Pasi Lampelan dramatisointi osui Tauno Kaukosen romaanin ytimeen – Tampereen Teatterin Klaani oli ensi-illassa modernia puheteatteria 50-luvun mausteilla – Antti Tiensuun hienosti sisäistetty rooli Aleksanterina teki vaikutuksen

Tampereen Teatterin Klaanissa näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kuvan kohtauksessa ollaan saarella, jonne vankilasta karanneet Sammakon veljekset pakenivat poliisia. Kuvassa näytelmän Mirja (Annuska Hannula), Aleksanteri (Antti Tiensuu), Leevi (Esa Latva-Äijö), Roope (Arttu Soilumo) ja Benjamin (Matti Hakulinen). Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaani kertoi lapsena itsensä turvattomaksi kokeneen nuoren kamppailusta ja valinnoista aikuisuuden kynnyksellä. Lampelan näkemys romaanista kirkastui romaanin kertojaa Aleksanteri Sammakkoa näytelleen Antti Tiensuun hienosti sisäistetyssä roolityössä. Siinä yhdistyivät lapsena hylkäämisiä ja pelkoa kokeneen nuoren epävarmuus ja uhmakkuus.

Tauno Kaukosen romaanin Klaani tapahtumat kertovat yhteiskunnasta syrjäytyneiden ihmiset elämästä 1950-luvun Tampereella. Tarinan ytimessä on asia, joka on yhtä ajankohtainen kuin 70 vuotta sitten. Yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet nuoret elävät edelleen maailmassa, jossa on yhä vaikeampi tai lähes mahdotonta tehdä oikeita valintoja.

Käsiohjelmassa Lampela kirjoittaa sovittamisen vaikeudesta ja kysyy, pitäisikö meidän luopua koko dramatisoinnin käsitteestä. Kaukosen romaanin kohdalla tätä dramaturgin tuskaa on helppo ymmärtää. Kaukonen kirjoitti esikoiromaaninsa useita kertoja uusiksi ja lopullisessa versiossa maailmaa tarkastellaan siitä yhden ihmisen sammakkoperspektiivistä, josta me itse kukin todellisuuden näemme.

Vahvaan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on taiteena luonteeltaan moniäänistä jopa silloin, kun näytelmä on monologi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kaukosen kirjan voisi näyttämöllä pelkistää romanttiseksi rakkaustarinaksi teinikäisen Aleksanterin ja häntä pari vuotta vanhemman Mirjan (Annuska Hannula) välillä. Lampelan tasoinen dramaturgi ja ohjaaja ei ole tietenkään tyytynyt tähän. Hyvän naisen rakkaus ei tässä tarinassa pelasta nuorta miestä kaltevalta pinnalta.

Muistan, tosin hämärästi, haastattelu vuosien takaa, jossa Lampela puhui siitä, miten toiset meistä ovat valon lapsia ja toiset tulevat pimeästä. Se ei ollut Lampelan omaa filosofointia, vaan hän siteerasi Teatterikorkeakoulun opettajaa tai omaa kurssitoveriaan, jonka nimeä en enää muista.

Tarinan Aleksanteri (Antti Tiensuu) ja Roope (Arttu Soilumo) ovat tarinan alussa ystäviä, joista tulee lopulta katkeria vihamiehiä. Roopen kohtalo sinetöityy näytelmän lopussa, mutta Aleksanterin kohtalon sovituksen tehnyt Pasi Lampela jätti avoimeksi. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri      

Tampereen Teatterin Klaanin dualistisen taisteluparin muodostavat Aleksanteri ja hänen ystävänsä Roope Andersson, jota ensi-illassa tulkitsi Arttu Soilumo. Nämä kaksi nuorukaista kilpailevat Mirjan suosiosta, käyvät yhdessä varkaissa, heidän tiensä risteävät tarinan kuluessa ja he päätyvät lopulliseen eroon vaiheessa, jossa heitä ei enää yhdistä ystävyys vaan viha.

Yhteiskuntaa ja sen valtaa näille yhteiskunnan ulkolaidalle eläville ihmisille edusti romaanissa ja näytelmässä poliisi. Vanha hokema siitä, että poliisi on ainoa viranomainen ja samalla omainen monelle yhteiskunnasta ulos lyödylle ihmiselle on edelleen kuvaava. Matti Hakulinen teki hienon roolityön tällaisena kovana, mutta välittävänä poliisina, näytelmän Siilipäänä.

Konepistoolit tanassa näyttämölle astuneet sinitakit symbolisoivat tietenkin myös sitä valtion väkivallan monopolia, joka pakottaa meidät alistumaan välttämättömän edessä. Epäsosiaalinen ja rikoksiin perustuva elämäntapa ei Lampelan sovituksessa ollut mikään vapauden valtakunta.

Suomi eli vielä 50-luvulla sotakorvausten takia sotataloudessa ja se saneli työelämän säännöt. Palkat olivat pieniä ja työolot usein surkeita. Nuoret katsojat saattavat pitää Esa Latva-Äijön bravuuria näytelmän konepajan työnjohtajana karikatyyrinä, mutta Lampela on osunut myös tässä naulan kantaan. Sodan kauhut rintamalla kokeneilla miehillä oli oma vakaumuksensa elinehtojen ankaruudesta.    

Klaani ei nimestään huolimatta ole perinteinen sukutarina. Näytelmässä suvun patriarkka on Aleksanterille hyväntekijä, joka ottaa hänet hoiviinsa lastenkodista ja isoisän tyttärelle Raakelille julma hyväksikäyttäjä. Kirjan lukijalle ja miksei myös näytelmän katsojalle tyttären kohtalo antoi myös vastauksia kysymykseen, miksi tämän patriarkan pojista oli tullut elämän laitapuolella kohtaloaan vankilakierteessä toteuttavia konnia.

Konnat ja juopot rentut ovat suomalaisen kaunokirjallisuuden suola ja suomalaisen teatterin pippuri. Benjamin, Samuli ja Leevi Sammakon roolit olivat lähtökohtaisesti herkullisia. Kaksois- ja kolmoisrooleja näytelmässä urakoineet Hakulinen, Tommi Raitolehto ja Latva-Äijö selvästi nauttivat silminnähden niiden tekemisestä. Ensi-illassa Lampelan ohjaus ja ensemblen työskentelyä leimasi toki kurinalaisuus. Hauskanpitoa ei vedetty överiksi eikä liioittelu taida muutenkaan kuulua Lampelalle tyypilliseen tapaan toteuttaa taiteellisia näkemyksiään.

Kirjan kuvaukset seksuaalisuudesta herättivät kohua, kun Kaukosen esikoisromaani ilmestyi vuonna 1963. Tosin Klaanin lukeneet tietävät, että Kaukosen kuvauksissa lukijan katse siirrettiin taivaalla leijuviin pilviin kuin 50-luvun SF-elokuvissa jo hyvissä ajoin ennen varsinaista tai siis kuviteltua aktia. Todennäköisesti kohun katalysaattorina toimi Kaukosen kuvaus suvun lahkosaarnaajana elämänuransa tehneen patriarkan harjoittamasta insestistä. Luultavasti samasta syystä mestarillinen esikoisromaani myös jäi vuosikymmeniksi lähes unohduksiin.

Näytelmässä erotiikan kuvaus jätettiin kohtaukseen, jossa Aleksanterin äitiä näytellyt Elina Rintala riisui yöpaitansa alta mummokalsarit näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Lampelan tiukkaa linjaa tässäkin suhteessa voin katsojana vain kiitellä. Näytelmän yleisö kosiskelematon käsikirjoitus pitäytyi tiukasti vain oleellisessa.  No jos nyt tässä ihan tarkkoja ollaan, Tiensuun paita lähti päältä ehkä turhan monta kertaa.

Kaukonen kuvaa tarinansa naisia Tampereella 50-luvulla eläneen teini-ikäisen nuorukaisen näkökulmasta. Se tekee tarinan naisista tavallaan epähenkilöitä, mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista miesten kirjoittamissa romaaneissa. Näytelmässä Lampelan analyyttinen ote puri ja Hannulan, Rintalan ja Samakkojen klaanin veljesten sisarta Raakelia näytelleen Eeva Hakulisen läsnäolo auttoivat meitä katsojia näkemään tarinan sisälle.

Minua viehätti Kaukosen kirjan rujon runollinen naturalismi. Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelussa tämä naturalismi sai esteettisen vastineensa näyttämöllä. Karu lavastus jätti jopa Frenckell-näyttämön teatteritekniikan näkyville. Näyttämän vasemmassa reunassa oli pitkä rivi nostimia ja tautalla häämöttivät valoparvelle vievät kierreportaat. Lähes koko näyttämöä peitti trukkilavoista koottu koroke, vasemmassa reunassa oli yksi ovi sisääntuloja varten ja näyttämön niukka kalustus koostui hetekasta ja jakkarasta.

Kulissit oli riisuttu. Näytelmän tarinan todellisuus ja teatterin todellisuus olivat yhtä aikaa läsnä.

Esteettisesti Kalaani edusti mielestäni niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lampelan ja ensemblen sovitus oli klassista puheteatteria hyvin tuoreella tavalla toteutettuna. Kohtauksesta siirryttiin toiseen usein lennossa ja turhia selittämättä. Tarvittaessa kohtausten välikkeenä toimi esiripun asemasta näyttämön pimentäminen hetkeksi.

Mika Kaurismäen Kaukosen kirjan pohjalta vuonna 1984 ohjaama elokuva Klaani muistetaan Anssi Tikanmäen säveltämästä ja Juice Leskisen sanoittamasta kappaleesta Balladi. Se kuultiin torstaina myös Tampereen Teatterin näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Klaani

Tampereen teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 26.10.2023

Perustuu Tauno Kaukosen samannimiseen romaaniin vuodelta 1963.

Sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus- ja puusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Opa Pyysing

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Kirsi Rintala, Johanna Vänttinen

Rooleissa: Antti Tiensuu, Matti Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Arttu Soilumo, Annuska Hannula, Elina Rintala, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto

Hylkäämisen päivät oli ajatuksia herättävä kasvutarina – Mari Turusen huikea veto ei jättänyt kylmäksi Tampereen Teatterin kantaesityksessä

Mari Turunen näytteli upeasti Tampereen Teatterin ensi-illassa. Esityskuvan kohtausta ei voi ehkä kuvata tarinan päähenkilön Olgan lopullisen valaistumisen hetkeksi, mutta keskiviikkona suomenkielisen kantaesityksensä saanut Elena Ferranten romaaniin perustuva Hylkäämisen päivät oli hieno kasvutarina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tämän näytelmän keskiössä oli Mari Turusen persoonallinen ja voimakas tulkinta hylätyksi tulleen naisen epäuskosta, tuskasta, vihasta ja toipumisesta. Virpi Haataisen ja Liisa Mustosen sovitus Elena Ferranten yksiäänisestä romaanista oli onnistunut. Teatterissa illuusio aidosta polyfoniasta syntyy kuin itsestään, kun yhden ihmisen näkökulmasta kerrotun tarinan henkilöille annetaan näyttämöllä roolit. Se on sitä teatterin taikaa.

Aika riensi ja jokainen kohaus tuntui merkitykselliseltä. Sovitus ja Mustosen dramaturgiset ratkaisut tekivät tarinasta kirjaa viihteellisemmän kokonaisuuden.  

Ferranten salanimellä kirjoittavan italialaisen kirjailijan romaanit ovat suosittuja. Hänen kirjoistaan on tehty myös televisiosarjoja. Parhaillaan Netflixissä pyörii hänen kirjaansa perustuva draamasarja Aikuisten valheellinen elämä. Vaikka myös Tampereen Teatterin keskiviikkona näytelty kantaesitys Hylkäämisen päivät oli tavallaan todella viihdyttävä, viihdekirjailijan leimaa Ferranten kirjojen kansiin on turha lyödä.

Hylkäämisen päivät on teksti, joka toi heti mieleen Ingmar Bergmanin 1970-luvun alussa kirjoittaman elokuvakäsikirjoituksen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Nyt tarina erään parisuhteen päättymisestä kerrottiin puhtaasti naisen näkökulmasta. Ferranten kieli oli Taru Nyströmin kääntämänä modernia ja ajoittain niin häijyä, että siinä miehen petokseen liittyvissä mielikuvissa sormi työnnetiin aina anukseen asti.

Jäin silti pähkäilemään, millainen monologinäytelmä Turusen bravuurin pohjalta olisi syntynyt?

Teatterin verkkosivuilla Hylkäämisen päivät on merkitty draamaksi ja tragikomediaksi. Toteutuksessa tarinan Olgan rajut tunteet ja haavoittuvuus näkyivät tragikoomiset mittasuhteet saaneina paniikkikohtauksina. Ilmaan jäi kuitenkin roikkumaan myös kysymys, onko katkeruuttaan ja vihaansa rujoon kieleen ja fyysiseen väkivaltaan purkava nainen koominen hahmo? Tänään itseään 30 vuotta nuorempaan tyttöön palavasti rakastunut keski-ikäinen mies on jo lähtökohtaisesti jonkinlainen elämän narri, mutta entä mies, joka pahoinpitelee erotilanteessa puolisoaan?

Turunen näytteli upeasti näytelmän pääroolissa. Ferranten kirjan Olga on kirjailija, jonka ura taiteilijana on vuosien varrella ajautunut umpikujaan, kun hän on uhrannut aikansa lapsille, perheelle ja menestyneen miehensä uralle. Turunen toi näyttämöllä tähän hahmoon kansallisia ominaispiirteitä, kuten on tapana sanoa. Turusen Olga ei ollut kotoisin Italiasta, vaan jostakin paremman väen asuttamasta Tampereen kaupunginosasta.

Turusen luomassa hahmossa oli mukana herkkyyttä ja kovuutta, hysteriaa ja juurevuutta jäljittelemättömällä tavalla. Hänen suussaan Ferranten Olgan italian ryöppyävä tajunnanvirta muuttui kunnon kiroiluksi. Suomalaisessa kulttuurissa naisilla on ollut itsenäisempi ja vahvempi asema kuin patriarkaalisen ajattelun edelleen hallitsemassa maailmassa yleensä. Se näkyy kirjallisuuden, näytelmäkirjallisuuden ja elokuvataiteen luomissa vahavoissa naishamoissa ja Turusen upea tulkinta sulautui hyvin tähän jatkumoon.

Tarinan Olga (Mari Turunen) ei tyytynyt purkamaan vihaansa petollista miestään Mariota (Henry Hanikka) ja tämän uutta rakasta Carlaa (Elina Hietala) kohtaan vain katkerilla sanoilla, vaan hän kävi heidän kimppuunsa kuvan kohtauksessa myös fyysisesti nyrkein ja genitaalialueelle suunnatuin potkuin. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri           

Ohjaajana Mustonen on nähnyt näytelmän kasvutarinana: ”Joskus matka erillisyyteen menee rikkoutumisen kautta. Se miten kiinnymme, liittyy kiintymyssuhteisiimme ja se, miten turvassa kasvamme rakkaussuhteissamme erillisiksi, heijastaa näitä kiintymyksiä.”

Elämä on matka erillisyyteen, joka alkaa napanuran katkaisemisesta ja päättyy siihen äärimmäiseen erillisyyden kokemukseen, jota kuoleminen merkitsee. Mustosen mukaan Ferraten kirja kertoo matkasta riippuvaisuudesta erillisyyteen, itsensä hylkäämisestä toisen tähden, itsensä löytämiseen ja subjektiksi kasvamiseen. Hylkäämisen päivät on leimallisesti naisen, tai pitäisikö sanoa naisoletetun kasvutarina.

Yhden tason Ferranten kirjassa muodostaa se, että hän on kirjoittanut ikään kuin rivien väliin teräviä huomioita romanttisen rakkauden todellisesta luonteesta. Näytelmässä Turusen tulkitsema Olga pohtii sitä, miksei hän enää ole, tai ei ehkä koskaan ole ollut miehensä Marion seksuaalisen intohimon kohde. Hän epäilee syyksi sitä, että häneen on tarttunut äidinmaidon tuoksu.

Näytelmässä Olgan poika sairastuu ja oksentaa vuoteeseensa, muurahaisia torjutaan voimakkaasti tuoksuvalla myrkyllä, perheen myrkkyä saanut koira ulostaa alleen kuolinkamppailussaan, Olga ehostaa itsensä viimeisen päälle kylpyhuoneessa ja hänen kauneuttaan ylistävä tytär Ilaria halusi vaikka väkisin tehdä samoin. Yhdessä kohtauksessa tarinan Olga kävi jopa kyykkykakalla talonsa pihamaalla koiraa ulkoiluttaessaan.

Jäin pohtimaan tätä. Me olemme sosiaalisia olentoja ja valitsemme seurustelukumppanimme ja elämänkumppanimme statukseltaan suurin piirtein kaltaistemme joukosta. Ehkä Ferrante on halunnut sanoa, että runoilijoiden ylistämä romanttinen rakkaus ei kuuntele järjen ääntä. Pitää olla oikeanlaista kemiaa, kuten on tapana sanoa. Romanttinen rakkaus on vahva todiste siitä, että olemme evoluution muovaamia eläimiä. Vaistot ohjaavat meitä ja näitä aivojen algoritmejä huijaamaan on syntynyt kokonaisia kukoistavia teollisuudenaloja valmistamaan hajuvesiä, ehostusaineita ja vartaloa korostavaa pintamuotia.

Kertokaa minulle miesoletettu runoilija, joka ei olisi ylistänyt rakastettunsa ihon raikasta tuoksua?

Mikko Saastamoisen lavastus ja pukusuunnittelu toimivat hienosti. Näyttämön sivuilla oli pyörien päälle rakennetut tilaelementit, jotka kääntyivät katsomosta katsottuna vasemmalla kintaalla vaivattomasti lasten makuuhuoneeksi ja oikealla perheen kylpyhuoneeksi. Näyttämön päälle rakennettu silta antoi vertikaalista ulottuvuutta ja takanäyttämölle kalustettu työhuone yhdessä Tiiti Hynnisen suunnitteleman valaistuksen kanssa tilan tuntua. Takanäyttämö ja tilaelementtien ovet rytmittivät vaihtoja kohtauksesta toiseen.

Näytelmän rakenteen ja sen semanttisten merkitysten takia Henry Hanikalle, Ville Mikkoselle, Tomi Alatalolle ja Elina Hietalalle jäi sivuosien esittäjien roolit. Tampereen Teatterin näyttelijöiden tavassa olla läsnä näyttämöllä on silti lähes aina jotakin hurmaavan kodikasta ja tämä henki selvästi tarttuu myös vierailijoihin. Jos hommat eivät mene aina ihan kohdalleen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin ne kuitenkin menevät. Teatteri on Tampereella silkkaa magiaa.

Tampereen Teatterin suuriin vahvuuksiin kuuluu selvästi myös yhtä hurmaava ensi-iltayleisö. Näin kannustavan joukon edessä on aina olemassa verraton riski onnistua yli kaikkien odotusten.

Hienoa!

Hylkäämisen päivät

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 8.2.2023

Perustuu Elena Ferranten manannimiseen romaaniin

Suomennos: Taru Nyström

Sovitus: Virpi Haatainen ja Liisa Mustonen

Dramatisointi ja ohjaus: Liisa Mustonen

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskien suunnittelu: Kirsi Rintala

Näyttämöllä: Mari Turunen, Tomi Alatalo, Ville Mikkonen, Elina Hietala, Henry Hanikka        

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.  

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.  

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.  

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf  

Edward Albeen psykologinen trilleri ei ole menettänyt tehoaan – Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia oli vaikuttavaa näyttelijöiden teatteria


Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Kuvassa  Esa Latva Äijö (näytelmän George), Ritva Jalonen (Martha), Linda Wiklund (Honey) ja Kai Vaine (Nick). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Aika toimii hyvin teatteriesityksen laadun mittana. Hyvä esitys saa katsojan viihtymään ja loistavan esityksen parissa menee ajan taju.

Tampereen Teatterin tulkinta Edward Albeen näytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli tätä viimeksi mainittua lajia. Ainakin minut esitys vangitsi katsomon penkkiin kuin naulittuna lähes kolmeksi tunniksi.

Alpeen näytelmä kertoo roolihenkilöidensä kautta elämästä 1950-luvulla amerikkalaisella yliopistokampuksella. Se oli uraansa yliopistomaailmassa luovien miesten ja edustusrouvien maailma. Yhtymäkotia tämän päivän arkeen suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea keksiä.

Tampereen Teatterin tulkinnassa näytelmä ei ole silti menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan ja tai psykologisesta jännitteistään. Hienot roolisuoritukset saivat roolihenkilöiden eksistentiaalisen ahdistuksen tuntumaan ihan sydänalassa asti ja teatterinautinnon kruunasi Albeen viljelemä pikimusta älykköhuumori.

Albeen näytelmä ei ole turhaan noussut yhdeksi suurista klassikoista.  

Tässä näytelmässä ei etäännytetä, vaan roolihenkilöiden psykopatologia kaadettiin noin kuvainnollisessa mielessä suoraan syliin. Tarinan George (Esa Latva-Äijö) ja Martha (Ritva Jalonen) alkavat leikkiä aamuyön tunteina humalassa sadistisia parisuhdeleikkejään ja osansa siitä saavat myös heidän myöhäiset vieraansa Honey (Linda Wiklund) ja Nick (Kai Vaine).

Näytelmä on Georgen ja Marthan, kahden näyttelijän julmuuden teatteria, jonka osallistuvaksi yleisöksi nuorempi pariskunta on houkuteltu. Tästä näkökulmasta Kuka pelkää Virginia Woolfia? on teatteria teatterista. Teatteri ja todellisuus kulkevat käsi kädessä.

Yhdellä tasolla näytelmä oli psykologien trilleri, johon liittyy arvoitus. Jännite kasvoi kohtaus kohtaukselta. Tarinan lopun Albeen on jättänyt auki. Kysymys on viime kädessä elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.  Tämän kysymyksen edessä me kaikki karvattomat apinat olemme samalla viivalla.

Albeen näytelmä on sekä draamakomedia että tragikomedia. Sen huumori on todella purevaa ja ajoittain myös suorastaan hillittömän hauskaa.

Välillä en oikein tiennyt, pitäisikö nyt itkeä vai nauraa. Albeen näytelmän ihanan roisi suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Käsiohjelmassa ohjaaja Marika Vapaavuori kirjoittaa, että Kuka pelkää Virginia Woolfia? on oikeutetusti yksi niistä näytelmistä, jonka jokainen ohjaaja haluaa ohjata.  Aivan varmasti se on myös näytelmä, jonka rooleissa jokainen näyttelijä haluaisi ainakin kerran elämässään näytellä.

Latva-Äijö, Jalonen, Wiklund ja Vaine kiittivät ensi-illassa tästä tilaisuudesta sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Roolityöt olivat hienoja. Nyt näyteltiin järjellä ja sydämellä.

Varsinkin Latva-Äijö teki huikean roolin. Hän oli selvästi sisäistänyt urakehityksessään sivuraiteelle joutuneen ja kirjailijan urasta haaveilleen kyynisen historianlaitoksen apulaisprofessorin roolin. Latva-Äijölä oli näyttämöllä sekä uskottava että karismaattinen hahmo. Eivätkä pienet lipsahdukset vuorosanojen osalta vähentäneet tuon hahmon uskottavuutta vähääkään, päinvastoin.

Todellisuus syntyy yksityiskohdista ja eheää kokonaisuutta rikkovista säröistä. Latva-Äijön näyttämölle luoma hahmo hipoi näyttämöllä täydellisyyttä.

Jalosen roolihahmoon olisi kaivannut ehkä hieman lisää vivahteita. Vaihtoehdottomaan elämään sukupuolensa takia tuomitun huippulahjakkaan ihmisen turhautumat tulivat hyvin esille, mutta roolihahmon toinen puoli, tavaton herkkyys jäi dialogin varaan. Albeen näytelmässä Georgen ja Marthan kammottavassa parisuhdepelissä on pohjimmiltaan kysymys molemminpuolisesta rakkaudesta.

Se on pelin henki. Todella syvästi, vereslihaan asti voi haavoittaa vain ihmistä, joka rakastaa ja jota rakastaa.

Wiklund ja Vaine olivat tasavahva pari näyttämöllä. Vaineen haastavana tehtävänä oli näytellä näytelmässä ”komistuksen” roolia niin, ettei hahmoon väistämättä liittyvä koominen elementti lyö yli. Vaine teki tästä nuoresta biologianlaitoksen nyrkkeilevästä uraohjuksesta uskottavan hahmon.

Albeen näytelmästä tehty elokuva oli valtava menestys ja Elizabeth Taylor palkittiin Marthan roolista naispääosan Oscarilla ja Sandy Dennis Honeyn roolista naissivuosan Oscarilla. Jos Tampereen Teatterin versiosta pitäisi ihan välttämättä pystejä jakaa, minä antaisin ne tällä kertaa Latva-Äijölle ja Vaineelle.

Vapaavuoren ohjaus oli juuri sellainen kuin olla pitää. Näytelmän dramaturginen ongelma on tavallaan tarinan sisään rakennettu. Kun jo ennen väliaikaa sekä intensiteetti että tehot kasvoivat hyvin suuriksi, tarinan kaaren kääntäminen väliajan jälkeen uuteen nousuun on pulmallista.

Juho Lindströmin lavastuksessa näyttämölle oli rakennettu 60-luvun epookkia sellaisena kuin me olemme elokuvissa tottuneet sitä näkemään. Näyttämöä kiersivät massiivipuusta tehdyt kirjahyllyt joihin oli integroitu baari. Näin syntynyt tila oli kalustettu muhkeasti topatuilla nahkapintaisilla nojatuoleilla.

Ratkaisu oli toimiva ja hieno. Albeen näytelmä on teemoiltaan niin ajaton, ettei sen visuaalista estetiikkaa tarvitse sovittaa väkisin tähän päivään.

Näytelmän nimi viittaa niihin uusin yhteiskunnallisiin tuuliin, jotka alkoivat Yhdysvalloissa puhaltaa 60-luvulla. Englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin kirjat ja varsinkin kirja Oma huone, oli Yhdysvalloissa naisten tasa-arvoa vaativan feministisen naisliikkeen jäsenille tärkeä teos. Myös uudeksi naisliikkeeksi kutsutut feministit osoittivat mieltään muun muassa nasiten palkkatasa-arvon puolesta.  

Kuka siis tässä näytelmässä pelkää Virginia Woolfia?

Näytelmän George ja Nick ovat tästä näkökulmasta eräänlaisia miesten patriarkaalisen yksinvallan viimeisiä mohikaaneja. Näytelmän nimi on lainaus Disneyn piirroselokuvan Kolme pientä porsasta laulusta Pahaa sutta ken pelkäisi.  

Jussi Juba Tuomola päivittää tämän päivän mieskuvaa Viivissä ja Wagnerissa hyvässä seurassa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2020

Näytelmän käsikirjoitus Edward Albeen

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastuksen suunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Keskinen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Linda Wiklund, Kai Vaine

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Synninkantajien draaman keskushenkilöitä olivat Aliisa Pulkkisen näyttelemä Aliisa-mummi, hänen tyttärenpoikansa Aaron, lapsirooli, jota näytteli aikuinen Antti Tiensuu ja Aaronin isänisä, Esa Latva-Äijön näyttelemä Taisto. Kuva Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Tampereen Teatterin Synninkantajissa oli esityksen hitaasta rytmistä huolimatta imua. Kohtausten vaihdot oli toteutettu todella taitavasti. Näytelmän avainrooleissa näytelleiden Aliisa Pulkkisen ja Esa Latva-Äijön hienot näyttelijäntyöt nostivat esiin näytelmän avainteeman. Synninkantajat on ajatuksia herättävä kuvaus vallankäytöstä suljetussa yhteisössä.

Esityksen estetiikka oli kunnossa. Maia Häkli on taitava ohjaaja ja syvyyttä esittämiselle antoi Pauliina Rauhalan kaunis suomen kieli.

Synninkantajat perustuu Rauhalan samannimiseen romaaniin. Se jatkaa aihepiirinsä osalta Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulun teemoja. Vuonna 2013 ilmestynyt Taivaslaulu käynnisti laajan keskustellun lestadiolaisuudesta ja uskonnollisista yhteisöistä.

Rauhala tarkastelee lestadiolaista yhteisöä sisältä käsin ja myös Häkli tuntee kirjan kuvaaman maailman omien elämänkokemustensa kautta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea kumpaakaan Rauhalan kirjaa, mutta Häklin kirjasta tekemä dramatisointi tuntui liian pelkistetyltä.

Yhteisön tarina kerrotaan vain viiden merkityksellisen roolihenkilön kautta. Näkökulma 70-luvun Suomessa elävään yhteisöön on lapsen. Se on tietenkin sinänsä hyvä peruste näkökulman kapeuttamiselle. Sekä Rauhalalla että Häklillä on omien lapsuudenkokemustensa kautta vahva tunneside näytelmän kuvamaan elämäntapaan.

Yhdeksänvuotiasta Aaronia näytteli aikuinen Antti Tiensuu. Tällä lapsella on läheinen suhde isänsäänsä Taistoon (Latva-Äijö), joka on kuvauksen lestadiolaisyhteisön maallikkosaarnaaja, johtaja ja auktoriteetti. Yhtä läheinen Aaronille on myös hänen äidinäitinsä, mummi Aliisa (Pulkkinen).

Aivotutkijat tietävät, että meillä ihmisillä on vahva taipumus hyväksyä vain sellaiset ihmiset, jotka ajattelevat ja toimivat samoin kuin me itse.  Taisto piti yllä johtamansa yhteisön yhteisöllisyyttä korostamalla tämän samanmielisyyden tärkeyttä. Aisan yli potkijoita, politiikankielellä toisinajattelijoita, uskonnossa vääräoppisia tai maallistuneita uhataan ja rangaistaan yhteisöstä erottamisella.

Hauska yhteensattuma on, että näytelmän patriarkaalista valtaa käyttävä yhteisön johtaja on nimeltään Taisto. Taistolaisuudeksi liikkeen johtajan Taisto Sinisalon mukaan kutsutun äärivasemmistolaisen liikkeen edustajat muodostivat äkkiväärään ideologiaan perustuvan ryhmittymän 70-luvulla kommunistisen liikkeen sisällä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa ryhmän sisäiset vallankäytön mekanismit toimivat tuolloin aivan samalla tavalla, kuin näytelmän kuvaamassa lestadiolaisyhteisössä.

Jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan. Lestadiolaisyhteisössä toverituomioistuimena toimi ja toimii ilmeisesti edelleen hoitokokous.

Käsiohjelmaan painetussa Rauhalan ja Häklin dialogissa tekijät painottavat sitä, että lestadiolaisuudessa on myös paljon hyvää. Taisto on paitsi uhkaileva ja rankaiseva auktoriteetti, myös lapsenlastaan Aaronia syvästi rakastava isoisä ja luontoihminen, joka tarkkailee lintuja ja väsää niille pieteetillä pesimäpönttöjä.

Yksi näytelmän avainkohtauksista, ehkä se kaikkein tärkein ja näköalaa avartavin, menee katsojalta helposti ohi. Kohtauksessa Aaron seisoo yksin koulun pihalla kelloa tuijottaen ja odottaa kotiin pääsyä. Oman lestadiolaisyhteisön lemmikki, enkelin siipien suojassa kasvava Aaron on koulussa niitä toisia.  

Tarinan Taiston taitavaa vallankäyttöä harjoitellaan varmasti tänäkin päivänä jokaisen päiväkodin ja peruskoulun pihamaalla aina kun valvovien aikuisten silmä vain välttää. On harhaluulo, että kaikki koulukiusaajat olisivat oppimisvaikeuksista kärsiviä luusereita.

Tänään koulussa pärjäävien kiusaajien joukosta kasvavat myös huomispäivän johtajat. Geenin ohjaamien vaistojen maailmassa me elämme yhä muutaman sadan yksilön heimoissa ja keräilytaloudessa. Ehkä juuri siksi koulukiusaamista on lähes mahdoton saada kokonaan loppumaan.

Ihmiset eivät ole joko hyviä tai pahoja. Ihmiset ovat ihmisiä.

Tarinan jännite syntyi Taiston ja Aaron äidinäidin Aliisan välisestä konfliktista. Aliisa haastaa Taiston auktoriteetin, tai niin Taisto yhteisön muodostaman paineen alla ainakin kokee. Aliisan syntitaakkaan kuuluivat muun muassa laulaminen kirkkokuorossa ja hempeyden synti, mikä lienee lestadiolaisten kiertoilmaus suvaitsevaisuudelle.

Uskottavuutta ja merkityksiä tälle henkiselle kaksinkamppailulle antoi Latva-Äijön ja Pulkkisen upea ja vivahteikas näytteleminen.

Näytelmän dramaattinen loppuhuipennus ei toiminut kovin hyvin. Ehkä Pulkkinen ja Häkli ovat halunneet korostaa sitä, miten traumaattista herkälle Aaronille oli hänelle kahden rakkaan aikuisen välinen yhteenotto ja mummin erottaminen perheyhteydestä. Näytelmän uskontoon pohjautuva tematiikka antoi kuitenkin kuin varkain loppuhuipennukselle myös hieman koomisen sävyn.

Me tiedämme, millainen reilun pelin asiantuntija meidän kristittyjen vanhatestamentillinen jumala on. Epäselväksi jäi nyt vain se, kumman isovanhemman syntejä nyt kostettiin aina kolmanteen polveen asti.

Lapsen uhraaminen on meidän kristillisessä mytologiassa toistuva teema.

Mutta tästä kristityn etiikkaan liittyvästä aihepiiristä kiinnostuneiden kannattaa kääntyä Vanhan testamentin todellisten asiantuntijoiden puoleen ja käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa israelilaisen Anat Govin näytelmä Voi Luoja!

Synninkantajat

Esitys 10.10.2020 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus Pauliina Rauhalan romanin pohjalta Maia Häkli

Ohjaus Maia Häkli

Lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Aliisa Pulkkinen, Esa Latva-Äijö, Sara-Maria Heinonen, Antti Tiensuu, Eeva Hakulinen, Konsta Laakso, Matleena Junttanen, Ella Numminen, Patrik Kivinen, Marko Tuupainen