Kaksi paavia on hienostunutta ja ajatuksia herättävää puheteatteria – Asko Sarkola ja Esko Roine näyttelivät ensi-illassa upeasti – onnistunut dramatisointi toi Anthony McCartenin näytelmän ydinajatuksen kirkkaasti esille

Tässä ovat kaksi suomalaisen teatterin vanhaa ja viisasta miestä. Asko Sarkolan ja Esko Roineen tarkkaa, ajateltua ja ilmaisuvoimaista näyttelemistä oli elämys seurata. Teppo Järvisen suunnittelema lavastus ja Tuomas Lampisen upeat puvut viimeistelivät näytelmän hienostuneen tunnelman. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona toteutettu Kaksi paavia on hienoa puheteatteria. Tiistain ensi-illassa Eino Salmelaisen näyttämöllä Anthony McCartenin tositapahtumiin pohjautuva käsikirjoitus alkoi elää kahden veteraaninäyttelijän loistavien roolisuoritusten kautta. Kokonaisuuden kruunasi hienostunut toteutus, jossa tarinan juonteet oli tiivistetty oleelliseen.

Näytelmän nimi viittaa historialliseen tapahtumaan katollisen kirkon piirissä. Paavi Benedictus XVI luopui vuonna 2013 tehtävästään ja hänen tilalleen konklaavi valitsi Buenos Airesin arkkipiispan, kardinaali Jorge Mario Bergoglion uudeksi paaviksi.  Näin katollisella kirkolla oli ja on edelleen kaksi paavia, emerituspaavi Benedictus ja paavi Franciscus. Edellisen kerran paavi oli luopunut vapaaehtoisesti tehtävästään reilut 700 vuotta sitten, kun Celestinus V luopui vuonna 1294 virastaan.

Tarinan keskiössä on katollisen kirkon jakaantuminen vanhoillisiin ja edistyksellisiin. Saksalainen Joseph Alois Ratzinger toimi jo ennen paaviksi valintaansa katollisen kirkon johtavana teologina ja uskonopin kongregaation johtajana. Hän sai jo tuolloin dogmaattisuutensa vuoksi pilkkanimen Jumalan rottweiler. Bergoglion nimi taas on liitetty Etelä-Amerikassa syntyneeseen vapautuksen teologiaksi kutsuttuun suuntaukseen, jossa kirkko kääntyy kohti köyhiä ja sorrettuja, koska Jumala on köyhien puolella.

Aineksia tarinaansa McCarten on ottanut kummankin paavin julkisista esiintymisistä ja heidän medialle antamistaan haastatteluista. Ratzingerin ja Bergoglion kahdenvälisiä keskusteluja paavin kesäasunolla ei ole dokumentoitu, vaan ne ovat McCartenin kirjoittamaa fiktiota.

Kaksi paavia ei siten ole dokumenttiteatteria ja hyvä niin. Ensi-illassa Tiina Puumalaisen suomennos ja hienosti pelkistetty ohjaus toivat esiin McCartenin historiallisen näytelmän yleisinhimillisen ytimen. Kysymys on luopumisen vaikeudesta ja kyvystä kasvaa vielä sen viimeisen kynnyksen yli. Jokainen meistä joutuu jossakin vaiheessa kysymään itseltään, mikä on ollut minun elämäni ja elämäntyöni tarkoitus ja merkitys. Tässä mielessä katollisen kirkon paavin hopeinen ja kultainen avain on annettu meille jokaiselle.    

Kahdessa paavissa näyteltiin upeasti. Asko Sarkola ja Esko Roine ovat molemmat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja tai sähköistä äänenvahvistusta ei käytetty. Oli nautinto seurata näiden kahden veteraanin näyttelemistä, jossa jokaisesta vuorosanasta sai selvää ilman ylimääräistä otsanrypistystä ja jossa ilmeet ja eleet vakuuttivat – tämä roolihahmo on ajatuksella sisäistetty ja tosi.

Sarkola teki näytelmän paavi Benedictuksesta sisäänpäin kääntyneen introvertin, tiedemiestyypin, ajattelijan, jonka intohimona on löytää ehdoton totuus. Roineen tulkinnassa kardinaali Bergoglio oli ulospäin suuntautunut ekstrovertti, poliitikko, jolla on voimakas visio, mutta myös luontainen kyky kompromisseihin agendallaan.  

Roineen tulkitsema Bergoglio kuvaa luonnettaan vitsillä: ”Minä olen argentiinalainen. Me argentiinalaiset teemme itsemurhankin kiipeämällä oman itsetuntomme huipulle ja hyppäämällä sieltä.”

Puumalainen on ohjauksessaan hyödyntänyt oivaltavasti McCarterin dramaturgiaa näytelmän aloituksessa. Molempien kirkkoruhtinaiden itsetutkiskelu, oma jaakopinpaini on kirjoitettu dialogiksi. Sarkolan Benedictus keskustelee pitkässä johdannossa Ulla Koivurannan näyttelemän sisar Birgitan kanssa ja Roineen Bergoglio Anne-Mari Alaspään näyttelemän sisar Sophian kanssa.

Samalla käsikirjoittaja onnistui hahmottamaan molemmista miehistä uskottavat ja osuvat luonnekuvat, mihin näyttelijöiden on ollut helppo tarttua. Kehittely johdatti hienosti näytelmän dramaattiseen huipentumaan, näiden kahden teologin verbaaliseen yhteenottoon paavin kesäasunnon Residenza papalen puistossa ja sovintoon Sikstuksen kappelissa.

Teppo Järvisen lavastus, Jari Sipilän valosuunnittelu, Jari Tengströmin äänet, Jussi Vahvaselän musiikki, Anna Kuljun naamioinnit ja Tuomas Lampisen upeat puvut olivat oleellinen osa toimivaa ja hienostunutta kokonaisuutta.

Uusiseelantilainen McCarten kirjoitti Kaksi paavia näytelmäksi. Myöhemmin hän muokkasi siitä elokuvakäsikirjoituksen, josta brasilialainen Fernado Meirelles ohjasi elokuvan. Elokuvassa paavi Benedictusta ja kardinaali Bergogliota näyttelevät Hollywoodin megatähdet Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce. Molemmat nousivat rooleistaan myös Oscar-ehdokkaiksi vuoden 2020 gaalassa. Vuonna 1919 ensi-iltansa saaneen elokuvan voi yhä nähdä Netfixin suoratoistopalvelussa.

Elokuvaa on syytetty kritiikeissä Vatikaanin valkopesusta. Oluella itseään virkistävien ja pitsaa syövien karismaattisten kirkonmiesten keskusteluissa on kriitikoiden mielestä lakaistu katollista kirkkoa riivaavat skandaalit leppoisuuden maton alle.

Näytelmästä ei tällaista kuvaa saanut. Ainakin itse koin, että juuri katollisen kirkon piirissä yhä uudestaan toistuvat pedofiiliskandaalit olivat syy, jonka takia näytelmän Benedictus tunsi joutuneensa työssään umpikujaan. Näytelmän Bergogliota taas painoivat katollisen kirkon ja Etelä-Amerikan valtioita terrorin keinoin hallinneiden sotilasdiktatuurien suhteet. Jesuiittojen johtajana ja piispana Bergoglio tiesi tehneensä urallaan ihmisoikeuksien kannalta tuhoisia myönnytyksiä vallanpitäjille suojellakseen omiaan.

Näytelmässä ei myöskään peitellä tai vähätellä katollisen kirkon ongelmallista suhdetta seksuaalisuuteen ja keskiajalta periytyvää vinksahtanutta käsitystä ihmisen lisääntymisbiologiasta. Ei riitä, että elämä on pyhää ja loukkaamatonta siitä hetkestä, kun munasolu hedelmöittyy naisen munajohtimissa. Yhtä pyhää on jo miesten siemenneste. Mitä muuta järkeä on katollisen kirkon kielteisessä suhtautumisessa kondomien käyttöön, asenteessa, joka aiheuttaa tuhoa ja inhimillistä kärsimystä esimerkiksi Afrikassa riehuvan hiv-epidemian takia.

Uskonnolliset liikkeet ovat aikansa lapsia siinä missä kaikki muukin inhimillinen toiminta. Näytelmän Benedictuksen kuuluminen nuorena Ratzingerina Hitler Jugendiin ei varmasti ole koko hänen elämänuraansa leimaava synti. Toisaalta Vatikaanin ja katollisen kirkon moniulotteinen suhde fasismiin Mussolinin hallitsemassa Italiassa oli suuri synti, samoin Vatikaanin pankkiirien hämärät liiketoimet ja yhteydet mafiaan.

Näytelmän kirkkoruhtinaiden omatunto puhuu naisen äänellä. Silti McCartenin tarkkanäköisyydessä on yksi sokea piste, katollisen kirkon suhde tasa-arvoon. Kirkko kantaa mukanaan patriarkaalista ajattelutapaa, jonka mukaan yksilö ei ole yhteiskunnan pienin yksikkö, vaan pienin yhteinen nimittäjä on yhteisö, perhe tai suku.

Tämä lähtökohta antaa erilaisen näkökulman myös synnin, anteeksiannon ja armon käsitteille. Tämä ehkä selittää pappien selibaatin ohella sen, miksi pedofiiliskandaalit toistuvat yhä uudelleen. Synnin tekijä saa synninpäästön ja voi kohdata armon, tekojen seuraukset jäävät uhrien kontolle.   

Köyhien pyhimykseltä Franciscus Assisilaiselta paavillisen nimensä ottanutta Bergogliota on juhlittu monella tapaa historiallisena, uuden ajan edistyksellisenä paavina. Esimerkiksi naispappeuteen paavi Franciscuksen kanta on kuitenkin edelleen ehdoton. Samoin hän ei hyväksy homoliittoja. Homoseksuaalisuus ei hänen mukaansa ole synti, mutta homoseksuaaliset teot ovat.  

Kaksi paavia

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 28.9.2021

Käsikirjoitus Anthony McCarten

Suomennos Tiina Puumalainen

Ohjaus Tiina Puumalainen

Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu Jari Sipilä

Äänisuunnittelu Jari Tengström

Musiikki Jussi Vahvaselkä

Naamioinnin suunnittelu Anne Kulju

Rooleissa Esko Roine, Asko Sarkola, Ulla Koivuranta, Anne-Mari Alaspää

Ääniroolissa Stefan Karlsson

Idiootit ympärilläni yllätti sisällöllään – ensemble oli kaivanut Thomas Eriksonin hömppäkirjasta esiin kultajyviä – me katsojat saimme nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä


Katsokaa noita käsiä, katsokaa noita ilmeitä! Me katsojat saimme nauttia TTT-Klubin ensi-illassa huikean hienosta näyttelijäntyöstä. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, taustalla Juha-Matti Koskela, Hiski Grönstrand ja Maiju Saarinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Me katsojat saimme torstaina nauttia TTT-Klubilla aivan poikkeuksellisen hienosta näyttelijäntyöstä. Tampereen Työväen Teatterin Idiootit ympärilläni säteili inhimillistä lämpöä merkillisestä nimestään huolimatta. Hiski Grönstrandin, Laura Hännisen, Maiju Saarisen ja Juha-Matti Koskelan läsnäolo näyttämöllä oli miltei käsin kosketeltavaa. Sujuva, merkityksiä täynnä oleva dialogi, laulut, musiikki ja se upea kehonkieli, johon tämä nelikko ylsi, saivat ainakin minut lankeamaan loveen.

Ja kuin pisteeksi iin päälle, esitys oli ajoittain aivan poskettoman hauska! Ryhmä on itse määritellyt teoksensa sitcom-musikaaliksi.

Lähdin katomaan esitystä pitkin hampain. Esitys on tehty Thomas Eriksonin samannimisen bestsellerin pohjalta. Kirjassaan Erikson jakaa ihmistyypit neljään persoonallisuustyyppiin: punaisiin, sinisiin, vihreisiin ja keltaisiin.

Eriksonin persoonallisuustyypit ennustavat ihmisten käyttäytymistä lähes yhtä hyvin kuin astrologien horoskoopit. Astrologeilla, näillä traditionaalisilla humpuukimaakareilla erilaisia persoonallisuustyyppejä on vähintään 12 kappaletta.

Useille kielille käännettyä Eriksonin kirjaa on myyty pelkästään Ruotsissa 160000 kappaletta ja myös Suomessa se oli pitkään ”tietokirjojen” myyntitilastojen kärjessä. Käyttäytymistieteilijäksi itseään tituleeraava mies on tehnyt hyvän tilin kirjallaan.

Kysymys kuuluu, miksi me annamme huijata itseämme yhä uudelleen? Onko kysymys meidän parantumattomasta henkisestä laiskuudestamme?

Itse oletin ennakkoon, että Idiootit ympärilläni on ilkeä satiiri self help -ilmiöstä. Käsikirjoituksen ja esityskonseptin yhdessä näyttelijöiden kanssa luonut Juho Gröndahl on nähnyt minua syvemmälle.

Gröndahlin ja hänen ensemblensä näkökulma tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, rempseässä rallissa idiooteista ympärillämme.

Meillä on taipumus kuunnella ja hyväksyä vain ihmisiä, jotka ajattelevat ja toimivat samalla lailla kuin me itse. Tästä muistutti meitä viimeksi perjantain Hesarissa aivotutkija Katri Saarikivi.

Ei edes Erikson siis pelkkää tyhjää lätise kirjassaan. Ensimmäinen kultajyvä löytyy jo kirjan nimestä. Se on antiteesi kirjan sisällöstä. Eriksonin punaiset, siniset, vireät ja keltaiset ovat kaikki omalla tavallaan mukavia ja ennen kaikkea yhteisön kannalta hyödyllisiä ihmisiä.

Tematiikka, jonka Gröndahl ja hänen työryhmänsä jäsenet ovat Eriksonin höpökirjan ympärille rakentaneet, oli sykähdyttävä. Noin yksinkertaistetusti sanottuna TTT-Klubin Idiootit ympärilläni oli hyvin kauniisti toteutettu saarna välittämisen kulttuurin puolesta.

Tähän kokonaisuuteen mahtui suuri määrä teräviä havaintoja tämän päivän työelämän kipupisteistä.

Esityksen nautittavuutta ei ainakaan vähentänyt se, että ryhmän jäsenet ovat myös taitavia muusikoita. Grönstrand soitti näytelmässä kitaraa, rytmimunaa ja kazoota, Hänninen haitaria, kitaraa, ukulelea, bassoa, kosketinsoitimia, stompboxia, kazoota ja rumpuja, Koskela bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, stompboxia, kazoota, rumpuja ja tinapilliä, Saarinen ukulelea, bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, kazoota, munniharppua, nokkahuilua ja rytmibanaania. Aika huikea rytmiryhmä, jonka taustalla vielä Gröndahl soitti kosketinsoittimia.

Grönstrandin, Hännisen, Koskelan ja Saarisen säveltämien biisien soundit olivat upeita.

Idiootit ympärilläni

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 8.10.2020

Käsikirjoitus Thomas Eriksonin samannimisen kirjan pohjalta Juho Gröndahl, Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Ohjaus Juho Gröndahl

Musiikin sävellys Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Valosuunnittelu ja videoiden kuvaus Kyösti Kallio

Videoiden editointi ja jälkikäsittely Juha-Matti Koskela

Äänisuunnittelu Juho Gröndahl, Kyösti Kallio

Valojen, äänten ja videoiden ajo, livemiksaus Pasi Ristolainen

Maskeeraukset ja kampaukset Sari Rautio, Tytti Virjo

Näyttämöllä Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

TTT-Klubin POP Fictionissa revitiin huumoria tositeeveestä ja sosiaalisesta mediasta – kokeneen tekijäkaartin estraditaide oli kiltin keski-ikäistä

Täältä pesee! POP Fictionin alussa Sami Hintsanen, Johanna Tohni ja Juha Junttu kaappasivat meidät katsojat panttivangeikseen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin POP Fiction oli viihdyttävää ja ennen kaikkea turvallisen keski-ikäistä estraditaidetta. Olkaa hyvä ja naurakaa.

Komiikan kirjoittaminen ja esittäminen ovat varmasti kaksi vaikeinta hommaa, mihin ihminen voi itsensä pakottaa.  Heikki Syrjän ja Johanna Tohnin sketseissä huumoria revittiin tositelevision ja sosiaalisen median kummallisuuksista.

Itse arvostan stand up – komiikassa tarinoiden omakohtaisuutta. Jutun koominen kärki löytyy leikkauspisteestä, missä yksityinen ja yleinen kohtaavat tai todellisuus joutuu törmäyskurssille yksityisen kanssa.

Nyt vitsit liikkuivat usein kovin yleisellä tasolla. Tunnistin itseni esimerkiksi hahmosta, joka kärttää somessa itselleen klikkauksia, mutta entäs sitten.

Toki esityksestä löytyi myös aidon ironisia käänteitä. Itse nauroin eniten kohtaukselle, jossa muun muassa Ylen Tartu mikkiin musiikkiviihdeohjelmaan juontanut Sami Hintsanen haastatteli television kuvitteellisessa makasiiniohjelmassa kahta nuorta tubettajaa.

Kuilu tämän päivän parikymppisten ja viisikymppisten välillä on avara ja syvä.

Hintsasen vahva fyysinen esittäminen antoi muutenkin lisää särmää eitykselle.

En itse katso koskaan television realitysarjoja tai musiikkiohjelmia, joihin on koottu suomalaisen populaarikulttuurin tähtiä viihdyttämään toisiaan. Sen takia varmaan osa vitseistä meni joko yli hilseen tai jäin tämän kirjoittajan huumorihorisontin katveeseen.

Ehkä television latistava vaikutus ulottuu vitsien aiheiden takia aina estradille asti. Jopa TTT-Klubin ravintolaympäristössä näyttämön neljäs seinä tuntui nyt poikkeuksellisen tukevatekoiselta.

Esityksen ohjannut Otto Kanerva on työryhmineen pyrkinyt mahdollisimman viihdyttävän ravintolashow’n tekemiseen. Kehyskertomus, jossa esiintyjät ottivat meidät katsojat panttivangeikseen, ei oikein toiminut.

Teatterissa sen pitäisi olla sanomattakin selvää.

Pääpaino oli musiikilla ja Hintsanen, Tohni ja Juha Junttu lauloivat komeasti.  

Show’n huippuhetkiin kuuluivat Juntun Hector-parodiat Juhani Sydänalan roolihahmossa. Sanoitukset ovat Syrjän kynästä. Tohni on itse sanoittanut kappaleet, joita hän tulkitsi Johannikka T:n roolihahmossa.

Esityksen nimi on sananmuunnos Quentin Tarantinon elokuvan Pulp Fiction nimestä. Tarantinon leffa oli ehkä 90-luvun merkkiteos ja POP Fictionin viidettä kymppiään käyvät tekijät ovat varmasti saaneet siitä kovat kiksit nuorina.

Esitys myös alkoi ja päättyi Pulp Fictionin tunnarilla. Katsojina olisin toivonut tekijöiltä myös samanlaista sumeilemattomuutta tekstien kanssa.

POP Fiction

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 2.10.2020

Käsikirjoitus Heikki Syrjä ja Johanna Tohni

Ohjaus Otto Kanerva

Musiikkikappaleiden taustaraitojen tuotanto Juha Junttu

Estradilla Johanna Tohni, Sami Hintsanen ja Juha Junttu

Esityksen alkuperäinen musiikki:
Juhani Sydänala (sävellys Juha Junttu, sanoitus Heikki Syrjä)
Johannika T: Setämies (sävsäveltänyt ja sanoittanut Johanna Tohni, sovittanut ja tuottanut Reko Erkkola)
Johannika T: Sit kun mä kuolen (säveltänyt jasanoittanut Johanna Tohni)

Rock-musikaali Hamletissa näkyivät tekijöiden elämänkokemus, vahva ammattitaito ja luovuus – Tampereen Työväen Teatterin tulkinta maailman tunnetuimmasta näytelmästä on tuore ja raikas

Hamletin näyttämökuvat olivat toinen toistaa upeampia. Kuvassa lauteillla Varre Vartiainen vasemmalla ja Jarmo Saari oikella. Keskellä upeasti Hamletin roolin näytellyt Saska Pulkkinen. Taustalla Shakespearen tarinan näyttelijöitä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä. Ei niin mikään!

Silti Tampereen Työväen Teatterin Hamletin ensi-illassa me katsojat saimme vahvan illuusion, miltä täydellinen taideteos näyttää. Shakespearen rakastetun näytelmän tekijät onnistuivat nyt näyttämötaiteen kaikilla osa-alueilla ja näistä osista syntyi esteettisesti lumoavan kaunis kokonaisuus.

Minut sai lopullisesti lankeamaan loveen esityksen huumori. Kyllä! Vaikka Hamlet on perusolemukseltaan synkkä tragedia, esitykseen oli siroteltu pitkin matkaa myös hauskoja yksityiskohtia.

Kuka tietää, ehkä juuri näin myös Shakespearen aikalaiset ovat tulkinneet tämän monitulkintaisen runoelman. Hamlet oli oman aikansa poliittista teatteria, kuten professori Hanna Suutela käsiohjelmassa kirjoittaa. Maan mahtaville piti irvailla, vaikka tekijät laittoivat sillä kaulansa vaaraan.

Kenenkään edessä ei pidä kumartaa niin syvään, että multa tunkee otsaryppyjen väliin, ei edes William Shakespearen.  Tässä Globe-teatterin tekijöiden terveiset meille yli ajan kuilun. 

Ohjaaja Otso Kauton ja Shakespearen näytelmän nykysuomeksi kääntäneen ja sovituksen tehneen Michael Baranin tulkinta tästä maailma tunnetuimmasta näytelmästä oli ajateltu, tuore ja raikas. Olen varma, että tamperelaisten produktiolla on vielä vientiä ja kysyntää maailman Shakespeare-festivaaleilla.

Hamlet on muokattu rock-musikaaliksi ja se voi viedä varttuneen teatterin harrastajan ajatukset hieman hakoteille. Toki Hamletilla ja Tampereen Työväen Teatterin takavuosien kestohitillä, Vuonna 85 Remixillä on myös jotakin yhteistä. Kautto, Baran ja musikaalin koreografi Tero Saarinen ovat muutaman vuoden sisällä astumassa samaan kuusikymppisten kerhoon, jossa jäseniä manserockin keskeiset tekijät jo ovat.

Tosin käsiohjelmassa Saarinen ja esityksen toinen koreografi Satu Halttunen ovat esityksen liikeidentiteettien tekijöitä. Sana on kuvaava. Sen merkitys avautui minulle kerrasta, kun seurasin, miten upeasti Shakespearen runollinen kieli ja kaksikon luoma liikekieli sulautuivat yhteen ja antoivat jokaiselle roolihahmolle oman identiteetin.

Baranin suomennoksessa maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisin repliikki on kääntynyt nykysuomeksi muotoon: ”Olla vai ei olla?”. Lakonisuudessa tuo muoto on silkkaa runoutta. Myös Baranin ja Eeva Konnun laulujen sanoitukset sulautuivat Shakespearen tekstiin hämmentävän hyvin.

Tero Saarinen Company on kansainvälinen nimi tanssitaiteen parissa ja Saarinen on koreografina suuri tähti. Hamletissa näkyi Saarisen tyyli, jossa vaikutteita on otettu itämaisista kamppailulajeista.

Itse aloin heti esityksen alussa pohtia jollakin aivolohkollani, mitä minä tiedän japanilaisesta teatterista? Vastauskin oli tyly – en mitään. Silti esityksen liikekielen ilmaisuvoima ja arvoituksellisuus pitivät otteessaan koko kolme tuntia kestäneen esityksen ajan.

Arvoitus toistui esityksen visuaalisen ilmeen suunnitelleen Kimmo Viskarin puvustuksessa. Puvut olivat mukaelmia Shakespearen ajan muodista höystettynä viitteillä itämaisiin kamppailulajeihin. Tehokeinona Viskari oli käyttänyt mestarillisesti liioittelua ja kirkkaita värejä. Tynnyrikaulukset olivat kuin kärrynpyöriä ja 1600-luvun aatelisten polvihousut hyljekokoa.

Näytelmän käsiohjelma on tapetoitu Kari Sunnarin ottamilla esityskuvilla, eikä syyttä. Hamletin näyttämökuvat olivat värikylläisyydessään toinen toistaan upeampia. Viskarin visuaalinen suunnittelu yhdessä Eero Auvisen valosuunnittelun kanssa on nappisuoritus. Lavastus mehiläiskennoa muistuttavine tornimaisine rakenteineen oli näyttävä ja toimiva.

Katsojana odottin esitykseltä ennakolta konserttiestetiikkaa ja sitä me myös saimme. Konnun, Jarmo Saaren ja Varre Vartiaisen säveltämä musiikki väänsi nupit kaakkoon heti ensimmäisten kitarasoundien iskiessä tärykalvoille.

Energiatasot olivat kohdallaan. Loistava bändi tämä Gravediggers.

Tähän kai pitäisi laittaa se hymiö – kevyet mullan vain Shakespearen Hamletille.

Kokonaisuuteen kuului tietenkin myös upea näyttelijäntyö. Saska Pulkkisen otteissa oli Hamletin roolissa suoraa sydämeen käyvää herkkyyttä, joka välittyi upeasti vielä suuren salin kolmannelletoista penkkiriville asti. Tällaista teatterin pitää olla!

Ulkopuolisena en tiedä enkä tunne niitä teatterin työyhteisön vuorovaikutusmekanismeja joiden tuloksena produktio muotoutuu ideasta esitykseksi. Siitä olen kuitenkin varma, että teatteri on yhteisön taidetta. Ohjaajana Kautto on tämän otaksuman mukaan toiminut eräänlaisena kapellimestarina, joka on koonnut eri osat yhteen omien taiteellisten näkemystensä mukaan ja pitänyt prosessin liikkeellä.

Tampereen Työväen Teatterin kannalta päätös valita Kautto teatterin uudeksi johtajaksi on ollut viisas ratkaisu. Rohkeiden valintojen ja taiteellisten voittojen kautta Tampereen Työväen Teatteri säilyttää asemansa Suomen toisena päänäyttämönä.      

Viime talvena esitetty Jeppe Niilonpoika oli minulle hyvä esimerkki rohkeista valinnoista. Tarjonnan runsaudella pilalle hemmoteltu Tampereen alueen yleisö voi olla konservatiivinen makutottumuksissaan. Rohkeita ja luovia valintoja tarvitaan. Taiteessa ei voida juuttua viettämään alati samanlaisena toistuvaan päivään murmelina.

Rock-musikaali Hamlet

Tampereen Työväen Näyttämön ensi-ilta 5.9.2020

Suomennos ja sovitus Michael Baran

Ohjaus Otso Kautto

Säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen

Musiikin sovitus Jarmo Saari, Varre Vartiainen ja Gravediggers

Laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran ja Eeva Kontu

Vastaava kapellimestari Joonas Mikkilä

Liikeidentiteetit Tero Saarinen, Satu Halttunen

Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Maskien ja kampausten suunnittelu Emmi Puukka

Tuottaja Arje Ahrens

Rooleissa Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Petrus Kähkönen, Karoliina Vanne, Auvo Vihro, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Jussi Lukàcs, Meeri Uusi-Äijö, Laurapeppi Väänänen, Maria Halinen

Pumpulitehtaan tyttöjen kohtalo koskettaa, mutta tarinan henkilöt hukkuvat megalomaanisen toteutuksen alle Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Tytöt 1918

Vauhtia ja voimaa esitys ammensi Marjo Kuuselan koreografiasta ja Tanssiteatteri Tsuumin tanssijoista. Next » Kuvassa edessä vasemmalta alkaen Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Salla Korja-Paloniemi, Hanna Korhonen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Joskus käy näin. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 musikaalin aikana, minua vaivasi sitkeä korvamato.

Korvaan ei tarttunut yksikään säveltäjä Eeva Konnun ja sanoittaja Heikki Salon esitystä varten räätälöimästä biisistä, vaan korvakäytävässä aikaa mittasi Hectorin vuonna 1987 julkaisema mittarimato, jonka kertosäe menee suunnilleen näin:

”Sota on kaunis, siinä on voimaa, 

sota on siisti, sodalla kulkee,

sota on kaunis, siinä on voimaa,

sota ei hylkää, syliinsä se sulkee.”

Sodan estetisoinnissa on puolensa, eikä Suomen oma kansallinen murhenäytelmä sata vuotta sitten tee tässä suhteessa poikkeusta.

Kontu ja Salo muodostavat säveltäjä-sanoittaja parivaljakon, joka epäilemättä edustaa musiikkiteatterin parasta osaamista Suomessa.

Minulla ei ole osaamista eritellä Konnun sävellysten erityispiirteitä. Yhteistä sekä Konnun tätä musikaalia varten säveltämillä biiseillä että Salon sanoituksilla oli se, että tehoja haettiin lähes loputtomien toistojen kautta.

Tämä tietenkin kuuluu populaarimusiikista ammentavien musikaalien genreen. Parhaimmillaan esitys saavuttaa näin lähes suggestiivisen tehon, mikä kyllä näkyy myös kriitikoiden esityksestä kirjoittamissa puolihöperöissä kritiikeissä. Tampereen teatterikesän esityksessä tiistaina volyymia lisättiin myös vääntämällä äänentoistolaitteiden nupit kaakkoon.

Konserttiestetiikkaa edustivat myös Hannu Lindholmin lavastus ja Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu. Nyt lavasteet, valo- ja pyroefektito olivat stadionluokkaa. Amurin puutalot, valoefektit ja äänisuunnittelusta vastanneen Kalle Nytorpin näyttämölle loihtima sodan melske kasvoivat mittoihin, joihin jopa TTT:n todella suuri suuri näyttämö kävi pieneksi.

Näyttävää ja komeaa, sodalla oli voimaa ja sodalla kulki. Samalla kuitenkin hukattiin lähes näkymättömiin tarinan henkilöt, pumpulitehtaan tytöt, joiden tarinat esityksen ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola ainakin omien sanojensa mukaan halusi kertoa.

Esitys alkaa toki vavahduttavasti. Kukin tarinan tytöistä käy vuorollaan kertomassa, mikä heidän tuleva kohtalonsa on kansalaissodan kurimuksessa.

Punaisten puolella taistelleiden naisten kaltoin kohtelua ja tappamista ei selitä vain kapinan synnyttämä viha ja kostonkierre, vaan taustalla olivat myös Suomen piskuisen sivistyneistön ajatukset ja mielet saastuttaneet eugenistiset rotuopit.

Punaisten puolella taistelleiden tyttöjen, ”ryssän huorien” ja etnisten venäläisten tappamisessa kysymys oli harkitusta etnisestä puhdistuksesta. Kyseessä on siis ehkä se kaikkein synkin ja edelleen vaiettu luku Suomen historiassa.

Peltola on varmasti oikeassa, kun hän sanoo, että nämä murhat ovat yhä erittäin kipeä ja vaiettu asia.

Peltolan mukaan esityksen käsikirjoitus on vuosien työ. Esityksen keskeiset tarinat perustuvat kuitenkin Anneli Kannon Valkeakosken naiskaartista kirjoittamaan romaaniin Veriruusut.

Kannon veriruusuja voi hyvällä syyllä kutsua tyttöjen tuntemattomaksi sotilaaksi, tai pitäisikö sanoa sotaromaaniksi. Romaanissa joukko nuoria naisia pyrkii sopeutumaan kansalaissodan tappaviin olosuhteisiin kukin oman luonteensa ja persoonallisuutensa mukaan

Teatterikesän ohjelmistossa on myös Kom-teatterin onnistunut ja hieno sovitus Veriruusut romaanin tarinasta. TTT:n tytöissä korostuu vain 15-vuotiaan Sigridin (Marketta Tikkanen) tarina. Sigrid menee äitinsä ja perheen taloudellisen ahdingon pakottamana tehtaaseen töihin ja joutuu heti ensimmäisenä työpäivänä pomonsa seksuaalisen väkivallan, kourimisen uhriksi.

Sigridin tarinan korostuminen ei ole varmaan tekijöiden tarkoitus. Mutta me olemme oman aikamme ihmisiä, kuten Peltola esityksen infossa korosti, ja tietenkin herkkiä sille, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

Toki Peltolalla on produktiota suunnitellessaan olut sama pulma, joka vaivaa ainakin minua, kun olen katsonut Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Kaikki näyttelijät ovat huomattavasti esittämiään roolihenkilöitä vanhempia.

Ainakin tästä näkökulmasta lajityypin valinta ja toteutus, joka tehokkaasti etäännytti näyttelijät katsojista, on hyvin perusteltu.

Valinnoilla on tietysti myös raadollisempia syitä. TTT:n suuri näyttämö on paitsi teatteritaiteen Mekka, myös kallis mammutti, jonka suuren katsomon täyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Tuskaa ei varmasti vähennä se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijatyöryhmä esitti tammikuussa, että TTT:n erityisasema kansallisnäyttämönä poistetaan. Toteutuessaan esitys merkitsisi miljoonaleikkausta teatterin valtiolta saamaan tukeen.

Sata vuotta sitten vallinneet jakolinjat eivät ole Suomesta kokonaan hävinneet. Pikemminkin viime vuosien yhteiskunnallinen kehitys on voimistanut niitä. Juha Sipilän porvarihallituksessa ei tunneta mitään erityistä lukkarinrakkautta työväen teatteria kohtaan. Viktor Janssonin veistämän Vapaudenpatsaan alastoman soturin miekka osoittaa Hämeenpuistossa yhä uhkaavasti työväentalolle päin, täältä pesee perkeleen punikit!

Asiantuntijatyöryhmän näkemyksellä on kuitenkin varmasti myös perusteita. Oleellista on epäilemättä se, onko maineikkaalla työväen teatterilla kykyä uudistua. Maan toisella päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa tällainen prosessi on ollut käynnissä jo useita vuosia.

Samaan aikaa uudet, taiteellisesti korkeatasoiset ja taiteellisesti kunnianhimoiset vapaat ryhmät vaativat itselle perustellusti lisää yhteiskunnan tukea.

En tunne Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoa niin hyvin, että uskaltaisin sanoa teatterin taiteellisesta tilasta mitään.

Jollakin tavalla TTT:n Tytöt 1918 toi mieleen Aku Louhimiehen version Tuntemattomasta sotilaasta. Miljoonayleisön kerännyt elokuva on minusta loistavalla osaamisella ja huikealla ammattitaidolla tehty viihdeteollisuuden huipputuote.

En kuitenkaan kehtaa sanoa yhtä ikävästi musikaalista ja teatterista, joka on ollut minulle entisenä ylöjärveläisenä se kaikkein tärkein ja rakkain näyttämö.