana, jolloin romantiikka oli vaihtumassa realismiksi kirjallisuuden valtavirtana. Monte-Criston kreivi oli oman aikansa laatuviihdettä. Mikkola on sovituksessaan pyhittänyt koko ensimmäisen jakson romaanin kuuluisan vankilajakson tapahtumiin. Vankilassa apotti Faria kouluttaa pitkien vankeusvuosien aikana oppimattomasta merimiehestä, Dantès’sta, valistusajan ihanteiden mukaista Sapere aude -älykköä.

Näytelmän Faria kuvaa oppimattoman Dantès’n maailmankuvaa Platonin luolavertauksella. Todellisuus näkyy vain varjokuvina tämän tyhjyyttään kumisevan luolan seinillä. Tässä antiikin Kreikan ja tämän päivän ihminen eivät juuri eroa toisistaan. Me olemme kyvyttömiä tai haluttomia katsomaan, miltä luolan ulkopuolella näyttää. Tai sitten se, mitä me näemme, on niin pelottavaa, että kiellämme sen olemassaolon. Dumas viittaa romaanin keskusteluissa valistusajan filosofien ajatuksiin. Mikkola käytti suoraa sitaattia Jean-Jacques Rousseaun teoksesta Yhteiskuntasopimus: ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa.”

Näin näytelmän apotti Faria puuskahti yhdessä koetun epätoivon hetkellä. Monte-Criston kreivin vankilakuvaus oli Dantès’n vangitsemisesta hänen pakoonsa asti todella vaikuttavaa teatteria. Tätä piinaa kantoi kerallamme ennen kaikkea Farian roolin näytelleen Korhosen loistelias näyttelijäntyö. Olen kirjoittanut aikaisemmin hienojen onnistumisten aallosta, jonka harjalla teatteri nyt etenee. Korhosen todella vaativan roolin kohdalla paikalla ovat varmaan olleet kantoaaltona myös teatterin muinaiset jumalat Dionysoksesta Bacchuseen.

Kohtausten tukena toimivat nerokkaat näyttämökuvat., joissa tarinan kerroksellisuus tehtiin näkyväksi valo- ja videotekniikalla. Kuvassa Lasse Viitamäki, Arttu Ratinen, ja taustalla Antti Mikkola. Kuva (C) Heikki Järvinen

Tiedä häntä. Mutta varmasti kohtausten tukena toimivat nerokkaat näyttämökuvat. Tarinan kerroksellisuus tehtiin näkyväksi valo- ja videotekniikalla, jonka tekniseen puoleen ja sen kuvailemiseen tämän kirjoittajalla ei ole riittävää asiantuntemusta. Veikkaan, että tämän lavaste-, valo- ja videoshow’n ohjaukseen on valjastettu myös tekoäly.

Dantès’n muodonmuutos terässormiseksi, ankkurikaapelin lujuudella varustetuksi ”supersankariksi” tapahtui ensimmäisen jakson viimeisessä, upeasti toteutetussa kohtauksessa. Viitamäen bravuurissa nuorten miesten illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta ja kuolemattomuudesta ruumiillistui hänen roolihahmossaan: ”kostonenkeli” Monte-Cristo tarttui ruoriin myrskyisällä merellä salamoiden leimahdellessa.

Monte-Criston kreivin tarina ei oikein tahdo mukautua näyttämötaiteen ajallisiin kehyksiin. Sen sovittaminen aikakehykseen on Waterloon taistelu. Sen joutui jo Dumas itse kantapään kautta oppimaan. Jo Dumas’n oman sovituksen ensimmäisen osan kantaesitys kesti Pariisin Théâtre Historiquessa iltakuudesta puoleen yöhön. Näytelmä aiheutti protestien aallon.

Mikkola on sullonut tarinan kostojuonen mutkikkaat käänteet näytelmän toiseen jaksoon. Tuttuakin tutumman tarinan käänteitä pystyi toki edelleen seuraamaan, mutta esityksen intensiteetti laski. Vaikka juonen dramaturgiset käänteet muuttuivat lähes äkkijyrkiksi, näyttämö tuntui juuttuvan ajoittain jonkinlaiseen pysähtyneisyyden tilaan. Viitamäen kasvoja peitti kullanvärinen ihomaali tai naamio, joka toi lähinnä mieleen Marvel Studion luomat, myyttiset supersankarit.

*Monte-Criston kreivin roolissa Lasse Viitamäen kasvoja peitti kullanvärien ihomaali tai naamio, joka toi lähinnä mieleen Marvel Studion luomat, myyttiset supersankarit. Kuvqa (c) Hewikki Järvinen*

Mikkola nosti näytelmän takaisin siivilleen Marvelin supersankareiden tapaan toiminnalla. En tiedä, opetetaanko nykyisin enää teatterikouluissa näyttelijöille miekkailua, mutta Viitamäen ja Laakson kamppailu oli sävähdyttävää katsottavaa. Taistelukohtauksen koreografian oli ohjannut Oula Kitti.

Monte-Criston kreivistä ei ole ilmeisesti aikaisemmin tehty ammattiteatterille suomenkielistä sovitusta. Turun ylioppilasteatterissa esitettiin Ilja Mäkelän sovitus Monte-Criston kreivistä 10. huhtikuuta 2015, jolloin teosta mainittiin esitetyn Suomessa 30 vuoden tauon jälkeen. En löytänyt tietoja siitä, missä ja ketkä olisivat 80-luvulla tehneet tällaisen esityksen. Dumas vanhemman Kolmea muskettisoturia ja Alexandre Dumas nuoremman Kamelianaista on sen sijaan esitetty eri sovituksina säännöllisesti.

Mikkola kirjoittaa sovituksestaan ja ohjauksestaan näytelmän käsikirjoituksessa otsikolla ”Sankariksi puettu, sankaruudesta riisuttu”. Hän toivoo, että katsoja lähtee esityksestä jonkin sellaisen ajatuksen tai tunteen kanssa, joka kuuluu hänen omaan elämäänsä eikä enää Edmond Dantès’lle. Ainakin tämän kirjoittajan kohdalla Mikkolan toive täyttyi. Mikkolan oman uran perusteella veikkaan, että hän kuuluu apotti Farian ”Sapere aude -koulun” kasvatteihin. Minä olin myyty heti näytelmän alussa, kun näyttämölle tuotiin oopperan estetiikalla yksi tarinan juonen avainhenkilöistä, Waterloon taistelun hävinnyt Napoleon.

Monte-Criston kreivi

Tampereen Teatterin ensi-ilta 21.10.2026 teatterin päänäyttämöllä

Perustuu Alexandre Dumas’n romaaniin

Suomennos: Jalmari Finne Sovitus ja ohjaus: Antti Mikkola Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström Taistelukoreografi: Oula Kitti Rooleissa: Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Pia Piltz, Konsta Laakso, Toni Harjajärvi, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Arttu Soilumo, Karoliina Vanne, Tuomas Pirilä

Tampereen Teatteri surfaa nyt onnistumisten aallonharjalla – Musta jää on taitavasti toteutettu ja herkullinen psykologinen draama

Tampereen Teatterin Musta jää on taidokkaasti toteutettu psykologinen draama. Onnistumisen ytimessä oli ensi-illassa hieno näyttelijäntyö, jota tuki Petri Kotwican sujuva ja tarkka ohjaus. Näyttämökuvien estetiikka ja toimiva lavastus tukivat saumattomasti tätä ylemmän keskiluokan elämäntapaan ankkuroitua tarinaa. Elokuvakäsikirjoitukseen perustuva näytelmä vakuutti minut jälleen kerran siitä, miten ilmaisuvoimainen ja vaikuttava väline läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva teatteri on.

*Näytelmän psykologinen draama alkoi kuvan kohtauksen perhejuhlista. Kuvassa Matti Hakulinen, Klaara Haapanen, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen*

Itse tarina on meille tuttuakin tutumpi. Keski-ikään ehtinyt aviomies käynnistää kolmiodraaman rakastumalla itseään parikymmentä vuotta nuorempaan naiseen. Tällaisia itsesyytösten kyllästämiä tarinoita ”elämää suuremmasta rakkaudesta” löytyy lähes jokaisen maailmankirjallisuuden neroksi kanonisoidun mieskirjailijan tuotannosta Ernest Hemingwaysta Philip Rothiin ja Vladimir Nabokovista Alberto Moraviaan.

Oma suosikkini näiden miesnerojen ja Hollywoodin suurten nimien joukossa oli nuorena Elia Kazan ja hänen romaaninsa Sopimus elämän kanssa. Rohkenen jopa veikata, että sama kirja on aikoinaan kulunut myös Kotwican käsissä, kun hän on palannut yhä uudestaan tähän tarinaan. Vuonna 2007 ensi-iltansa saanut elokuva oli joka tapauksessa selvästi edellä aikaansa.

Kotwican elokuvakäsikirjoituksen ja Tuomas Timosen sen pohjalta kirjoittaman näytelmäkäsikirjoituksen näkökulma tähän draamaan on vielä avarampi. En vielä aikoinaan elokuvaa katsoessani kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta tämän teatteriversion kohdalla asia tuli selväksi: tämän draaman käsikirjoitus on poikkeuksellisen hienoa työtä, ja se on jo tekstinä aidosti moniääninen.

Pidin aikanaan peräti kuudella Jussilla palkitusta elokuvasta. En tuolloin, lähes kaksikymmentä vuotta sitten, kiinnittänyt sen tekijöihin juuri huomiota. Muistan kuitenkin edelleen hyvin useita Outi Mäenpään ja iki-ihanan Riia Katajan elokuvassa näyttelemiä kohtauksia. Muistoissani Musta jää on elokuvana upeiden naisten tekemää elokuvataidetta.

Psykologisen draaman juonikuvioita ei tässä pidä paljastaa. Yllättävät käänteet ovat tämän sujuvan ja nautittavan draaman suola. Kuvan kohtaus kertoo naisten välisestä solidaarisuudesta. Se on turvannut jatkuvuuden ja pitänyt ihmiskunan tähän asti elossa. Kuvassa Mari Turunen ja Katriina Lilienkampf. Kuva (c) Heikki Järvinen

Jo se oli minulle nyt yllätys, että Kotwica on itse kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen. Näkemäni perusteella olin varma, että ainakin näytelmäsovituksen siitä on kirjoittanut joku Saara Turusen lahjoilla ja maailmankuvalla varustettu virtuoosi, mutta ei. Kaiken lisäksi käsiohjelman mukaan tätä sopaa on ollut keittämässä vielä kolmaskin mieskokki: teatterinjohtaja Mikko Kanninen, joka on keksinyt ajatuksen tuoda Musta jää näyttämölle. Kanninen on häärinyt myös produktiossa apulaisohjaajana.

Kotwican ohjaus oli napakka. Kohtausten ajoitus ei jättänyt toivomisen varaa. Tarinan dramaattiset käänteet yllättivät näytelmän ensimmäisestä kohtauksesta viimeiseen, jonka vertauskuvallinen kauneus ei varmasti jättänyt ketään meistä katsojista kylmäksi. On vaikea uskoa käsiohjelman todistusta siitä, että Kotwica ohjasi nyt ensimmäistä kertaa teatterissa. Ainakin hänen pitkä kokemuksensa elokuva-alalta ja televisiosta näkyi siinä, miten poikkeuksellisen taitavasti hän käytti teatterin videotekniikkaa esityksen tukena.

Psykologisen draaman juonikuvioita ei tässä pidä paljastaa. Yllättävät käänteet ovat tämän sujuvan ja nautittavan draaman suola. Sen tohtii sanoa, että Kotwica ja Timonen rinnastavat symbolitasolla tarinan ihmissuhdepelin tarkkoja sääntöjä noudattavaan korealaiseen kamppailulajiin, taekwondoon. Aiheen läheisyydestä ja merkityksestä kertoo se, että Kotwica on toiminut itse myös tämän kamppailulajin opettajana näyttelijöille.

Ohjaaja Petri Kotwica on harrastanut taekwondoa jo lähes 30 vuoden ajan. Ylen haastattelussa hän kertoo, että laji opettaa harrastajilleen muiden ihmisten huomioon ottamista. Kotwica on itse ohjannut näyttelijöitä näytelmän ottelukohtauksissa. Kuvassa etualalla Mari Turunen ja Katriina Lilienkampf. Kuva (C) Heikki Järvinen

Mustassa jäässä näyteltiin taidolla ja tunteella. Elokuvassa loistivat Mäenpää ja Kataja, näytelmässä loistivat Mari Turunen aviovaimon ja Katriina Lilienkampf edellä mainitun aviomiehen tyttöystävän roolissa. Turunen on Tampereen Teatterin luottonäyttelijä, eikä hänen tulkintansa aviokriisiin tahtomattaan joutuneesta kylmäpäisestä virkanaisesta jättänyt toivomisen varaa.

Lilienkampfin tulkinnassa oli luonnetta. Roolihenkilön rohkeus ja tulinen temperamentti antoivat sävyjä suhteen rumalta näyttäneeseen alkuasetelmaan. Hänen näyttelemänsä arkkitehtiopiskelija Tuulikki Tikkanen oli ryhtynyt suhteeseen diplomityönsä ohjaajaksi nimetyn, Tommi Raitolehdon näyttelemän arkkitehti Leo Laakson kanssa. Laakso on tarinassa Turusen näyttelemän lääkäri Saara Laakson aviomies.

Tällaiset valta-asemista lähtevät ja näitä asemia väärinkäyttävät suhteet eivät taida olla kovin harvinaisia myöskään todellisessa elämässä. Lilienkampfin luoma upea roolihahmo ei suostunut uhrin osaan. Hän oli niitä naisia, jotka saavat minut aina joskus toivomaan, että olisin 40 vuotta nuorempi.

Lavastuksen suunnittelusta vastannut Juho Lindström ja kumppanit ovat jälleen kääntäneet Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämön ahtauden voimavaraksi. Näyttelijöiden läsnäolo korostui, kun näyttämöllä oli lavastuksessa, valaistuksessa ja videosuunnittelussa karsittu kaikki epäoleellinen ja turha pois. Samaa illuusiota palvelivat Niklas Nybomin esitystä varten luoma äänimaisema ja Mikko Saastamoisen pukusuunnittelu.

Musta jää

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 14.10.2026

Käsikirjoitus: Tuomas Timonen Ohjaus ja sovitus: Petri Kotwica Lavastussuunnittelu: Juho Lindström Pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen Valosuunnittelu: Tuomas Vartola Äänisuunnittelu: Niklas Nybom Videosuunnittelu: Saku Väänänen Naamioinnin suunnittelu: Kirsi Rintala Ohjaajan assistentti: Mikko Kanninen Taekwondon opettaminen: Petri Kotwica Rooleissa: Mari Turunen, Tommi Raitolehto, Katriina Lilienkampf, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Ville Mikkonen, Klaara Haapanen

Laulavat sadepisarat on Tampereen Teatterilta hieno onnistuminen – Pannut kolisevat ja vesi ropisee sovituksessa Hollywoodin kultaisen kauden soundilla ja eleganssilla

Tampereen Teatterin Laulavat sadepisarat oli kepeä, raikas ja aidosti hauska esitys. Juuri tällaiselta laadukkaan komedian pitääkin näyttää: kepeältä ja vaivattomalta. Komedia on teatterin kuninkuuslaji, eikä musikaali lajityyppinä vähennä sen tekemisen vaikeuskerrointa. Tampereen Singin’ in the Rain on hieno onnistuminen, jonka taustalla on epäilemättä järjetön määrä matemaattisen tarkkaa ajoitusta, teknistä hiomista ja fyysistä työtä.

*Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Kuva (c) Heikki Järvinen*

Gene Kellyn tähdittämä ja yhdessä Stanley Donenin kanssa ohjaama Singin’ in the Rain oli oman aikansa jukebox-musikaali. Sen musiikki perustui Nacio Herb Brownin 1920- ja 30-luvuilla säveltämiin hitteihin, joihin sanoitukset teki Arthur Freed. En tiedä tarkkaa marssijärjestystä, mutta otaksun, että musiikin sovituksesta ja johtamisesta ovat vastanneet Tampereen Teatterin mainion orkesterin kapellimestarit Henri Lyysaari ja Antti-Jussi Taskinen. Musiikin tuntemus ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin, mutta minusta toteutus jäljitteli loistavasti elokuvan Tin Pan Alley -estetiikkaa.

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen ja koreografi Chris Whittakerin toteutuksessa elokuvan kuuluisat ja rakastetut kohtaukset toistuivat käsikirjoittajien Betty Comdenin ja Adolph Greenin nuottien mukaan. Tampereen Laulavat sadepisarat ei kuitenkaan ollut vain teatterin keinoin toteutettu pastissi. Voimakas läsnäolon tunne ja vuorovaikutus esiintyjien ja meidän katsojien välillä teki esityksestä todella nautittavaa teatteria. Myös kalliiden musikaalien tuottajien päänsärky, Tampereen Teatterin päänäyttämön ja sen katsomon pieni koko, korosti esityksen sydänalaa lämmittänyttä teatteriestetiikkaa.

Elokuva on useaan otteeseen listattu maailman kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon, mutta musikaaliversio siitä tehtiin vasta 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Yhdeksi syyksi tälle viivästykselle – elokuvan valtavasta suosiosta huolimatta – on arveltu toteutukseen liittyviä teknisiä haasteita, jotka kytkeytyvät tarinan yhteen oleelliseen elementtiin. Tampereella sateessa Don Lockwoodin roolissa laulavan Tuukka Raitalan niskaan satoi musikaalin nimikappaleen aikana ihan oikeaa vettä. Sama toistui todella upeassa loppukohtauksessa, jossa koko ensemble lauloi ja tanssi tuon Brownin hittibiisin tahdissa. Teatterin tekijät eivät ole turhaan korostaneet tätä Teppo Järvisen suunnitteleman lavastuksen yksityiskohtaa.

Tuukka Raitala oli rennoin välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kuva (c) Heikki Järvinen

Esityksen henki syntyy näyttelijäntyöstä, ja tässä suhteessa Laulavat sadepisarat oli sarja toinen toistaan hienompia onnistumisia. Raitala oli rennon välitön Lockwoodin roolissa, todella kauniisti laulava Emmi Nieminen oli todellinen löytö Kathy Seldenin avainrooliin, ja mainio Miikka Wallin Cosmo Brownin roolissa oli yhtä valloittava koomikko kuin elokuvassa roolin näyttelevä Donald O’Connor ikään. Kolmikon yhteinen tulkinta kappaleesta Hyvää huomenta (Good Morning) oli yksi esityksen huippuhetkistä. Pia Piltz teki näytelmän Lina Lamontina varmasti yhden uransa parhaista roolitöistä. Piltz jäljitteli loistavasti mykkäkauden elokuvien väliin hurjasti liioittelevaa mimiikkaa ja pantomiimia. Hän myös tulkitsi ihan oikein rooliin sisältyvän syvän tragedian äänihuuliaan säästelemättä.

Sanna Levon suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Jonna Lindströmin kampauksissa oli kultakauttaan 1950-luvulla eläneen Hollywoodin glamouria ja eleganssia. Toni Haarasen ja Matias Ojasen mustavalkoisia mykkäelokuvia jäljittelevät videot olivat mainio ja hyvin oleellinen elementti tarinan kerronnassa. Järvisen lavastussuunnittelua tuli jo aikaisemmin kehuttua, ja yhdessä Raimo Salmen valosuunnittelun kanssa näyttämökuvat ja esityksen kepeä hilpeys olivat yhtä. Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelussa äänimaiseman desibelit oli säädetty juuri oikealle, nautittavalle tasolle.

Elokuvan tarina on Hollywoodin kultakaudelle tyypillistä yltiöromanttista hömppää: se kuvaa rakastumisen ihmettä. Maailman usein raadollinen todellisuus piilotetaan amerikkalaisessa populaarikulttuurissa tavan mukaan kehystarinaan. Tässä mielessä Laulavat sadepisarat on myös tavallaan hämmentävän ajankohtainen. Tarina kertoo elokuva-alan suuresta murroksesta vuodesta 1927, jolloin ensimmäinen äänielokuva The Jazz Singer mullisti alan markkinat nopeasti ja monet mykkäelokuvan suurista tähdistä menettivät hetkessä työnsä. Analogia parhaillaan elinkeinoelämän rakenteita, tuotantotapoja ja työmarkkinoita hurjalla vauhdilla mullistavaan tekoälyyn on ilmeinen.

Chris Whittakerin ilmaisuvoimainen koreografia huipentui näyttävään loppukohtaukseen, jossa koko ensemble tanssi ja lauloi esityksen nimikappaletta vesisateessa. Kuvassa edessä keskellä Emmi Nieminen, Tuukka Raitala ja Miikka Wallin. Kuva (c) Heikki Järvinen

Niin, se juttu Hollywoodin kultakauden Tin Pan Alley -estetiikasta. Se kertoo esityksen musiikillisista juurista. Ilmaisu syntyi New Yorkissa edellisten vuosisatojen vaihteessa sanaleikistä. Se tarkoitti tiettyä korttelia Manhattanilla, johon oli keskittynyt suuri joukko nuottikustantamoja. Kustantajien toimistoissa pianistit eli ”nopeat sormet” soittivat kaiken aikaa uusia sävellyksiä ikkunat auki myydäkseen nuotteja teattereille, esiintyjille ja tavallisille ihmisille. Katu oli täynnä rämisevää, yhtäaikaista pianonsoittoa. Se kuulosti siltä, kuin ihmiset olisivat hakanneet alinomaa peltisiä pannuja tällä ”Peltipannukujalla” (Tin Pan Alley).

Laulavat sadepisarat

Tampereen Teatterin ennakkonäytös suurella näyttämöllä 8.9.2026

Käsikirjoitus: Betty Comden ja Adolph Green Laulujen sanat: Arthur Freed Sävellykset: Nacio Herb Brown Käsikirjoituksen ja laulujen suomennos: Hanna Kaila Esitysoikeuksia valvoo: Music Theatre International (Europe) Limited Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen Koreografi: Chris Whittaker Kapellimestari: Henri Lyysaari Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Sanna Levo Valosuunnittelu: Raimo Salmi Videosuunnittelu: Toni Haaranen ja Matias Ojanen Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström

Näyttämöllä nähdään yhteensä 21 näyttelijää ja tanssijaa. Heidän tietonsa löydät kuvien kera teatterin verkkosivulta.

Florian Zellerin huippukomedia tamperelaishuumorilla maustettuna

Tampereen Teatterin Täydellinen lauantai on railakas bulevardikomedia. Näytelmän huikeita käänteitä ei ole tässä syytä selostaa, sillä mojovat yllätykset ovat tämän komedian suola ja pippuri. Reita Lounatvuoren loistava käännös menee jo näytelmän suomenkielisessä nimessä tarinalliseen ytimeen. Florian Zellerin näytelmän epäonninen sankari haluaa ainoastaan keskittyä yhden tunnis ajaksi suurena löytönään pitämänsä vinyylilevyn kuunteluun: Une heure de tranquillité. Jotain näiden yllätysten laadusta ja kirjosta kertoo se, että kohtauksissa on tarvittu myös taistelukoordinaattori Marko Keskitalon konsultointia.

Tässä komediassa riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita kulttuurikodin kehyksissä. Kuvassa tarinan Markus (Aimo Räsänen) ja hänen naisensa, vaimo Helena (Mari Turunen) ja vaimon ystävätär Elsa (Eeva Hakulinen). Kuva (c) Heikki Järvinen

Zeller tekee pilaa itsestään ja itsensä kaltaisista kulttuurisnobeista. Näytelmän Markus on jazzhifisti, joka komedian alussa intoilee löytämästään, ainutlaatuisesta levytyksestä. Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, että Zeller sai innoituksen näytelmäänsä englantilaisen Simon Grayn 1970-luvulla kirjoittamasta näytelmästä Otherwise Engaged. Grayn komediassa päähenkilö haluaa viettää leppoisan iltapäivän kuuntelemalla Wagnerin oopperaa Parsifal. Itseironia lienee sekä Britteinsaarten että Ranskan eliittikoulujen kasvateille huumorin saralla se älykköhumoristien leipälaji. Maailmankuulun Monty Python -ryhmän jäsenistä kaikki muut yhdysvaltalaista Terry Gilliamia lukuun ottamatta olivat joko Oxfordin tai Cambridgen yliopistojen kasvatteja.

Jos Wikipediaan on uskomista, Zellerin ainoa tavoite komediaa kirjoittaessaan oli pitää hauskaa. Hauskaa tässä pidettiinkin kulttuuriälykköjen kustannuksella. Elämä on tässä näytelmässä komediaa, jossa itsekeskeisyys ja ylimielisyyden asteelle pumpattu itsetunto eivät aina ole se voittava käsi. Toki Täydellistä lauantaita voi kutsua ranskalaisten kriitikkojen tavoin tyylilajiharjoitukseksi ja bulevardikomediaksi, mutta Zeller ei olisi Zeller, ellei luokkayhteiskunnan nurja puoli paistaisi tämän koomisen ilotulituksen takaa.

Komedia on taitolaji – se on näyttelijöiden teatteria. Lähteiden mukaan Zeller kirjoitti Markuksen (alkuperäiskielellä Michel) roolin varta vasten ristiriitaisista älykkörooleistaan tunnetulle Fabrice Luchinille. Olen nähnyt näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterin tulkinnan vuonna 2019, ja tuolloin Markuksen roolin näytteli Pekka Strang. Tampereen Teatterissa tämän tyylilajin ”maratonjuoksun” teki vierailijana Tampereen Komediateatterin rakastettu näyttelijä Aimo Räsänen.

Ilmeet sen kertovat. Pauli (Matti Hakulinen on Markuksen (Aimo Räsänen) paras kaveri. Tarinan edetessä kävi ilmi, että heitä yhdisti toisiinsa pari muutakin pikkuseikkaa kaveruuden ohella. Kuva (c) Heikki Järvinen

Tamperelainen huumori seisoo ”pipa päässä rotvallin reunalla”. Jos Zeller aikoinaan kirjoitti näytelmänsä Markuksen roolin Luchinille, Tampereen tulkinnassa ohjaaja Mari Vapaavuori on sovittanut komedian Räsäsen karismaan ja tyyliin sopivaksi. Kohtausten ajoitus osui Räsäsen temperamenttiin. Nyt elämässään täydellistä hetkeä hakenut Markus ei ollut ranskalainen salonkiälykkö tai elitistinen snobi, vaan konstailematon ja helposti samastuttava tamperelainen insinööri, virkamies tai opettaja – suomalaisen tasa-arvoistavan koulutusjärjestelmän kasvatti.

Se muutti ainakin tämän kirjoittajan näkökulmaa komediaan. Tampereen Teatterin Markus oli Räsäsen tulkitsemana kulttuurisnobi ja varsinainen tohelo ihmissuhteissaan, mutta ei mikään yläluokan ylimielinen ”kusipää”, vaan meidän oma ”kusipäämme”. Vahingonilo muuttui myötätunnoksi. Tämä näytelmä palautuu varmasti mieleen, jos oman kerrostaloasuntoni katosta alkaa jonain päivänä tippua vettä niskaan.

Helsingin Kaupunginteatterin esityksessä määrittelin blogissani komedian yhden miehen show’ksi. Se oli tietenkin jossain määrin väärä todistus. Tampereen Teatterin tulkinnassa sivuroolit olivat taidokkaasti etäännytettyjä. Varsinkin Mari Turusen osaamiselle nostin olematonta hattuani.

Teatterissa elävät sitkeästi myytit ja taikauskoiset ennakkoluulot kenraaliharjoituksista. Tällaiseksi ”kenraaliharjoitukseksi” kai voi myös ennakkoesityksen mieltää. Voi olla, että tiistain ennakkonäytöksessä kohtauksissa saattoi havaita vielä jonkinlaista jäykkyyttä. Olen varma, että ”kenraaliharjoituksiin” liittyvä ”karma” vielä väistyy ja komedia saa lisää rentoa letkeyttä esityskertojen myötä.

Täydellinen lauantai

Tampereen Teatterin ennakkoesitys 1.9.2026

Käsikirjoitus: Florina Zeller Suomennos: Reita Lounatvuori Suomennoksen viimeistely: Reita Lounatvuori ja Jaakko Saariluoma Ohjaus: Marika Vapaavuori Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valosuunnittelu: Mika Hiltunen Äänisuunnittelu: Opa Pyysing Naamioinnin suunnittelu: Kirsi Rintala Taistelukoordinaattori: Marko Keskitalo Näyttelijät: Aimo Räsänen, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto

Kummeliakin kummempaa menoa!

Pöhkökomedia on teatterin kuninkuuslaji ja Tampereen Teatterin Alivuokralainen nousi heittämällä lajityypin valtaistuimelle. Ajateltu sovitus, tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö virittivät nauruhermot katsomossa. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.

Mikko Saastamoisen suunnittelemissa näyttämökuvissa on mukailtu vuonna 2003 kantaesitetyn farssin alkuperäislavastusta. Kuvan kohtauksessa Mikko Nousiainen, näytelmän Pauli Granfelt, Lari Halme, näytelmän Lauri Mustonen ja Arttu Soilumo, näytelmän Robban. Kuva © Maria Atosuo

En ole nähnyt vuonna 2003 kantaesitettyä versiota tästä farssista, joka seitsemän vuoden ajan jyräsi Tampereen Teatterin katsojalukuja uuteen uskoon. Jos Matti Grönbergin ohjaamaa Kummeli-elokuvaa Alivuokralainen on lupa käyttää mittatikkuna, kierroksia on nostettu nyt aivan uudelle tasolle. Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana tästä retrofarssista kehittyi torstain ensi-illassa nauruhermoja repivä crazy-komedia.

Komediaa on syystä sanottu teatterin kuninkuuslajiksi. Se vaatii ohjaukselta ja näyttelijöiltä äärimmäistä tarkkuutta kohtausten ajoituksessa. Nyt Kannisen orkesteri soitti tämän hurjalla vauhdilla edenneen vyörytyksen jokaisen tahdin oikein. Kehittelyt ja niitä seuranneet yllättävät käänteet, punchlinet napsahtivat paikoilleen kuin pyssynsuusta.

Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen käsikirjoittama Alivuokralainen on nuoren katsojan heidän silmissään varmasti retroa. Lankapuhelin, mummonmarkka ja videokasetti ovat tämän päivän parikymppiselle outoja tai täysin vieraita esineitä. Minua tuo aivan tarkoituksellinen vintage näyttämökuvien estetiikassa viehätti ja nauratti. Tämän farssin kantaesityksestä on kohta kulunut neljännesvuosisata! Jumalauta, on se vaan pitkä aika jopa tällaiselle vanhalle ukolle.

Kannisen sovituksen ja ohjauksen yksi hienous oli siinä, että hän on taitavasti häivyttänyt Robbanin roolista leiriestetiikan. Arttu Soilumo teki roolin tavalla, jossa oli sydäntä. Soilumon karisma ja upea näyttelijäntyö muovasivat käsikirjoituksen karikatyyrihomosta yksilön, jonka läsnäolo näyttämöllä näkyi ja tuntui. Soilumon ilmiömäinen kyky salamannopeisiin rytminvaihdoksiin auttoi epäilemättä myös pitämään kiivaasti edenneiden kohtausten ajoituksen kohdallaan.

*Esityksen näyttävien tanssikohtausten koreografian on suunnitellut Chris Whittaker. Kuvassa Matti Hakulinen, Mikko Nousiainen, Katriina Lilienkampf. Kuva © Maria Atosuo*

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä. Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta ja kyllä, tämä tunne välittyi katsomoon asti. Näyttelijäntyö oli tarkkaa, mutta vapautunutta tekemistä. Luulen, että esimerkiksi Ville Mikkonen on nauttinut, kun hän on saanut luvan perästä vetää John ”vääpeli” Molotovin roolissa liioittelun överiksi. Lari Halmeen äänen voimakkuudessa ja läsnäolossa oli juuri sitä volyymia, jota autoritaarisuuteen taipuvaisen munuaiskirurgi Lauri Mustosen rooli vaati.

Tampereen Teatteri on joutunut jonkinlaiseen hyvän kierteeseen, jossa onnistumiset johtavat uusin onnistumisiin.

Määritelmät eivät koskaan ole kovin tärkeitä. Jäin kuitenkin pohtimaan, mihin genreen Vihisen ja Kahilaisen komedian voisi sijoittaa. Farssi on tilannekomedia, jossa yllättävien käänteiden pohjalla on jonkinlainen tarina ja juoni. Teatterissa termiä crazy-komedia käytetään usein silloin, kun halutaan korostaa esityksen anarkistisuutta ja järjen käytön tuolle puolelle karannutta vapautta. Alivuokralainen huojui ja sekoili näiden kahden toisilleen läheisen lajityypin raja-aidalla.

Alivuokralainen, Tampereen Teatterin ensi-ilta 29.1.2026 päänäyttämöllä.

Käsikirjoitus: Heikki Vihinen ja Timo Kahilainen Sovitus ja ohjaus: Mikko Kanninen Ohjauksen assistentti: Heikki Vihinen Lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Maarit Kalmakurki Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Johanna Vänttinen Tanssikoreografia: Chris Whittaker

Rooleissa: Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi

Valon lapset ja heidän marraskuun harmaa varjonsa – Teatteri NEO:n oodi luonnolle oli matka vahvojen symbolien maailmaan

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.

*Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo*

Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia Woolfin Orlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.

Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.

Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.

Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.

Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo

Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.

Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.

Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.

Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.

Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.

Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.

Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä – Sarjahurmaajat on hykerryttävän hauska komedia

Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.

Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Kuvassa Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Tanjalotta Räikkä, Jukka Leisti ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.

Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.

Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.

Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”

*Leskirouva Louisa Wilberforcen murhaamisesta tulee tarinan rosvoille omantunnonkysymys. Kuvassa etualalla Toni Harjajärvi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva © Heikki Järvinen*

Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.

Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.

Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.

Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.

Tarinan Harry pelastuu täpärästä tilanteesta pukeutumalla Wilberforcen edemenneen miehen uniformuun. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Risto Korhonen ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.

Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025

Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.

Tampereen Teatterin syyskausi jatkui toisella täysosumalla – Niskavuoren nuori emäntä oli hienosti ajateltua ja upeasti toteutettua teatteria

Ohjaaja Antti Mikkolan tulkinta Hella Wuolijoen rakastetusta klassikosta oli ajatuksia herättävä. Teppo Järvisen lavastus antoi vaikuttavat puitteet hienolle näyttelijäntyölle. Niina Alitalo oli käyttänyt näytelmän koskettavassa äänimaisemassa muiden muassa Kaija Saariahon musiikkia.

*Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Kuva © Teppo Järvinen*

Hela Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä on loisteliaasti kirjoitettu suomalainen melodraama. Siinä tunnemyrskyä on kehystetty terävänäköisellä yhteiskuntakritiikillä. Ei siis ihme, että se ja sarjan muut näytelmät ovat klassikkoja, joihin teatterin tekijät palaavat yhä uudestaan. Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä oli taidokasta työtä, hienoa teatteria. Kaikki näytelmän elementit olivat ensi-illassa kohdallaan.

Tällä kertaa näytelmän kaikkein pysäyttävimmän kohtauksen ohjaaja Antti Mikkola oli sijoittanut näytelmän loppuun. Kohtauksessa Niskavuoren vanhaa emäntää näytellyt Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle. Hän otti käteensä omenan, puraisi siitä palan ja heitti sitten sen pois kädestään.

Meidän yhteiskunnassamme piilevän naisten väheksynnän ja suoranaisen naisvihan juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme. Useimpien naisten on varmaan helppo samaistua näytelmän Loviisan rooliin, jonka Annuska Hannula tulkitsi suurenoisella tavalla. Vain kova tahto vie naisen läpi harmaan kiven.

Mikkolan mukaan näytelmä kuvaa hämäläisten talonpoikien ja -tyttärien sielunmaisemaa tavalla, joka resonoi yhä. ”Me tunnemme ja tunnistamme heidät kaikki omista perheistämme ja sukujemme historiasta.” Jos hänen otaksuma pitää paikkansa, se kertoo jotain hyvää meistä suomalaisista. Ehkä näin myös on, ainakin meidän sodan jälkeen syntyneiden, äitiemme kasvattamien mammanpokien kohdalla.

En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tuo kiteytys kuvaisi kovin hyvin tämän päivän sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Myös Mikkolalla on ehkä olut tässä suhteessa omat epäilynsä. Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Hän kokeili äänellään edessään olleen mikrofonin toimivuutta ja viritti sen sitten niin ylös kuin säätövarat sallivat.

Sen jälkeen näyttämölle marssi Juhanin roolin näytellyt Jussi-Pekka Parviainen, joka kurotti kohti korkealla keikkuvaa mikrofonia ja huusi keuhkojensa täydeltä nimen Niskavuori! Kohtaus oli paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä.

Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto on laittanut kyseenlaiseksi jopa naisten äänioikeuden. Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Väinö Linnan Lahtista mukaillen, ne yhdet kohjot sillä Amerikassa ovat lähteneet liikkeelle ja meidän nilkit painaa kohta perässä. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että näitä misogynian matkasaarnaajia riittää nyt myös ihan omasta takaa pilvin pimein.

Kuvassa etualalla Annuska Hannula ja Jussi-Pekka Parviainen, taustalla Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Elina Rintala, Mari Turunen, Jukka Leisti, Toni Harjajärvi ja Eeva Hakulinen. Kuva © Teppo Järvinen

Niskavuori-näytelmät ovat epäilemättä kirjoittajansa näköisiä. Niiden keskeisiä roolihahmoja ovat voimakastahtoiset naiset, eikä Hella Wuolijoen näytelmäsarjan kolmas näytelmä Niskavuoren nuori emäntä ole poikkeus tästä säännöstä. Niskavuoren taloon naitu Loviisa taistelee sääty-yhteiskunnan oloissa omista oikeuksistaan ja päätösvallastaan talon asioihin. Näytelmän dialogista selvisi, ettei Loviisa osannut lukea, vaikka oli syntynyt rikkaan talollisen tyttärenä. Valistunut katsoa saattoi myös muistaa, että vasta vuonna 1930 aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta ja saivat oikeuden omaan omaisuuteensa.

Näytelmän meijerska Malviina (Pia Piltz) taisteli oikeuksistaan Loviisaakin heikommista lähtökohdista. Piiat ja rengit joutuivat elämään Suomen suuriruhtinaskunnassa eräänlaisessa palkkaorjuudessa. Palvelussopimus piti tehdä pestuumarkkinoilla vuodeksi. Tässä tarinassa Niskavuoren isännillä oli tapana panna myös piikojaan ja Jussilla oli isännänvalta pitää rakastajattarensa talossa. Kesken sopimuskauden palveluksesta lähteneet piiat palautettiin työpaikalleen poliisin toimesta tai vaihtoehtoisesti tuomittiin vankeuteen irtolaisuudesta.

Vuonna 1940 kantaesitetty Niskavuoren nuori emäntä on tunteiden tasolla tavallaan rinnakkaisteos sarjan vuonna 1936 aloittaneelle näytelmälle Niskavuoren naiset. Ensiksi mainitussa Niskavuoren nuori isäntä Juhani rakastuu ja saattaa raskaaksi talon piian Malviinan, mutta nai säätynsä mukaisesti rikkaan talon tyttären Loviisan, koska tarvitsee rahaa sisarosuuksien lunastamiseen. Niskavuoren naisissa Loviisan poika Aarne rakastuu kylän koulun nuoreen opettajanaan Ilonaan ja jättää vaimonsa Martan.

Wuolijoen näytelmät ovat aidosti moniäänisiä ja teatterissa tekstin niiden hieno moniäänisyys vain voimistuu. Niskavuoren nuoressa emännässä rakkaudessa petetyn Loviisan näkökulma korostuu, Niskavuoren naisissa avionrikkoja Ilonan tunteet nousevat etualalle. Hella Wuolijoen oma avioliitto Sulo Wuolijoen kanssa kesti vain viisi vuotta. En ole toistaiseksi ehtinyt lukea Wuolijoen tyttären pojan Erkki Tuomiojan Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta kirjoittamaa kirjaa Häivähdys punaista. Lienee kuitenkin lupa olettaa, että kahden voimakkaan tahtoihmisen, Sulo ja Hella Wuolijoen liitto oli myrskyisä.

Hella Wuolijoen näytelmissä oman tahtonsa yhteisön tahdon edelle asettava nainen saavuttaa tavoitteensa, mutta maksaa menestyksestä myös kovan hinnan. Kuvassa Loviisan roolin näytellyt Annuska Hannula. Kuva © Teppo Järvinen

Wuolijoki on kirjoittanut näytelmiinsä vaikuttavia naisrooleja. Hannulan ja Piltzin ohella tähän tilaisuuteen olivat tarttuneet Tampereen ensi-illassa Eeva Hakulinen Hetan roolissa, Katariina Lilienkampf Kustaavan roolissa ja tietenkin Vuolle Niskavuoren vanhan emännän roolissa. Niskavuoren sukutalon ohella myös nämä roolit tuntuvat periytyvän näyttelijäsukupolvelta toiselle. Käsiohjelasta löytyy Outi Suorannan kirjoittamassa haastattelu, jossa Hannula, Hakulinen ja Vuolle kertovat rooleistaan. Kannattaa lukea.

Suomalaisella mielenmaisemalla on puiset kehykset. Mikko Roiha kehysti Lahden kaupunginteatterin Niskavuoden Hetassa näyttämön vanerilla. Järvinen on käyttänyt Tampereen Teatterissa höyläämätöntä lautaa. Todellisena neronleimauksena pidin Järvisen ideaa rakentaa Niskavuoren talo jostakin ikkunalasin tavoin läpinäkyvästä materiaalista. Se palveli samaa tarkoitusta kuin Mikkolan ratkaisu, jossa kohtauksissa oli mukana varjoon jäävä joukko näyttelijöitä, eräänlainen antiikin teatterin kuoro – kaikki tietävä ja näkevä silmä. Viime vuosisadan alun kyläyhteisössä mikään ei jäänyt vain kahden ihmisen salaisuudeksi.

Katsojan kannalta hyvin palkitsevaa oli myös Niina Alitalon, Harri Hauta-ahon ja Jan-Mikael Träskelinin suunnittelema näytelmän äänimaisema. Alitalo oli säveltänyt ensemblelle omaa musiikkia ja siinä kuultiin sitaatteja myös kansansävelmistä ja Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux.

Niskavuoren nuori emäntä, käsikirjoitus Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänissuunnittelu Harri Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen, rooleissa Annuska Hannula, Tuija Vuolle, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Pia Plitz, Erika Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen

Tampereen Teatterin Oliver Twist on tyylikäs tulkinta Dickensin klassikosta

Tampereen Teatterin Oliver Twist on hykerryttävän hauskasti toteutettua ja sellaisena hyvin viihdyttävää teatteria. Ensi-illassa teatteriesityksen kaikki osatekijät olivat kohdallaan. Näyttävä lavastus ja napakka ohjaus antoivat puitteet upealle näyttelijäntyölle. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.

Lasse Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa. kuva © Heikki Järvinen

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on johtanut orkesteriaan hänen ylhäisyytensä William Shakespearen hengessä. Tyylilajiksi oli valittu koominen liioittelu. Luultavasti se on vaikeinta, mitä näyttämöllä ylipäätään voi yrittää tehdä. Nyt produktion viisi näyttelijää onnistuivat useissa rooleissaan lähes täydellisesti. Katsojana piti ensin hetki jännittää, miten tässä käy? Sen jälkeen saattoi rentoutua ja vain nauttia loistavista tulkinnoista.

Esityksen alussa ja lopussa käytetiin vuorosanoissa runomittaa. Ehtaa Shakespearea oli tietenkin myös se, että miehet näyttelivät myös naisrooleja. Pitkänhuiskea Lasse Viitamäki oli tässä urheilutermein aivan pitelemätön köyhäintalon emännöitsijän rouva Corneyn ja herra Brownlow’n kodinhoitaja Bedwinin rooleissa. Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa.

Oliver Twistin roolin ensi-illassa näytteli Arttu Soilumo. Viitamäki, Ratinen, Elisa Piispanen ja Tommi Raitalehto tekivät kukin neljästä viiteen roolia nokkaa kohti. Erilaisia rooleja näille neljälle kertyi yhteensä 18 ja näyttelijöiden taituruudesta kertoi jotakin se, että jokainen näyttämön roolihahmoista tuntui omanlaiseltaan.

Tukea tämä upea näyttelijätyö ja ällistyttävät vaihdot roolihahmosta toiseen saivat Mikko Saastamoisen suunnittelemista rooliasuista ja näyttävästä ja hyvin toimivasta lavastuksesta. Teatterin omaksi salaisuudeksi jää se, miten salamannopeat rooliasun vaihdot ylipäätään oli tehty mahdollisiksi. Itse esitys seurasi Iivanaisen ohjauksessa tarinan draaman kaarta horjahtelematta. Todella taidokasta työtä ensembleltä.

Näytelmän tarina perustuu Charles Dickensin rakastettuun romaaniin. Suomenkielisen näytelmän tarinasta on kirjoittanut Aila Lavaste. Iivanainen on omassa sovituksessaan korostanut hienosti näytelmän karnevalistista runsautta tavalla, joka oli teatteria omimmillaan. Monet hauskat oivallukset korostivat illuusiota siitä, että nyt on lähdetty tekemään teatteria oikein suurella joukolla.

Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Dawkinsia ei näytellyt vain Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Ratinen ja Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kohaus oli niin kutkuttavan hauska, että se sai epäilemään omien silmien todistusta. Vaikka käsiohjelmasta saattoi jo etukäteen lukea, että näytelmässä on mukana vain viisi näyttelijää, varmasti moni muukin katsoja ohellani hätkähti, kun loppukumarruksiin todella tuli vain viisi näyttelijää.

Tavallaan myös Soilumolla oli esityksessä kaksi roolia. Näytelmän päättäneessä, runomittaan kirjoitetussa loppupuheenvuorossa hän muuttui Oliver Twististä kiertelevän teatteriseurueen näyttelijäksi, joka vetosi yleisön hyväntahtoisuuteen. Viittaus oli selvä. Shakespearen aikana, 1500-luvulla teatteritaiteen traditioita pitivät yllä kiertelevät teatteriseurueet. Vuonna 1599 Lontoossa avattu pysyvä esityspaikka, Globe-teatteri oli tuolloin jotakin uutta ja mullistavaa alalla.

*Viisi näyttelijää ja 20 eri roolia. Kuvassa vasemmalta oikealle Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, ja Tommi Raitolehto. Kuva © Heikki Järvinen*

Juuri näistä teatteritaiteen juurista lähti myös Tampereen Teatterin esityksen hieno komiikka. Vallanpitäjien liian suorasukaisesta arvostelusta saattoi vielä pari vuosisataa sitten joutua itse hirsipuuhun varkaiden ja murhamiesten seuraksi. Vielä 1700-luvun Euroopassa oli tavallista, että kuolemaan tuomittiin ihmisiä myös varkaudesta.

Myöskään maksavaa yleisöä ei tietenkään sopinut loukata liian suorasukaisesti.

Dickensin kirjat ovat Viktorian ajan Englannista kirjoitettua satiiria, jolla hän kuvasi aikansa tapoja ja niihin liittyviä asenteita. Dickensin myötätunto oli selvästi köyhien ja sorrettujen puolella ja hän pilkkasi parodian keinoin oman aikansa yläluokkaa. Oliver Twist on aikuisten satu, jossa jalo nuorukainen raivaa tiensä ryysyistä rikkauksiin. Täysin vapaa ei Dickenskään ollut oman aikansa luokkayhteiskunnan kahleista. Oliverin sosiaalisen nousun tärkein avain ei lopulta ole hänen oma toimintansa, vaan syntyperä.

Dickensin tekstit ovat kuluneet teatterintekijöiden hyppysissä. Lionel Bartin käsikirjoittamaa, säveltämää ja sanoittamaa musikaalia Oliver, joka kantaesitettiin Lontoon West Endissä 1960, esitetään edelleen muun muassa Lontoon Gielgud-teatterissa. Carol Reedin musikaalin pohjalta ohjaama elokuva Oliver! vuodelta 1968 keräsi aikoinaan peräti viisi Oscaria.

Viktorian ajan Englannin ankeisiin oloihin me pääsimme tutustumaan heti näytelmän alussa. Orpokodissa kuollut lapsi laitettiin arkkuun ja ainoan puheen piti kuoleman johdosta ylivahtimestari Bumble, joka moitti emännöitsijä Corneytä siitä, että lapsen arkkuun oli käytetty liian hyvälaatuista puuta.

Seuraavassa kohtauksessa Oliver pyysi itselleen lisää keittoa. Kohta selvisi, että Oliver puhui koko porukana, kaikkien orpokodin lasten puolesta. Kapinoinnista suuttunut Bumble myi Oliverin nuohooja Gamfiedille (Raitolehto). Kaksikon kinastellessa hinnasta, Gamfield perustelee omaa korkeaa hintapyyntöään sillä, että Bumblen hänelle myyvät lapset kuolevat hänen hommissaan aivan liian nopeasti. Heidän hautaamisestaan tulee pelkkää tappiota.

Oliver otti jalat alleen ja näin myös kävi myös Tampereen Teatterin ensemblelle Iivanaisen ohjukselle – se eteni hengästyttävällä vauhdilla.

Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Bedwiniä ei näytellyt vain Lasse Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kuva © Heikki Järvinen

Suomessa näytelmän tapahtumille tarvitse hakea vertailukohtaa 1800-luvun Britanniasta. Meillä noudatettiin Ruotsin vallan aikana säädetty lakia orpolasten huutokaupasta aina vuoteen 1923 asti, jolloin säädettiin köyhäinhoitolaki. Lasten huutokauppaaminen talollisille halvaksi työvoimaksi jatkui kuitenkin vielä 1930-luvulle asti. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935.

Oliver Twist, Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 10.9.2025, Aila Lavasteen näytelmä perustuu Charles Dickensin romaaniin, sovitus ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Puumalainen, koreografia Chris Whittaker, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala, rooleissa Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Tommi Raitolehto

Reko Lundánin näytelmä on psykologisesti tarkkanäköinen perhedraama – Tampereen Teatterin tulkinta teki sen ikuisesta aiheesta polttavan ajankohtaisen – Mari Turusen huikea roolityö antoi kasvot aikamme tragedialle – Märkä sukupolvi on tulossa sille viimeiselle rastille

Reko Lundán kuvaa koskettavasti ja uskottavasti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kuvassa näytelmän tytär Liisa (Annuska Hannula) ja äiti Hanna (Ilona Karppelin) kohtauksessa, jossa äiti on poikkeuksellisesti läsnä. Kuva © Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Aina joku eksyy jää aikakirjoihin Mari Turusen hienon ja todella vaikuttavan roolityöstä. Turunen antoi näytelmän alussa kasvot tragedialle, jonka 70-luvulla syntyneet kasarisuupoven edustajat ovat saamassa syliinsä. Heidän vanhempansa, sodan jälkeen syntyneiden märkä sukupolvi on tulossa viimeiselle rastille.

Turunen näytteli alkoholisoitunutta ja vakavan aivovamman saanutta vanhusta tavalla, jota seurasi sydän syrjällään.

Näytelmä kertoo Hannasta ja hänen perheestään. Näytelmän alussa eletään vuotta 2025 ja Hanna makaa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hän on saanut vakavan aivovamman kaaduttuaan humalassa. Hannan aikuiset lapset Liisa ja Aki ovat tapaamassa äitiään ja omien lapsuuden muistojen kautta he alkavat purkaa tarinaa siitä, miten tähän on tultu ja kenen on vastuu? Kuka hoitaa ja kuka joutuu uhrautumaan?

Näytelmän nimeen sisältyy hieno allegoria. Elämä on suunnistusta ja tällä huonosti kartoitetulla polulla aina joku eksyy.

Näytelmä on Reko Lundánin kirjoittama draama, joka kuvaa psykologisesti hyvin tarkkanäköisesti perhedynamiikkaa. Perheen tarina kerrotaan perheen lasten näkökulmasta. Perheen urheiluharrastukset tekivät näkyväksi tekstin toisen oleellisen symbolitason. Kilvoittelu elämäntiellä on joukkuelaji. Tässä Jukolan viestissä yhden kilpailijan eksyminen harhapoluille vaikuttaa myös kaikkien muiden perheenjäsenten elämään.

Päihderiippuvuus on sairaus, joka jättää syvät jäljet myös sairastuneen läheisiin. Menetyksen aiheuttamaan suruun liittyy kaunaa, vihaa ja syyllisyyttä. Lundánin tekstin syvälle ulottuva tarkkanäköisyys saa olettamaan, että tarinassa on mukana hänen omia lapsuudenkokemuksiaan.

Lapsen näkökulma toi tarinaan mukaan myös hellyttävää huumoria. Tai ehkä me vain muistamme esimerkiksi varhaispuberteetin ja siihen liittyvän seksuaalisuuden heräämisen huvittuneella lämmöllä. Tarinan Liisan äiti oli tuossa vaiheessa koko ajan poissa, eikä yksinhuoltajaisän kasvattamalla tytöllä ollut ketään, jolta kysyä.

Elämän arvaamattomuutta ja sattumanvaraisuutta symbolisoi tarinassa televisiossa pyörinyt lottoarvonta. Kuvassa Katriina Lilienkampf, Kai Vaine, Mari Turunen ja Annuska Hannula. Kuva © Heikki Järvinen

Ajatuksia herättävän näkökulman tarinaan ohjaaja Jaakko Kiljunen oli tuonut videotekniikan avulla. Turusen kasvot heijastettiin näyttämölle jättikokoisina elokuvan estetiikalla. Video oli ilmeisesti aidossa sairaalaympäristössä kuvattu tallenne. Voimakas emootio, jonka Turusen huikean hieno näyttelijäntyö sai aikaan, riitti perustelluksi kohtaukselle ja tavallaan koko produktiolle.

Elämän rajallisuutta ja haurautta alleviivasivat myös kohtaukset, joissa tarinan lapset muistelivat isovanhempiensa hautajaisia. Meidän muistomme ovat ylisukupolvisia. Yhteisöllisyyden kautta ne ulottuvat aikaan ennen meidän syntymäämme.

Videokankaana kohtauksessa toimi näyttämölle ripustettu seinämä, jossa oli ovia ja avattavia luukkuja enemmän kuin mikään teatteriestetiikan laki vaatii. Toki Kiljusen ja lavastuksen suunnitelleen Mikko Saastamoisen ratkaisu oli toimiva ja looginen. Kun tarvitaan seinä videon esittämistä varten, tarvitaan myös ovia ja ikkunoita, joiden kautta voi kulkea. Tarvitaan kohtausten tarkkaa ajoitusta ja kontrollia.

Hurjimmillaan tämä näyttelijöitä sisään ja ulos heittänyt ovikaruselli pyöri Rinteen lapsiperheen ruuhkavuosista kertoneissa kohtauksissa. Näyttämön pystyseinään perustui myös yksi näytelmän hienoimmista kohtauksista, jossa sisarusten riita syyllisyydestä ja vastuusta kulminoitui suorastaan räjähtäväksi sisääntuloksi näyttämölle.

*Kuvan kohtauksessa näytelmän Aki (Kai Vaine) puhuu videohahmona puhelimessa näyttämöllä olevan sisarensa Liisan (Annuska Hannula) kanssa. Kuva © Heikki Järvinen*

Lappeenrannan kaupunginteatterin rooleista tuttu Kiljusella valmistui näyttelijäksi vuonna 2009 Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta. Aina joku eksyy on hänen esikoisohjauksensa.

Kiljunen on ensemblensä kanssa tavoittanut hauskasti 70-luvun ajankuvan, vaikkei kenelläkään tekijöistä Turusta ja Matti Hakulista lukuun ottamatta ole omia lapsuuden kokemuksia tuolta vuosikymmeneltä. Tarina nuoren Hannan (Ilona Karppelin) ja hänen tulevan aviomiehensä Ripa Rinteen (Vili Saarela) seurustelusta kertovissa kohtauksissa tuo aika näkyi sellaisena, kuin sen kokenut muistaa. Eleet ja ilmeet, asut ja tapa olla vuorovaikutuksessa tuntuivat muistojen kultaamalla tavalla tutuilta.

Lapsiroolien näytteleminen on vaativaa, mutta varmasti myös palkitsevaa. Hannan lapsia Liisaa ja Akia näytelleet Annuska Hannula ja Kai Vaine sekä useita rooleja näytellyt Katriina Lilienkampf loistivat näyttämöllä esittäessään lapsuuteen liittyvää löytämisen iloja ja nöyryytyksiä, joita me itse kukin olemme aikanamme kokeneet koulussa.

Hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo kantoivat. Ei haitannut, että kouluikäistä Kaita näytellyt Vaine oli monessa kohtauksessa hänen isäänsä Ripaa näytellyttä Saarelaa päätään pidempi.

Paitsi videolla, Turunen oli mukana myös näyttämöllä useassa kohtauksessa kävelytukeen nojaavana äänettömänä hahmona. Jäin miettimään, mitä ohjaaja tällä tarinan logiikan kannalta yllättävällä ratkaisulla halusi sanoa. Lasten lapsuuden muistot eivät olleet Hannan muistoja, koska hän ei ollut läsnä lastensa elämässä. Halusiko Kiljunen ratkaisullaan kertoa syyllisyydestä? Tunteko aivonsa dementia-asteelle juonut alkoholisti syyllisyyttä? En tiedä, todennäköisesti kyllä.

Näytelmässä oli elämänmakua. Niin paljon, että minun mieleeni alkoivat spontaanisti palautua muistot näytelmän kantaesityksestä KOM-teatterissa 25 vuotta sitten. Nuorta Hanna näytteli tuolloin Sari Mällinen ja Ripaa Pekka Valkeejärvi omalla lakonisella tyylillään.

Hämmästyttävää – teatterin taikaa. Nimien muistaminen ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin.

Aina joku eksyy oli vuosituhannen vaihteessa näytelmä, johon myös harrastajateatterit tarttuivat innolla. Lundán jatkoi Rinteen perheen saagaa näytelmässä Teillä ei ollut nimiä, joka kantaesitettiin KOM-teatterissa vuonna 2001. Vuonna 2003 kantaesitettiin KOM-teatterissa Lundánin Tarpeettomia ihmisiä.

Aiheiden puolesta nämä näytelmät muodostavat trilogian. Kaksi viimeksi mainittua loistavaa näytelmää vain odottavat uutta tulkintaa. Ehkä Kiljunen ja ensemblensä kanssa vielä tarttuu niihin.

Aina joku eksyy

Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckellin näyttämöllä 5.2.2024

Teksti Reko Lundán

Ohjaus Jaakko Kiljunen

Lavastuksen suunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Ville Tolvanen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsti Rintala

Rooleissa Kai Vaine, Annuska Hannula, Mari Turunen, Ilona Karppelin, Vili Saarela,

Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf