Avainsana: Tampereen Työväen Teatteri

Wicked on upeasti esitetty satu meille kaikille – Esitys täytti teatterin ennakkomainonnan lupaukset – Huikea esillepano seisoi Tampereen kaupungin teollisilla juurilla

Wicked täytti suurenmoisella tavalla teatterin ennakkomainonnan lupaukset. Esitys ei tyytynyt vain kopioimaan Broadwaylla vuonna 2003 kantaesitetyn musikaalin hienouksia, vaan ohjaus, koreografia, lavastus, puvustus, valosuunnittelu ja roolitus perustuivat täysin produktion tekijöiden omiin taiteellisiin ratkaisuihin. Se kertoo jotakin ohjaaja Samuel Harjanteen ja hänen ympärilleen muodostuneen ensemblen osaamisen tasosta. Me saimme nauttia tästä maailmalla huippusuositusta musikaalista täysin uutena, Tampereen Työväen Teatterin omana toteutuksena! Se oli mahtavaa!

Yasmine Yamajako ja Nomi Enckell lauloivat upeasti erittäin vaikeat laulut. Yamajakon tulkinnat saivat noidan roolissa suorastaan demonisia sävyjä. Enckell toi esityksen Glindana näyttämölle hienojen tulkintojen ohella näyttelijänlahjansa aidosti hauskana komediennena. Kuva (c) Kari Sunnari

Esitys toimi kuin hyvin öljytty tarkkuuskone. Se, miten esityksen tanssijat ja näyttelijät suoriutuivat lähes lukemattomista rooliasujen vaihdoista esityksen rytmin hajoamatta kertaakaan, tuntui lähes taikuudelta. Paraskaan tekninen osaaminen ei kuitenkaan tee musikaalista ainutlaatuista. Hengen loistavalle esitykselle antavat laulujen tulkinnat ja näyttelijäntyö – tuo maaginen yhdistelmä henkilökohtaista karismaa, läsnäoloa ja vuorovaikutusta. Tässä suhteessa roolitukset olivat osuneet napakymppiin.

Toki oikeiden rekrytointien tekeminen on teatterin johdon ja ohjaajien ammattitaitoa. Yasmine Yamajako ja Nomi Enckell olivat avainrooleissa kaksikko, jollaisen löytäminen ei todennäköisesti ole ihan helppoa Suomen kokoisessa maassa. Molemmat lauloivat upeasti erittäin vaikeat laulut. Yamajakon tulkinnat saivat Elphaban roolissa siihen hyvin sopivia dramaattisia ja suorastaan demonisia sävyjä. Enckell toi esityksen Glindana näyttämölle hienojen tulkintojen ohella näyttelijänlahjansa aidosti hauskana komediennena. Molemmat nuoret naiset säteilivät omaa henkilökohtaista karismaansa. Yhtä merkityksellistä oli myös se, että heillä on ilmiömäinen kyky vuorovaikutukseen. Kun he loppukumarrusten aikana, vielä hurjasta outrosta hengästyneinä, nojasivat toisiinsa, tuossa eleessä oli lämpöä, joka sai ainakin minut liikuttumaan.

Yamajako ja Enckell ovat olleet produktion avainhenkilöitä myös toisessa mielessä. Tampereen Työväen Teatteri on onnistunut neuvottelemaan tekijänoikeuksista sopimuksen, joka on antanut paljon vapauksia toteutuksen suhteen. Itse tarinaan ei yleensä saa tehdä mitään muutoksia, ja aivan yhtä ehdottomia sopimuksissa ollaan musiikin suhteen: se pitää esittää juuri niin kuin säveltäjä on sen määritellyt laulajien äänialaa myöten. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono erottelemaan sävelasteita, mutta otaksun, että Yamajakon dramaattinen mezzosopraano ja Enckellin kuulaan kirkas sopraano ovat juuri sitä, mitä partituurissa pääroolien tulkitsijoilta edellytetään.

Harjanne on suomalainen Broadway-musikaalien spesialisti, jonka taidot tuntuvat vain karttuvan vuosi vuodelta. Musikaali on ohjaajan ja orkesteria johtavan kapellimestarin yhteistyötä, ja torstain ensi-illassa ilmeisesti kaikki meni kohdalleen. En tiedä, kumpi teatterin orkesterin kapellimestareista oli ensi-illassa tahtipuikossa kiinni, Marko Hilppo vai Maritta Manner, mutta joka tapauksessa näyttämökuvien vyörytys orkesterin luomassa äänimaisemassa kuljetti tarinaa kuin kuohuva koski venettä. Äänisuunnittelija Lauri Malinin kädenjälki kuului siinä, että desibelit oli säädetty juuri oikealle tasolle; tarinan dramaattiset käänteet kasvoivat välillä pauhuksi asti, mutta kertaakaan äänenvoimakkuus ei lyönyt yli.

Esityksen ylöspano oli häikäisevän komea. Peter Ahlqvistin lavastus palautti mieleen Tampereen teolliset juuret. Pirjo Liiri-Majava suunnittlemat esiintymisasut olivat mykistävän hienoja. Kuva (c) Kari Sunnari

Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelussa ja Eero Auvisen valosuunnittelussa Ihmemaa Oz oli rakennettu Tampereen kaupungin teolliselle perustalle. Ahlqvistin putkista ja pannuista rakentama tehdasmiljöö muuttui Auvisen valoilla kuningattaren linnaksi tai tarinan velhon palatsiksi Toni Haarasen suunnittelemien videoiden tuodessa tähän tilaan avaruuden ja liikkeen tuntua. Skenografiaksi kutsuttu kokonaisuus oli ilmaisuvoimainen, suorastaan mahtava.

Pirjo Liiri-Majavan suunnitteleman puvustuksen taianomaisuus tuli jo mainittua tämän jutun alussa. Esityksen kymmeniä tanssijoita ja näyttelijöitä varten on pitänyt valmistaa satoja eri pukuja. Kaikkia näitä asuja on näyttävän ulkoasun ohella täytynyt yhdistää suorastaan käsittämätön käytettävyys. Miten esimerkiksi selässään monimutkaisia siipiä kantaneet apinat saattoivat muuttaa hahmonsa aivan toisenlaiseksi ikään kuin vain siipiään räpäyttämällä?

Toinen asia, joka sai minut liikuttumaan, olivat lastenlastensa kanssa esitystä seuraamaan tulleet isovanhemmat. Olen sellainen ”ukko” myös itse. Ei heitä kovin montaa ollut, mutta olen varma, että ne lapset, jotka näin pääsivät tutustumaan teatterin taikamaailmaan, muistavat juuri tämän esityksen koko ikänsä. Ehkä juuri heitä varten teatteri on tehnyt esityksestä kiiltävälle paperille painetun, näyttävän, kauniin ja varmasti myös kalliin käsiohjelman. Se toimii muistoesineenä myös niille katsojille, joille Wicked on ainoa kokemus teatterista ehkä vuosiin.

Holzmanin käsikirjoitus ei ole mikään aikuisten satu, vaan ihan oikea satu kaikenikäisille. Tekijän mukaan kekseliäs tarina on jatkokertomus Lyman Frank Baumin lastenkirjalle Ihmemaa Oz (The Wonderful Wizard of Oz). Teatterin antama ikäsuositus esitykselle on 8+. Ikäsuositus on varmaan paikallaan, sillä tätä nuoremmilla muutamat näytelmän dramaattiset käänteet voivat liian pelottavina tulla jatkossa uniin.

Yksi näistä pelottavista kohtauksista oli esityksen alussa. Valtaistuimelle kohotettu Glinda julisti korkeuksistaan pahan Lännen noidan (Elphaba) kuolleen. Kansa hänen jalkojensa juuressa osoitti suosiotaan koreografi Jari Saarelaisen voimaa ja suoranaista aggressiota liikekielen kautta ilmaisseella joukkokohtauksella. Kohtaus heijasteli ihmiskunnan ikiaikaista kirousta – kuvitelmaa siitä, että paha voidaan juuria tästä maailmasta tappamalla.

Sen jälkeen Glindan ja Elphaban tarinaa lähdettiin kuljettamaan takaumien kautta. Kuten hyvässä sadussa kuuluu olla, tarina sisälsi monta hyvää elämänohjetta: Maailma ei ole koskaan mustavalkoinen. Elämään kuuluu kilpailua ja me tunnemme kateutta sekä mustasukkaisuutta, mutta tällaiset tunteet eivät välttämättä ole aidon ystävyyden esteitä. Kauneus ei ole mikään objektiivinen ominisuus, vaan se on katsojan silmässä. Wicked julisti suvaitsevaisuuden ja aidon välittämisen sanomaa kauniisti ja värikkäästi. Holzmanilla on myös näppäriä selityksiä sille, keitä esimerkiksi Baumin kirjan Tinamies ja elävä olkinukke voisivat olla.

Kuvassa Jyrki Mänttäri (Tohtori Dillamond -vuohi) ja vartijoina Henri Sarajärvi ja Sonja Arffman, s Sekä ensemblea. Kuva (c) Kari Sunnar

Joku voi yrittää saada kiksejä siitä, että tarinan pormestarin vaimon ja Ihmemaata hallitsevan velhon salasuhteesta syntyy vihreä lapsi. Samoin siitä, että ihan kirjaimellisesti vihreänä syntynyt Elphaba puolustaa intohimoisesti eläinten oikeuksia. Joku voi ryhtyä myös arvuuttelemaan, ketä tai oikeammin mitä Jyrki Mänttärin näyttelemä vuohi, tohtori Dillamond, oikeastaan symbolisoi. Dillamondilta kiellettiin tarinassa ensin opettaminen ja sen jälkeen myös puhuminen. Baumin lastenkirjan piilomerkityksistä on taitettu peistä varmaan yli sata vuotta. Ei maksa vaivaa. Kun lähdet katsomaan tätä, ota lapsesi tai lapsenlapsesi mukaan. He tietävät parhaiten, mikä on tässä sadussa merkityksellistä ja mikä ei.

Wicked

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 3.9.2026Sävellys ja sanoitus: Stephen Schwartz Käsikirjoitus: Winnie Holzman Laulujen käännös: Hanna Kaila Tekstin käännös: Reita Lounatvuori Ohjaus: Samuel Harjanne 1:Kapellimestari: Marko Hilpo 2. kapellimestari: Maritta Manner Koreografia: Jari Saarelainen Lavastussuunnittelu: Peter Ahlqvist Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava Naamioinnin  suunnittelu: Emmi Puukka Valosuunnittelu: Eero Auvinen Videosuunnittelu: Toni Haaranen
Äänisuunnittelu: Lauri Malin Lauluvalmentaja: Laura Ruusumaa Vastaava tuottaja: Heidi Kollanus Tuottaja: Elise Richt Tiedot esityksen kymmenistä esiintyjistä löydät teatterin verkkosivulta.

Homma Ranskassa on psykologisesti tarkkanäköinen, monitasoinen ja piristävän ilkeä satiiri teatterista ja sen tekijöistä

Tampereen Työväen Teatterin komedian Homma Ranskassa erittelyn voi alkaa tämän pohjoismaisen kantaesityksen nimestä. Teoksen suomenkielinen nimi todistaa, että Gilles Dyrekin näytelmän kääntänyt Reita Lounatvuori on todellinen virtuoosi työssään. Minunlaiselleni ummikolle ranskalaiseen teatteriin kaikkine hienouksineen siltoja rakentavan tragikomedian työstäminen nosti katsomossa hikikarpalot ohimoille ja sai aivonystyrät paukkumaan. Tätä varten teatteri on ja juuri tällaista sen pitääkin olla: vaativaa ja vaikuttavaa!

Tarinana Homma Ranskassa on sukudraama. Suvun patriarkka Paul-Henri (Auvo Vihro) kutsuu perheensä, sukulaisensa ja ystävänsä yhteiselle illalliselle. Kuvassa Auvo Vihro, Emmi Kaislakari, Pentti Helin, Minna Hokkanen, Eriikka Väliahde ja Esme Kaislakari. Kuva (c) Kari Sunnari

Lounatvuoren nerokas yhteenveto näytelmän sisällöstä sen nimessä toimii myös opastuksena suomalaisille teatterintekijöille: Ranskassa te olette lähes aina vajavaisella kielitaidolla ja kulttuurin ymmärryksellä toimivia vierastyöläisiä. Se on se homma!

Gilles Dyrek kirjoitti monitasoisen tarinansa alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi. Le retour de Richard 3 par le train de 9h24 tuotiin elokuvateattereihin vuonna 2019, ja leffa keräsi tukun palkintoja ja kunniamainintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Myöhemmin Dyrek teki yhteistyössä elokuvaversion tuottajan Éric Bun kanssa käsikirjoituksesta samannimisen teatterisovituksen, joka oli ehdokkaana Molière-palkinnon saajaksi vuonna 2023 parhaan komedian kategoriassa. Näytelmä kantaesitettiin ymmärtääkseni maineikkaassa Théâtre Actuel La Bruyèressa. Homma Ranskassa kuuluu siten epäilemättä teatteritaiteen parhaaseen A-luokkaan, vaikka sekä elokuva että näytelmä ovat jääneet meiltä tähän mennessä näkymättömiin kielihorisontin taakse.

Dyrek ja Bu ovat yhdessä rakentaneet näytelmän, jossa yhden kerroksen alta löytyy aina uusi kerros, kuten venäläisessä maatuskanukessa. Komedia, psykologinen draama ja teatterin metatasot kietoutuvat tässä tarinassa toisiinsa.

Näytelmän merkillinen ranskankielinen nimi olisi ehkä kannattanut mainita käsiohjelmassa. Tai ehkä se mainittiin siinä hyvin pienellä painetussa osassa, josta Erkkikään ei saanut selvää. Kuka ihmeen Richard III saapuu klo 9.24 lähtevällä junalla? Ei kai vain Yorkin suvun viimeinen hallitsija Rikhard III, josta William Shakespeare teki historiallisella näytelmällään kuolemattoman inhimillisen pahuuden ruumiillistuman. Ehkä näin, tai sitten ei. Vanhetessaan näyttämölle tuli myös Richard kolmonen (Janne Kallioniemi), joka kertoi meille totuuden teatterin valheellisesta maailmasta.

Tarinana Homma Ranskassa on sukudraama. Suvun patriarkka Paul-Henri (Auvo Vihro) kutsuu perheensä, sukulaisensa ja ystävänsä yhteiselle illalliselle. Koska kaikki sukulaiset ja perheenjäsenet ovat muka kuolleet 10 vuotta sitten lento-onnettomuudessa, hän palkkaa näyttelijöitä esittämään heitä. Paul-Henri ohjaa ja hallitsee ”perhettään” kuin teatterinjohtaja ikään.

Suvun patriarkka Paul-Henri johtaa värvättyjä sulkulaisiaan ja ystäviään teatterijohtajan ottein. Oma suosikkinäyttelijäni Auvo Vihro teki kehonkielellään kuvan kohtauksesta ainutlaatuisen ilmaisuvoimaisen. Kuvassa Vihron ympärillä Samuli Muje, Minna Hokkanen, Eriikka Väliahde ja Pentti Helin. Kuva (c) Kari Sunnari

Asetelman valheellisuus paljastetaan draaman lakien mukaan, kun edellä mainittu Richard kolmas astuu näyttämölle kertomaan totuuden. Tässä toisessa todellisuudessa Paul-Henri on työnarkomaani, kenties ihan oikea ohjaaja tai teatterinjohtaja, joka on uhrannut perheensä ja läheisensä taiteensa ja uransa takia, minkä vuoksi perhe on hylännyt hänet. Teatteria muistuttavalla ilveilyllä hän yrittää nyt käsikirjoittaa ja ohjata oman anteeksipyyntönsä ja sovintonsa perheen kanssa.

Olen kirjoittanut juttuja teatterista yli 40 vuotta. Olen aina haaveillut siitä, että pääsisin oikein läheltä seuraamaan, mitä näyttelijän pään sisällä tapahtuu, kun hän astuu rooliinsa. Kallonporaajana en varmasti ole mikään kaksinen kyky, ja osa tämän näytelmän hienouksista meni tältä osin selvästi ohi. Tässä voin vain luottaa Kristian Smedsin antamaan neuvoon: kaikkea arvoituksellista ja selittämätöntä ei tarvitse selittää tai ymmärtää.

Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, että Homma Ranskassa on taiturimaisen juonenkehittelyn ohella kuvausta näyttelijäntyöstä ja näyttelijän elämästä: paremmista keikoista, epävarmuuksista, narsismista, paineista, metodeista ja uskollisuudesta taiteelle. Nämä ovat kauniita ja varmasti myös merkityksellisiä sanoja. Itse näytelmässä Dyrek tekee näkyväksi myös työn lihallisemman ja raadollisemman puolen. Kärjekkäimmässä kohtauksessa näytelmän Richard 2 (Pentti Helin) on seksisuhteessa Paul-Henrin vaimon rooliin värvätyn nuoren naisen (Esme Kaislakari) kanssa. Kun Paul-Henri hakkaa ovea ja esittää vastalauseita, Richard karjuu vastaan: ”Kyllä minä panen täällä äitiäni, joka on minua nuorempi nainen!”

Kärjekkäimmässä kohtauksessa näytelmän Richard 2 (Pentti Helin) on seksisuhteessa Paul-Henrin vaimon rooliin värvätyn nuoren naisen (Esme Kaislakari) kanssa. Makuuhuoneen oven takana raivoamassa ja kauhistelemassa Auvo Vihro, Samuli Muje, Minna Hokkanen. Kuva (c) Kari Sunnari.

Ehkä juuri tähän todella raakaan kohtaukseen kulminoitui fiktion ja todellisuuden yhteentörmäys: kun nuori näyttelijätär esittää vanhempaa äitiä ja vastanäyttelijä poikaa, roolin ulkopuolinen vetovoima ja roolin sisäinen tabu taistelevat keskenään. Dyrek näyttää, miten koomista ja henkisesti kuormittavaa näyttelemä on: näyttelijän on tuotava omat tunteensa ja kehonsa rooliin, vaikka asetelma olisi kuinka luonnoton. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tässä taiteilijoiden mudostamassa yhteisössä sillä, kuka kenestäkin tykkää on väliä.

Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa muinaisella 90-luvulla italialaisen Luigi Pirandellon näytelmästä Kuusi henkilöä etsii tekijää. Pirandellon näytelmä (Sei personaggi in cerca d’autore) kantaesitettiin Roomassa vuonna 1921. Kajavan mukaan Pirandellon tekstistä tuli yksi modernin teatterin perusnäytelmistä. Sen avoin ja epäpyhä tapa pohtia taiteen ja todellisuuden suhteita sekä illuusion luonnetta oli uutta ja – kuten vuodet ovat näyttäneet – myös pysyvää. Nämä teesit sopivat täsmälleen myös näihin meidän yhteisiin puuhiimme Eino Salmelaisen näyttämöllä reilut sata vuotta myöhemmin. Kysymys valta-asemien määrittelystä lienee sinänsä yhtä vanha kuin ihmiskunta.

Näyttelijöille Homma Ranskassa on ollut epäilemättä haaste ja mahdollisuus, ehkä myös kasvun paikka. Voi olla, että jokainen heistä on ollut harjoitusten alussa yhtä ymmällään kuin me ensi-illan katsojat Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa. Näytelmän rakenne ja tematiikka ovat takuuvarmasti työntäneet jokaisen näyttelijän pois omalta mukavuusalueeltaan – aivan samoin kuin me katsojat tipahdimme komedian viihdeasetuksista selkäytimeen asti ulottuvaan henkiseen pinnistelyyn. Ehkä näyttelemiseen pätee vanha toteamus viikatteella niittämisestä: sitä on kiva katsella, mutta se on pirullisen raskasta tehdä työkseen.

Näytelmän elokuvalliset ulottuvuudet näkyivät kohtauksissa. Tai ainakin näin kuvittelin esityksen aikana. Jäin pohtimaan, millaisen muodon näytelmä olisi saanut, jos monet sen sisääntulot olisi näytetty suurina lähikuvina videotoistona. En tiedä, onko ohjaaja Sakari Hokkasen ja hänen ensemblensä jäsenillä käynyt mielessä tällainen mahdollisuus. Mahdollisesti. Oletettavasti näytelmän esitysoikeuksia koskevassa sopimuksessa säädetään tarkasti, miten näytelmä pitää näyttämöllä toteuttaa.

Homma Ranskassa

Tampereen Työväen Teatterin kantaesitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9.2026

Kirjoittanut: Gilles Dyrek yhteistyössä Eric Bu’n kanssa Suomennos: Reita Lounatvuori Ohjaus: Sakari Hokkanen Lavastussuunnittelu: Janne Vasama Pukujen ja naamioinnin suunnittelu: Marjaana Mutanen Valosuunnittelu: TJ Mäkinen Äänisuunnittelu: Niklas Vainio Rooleissa: Minna Hokkanen, Samuli Muje, Esme Kaislakari, Auvo Vihro, Emmi Kaislakari, Pentti Helin, Eriikka Väliahde, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi

Florian Zellerin näytelmä Isä on teatteritaiteen merkkiteos – Tampereen Työväen Teatterissa pääroolin näyttelee rakastettu Esko Roine

Esko Roine on tamperelaisille teatterin Ilves ja Tappara samassa joukkueessa. Koko kansan tuntema koomikko Roineesta tuli jo reilut 40 vuotta sitten, kun televisiossa alkoi pyöriä komediasarja Reinikainen. Perjantaina Roine palasi Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle. Hän näyttelee pääroolin Florian Zellerin näytelmässä Isä, jota pidetään yhtenä tämän vuosituhannen tärkeimmistä näytelmistä. Viime kaudella Roine teki saman roolin Kuopion kaupunginteatterissa, ja näytelmästä tuli siellä jymymenestys.

Kuvassa Esko Roine ja Riikka Papunen sekä taustalla Miia Selin. Valokuva (c) Kari Sunnari.

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmä Le Père (Isä) palkittiin vuonna 2014 Ranskassa parhaan näytelmän Molière-palkinnolla. Näytelmän englanninkielinen versio keräsi useita Tony- ja Olivier-ehdokkuuksia Lontoossa ja New Yorkissa. Näytelmän elokuvakäsikirjoitus palkittiin parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarilla vuonna 2021.

Näytelmän kantaesityksessä vuonna 2012 dementiaa sairastavaa isää näytellyt Robert Hirsch voitti roolistaan parhaan näyttelijän Molière-palkinnon. Lontoossa roolin näytteli meille elokuvista tuttu Kenneth Cranham, joka palkittiin roolistaan arvostetulla Olivier-palkinnolla. New Yorkin Broadwaylla Frank Langella voitti suorituksestaan parhaan miespääosan Tony-palkinnon. Elokuvassa unohtumattomalla tavalla roolin näytellyt Anthony Hopkins sai suorituksestaan parhaan miespääosan Oscarin.

Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän isän roolin näytteli vuonna 2017 Jari Pehkonen, ja Svenska Teaternissa roolissa nähtiin Asko Sarkola vuosina 2019 ja 2022. Näytelmä on tulossa myös Turun Kaupunginteatterin ohjelmistoon, ja sitä on esitetty myös ainakin Varkaudessa ja Seinäjoella.

Ehkä Tampereella on odotettu, että kaupungin oma poika ja teatterin Grand Old Man Esko Roine ehtii kasvaa myös ikänsä puolesta 82-vuotiaana toisen miespääosan Oscar-palkinnon voittaneen Hopkinsin mittoihin. Yhden ja teatterintekijöille varmasti sen kaikkein tärkeimmän ja mieluisimman palkinnon Roine on jo ehtinyt Andrén roolista saada: yleisön jakamattoman suosion. Roineen tähdittämä tuotanto sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa syksyllä 2024, ja se keräsi siellä huikean yleisömenestyksen, mikä on hieno saavutus Kuopion kokoisella talousalueella.

Me tunnemme Esko Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Kuva (c) Kari Sunnari.

Me tunnemme Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Tekijät luonnehtivat Isää traagiseksi farssiksi. Ensi-illassa tuli selväksi, että Roineen nopea reaktiokyky ja tarkkuus ovat yhä tallella. Vuonna 1944 syntynyt Roine täyttää edellä mainitut ”Oscar-mitat” eli 82 vuotta syyskuussa 2026.

Zellerin näytelmän suurimpiin ansioihin on laskettu se, että muistisairas vanhus on tarinan subjekti. Jokainen meistä ymmärtää, ja nykyisin yhä useammat tietävät kokemuksesta, että vitsit ovat vähissä, kun oma vanhempi tai puoliso sairastuu. Näytelmä kuvaa sitä, miltä sairastuneesta itsestään tuntuu, kun todellisuudentaju alkaa pirstoutua ja hämärtyä. Siinä liikutaan vuorovaikutukseen perustuvan teatteritaiteen omimmalla alueella. Ei siis ihme, että pääroolin näyttelijöille on ropissut palkintoja.

Näytelmän isän Andrén muisti toimii kuin sattumanvaraisesti leikattu elokuva tai kirja, jossa sivut ovat epäjärjestyksessä ja välissä on valtava määrä tyhjiä sivuja. Zeller symbolisoi tätä ahdistusta Andrén neuroottisella suhteella kelloon. Tarina alkaa siitä, että hän on riidellyt hoitajansa kanssa, koska epäilee tämän varastaneen kellonsa. André kuvittelee asuvansa yhä omassa asunnossaan, vaikka on todellisuudessa asunut jo vuosia tyttärensä Annen luona.

Kuten jokainen omaishoitaja tietää, aika on se elementti, joka tekee tästä draamasta tragedian. Meillä on itse kullakin vain rajallinen määrä tunteja, vuorokausia ja vuosia. Näytelmässä näin syntyneet jännitteet kulminoituvat kohtaukseen, jossa Paul, Annen mies, lyö Andréta. Minulle jäi tunne, että tämä tabun rikkova dramaattinen huipennus jotenkin liudennettiin; se meni ohi lähes huomaamatta.

Mutta ehkä vika ei ollut kokeneen konkarin Tommi Auvisen ja Kuopion kaupunginteatterille näytelmän ohjanneen Taava Hakalan ohjauksessa. Ehkä näyttelijävalinnoissa ja roolituksessa ihmisten kemiat eivät natsanneet parhaalla mahdollisella tavalla, tai sitten vika oli minussa katsojana. Näin leppoisuutta siellä, missä sitä ei ollut. Andrén perhettä kohdanneen toisen suuren tragedian tavoittaminen ja tajuaminen tunnetasolla olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta.

Kuvassa taaempana Esko Roine ja Miia Selin. Edessä Janne Kallioniemi. Valokuva (c) Kari Sunnari.

Zellerin näytelmästä tekee merkittävän myös sen ajankohtaisuus. Tutkimusten mukaan muistisairaat ovat erityisen alttiita kaltoinkohtelulle, koska heidän kykynsä puolustautua tai kertoa tapahtuneesta heikkenee. Tätä alttiutta lisää se, että sairastuneet muuttuvat usein itse levottomiksi ja aggressiivisiksi sairauden edetessä. Se kuuluu taudinkuvaan.

Suurin osa kaltoinkohtelusta tapahtuu, kuten Zellerin näytelmässä, kotona. Usein taustalla ei ole pahuus, vaan omaishoitajan uupuminen. Kun sairaus etenee ja potilas muuttuu vaativaksi, hoitajan stressitaso nousee, mikä voi purkautua huutamisena, kovakouraisuutena tai laiminlyöntinä.

Näytelmän André joutuu lopulta laitoshoitoon. Siellä henkilökunnan tekemä väkivalta on useimmiten rakenteellista. Suoria fyysisiä pahoinpitelyitä tulee ilmi harvemmin, mutta kiire ja resurssipula lisäävät riskiä epäasialliseen kohteluun. Levottomien potilaiden kohdalla käytetään rajoitustoimia, joilla on joskus kohtalokkaat seuraukset. Esimerkiksi Turussa 79-vuotias lepositeisiin sidottu muistisairas nainen menehtyi hoivakodissa joulukuussa 2025.

Isä Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.2.2026. Käsikirjoitus: Florian Zeller | Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Tommi Auvinen & Taava Hakala | Pukusuunnittelu: Taava Hakala | Lavastussuunnittelu: Sari Paljakka | Valosuunnittelu: TJ Mäkinen | Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp Rooleissa: Esko Roine, Miia Selin, Maiju Saarinen, Riikka Papunen, Janne Kallioniemi, Pentti Helin.

Väylä on Lahdesta ja Helsingistä kiirineen maineensa veroinen mestariteos

Väylä on vaellustarina, nuoren tytön kasvutarina ja kuvaus taitekohdasta, jossa elämänehdot pienessä lappilaisessa kylässä ja samalla koko maassa muuttuivat. Rosa Liksomin romaanissa ihminen ja luonto ovat yhtä. Mikko Roihan sovituksessa Liksomin aistivoimainen kieli oli tiivistetty kaksi tuntia kestäväksi monologiksi, ja Ella Mettäsen upea tulkinta muutti tuon kiehtovan tekstin näkyväksi Kellariteatterin näyttämöllä.

Ella Mettäsen tulkinta Kellariteatterin näyttämöllä oli vangitsevan upea. Mettänen antoi herkyytensä ja haavoittuvuutensa näkyä. Nuren naisen kasvutarina oli koskettava ja uskottava. Kuva (c) Juho Uusitalo

Väylän dramatisoinut ja ohjannut Roiha taitaa katsella maailmaa kuvataiteilijan silmin. Roiha myös lavastaa omat ohjauksensa, eikä Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle pystytetty lehmä jättänyt kylmäksi. Tuo hyvin outo ja samalla hyvin tunnistettava veistos toi mieleen viime vuosisadan alun kuvataiteen mestarit. Se, että tämän lehmän raajat oli sommiteltu kahdesta maalaustelineestä, ei jättänyt sijaa epäilykselle.

Liksomin kirja kertoo ajasta ja maasta, jossa ihmiset ja heidän kotieläimensä elivät symbioosissa ympäröivän luonnon ehdoilla. Talon lehmillä, joita Mettäsen näyttelemä nuori tyttö alkaa paimentaa kohti Väylää ja Ruotsia, on jokaisella oma nimi ja yksilöllinen luonne. Kirjaa lukiessa voi melkein tuntea noista suurista nisäkkäistä huokuvan lämmön ja hajut – muistaa, miltä lehmän karkean kielen nuolaisu lapsena tuntui.

Liksomin äidinkielellään, Tornionjokilaakson murteella, kirjoittaman kirjan kieli ja Roihan näyttämölle pystyttämä veistoksellinen lehmä olivat yhtä. Molemmat taiteilijat ovat omalla sarallaan pelkistämisen mestareita. Liksomin romaanissa on 191 sivua. Roihan siitä tekemä monologinäytelmä kesti väliaikoineen vain kaksi tuntia. Silti molempiin on luotu monta sisäkkäistä maailmaa ja todellisuutta.

Kaksi tuntia kestävä monologinäytelmä lähes tyhjällä näyttämöllä on näyttelijän kiirastuli. Mettäsen tulkinta oli vangitsevan upea. Hän antoi oman herkkyytensä ja haavoittuvuutensa näkyä. Roolissaan Mettänen oli teini-ikäinen nuori suurten haasteiden edessä. Tarinan alussa sotaan lähtevä isä vannottaa tyttöä pitämään huolta äidistään. Sitten tyttö lähtee paimentamaan talon lehmiä, kun kylän väki vaeltaa metsien halki sotaa pakoon Ruotsiin. Paikallisten Väyläksi kutsuma Tornionjoki oli heille elämän ja kuoleman raja.

Näytämölle asetettu valokuva kertoi äidin poissaolosta. Tarinan alussa kertoja joutuu ottamaan vastuun sekä talon karjasta että äidistään. Lapsen ja aikuisen suhde kännettiin ylösalaisin. Kuva (c) Juha Uusitalo

Yhdellä tasolla Väylä oli kasvutarina. Liksom kuvaa suorasukaisesti ja hyvin aistillisesti nuoren naisen seksuaalisuuden heräämistä: oma käsi hipaisee nuppuista rintaa ja hakeutuu jalkoväliin, uidaan alasti kuutamossa parhaan ystävän Katrin kanssa. Tämän kehityskaaren päässä rakastellaan kertojan omasta päättäväisestä aloitteesta talon rengin kanssa. Ensikerrassa ei kuitenkaan ole kyse ensirakkaudesta. Kertoja kuvailee tätä finninaamaista poikaa meänkielisellä sanalla ”klossi” (hidas, kömpelö). Mikään varsinainen adonis tämä taloon palkattu renki ei ilmeisesti ollut.

Jo tarinan aloitus kertoi, ettei tyttären ja äidin suhde ole tavallinen. Sodan ja pakolaisuuden aiheuttamassa kriisissä lapsen ja vanhemman suhteet kääntyivät päälaelleen. Alun jälkeen kertoja etsii yhteyttä äitiinsä. Pakolaisvirran aiheuttamassa kaaoksessa äiti on välillä hukassa myös konkreettisesti. Mettäsen upeassa tulkinnassa oli valtavasti nyansseja, joiden kaikkien todellista merkitystä minun kaltaiseni vanha mies ei varmaan edes ymmärtänyt: ”Katri letitti minun tukan neljällä suortuvalla niiko Karjalassa pruukathaan tehä”.

Viime vuosien upeat naisten tekemät roolityöt kertovat minusta pelkkää hyvää Roihasta ohjaajana. Esimerkiksi Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa Annukka Blomberg teki nimihenkilöstä unohtumattoman hienon roolityön. Tommi Kinnusen romaaniin perustunut Ei kertonut katuvansa on tavallaan Roihan produktioissa Väylän rinnakkaisteos. Kinnusen romaanissa viisi saksalaisten matkaan lähtenyttä naista palaa Lapin sodan jälkeen internointileiriltä Norjasta tuhotulle kotiseudulleen. Mari Turunen, Liisa Peltonen, Mari Pöytälaakso, Tiina Winter ja Ulla Koivuranta tekivät tulkinnoillaan – tai ehkä oikeammin tanssillaan – tämän kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen.

Temaattisesti näitä tarinoita yhdistää historiallisen viitekehyksen ohella se, että molemmissa sodan kokemukset ja paluu juurille ovat kulminaatiopisteitä, joissa käsityksemme todellisuudesta muuttuu. Tarinan kertoja ajattelee tätä muutosta jo matkalla kohti Ruotsin rajaa. Liksomin hienoissa kielikuvissa tätä muutosta symbolisoi kohtaus, jossa vanha mies kulotti ojanvarsia. Kertojan mieleen liekit ja niistä nouseva musta savu eivät tuoneet vain sotaa, vaan kysymyksen tulevaisuudesta: ”Minun miehleeni ilmesty ajatus, että vanha maailma on menossa maihleen, ja mahassa alkoivat pulputtahman huomispäivän kauhut. Sain rauhotettua itteni ko aatelin, että aika muuttuu niinko kuin kaikki muukin, liukenee, haijaantuu, rapautuu muuksi ja siitä tulee syntyhmään ja kasuahmaan jotakin uutta”.

Pakolaisleirillä syntynyt kertojan pikkuveli Kalle saa niemensä Ruotsin kuninkaallisilta. Lapsi kuolee kuumetautiin. Kuva (c) Juha Uusitalo

Tämän tarinan nuori nainen oli Roihan dramatisoinnin jäljiltä uuden ajan ihminen. Hän ei ollut Tuntemattoman sotilaan Hietanen, joka lapsenuskolla fundeeraa luomakunnan ihmeitä. Hän on perillä evoluutioteoriasta ja avaruuden suunnattomuudesta. Oppaana on ollut hänen setänsä, jonka kanssa hän on päässyt katsomaan tähtiä kaukoputkella.

Taustalla kuului äänisuunnittelija Jani Rapon luoma äänimaisema. Välillä sitä jäi tosissaan kuuntelemaan. Mettäsen monologia säesti hiljaa soitettu rytmi. Ei linnunlaulua tai hyönteisten surinaa, vaikka matkalle oli lähdetty kesällä. Sateen ropinaa, ehkä, tuulen tuiverrusta, kun ihmiset värjöttelivät pakolaisleirillä talven tultua. Sodan ääniä? Kohtauksessa, jossa Liksomin kirjassa taivaan poikki kiitävät jyristen mustat pisteet, näytelmän äänimaiseman halki pauhasi suihkuhävittäjä.

Tekstin ja esityksen tiivistämisellä on tietenkin puolensa, ja Roihan dramaturgiassa yllättävissä käänteissä esityksen draaman kaari muistutti vuoristorataa. Matkalla nousuja ja laskuja edustivat muun muassa dramaattinen kuvaus lehmän synnytystuskista sekä lossin ja rantalaiturin väliin pudonneen lehmän väkivaltainen kuolema. Pakolaisleirillä miehet ja naiset ajettiin alasti samaan täisaunaan, kertojan äiti synnytti lapsen ja lapsi kuoli kuumetautiin, johon kuoli myös 16 muuta pikkulasta. Kertojan isä selvisi ehjin nahoin kolmesta sodasta, mutta kuoli vahingossa huolimattoman lämmittäjän aiheuttamaan häkämyrkytykseen. Renki, se ”klossi”, astui miinaan, joita saksalaiset olivat perääntyessään kylväneet kaikkialle.

Tarinan kauhugalleriaan kuuluu myös kertomus siitä, että tämän nuoren kertojan äiti hylkäsi hänet heti synnytyksen jälkeen metsään kuolemaan. Isä kulki vaimonsa jälkiä ja pelasti lapsen. Kotiinpaluun jälkeen mahan sai ”pulputtahman” äidin viimeinen petos: hän myi perheen maatilan kertojan sedälle ja passitti kertojalle rakkaat lehmät teurastamoon. Setä nai kertojan parhaan ystävän Katrin ja hankkii uuden, tuottoisamman karjan.

Jäin pohtimaan näytelmän ihmiskuvaa. Mitä me oikeastaan tiedämme noista 80 vuotta sitten eläneistä ihmisistä? Millaisia tunteita ja motiiveja on ollut heidän kirjoittamiensa tarinoiden, runojen, aikalaiskuvausten ja dokumenttien takana? Lapin sota on ainoa sota, jonka Suomen armeija on voittanut. Silti se on myös vaiettu sota, joka vasta nyt kelpaa Jalmari Helanderin viihteellisten väkivaltaelokuvien kehykseksi. Lapin sotaan liittyy yhä jonkinlainen stigma, tarkoin määrittelemätön häpeä.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa ilmestyi vuonna 2020. Rosa Liksomin Väylä ilmestyi vuonna 2021.

Väylä, Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta Kellariteatterissa 15.1.2026

Kirjoittanut: Rosa Liksom Ohjaus, dramatisointi ja lavastus: Mikko Roiha Näyttämöllä: Ella Mettänen Äänisuunnittelu: Jani Rapo Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Jurkka, Lahden kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Kissani Jugoslavia on mestariteos – Ohjaaja Samuli Reunanen teki ensemblensä kanssa näyttämöllä näkyväksi jotakin hyvin oleellista ja meitä kaikkia koskettavaa

Kissani Jugoslavia on syvällisesti ajateltua, vaikuttavasti toteutettua ja loistavasti näyteltyä teatteria. Osasin ennakolta odottaa, että Tampereen Työväen Teatterin tulkinnasta tulee syksyn merkityksellisin ensi-ilta. Se, mitä sain torstai-iltana katsomossa kokea, ylitti kaikki odotukseni. Teatterielämyksenä Kissani Jugoslavia oli oikea arvoitusten ja merkitysten aarreaitta.

Kuvassa etualalla Samuli Muje ja Saska Pulkkinen, takana Janne Kallioniemi ja Miia Selin. Valokuva © Kari Sunnari.

Vuonna 2014 ilmestynyt Pajtim Statovcin romaani Kissani Jugoslavia on moderni klassikko. Se kertoo yhden ihmisen, perheen ja suvun tarinan. Tältä ruohonjuuritasolta nousee kysymyksiä ja myös vastauksia ihmistä ja koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Minun mieleeni nousivat näytelmän aikana ne kaksi polttavinta: Miksi maailman valtioiden johtoon nousee jälleen Vladimir Putinin, Donald Trumpin ja Xi Jinpingin kaltaisia despoottisia alfauroksia, ja miksi radikaali oikeisto hyökkää jälleen niin raivokkaasti naisten itsemääräämisoikeutta vastaan?

Samuli Reunasen ohjaus perustuu Eva Buchwaldin Statovcin kirjasta tekemään dramatisointiin. Buchwald oli dramatisoinut myös Kansallisteatterissa vuonna 2019 esitetyn Johanna Freundlichin ohjaaman tulkinnan. Jäin tuolloin pohtimaan blogissani Jugoslavian hajoamissotien syitä. Miksi jopa 300 000 kuolonuhria vaatineet sodat syttyivät? Toisen maailmansodan jälkeen eri etniset ja uskonnolliset ryhmät olivat alueella ainakin näennäisessä sovussa keskenään. Yhteistä eri ryhmille oli myös sukuun ja perheeseen perustuva patriarkaalinen elämäntapa. Mistä syntyivät hirmutekoihin johtaneet vihanpurkaukset?

Monitasoinen todellisuus ei tietenkään avaudu yksinkertaisilla selityksillä. Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, että olemme ihmisiä. Kannamme lajityypillistä geeniperimää, joka on pysynyt lähes muuttumattomana ainakin viimeksi kuluneiden 400 000 vuoden ajan. Kissani Jugoslavia on psykologinen draama, jonka tunnerekisterissä keskeisellä sijalla ovat viha ja häpeä.

Romaanin voi lukea hyvin poikkeuksellisissa oloissa eläneen pojan kasvutarinana, ja sama päätee tietenkin näytelmään. Statovci on kuitenkin jo romaanissa etäännyttänyt tarinan henkilöt, ja sama toistuu Buchwaldin älykkäässä dramatisoinnissa. Reunasella ja hänen näyttelijöillään on ollut vielä tukenaan Sanna Levon, Juha Haapasalon ja Jarkko Tuohimaan suunnittelema, tämän näkymättömän tason näkyväksi tekevä hieno skenografia.

Tarinan Bekim ja hänen isänsä Bajram vihaavat ja häpeävät toisiaan. Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kahdella aikatasolla, 80-luvun Kosovossa ja tämän päivän Suomessa liikkuvassa tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Eminen lapsuudenkodissa oli kaksi elämää hallitsevaa sääntöä: Ei saanut pitää melua eikä vastustaa vanhempien tahtoa.

Äitiinsä Emineen Bekimillä on lämmin, mutta aikuisena etäinen suhde. Kuvassa valossa Miia Selin ja varjossa Saska Pulkkinen. Valokuva Kari Sunnari.

Perinteisen psykoanalyysin keinoin tarina ei kuitenkaan avaudu. Toki teatterissa näyttelijöiden läsnäolo ja suora fyysinen vuorovaikutus korostivat tarinan henkilökohtaista luonnetta. Etäännyttävänä tekijänä toimi koko ajan tarinaan liitetty voimakas symboliikka, joka ruokki ainakin tämän katsojan mielikuvitusta ja esityksen herättämiä assosiaatioita.

Ensimmäinen symboli on mukana jo kirjan ja näytelmän arvoituksellisessa nimessä. Tätä arvoitusta avasi Miia Selinin näyttelemä Emine, kertomalla, että Kosovon muslimeille kissa on likainen ja häpeällinen eläin. Tarinan nuori Bekim on ensimmäisen homoseksuaalisen suhteensa jälkeen vereslihalla, tai ainakin Saska Pulkkisen kohtauksissa rooliasuna käyttämä villapaita oli sitä. Sitten Bekimin elämään ja näyttämölle asteli puhuva kissa.

Bekimille häpeä oli kaikkein pysyvin tunne. Vihakin lientyy aikanaan, mutta häpeä on kuin kynsien alle pinttynyttä likaa. Bekimin ensimmäisenä vakituisena seurustelukumppanina tämä kissa edusti kaikkea sitä, mitä me häpeämme itsessämme. Samuli Mujeen loisteliaassa tulkinnassa mieskissa oli omahyväinen, itseriittoinen ja kateellinen suomalainen rasisti, ihmistyyppi, jonka käyttäytymismallit Lapinlahden Linnut on terävästi kuvannut biisissään ”Mulkku”.

Mitä muuta kissa symbolisoi tarinassa kuin homoseksuaalisuutta? Yhden arvauksen voi tehdä siitä, että Bekim pelastaa rähjäisen huoltoaseman takapihalta likaisen ja surkeassa kunnossa olevan kissan, jonka hän tuo reissultaan myös Suomeen.

Lapsena tarinan Bekim kärsii voimakkaasta ahdistushäiriöstä, joka ilmenee öisin käärmeitä vilisevinä painajaisunina. Isä hoitaa poikansa mielenterveyttä rajulla, vyönhihnalla annetulla selkäsaunalla. Aikuisena, heti tarinan alussa, Bekim hankkii itselleen lemmiksi suuren kuristajakäärmeen, jota näytteli Janne Kallioniemi.

Raamatun ja Koraanin kertomukset syntiinlankeemuksesta ovat lähes identtiset. Myös muslimeille käärme on joko itse Saatana tai tämän liero apulainen. Sama tarina on kuitenkin helppo mieltää myös kuvauksena meille ihmisille lajityypillisen tietoisuuden heräämisestä.

Miten meidän identiteettimme muodostuu ja miten se muovautuu eletyn elämän myötä? Lapsuudenkokemuksilla, vanhemmilla ja kulttuurilla, johon olemme sattuneet syntymään tai maahanmuuttajana ajautumaan, on varmasti vaikutusta siihen, millaisiksi me kasvamme. Tässä peilimaailmassa isä Bajram ja Bekim ovat toistensa peilikuvia. Näitä kahden sukupolven miehiä yhdistää perimä ja lahjakkuus. Tarinan Bajram on yliopistossa koulutettu kielitieteilijä, ja Bekim pääsee opiskelemaan korkeakouluun elokuva-alaa.

Tarinassa on mukana myös Eminen isä, suvun patriarkka, joka ylläpiti suvun ikiaikaisia traditioita. Perinteeseen kuului myös se, että perheen pään auktoriteetin viimeisenä lukkona on avoin väkivalta. Kuvassa äitiä näytellyt Mia Selin ja kuvan kohtauksessa käärmettä näytellyt Janne Kallioniemi. Valokuva © Kari Sunnari

Upeassa loppuhuipennuksessa Kallioniemen näyttelemä isä nousee suunnattoman suurelle pöydälle puolustamaan omaa identiteettiään. Tähän identiteettiin kuuluvat vaimo, lapset ja suku, eivät erillisinä yksilöinä vaan kokonaisuutena. Maanpakolaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat vieneet Bajramilta kaikki nämä hänen identiteettinsä oleelliset osat.

Tuo valtava pöytä toi hakemattakin mieleen korona-ajan uutiskuvat, joissa presidentti Putin oli neuvottelevinaan Moskovan Kremlissä Ranskan presidentti Emmanuel Macronin kanssa Ukrainan tilanteesta yhtä tajuttoman pitkän pöydän päässä.

Näytelmässä pöytä kaadettiin lopulta kyljelleen, ja sen kansi kääntyi meihin katsojiin päin suureksi, näyttämön levyiseksi peiliksi. Samalla näyttämöä hallinnut valkoinen väri muuttui suureksi hopeanhohtoiseksi pinnaksi.

Ranskan suuresta vallankumouksesta on kulunut vasta 236 vuotta. Se on ihmisen biologisessa historiassa lyhyt aika. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus annettiin joulukuussa 1948, eli tavallaan vasta hetki sitten. Yleismaailmalliset ihmisoikeudet ovat edelleen suurelle osalle maailman ihmisistä olemassa lähinnä vain paperilla. Putinilla on tapana puhua pilkallisesti kultaisesta miljardista, jolla hän tarkoittaa meitä länsimaissa eläviä etuoikeutettuja ihmisiä.

Jugoslaviassa yhteiskuntarauhaa piti yllä Josip Broz Titon kommunistinen diktatuuri. Titolla oli diktatuurille sama perustelu kuin nyt Venäjällä ja Kiinassa harvainvaltaa ylläpitävillä – yhteiskuntarauha. Balkanin alue on aikanaan ollut idän ja lännen, kristittyjen ja muslimien välisten sotien taistelutanner vuosisatoja. Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäjien hajota ja hallitse -politiikka johti etnisten ryhmien välisiin verisiin konflikteihin.

Kissani Jugoslavia, Tampereen Työväen Teatteri ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 23.10.2025

Pajtim Statovcin romaanista dramatisoinut Eva Buchwald, ohjaus Samuli Reunanen, puku- ja lavastussuunnittelu Sanna Levo, valo- ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo, äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa, läheisyyskoreografi Johanna Elovaara, kulttuurikoordinaattori Saban Ramadani, rooleissa Saska Pulkkinen, Miia Selin, Janne Kallioniemi, Samuli Muje.

Työväenteatterin syksyn kruunaa loistelias Macbeth – Kaunis ja ilmaisuvoimainen teos sai sydänalan värisemään – Esitys herätti vain yhden kysymyksen – Mitä tulee täydellisen jälkeen?

Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päihin. Kuva © Mikki Kunttu

Tampereen Työväen Teatterin Macbeth on koskettavan kaunis ja ilmaisuvoimaltaan vertaansa vailla oleva taideteos. Ainakin tämän kirjoittajan sydänalassa lähti sen kosketuksesta liikkeelle mannerlaatan kokoinen pala ja nyt vuorokautta myöhemmin kellun yhä mielihyvähormonien euforisella merellä.

Olen matkalla jollekin ymmärryksen tasolle, jollaista en tiennyt edes olevan olemassa. Toki ilman kompassia ja suuntaa. Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn yhdessä toteuttama Macbeth on todella stydiä kamaa.

Macbeth on esitys, joka veti sanattomaksi. Teatterikokemuksena se oli todella intensiivinen. Kriitikot lankesivat loveen jo viime keväänä, kun Macbeth kantaesitettiin maaliskuussa Tanssin talossa Helsingissä. Itse olen nyt valmis hyppäämään samaan kuiluun heidän perässään.

Macbethissa yhdistyivät Otso Kauton kristallinkirkas teatterinäkemys ja koreografina maailmanmaineeseen nousseen Tero Saarisen liikekieli, jossa William Shakespearen runollinen teksti toistui käsien, jalkojen ja vartaloiden runoutena. Kenraali Saarisen kyvyssä marssittaa joukkojaan kentälle oli jotakin ainutkertaista ja ainutlaatuista.

Tero Saarisen liikekieli oli voimakasta ja ilmaisi tarinan tahtoihmisten vallantavoittelua ja tarrautumista valtaan. Kuvassa Anna Kuusamo, Mikko Lampinen ja David Scarantino. Kuva (c) Mikki Kunttu

Kauton ja Saarisen yhteistyönä kaksi vuotta sitten toteuttama Hamlet – rockmusikaali oli loistava. Sitä juhlittiin kriitikkojen tähtisateessa. Hamlet oli lajissaan liki täydellinen. Minun silmissäni Macbeth nousi vielä korkeampiin sfääreihin, estetiikan tasolle, jota on vaikea määritellä. Mitä tulee täydellisen jälkeen?

Tanssijoilta ja varsinkin näyttelijöiltä kellon tarkkuudella toiminut Macbeth on vaatinut paljon työtä ja hikeä. Ehkä juuri siksi näyttelijöiden osalta esityksessä on kaksoismiehitys. Teatterin verkkosivujen perusteella torstain esityksessä näyttelivät ja tanssivat teatterin näyttelijöistä Auvo Vihro, Misa Lommi ja Suvi-Sini Peltola. Torstaina esiintyneet David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen ovat Tero Saarinen Companyn tanssijoita ja jonglööri Emil Dahl sirkustaiteen ammattilainen.

Esityksessä ei ole näytelmälle tyypillisiä rooleja. Katsojana kuitenkin poimin tanssivien kruunupäiden joukosta Auvo Vihron. Minulle hän oli tämän tanssivan tarinan Macbeth.

Olen jo pitkään ajatellut, että Vihrossa ruumiillistuu työväenteatterin idea ja henki. Epäilen, että tuon jokamiehen habituksen alla piilee aito shamaani, Väinämöisen reinkarnaatio. Ei ihme, että Vihro on ollut Kauton ohella myös esimerkiksi Esa Kirkkopellon luottonäyttelijä.

Viimeisen silauksen muodoltaan täydelliselle Macbethille antoi Emil Dahlin sirkustaide. Hän muodosti jongleerausrenkaillaan kruunuja tarinan kruunupäiden päähän. Monessa joukkokohtauksessa nämä renkaan myös sitoivat tanssijat toisiinsa.  

Esityksen valosuunnittelun on tehnyt alan todellinen taituri Mikki Kunttu. Kuntun valot ovat myös tyhjän näyttämön ainoa lavastus. Samu-Jussi Kosken suunnittelemat valkoiset ja mustata esiintymisasut korostivat Shakespearen tarinan tylyä luonnetta. Teoksen vaikuttava äänimaisema ja musiikki ovat Marko Nybergin käsialaa.

Tampereen Macbethissa on käytetty klassikosta Michael Baranin uutta suomennosta. Tekijöiden mukaan ankara suomennos toimii karttana, jonka hyytävän maiseman liike paljastaa. Niinpä.

William Shakespearen näytelmiin liittyy arvoitus, jota taiteilijat ja katsojat ovat yrittäneet ratkaista kohta 500 vuoden ajan. Miten kauheuksista syntyy meidän tajunnassamme kauneutta?

Hamletin tarina on meille kouluampumisista kertovien uutisten kautta turhankin tuttu. Isänsä kuolemasta järkyttynyt, mieleltään epävakaa ja draumatisoitunut nuorukainen päätyy hirmutekoon, laajennettuun itsemurhaan.

Kansallisteatteri loistelias Hamlet kaksi vuotta sitten perustui Lauri Siparin tuoreeseen suomennokseen. Aina Bergrothin dramatisoinissa ja Samuli Reunasen ohjauksessa Hamlet oli kuorittu esiin tulkintojen patinasta eikä se jättänyt enää tilaa arvailuille.

Kriitikoiden mielestä uusi tulkinta jätti kylmäksi (syvä huokaus).

Macbeth perustuu historiallisiin tapahtumiin, keskiajalla vaikuttaneen Skotlannin kuningas Macbethin vaiheisiin. Shakespearen näytelmää pidetään syystä yleispätevänä hirmuvallan syiden ja seurausten analyysinä.

Esimerkkejä tämän päivän Macbethista ei tarvitse kaukaa hakea. Presidentti Vladimir Putin murhautti joukoittain oman maansa kansalaisia päästäkseen valtaan ja on valtaan päästyään murhauttanut poliittisia vastustajiaan pysyäkseen vallassa. Putinilla on myös omat noitansa, FSB:n ytimeen pesiytynee silovikit, joiden ennustuskin on sama.

Kuningas Macbeth eli ja murhautti ihmisiä 1000-luvulla. Venäläinen kirjailija Mihail Šiškin on epäilemättä oikeassa. kun hän sanoo, että Venäjällä eletään yhä keskiaikaa.

Kremlin käytävillä ja vallan saleissa haisee veri. Putin varmasti pelkää kuten Macbeth tekojensa seurauksia, mutta tunteeko hän tunnonvaivoja Lady Macbethin tavoin?

Lähihistoriasta löytyy myös Macbethin kuvaamia, hirmuvaltaa ylläpitäneitä pariskuntia. Hakematta tulevat mieleen Filippiinien diktaattori Ferdinand Marcos ja hänen kenkiin ylen määrin ihastunut vaimonsa Ilmelda sekä Romanian kommunistiruhtinaat Nicolae ja Elena Ceausescu.  

Macbeth

Tampereen Työväen Teatterin ja Tero Saarinen Companyn esitys suurella näyttämöllä 12.9.2024

Teksti William Shakespeare

Suomennos Michael Baran

Ohjaus ja koreografia Otso Kautto ja Tero Saarinen

Valolavastus Mikki Kunttu

Puvut Samu-Jussi Koski

Musiikki Marko Nyberg

Näyttämöllä Auvo Vihro, Misa Lommi, Suvi-Sini Peltola, David Scarantino, Emmi Pennanen, Mikko Lampinen, Emil Dahl

Saituri oli fantastisen hyvää teatteria – Molièren klassikko tarjosi meille katsojille huikean näköalan meitä kaikkia hallistevaan uskomusten järjestelmään – Raha ratkaisee, mutta miten? – Kas siinä vasta kysymys      

Näyttämökuvat olivat upeita. Näyttämölle heijastetut Heli Leinon fondit muuttivat hetkessä saituri Harpagon barokkilinnan puutarhaksi. Kuvassa eväsretkellä tarinan Cléante (Hiski Vihertörmä), Elise (Inke Koskinen), Marianne (Pihla Pohjolainen) ja Frosine (Suvi-Sini Peltola). Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Tampereen Työväen Teatterin Saituri – Ihana raha oli kuplivan raikas, henkevä ja elegantti komedia. Meillä oli ilo ja nautinto seurata perjantain päivänäytöksessä suurella näyttämöllä todella hyvää ja hauska teatteria.

Vuosia Ranskassa asunut Otso Kautto tietää, miten Molièren maineikas klassikko pitää sovittaa ja ohjata. Kieli ja kulttuuri lomittuvat toisiinsa ja Kautto epäilemättä hallitsee ranskan kielen tavalla, josta me tavalliset pulliaiset voimme vain haaveilla. Eikä vain ranskaa, vaan Kautto on virtuoosi myös suomen kielen käyttäjänä. Kauton suomentamana Molièren roolihahmot puhuivat mehevää, rikasta ja runollisen kaunista suomea.

Saituri on Molièren vuonna 1668 kantaesitetty satiiri ahneudesta. Kautto ei ole lähtenyt modernisoimaan klassista näytelmää, vaan se on tuotu näyttämölle perinteisenä pukudraamana näyttelijöiden puuteroituja peruukkeja ja barokin ajan eliitin muotia mukailevia juhlatamineita myöten.

Ahneus on pyörittänyt maailmaa jo kauan ennen kuin nuo ihmiskunnan suuret keksinnöt osakeyhtiö ja finanssikapitalismi astuivat historian näyttämölle. Molièren näytelmän aihe on tässä mielessä yhtä ajankohtainen kuin 300 vuotta sitten. Näytelmän saiturin, Harpagonin (Auvo Vihro) kohdalla tämä raamatullinen mammonan palvonta on saavuttanut vakavan sairauden asteen.

Tampereen Työväen Teatterin Saituri – Ihana raha on modernisoitu toisella ja suorastaan nerokkaalla tavalla. Kautto on sovittanut näytelmään hänen ja Juha-Pekka Raesteen yhdessä kirjoittaman rinnakkaistarinan, jossa barokkinäytelmän lomaan näyttämölle nousi neljä asiantuntijaa kertomaan meille, mitä raha on, miten se on syntynyt, miten se hallitsee meidän minuuttamme ja maailmaa ja miten sitä hankitaan, rikastutaan.

Rahaan liittyvät taloustieteen teoriat ja oletukset olivat minulle tuttuja ennestään. Silti Molièren näytelmän konteksti kirkasti ja läpivalaisi Kauton ja Raesteen tietoiskujen näkemykset rahasta kiehtovalla tavalla. Tavallaan yllättävää oli esimerkiksi se, että rahatalouteen erikoistuneet ja keskuspankkeja johtaneet ekonomistit jakoivat saiturin uskon kullasta pysyvänä arvon säilyttäjänä aina vuoteen 1971 asti, jolloin Yhdysvaltain dollari irrotettiin ja samalla koko maailmantalous kultakannasta.

Molièren aikaan setelit olivat Euroopassa rahatalouden uusin innovaatio. Saituri pelasi omaa sijoituspeliään varman päälle ja uskoi kultaan. Tänään setelit ovat maksuvälineinä kohta historiallinen jäänne. Meidän pitää vain uskoa, että keskuspankkien ja liikepankkien palvelimissa bitteinä vilistävät miljardit, biljoonan ja triljoonat ovat oikeasti olemassa. Finanssikapitalismin monimutkaisten sitoumusten ja johdannaisten yhteenlaskettu arvo on jo nyt monta kertaa suurempi kuin koko maailman vuotuinen bruttokansantuote.

Molièren saituri on ahne kitupiikki vailla vertaa. Harpagonin roolin näytellyt Auvo Vihro kuuluu tämän kirjoittajan suosikkinäyttelijöihin. Vihron tavassa olla läsnä näyttämöllä on jotakin syvästi inhimillistä, joka tuli läpi myös saiturin roolissa. Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Tällaisessa korttitalossa me elämme. Pitää vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Myös maailman finanssimarkkinoilla hallitsee eräänlainen kauhun tasapaino siinä, missä se hallitsee suurvaltojen geopolitiikkaa ja näyttää ikävästi siltä, että nämä kaksi maailmaa ovat vielä vahvasti sidoksissa toisiinsa.   

Raeste on kokenut Helsingin Sanomien taloustoimittaja. Päivänpolitiikan ytimeen rinnakkaistarina iski, kun näytelmän asiantuntijat puhuivat velasta. Taloustieteilijät ovat yksimieleisiä siitä, että velka on tarpeellinen ja jopa välttämätön osa myös julkista taloutta. Ilman sitä talouden rattaat eivät pyöri. Julkisen velan oikeasta määrästä on olemassa vain mielipiteitä ei oikeaa tietoa. EU:n 60 prosentin viitearvo julkiselle velalle on siten vain valistunut arvaus.

Myös rahan syntyä koskevat teoriat ovat tällaista valistunutta arvailua. Tuntuu tietenkin luontevalta ajatella, että raha on syntynyt samalla tavalla kulttuurievoluution tuloksena kuin rahaakin vanhempi keksintö korko.

Uuden rahateorian teoreetikkojen mielestä rahatalous ei ole syntynyt esihistoriallisilla markkinoilla, vaan hallinnollisilla päätöksillä helpottamaan verojen keräämistä. Alamaisten oli pakko hankkia keinolla millä hyvänsä hallitsijan rahaksi määrittelemiä kiviä, kolikoita, savitauluja tai kupariplootuja maksaakseen veronsa. Rahan arvon määritteli liikkeellä olevan rahan määrä ja rahan arvon takasi viimekädessä valtiollisen väkivallan monopoli.

Muinaisten verosuunnittelijoiden maksuhalut paranivat kummasti, kun malliksi joukko kiivaimpia verokapinallisia seivästettiin julkisesti näkyvälle paikalle. On kaksi asiaa, joita ihminen ei voi välttää – verot ja kuolema. Oli miten oli, ainakin hallitsijoilla on aina meidän päiviimme asti ollut tapana lyödä tai painaa omat kuvansa kolikoihin ja seteleihin. Tämän kirjoittaja muistaa vielä ajan, jolloin 500 markan setelin heraldiikkaa hallitsi tuimailmeinen Urho Kekkonen.  

Kultakannasta luopumisen välitön syys oli Vietnamin sota, jonka valtavat kustannukset laittoivat dollarin polvilleen. Taustalla olivat kuitenkin taloustieteen tuoreet monetaristiset teoriat, joista kasvoi yhä voimissaan oleva hallisteva paradigma, jonka nimiin ekonomistien tiedeyhteisön enemmistö vannoo. Nämä opit määrittelevät nyt pelin säännöt rahatalouden pelikentillä.

Kauton ja Raesteen näkemys näiden sääntöjen reiluudesta oli aika lohduton. Todennäköisyys tässä pelissä on meitä palkansaajia vastaa. Palkkatyöllä ei rikastu, minkä totuuden valtaosa meistä kokemusasiantuntijoista voi omakohtaisesti todistaa.

Otso Kauton ja Juha-Pekka Raesteen asiantuntijat (Riikka Papunen) ja (Pihla Pohjolainen) pelasivat näytelmän alussa sulkapalloa. Keskellä kuvassa tarinan Harpagon poika Cléante (Hiski Vihertörmä). Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Hyvässä teatteriesityksessä kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tässä mielessä Saituri – Ihana raha oli loistavaa teatteria. Se hiveli järkeä ja kävi tunteisiin. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat lavastus ja esiintymisasut, Heli Leinon seinämaalaukset, Sari Raution suunnittelemat kampaukset ja Eero Auvisen valosuunnittelu veivät meidät katsojat näytelmän itaran antisankarin barokkilinnaan. Näyttämökuvat olivat hienostuneen elegantteja.  Kalle Nytorpin äänisuunnittelun laadusta kertoi jotakin se, että katsomon 12 penkkirivillä kuuli jokaisen vuorosanan ilman vähäisintäkään pinnistelyä.  

Kauton upea suomen kieli hiveli korvia. Roolityöt olivat kerta kaikkiaan hienoja. Auvo Vihro on jo vuosia ollut yksi minun suosikkinäyttelijöistä. Saiturin Harpagonin roolissa Vihro oli hyvin vakuuttava. Vihron tavassa olla läsnä näyttämöllä on jotakin syvästi inhimillistä. Sitä on vaikea pukea sanoisi, mutta kyllä sen huomaa ja tuntee.

Kaikki roolityöt olivat todella hyviä. Vihron ohella erityisen voimakkaan vaikutuksen teki Suvi-Sini Peltola mestarillisella tulkinnallaan säätäjän, Frosinen roolista. Mieleen painui myös Eriikka Väliahde, joka asiantuntijan lisäksi näytteli mestari Jaakon, kokin, hovimestarin ja ajurin roolit. Hän oli näytelmässä varsinainen hatunkääntäjä. Väliahteen näyttelemisessä korostui se vapautunut energia ja tekemisen ilo, jota kaikki muutkin roolityöt säteilivät. Näytteleminen on helppoa kuin heinän teko silloin, kun kaikki produktiossa on kohdallaan. Ihana, ihana teatteri.

Molière kirjoitti näytelmän huvittaakseen aikansa yläluokkaista yleisöä. Kauton ensemblen käsissä näytelmä on säilyttänyt viihteellisen luonteensa. Saituri on suuren yleisö teatteria ja sopi erinomaisesti Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle.

Teatterikriitikot ovat hukuttaneet Tampereen Työväen Teatterin näytelmät tähtisateen. Myös Saituri – Ihana raha on saanut yhdeltä jos toiseltakin arvostelijalta täyden pisteet. Itse inhoan ajatusta taideteosten pisteyttämisestä. Tähdistä on tullut kritiikeissä jonkinlainen omaehtoisen ajattelun korvike.

Kautto johtajakaudella Tampereen Työväen Teatterissa on tehty taiteellisesti kunnianhimoista ja korkeatasoista teatteria. Kiitosta on ansainnut myös ohjelmatarjonnan monipuolisuus. Teatteri on taiteellisilla ansioillaan säilyttänyt asemansa maan toisena päänäyttämönä Kansallisteatterin rinnalla ja sitä myötä myös korotetun valtionosuutensa.

Teatterin katsojana on vaikea ymmärtää teatterin hallituksen päätöstä antaa Kautolle potkut. Ulkopuolisena en tietenkään voi nähdä niiden lukujen taakse, joilla hallitus päätöstään perusteli. Tamperelaiselle teatterille Kauton lähtö työväenteatterin johtajan paikalta on suuri menetys. Kauton tinkimättömyyttä voi vain ihailla. Taiteilija ei voi tinkiä taiteellisesta näkemyksestään. Teatteri esitys syntyy yhteisössä omaehtoisen luovan prosessin kautta. Tähän luovaan prosessiin ei ulkopuolisilla ole oikeutta puuttua.      

Saituri – Ihana raha

Tampereen Työväen Teatterin päivänäytös suurella näyttämöllä 2.2.2024

Perustuu Molièren näytelmään Saituri

Suomennos: Otso Kautto

Käsikirjoitus: Otso Kautto ja Juha-Pekka Raeste

Sovitus ja ohjaus: Otso Kautto

Liikeideointi: Mirva Mäkinen

Lavastus ja pukujen suunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Fondien ja seinien maalauukset: Heidi Leino

Valo- ja videosuunnittelu: Eero Auvinen

Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp

Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio

Tuottaja: Heidi Kollanu

Rooleissa: Auvo Vihro, Inke Koskinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Pihla Pohjolainen, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Riikka Papunen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje, Riikka Papunen

Juha Hurmeen leikkikoulussa kansanrunoutta oppimassa – TTT:n Väinämöinen oli varpaita kipristävän hauskaa ja samalla katsojan maailmankuvan pois sijoiltaan täräyttävää teatteria

Kuvassa Janne Kallioniemi, Teija Auvinen, Heidi Kiviharju, Pekko Käppi, Myy Lohi, Pentti Helin, ja Petra Ahola. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Dramaturgina ja ohjaajana Juha Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Voimakas ja luonteva läsnäolo muovaa Hurmeen näytelmistä omanlaisia ja hykerryttävän hauskoja. Hurmeen teatteri on aikuisten leikkiä, johon myös meidät näytelmän katsojat houkutellaan mukaan. Esitysten hauskuus syntyy siitä varpaita kipristävästä olemassaolon riemusta, josta meillä jokaisella on toivottavasti muistoja ainakin lapsuudesta.

Tampereen työväenteatterin Väinämöinen oli juuri kaikkea tätä. Välillä meno oli kuin lastenkutsuilla sokerihumalan saavutettua maksiminsa, mutta ei siinä mitään räävitöntä ollut. Väinämöinen oli teatteria, jonka syliin saattoi kietoutua kuin lämpimään peittoon. Sen ääressä saattoi avata itsensä ja hykerrellä omaa hyvää oloaan.

Väinämöisessä kansanrunouden käsittelyssä liikkeelle lähdettiin lapsista. Näytelmän ensimmäinen kohtaus oli dramatisoitu 8-12-vuotiaiden koululaisten kirjoittamasta teoksesta Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen. Aikuisten toimittaman kirjan lähtökohtana oli muutama vuosi sitten Juha Hurmeen perinnetietopaketti ja Kati Rapian siihen tekemä kuvitus.

Apposen avoimiksi portit vapaana virtaavien assosiaatioiden maailmaan räväytettiin, kun Väinämöinen alkoi näppäillä hauenleukaluusta tehtyä yksikielistä kanneltaan triangelia, nokkahuilua ja melodikaa soittaneen koululaisorkesterin säestyksellä.

Hurmeen hyvin fyysistä teatteria omillaan oli esimerkiksi kohtaus, jossa Väinämöinen lähti etsimään ikuisen nuoruuden takaavaa kultaista omenaa. Sekä vuori, jonne Väinämöinen kiipesi ja luola, josta kultainen omena löytyi, syntyivät muiden näyttelijöiden vartaloista. Kultainen omena löytyi, koukkuselkä suoristui, mutta Aino ei silti heltynyt papparaisen helluksi.

Ennen kuin kansanrunouden syvään päähän päästiin, näytelmä ankkuroitiin suomalaisen kulttuurin peruskallioon. Esitys alkoi juhlapuheella, jossa käytiin läpi Tampereen Työväen Teatterin maineikasta historiaa ja sen jälkeen ensemble ryhtyi tekemään näytelmää Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Kun selvisi, että nyt tehdään Kalevalaa, jatkossa Väinämöistä läpi esityksen näytelleen Heidi Kiviharju kävi yökkäämässä.

Väliajan jälkeen esitys otti lisää kierroksia ja esityskieli vaihtui englanniksi, nykypäivän latinaksi, tieteen kieleksi. Siihen oli syynsä.  

Väliajan jälkeen kierroksia nostettiin ja esitys lähti ihan kirjaimellisesti lentoon. Heidi Kiviharjun kädessä kuvassa oleva sähkövatkain oli tarinan kuuluisa Sampo. Kuvassa Teija Auvinen, Kiviharju, Myy Lohi, Petra Ahola (trapetsilla), Pentti Helin ja Janne Kallioniemi. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Väinämöisen ensi-illassa 20. elokuuta julkistettiin kirjailija ja kielentutkija Juha Hurmeen teos Kenen Kalevala? Tällä kirjailija Hurmeella oli näytelmänsä kautta meille myös jotakin hätkähdyttävää sanottavaa. Ainakaan minä en ole koskaan tullut oikeastaan ajatelleeksi sitä, että arkeologisten löydösten perusteella kirjoitustaito keksittiin ja kehittyi vasta noin 5000 vuotta sitten. Sitä ennen kulttuuri välittyi myytteineen ja tarinoineen suullisen perimätiedon kautta sukupovelta sukupolvelle noin 300000 vuotta.

Hurme on varma, että Itä-Meren alueelta kerätyt kansanrunot edustavat tätä esihistoriallista tarinaperinnettä. Osa niistä on julkaistu Elias Lönnrotin kerääminä ja toimittamina meille tutussa Kalevalassa. Tämä esihistoriallinen pilvipalvelu on kuitenkin ollut paljon laajempi suorastaan häkellyttävällä tavalla. Sen sirpaleista on pelkästään Suomen Kansallisarkistoon saatu talteen 1,27 miljoonaa säettä.

Kansanrunot ja tarinat eivät ole olleet vain oman aikansa viihdettä ja taidetta, vaan niissä kiteytyy vuosituhansien aikana hioutunut neurologinen tekniikka ja taito painaa mieleen ja muistaa tarkasti hyvin laajoja aineistoja.

Näytelmän arvostelun kannalta tämä poikkeama tutkija Hurmeen maailmaan oli perusteltu. Näytelmä Väinämöinen kertoo nimittäin siitä, ettei Kalevala ole suomalaista kansanrunoutta, kansallinen eepos, ei ainakaan siinä mielessä, kun minun ikäpolveni jukuripäille sitä opetettiin karttakepin lyöntien tahdittamana Mutalan kansakoulussa. Miten se voisi olla, jos sen runot ja tarinat ovat syntyneet jo hyvin kauan ennen kuin Suomea, suomalaisia tai edes suomen kieltä oli olemassa?

Hurme on tehnyt valtavan työn kansanrunouden parissa viime vuosina ja ehkä ensimmäisessä kohtauksessa nähty Väinämöisen (Kiviharju) yökkäys oli vihje siitä, että liika on aina liikaa jopa hänen kaltaiselleen lukutoukalle, urholle, joka ahmii kirjoja ja paskantaa nerokkaita oivalluksia.

Tämän pedanttisen tutkijan katsoja löytää Väinämöisen käsikirjoituksesta. Siinä on dokumentoitu huolella näytelmän jokaisen kohtauksen kirjalliset lähteet.

Väinämöisen komean päätöskohtauksen saattoi hyvällä omallatunnolla tulkita tiedekritiikiksi, jossa edellisten sukupolvien ja miksei vielä nykyisetkin folkloristit saivat kuulla kunniansa. Kohtauksessa näyttelijät riitelevät ja jopa äänestävät siitä, kumman runonlausujan Arhipan vai Orhipan tulkinta kalevalaisten kolmannesta löytöretkestä on oikea ja aito.

Käsiohjelman mukaan Arhipalla viitataan kohtauksessa Arhippa Perttuseen, joka lauloi Lönnrotille pitkän samporunon Vuokkiniemessä vuonna 1834. Orhippa on puolestaan Ondrei Malinen, jonka aivan yhtä pitkän, mutta yksityiskohdissaan eroavan samporunon taltioi Vuokkiniemessä A. J. Sjögren vuonna 1825.

Tällaisessa kiistelyssä ei ole tietenkään mitään mieltä, koska kysymyksessä oli kahden eri taiteilijan tulkinta samasta suullisena perimätietona kulkeneesta tarinasta. Molemmat tulkinnat ovat yhtä oikeita.

Edellä mainittu 300000 vuotta on tällä hetkellä tieteen tekijöiden paras arvaus siitä, milloin homo sapiens sapiens -lajin edustajat ottivat ensiaskeliaan maapallolla. Evoluution uutuus hominidien kilpailussa oli ihmiselle tyypillisten suurten aivojen lisäksi kurkunpään rakenne, joka teki mahdolliseksi puheen tuottamisen. Mikäli esimerkiksi Yaval Noah Hararia on uskomien, juuri kyky kertoa tarinoita antoi lajillemme verrattoman kilpailuedun. Sukulaisuuteen perustuvista laumoista voitiin koota ja hallita useista klaaneista koostuvia suuria joukkoja ja tällä joukkovoimalla ihminen levisi lajina hämmästyttävän nopeasti kaikkialle maapallolla.

Itä-Meren alueelta kerätyt vanhat kansanrunot eivät ole yhdentekeviä, vaan autenttisuudessaan lähes ainutlaatuisia. Hurmeen mukaan kansanrunojen tarinat esimerkiksi maailman synnystä ovat hämmästyttävän samanlaisia kaikkialla maailmassa, mikä sinänsä on hieman huolestuttavaa. Konservatiivisuus ja dogmaattisuus ovat ehkä jo meidän geeneihimme koodattu ihmiskunnan alkuhämärissä hyvinkin hyödyllinen, mutta nyt tuhoisa ominaisuus.  

Kirjoitustaito kivetti nämä myytit sellaisiksi suuriksi kertomuksiksi, jotka ovat meille tuttuja maailmanuskonnoista. Näin Väinämöisen loppuhuipentumassa esiin manattu, yksityiskohdissa piilevä paholainen pääsi luku- ja kirjoitustaidon myötä valloilleen. ”Pyhien” tekstien ”oikeasta” tulkinnasta tuli uskontokuntien, lahkojen ja kaikenkarvaisten kuppikuntien välisten loputtomien kiistojen aihe.  

Ylen haastattelussa Hurme kehottaa käyttämään säästeliäästi käsitettä nero. Monilahjakkaan Lönnrotin hän on valmis julistamaan neroksi. Lönnrotille kansanrunojen kerääminen ei ollut vain tieteellinen, vaan mitä suurimmassa määrin myös poliittinen projekti. Suomi oli siirtynyt satoja vuosia kestäneestä Ruotsin vallan ajasta Venäjän vallan alle vuonna 1808 ja tuolloin ruotsinkielinen eliitti alkoi etsiä maalle omaa kansallista identiteettiä.

Me niemen nykyiset asukkaat olemme varmasti liki sataprosenttisesti edelleen tyytyväisiä tähän fennomaanien käynnistämään projektiin tai ainakin sen tuloksiin. Me olemme niin pieni kansa, että suomalainen nationalismi tai sen käenpoikana kasvanut etnonationalismi ei ole ainakaan toistaiseksi saanut aikaan mitään kovin suurta pahaa. Kalle Haataisen Ylelle Kenen Kalevala? kirjan tiimoilta tekemässä haastattelussa Hurme on huolissaan nationalismin voimistumisesta maailmassa ja varmasti syystä. Ihan kuin joku olisi viime yönä oikein perusteellisesti kääntänyt kelloa taaksepäin aamupäivään kesäkuun 28. päivänä vuonna 1914 kello 10:10..  

Väinämöinen

Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelainen näyttämöllä 27.10.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Musiikki (sävellys, sovitus, johto): Pekko Käppi

Lavastus- ja valosuunnittelu: Juha Haapasalo

Puvustus: Henna Mustamo

Äänisuunnittelu: Jarkko Tuohimaa

Dramaturginen tuki: Hanna Suutela

Tuottaja: Heidi Kollanus

Rooleissa: Janne Kallioniemi, Petra Ahola, Teija Auvinen, Pentti Helin, Heidi Kiviharju, Myy Lohi, Pekko Käppi

Kellariteatterin Pieni maailma haastoi katsojan älyn – Näytelmän temaattisessa keskiössä oli yksilön vastuu – Michael Baranin mukaan ihmiskunta tutuu unohtaneen toisen maailmansodan opetukset  

Rinnakkaistarinan Saija (Inke Koskinen) kohtasi näytelmässä isoäitinsä ihaileman Selma Manuelin (Emmi Kaislakari). Tarinan Manuelin on potenut 60 vuotta syyllisyyttä siitä, ettei juutalaisena lähtenyt työyhteisöstä, kun hänet pakotettiin työskentelemään yhdessä vakaumuksellisen natsin kanssa. Saijan kohdalla sama taistelu moraalisen dilemman kanssa oli vasta alussa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri   

Teatterin tehtävä on tulkita ja välittää tunteita. Tätä teatterin tehtävää Seela Sella korosti lauantaina Pienen maailman tiimoilta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Sellan omiin elämänkokemuksiin osittain perustuva Michael Baranin näytelmä toki kertoi myös tunteista, mutta ennen kaikkea se oli hyvin kiehtova älyllinen haaste. Teatteria tämän kirjoittajan makuun.

Baranin edellinen näytelmä Hitler ja Blondi, jossa Sella näytteli Hitleriä, kuvasi tarkkanäköisesti poliittista populismia, josta toistaiseksi hirvein esimerkki on viime vuosisadan kansallissosialismi ja sen ytimessä ollut uskonnon kaltainen fasistinen maailmankuva.

Pienen maailman temaattisessa ytimessä oli kysymys yksilön vastuusta. Miksi meidän on niin vaikea vastustaa yhteisön yleistä mielipidettä ja asettua vastarintaan?

Keskustelutilaisuudessa Baran sanoi, että ihmiskunta tuntuu unohtaneen 80 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan opetukset.

Historian valossa tämän unohduksen voi tehdä näkyväksi kysymällä, mikä oli niiden miljoonien saksalaisten äänestäjien vastuu toisen maailmasodan kauhuista? Niiden Hitlerin populistiseen retoriikkaan hurahtaneiden, joiden laaja kannatus toimi astinlautana kansallissosialistien vallankaappaukselle vuoden 1933 vaalien jälkeen?

Näytelmän ytimessä on tositarina, jossa maailmanpolitiikka ja Seela Sellan oma elämänura leikkasivat toisiaan tavalla, joka on painanut hänen mieltään kohta 60 vuotta. Intiimiteatterin johtaja Mauno Manninen oli mennyt yllättäen naimisin saksalaisen Lina Heydrichin kanssa. Lina oli juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, holokaustin pääsuunnittelijan ja Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin leski. Manninen palkkasi vaimonsa Intiimiteatterin puvustajaksi ja siten tästä vakaumuksellisesta natsista tuli Sellan työtoveri.

Juutalaisen miehen kanssa naimisiin menneen ja esikoistaan odottaneen nuoren näyttelijän piti ratkaista, voiko hän työskennellä samassa työyhteisössä vakaumuksellisen natsin kanssa ja tässä arvojen punninnassa Sella jäi hyvin yksin.

Juutalaisyhteisöt tiesivät kauheudet, joiden päättymisestä vuonna 1965 oli kulunut vasta reilut 20 vuotta. Silti Suomessa tai ylipäätään maailmalla asiasta ei tiedetty eikä puhuttu ikään kuin Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei olisi koskaan käyty eikä kauhistuttavia dokumenttielokuvia liittoutuneiden edetessä paljastuneista keskitys- ja tuhoamisleireistä ei olisi koskaan kuvattu.

Holokaustin eteen oli vedetty kylmän sodan jäinen esirippu. Joukkotuhontaan osallistuneet palasivat entisiin siviilitöihinsä, koska heitä tarvittiin, kun panssarivaunut seisoivat Berliinissä miehitysvyöhykkeiden rajoilla piiput vastakkain ja maailma valmistautui kolmanteen maailmansotaan. Useissa Neuvostoliiton miehittämissä ja kommunismin ikeen alle joutuneissa maissa vaikenemista syvensi vielä se, että niiden omia kansalaisia oli sankoin joukoin osallistunut aktiivisesti joukkomurhien toteuttamiseen ilmiantajina ja teloittajina.

Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat projisointeineen olivat vaikuttavia. Kuvasta saa myös aavistuksen keinoista, joilla Michael Baran ensemblensä kanssa johdatteli meitä katsojia ajattelemaan mitä on sanojen, tarinoiden ja roolihenkilöiden takana. Kuvassa Inke Koskinen, Emmi Kaislakari ja Petra Karjalainen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Pahuus kiehtoo meitä. Ehkä siksi Pienen maailman keskeiseksi tunteiden välittäjäksi nousi tässä neljän naisen monologinäytelmässä Petra Karjalaisen voimakas ja upea tulkinta näytelmän Lina Heydrichista. Baranin luoma hahmo oli tietenkin fiktiota, mutta se perustui lujasti köyhtyneen aateliperheen tyttären elämään liittyviin faktoihin.

Mitään epäilystä ei jäänyt siitä, ettei Lina olisi ollut elämänsä loppuun asti natsi, jolle kansallissosialismi oli politiikkaa, mutta fasismi syvälle juurtunut vakaumus. Esityksessä nähtiin video Lina Mannisen vuonna 1979 antamasta televisiohaastellusta, jossa hän kertoi tuntevansa itsensä täysin vapaaksi syyllisyydestä. Näin siitä huolimatta, että hän oli perustanut Tšekkoslovakiassa kotinsa juutalaisilta anastettuun kartanoon ja käytti keskitysleirien orjatyövoimaa sen puutarhan kunnostamiseen. Aikalaisten todistusten mukaan Lina kohteli vankeja julmasti.

Vuoteen 1965 ja Intiimiteatteriin meidän vietiin rinnakkaistarinan kautta. Inke Koskisen näyttelemä nuori Saija oli kokenut juuri kaksi dramaattista muutosta elämässään. Hänelle rakas isoäiti oli kuollut yllättäen ja dramaattisella tavalla ja Saija oli joutunut jättämään työnsä opettajan sijaisena häneen kohdistuneen maalittamisen ja vihapuheen takia.

Saija teki surutyötä tutkimalla isoäitinsä omakotitalon ullakolta löytämiään tavaroita. Näytelmän aloittanut monologi oli tulvillaan tarkkoja, eletyn tuntuisia yksityiskohtia isoäidin kodista ja tämän yksinäisestä kuolinkamppailusta keittiönsä lattialla. Yllättävä oli tapa, jolla näytelmän ohjannut Baran ja Koskinen olivat toteuttaneet kohtauksen. Monologi oli voimakkaasti etäännytetty. Koskinen istui näyttämön perällä mahdollisimman kaukana meistä katsojista ja puhui niin hiljaisella ja tasaisella äänellä, että minun laiseni puolikuuron oli vaikea saada selvää sanoista.

Kohtauksen dramaturgia oli yllättävä. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä vähentänyt se, että monologin aikana kulisseihin heijastettiin sitaatti itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin väitöskirjasta: ”Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä”. Myös runoilijana mainetta niittänyttä Bachmannia pidetään yhtenä merkittävimmistä vuonna 1933 kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen Martin Heideggerin kriitikoista.

Pahuus kiehtoo meitä. Petra Karjalaisen voimakas tulkinta näytelmä Näytelmän Lina Heydrichin roolihahmosta nosti tunteet pintaa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mutta kuten jo tämän kritiikin alussa parahdin, Baran kirjoittaa todella haastavia näytelmiä eikä Pieni maailma ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Eikä hämmennystä ainakaan vähentänyt se, että tämän näytelmän aloittaneen monologin tärkeyttä korostettiin esittämällä siitä väliajalla videoitu versio.

Isoäitinsä omakotitalon vintiltä Saija löytää vahakantisia vihkoja, joihin isoäiti on nuorena kirjoittanut työstään teatterissa. Kiinnostavimmaksi osoittautui lopulta punakantinen vihko, johon isoäiti oli kirjoittanut saksaksi Linan hänelle työn lomassa kertomia tarinoita elämästään natsi-Saksassa.

Näytelmän Saija ei osannut saksaa, mutta hän hankki isoäidin kirjoittamille tarinoille kääntäjän ja se avasi tälle uuden vuosituhannen nuorelle aikuiselle aivan uuden näköalan viime vuosisadan tapatumiin, joista hänellä aikaisemmin oli ehkä vain koulukirjoista opittu etäinen käsitys.

Isoäidin tavaroista löytyi myös teatterin grand old ladyn, näyttelijä Selma Manuelinin elämänkertakirja ja kaksi vanhaa lippua Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen lippu oli musiikkinäytelmään Viulunsoittaja katolla ja toinen Peter Weissin näytelmään, tai oikeammin lukudraamaan Tutkimus.

Šolomin Aleichemin jiddišinkieliseen romaanin ja Marc Chagallin kuuluisaan maalaukseen perustuva Viulunsoittaja katolla on ollut yksi maailman suosituimmista ja rakastetuimmista musikaaleista. Weissin Tutkimus puolestaan perustuu Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajanlausuntoihin, joissa tuhoamisleiriltä hengissä selvinneiden kuvaukset kokemuksistaan olivat niin järkyttäviä, että Sellan mukaan näyttelijöiden oli pakko käydä lukuharjoitusten aikana välillä oksentamassa.       

Yhteistä näille näytelmille on se, että molemmat kertovat juutalaisvainoista. Viulunsoittajassa maitomies Tewjen ja muiden kyläläisten auvoisa elämä muuttuu tarinan lopussa pakolaisuudeksi, kun tsaarin ohrana aloitti tarinan ukrainalaisessa kylässä pogromin. Hannah Arendtin mukaan antisemitismi syveni ja aktivoitui Saksassa, kun Itä-Euroopasta virtasi Keski-Eurooppaan vainojen takia pakolaisina köyhiä, tavoiltaan ja ulkonäöltään erilaisia juutalaisia. Hitlerin antiseministinen retoriikka sai uudenlaista vastakaikua.

Arendt oli edellä mainitun Heideggerin oppilas ja hän tuli maailmankuuluksi journalistina Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan raportista. Baranin näytelmissä maailma on totisesti pieni. Minut Arendtin vuonna 1951 julkaistu, mutta vasta vuonna 2013 suomennettu Totalitarismin synty vei lukijana keskelle Euroopan pakolaiskriisiä vuonna 2015.

Ehkä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä kannattaa mainita tässä vielä se, että oikeuden tuomarit ja syyttäjät joutuivat sen aikana massiivisen vihakampanjan kohteiksi. Tuolloin ei ollut vielä internettiä, mutta silloin 60-luvuna alussa käytetty retoriikka on tuttua jokaiselle, joka on joutunut sosiaalisessa mediassa vihapuheen maalitauluksi.   

Näytelmän fiktiivinen Selma Manuelin on eräänlainen Seela Sellan narratiivinen alter ego. Emmi Kaislakarin näyttelemän hahmon yksinäisyyttä hänen käydessään sisäistä kamppailuaan moraalisen dilemmansa kanssa korostettiin sillä, että hänen aviomiehensä oli poissa ja Manuelin kävi monologeissa keskusteluja miehensä kanssa kirjeiden välityksellä.

Fyysinen kosketus näytelmässä Manuelinilla oli vain hänen pukijanaan toimineeseen Linaan.

Myös Kaislakarin roolin kohdalla jäin miettimään sitä, miksi varsinkin Kaislakarin ensimmäinen monologi oli etäännytetty niin voimakkaasti? Kaislakari istui selin katsomoon ja osoitti myös sanansa seinälle. Silti Kaislakarin hienosti näyttelemän roolihahmon kokema ahdistus näkyi ja ennen kaikkea tuntui aina neljännelle penkkiriville ja sydänalaan asti.

Jokaisella meistä on varmaan ainakin yksi kokemus tilanteesta, joissa olemme joutuneet tekemään suuria ratkaisuja uran, ammatti-identiteetin, perheen ja toimeentulon aiheuttamissa ristipaineissa. Mutta jos tähän esityksen esteiikkaa koskevaan kysymykseen pitää vastata älykköjen pikakielellä, nimien heittelyllä, vastaisin Bertolt Brecht.

Vapauttavan katharsiskokemuksen saimme vasta näytelmän lopussa, kun Seela Sella tuli videon välityksellä mukaan näytelmään. Tulkitsin Sellan puheen niin, että hän on vihdoin antanut itselleen anteeksi sen, ettei lähtenyt tuosta piinallisesta työyhteisöstä 60 vuotta sitten.

Ehkä tässä on vielä syytä korostaa, että Pienessä maailmassa näyteltiin hienosti. Näyttelijöiden kehonkieltä ja mimiikkaa kelpasi seurata. Vasta nyt esityskuvia selaillessani muistan myös viimein, miten hienoja Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat olivat.

Baranin näytelmän sisällön yletön runsaus vei minut Kellariteatterin katsomossa mennessään siinä määrin, että taisin tulla paitsi kuuroksi myös vähän sokeaksi itse teatterille.

Askarruttamaan jäi näytelmän Saijan tarina. Miksi hän ei noussut vastustamaan vihapuheella henkistä väkivaltaa harjoittaneita kiusaajiaan, vaan luovutti? Mitä Baran ja ensemble halusivat sanoa tällä tarinan osalla?

Joidenkin mielestä ainakin osalle perussuomalaisten ydinjoukolle liikkeessä ei ole enää kysymys vain populistisesta politiikasta, vaan heille liikkeestä on tullut kultti. Reaalipolitiikan kovat faktat eivät enää vaikuta heidän äänestyskäyttäytymiseensä. Näytelmän Lina Heydrichin sanoja muunnellen tämän kultin uskovaisille perussuomalaisuus on politiikkaa, mutta etnonationalismi on syvällinen vakaumus.  

Juutalaisvastaisuuden ilmaantuminen suomalaisen äärioikeiston retoriikkaan on jollakin tavalla aivan käsittämätön ja onneksi ainakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Mutta maailma on pieni pahuudelle. Antisemitismi lienee vinksahtaneiden ideologioiden joukossa samanlaista muualta omaksuttua tuontitavaraa kuin Yhdysvaltojen republikaaninen oikeistosiiven mesimäyrärasismikin.

Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat ihmiset kohtaavat Suomessa avointa rasismia. Meitä pelotellaan kehitysmaista tulevalla massamaahanmuutolla, vaikka toistaiseksi ainoa massojen maahanmuutto Afrikasta tapahtui jo edellisillä vuosisadoilla, kun noin 12 miljoonaa ihmistä vietiin väkisin Amerikkaan orjiksi.

Muita massamahamuuttoja historiallisella ajalla ovat olleet esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten massamuutto Amerikkaan, turkkilaisten massamuutto Saksaan ja suomalaisten massamuutto Ruotsiin. Vain eurooppalaisten vaellus Amerikkaan on ollut toistaiseksi alkuperäisväestölle julmetun vahingollista massamuuttoa.

Pieni maailma

Tampereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterissa 30.9.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Musiikin sävellys, ääni-, valo- ja projisointisuunnittelu: Kyösti Kallio

Lauluosuuksien suunnittelu: Juhani Nuorvala

Tuottaja: Heidi Kollanus

Rooleissa: Emmi Kaislakari, Inke Koskinen, Petra Karjalainen ja videolla Seela Sella  

Teatteria ja kauhua Eino Salmelaisen näyttämöllä – Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos – Meidät katsojat sysittiin nerokkaalla sovituksella pois omalta mukavuusalueeltamme

Kolmen sisaren viidennessä näytöksessä kuvataiteilija Hans Rudolf Gigerin luoma Alien-hirviö nostetaan jalustalle alttaritauluksi. Sisaria näyttelevät Inke Koskinen (Maša), Fanni Noroila (Irina) ja Sonja Kuittinen (Olga). Viitteellisen kuvituskuvan on ottanut Ernest Protasiewisz. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.

Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.

Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.  

Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.

Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.

Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.

Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.  

Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.

Lars Idmanin lavastesuunnittelu, Jaakko Siraisen valosuunnittelu sekä Jakob Öhrmanin ja Matias Ojasen videot muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Kuvassa näyttelijät ovat kokoontuneet kristallikruunun ympärille. Kristallikruunu on vakiintunut vallan symboli. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.

Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.

Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?

Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.

Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.

Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.

Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.

Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.

Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.

Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.   

Kolme sisarta viides näytös

Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä  24.3.2023

Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman

Suomennos: Sinna Virtanen
Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA
Pukusuunnittelu: Brenda Gomez
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastesuunnittelu: Lars Idman
Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen
Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen
Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen
Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto
AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen
Tekstitykset: Juha Äystö

Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen