Avainsana: Oula Kitti

Kolmen sisaren viidennessä näytöksessä kuvataiteilija Hans Rudolf Gigerin luoma Alien-hirviö nostetaan jalustalle alttaritauluksi. Sisaria näyttelevät Inke Koskinen (Maša), Fanni Noroila (Irina) ja Sonja Kuittinen (Olga). Viitteellisen kuvituskuvan on ottanut Ernest Protasiewisz. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.

Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.

Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.

Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.

Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.

Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.

Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.

Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.

Lars Idmanin lavastesuunnittelu, Jaakko Siraisen valosuunnittelu sekä Jakob Öhrmanin ja Matias Ojasen videot muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Kuvassa näyttelijät ovat kokoontuneet kristallikruunun ympärille. Kristallikruunu on vakiintunut vallan symboli. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.

Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.

Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?

Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.

Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.

Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.

Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.

Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.

Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.

Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.

Kolme sisarta viides näytös

Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä 24.3.2023

Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman

Suomennos: Sinna Virtanen
Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA
Pukusuunnittelu: Brenda Gomez
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastesuunnittelu: Lars Idman
Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen
Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen
Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen
Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto
AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen
Tekstitykset: Juha Äystö

Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen

Tarmo Ruubel on näytelmäkirjailija Sidny Bruhl ja Heikki Pöyhiä hänen oppilaansa, aloitteleva näytelmäkirjailija Clifford Andersson. Kuva Ari Nakari

Aplodien jälkeen tekijät pyytävät yleisöltä näytelmäkirjailija Sideny Bruhlia näyttelevän Tarmo Ruubelin suulla, etteivät ihmiset kertoisi ulkopuolisille näytelmän loppuratkaisua. Sama toivomus esitetään myös käsiohjelmassa.

Enkä minäkään sitä aio tehdä.

Yhden salaisuuden aion kuitenkin tässä paljastaa. Murhaloukku ei ole trilleri tai komediatrilleri, kuten käsiohjelmassa sitä luonnehditaan, vaan Ira Levinin kieli poskella trillerin kaavalla kirjoittama farssi.

Murhaloukkua (Deathtrap) esitettiin Broadwaylla neljä vuotta. Eikä esityksen valtavaa suosiota tarvitse ihmetellä. Alkuperäinen Broadway-tulkinta on ollut varmasti murhaavan hauska, oikea kuoliaaksi naurattaja.

Levin on käsikirjoittajana suuri nimi, jonka käsikirjoituksiin perustuvat elokuvat ovat meillekin tuttuja. Levin on kirjoittanut muun muassa Roman Polanskin ohjaaman Rosemaryn painajaisen käsikirjoituksen. Elokuva teki Mia Farrowsta suuren tähden.

Tampereen Teatteri otti Murhaloukun ohjelmistoonsa kaksi vuotta Broadwayn kantaesityksen jälkeen. Teatteri Imatran Murhaloukku perustuu samaan Mikko Viherjuuren tekemään suomennokseen.

Sen jälkeen Murhaloukkua ei ilmeisesti ole esitetty ainakaan ammattiteatterissa Suomessa.

Etelä-Karjalan radion haastattelussa Murhaloukun ohjaaja Timo Rissanen arveli, että trillereitä tehdään Suomessa harvoin, koska lajityyppi on niin vaikea. Jännityksen luominen vaatii tiukka, tarkkaa ja rytmitaitoista ohjausta.

Vielä enemmän näitä avuja vaatii vetävä farssi, jota itse pidän teatterin kuninkuuslajina. Oikean ajoituksen löytämien on myös Rissasen ohjauksen ja koko työryhmän akilleenkantapää.

Perjantain esityksessä sen huomasi yleisön reaktioista. Kehittelyt ja iskut eivät menneet ihan kohdalleen.

Näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutus jäi laimeaksi, vaikka Teatteri Imatran tekijöillä on tukenaan Etelä-Karjalan paras yleisö, joka nauraa herkästi omilleen ja kannustaa varsinkin ensi-illoissa näyttelijöitänsä melkein yhtä intensiivisesti jääkiekkojoukkue Ketterän fanit omiaan.

Murhaloukun tekemiseen on Imatralla panostettu. Mirva Mustosen lavastus on näyttävä. Tosin näytelmäkirjailija Bruhlin Connecticutissa, keskellä metsää sijaitseva, 1700-luvulla rakennetun kartanon talliin sijoitettu asunto ja työhuone luonnonkivitakkoineen ovat Levinin sarkastista huumoria.

Pelkästään näytelmiä kirjoittamalla tai kirjallisuutta opettamalla ei edes Yhdysvalloissa kukaan rikastu, kirjallisuuden opettajista tai tutkijoista nyt puhumattakaan.

Ja vitsistä käy tietenkin jo näytelmän roolijako. Levin tekee niukkuudesta taidetta. Puuttuvat henkilöresurssit korvataan mielikuvituksella ja tämän näytelmän varmasti mielikuvituksellisin hahmo on Ulla-Maija Järnstedt-Kauppisen kelpotavalla näyttelemä Helga Ten Dorp.

Teatteri Imatran uusi johtaja tuntee angloamerikkalaista teatteria. Rissasen asiantuntemuksesta kertoo jotakin esimerkiksi se, että hän on kääntänyt ja tuonut Suomessa näyttämölle useita amerikkalaisia ja englantilaisia näytelmiä tuoreeltaan.

Imatralla on nähty esimerkiksi Rissasen kääntämänä ja ohjaamana Michael Parkerin farssi Kääk! Sängyssäni on varas.

Pahin kanto Rissasen kaskessa on varmaan tälläkin kertaa englannin kieli. Vahvasti paikalliseen kulttuuriin sidotus viittaukset ja sukkeluudet eivät välttämättä käänny suomen kielelle. Me emme ymmärrä näihin viittauksiin liittyviä piilomerkityksiä, vaikka New York on myös useimmille imatralaisille tutumpi paikka kuin Oulu tai Rovaniemi.

Toki myös suomenkielen erilainen rytmi aiheuttaa omat vaikeutensa kohtausten ajoitukselle.

Esimerkiksi Neil Hardwick on kirjoittanut yksin ja yhdessä Jussi Tuomisen kanssa suomalaisten rakastamia komedioita sekä näyttämölle että televisioon.

Silti myös äidinkielenään englantia puhuvalle Hardwickille on tuottanut usein vaikeuksia saada englannista käännettyjä amerikkalaisia tai englantilaisia komedioita toimimaan.

Näyttelijöistä ei ole pahaa sanottavaa. Ruubel, Järnstedt-Kauppinen, Johanna Heimonen, Heikki Pöyhiä ja Kari Kinnari näyttelevät järjellä ja sydämellä.

Kuten muusikko ja kääntäjä Moog Kontinen aikanaan runoili biisissä Jerry Cotton: ”Mä oon Connecticutista, mut ei se mun mainetta kutista!”