Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa KOM-teatterin tapaan – Häkellyttävän hieno Valehtelijan peruukki avasi näköalan teatteritaiteen ytimeen

Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttelivät lähes tyhjällä näyttämölle. K Rasilan suunnittelemat puvut, asusteet ja kengät kuvasivat heidän rakastettujaan ja vihamiehiään, joiden kanssa muistoja kerrottiin usein dialogin muodossa. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri

Me muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva tunnekokemus.

Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.   

Junkkaalan terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset prosessit tuottavat molempia.

Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.

Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.

Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.

Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.

Se on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi itse itseään.

Lopputulos oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.

Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.

Yhdellä taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus vaikuttaa meidän muistoihimme.

Saisi kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.

Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.

Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.

Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.

Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.

Valehtelijan peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén yrittivät komentaa loitommalle.  

Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.

Pitkässä parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä, joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.

Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.

Näytelmässä Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.

Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.

Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.   

 Valehtelijan peruukki

Kantaesitys KOM-teatterissa

Teksti Heini Junkkaala, Marja Packalén, Pirkko Saisio

Ohjaus Heini Junkkaala

Dramaturgia Elina Snicker

Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelu K Rasila

Maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Kuiskaaja Linu Torniainen

Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno ja monitasoinen kasvutarina, joka houkuttelee katsojan myös perimmäisten kysymysten äärelle

Toni Harjajärvi näytteli herkästi ja koskettvasti. Petri Liski loisti näytelmän Bekimin isän, Bajramin roolissa. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno psykologinen draama. Pajtim Statovcin palkittuun romaaniin perustuva näytelmä on kasvutarina, joka kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja itsensä löytämisestä.

Kissani Jugoslavia on näyttelijöiden teatteria. Pohjan upealle näyttelijäntyölle, josta perjantain esityksessä saimme nauttia, on antanut Eva Buchwaldin todella taitava dramatisointi.

Tehtävä ei ole ollut helppo. Tuli tunne, että dramaturgina Buchwald on noudattanut käräjäoikeuden todistajan vakuutusta. Monitasoinen tarina on käännetty näytelmäksi mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä.

Samaa parasta a-luokkaa oli myös Johanna Freundlichin ohjaus. Kissani Jugoslavia on näytelmä, jossa katsojalle annettiin tilaa ajatella. Voimakkaat elämykset ja vahva eläytyminen tarinaan syntyivät omien oivallusten kautta. Freundlich osaa käyttää taiturimaisesti vuorovaikutukseen perustuvan teatterin suurinta vahvuutta.

Näytelmän Bekim (Toni Harjajärvi) on monella tavalla ulkopuolinen. Hänen perheensä pakenee serbien etnistä terroria Kosovosta Suomeen vuonna 1999. Kosovon albaanina Bekim on lapsena kasvatettu muslimiksi. Hänen kulttuuritaustansa kanssa voimakkaassa ristiriidassa on se, että Bekim on homoseksuaali.

Tarinassa ei kuitenkaan lennetä vain maasta ja kulttuurista toiseen, vaan samalla tehdään matkaa ajassa. Näytelmässä Bekimin oman tarinan kanssa kulkevat myös hänen äitinsä Eminen (Sari Puumalainen) ja isänsä Bajramin (Petri Liski) tarinat.

Bajram elää vielä vanhassa maailmassa, jossa vaimot ja lapset eivät ole täysin itsenäisiä yksilöitä, van osa perheen pään, miehen minuutta. Tarinassa Bajram murtuu henkisesti, kun uudessa maassa sekä lapset, että hänen vaimonsa itsenäistyvät.

Harjajärven emotionaalisesti hienostunut ja herkkä näyttelijäntyö toi hyvin esiin myös yhden tarinan juonteen, joka helposti saattaa jäädä huomaamatta. Bekimin sivullisuutta ei selitä vain maahanmuuttotausta ja homoseksuaalisuus, vaan yksi selittävä tekijä on pojan poikkeuksellinen älykkyys.

Tämä älykkään ihmisen paradoksi käy ilmi repliikistä, jossa näytelmä Bekim selvittää suhdettaan ikäisiinsä opiskelutovereihin yliopistossa. Kiinnostuksen aiheet eivät kohtaa. Gaussin käyrän huipulta maailmaa tarkastelevat ikätoverit kokevat hänet kummajaiseksi.

Ihmissuhteissaan pettymyksiä kokenut Bekim ostaa lemmikikseen suureksi kasvavan kuristajakäärmeen. Samalla Stattovic tuo romaaninsa ja siitä sovitettuun näytelmään sen rikkaan mytologian, joka liitetään käärmeisiin. Näytelmän takaumissa kerrottiin lisäksi rankoista painajaisunista, joita Bekim näki lapsena käärmeistä.

Näytelmän käärme ei ollut vain pahuuden symboli, vaan se oli helppo tulkita myös järjen ääneksi, jota Petri Liskin hienosti tulkitsema käärme myös käyttää. Hyvän ja pahan tiedon puuhun luikerrellut käärme edusti näytelmässä inhorealismia.  

Kiinnostava kysymys oli tietenkin, miksi näytelmällä oli niin merkillinen nimi, Kissani Jugoslavia.

Itse usko, että kissa symbolisoi sitä matkaa, jonka Bekim ja hänen äitinsä Emine tekivät ajassa. Eläinmaailmassa kissa on yksilö, ei vain osa alfauroksen johtamaa laumaa.

Näytelmän Bekimin mukaan Kosovon albaanien keskuudessa kissa on halveksittu eläin. Matkustettuaan aikuisena isiensä maille Bekim löytää kadulta ja ottaa hoiviinsa punaturkkisen kulkukissa. Samaa teemaa toistaa myös hänen äitinsä Emine, joka erottuaan miehestään Bajramista löytää itselleen työpaikan, ystävän ja ottaa lemmikikseen kissan.

Äidin tarinassa rikkaaseen ja mahtavaan sukuun kuuluva mies ihastuu Emineen, kun tämä on vasta koulua käyvä teinityttö, sopii avioliitosta Eminen isän kanssa ja tyttö naitetaan miehen suvun rahoilla komeissa häissä miehelle. Tämän jälkeen Eminestä tulee käytännössä miehen omaisuutta, jolla ei voi eikä saa olla omaa tahtoa.

Äidin tarina oli itse asiassa jopa kiusallisella tavalla tuttu. Jäin jo teatterissa miettimään ja mietin yhä tätä kirjoittaessani, missä elokuvassa olen nähnyt hyvin samanlaisen kehityskertomuksen. Tämä tarina on tietenkin kerrottu satoja kertoja, mutta minua jäivät vaivaamaan hyvin elävät mielikuvat elokuvasta, jonka olen nähnyt, mutta jota en osaa nimetä.

Näytelmän monitasoisuudesta kertoo paljon se, että tarinassa on mukana myös meidän yksilöä ja yksilöllisyyttämme korostavan kulttuurin kääntöpuoli. Tehtyään seksuaalisia kokeiluja nimettömän nettituttavuuden kanssa, Bekim rakastuu mieheen, jonka egoismi ja narsismi ovat aivan omaa luokkaansa. Symboliikkaa korostaa se, että myös tämä Ville Tiihosen upeasti tulkitsema hahmo on näytelmässä kissa.

Kissan puheet maahanmuuttajista olivat sitä luokka, että mirrin nimeksi olisi hyvin voinut laittaa Suomen Sisu.

Katri Renton lavastus, Emilia Erikssonin puvustus, Kalle Ropposen valosuunnittelu ja Antti Puumalaisen äänisuunnittelu antoivat hienot puitteet näytelmän vaikuttavalle kokonaisuudelle. Nyt näytelmän sisältö vei ainakin minut niin voimakkaasti mukanaan, ettei lavastuksen yksityiskohtia tullut rekisteröityä kovin tarkkaan. Mutta ehkä todella vaikuttavan skenografian tunnistaa juuri siitä, ettei sitä erota kokonaisuudesta.

Teatteriesitys on yhteisön toteuttama taideteos.

No toki yksi toivoa herättävä yksityiskohta, kirjahylly täynnä kirjoja jäi heti mieleen. Tämän tarinan Bekim on mies, jonka olohuoneen sisustusta kirjahylly ei pilaa.

Balkanissa, entisen Jugoslavian alueella on eletty monikulttuurisissa yhteisöissä vuosisatoja ja tavallisesti ainakin jonkinlaisessa sovussa. Jugoslavian hajoaminen johti kuitenkin alueella sotiin, etnisiin puhdistuksiin ja hirmutekoihin vielä 1990-luvulla.

Näytelmän Bekimin perhe joutuu tämän etnisen väkivallan uhriksi. Syrjintä ja uhkailu huipentuvat siihen, että perheen koti häväistään ja tuhotaan. Katsojana jäin miettimään näiden yksilötarinoiden ohella tätä suurta kokonaisuutta. Miksi maassa, jossa on vuosisataiset perinteet sille, että ihmiset puhuvat eri kieliä, uskovat erilailla ja aakkosiakin on kahdenlaisia, viha ja raaka väkivalta saavat tällaisia muotoja.

Tosin myös tällä väkivallalla on juurensa. Balkanin ruutitynnyristä puhuttiin jo 1800-luvulla ja alue on ollut satoja vuosia kristittyjen ja islaminuskoisten hallitsijoiden geopoliittisten valtataistelujen taistelutanner.

Silti alueen serbejä, kroaatteja, albaaneja, bosnialaisia, makedonialaisia ja sloveeneja on yhdistänyt ainakin suvun päämiehen, suvun patriarkan auktoriteettiin ja määräysvaltaan perustuva yhtenäinen valtakulttuuri, ainakin tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Näytelmän isä Bajram on poikansa tavoin hyvin lahjakas ihminen. Hän hallitsee jo Suomeen tullessaan useita Balkanilla puhuttuja kieliä ja oppii myös aikamiehenä nopeasti suomen kielen niin hyvin, että voi työskennellä opettajana. Silti Bajram ei älykkyydestään huolimatta selviä psyykkisesti murtumatta siitä, että hänen lapsensa ja vaimonsa itsenäistyivät.

Politiikkaa ja eturistiriitoja ei voida kuitenkaan selittää psykoanalyysin keinoin edes silloin, kun harjoitettu valtapolitiikka johtaa hirmutekoihin. Valta toimii aina näytelmän käärmeen logiikalla. Paholainen asuu poliittisissa realiteeteissa.

Kissani Jugoslavia Kansallisteatterin Willensaunassa

Perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Kissani Jugoslavia

Dramatisointi Eva Buchwald

Ohjaus Johanna Freudlich

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa Toni Harjajärvi, Sari Puumalainen, Petri Liski, Ville Tiihonen

Intohimo on avain luovuuteen ja huume, jota on helppo väärinkäyttää

Miko Kivinen ja Seija Pitkänen näyttelevät upeasti. Vaimoni, Casanova on teatteria teatterista. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Leea Klemolan näytelmien repliikit ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Juuri tällaista puhetta ihmisen suusta tulee, kun hän lyö isovarpaansa tai itsetuntonsa johonkin itseään kovempaan.

Kovasti elämän makuisia ovat myös Klemolan omista teksteistään tekemät ohjaukset. Katsoja ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Klemolan Kuopion kaupunginteatterille kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on tragikomedia, jota seuratessaan ei voinut muuta, kuin nauraa hervottomasti.

Ihmisen suurista vioista ainoastaan nuoruus paranee ihan itsestään. Muut meidän kuolemansyntimme itsekeskeisyydestä tyhmyyteen vain pahenevat ikääntymisen myötä.

Onko kuudenkympin ja kuoleman välissä enää elämää? Mitä hyödyttää maine ja mammona, jos saa selälleen vahingon?

Klemola pureutuu näihin elämän ikäviin peruskysymyksiin tuomalla näyttämölle kuudenkympin pahemmalle puolelle elämässään ehtineen Kyllikki Lallan, joka valmistautuu elämänsä viimeiseen suureen rooliin.

Kuolema on ollut varmasti aina tabu, mutta koskaan aikaisemmin sitä ei ole siivottu pois meidän ihmisten silmistä yhtä tehokkaasti kuin nyt. Klemolan näytelmän loppukohtauksessa upeasti näyttelevä Seija Pitkänen käy kaksintaisteluun kuoleman (Antti Lahti) kanssa oikeaan villin lännen tyyliin. Kohtaus on yksi komeimmista, mitä olen kuuna teatterissa nähnyt.

Näytelmän keskiössä on kuitenkin se teatterin kaikkein suurin tabu, seksuaalinen hyväksikäyttö. Näytelmän Lalla palaa näyttämölle näytelmän alussa oltuaan kaksi vuotta pakkolomalla, jäätyään entisessä hommassa teatterinjohtajana kiinni seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalista häirintää ja suoranaista hyväksikäyttöä tapahtuu varmasti lähes kaikilla työpaikoilla. Teattereissa ja muissa työyhteisöissä, joissa työ on vaativaa ja luovaa, on todennäköisesti vielä erityisiä syitä tällaiseen käyttäytymiseen.

Hyvin monien suurten taiteilijoiden elämänkerroista on helppo päätellä, että rakastuminen on parasta mahdollista dopingia luovassa työssä.

Aivojen itse tuottamat mielihyvähormonit ovat todella stydii kamaa. Niillä saa parhaassa tai pahimmassa tapauksessa pollan niin sekaisin, että lääketeollisuuden ja huumeparoneiden kaupittelemat aineet ovat niihin verrattuna pelkkiä korvikkeita.

Jos intohimon liekki ei ota syttyäkseen, voi narua tietenkin yrittää myös työntää toteuttamalla omia seksuaalisia fantasioita. Klemolan ja huikean hienosti näyttelevän Miko Kivisen luoma hahmo, näytelmäkirjailija, ohjaaja ja teatterin naulakkotyöntekijä Antero Jokinen on monitasoisuudessaan todellinen täysosuma tämän ilmiön kuvaajana.

Aivojen omiin mielihyvää tuttaviin välittäjäaineisiin voi jäädä myös koukkuun siinä missä varsinaisiin huumeisiinkin. Kaikkivoipaisuuden tunteen tuonut euforinen kokemus halutaan kokea yhä uudestaan. Kyllikki Lalla haluaa vielä kuusikymppisenäkin astua vielä kerran elämänvirtaan.

Rakastuminen eroa kuitenkin muista huumeista ainakin yhdessä suhteessa. Annostusta ei  voi lisätä. Ainutkertaisten kokemusten ikävä puoli on siinä, että niitä ei voi toistaa. Kyllikki Lallan elämässä suhteiden langat eivät ole katkenneet ja vierihoidosta on tullut silkkaa homeopatiaa.

Klemola tekee näytelmällään selväksi sen, etteivät seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö ole vain meidän miesten helmasyntejä. Todella huolissaan hän on kuitenkin niistä teatteriurasta haaveilevista nuorista naisista, jotka työskentelevät olemattomalla palkalla harjoittelijoina eri laitoksissa.

Tanssiteatteri Minimin Meri-Maija Näykin näyttelemän roolihahmon, työharjoittelija Maaria Saariketun suuhun Klemola on kirjoittanut oikean palopuheen tästä aiheesta. Pitäkää puolenne tytöt!

Aisankannattajalla on kirjallisuudessa ja teatterissa aina ollut narrin osa. Esimerkiksi muuan Josef on saanut osakseen pilkallista ylenkatsetta jo yli 2000 vuotta vain siksi, että hänen vaimonsa Maria hankkiutui raskaaksi hieman epäselvissä oloissa.

Näytelmän Kyllikki Lallan aviosiippa Jukka Merenmies puhuu lakki kädessä miehelle, joka panee hänen vaimoaan. Klemola oli vielä Teatterikesän infossakin innoissaan siitä, että roolin tekee näyttelijä Annukka Blomberg.

Merenmies on vaimonsa tyrannisoima hiljainen hissukka, jonka mitta tulee täyteen vasta, kun Kyllikki ilmoittaa jälleen kerran haluavansa astua vielä kerran elämänvirtaan.

Mitään naismaista tässä hahmossa ei ole, mutta ainakin minun myötätuntoni hahmo herätti.

Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi: Vaimoni, Casanova

Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola

Rooleissa: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen

Lavastus: Erkki Saarainen

Puvustus: Mirkka Nyrhinen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Valosuunnittelu: Sam Siltavuori

Ohjaajan assistentti, Commedia Dell’Arte –konsultti: Meri-Maija Näykki

Dramaturgi: Rosa-Maria Perä