Tampereen Työväen Teatterin Macbeth on koskettavan kaunis ja ilmaisuvoimaltaan vertaansa vailla oleva taideteos. Ainakin tämän kirjoittajan sydänalassa lähti sen kosketuksesta liikkeelle mannerlaatan kokoinen pala ja nyt vuorokautta myöhemmin kellun yhä mielihyvähormonien euforisella merellä.
Olen matkalla jollekin ymmärryksen tasolle, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa. Toki ilman kompassia ja suuntaa. Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn yhdessä toteuttama Macbeth on todella stydiä kamaa.
Macbeth on esitys, joka veti sanattomaksi. Teatterikokemuksena se oli todella intensiivinen. Kriitikot lankesivat loveen jo viime keväänä, kun Macbeth kantaesitettiin maaliskuussa Tanssin talossa Helsingissä. Itse olen nyt valmis hyppäämään samaan kuiluun heidän perässään.
Macbethissa yhdistyivät Otso Kauton kristallinkirkas teatterinäkemys ja koreografina maailmanmaineeseen nousseen Tero Saarisen liikekieli, jossa William Shakespearen runollinen teksti toistui käsien, jalkojen ja vartaloiden runoutena. Kenraali Saarisen kyvyssä marssittaa joukkojaan kentälle oli jotakin ainutkertaista ja ainutlaatuista.
Tero Saarisen liikekieli oli voimakasta ja ilmaisi tarinan tahtoihmisten vallantavoittelua ja tarrautumista valtaan. Kuvassa Anna Kuusamo, Mikko Lampinen ja David Scarantino. Kuva (c) Mikki Kunttu
Kauton ja Saarisen yhteistyönä kaksi vuotta sitten toteuttama Hamlet – rockmusikaali oli loistava. Sitä juhlittiin kriitikkojen tähtisateessa. Hamlet oli lajissaan liki täydellinen. Minun silmissäni Macbeth nousi vielä korkeampiin sfääreihin, estetiikan tasolle, jota on vaikea määritellä. Mitä tulee täydellisen jälkeen?
Tanssijoilta ja varsinkin näyttelijöiltä kellon tarkkuudella toiminut Macbeth on vaatinut paljon työtä ja hikeä. Ehkä juuri siksi näyttelijöiden osalta esityksessä on kaksoismiehitys. Teatterin verkkosivujen perusteella torstain esityksessä näyttelivät ja tanssivat teatterin näyttelijöistä Auvo Vihro, Misa Lommi ja Suvi-Sini Peltola. Torstaina esiintyneet David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen ovat Tero Saarinen Companyn tanssijoita ja jonglööri Emil Dahl sirkustaiteen ammattilainen.
Esityksessä ei ole näytelmälle tyypillisiä rooleja. Katsojana kuitenkin poimin tanssivien kruunupäiden joukosta Auvo Vihron. Minulle hän oli tämän tanssivan tarinan Macbeth.
Olen jo pitkään ajatellut, että Vihrossa ruumiillistuu työväenteatterin idea ja henki. Epäilen, että tuon jokamiehen habituksen alla piilee aito shamaani, Väinämöisen reinkarnaatio. Ei ihme, että Vihro on ollut Kauton ohella myös esimerkiksi Esa Kirkkopellonluottonäyttelijä.
Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päähän. Monessa joukkokohtauksessa nämä renkaan myös sitoivat tanssijat toisiinsa.
Esityksen valosuunnittelun on tehnyt alan todellinen taituri Mikki Kunttu. Kuntun valot ovat myös tyhjän näyttämön ainoa lavastus. Samu-Jussi Kosken suunnittelemat valkoiset ja mustata esiintymisasut korostivat Shakespearen tarinan tylyä luonnetta. Teoksen vaikuttava äänimaisema ja musiikki ovat Marko Nybergin käsialaa.
Tampereen Macbethissa on käytetty klassikosta Michael Baranin uutta suomennosta. Tekijöiden mukaan ankara suomennos toimii karttana, jonka hyytävän maiseman liike paljastaa. Niinpä.
William Shakespearen näytelmiin liittyy arvoitus, jota taiteilijat ja katsojat ovat yrittäneet ratkaista kohta 500 vuoden ajan. Miten kauheuksista syntyy meidän tajunnassamme kauneutta?
Hamletin tarina on meille kouluampumisista kertovien uutisten kautta turhankin tuttu. Isänsä kuolemasta järkyttynyt, mieleltään epävakaa ja draumatisoitunut nuorukainen päätyy hirmutekoon, laajennettuun itsemurhaan.
Kansallisteatteri loistelias Hamlet kaksi vuotta sitten perustui Lauri Siparin tuoreeseen suomennokseen. Aina Bergrothin dramatisoinissa ja Samuli Reunasen ohjauksessa Hamlet oli kuorittu esiin tulkintojen patinasta eikä se jättänyt enää tilaa arvailuille.
Kriitikoiden mielestä uusi tulkinta jätti kylmäksi (syvä huokaus).
Macbeth perustuu historiallisiin tapahtumiin, keskiajalla vaikuttaneen Skotlannin kuningas Macbethin vaiheisiin. Shakespearen näytelmää pidetään syystä yleispätevänä hirmuvallan syiden ja seurausten analyysinä.
Esimerkkejä tämän päivän Macbethista ei tarvitse kaukaa hakea. Presidentti Vladimir Putin murhautti joukoittain oman maansa kansalaisia päästäkseen valtaan ja on valtaan päästyään murhauttanut poliittisia vastustajiaan pysyäkseen vallassa. Putinilla on myös omat noitansa, FSB:n ytimeen pesiytynee silovikit, joiden ennustuskin on sama.
Kuningas Macbeth eli ja murhautti ihmisiä 1000-luvulla. Venäläinen kirjailija Mihail Šiškin on epäilemättä oikeassa. kun hän sanoo, että Venäjällä eletään yhä keskiaikaa.
Kremlin käytävillä ja vallan saleissa haisee veri. Putin varmasti pelkää kuten Macbeth tekojensa seurauksia, mutta tunteeko hän tunnonvaivoja Lady Macbethin tavoin?
Lähihistoriasta löytyy myös Macbethin kuvaamia, hirmuvaltaa ylläpitäneitä pariskuntia. Hakematta tulevat mieleen Filippiinien diktaattori Ferdinand Marcos ja hänen kenkiin ylen määrin ihastunut vaimonsa Ilmelda sekä Romanian kommunistiruhtinaat Nicolae ja Elena Ceausescu.
Macbeth
Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn esitys suurella näyttämöllä 12.9.2024
Teksti William Shakespeare
Suomennos Michael Baran
Ohjaus ja koreografia Otso Kautto ja Tero Saarinen
Valolavastus Mikki Kunttu
Puvut Samu-Jussi Koski
Musiikki Marko Nyberg
Näyttämöllä Auvo Vihro, Misa Lommi, Suvi-Sini Peltola, David Scarantino, Emmi Pennanen, Mikko Lampinen, Emil Dahl
Näyttämökuvat olivat upeita. Näyttämölle heijastetut Heli Leinon fondit muuttivat hetkessä saituri Harpagon barokkilinnan puutarhaksi. Kuvassa eväsretkellä tarinan Cléante (Hiski Vihertörmä), Elise (Inke Koskinen), Marianne (Pihla Pohjolainen) ja Frosine (Suvi-Sini Peltola). Kuva (c) Kari Sunnari/TTT
Tampereen Työväen Teatterin Saituri – Ihana raha oli kuplivan raikas, henkevä ja elegantti komedia. Meillä oli ilo ja nautinto seurata perjantain päivänäytöksessä suurella näyttämöllä todella hyvää ja hauska teatteria.
Vuosia Ranskassa asunut Otso Kautto tietää, miten Molièren maineikas klassikko pitää sovittaa ja ohjata. Kieli ja kulttuuri lomittuvat toisiinsa ja Kautto epäilemättä hallitsee ranskan kielen tavalla, josta me tavalliset pulliaiset voimme vain haaveilla. Eikä vain ranskaa, vaan Kautto on virtuoosi myös suomen kielen käyttäjänä. Kauton suomentamana Molièren roolihahmot puhuivat mehevää, rikasta ja runollisen kaunista suomea.
Saituri on Molièren vuonna 1668 kantaesitetty satiiri ahneudesta. Kautto ei ole lähtenyt modernisoimaan klassista näytelmää, vaan se on tuotu näyttämölle perinteisenä pukudraamana näyttelijöiden puuteroituja peruukkeja ja barokin ajan eliitin muotia mukailevia juhlatamineita myöten.
Ahneus on pyörittänyt maailmaa jo kauan ennen kuin nuo ihmiskunnan suuret keksinnöt osakeyhtiö ja finanssikapitalismi astuivat historian näyttämölle. Molièren näytelmän aihe on tässä mielessä yhtä ajankohtainen kuin 300 vuotta sitten. Näytelmän saiturin, Harpagonin (Auvo Vihro) kohdalla tämä raamatullinen mammonan palvonta on saavuttanut vakavan sairauden asteen.
Tampereen Työväen Teatterin Saituri – Ihana raha on modernisoitu toisella ja suorastaan nerokkaalla tavalla. Kautto on sovittanut näytelmään hänen ja Juha-Pekka Raesteen yhdessä kirjoittaman rinnakkaistarinan, jossa barokkinäytelmän lomaan näyttämölle nousi neljä asiantuntijaa kertomaan meille, mitä raha on, miten se on syntynyt, miten se hallitsee meidän minuuttamme ja maailmaa ja miten sitä hankitaan, rikastutaan.
Rahaan liittyvät taloustieteen teoriat ja oletukset olivat minulle tuttuja ennestään. Silti Molièren näytelmän konteksti kirkasti ja läpivalaisi Kauton ja Raesteen tietoiskujen näkemykset rahasta kiehtovalla tavalla. Tavallaan yllättävää oli esimerkiksi se, että rahatalouteen erikoistuneet ja keskuspankkeja johtaneet ekonomistit jakoivat saiturin uskon kullasta pysyvänä arvon säilyttäjänä aina vuoteen 1971 asti, jolloin Yhdysvaltain dollari irrotettiin ja samalla koko maailmantalous kultakannasta.
Molièren aikaan setelit olivat Euroopassa rahatalouden uusin innovaatio. Saituri pelasi omaa sijoituspeliään varman päälle ja uskoi kultaan. Tänään setelit ovat maksuvälineinä kohta historiallinen jäänne. Meidän pitää vain uskoa, että keskuspankkien ja liikepankkien palvelimissa bitteinä vilistävät miljardit, biljoonan ja triljoonat ovat oikeasti olemassa. Finanssikapitalismin monimutkaisten sitoumusten ja johdannaisten yhteenlaskettu arvo on jo nyt monta kertaa suurempi kuin koko maailman vuotuinen bruttokansantuote.
Molièren saituri on ahne kitupiikki vailla vertaa. Harpagonin roolin näytellyt Auvo Vihro kuuluu tämän kirjoittajan suosikkinäyttelijöihin. Vihron tavassa olla läsnä näyttämöllä on jotakin syvästi inhimillistä, joka tuli läpi myös saiturin roolissa. Kuva (c) Kari Sunnari/TTT
Tällaisessa korttitalossa me elämme. Pitää vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Myös maailman finanssimarkkinoilla hallitsee eräänlainen kauhun tasapaino siinä, missä se hallitsee suurvaltojen geopolitiikkaa ja näyttää ikävästi siltä, että nämä kaksi maailmaa ovat vielä vahvasti sidoksissa toisiinsa.
Raeste on kokenut Helsingin Sanomien taloustoimittaja. Päivänpolitiikan ytimeen rinnakkaistarina iski, kun näytelmän asiantuntijat puhuivat velasta. Taloustieteilijät ovat yksimieleisiä siitä, että velka on tarpeellinen ja jopa välttämätön osa myös julkista taloutta. Ilman sitä talouden rattaat eivät pyöri. Julkisen velan oikeasta määrästä on olemassa vain mielipiteitä ei oikeaa tietoa. EU:n 60 prosentin viitearvo julkiselle velalle on siten vain valistunut arvaus.
Myös rahan syntyä koskevat teoriat ovat tällaista valistunutta arvailua. Tuntuu tietenkin luontevalta ajatella, että raha on syntynyt samalla tavalla kulttuurievoluution tuloksena kuin rahaakin vanhempi keksintö korko.
Uuden rahateorian teoreetikkojen mielestä rahatalous ei ole syntynyt esihistoriallisilla markkinoilla, vaan hallinnollisilla päätöksillä helpottamaan verojen keräämistä. Alamaisten oli pakko hankkia keinolla millä hyvänsä hallitsijan rahaksi määrittelemiä kiviä, kolikoita, savitauluja tai kupariplootuja maksaakseen veronsa. Rahan arvon määritteli liikkeellä olevan rahan määrä ja rahan arvon takasi viimekädessä valtiollisen väkivallan monopoli.
Muinaisten verosuunnittelijoiden maksuhalut paranivat kummasti, kun malliksi joukko kiivaimpia verokapinallisia seivästettiin julkisesti näkyvälle paikalle. On kaksi asiaa, joita ihminen ei voi välttää – verot ja kuolema. Oli miten oli, ainakin hallitsijoilla on aina meidän päiviimme asti ollut tapana lyödä tai painaa omat kuvansa kolikoihin ja seteleihin. Tämän kirjoittaja muistaa vielä ajan, jolloin 500 markan setelin heraldiikkaa hallitsi tuimailmeinen Urho Kekkonen.
Kultakannasta luopumisen välitön syys oli Vietnamin sota, jonka valtavat kustannukset laittoivat dollarin polvilleen. Taustalla olivat kuitenkin taloustieteen tuoreet monetaristiset teoriat, joista kasvoi yhä voimissaan oleva hallisteva paradigma, jonka nimiin ekonomistien tiedeyhteisön enemmistö vannoo. Nämä opit määrittelevät nyt pelin säännöt rahatalouden pelikentillä.
Kauton ja Raesteen näkemys näiden sääntöjen reiluudesta oli aika lohduton. Todennäköisyys tässä pelissä on meitä palkansaajia vastaa. Palkkatyöllä ei rikastu, minkä totuuden valtaosa meistä kokemusasiantuntijoista voi omakohtaisesti todistaa.
Otso Kauton ja Juha-Pekka Raesteen asiantuntijat (Riikka Papunen) ja (Pihla Pohjolainen) pelasivat näytelmän alussa sulkapalloa. Keskellä kuvassa tarinan Harpagon poika Cléante (Hiski Vihertörmä). Kuva (c) Kari Sunnari/TTT
Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Hyvässä teatteriesityksessä kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tässä mielessä Saituri – Ihana raha oli loistavaa teatteria. Se hiveli järkeä ja kävi tunteisiin. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat lavastus ja esiintymisasut, Heli Leinon seinämaalaukset, Sari Raution suunnittelemat kampaukset ja Eero Auvisen valosuunnittelu veivät meidät katsojat näytelmän itaran antisankarin barokkilinnaan. Näyttämökuvat olivat hienostuneen elegantteja. Kalle Nytorpin äänisuunnittelun laadusta kertoi jotakin se, että katsomon 12 penkkirivillä kuuli jokaisen vuorosanan ilman vähäisintäkään pinnistelyä.
Kauton upea suomen kieli hiveli korvia. Roolityöt olivat kerta kaikkiaan hienoja. Auvo Vihro on jo vuosia ollut yksi minun suosikkinäyttelijöistä. Saiturin Harpagonin roolissa Vihro oli hyvin vakuuttava. Vihron tavassa olla läsnä näyttämöllä on jotakin syvästi inhimillistä. Sitä on vaikea pukea sanoisi, mutta kyllä sen huomaa ja tuntee.
Kaikki roolityöt olivat todella hyviä. Vihron ohella erityisen voimakkaan vaikutuksen teki Suvi-Sini Peltola mestarillisella tulkinnallaan säätäjän, Frosinen roolista. Mieleen painui myös Eriikka Väliahde, joka asiantuntijan lisäksi näytteli mestari Jaakon, kokin, hovimestarin ja ajurin roolit. Hän oli näytelmässä varsinainen hatunkääntäjä. Väliahteen näyttelemisessä korostui se vapautunut energia ja tekemisen ilo, jota kaikki muutkin roolityöt säteilivät. Näytteleminen on helppoa kuin heinän teko silloin, kun kaikki produktiossa on kohdallaan. Ihana, ihana teatteri.
Molière kirjoitti näytelmän huvittaakseen aikansa yläluokkaista yleisöä. Kauton ensemblen käsissä näytelmä on säilyttänyt viihteellisen luonteensa. Saituri on suuren yleisö teatteria ja sopi erinomaisesti Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle.
Teatterikriitikot ovat hukuttaneet Tampereen Työväen Teatterin näytelmät tähtisateen. Myös Saituri – Ihana raha on saanut yhdeltä jos toiseltakin arvostelijalta täyden pisteet. Itse inhoan ajatusta taideteosten pisteyttämisestä. Tähdistä on tullut kritiikeissä jonkinlainen omaehtoisen ajattelun korvike.
Kautto johtajakaudella Tampereen Työväen Teatterissa on tehty taiteellisesti kunnianhimoista ja korkeatasoista teatteria. Kiitosta on ansainnut myös ohjelmatarjonnan monipuolisuus. Teatteri on taiteellisilla ansioillaan säilyttänyt asemansa maan toisena päänäyttämönä Kansallisteatterin rinnalla ja sitä myötä myös korotetun valtionosuutensa.
Teatterin katsojana on vaikea ymmärtää teatterin hallituksen päätöstä antaa Kautolle potkut. Ulkopuolisena en tietenkään voi nähdä niiden lukujen taakse, joilla hallitus päätöstään perusteli. Tamperelaiselle teatterille Kauton lähtö työväenteatterin johtajan paikalta on suuri menetys. Kauton tinkimättömyyttä voi vain ihailla. Taiteilija ei voi tinkiä taiteellisesta näkemyksestään. Teatteri esitys syntyy yhteisössä omaehtoisen luovan prosessin kautta. Tähän luovaan prosessiin ei ulkopuolisilla ole oikeutta puuttua.
Saituri – Ihana raha
Tampereen Työväen Teatterin päivänäytös suurella näyttämöllä 2.2.2024
Perustuu Molièren näytelmään Saituri
Suomennos: Otso Kautto
Käsikirjoitus: Otso Kautto ja Juha-Pekka Raeste
Sovitus ja ohjaus: Otso Kautto
Liikeideointi: Mirva Mäkinen
Lavastus ja pukujen suunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Fondien ja seinien maalauukset: Heidi Leino
Valo- ja videosuunnittelu: Eero Auvinen
Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio
Dramaturgina ja ohjaajana Juha Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Voimakas ja luonteva läsnäolo muovaa Hurmeen näytelmistä omanlaisia ja hykerryttävän hauskoja. Hurmeen teatteri on aikuisten leikkiä, johon myös meidät näytelmän katsojat houkutellaan mukaan. Esitysten hauskuus syntyy siitä varpaita kipristävästä olemassaolon riemusta, josta meillä jokaisella on toivottavasti muistoja ainakin lapsuudesta.
Tampereen työväenteatterin Väinämöinen oli juuri kaikkea tätä. Välillä meno oli kuin lastenkutsuilla sokerihumalan saavutettua maksiminsa, mutta ei siinä mitään räävitöntä ollut. Väinämöinen oli teatteria, jonka syliin saattoi kietoutua kuin lämpimään peittoon. Sen ääressä saattoi avata itsensä ja hykerrellä omaa hyvää oloaan.
Väinämöisessä kansanrunouden käsittelyssä liikkeelle lähdettiin lapsista. Näytelmän ensimmäinen kohtaus oli dramatisoitu 8-12-vuotiaiden koululaisten kirjoittamasta teoksesta Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen. Aikuisten toimittaman kirjan lähtökohtana oli muutama vuosi sitten Juha Hurmeen perinnetietopaketti ja Kati Rapian siihen tekemä kuvitus.
Apposen avoimiksi portit vapaana virtaavien assosiaatioiden maailmaan räväytettiin, kun Väinämöinen alkoi näppäillä hauenleukaluusta tehtyä yksikielistä kanneltaan triangelia, nokkahuilua ja melodikaa soittaneen koululaisorkesterin säestyksellä.
Hurmeen hyvin fyysistä teatteria omillaan oli esimerkiksi kohtaus, jossa Väinämöinen lähti etsimään ikuisen nuoruuden takaavaa kultaista omenaa. Sekä vuori, jonne Väinämöinen kiipesi ja luola, josta kultainen omena löytyi, syntyivät muiden näyttelijöiden vartaloista. Kultainen omena löytyi, koukkuselkä suoristui, mutta Aino ei silti heltynyt papparaisen helluksi.
Ennen kuin kansanrunouden syvään päähän päästiin, näytelmä ankkuroitiin suomalaisen kulttuurin peruskallioon. Esitys alkoi juhlapuheella, jossa käytiin läpi Tampereen Työväen Teatterin maineikasta historiaa ja sen jälkeen ensemble ryhtyi tekemään näytelmää Aleksis KivenSeitsemästä veljeksestä. Kun selvisi, että nyt tehdään Kalevalaa, jatkossa Väinämöistä läpi esityksen näytelleen Heidi Kiviharju kävi yökkäämässä.
Väliajan jälkeen esitys otti lisää kierroksia ja esityskieli vaihtui englanniksi, nykypäivän latinaksi, tieteen kieleksi. Siihen oli syynsä.
Väinämöisen ensi-illassa 20. elokuuta julkistettiin kirjailija ja kielentutkija Juha Hurmeen teos Kenen Kalevala? Tällä kirjailija Hurmeella oli näytelmänsä kautta meille myös jotakin hätkähdyttävää sanottavaa. Ainakaan minä en ole koskaan tullut oikeastaan ajatelleeksi sitä, että arkeologisten löydösten perusteella kirjoitustaito keksittiin ja kehittyi vasta noin 5000 vuotta sitten. Sitä ennen kulttuuri välittyi myytteineen ja tarinoineen suullisen perimätiedon kautta sukupovelta sukupolvelle noin 300000 vuotta.
Hurme on varma, että Itä-Meren alueelta kerätyt kansanrunot edustavat tätä esihistoriallista tarinaperinnettä. Osa niistä on julkaistu Elias Lönnrotin kerääminä ja toimittamina meille tutussa Kalevalassa. Tämä esihistoriallinen pilvipalvelu on kuitenkin ollut paljon laajempi suorastaan häkellyttävällä tavalla. Sen sirpaleista on pelkästään Suomen Kansallisarkistoon saatu talteen 1,27 miljoonaa säettä.
Kansanrunot ja tarinat eivät ole olleet vain oman aikansa viihdettä ja taidetta, vaan niissä kiteytyy vuosituhansien aikana hioutunut neurologinen tekniikka ja taito painaa mieleen ja muistaa tarkasti hyvin laajoja aineistoja.
Näytelmän arvostelun kannalta tämä poikkeama tutkija Hurmeen maailmaan oli perusteltu. Näytelmä Väinämöinen kertoo nimittäin siitä, ettei Kalevala ole suomalaista kansanrunoutta, kansallinen eepos, ei ainakaan siinä mielessä, kun minun ikäpolveni jukuripäille sitä opetettiin karttakepin lyöntien tahdittamana Mutalan kansakoulussa. Miten se voisi olla, jos sen runot ja tarinat ovat syntyneet jo hyvin kauan ennen kuin Suomea, suomalaisia tai edes suomen kieltä oli olemassa?
Hurme on tehnyt valtavan työn kansanrunouden parissa viime vuosina ja ehkä ensimmäisessä kohtauksessa nähty Väinämöisen (Kiviharju) yökkäys oli vihje siitä, että liika on aina liikaa jopa hänen kaltaiselleen lukutoukalle, urholle, joka ahmii kirjoja ja paskantaa nerokkaita oivalluksia.
Tämän pedanttisen tutkijan katsoja löytää Väinämöisen käsikirjoituksesta. Siinä on dokumentoitu huolella näytelmän jokaisen kohtauksen kirjalliset lähteet.
Väinämöisen komean päätöskohtauksen saattoi hyvällä omallatunnolla tulkita tiedekritiikiksi, jossa edellisten sukupolvien ja miksei vielä nykyisetkin folkloristit saivat kuulla kunniansa. Kohtauksessa näyttelijät riitelevät ja jopa äänestävät siitä, kumman runonlausujan Arhipan vai Orhipan tulkinta kalevalaisten kolmannesta löytöretkestä on oikea ja aito.
Käsiohjelman mukaan Arhipalla viitataan kohtauksessa Arhippa Perttuseen, joka lauloi Lönnrotille pitkän samporunon Vuokkiniemessä vuonna 1834. Orhippa on puolestaan Ondrei Malinen, jonka aivan yhtä pitkän, mutta yksityiskohdissaan eroavan samporunon taltioi Vuokkiniemessä A. J. Sjögren vuonna 1825.
Tällaisessa kiistelyssä ei ole tietenkään mitään mieltä, koska kysymyksessä oli kahden eri taiteilijan tulkinta samasta suullisena perimätietona kulkeneesta tarinasta. Molemmat tulkinnat ovat yhtä oikeita.
Edellä mainittu 300000 vuotta on tällä hetkellä tieteen tekijöiden paras arvaus siitä, milloin homo sapiens sapiens -lajin edustajat ottivat ensiaskeliaan maapallolla. Evoluution uutuus hominidien kilpailussa oli ihmiselle tyypillisten suurten aivojen lisäksi kurkunpään rakenne, joka teki mahdolliseksi puheen tuottamisen. Mikäli esimerkiksi Yaval Noah Hararia on uskomien, juuri kyky kertoa tarinoita antoi lajillemme verrattoman kilpailuedun. Sukulaisuuteen perustuvista laumoista voitiin koota ja hallita useista klaaneista koostuvia suuria joukkoja ja tällä joukkovoimalla ihminen levisi lajina hämmästyttävän nopeasti kaikkialle maapallolla.
Itä-Meren alueelta kerätyt vanhat kansanrunot eivät ole yhdentekeviä, vaan autenttisuudessaan lähes ainutlaatuisia. Hurmeen mukaan kansanrunojen tarinat esimerkiksi maailman synnystä ovat hämmästyttävän samanlaisia kaikkialla maailmassa, mikä sinänsä on hieman huolestuttavaa. Konservatiivisuus ja dogmaattisuus ovat ehkä jo meidän geeneihimme koodattu ihmiskunnan alkuhämärissä hyvinkin hyödyllinen, mutta nyt tuhoisa ominaisuus.
Kirjoitustaito kivetti nämä myytit sellaisiksi suuriksi kertomuksiksi, jotka ovat meille tuttuja maailmanuskonnoista. Näin Väinämöisen loppuhuipentumassa esiin manattu, yksityiskohdissa piilevä paholainen pääsi luku- ja kirjoitustaidon myötä valloilleen. ”Pyhien” tekstien ”oikeasta” tulkinnasta tuli uskontokuntien, lahkojen ja kaikenkarvaisten kuppikuntien välisten loputtomien kiistojen aihe.
Ylen haastattelussa Hurme kehottaa käyttämään säästeliäästi käsitettä nero. Monilahjakkaan Lönnrotin hän on valmis julistamaan neroksi. Lönnrotille kansanrunojen kerääminen ei ollut vain tieteellinen, vaan mitä suurimmassa määrin myös poliittinen projekti. Suomi oli siirtynyt satoja vuosia kestäneestä Ruotsin vallan ajasta Venäjän vallan alle vuonna 1808 ja tuolloin ruotsinkielinen eliitti alkoi etsiä maalle omaa kansallista identiteettiä.
Me niemen nykyiset asukkaat olemme varmasti liki sataprosenttisesti edelleen tyytyväisiä tähän fennomaanien käynnistämään projektiin tai ainakin sen tuloksiin. Me olemme niin pieni kansa, että suomalainen nationalismi tai sen käenpoikana kasvanut etnonationalismi ei ole ainakaan toistaiseksi saanut aikaan mitään kovin suurta pahaa. Kalle Haataisen Ylelle Kenen Kalevala? kirjan tiimoilta tekemässä haastattelussa Hurme on huolissaan nationalismin voimistumisesta maailmassa ja varmasti syystä. Ihan kuin joku olisi viime yönä oikein perusteellisesti kääntänyt kelloa taaksepäin aamupäivään kesäkuun 28. päivänä vuonna 1914 kello 10:10..
Väinämöinen
Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelainen näyttämöllä 27.10.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme
Musiikki (sävellys, sovitus, johto): Pekko Käppi
Lavastus- ja valosuunnittelu: Juha Haapasalo
Puvustus: Henna Mustamo
Äänisuunnittelu: Jarkko Tuohimaa
Dramaturginen tuki: Hanna Suutela
Tuottaja: Heidi Kollanus
Rooleissa: Janne Kallioniemi, Petra Ahola, Teija Auvinen, Pentti Helin, Heidi Kiviharju, Myy Lohi, Pekko Käppi
Teatterin tehtävä on tulkita ja välittää tunteita. Tätä teatterin tehtävää Seela Sella korosti lauantaina Pienen maailman tiimoilta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Sellan omiin elämänkokemuksiin osittain perustuva Michael Baranin näytelmä toki kertoi myös tunteista, mutta ennen kaikkea se oli hyvin kiehtova älyllinen haaste. Teatteria tämän kirjoittajan makuun.
Baranin edellinen näytelmä Hitler ja Blondi, jossa Sella näytteli Hitleriä, kuvasi tarkkanäköisesti poliittista populismia, josta toistaiseksi hirvein esimerkki on viime vuosisadan kansallissosialismi ja sen ytimessä ollut uskonnon kaltainen fasistinen maailmankuva.
Pienen maailman temaattisessa ytimessä oli kysymys yksilön vastuusta. Miksi meidän on niin vaikea vastustaa yhteisön yleistä mielipidettä ja asettua vastarintaan?
Keskustelutilaisuudessa Baran sanoi, että ihmiskunta tuntuu unohtaneen 80 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan opetukset.
Historian valossa tämän unohduksen voi tehdä näkyväksi kysymällä, mikä oli niiden miljoonien saksalaisten äänestäjien vastuu toisen maailmasodan kauhuista? Niiden Hitlerin populistiseen retoriikkaan hurahtaneiden, joiden laaja kannatus toimi astinlautana kansallissosialistien vallankaappaukselle vuoden 1933 vaalien jälkeen?
Näytelmän ytimessä on tositarina, jossa maailmanpolitiikka ja Seela Sellan oma elämänura leikkasivat toisiaan tavalla, joka on painanut hänen mieltään kohta 60 vuotta. Intiimiteatterin johtaja Mauno Manninen oli mennyt yllättäen naimisin saksalaisen Lina Heydrichin kanssa. Lina oli juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, holokaustin pääsuunnittelijan ja Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin leski. Manninen palkkasi vaimonsa Intiimiteatterin puvustajaksi ja siten tästä vakaumuksellisesta natsista tuli Sellan työtoveri.
Juutalaisen miehen kanssa naimisiin menneen ja esikoistaan odottaneen nuoren näyttelijän piti ratkaista, voiko hän työskennellä samassa työyhteisössä vakaumuksellisen natsin kanssa ja tässä arvojen punninnassa Sella jäi hyvin yksin.
Juutalaisyhteisöt tiesivät kauheudet, joiden päättymisestä vuonna 1965 oli kulunut vasta reilut 20 vuotta. Silti Suomessa tai ylipäätään maailmalla asiasta ei tiedetty eikä puhuttu ikään kuin Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei olisi koskaan käyty eikä kauhistuttavia dokumenttielokuvia liittoutuneiden edetessä paljastuneista keskitys- ja tuhoamisleireistä ei olisi koskaan kuvattu.
Holokaustin eteen oli vedetty kylmän sodan jäinen esirippu. Joukkotuhontaan osallistuneet palasivat entisiin siviilitöihinsä, koska heitä tarvittiin, kun panssarivaunut seisoivat Berliinissä miehitysvyöhykkeiden rajoilla piiput vastakkain ja maailma valmistautui kolmanteen maailmansotaan. Useissa Neuvostoliiton miehittämissä ja kommunismin ikeen alle joutuneissa maissa vaikenemista syvensi vielä se, että niiden omia kansalaisia oli sankoin joukoin osallistunut aktiivisesti joukkomurhien toteuttamiseen ilmiantajina ja teloittajina.
Pahuus kiehtoo meitä. Ehkä siksi Pienen maailman keskeiseksi tunteiden välittäjäksi nousi tässä neljän naisen monologinäytelmässä Petra Karjalaisen voimakas ja upea tulkinta näytelmän Lina Heydrichista. Baranin luoma hahmo oli tietenkin fiktiota, mutta se perustui lujasti köyhtyneen aateliperheen tyttären elämään liittyviin faktoihin.
Mitään epäilystä ei jäänyt siitä, ettei Lina olisi ollut elämänsä loppuun asti natsi, jolle kansallissosialismi oli politiikkaa, mutta fasismi syvälle juurtunut vakaumus. Esityksessä nähtiin video Lina Mannisen vuonna 1979 antamasta televisiohaastellusta, jossa hän kertoi tuntevansa itsensä täysin vapaaksi syyllisyydestä. Näin siitä huolimatta, että hän oli perustanut Tšekkoslovakiassa kotinsa juutalaisilta anastettuun kartanoon ja käytti keskitysleirien orjatyövoimaa sen puutarhan kunnostamiseen. Aikalaisten todistusten mukaan Lina kohteli vankeja julmasti.
Vuoteen 1965 ja Intiimiteatteriin meidän vietiin rinnakkaistarinan kautta. Inke Koskisen näyttelemä nuori Saija oli kokenut juuri kaksi dramaattista muutosta elämässään. Hänelle rakas isoäiti oli kuollut yllättäen ja dramaattisella tavalla ja Saija oli joutunut jättämään työnsä opettajan sijaisena häneen kohdistuneen maalittamisen ja vihapuheen takia.
Saija teki surutyötä tutkimalla isoäitinsä omakotitalon ullakolta löytämiään tavaroita. Näytelmän aloittanut monologi oli tulvillaan tarkkoja, eletyn tuntuisia yksityiskohtia isoäidin kodista ja tämän yksinäisestä kuolinkamppailusta keittiönsä lattialla. Yllättävä oli tapa, jolla näytelmän ohjannut Baran ja Koskinen olivat toteuttaneet kohtauksen. Monologi oli voimakkaasti etäännytetty. Koskinen istui näyttämön perällä mahdollisimman kaukana meistä katsojista ja puhui niin hiljaisella ja tasaisella äänellä, että minun laiseni puolikuuron oli vaikea saada selvää sanoista.
Kohtauksen dramaturgia oli yllättävä. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä vähentänyt se, että monologin aikana kulisseihin heijastettiin sitaatti itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin väitöskirjasta: ”Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä”. Myös runoilijana mainetta niittänyttä Bachmannia pidetään yhtenä merkittävimmistä vuonna 1933 kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen Martin Heideggerin kriitikoista.
Mutta kuten jo tämän kritiikin alussa parahdin, Baran kirjoittaa todella haastavia näytelmiä eikä Pieni maailma ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Eikä hämmennystä ainakaan vähentänyt se, että tämän näytelmän aloittaneen monologin tärkeyttä korostettiin esittämällä siitä väliajalla videoitu versio.
Isoäitinsä omakotitalon vintiltä Saija löytää vahakantisia vihkoja, joihin isoäiti on nuorena kirjoittanut työstään teatterissa. Kiinnostavimmaksi osoittautui lopulta punakantinen vihko, johon isoäiti oli kirjoittanut saksaksi Linan hänelle työn lomassa kertomia tarinoita elämästään natsi-Saksassa.
Näytelmän Saija ei osannut saksaa, mutta hän hankki isoäidin kirjoittamille tarinoille kääntäjän ja se avasi tälle uuden vuosituhannen nuorelle aikuiselle aivan uuden näköalan viime vuosisadan tapatumiin, joista hänellä aikaisemmin oli ehkä vain koulukirjoista opittu etäinen käsitys.
Isoäidin tavaroista löytyi myös teatterin grand old ladyn, näyttelijä Selma Manuelinin elämänkertakirja ja kaksi vanhaa lippua Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen lippu oli musiikkinäytelmään Viulunsoittaja katolla ja toinen Peter Weissin näytelmään, tai oikeammin lukudraamaan Tutkimus.
Šolomin Aleichemin jiddišinkieliseen romaanin ja Marc Chagallin kuuluisaan maalaukseen perustuva Viulunsoittaja katolla on ollut yksi maailman suosituimmista ja rakastetuimmista musikaaleista. Weissin Tutkimus puolestaan perustuu Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajanlausuntoihin, joissa tuhoamisleiriltä hengissä selvinneiden kuvaukset kokemuksistaan olivat niin järkyttäviä, että Sellan mukaan näyttelijöiden oli pakko käydä lukuharjoitusten aikana välillä oksentamassa.
Yhteistä näille näytelmille on se, että molemmat kertovat juutalaisvainoista. Viulunsoittajassa maitomies Tewjen ja muiden kyläläisten auvoisa elämä muuttuu tarinan lopussa pakolaisuudeksi, kun tsaarin ohrana aloitti tarinan ukrainalaisessa kylässä pogromin. Hannah Arendtin mukaan antisemitismi syveni ja aktivoitui Saksassa, kun Itä-Euroopasta virtasi Keski-Eurooppaan vainojen takia pakolaisina köyhiä, tavoiltaan ja ulkonäöltään erilaisia juutalaisia. Hitlerin antiseministinen retoriikka sai uudenlaista vastakaikua.
Arendt oli edellä mainitun Heideggerin oppilas ja hän tuli maailmankuuluksi journalistina Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan raportista. Baranin näytelmissä maailma on totisesti pieni. Minut Arendtin vuonna 1951 julkaistu, mutta vasta vuonna 2013 suomennettu Totalitarismin synty vei lukijana keskelle Euroopan pakolaiskriisiä vuonna 2015.
Ehkä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä kannattaa mainita tässä vielä se, että oikeuden tuomarit ja syyttäjät joutuivat sen aikana massiivisen vihakampanjan kohteiksi. Tuolloin ei ollut vielä internettiä, mutta silloin 60-luvuna alussa käytetty retoriikka on tuttua jokaiselle, joka on joutunut sosiaalisessa mediassa vihapuheen maalitauluksi.
Näytelmän fiktiivinen Selma Manuelin on eräänlainen Seela Sellan narratiivinen alter ego. Emmi Kaislakarin näyttelemän hahmon yksinäisyyttä hänen käydessään sisäistä kamppailuaan moraalisen dilemmansa kanssa korostettiin sillä, että hänen aviomiehensä oli poissa ja Manuelin kävi monologeissa keskusteluja miehensä kanssa kirjeiden välityksellä.
Fyysinen kosketus näytelmässä Manuelinilla oli vain hänen pukijanaan toimineeseen Linaan.
Myös Kaislakarin roolin kohdalla jäin miettimään sitä, miksi varsinkin Kaislakarin ensimmäinen monologi oli etäännytetty niin voimakkaasti? Kaislakari istui selin katsomoon ja osoitti myös sanansa seinälle. Silti Kaislakarin hienosti näyttelemän roolihahmon kokema ahdistus näkyi ja ennen kaikkea tuntui aina neljännelle penkkiriville ja sydänalaan asti.
Jokaisella meistä on varmaan ainakin yksi kokemus tilanteesta, joissa olemme joutuneet tekemään suuria ratkaisuja uran, ammatti-identiteetin, perheen ja toimeentulon aiheuttamissa ristipaineissa. Mutta jos tähän esityksen esteiikkaa koskevaan kysymykseen pitää vastata älykköjen pikakielellä, nimien heittelyllä, vastaisin Bertolt Brecht.
Vapauttavan katharsiskokemuksen saimme vasta näytelmän lopussa, kun Seela Sella tuli videon välityksellä mukaan näytelmään. Tulkitsin Sellan puheen niin, että hän on vihdoin antanut itselleen anteeksi sen, ettei lähtenyt tuosta piinallisesta työyhteisöstä 60 vuotta sitten.
Ehkä tässä on vielä syytä korostaa, että Pienessä maailmassa näyteltiin hienosti. Näyttelijöiden kehonkieltä ja mimiikkaa kelpasi seurata. Vasta nyt esityskuvia selaillessani muistan myös viimein, miten hienoja Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat olivat.
Baranin näytelmän sisällön yletön runsaus vei minut Kellariteatterin katsomossa mennessään siinä määrin, että taisin tulla paitsi kuuroksi myös vähän sokeaksi itse teatterille.
Askarruttamaan jäi näytelmän Saijan tarina. Miksi hän ei noussut vastustamaan vihapuheella henkistä väkivaltaa harjoittaneita kiusaajiaan, vaan luovutti? Mitä Baran ja ensemble halusivat sanoa tällä tarinan osalla?
Joidenkin mielestä ainakin osalle perussuomalaisten ydinjoukolle liikkeessä ei ole enää kysymys vain populistisesta politiikasta, vaan heille liikkeestä on tullut kultti. Reaalipolitiikan kovat faktat eivät enää vaikuta heidän äänestyskäyttäytymiseensä. Näytelmän Lina Heydrichin sanoja muunnellen tämän kultin uskovaisille perussuomalaisuus on politiikkaa, mutta etnonationalismi on syvällinen vakaumus.
Juutalaisvastaisuuden ilmaantuminen suomalaisen äärioikeiston retoriikkaan on jollakin tavalla aivan käsittämätön ja onneksi ainakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Mutta maailma on pieni pahuudelle. Antisemitismi lienee vinksahtaneiden ideologioiden joukossa samanlaista muualta omaksuttua tuontitavaraa kuin Yhdysvaltojen republikaaninen oikeistosiiven mesimäyrärasismikin.
Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat ihmiset kohtaavat Suomessa avointa rasismia. Meitä pelotellaan kehitysmaista tulevalla massamaahanmuutolla, vaikka toistaiseksi ainoa massojen maahanmuutto Afrikasta tapahtui jo edellisillä vuosisadoilla, kun noin 12 miljoonaa ihmistä vietiin väkisin Amerikkaan orjiksi.
Muita massamahamuuttoja historiallisella ajalla ovat olleet esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten massamuutto Amerikkaan, turkkilaisten massamuutto Saksaan ja suomalaisten massamuutto Ruotsiin. Vain eurooppalaisten vaellus Amerikkaan on ollut toistaiseksi alkuperäisväestölle julmetun vahingollista massamuuttoa.
Pieni maailma
Tampereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterissa 30.9.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikin sävellys, ääni-, valo- ja projisointisuunnittelu: Kyösti Kallio
Lauluosuuksien suunnittelu: Juhani Nuorvala
Tuottaja: Heidi Kollanus
Rooleissa: Emmi Kaislakari, Inke Koskinen, Petra Karjalainen ja videolla Seela Sella
Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.
Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.
Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.
Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.
Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.
Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.
Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.
Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.
Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.
Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.
Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?
Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.
Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.
Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.
Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.
Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.
Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.
Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.
Kolme sisarta viides näytös
Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä 24.3.2023
Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman
Suomennos: Sinna Virtanen Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA Pukusuunnittelu: Brenda Gomez Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio Taistelukoreografiat: Oula Kitti Lavastesuunnittelu: Lars Idman Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen Äänisuunnittelu: Niklas Vainio
Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen Tekstitykset: Juha Äystö
Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen
Torstaina kantaesitetty Käärmeenpääntallaajat on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteinen satsaus tanssiteatteriin. Esitys perustuu ohjaaja Marjo Kuuselan löytämään kiinnostavaan tarinaan vasulaisista. Pelimanniyhtyeen konsertista alkanut esityksestä kasvoi ensi-illassa inhimillisten tunteiden koko kirjoa kuvaava fresko.
Tunteiden kuvaamisessa tanssi on voimakas väline. Tavoiteltuun flow-tilaan mentiin Tampereen Työväen Teatterissa hämäläisittäin hitaasti kiiruhtamalla. Tavoite kuitenkin saavutettiin ja ainakin osa katsojista lankesi loveen. Meille muille esitys henki välittämisen tunnetta ja inhimillistä lämpöä.
Esityksessä oli mukana noin 60 Tampereen yhteiskoulun lukion oppilasta. Heidän osuutensa alkoi teatterin lämpiössä jo ennen kuin esitys siirtyi suurelle näyttämölle. Joukkokohtauksiin nämä opiskelijat toivat sellaista näyttävyyttä ja voimaa, johon millään ammattiteatterilla ei ole yleensä henkilöresursseja.
Nuorille lukiolaisille tanssi-ilmaisua opettaneet Liina Siimes ja Lotta Kaarla sekä teatteri-ilmaisua opettaneet Jyri Siimes ja Leena Tanhua ovat hioneet reilussa puolessa vuodessa näistä nuorista erinomaisia esiintyjiä, joiden kantti kesti esiintymisen myös teatterin varsinaisen kontekstin ulkopuolella, jossa yleisö ei ollut varautunut tämän kaltaiseen vuorovaikutukseen. Näyttämön joukkokohtauksissa lukiolaiset loistivat. Joukon voima tihentyi esimerkiksi kohtauksessa, jossa tarinan vasulaiset tanssivat kohti taivasta. Hyppy, hyppy, hyppy… Kivimäen haitarin säestyksellä tällä liikkeen ja saman sanan toistolla oli suggestiivista imua.
Lukiolaisten oma jatko-osa esitykselle, Käärmeenpääntallaajat II saa ensi-iltansa Teatterimontussa 17. toukokuuta.
Päävastuun tarinan kuljettamista kantoivat Tanssiteatteri Tsuumin kuusi tanssijaa. Kriitikko Auli Räsäsen määritelmän mukaan vuonna 1998 perustettu helsinkiläinen ryhmä on tehnyt suolaiselle kansantanssille saman minkä Värttinä on tehnyt suomalaiselle kansanmusiikille.
Käärmeenpääntallaajissa tanssijoiden liikekielessä näkyivät ryhmän osaaminen ja juuret suomalaisen kansantanssin uudistajana. Tsuumin taiteellisen johtajan Reetta-Kaisa Ilesin, Marjo Kuuselan ja ryhmän tanssijoiden luomassa koreografiassa paritanssista lähtevää perustaa oli laajennettu upeilla sooloilla ja monenlaisilla tanssin erityylisuuntia ja vivahteita sisältävillä mausteilla.
Teatterisalissa esitys alkoi Patrik Riipisen hurjalla soololla katsomon ensimmäisten penkkirivien lomaan rakennetulla apunäyttämöllä. Soolossa sysimustan körttiläisyyden aiheuttamat paineet melkein musersivat miehen lattiaa vasten. Liikekielestä tuli mieleen hakemattakin hidastettu katutanssi.
Aloituksen jälkeen siirryttiin kohtaus kohtaukselta kohti vasulaisten vapauden teologiaa. Liikkeen johtajan Iisakki Vasun nimeä kantavan uskonnollisen lahkon edustajat palvoivat jumalaa polkan tahtiin. Ruumiin tuottama ilo oli lahkon jäsenille jumalan tahto ja se johti myös seksuaaliseen heräämiseen ja vapautumiseen. Tansseissa tätä seksuaalista heräämistä ja iloa kuvattiin joukkokohtauksilla, duetoilla ja sooloilla kauniisti.
Ruumiin ja sielun yhteyden palvonta huipentui toisen jakson alussa. Johanna Elovaaran apunäyttämöllä esittämä soolo laajeni joukkokohtaukseksi, jossa käärmeen päätä tallattiin oikein jytinällä. Sen jälkeen ryhdyttiin puimaan vasulaisten ”vapaan rakkauden” jälkiseurauksia. Aika kulki vääjäämättä myös vasulaisten ohi ja tässä ajan pyörässä oli pakko roikkua kiinni.
Viimeisessä näyttävässä joukkokohtauksessa, tarinan loppuhuipennuksessa Riipinen pyöri taustalla hameeseen pukeutuneena dervissinä. Se kertoi meille, ettei vasulaisuus ole ollut mikään poikkeus uskontojen kirjossa, vaan tanssimalla on palvottu jumalaa ja pyritty saavuttamaan taivaallinen hurmos myös monissa muissa uskonnoissa.
Janne Teivaisen skenografia tuki teoksen tarinaa. Meidän kristillisessä kulttuurissamme jokaisella on oma risti kannettavanaan. Teivaisen lavastuksessa tämä taakka oli iso, mutta kevyt kantaa. Teivaisen suorakaiteen muotoiset laatikot toimivat myös alustana, kun Riikka Puumalaisen tulkitsema roolihahmo upeassa nostossa kurotti seurakuntansa tukemana kohti taivasta ja sitten lankesi alas.
Torstain Käärmeenpääntallaajat oli kunnianosoitus Ari Nummiselle. Metallimiehestä itsensä tanssijaksi ja koreografiksi kouluttautunut ja koulinut Numminen on suomalaisen tanssitaiteen elävä legenda. Esityksessä Numminen tanssi oman soolonsa, joka osoitti ainakin minulle, ettei tanssijoilla ole parasta ennen päivää. Sen minkä tanssija nivelien notkeudessa vuosien kuluessa menettää, korvaa elämänkokemuksen tuoma viisaus.
Käärmeenpääntallaajien bändi on ymmärtääkseni koottu tätä esitystä varten. Kivimäen lisäksi siinä soittivat Pekko Käppi ja Ville Rauhala. Lisäksi näyttämöllä kävi kelloja kilauttelemassa esityksen äänisuunnittelun tehnyt Antti Puumalainen. Soitinvalikoimaan kuului muun muassa Kivimäen kaksirivinen haitari, Käpin soittamat jouhikko ja mandoliino sekä Rauhalan bassoviulu. Esityksen lauluja tulkitsivat Iles, näytelmän nimiroolin esittänyt Tuomas Juntunen ja me kaikki yhdessä.
Esityksen luoneen prosessin yhteisöllisyyttä korostetaan käsiohjelmassa sillä, että esiintyjiä ei erillä heidän tehtäviensä perusteella.
Viimeisen silauksen täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen antoivat Mirkka Nyrhisen suunnittelemat puvut. Vaikka tarinassa liikuttiin ajallisesti 1800-luvulla, Nyrhisen puvut olivat ajattomia. Viimeisen silauksen puvustukselle antoivat Käpin ja Rauhalan oranssit lippalakit. Vaikka Hankkijaa ei enää ole eikä ehkä Hankkijan lippalakkejakaan, nuo oranssit päähineet veivät mielikuvat keskelle sitä uskonlahkojen Suomea, jossa intohimo on suurin kaikista kuolemansynneistä.
Vasulaisuus on merkillinen luku suomalaisten herätysliikkeiden historiassa. Etelä-Pohjanmaalla vaikuttanut Iisakki Vasun johtama lahko edusti 1800-luvun alkupuolella jonkinlaista varhaista hippiliikettä. Seuroissa tanssittiin ja iloittiin. Tanssi kutsuttiin taivaan hypyksi. Liikkeestä tiedetään vähän, koska liikkeen salliva ja kannustava suhtautuminen seksuaalisuuteen pakotti sitä kokoontumaan salaa.
Esityksen tanssijat ja muusikot kertovat uskostaan, esitystä koskevista ajatuksistaan ja tavoitteistaan Tsuumin Instagram-julkaisuissa.
Käärmeenpääntallaajat
Tanssiteatteri Tsuumin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteinen kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 16.3.2023
Esitys on Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto
Espoon Kaupunginteatterin ensi-ilta on 4.4.2023
Esitysdramaturgia: Marjo Kuusela
Musiikki: Anne-Mari Kivimäki
Koreografia: Reetta-Kaisa Iles, Marjo Kuusela ja työryhmä
Lavastus-, valo- ja videosuunnittelu Janne Teivainen
Pukusuunnittelu: Mirka Nyrhinen
Esiintyjät: Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles, Tuomas Juntunen, Taito Hoffren, Anne-Mari Kivimäki, Pekko Käppi, Ville Rauhala, Antti Puumalainen, Riikka Puumalainen, Timo Saari, Patrik Riipinen, Altti Kiuru
Tampereen Työväen Teatterin Sad Songs from the Heart of Europe oli visuaalisesti upea, vaikuttavaan äänimaisemaan sijoitettu monologinäytelmä. Suvi-Sini Peltola heittäytyi näytelmän rooleihin alistetun, loukatun ja petetyn naisen raivolla. Näytelmän Raskolnikovina hän kävi kirveineen hirmutyöhönsä arkun suojissa käsiteatterin keinoin.
Näytelmän eri osatekijät eivät ensi-illassa olleet silti aivan balanssissa. Upea visuaalisuus ja voimakas äänimaisema alkoivat syödä Kristian Smedsin tekstin hienoja nyansseja ja todistusvoimaa. Kellariteatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta silti välillä tuntui, että Peltola oli näyttämöllä tavoittamattomissa. Vuorovaikutukseen tuli säröjä.
Voimakas etäännyttäminen lienee ohjaaja Samuli Reunasen, Peltolan ja esityksen visualisen konseptin luoneen Eero Auvisen tietoinen valinta. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan helmikuussa vuosi sitten järkytti produktiota työstävän ensemblen jäseniä syvästi.
”Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt”, Reunanen kirjoittaa käsiohjelman saatesanoissa.
Näytelmän päätti kohtaus, jossa Peltonen ja esityksen äänimaiseman suunnitellut ja luonut Jarmo Saari poistuvat näyttämöltä kohti yleisölle tarkoitettua sisäänkäyntiä. Täältä on päästävä pois? Ei koskaan enää? Voiko rakastetulla klassikkokirjailijalla olla näin synkkä ja pimeä varjo?
Näytelmän nimi Sad Songs from the Heart of Europe on helppo tulkita Smedsin kunnianosoitukseksi venäläiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkia Fjodor Dostojevskille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Dostojevskin Pietari oisi jonkinlainen maailmannapa tai edes Euroopan sydän.
Kysymys on siitä, että Dostojevskin romaaneissaan luomat ihmiskuvat ovat yhä ajattoman moderneja. Ne ovat yhdistelmä hyvin rationaalista ihmiskäsitystä ja suurta tunnetta. Dostojevskin kyky kuvata tätä vaikeasti määriteltävää hengellisyyttä on kiehtonut sekä lukijoita että teatterin tekijöitä jo yli 150 vuonna. Venäläinen kirjallisuus on oleellinen osa eurooppalaista kulttuuria.
Sad Songs from the Heart of Europe kantaesitettiin Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Jari Juutisen ohjaamana maaliskuussa 2003. Juutinen työskenteli tuolloin Lappeenrannan teatterin johtajana. Tässä Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuille on lipsahtanut virhe. Juutisen ja kumppaneiden vuonna 2015 perustettu Sadsongskompex:fi ei tietenkään ole voinut toimia vuonna 2003 esityksen tuottajana.
”Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä”. Näin otsikoin Lappeenrannan ensi-illasta 8.3.2003 kirjoittamani ylistävän kritiikin, vaikka minulla ei tosiasiallisesti ollut oikein kunnon käsitystä siitä, miten pohjattoman surullisia Smedsin kirjoittamat laulunsäkeet pohjimmiltaan olivat ja ovat. Lappeenrannassa elettiin tuolloin rajan huumassa. Kaupungin ja koko Etelä-Karjalan maakunnan tulevaisuudesta rakennettiin ruusuisia kuvia. Turismi, ostosmatkailu ja rajakauppa toivat rahaa ja työtä. Rohkeimmat unelmoivat jopa venäläisten viisumivapaudesta.
Smeds on poiminut säkeisiinsä Dostojevski romaanista ne ruohonjuuritason ilmiöt, jotka ovat tehneet hirmuhallitsijoiden valtaannousun ja vallassa pysymisen mahdollisiksi Ivana JulmastaVladimir Putiniin.
Peltolan Semjonovna Marmeladova kertoi näytelmän roolihahmona naisten alistetusta ja kurjasta asemasta Venäjällä. Hänen juoppo isänsä Semjon Zaharytš Marmeladov pakottaa tyttärensä elättämään perhettään ja rahoittamaan omaa juopottelevaa elämäntapaansa prostituoituna. Isä Marmeladov oli myös esimerkki usein kelvottomista, kehnosti palkatuista virkamiehistä, joille lahjusten ottaminen on elinehto.
Marmeladovin alennustilan perimmäisenä syynä on alkoholismi ja juoppo on myös näytelmän sotaveteraani, joka hake psyykkisen tuskansa huipennusta lasin pohjalta. Sotaveteraani on hahmona viittaus niihin loputtomiin imperialistisiin valloitussotiin, joita Venäjä on käynyt alistaessaan yhä uusia kansoja valtansa alle. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin onnistui toisessa maailmansodassa työntämään imperiuminsa rajat aina Euroopan sydämeen asti.
Neuvostoliitossa oli tapana sanoa, että vodka oli ainoa vapauden valtakunta tässä kansojen vankilassa. Juopottelu oli ja on kuitenkin kommunismia vanhempi traditio. Ainakin jokainen alkoholisminsa kanssa kamppaillut tietää, että juopottelu on ja oli Venäjälläkin vain hyppy vankilasta toiseen.
Raskolnikov tappaa kirveellä koronkiskuri Ivanovnan ja hänen sisarensa. Miten hän pystyy tähän tekoon, joka jopa hänen omasta mielestään on inhottavin ja halveksittavin teko, mihin ihminen voi syyllistyä. Motiivina teolle on Raskolnikovin kokema loukkaus ja eettiset pulmat hän ohittaa epäinhimillistämällä uhrinsa. Panttilainaamon omistaja Ivanovna on vanha, ruma, tyly ja ahne koronkiskuri ja niin – nainen. Ivanovnan sisaren kohtalo on sotilastermein niin kutsuttu oheisvanhinko.
Raskolnikov on hädissään siitä, että on teollaan joutunut ihmisyhteisön ulkopuolelle. Uhrejaan kohtaan hän ei tunne minkäänlaista sääliä. Ei siis ihme, että näytelmä vei minun ajatukseni Ukrainan sotaan ja muun muassa Butšassa tehtyihin hirmutekoihin.
Käsiohjelmassa Reunanen muistuttaa myös Dostojevskin synkästä varjosta. Dostojevski oli ainakin vanhoilla päivillään isovenäläinen antisemitisti. Antisemitismillä on toki Venäjällä ja koko Euroopassa pitkät perinteet. Ilmeisesti Venäjällä tsaarin salainen poliisi Ohrana myös täysin tietoisesti lietsoi juutalaisvastaisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään. Dostojevskille juutalaisvastaisuudessa oli epäilemättä kysymys myös hänen uskonnollista vakaumuksestaan. Jos venäläiset ovat jumalan valittu kansa, ei voi olla toista jumalan valitua kansaa.
Itse olen varma, että yksi Venäjän ongelmien juurisyistä on Moskovan patriarkaatin johtama ortodoksinen kirkko. Kirkon nykyinen johtaja Kirill on kannattanut täysin rinnoin Venäjän hyökkäyssotaa. Bysantin perinteitä vaaliva kirkko on ajanut aktiivisesti naisten oikeuksia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia rajoittavia lakiuudistuksia myös tällä vuosituhannella. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei Venäjällä ole enää rikoslaissa määritelty rikos. Vaimoa voi jälleen pahoinpidellä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Reunasen mukaan työryhmä löysi työnsä ja ajattelunsa tueksi kirjailijan Mihail Šiškinin kirjan Sota ja rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Šiškinin mukaan Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla. Tällaiset vihan myrkyttämät ja traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä. Šiškinin elää monien muiden venäläisten taiteilijoiden tavoin maanpaossa.
Putin ei ole vain kylvänyt vihan siemeniä, vaan hän on myös korjannut sen satoa. Valtaan hänet ja hänen johtamiensa Venäjän turvallisuuspalvelun voimamiesten ryhmittymän nosti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaneet sekasorron vuodet 1990-luvulla.
Neuvostoliiton hajotessa miljoonat keskiluokkaan Neuvostoliitosta kuuluneet ihmiset menettivät työnsä ja asemansa. Yliopistojen professoreiden ja koulujen opettajien piti ryhtyä henkensä pitimiksi torikauppiaiksi ja talouden ja tuotannon organisointi ajautui hierarkkisesti järjestäytyneiden rikollisorganisaatioiden käsiin. Demokratiasta tuli kansansuussa kirosan.
Historia ei toista itseään. Silti Adolf Hitlerin valtaannousu Weimarin tasavallassa ja Putinin valtaannousu Venäjällä muistuttavat prosesseina toisiaan. Putinin kohdalla vain oman vallan vakiinnuttaminen ja ehdottomaan valtaan perustuvan diktatuurin rakentaminen ovat kestäneet paljon pidempään. Molemmat kuitenkin nousivat valtaan valeilla.
On pakko pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mikä on meidän vastuumme siitä, että olemme nyt tässä, Euroopassa käydään raakaa sotaa.
Amerikkalaisten ja englantilaisten Saksan kaupunkeihin suuntaamia terroripommituksia perusteltiin sillä, etteivät saksalaiset siviilit eivät oleet viattomia, vaan juuri he olivat äänillään ja kannatuksellaan nostaneet Hitlerin ja natsit valtaan.
Šiškinin mukaan Venäjän uudistamisen kannalta keskeisintä juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudestaan vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa. Šiškinin mielessä on ollut se, miten saksalaiset ovat tehneet tiliä oman menneisyytensä kanssa.
Ehkä Smeds on myös ajatellut jotakin tällaista kirjoittaessaan näytelmäänsä tämän vuosituhannen alkupäivinä. Toinen hyvä esimerkki Smedsin taiteilijan herkkyydestä on hänen kirjoittamansa ja Kajaanin kaupunginteatteriin vuonna 2001 ohjaamansa näytelmä Huutavan ääni korvessa. Siinä Smeds kuvasi tarkkanäköisesti miesten yksinäisyyden aiheuttamaan surua, turhautumista ja aggressioita tavalla, josta vasta nyt on alettu tosissaan keskustelemaan ja ymmärretty ongelman laajuus ja vakavuus.
Lappeenrantalainen teatteriyleisö käänsi selkänsä Jari Juutisen teatteriestetiikalle. Hänen sopimustaan kaupunginteatterin johtajana ei enää uusittu. Maailmalla Juutisen ohjauksesta ja Liisa Sofia Pöntisen tulkinnasta tuli valtava menestys ja monologinäytelmästä teatterifestivaalien vakiovieras. Pöntinen palkittiin marraskuussa 2013 parhaan naisnäyttelijänä palkinnossa Novgorodin kansainvälisellä Dostojevski-festivaalilla.
Pöntinen on esittänyt monologia myös ranskaksi käännettynä Pariisissa ja Luxemburgissa. Sen jälkeen Smedsin monologinäytelmää on esitetty paikalliselle kielille käännettynä eri kokoonpanoilla muun muassa Slovenian Celjessä ja nyt liettuaksi käännettynä Sadsongskomplexi:fin tuottamana Liettuassa.
”Lakkasimme laskematta se jälkeen, kun olimme päässeet 250 esitysten määrässä”, Juutinen kertoo.
Sad Songs from the Heart of Europe on ollut suomalaisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden todellinen menestystarina Euroopassa.
Sad Songs from the Heart of Europe
Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Kellariteatterissa 21.2.2023
Käsikirjoitus: Kristian Smeds
Ohjaus: Samuli Reunanen
Visuaalinen konsepti: Eero Auvinen
Lavastussuunnittelu: Työryhmä
Pukusuunnittelu: Suvi-Sini Peltola ja Eero Auvinen
Tampereen Työväen Teatterin Pienen hauen pyydystys herätti paljon kysymyksiä. Lija Fischer oli sovittanut ja ohjannut Juhani Karilan monitasoisesta romaanista näyttämölle aikuisten sadun.
Karilan romaani alkaa upeimmalla hauen viehekalastuksen kuvauksella, jonka olen kuuna päivänä lukenut. Poikkeuksellinen tämä kuvaus on jo siinä, että koukkukalastuksen aiheuttamasta, lähes sietämättömästä kivusta kärsitään siiman molemmissa päissä. Luonto käy suolammen upottavalla rannalla haukea väsyttävän Elina Ylijaakon kimppuun kitiini pistimillä aseistettujen sääski- ja paarmadivisioonien voimalla.
Kellariteatterissa Veera-Maija Murtolan suunnittelemassa lavastuksessa suolampi kiilteli peilikirkkaana, virveliä heitettiin laiturilta ja haspelikelalla siimaa kelattiin sisään niin, että kela oli vavan tartuntakahvan yläpuolella.
Paholainen piileskelee usein yksityiskohdissa myös teatterissa.
Käsiohjelmassa Fischer kertoo rakastavansa maagista realismia ja epäilemättä tämä rakkaus on saanut hänet tarttumaan vuonna 2019 Kalervo Jäntti pakinnolla palkittuun menestysromaaniin.
Karila käyttää romaanissaan taiturimaisesti Itä-Lappiin 1600-luvulta alkaen muuttaneiden savolaisten luonnonuskontoihin pohjautuvaa tarinaperinnettä. Tähän maagiseen maailmaan kuuluvat alamaailma, keskimaailma ja ylämaailma sekä näitä maailmoja kansoittavat ihmiset ja henkiolennot. Itä-Lapissa syntyneen ja kasvaneena Karila varmasti tuntee nämä tarinat ja niiden höysteeksi hän myös lainaa suvereenisti tieteis- ja fantasiakirjallisuuden ikonisia mielikuvia maustamaan tätä nuorta rakkautta, taidetta ja magiaa sekoittavaa mehevää keitostaan.
Fischer on dramaturgiassaan antanut osalle näistä fantasiahahmoista fyysisen hahmon yhdessä nukke- ja esineteatterin ohjaukseen perehtyneen Mira Taussin kanssa. Joitakin fantasiahahmoja näyttelivät myös esityksen näyttelijät ja noidan sielua kantavan Hattaran olemassaolo jätetiin kokonaan meidän katsojien mielikuvituksen varaan.
Näytelmän Peijoonin on suunnitellut Helena Markku. Liikkeet ja äänen Peijoonille antoivat näytelmässä Tommi Raitalehto ja Petra Karjalainen. Oikealla kuvassa Janatuista näytellyt Minerva Kautto ja yksi näytelmän haamuista.
Teatteri on konkreettinen ja fyysinen tapa kertoa tarinoita. Fischerin dramaturgia karnevalisoi Karilan kirjan ihmiset ja myyttiset hahmot Peijoonista Moukku-Olliin. Karnevalisoinnissa ei sinänsä ole mitään väärää. Tavallaan se on jopa väistämätöntä, koska eurooppalaisen teatterin juuret ovat lujasti karnevaalissa.
Minun kulttuuriantropologinen tietämykseni ei riitä sen pohtimiseen, perustuvatko Karilan kirjan maagiset hahmot elävään perinteeseen, vai ovatko ne lopulta kokonaan kirjailijan oman mielikuvituksen tuotoksia. Fischerin mukaan kirjan myyttiset hahmot perustuvat suomalaiseen kansanperinteeseen. Ehkä dramaturgian ja ohjausen ohjauksen kannalta suurempi pulma oli ehkä siinä, että fantasiagenren vyöry ja siihen liittyvä kuvatulva ovat jollain tapaa myrkyttäneet meidän mielikuvituksemme.
Esimerkiksi näytelmän tietäjähahmo oli niin läpeensä tuttu, että alkoi kysellä itseltään, onko näyttämöllä nyt Asko, tai kenties kuningas Arturin velho Merlin tai Asterix sarjakuvien koukkuselkäinen Methusalix. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että minä pomppasin katsomossa mielikuvissani ajassa niin pitkälle taakse päin, että näin mielikuvissani välähdyksiä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan törkeistä saamelaisketseistä.
Mutta nämä mielikuvat olivat minulle varmasti ansaittu rangaistus nuivasta asenteestani ja hyvä muistutus niistä vanhuuden kauhuista, jotka odottavat tämän kirjoittajaa jo aivan nurkan takana.
Teatterisovituksen hyllyvyyttä lisäsi se, että Karila on ottanut tarinaansa mukaan myös parhaillaan valtavalla volyymilla sekä kirjallisuudessa että televisioviihteessä päälle tunkevan dekkarigenren. Näytelmän tarinassa rikospoliisi Janatuinen seuraa Itä-Lappiin Ylijaakoa, jota epäillään murhasta.
Näkkiä vastaan käydyssä taistelussa näytelmän Janatuisen pistooli paukkui ja mielikuva tyylitellystä kansankomediasta sen kuin vahvistui. Ja miksi ei.
Näytelmän katsojalle saattoi jäädä kuitenkin hieman hämäräksi se, että Karilan romaanin maagisessa realismissa tarinan ydinsanoma on realismia. Sen antama kuva meitä odottavasta tulevaisuudesta on aika lohduton. Tarinan alussa Oulun yliopistossa luonnontieteilijäksi opiskellut Ylijaako ajaa autollaan Itä-Lappiin rajan yli. Tuo Suomen valtakunnan raja sijaitsee tässä tarinassa jossain napapiirin korkeudella ja sen yläpuolella oleva Lappi on jonkinlaista ei kenenkään joutomaata.
Toistuvat helleaallot ja raivoisat maastopalot piinaavat Lappia ja niiden välillä raivoavat myrskyt, jotka saavat tulvan tavoin taivaalta kaatuvan kaatosateen lentämään vaakasuorassa. Kun Ylijaako käy Vuopion vieheessä ostamassa virveliinsä uutta siimaa, hän maksaa ostoksensa vaaksan korkuisella setelipinolla. Tässä lähitulevaisuuden maailmassa talous ja yhteiskunnan rakenteet ovat romahtaneet ja ilmastomuutoksen aiheuttama ekokatastrofi etenee yhä hirmuisempiin näkyihin.
Kulttuuritoimituksen Jussi Kareinen kirjoittaa, että Pienen hauen pyydystyksessä näyttelijöiden karaktäärit osuvat kohdalleen. Ylijaakoa näytelleen Petra Aholan kohdalla tämän arvion voi allekirjoittaa. Ahola loihti roolihahmoonsa salaperäistä outoutta, joka korosti arkisella kielellä kerrotun tarinan maagisia elementtejä. Voi hyvin olla, että Aholassa on roppakaupalla sitä vaikeasti määriteltävää hehkua, joka tekee elokuvan suurista tähdistä suuria tähtiä.
Roolituksesta voi päätellä, että Fischer on arvioinut dramaturgiaa tehdessään Minerva Kauton näyttelemän Janatuisen tarinan toiseksi päärooliksi. Jäin pohtimaan tätä valintaa. Itse löysin tarinan semanttisesta keskiöstä kahden nuoren, Ville Seivon näyttelemän Jousin ja Aholan näyttelevän Ylijaakon rakkauden, tieteen ja taiteen liiton, joka ei lopulta koskaan toteutunut, koska siihen liittyi kirous.
Jousin ohella Seivo näytteli myös Näkkiä, Hattaran riivaamaksi joutunutta kunnanjohtajaa ja jokiraukkaa, alamaailman haamua. Myös Petra Karjalaisen, Juha-Matti Koskelan, Suvi-Sini Peltolan ja Tommi Raitolehdon iltaa oli raskautettu useilla rooleilla, joihin kuului myös näytelmän nukkehahmojen puhe ja liikuttelu. Kun tällaisen urakan tekijöiden näyttelijäntyössä tyylikeinona on vähän väliä rankka liioittelu, karaktääreistä ei kannata edes haaveilla.
Itselläni ei ole mitään käsitystä Itä-Lapissa puhutuista murteista. Voi olla, että myös Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöillä on ollut sama tunne ainakin produktion alkaessa. Toisaalta en ole varma, onko oikeaoppisella intonaatiolla edes niin suurta väliä. Enemmän pisti silmään se merkillinen kroonisen kiireen tuntu, joka näytelmästä välittyi. Tuntui, että aika on tekijöiltä loppunut kesken ennen 17. tammikuuta näyteltyä ensi-iltaa.
Tämä ajatus palasi, kun katselin Kari Sunnarin ottamia esityskuvia. Sunnari on loistava teatterikuvaaja, mutta nyt kuvista tuntui puuttuvan jotakin oleellista.
Blogia on korjattu ja muutettu 12.2.2023 asiavirheen vuoksi. Lija Fischerin mukaan Karilan kirja pohjautuu kokonaan suomlaiseen tarinaperinteeseen. Jutusta on poistettu viittaukset saamelaiseen perinteeseen.
Pienen hauen pyydystys
Tampereen Työväenteatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 9.2.2023.
Alkuperäisromaani: Juhani Karila
Ohjaus ja dramatisointi: Lija Fischer
Nukke- ja esineteatteriohjaus: Mira Taussi
Taistelukoreografia: Ville Seivo
Puku- ja lavastussuunnittelu. Veera-Maija Murtola
Valo- ja projisointisuunnittelu: Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu ja musiikki: Ville Leppilahti
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Emmi Puukka
Peijooni-nuken suunnittelu ja rakennus: Helena Markku
Muiden nukkien suunnittelu: Mira Taussi
Rooleissa: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sini Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo
Teija Auvisen ja Auvo Vihron tinkimätön ja upea näyttelijäntyö nosti Eugène Ionescon absurdin komedian siivilleen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Romanialaissyntyisen Eugène IonesconTuolit on absurdi komedia. Sen ilmaisuvoima perustuu tinkimättömään näyttelijäntyöhön. Se on teatteria aidoimmillaan ja seurasin perjantai-iltana Teija Auvisen ja Auvo Vihron näyttelemistä lumoutuneena. Tällaista teatterin pitääkin olla, mielentila, jossa aika menettää merkityksensä.
Täydelliseksi teatterielämyksen teki näytelmän perin pohjin tuntevan Otso Kauton hieno ohjaus ja yksinkertainen, mutta sitäkin vaikuttavampi lavastus, jossa salaisuuksien verho pudotettiin ihan kirjaimellisesti.
Jos minun jäykkä niskani taipuisi tuotteistamaan jokaisessa esityksessä ainukertaisina toteutuvia teatteriesityksiä kuluttajaystävällisillä pisteytyksillä, antaisin Tampereen Työväen Teatterille Tuoleista kaikki viisi tähteä.
Ranskaan Romaniasta muuttanut Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi. Kielenvaihto ei hänelle ollut hyppy tuntemattomaan, sillä Ionesco asui myös lapsena suurimman osan ajastaan Ranskassa.
Tampereen Työväen Teatterin esitys perustuu sen ohjanneen Kauton reilut 20 vuotta sitten tekemään suomennokseen. Näytelmän suomenkielinen versio kantaesitettiin Kansallisteatterissa Willensaunassa Kauton ohjaamana lokakuussa vuonna 2002. Willensaunassa näyteltiin 20 vuotta sitten Nina Mansikan suunnittelemassa meriaiheisessa lavastuksessa lähes kirjaimellisesti viimeisellä rannalla.
Pienen pariisilaisen avantgarde-teatterin näytelmäntekijänä uransa aloittanut Ionesco kuuluu absurdin teatterin suuriin nimiin ja Tuolit näytelmänä tuntui nyt melkein rinnakkaisteokselta Samuel Beckettin yhtä arvoitukselliselle näytelmälle Huomenna hän tulee(Godo’ta odotellessa).
Tuolit oli älyllisesti haastavaa, arvoituksellista ja ihan oikeasti vaikeaa teatteria. Sellaisena se oli myös hyvin palkitsevaa. Älynystyröitä hyväileviä tulkintamahdollisuuksia oli lähes loputtomasti ja yhä edelleen tätä kiejoittaessani tuntuva jälkimaku on huikea.
Beckettin vuonna 1953 julkaistussa näytelmässä kaksi nukkavierua kulkuria odottaa kohtalonsa täyttymistä pystyy kuolleen puun juurella. Ionescon vuonna 1952 kantaesitetyssä Tuoleissa viimeisellä rannalla on pariskunta, kaksi pitkän elämän elänyttä vanhusta. Molempien näytelmien lohduton pessimismi on kuin peruutuspeili, jossa näkyvät toisen maailman sodan kauhut.
Tuoleissa Pariisi on lakannut olemasta, se on tuhottu jo 300 vuotta sitten ja nyt on ihmiskunnan viimeisen edustajan, talouspäälliköiden päällikön kerrottava kaikille, mitä näistä kauheuksista on opittu. Samaan apokalyptiseen teemaan Ionesco palasi Kuuban ohjuskriisin aikaan ajoittuvassa näytelmässään Kuningas kuolee, jossa luomakunnan kruunuksi itse itsensä julistanut ihminen poistuu lajina elämän näyttämöltä.
Ajankohtaisempaa näytelmää kuin Tuolit on tällä hetkellä vaikea löytää.
Tuolit voi mieltää myös terävänä analyysina kielen ominaisuuksista. Tuolit on näytelmänä ryöppyävää paradokseja tulvivaa puhetta, josta oli välillä vaikea saada tolkkua. Romaniassa syntynyt Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi ja isänkielen vaihtaminen äidinkieleen, aito kaksikielisyys on varmasti tarjonnut hänelle aitiopaikan tarkastella sitä, mitkä ovat kielen reunaehdot. Aivan merkityksetöntä ei liene sekään, että Ionescon romanialainen isänsä oli ortodoksi ja ranskalainen äitinsä protestantti.
Näytelmän vanhukset pelaavat keskenään eräänlaista kielipeliä. Vaimoa näyttelevä Auvinen näkee maailman ja kannustaa miestään positiivisuuden kautta ja Vihron näyttelemä mies näkee maailman pelkästään negatiivisesti miinusmerkkisten linssien läpi. Se pakotti kysymään, oliko näillä kahdella edes edellytyksiä ymmärtää toisiaan?
Ionesco on tehnyt teräviä huomioita ihmisten käyttäytymisestä. Me tiedämme, että ihmiset jakaantuvat kielialueesta tai kulttuurista riippumatta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Sitä me emme vielä tiedä ainakaan kovin tarkasti, miten aivojen neurologiset prosessit muuttuvat kieleksi: ajatuksiksi ja puheeksi. Filosofit voivat jatkaa edelleen debattiaan lauseiden totuusarvosta.
Ionescon näytelmää voi katsoa myös kuvauksena vanhuudesta. Tällaisenkin tulkinnan voi tehdä, vaikka viimeistään se epäilemättä karkottaa loputkin katsojat Kellariteatterin katsomosta.
Näytelmän yhteiset muistot ulottuivat vuorosanojen perusteella yli 70 vuoden päähän menneisyyteen. Katsoja saattoi olettaa, että molemmat olivat hyvin vanhoja. Jotakin kertoi jo se, että heidän muistonsa erosivat täydellisesti toistaan. Siinä missä vaimo muisteli perheen yhteistä lasta, miehen muistoissa he olivat lapseton pariskunta.
Edellä olevassa tulkinnassa tyhjät tuolit keroivat niistä kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka oli tapettu taisteluissa, siviiliväestön terroripommitukissa ja natsien tuhoamisleireillä. Tässä tulkinnassa tyhjät tuolit edustavat vanhusten läheisiä ja ystäviä, jotka elävät enää heidän muistoissaan.
Vaikka Ionescon ja Beckettin 50-luvulla kirjoittamat absurdin teatterin näytelmät ovat maailmanlopunnäkyineen hyytävän pessimistisiä, sodan jälkeiset vuodet olivat länsimaissakin elämän jatkuvuuteen uskovan optimismin aikaa. Tuon ajan hengestä vastaan sanomaton todiste ovat suuret ikäluokat, me boomerit, jotka olemme nyt astuneet vanhuuden kynnykselle.
Meidän nykyisellä elämäntavallamme tuosta vanhuudesta tulee paitsi kivulias myös todennäköisesti hyvin yksinäinen. Ionescon näytelmässä tätä yksinäisyyttä kuvataan sijoittamalla pariskunnan tarina saarelle, jossa vanha mies ja nainen eivät tapaa entisiä läheisiään ja ystäviään, vaan heidän haamujaan.
Tuolit
Tempereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 14.10.2022.
Käsikirjoitus Eugène Ionesco
Suomennos, ohjaus, lavastus- ja pukukonsepti Otso Kautto
Lehman-trilogian vahvuuksiin kuului huikean hieno näyttelijäntyö. Dialogin verbaalista ilotulitusta täydensi voimakas fyysinen esittäminen. Timo Torikka, Juha Sääski ja Jussi Lehtien ovat setiä, jotka jaksavat yhä heilua. Kuva Alisa Javits/Tampereen Työväen Teatteri
Tampereen Työväen Teatterin Lehman-trilogian esitys kesti keskiviikkona väliaikoineen lähes neljä tuntia. Silti jokainen hetki, jonka Jussi Lehtonen, Juha Sääski,Timo Torikka ja Maija Ruuskanen olivat näyttämöllä, tuntui merkitykselliseltä. Näin vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja avartavaa teatteri voi parhaimmillaan olla!
Teatteri on taideyhteisön tekemää taidetta ja Lehman-trilogia oli loistava tämän esteettisen kokonaisuuden kaikilla osa-alueilla.
Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotantona toteutettu esitys perustuu italialaisen Stefano Massinin briljanttiin käsikirjoitukseen. Lehman-trilogia on kronikka Lahmanin pankkiirisuvun vaiheista. Samalla se on myös kuvaus modernin kapitalismin synnystä Yhdysvalloissa. Tarina alkaa siitä, kun baijerilaisen kirjakauppiaan poika Hayam Lehman saapuu siirtolaisena New Yorkiin vuonna 1844 ja päättyy suvun luoman rahaimperiumin tuhoon Lehman Brothers Holding yhtiön konkurssissa vuonna 2008.
Tuosta konkurssista alkoi vuoden 2008 finanssikriisi ja uusia aika, jota me nyt elämme. Alkoivat uudet vaaran vuodet.
Toinen esityksen vahvuuksista oli Davide Giovanzanan ajateltu ja tarkka ohjaus. Kohtausten ajoitus oli tarkkaa tekemistä. Esityksellä oli kiihkeä rytmi eikä sen tempossa voinut havaita mitään herpautumista, vaikka näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä Espoon kaupunginteatterissa on kulunut jo puoli toista vuotta.
Massini kuvaa yhden suvun kautta modernin kapitalismin syntyä ja kehitystä tavalla, jossa on kaikki draaman elementit. Esityksessä oli mukana kuitenkin myös aimo annos huumoria, joka liittyi Lehmanin veljesten ja myöhemmin sukupolvien vaihtuessa isien ja poikien välisiin suhteisiin sekä juutalaiseen tapakulttuuriin.
Esityksen kolmas vahvuus oli huikean hieno näyttelijäntyö. Näytelmän dialogi oli ryöppyävää puhetta, jota riitti, riitti ja riitti. Kaiken lisäksi jokainen lause, jokainen virke ja jopa yksittäinen sankin oli ladattu merkityksillä.
Eikä siinä kaikki, vaan verbaalisen vyörytyksen lisäksi näyttelijäntyö oli myös vahvaa, ajoittain suorastaan raivokasta fyysistä esittämistä. Lehman Brothers pankin pitkä kuolemantanssi reivattiin rajun teknomusiikin tahdissa. Lehtonen, Sääski ja Torikka ovat ilmiselvästi setiä, jotka yhä jaksavat heilua.
Neljäs elementti täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa oli Maija Ruuskasen, Tommi Koskisen, Pietu Pietiäisen, Joona Petterssonin ja Tinde Lappalaisen suunnittelema skenografia. Näytelmän tematiikka toistui ja kertautui esityksen näyttämökuvissa poikkeuksellisen informatiivisella ja ajatuksia herättävällä tavalla.
Näytelmän alussa näyttämöllä seisoi jättikokoinen, nelikulmainen dreidel-hyrrä. Tällaista hyrrää käytetään juutalaisen hanukka-juhlan aikana leikkimielisessä uhkapelissä. Hyrrän kylkiin painetut hepreankielen aakkoset kertovat onko pelaaja voittanut tai hävinnyt riippuen siitä, mille kyljelle hyrrä on kaatunut pyörimisen loputtua. Kysymys on siis satumaan perustuvasta onnenpelistä. Giovanzanan tekstissä Philip Lehman pelaa myös menestyksellä kolmen kortin peliä, jossa voittaa arvaamalla, mikä kolmesta nurin päin käännetystä kortista on oikea.
Kapitalismissa rikastuminen vaati sekä taitoa että kykyä sietää epävarmuutta. Pörssikeinottelu on nuorallakävelyä pilvenpiirtäjien välille pingotetulla nuoralla. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan vie alkua pidemmälle ellei pörssipelien pelaajalla ole myös onnea.
Ruuskanen soittaa pianoa ja syntetisaattoria näyttämöllä. Tekijöiden mukaan hänen läsnäolonsa näyttämöllä korostaa sitä, että talous on ollut ja on yhä miesten maailma. Puherooli näytelmässä on vain Bobbie Lehmanin ensimmäisellä vaimolla Ruthilla, jota näytelmän näissä kohtauksissa näyttelee Lehtonen.
Käsiohjelman pitkässä esipuheessa Giovanzana kertoo produktion synnystä ja tavoitteista. Ensemble haki vastauksia kysymyksiin, miksi talous on yhä miesten maailma ja kuka omistaa talouden?
”Oli tahtotila ymmärtää jotakin erittäin monimutkaista ja halu jakaa se muiden kanssa. Tämä kyseinen, erittäin monimutkainen asia sanelee pääosan toiminnastamme ja märittää työtä, jopa identiteettiä”, hän kirjoittaa.
Vastauksia näihin kysymyksiin tekijät ovat hakeneet haastattelemalla talouden, tieteen, taiteen ja journalismin nimekkäitä edustajia. Esityksessä on mukana videolla fyysikko Syksy Räsänen, Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson, Aalto-yliopiston taloustieteen professori, entinen Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja, valtiotieteiden tohtori Sixten Korkman, kuvataiteen tohtori Teemu Mäki, ohjaaja, toimittaja Susanna Kuparinen ja VTT:n maailmanpolitiikan ja poliittisen talouden tutkija Matti Ylönen vastaamassa tekijöiden kysymyksiin.
Massinin näytelmän valinta tämän tutkimusprojektin tekstiksi on oikeastaan jo tavallaan myös vastaus ensimmäiseen kysymykseen. Suurpääoman keskittymät ovat länsimaissa patriarkaalisen hegemonian viimeisiä linnakkeita. Ei liene sattuma, että maailman rikkaimmat ihmiset ovat lähes kaikki tyynni miehiä.
Tekstistä löytyi vastuksia myös työryhmän toiseen kysymykseen. Ratkaiseva käänne tapahtui jo 1800-luvulla. Lehmanin veljesten liikeidea muuttui sattuman, Alabaman puuvillaplantaaseilla syttyneen tuhoisan tulipalon jälkeen. Puuvillan kauppiaista tuli puuvillan välittäjiä.
Tämän käänteen jälkeen markkinoilla on syntynyt yhä monimutkaisempia sopimusjärjestelyjä, niin kutsuttuja finanssituotteita, joiden ristikkäiset vastuusuhteet ovat äärimmäisen monimutkaisia. Niihin liittyy aina epävarmuutta ja arvaamattomuutta, koska erilaisten johdannaisten kauppa on kirjaimellisesti vedonlyöntiä siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Ahneus toisaalta ja tarve suojautua riskeiltä toisaalta ovat yhdessä kutoneet lähes läpinäkymättömän verkon finanssitalouden ylle. Tämä huono läpinäkyvyys teki myös mahdolliseksi sen megaluokan huijauksen, johon Lehman Brothers pankki lopulta kaatui.
Vuonna 2008 Suomen bruttokansantuote laski kahdeksan prosenttia ja me nuolemme yhä tuon kriisin aiheuttamia haavoja. Yhdysvalloissa finanssikriisin aiheuttama katkeruus nosti Donald Trumpin johtamat populistit valtaa neljäksi vuodeksi eikä taistelu demokratian kohtalosta maassa ole vieläkään ohi.
Talous on äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutussuhteiden ja sitoumusten verkosto. Voi olla, että finanssikriisi on myös Ukrainan sodan taustalla. Euroopan unionin vaikeudet ja yhteisvaluutta euron räpiköinti kriisistä toiseen ovat osaltaan saaneet Venäjän presidentin Vladimir Putinin tekemään kohtalokaan virhearvion.
Nyt on tapana toistella anekdoottia Josif Stalinista. Tässä anekdootissa Stalin luonnehtii Adolf Hitleriä nerokkaaksi peluriksi, joka ei osannut lopettaa ajoissa. Lehman-trilogiassa Philip Lehman, joka oli kaataa pankkinsa vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja pankin viimeinen toimitusjohtaja Richard Fuld olivat pelureita, jotka eivät osanneet lopettaa ajoissa.
Talous ja politiikka kulkevat Lehman suvun historiassa käsi kädessä. Tämä epäpyhä liitto teki myös mahdolliseksi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-lainat, joista finanssikriisi sai alkunsa.
Tämän päivän polttava kysymys on se, osaako Putin lopettaa pelinsä ajoissa?
Juutalainen tapakulttuuri ja siihen liittyvät rituaalit ovat meille tapakristityille yleensä silkkaa hepreaa. Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siitä on apua näytelmän rikkaan sisällön ymmärtämisessä.
Lehman-trilogia
Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.3.2022
Käsikirjoitus Stefano Massini
Suomennos Elina Suolahti
Ohjaus Davide Giovanzana
Sävellys ja äänisuunnittelu Maija Ruuskanen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Valosuunnittelu ja teknillinen päällikkö Pietu Pietiäinen
Videosuunnittelu ja haastattelut Joona Pettersson
Lavastus ja pukusuunnittelu Tinde Lappalainen
Tuottaja Luc Gérardin
Näyttämöllä Jussi Lehtonen, Juha Sääski, Timo Torikka, Maija Ruuskanen