Antti Reini on Tampereen Teatterissa jälleen elämänsä roolissa – Agatha Christien tarinat kiehtovat yhä, vaikka aika on ajamassa murharouvan ohi

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat näyttämölle hienon art deco –tunnelman ja antoivat esitykselle ajallista syvyyttä. Kuvassa Pia Piltz (näytelmän Vera Claythorne) Elina Rintala (rouva Rogers) ja Antti Reini (Philp Lombard).  Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Eikä yksikään pelastunut on perinteistä puheteatteria hyvässä mielessä. Kekseliäs juoni teki näytelmän tarinasta kiinnostavan ja tarinaa kuljettivat näyttämöllä ytimekäs dialogi ja hieno näyttelijäntyö.

Agatha Christien näytelmä on rakastettu klassikko, joka palaa ohjelmistoon myös suomalaisissa teattereissa yhä uudestaan. Se kuuluu samaan sarjaan kuin Christien Idän pikajunan arvoitus, jota parhaillaan esitetään Lappeenrannan kaupunginteatterissa ja Hiirenloukku, jota on Lontoon teattereissa esitetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1952 alkaen.

Christie sovitti itse kirjastaan Ten Little Niggers näytelmän vuonna 1943. Otaksun, että Tampereen Teatterin sovitus kirjasta, jonka virallinen nimi on vuodesta 1985 ollut Christien kotimaassa And Then There Were None, perustuu Christien romaanien filmatisointiin ja dramatisointiin perehtyneen Kevin Elyotin sovitukseen vuodelta 2005.

Näytelmän mainio suomennos on Aino Piirolan käsialaa. Hänet tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja erinomaisena dramaturgina. Piirolan panos näytelmän sovittamisessa on siten saattanut olla myös aivan keskeinen. Asia ei kuitenkaan selvinnyt käsiohjelmasta.

Christie muutti psykologisen jännärinsä loppua näytelmäsovituksessa, koska arveli, että romaanin loppuhuipennus on liian synkkä näyttämöllä esitettäväksi. Tampereen Teatterin sovituksessa kohtaukset noudattivat loppuun asti kirjan tarinan kaarta ja Christien romaaniinsa liittämät jälkisanat on tiivistetty viimeiseen kohtaukseen, jossa tarinan juoni paljastetaan.

Kirjan johdannossa Christie kertoo, miten työlästä tarinan monimutkaisen juonen rakentaminen oli. Sama vaikeus on ollut varmasti näytelmän Tampereen Teatterin päänäyttämölle ohjanneella Anna-Elina Lyytikäisellä.

Vaikeuskerrointa ei ole suinkaan vähentänyt se, että näytelmän tarina on todennäköisesti tuttu lähes kaikille teatterin ja kirjallisuuden harrastajille. Miten tuoda näyttämölle tarinan kierros kierrokselta lisääntyvä jännite ja kasvavan paniikin tuoma hysteria, kun lähes jokainen katsoja tuntee entuudestaan tarinan juonen käänteet?

Christie kuvaa kirjassaan omalla jäljittelemättömällä tavallaan kirjansa roolihenkilöiden olemusta ja luonnetta. Tampereen Teatterin tulkinnassa liikkeelle lähdettiin nollatilanteesta, kuten teatterissa pitääkin. Kukin roolihenkilö astui vuorollaan parrasvaloihin varjosta ja näyttelijän tehtävänä oli muovata esittämälleen roolihahmolle habitus ja luonne.

Kun suomalaiset näyttelijät näyttelevät suomeksi viime vuosisadan alkupuolen englantilaisia gentlemanneja ja ladyja, syntyy helposti outouden tunne, jossa on jopa pieni koominen sivuvivahde. Ehkä se johtuu siitä, että elokuvista ja televisiosarjoista me olemme tuntevinamme tuon maailman ja todennäköisesti tunnemmekin englantilaista tapakulttuuria paremmin kuin oman maamme historiaa.

Tampereen Teatterin kokeneet näyttelijät pärjäsivät kuitenkin mainiosti.

Teatteri on markkinoinut näytelmää Antti Reinin nimellä. Elokuvarooleista ja televisiosta tuttu Reini näytteli nyt tiettävästi ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa ja hyvin näyttelikin.

Toisaalta näytelmän Philip Lombardin rooli oli kuin varta vasten Reinille kirjoitettu. Näytelmän Lombard oli vaaraa ja maskuliinisuutta huokuva puolimaailman hahmo, jollaista Reini on näytellyt lukuisissa elokuva- ja televisiorooleissa. Reinin roolisuoritus oli odotusten mukainen.

Lahjakkaana ihmisenä Reinissä on varmasti myös herkkä ja haavoittuva puolensa. Se näkyy myös hänen kovisrooleissaan ja on varmasti osaltaan Reinin suosion syy. Reini on rooleissaan yhdistelmä katu-uskottavaa rokkaria ja herkkäsieluista runoilijaa.

Myös Lyytikäinen ohjaajana on pyrkinyt tuomaan esiin tätä herkkyyttä sovitellessaan Vera Clay Thornen roolia näytelleen Pia Pitzin ja Reinin kemioita yhteen. Näyttämöllä halailtiin enemmän kuin mikään laki määrää, vaikkei Christien näytelmä tietysti mikään kovaksi keitetty trilleri ole.

Näytelmän juoni on rakennettu vanhan lastenlorun pohjalle ja näytelmä alkoi kummitustarinana. Tämän lorun luki meille alkukielellä lapsena mereen hukkuneen Cyrilin roolihahmossa Kyöski Kiiskilä. Myöhemmin Kiiskilä osallistui läsnäolollaan näytelmän tapahtumiin.

Kiiskilä osoitti, että Tampereen Teatterin juniorijoukkueessa on kasvamassa uusia kykyjä suomalaisen teatterin näyttämöille. Lapsiroolin näyttelevät jatkossa vuoroon Kiiskilä ja Ossi Oijusluoma.

Ehkä Christie vei itse tämän dekkarin parhaat mehut selittämällä liikaa. Myös aika on avannut tarinan arvoituksia jo etukäteen. Toimintaelokuvien tehostemestarit ovat pitäneet huolta siitä, että joka ikinen maallikkokin tietää, miltä luodinreikä ammutun otsassa näyttää.  

Toisaalta Christien kirjoja on painettu ja myyty maailmalla yli kaksi miljardia kappaletta. Jättisuosio varmaan selittää myös sen, ettei Christien kirjallinen perintö ole joutunut samalla tavalla poliittisen kielenkäytön korrektiutta valvovien kielipoliisien hampaisiin kuin monen muun hänen aikalaisensa.

Kirjan kieltämättä äärimmäisen epäkorrekti nimi vaihdettiin vasta vuonna 1985 kirjailijan oikeuksia vaalivan perikunnan toimesta. Suomessa kirjasta otettiin painos nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa vielä vuonna 1999.

Piirolan suomennoksessa mikään ei särähtänyt korvaan. Vanhahtavat ja vähemmistöjä loukkaavat ilmaisut ja käsitteet ovat osa vanhaa valtarakennetta. Toisaalta myös taistelu kielen poliittisesta korrektiudesta on vallankäyttöä. Pahimmillaan amerikkalaisissa yliopistoissa yritetään nyt ihan samaa, mitä Venäjän valtaeliitti parhaillaan tekee, kirjoittaa historiaa uusiksi ja piilottaa vanhat synnit ja hirmuteot asennemuurin taakse.

Christien kuvasi omia aikalaisiaan usein lempeällä ironialla:

”Nuori sukupolvi oli häpeällisen velttoa niin ryhtinsä puolesta kuin kaikissa muissakin suhteissa. Ihmiset valittavat nykyään aivan kaikesta. He haluvat puudutuksen, kun heiltä vedettään hampaita. Ottavat unilääkettä, jos eivät saa unta. Haluvat nojatuoleja ja tyynyjä. Ja tytöt päästävät itsensä lojumaan sohvalla miten milloinkin ja makaavat kesällä rannalla puolialastomina.”

Näin Christie kuvaa 65-vuotiaan Emilyn Brentin (Näytelmässä roolissa Krisimarja Järvinen) kirjassa tehdessään tästä everstin leskirouvasta luonnekuvaa.

Tutun kuuloista marmatusta.

Koronatartuntoja Tampereen Teatterissa pyritään estämään mallikelpoisesti. Päänäyttämön katsomossa ei istuta joka toisella tuolilla, vaan tuolien väliin on jätetty reilusti tilaa. Henkilökunta piti meille katsojille jöötä ystävällisen päättäväisesti ja määrätietoisesti.

Eikä yksikään pelastunut

Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 15.10.2020

Sovitus Agatha Chritien romaanin pohjalta

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen

Lavastus ja Pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Petri Kyttälä

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Matti Hakulinen, Pia Pilz, Antti Tiensuu, Antti Reini, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Ola Tuominen, Kyösti Kiiskilä

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Synninkantajien draaman keskushenkilöitä olivat Aliisa Pulkkisen näyttelemä Aliisa-mummi, hänen tyttärenpoikansa Aaron, lapsirooli, jota näytteli aikuinen Antti Tiensuu ja Aaronin isänisä, Esa Latva-Äijön näyttelemä Taisto. Kuva Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Tampereen Teatterin Synninkantajissa oli esityksen hitaasta rytmistä huolimatta imua. Kohtausten vaihdot oli toteutettu todella taitavasti. Näytelmän avainrooleissa näytelleiden Aliisa Pulkkisen ja Esa Latva-Äijön hienot näyttelijäntyöt nostivat esiin näytelmän avainteeman. Synninkantajat on ajatuksia herättävä kuvaus vallankäytöstä suljetussa yhteisössä.

Esityksen estetiikka oli kunnossa. Maia Häkli on taitava ohjaaja ja syvyyttä esittämiselle antoi Pauliina Rauhalan kaunis suomen kieli.

Synninkantajat perustuu Rauhalan samannimiseen romaaniin. Se jatkaa aihepiirinsä osalta Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulun teemoja. Vuonna 2013 ilmestynyt Taivaslaulu käynnisti laajan keskustellun lestadiolaisuudesta ja uskonnollisista yhteisöistä.

Rauhala tarkastelee lestadiolaista yhteisöä sisältä käsin ja myös Häkli tuntee kirjan kuvaaman maailman omien elämänkokemustensa kautta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea kumpaakaan Rauhalan kirjaa, mutta Häklin kirjasta tekemä dramatisointi tuntui liian pelkistetyltä.

Yhteisön tarina kerrotaan vain viiden merkityksellisen roolihenkilön kautta. Näkökulma 70-luvun Suomessa elävään yhteisöön on lapsen. Se on tietenkin sinänsä hyvä peruste näkökulman kapeuttamiselle. Sekä Rauhalalla että Häklillä on omien lapsuudenkokemustensa kautta vahva tunneside näytelmän kuvamaan elämäntapaan.

Yhdeksänvuotiasta Aaronia näytteli aikuinen Antti Tiensuu. Tällä lapsella on läheinen suhde isänsäänsä Taistoon (Latva-Äijö), joka on kuvauksen lestadiolaisyhteisön maallikkosaarnaaja, johtaja ja auktoriteetti. Yhtä läheinen Aaronille on myös hänen äidinäitinsä, mummi Aliisa (Pulkkinen).

Aivotutkijat tietävät, että meillä ihmisillä on vahva taipumus hyväksyä vain sellaiset ihmiset, jotka ajattelevat ja toimivat samoin kuin me itse.  Taisto piti yllä johtamansa yhteisön yhteisöllisyyttä korostamalla tämän samanmielisyyden tärkeyttä. Aisan yli potkijoita, politiikankielellä toisinajattelijoita, uskonnossa vääräoppisia tai maallistuneita uhataan ja rangaistaan yhteisöstä erottamisella.

Hauska yhteensattuma on, että näytelmän patriarkaalista valtaa käyttävä yhteisön johtaja on nimeltään Taisto. Taistolaisuudeksi liikkeen johtajan Taisto Sinisalon mukaan kutsutun äärivasemmistolaisen liikkeen edustajat muodostivat äkkiväärään ideologiaan perustuvan ryhmittymän 70-luvulla kommunistisen liikkeen sisällä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa ryhmän sisäiset vallankäytön mekanismit toimivat tuolloin aivan samalla tavalla, kuin näytelmän kuvaamassa lestadiolaisyhteisössä.

Jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan. Lestadiolaisyhteisössä toverituomioistuimena toimi ja toimii ilmeisesti edelleen hoitokokous.

Käsiohjelmaan painetussa Rauhalan ja Häklin dialogissa tekijät painottavat sitä, että lestadiolaisuudessa on myös paljon hyvää. Taisto on paitsi uhkaileva ja rankaiseva auktoriteetti, myös lapsenlastaan Aaronia syvästi rakastava isoisä ja luontoihminen, joka tarkkailee lintuja ja väsää niille pieteetillä pesimäpönttöjä.

Yksi näytelmän avainkohtauksista, ehkä se kaikkein tärkein ja näköalaa avartavin, menee katsojalta helposti ohi. Kohtauksessa Aaron seisoo yksin koulun pihalla kelloa tuijottaen ja odottaa kotiin pääsyä. Oman lestadiolaisyhteisön lemmikki, enkelin siipien suojassa kasvava Aaron on koulussa niitä toisia.  

Tarinan Taiston taitavaa vallankäyttöä harjoitellaan varmasti tänäkin päivänä jokaisen päiväkodin ja peruskoulun pihamaalla aina kun valvovien aikuisten silmä vain välttää. On harhaluulo, että kaikki koulukiusaajat olisivat oppimisvaikeuksista kärsiviä luusereita.

Tänään koulussa pärjäävien kiusaajien joukosta kasvavat myös huomispäivän johtajat. Geenin ohjaamien vaistojen maailmassa me elämme yhä muutaman sadan yksilön heimoissa ja keräilytaloudessa. Ehkä juuri siksi koulukiusaamista on lähes mahdoton saada kokonaan loppumaan.

Ihmiset eivät ole joko hyviä tai pahoja. Ihmiset ovat ihmisiä.

Tarinan jännite syntyi Taiston ja Aaron äidinäidin Aliisan välisestä konfliktista. Aliisa haastaa Taiston auktoriteetin, tai niin Taisto yhteisön muodostaman paineen alla ainakin kokee. Aliisan syntitaakkaan kuuluivat muun muassa laulaminen kirkkokuorossa ja hempeyden synti, mikä lienee lestadiolaisten kiertoilmaus suvaitsevaisuudelle.

Uskottavuutta ja merkityksiä tälle henkiselle kaksinkamppailulle antoi Latva-Äijön ja Pulkkisen upea ja vivahteikas näytteleminen.

Näytelmän dramaattinen loppuhuipennus ei toiminut kovin hyvin. Ehkä Pulkkinen ja Häkli ovat halunneet korostaa sitä, miten traumaattista herkälle Aaronille oli hänelle kahden rakkaan aikuisen välinen yhteenotto ja mummin erottaminen perheyhteydestä. Näytelmän uskontoon pohjautuva tematiikka antoi kuitenkin kuin varkain loppuhuipennukselle myös hieman koomisen sävyn.

Me tiedämme, millainen reilun pelin asiantuntija meidän kristittyjen vanhatestamentillinen jumala on. Epäselväksi jäi nyt vain se, kumman isovanhemman syntejä nyt kostettiin aina kolmanteen polveen asti.

Lapsen uhraaminen on meidän kristillisessä mytologiassa toistuva teema.

Mutta tästä kristityn etiikkaan liittyvästä aihepiiristä kiinnostuneiden kannattaa kääntyä Vanhan testamentin todellisten asiantuntijoiden puoleen ja käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa israelilaisen Anat Govin näytelmä Voi Luoja!

Synninkantajat

Esitys 10.10.2020 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus Pauliina Rauhalan romanin pohjalta Maia Häkli

Ohjaus Maia Häkli

Lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Aliisa Pulkkinen, Esa Latva-Äijö, Sara-Maria Heinonen, Antti Tiensuu, Eeva Hakulinen, Konsta Laakso, Matleena Junttanen, Ella Numminen, Patrik Kivinen, Marko Tuupainen   

Väkivaltainen, miestään ja lapsiaan pahoinpitelevä nainen laittaa jopa teatteritalon huojumaan – Antti Mikkola käänsi Huojuvan talon roolit päälaelleen

Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean pahiksen roolista. Arttu Ratisen harteilla pöo Eeron roolissa tarinan uskottavuus. Kuva Harri Hinkka/Tampereen teatterikesä

Väkivaltaisia naisia on varmasti ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Väkivaltainen nainen on silti yhä tabu. Vielä suurempi tabu on lapsiaan pahoinpitelevä äiti. Tällaisen roolihahmon tuominen näyttämölle voi laittaa jopa Tampereen Teatterin talon huojumaan.

Ohjaaja Antti Mikkola käänsi sovituksessaan Maria Jotunin klassikkoromaanin roolit päälaelleen ja toi samalla tämän 30-luvulla kirjoitetun kuvauksen perhehelvetistä nykyaikaan. Viime syksynä ensi-iltansa saaneesta Huojuvasta talosta tuli vuoden teatteritapaus ainakin Tampereella.

Modernisointi on tietysti paikallaan. Jotuni kirjoitti romaaninsa 30-luvulla. Tuolloin maan piskuinen sivistyneistö eli vielä ainakin meidän tämän päivän ihmisten mielikuvissa sääty-yhteiskunnasta perittyjen sääntöjen mukaan. Ajankuva olisi helposti tehnyt väkivaltaisesta aviovaimosta ja äidistä kovin epäuskottavan roolihahmon.

Pahuudessa on jotakin tavattoman kiehtovaa. Ainakin naisiin kohdistuva väkivalta on viihdeteollisuuden valtavirtaa. Varsinkin nuoria naisia pahoinpidellään, riisutaan alastomiksi, raiskataan ja tapetaan nyt fiktiivisesti joka ikinen päivä dekkareissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Parisuhdeväkivalta on kuitenkin  jonkinlainen poikkeus säännöstä. Esimerkiksi bloggaajien joukosta löytyi haulla myös miehiä, joille Jotunin romaani on ollut liikaa. Omalta kohdaltani Eija-Elina Bergholmin vuonna 1990 ohjaama TV-sarja, jossa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelevät tarinan Eeroa ja Leaa, oli liikaa.

Ehkä juuri siksi Mikkola on sovituksessaan kirjoittanut tarinaan yhden uuden roolin, terapeutin, joka tekee meidän katsojien puolesta ne tärkeät kysymykset ja ruotii Eeron ja Lean parisuhteen ongelmista ”viileän analyyttisesti”.

Ohjauksellisella ratkaisullaan Mikkola vielä alleviivaa tämän uuden roolihahmon tarkoitusta. Tampereen teatterikesän näytöksessä terapeuttia näytellyt Ville Majamaa teki roolinsa katsomon puolella, tavallaan yhtenä meistä katsojista.

Ihmissuhdeongelmien ja käytöshäiriöiden medikalisointi on kuitenkin aina myös ongelmallista. Ilmiöiden nimeäminen on toki välttämätön ajattelun ja ymmärtämisen esiaste ja väline. Valitettavasti meillä ihmisillä on taipumus lopettaa se ajattelu ja ymmärtäminen tähän nimeämiseen.

Itse uskon, että läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvalla teatterilla on kyky kuvata ja avata äärettömän monisyisiä ihmissuhteita paljon syvällisemmin kuin iltapäivälehtien ruokkimalla kyökkipsykologialla.

Elokuvissa pahisten roolit ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia, eikä teatteri näköjään tee poikkeusta säännöstä. Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean roolista ja antoi palaa oikein kunnolla. Tuokko oli roolissa pelottavan uskottava ja onnistui Mikkolan ohjauksessa välttämään tällaiseen pirttihirmun hahmoon vanhakantaisessa ja mieskeskeisessä ajattelussa koomisina pidetyt kliseet.

Tarinan uskottavuus lepäsi kuitenkin roolien kääntämisen jälkeen ennen kaikkea Eeroa näytelleen Arttu Ratisen harteilla. Eikä tämä rooli ollut helppo. Kun kaikkea ei voitu näyttää dialogin kautta, Ratinen joutui usein kuljettamaan tarinaa eteenpäin pitkien, kuvailevien monologien avulla.

Tiiti Hynnisen valot ja videot sekä Simo Savisaaren ja Antti Mikkolan luoma äänimaisema tukivat erinomaisesti molempia päärooleja. Myös Juha Mäkipään minimalistinen lavastus ja Mari Pajulan puvut toimivat hyvin. Näytelmän skenogfia muistutti meitä katsojia siitä, että ihmissuhteiden kaikkia puolia ei voida selittää tai analysoida puhki.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin organismi, näin väitetään. Saman väittämän mukaan suuriksi ja äärimäisen monimutkaisiksi meidän aivomme ovat kehittyneet evoluution myötä juuri siksi, että me pärjäämme suuren lauman, tai pitäisikö nyt meidän ihmisten kohdalla sanoa yhteisön monimutkaisissa sosiaalisissa suhteissa.

Mikkolan Eero on sotapsykoosista kärsineen isoisän ja alkoholisti isän pojanpoika ja poika, siis eräänlainen kolmannen polven sotavammainen. Näytelmän viimeisissä kohtauksissa kerrotaan roolihahmon eheytymisestä.

Eero saa näytelmän terapeutilta synninpäästön. Hän ei ole heikkojen miesten heikko poika, vaan tämän päivän sankari, joka on käynyt pitkän ja ankaran taistelun lastensa ja lastensa tulevaisuuden puolesta ja voittanut.

Näytelmän ydinajatus ja Tampereen Teatterin verkkosivuilta löytyvä luonnehdinta näytelmästä eivät ole oikein balanssissa.

En kuitenkaan ole ihan varma, mitä Mikkola on halunnut sanoa näytelmän lopussa esitetyllä saarnalla.

Ainakin se on totta, että jo hyvin merkittävä osa suomalaista miehistä voi erittäin huonosti. Koulutuksesta, työelämästä ja sitä kautta myös parisuhteista ja koko yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten osuus on kasvanut nopeasti tällä vuosituhannella.

Vallitsevan markkinaliberalistisen ajattelutavan mukaan syrjäytyminen on yksilön omaa syytä. Se johtuu huonoista valinnoista ja huonosta tuurista. Analyytikko hakee syytä periytyvään huono-osaisuuteen perheestä ja lähisuhteista.

Jotunin romaani nojaa kuitenkin myös tukevasti 30-luvun yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja naisia syrjiviin rakenteisiin. Esimerkiksi naimissa olevat naiset elivät miestensä holhouksen alaisina myös juridisesti aina vuoteen 1930, jolloin tuolloin uusi avioliittolaki astui voimaan.

Maailma ei nytkään pelastu vain sillä, että miehet sopeutuvat ajan uusiin vaatimuksiin. Myös miesten syrjäytymistä aiheutuviin rakenteisiin pitäisi puuttua.

Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Huojuva talo Maria Jotunin romaanin pohjalta

Dramatisointi ja ohjaus: Antti Mikkola
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Lavastus: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari, Antti Mikkola

Rooleissa: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Aliisa Pulkkinen