Hyvien ihmisten Juhla Tanssiteatteri MD:n tapaan

Tämä on jotain hyvin herkkää, koskettavaa ja kaunista. Nyt ollaan edellisen vuosisadan iltamissa. Tässä esityksessä on mukana suurten ikäluokkien vielä turmeltumaton idealismi. Tanssiteatteri MD:n taiteilijat olivat herkistyneet muistelemaan omaa huoletonta lapsuuttaan ja huikentelevaista nuoruuttaan juhliessaan teatterin perustamisen kolmekymppisiä. Kaikki tanssiteatterin tekijät eivät toki ole syntyneet muinaisella 1950-luvulla, kuten tämän blogin kirjoittaja ja esityksen koreografi Ari Numminen. Juhla oli tanssiteatteria, joka sulatti ainakin minun sydämeni pehmeäksi kuin uunijäätelö.

Samuli Roinisen upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – piru vai pyhimys. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Kuva (c) Heikki Järvinen

Juhla koostui kahdesta erityyppisestä näytöksestä. Ensimmäisellä jaksolla oltiin 1970-luvun iltamissa. Toisessa jaksossa populaarikulttuurin kuvaston luomien mielikuvien ruokkima mielikuvitus päästettiin valloilleen. Noin tunnin mittaisten jaksojen toisistaan poikkeavaa liikekieltä ja näyttämökuvia yhdisti musiikki. Toinen yhdistävä tekijä oli Nummisen ja hänen ensemblensä viljelemä osuva ja lämminhenkinen huumori. Juhla ei ollut vain modernia tanssia, vaan läpisoitettua tanssiteatteria.

Ensimmäinen jakso alkoi kuorolaululla. Kukkaseppeleitä kutreillaan kantaneet esiintyjät lauloivat meille José Afonson a cappella -laulun Grândola, Vila Morena. Ensimmäiset säkeet laulettiin portugaliksi, minkä jälkeen Grândolan kylän asukkaiden toisiaan kohtaan tuntemasta solidaarisuudesta kertovassa laulussa näyttämön ”kukkaislapset” vaihtoivat kielen Pentti Saaritsan suomennokseen.

Kotimaassaan Afonson laululla on ikoninen asema. Se ei ole vain vuonna 1974 António de Oliveira Salazarin perustaman diktatuurin, Estado Novon, kaataneen neilikkavallankumouksen tunnari – vallan ottaneet sotilaat nimittäin lähtivät liikkeelle kasarmeistaan, kun pian puoliyön jälkeen 25. huhtikuuta riippumaton Rádio Renascença -asema laittoi pyörimään Afonson laulun.

”Teidät on kutsuttu todistamaan vuosien saatossa kypsynyttä liittoa, joka on solmittu 70-luvun solidaarisuusliikkeestä ja Violeta Parran lauluista. Tänä iltana juhlimme elämää – sen kaikkivoipaista raakuutta, kauneutta ja pirstaleisia unia.”

Nämä käsiohjelmaan painetut avajaissanat ovat todennäköisesti Nummisen omia ajatuksia. Toki tanssiteatterissa sama kerrottiin meille myös liikekielen keinoin. Vaikka esityksen toiseksi viimeinen kohtaus näyttämökuvineen toi hyvin konkreettisesti esille elämän raakuuden, Juhlan aloittanut Anniina Kumpuniemen ajoittain suorastaan ilkamoiva soolo teki näkyväksi sen, mistä Parran varmasti kuuluisin sävellys ja laulu Elämälle kiitos (Gracias a la vida) kertoo.

Ensimmäisessä jaksossa iltamien yhteisöllisyyttä korosti valittu muoto. Soolot ja joukkokohtaukset vuorottelivat niin, että jokainen niistä oli tavallaan kuin oma ohjelmanumeronsa. Harmony Sisters -trion ja myöhemmin Laila ja Ritva Kinnusen meillä Suomessa tunnetuksi tekemä Nellie Casmanin Josef, Josef kääntyi liikekielellä haukaksi tuolileikiksi, ja samat tuolit palvelivat katsomona, kun tanssijat seurasivat kannustavasti toistensa sooloja. Casman oli jiddišinkielisen juutalaisen teatterin tekijä Yhdysvalloissa, ja itse kappale on tyylikäs klezmerbiisi.

Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valoilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin ja sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Kuva (c) Heikki Järvinen

Esityksen säveltäjien nimilista on vaikuttava. Nâzım Hikmet, Otto Donner ja Víctor Jara ovat epäilemättä tuttuja nimiä edistykselliseen laululiikkeeseen paneutuneille. Yllättävä valinta oli minusta Georg Friedrich Händelin säveltämä ja John Hughesin sanoittama Venus and Adonis: Transporting Joy. Aaria käsittelee antiikin mytologiaa, lemmen tuskaa ja Kupidon oikukkuutta. Miten se sopi Juhlan teemoihin? No, kaunis nyt vain on kaunista ja koskettavaa. Toinen yllätys oli se, miten hienosti Suvi Eloranta lauloi tuon vaikean aarian ja miten Petri Tiainen syntikalla sekä Tuomas Luukkanen kitarallaan komppasivat kokonaista orkesteria.

Osa esityksen musiikkinumeroista oli Minja Kosken, Tiaisen ja Luukkasen tätä esitystä varten säveltämiä, sovittamia ja sanoittamia biisejä. Kosken upeat tulkinnat tekivät vaikutuksen. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että musiikki ja tanssi ovat yhtä. Runolliset ja vahvasti kantaa ottavat sanoitukset ovat varmasti olleet toisaalta myös koreografille ja koko ensemblelle pulma, johon on etsitty ja löydetty onnistunut kompromissi. Julistavasta voimastaan huolimatta puhuttu kieli ei noussut täysin hallitsevaksi elementiksi esityksessä.

Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valloilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin sekä sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Maailma on outo ja arvoituksellinen, ja vähintään yhtä merkillinen maailma löytyy meidän jokaisen korvien välistä, otsalohkon takaa.

Samuli Roinisen upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – Nuori paavi. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Numminen on nuorena miehenä tienannut leipänsä metallimiehenä, ja työpaikkojen ”äijähuumorista” näimme vilauksen, kun paavin nilkkoihin asti ulottuvaan sutanaan puettu Roininen pyllisti meille takanäyttämön ikkunasta ja näytti tuon pitkän hameen alla olevia hopeanhohtoisia alushousujaan.

Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa nykivistä liikkeistä verkon lyhytvideoissa nykyisin tämän tästä tanssiviksi, kiinalaisiksi roboteiksi. Kuva (c) Heikki Järvinen

Vakavampiin sävyihin siirryttiin, kun Koski tulkitsi Parran säveltämän ja sanoittaman kappaleen Run Run Se Fue Pa’l Norte. Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa verkon lyhytvideoissa nykyisin täntästä tanssiviksi kiinalaisiksi roboteiksi. Hahmojen koomisuus muuttui kuitenkin äkkiä traagiseksi, kun toinen näistä kasvottomista hahmoista alkoi kuristaa toista hengiltä. Se oli siirtymä seuraavaan näyttämökuvaan, jota hallitsi näkymä tuhotusta Gazasta. Tuon näyttämökuvan kuollut lapsi symboloi niitä kymmeniä tuhansia uhreja, joita tekoälyn ohjaamat tappokoneet ovat surmanneet tässä modernin maailman kansanmurhassa.

Esitys ei päättynyt näihin tuhon kuviin, vaan Nâzım Hikmetin runoon Rakentajat, johon sen lauluna tulkinnut Koski on säveltänyt musiikin. Tämän viime vuosisadalla eläneen turkkilaisen runoilijan, ”romanttisen kommunistin”, runon on suomentanut Brita Polttila. Kohtauksessa tanssijat olivat pukeutuneet vihreisiin haalareihin. Kohtauksen alussa yksi tanssijoista kouristeli näyttämöllä maahan lyötynä. Siitä alkoi uuden rakentaminen. Ehkä se oli Nummisen ja hänen ensemblensä näkemys ja kuva siitä, miten parhaillaan yli maiden ja mannerten vyöryvän äärioikeiston tuhotulvan aiheuttaman hävityksen jäljet joskus korjataan.

Itse jäin esityksen jälkeen miettimään 1970-lukua solidaarisuusliikkeen kulta-aikana. Olen vain neljä vuotta Nummista vanhempi, mutta muistoni tuosta vuosikymmenestä ovat ehkä hieman erilaisia. Juhlan aloittanut viittaus Portugalin neilikkavallankumoukseen oli näyttö tuosta solidaarisuudesta. Vietnamin sodan vastustaminen oli yhteinen nimittäjä maailman radikalisoituneille nuorisoliikkeille 1960- ja 1970-luvuilla. Miksi sitten suomalaista kulttuurielämää varsin suvereenisti aina 60-luvulta lähtien hallinnut vasemmistolaisuus ja idealismi muuttuivat 70-luvulla dogmaattiseksi ja kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi, aatteen kaikkein synkimpiä puolia edustavaksi stalinismiksi?

Oikeastaan kysymys kuuluu: miksi näin käy yhä uudestaan? Ainakin yhden vastauksen tuohon kysymykseen löysin aikanaan Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella kansainvälisissä joukoissa osallistuneen George Orwellin reportaasikirjasta Katalonia, Katalonia. Meidän aikalaisten on vaikea myöntää edes itsellemme sitä, miten vahva ote Neuvostoliiton salaisella palvelulla KGB:llä oli muun muassa tuon ajan rauhanliikkeestä. Näin oli 30-luvulla, näin oli 70-luvulla ja näin taitaa olla myös nyt.

Juhla

Tanssiteatteri MD:n kantaesitys Hällä-näyttämöllä 29.8.2026

Koreografia: Ari Numminen
Pukusuunnittelu, visuaalisuus:
 Tiina Helin
Valosuunnittelu, visuaalisuus: 
Sari Mayer
Äänitekniikka, miksaus, äänisuunnittelu:
Henri Puolitaival
Videosuunnittelu
: Petteri Aartolahti
Ompelija ja tarpeiston valmistus: 
Anu Lähteenmäki

Esiintyjät: Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Minja Koski, Tuomas Luukkonen ja Petri Tiainen

Esityksen käsiohjelma löytyy verkosta.

Tähtien lapset matkalla ojasta alikoon

Teatteri Telakan performanssi Rakkautta ja kapitalismia perustui vahvaan fyysiseen esittämiseen. Esityksen karnevalistinen outous läpivalaisi karun todellisuuden, jossa me elämme. Ihmiskunnan tie helvettiin ei ole kivetty hyvillä aikeilla, vaan rationaalisella ajattelulla.  

Kuvan kohtausta oli helppo tulkita. Me peitämme toistemme silmät todellissuudelta. Rinnakkaiskohtauksessa Sofia Molin ja Antti Tiensuu peittivät käsillään omat silmänsä. Kuva © Petteri Aartolahti.

Mikään tunnetussa maailmankaikkeudessa ei ole ikuista, ei edes taide. Tommi Silvennoisella, esityksen dramaturgina ja ohjaajana on ajallista perspektiiviä riittänyt lähes tuohon maksimiin asti. Performanssin alussa kokoontui eräänlainen eksistentiaalinen AA-kerho, alkuräjähdyksen uhrien tuki. Valitsevan kosmologisen paradigman mukaan tuosta kohtalokkaasta pamauksesta on nyt kulunut 13,8 miljardia vuotta.  

Tekijät itse ovat määritelleet esityksen äärimmäisyyksistä lähteväksi rituaalikomediaksi. Sen keskiössä on elämää määrittävä satunnaisuus, jota Silvennoinen kutsuu teoksen esittelytekstissä riemastuttavaksi outoudeksi. Puheteatterin tarinaperinteeseen tukeuduttiin vain osiossa, jossa Kana Kotkasen taiteilijanimellä esiintyvä keikka-artisti yritti ylen kohtelijain sanankääntein saada vastahakoiselta maksajalta keikkapalkkiotaan.

Omassa performanssissa Kana Kotkanen on tehnyt näkyväksi monetaristien rakastamaa trickle down -teoriaa. Tämän valumaopin mukaan alentamalla rikkaiden veroja, osa kasvavasta varallisuudesta valuu myös köyhille. Kana Kotkanen nokki juhlissa juhlijoiden pöydistä pudonneita muruasia ja muni tilalle välillä suklaamunia.

Mikään kuoliaaksi naurattaja Rakkautta ja kapitalismia ei kuitenkaan ollut. Ihmiskunta kiertää ympyrää tai pikemminkin kahlaa nesteessä, joka ihan pian ulottuu jo sierainteen tasolle. Ihmiskunnan kohtaloita ohjaavat Johann Wolfgang Goethen runollisen balladin kuvaamat noidan oppipojat. Vasemmistoliiton ehdokkaana kuntavaaleissa kampanjoineen Silvennoisen mukaan kapitalismin kuolemanloukosta ei näytä löytyvän ulospääsyä.

Elämänasenteella ei tässä illuusiottomassa maailmassa ole merkitystä. Silvennoisen mukaan optimismi ja pessimismi ovat molemmat osa ongelmaa.

Happamia ovat nuo rakkauden hedelmät. Rakkautta ja kapitalismi perustui voimakkaaseen fyysiseen esittämineen. Kuvassa Antti Tiensuu Sofia Molin. Kuva © Petteri Aartolahti.

Esitys alkoi varjoissa. Sofia Molin, Antti Tiensuu ja Saija Raskulla kiersivät pimeyden keskellä näyttämöllä kehää. Minulle esityksen ensimmäinen pitkä kohtaus toi mieleen Desmond Morrisin 60-luvun muotipamfletit Alastoman apinan ja Ihmisten eläintarhan. Tänään on ajankohtaista puhua tuotantoeläiminä käytettyjen lajien lajityypillisestä käyttäytymisestä. Mitkä mahtavat olla oravanpyörän oikeaoppiset säädöt tässä mielessä ihmislajin kohdalla?

Elämään sisältyy paljon arvoituksia. Yksi kysymys, johon ei ole vielä löydetty tarkkaa vastausta, liittyy suvullisen lisääntymisen. Milloin evoluutio teki tämän läpimurron? Valistuneen arvauksen mukaan ainakin ensimmäiset pari miljardia vuotta pärjäiltiin ilman seksiä. Tositoimin päästiin kuitenkin viimeistään kambrikaudella 550 miljoonaa vuotta sitten. Uusia lajeja alkoi tuolloin kehittyä räjähdysmäisellä vauhdilla

Rakkaus on siis ajallisesti aihe, joka sopii tämän esityksen kosmisiin mittasuhteisiin. Ainakin jokainen aidosti rakastunut mies on tuntenut nenässään kaikuja noilta menneiltä aikakausilta satojen miljoonien vuosien takaa. Tuo hulluksi tekevä feromonien tuoksu löytyy rakastetun iholta korvalehden takaa.

Kapitalismi syntyi tavallaan renessanssin lehtolapsena 1500-luvulla. Sen jälkeen ”länsimainen” tiede ja kapitalismi ovat kehittyneet käsi kädessä. Tästä voimme päätellä, ettei tie helvettiin ole kivetty hyvillä aikeilla – laveata baanaa on raivattu monikaistaiseksi kiitotieksi rationaalisella ajattelulla.

Tosin käsitteellisen nimensä tuo yksityisen omistusoikeuden, pankkien, vakuutuslaitosten, osakeyhtiöiden ja alati toistuvien finanssikriisien maailma sai vasta 1800-luvulla. Sanan kapitalismi keksi brittiläinen kirjailija ja satiirikko William Makepeace Thackeray 1800-luvun puolivälin tienoilla.

Kirjamessut keräsivät tänä vuonna ennätysyleisön. Huoli lukutaidon vähittäisestä katoamisesta lienee silti aiheellinen. Meidän tunnesuhteemme kirjallisuuteen taiteena on muutostilassa. Kuvassa Sofia Molin. Kuva © Petteri Aartolahti.

Näiden kosmisten ja biologisten ulottuvuuksien ohella Silvennoisen dramaturgiassa oli mukana myös ylimaallinen, jumalallinen rakkaus. Luin juuri Maria Petterssonin kirjan Anna Kontula: Leipää ja ruusuja. En ollut erityisen yllättynyt, että ortodoksiseen kirkkoon liittynyt Anna Kontula on kokenut aikuisena voimakkaan hengellisen kokemuksen, jonkinlaisen henkiolennon, tai jumalan läsnäolon.

Silvennoisen käsitys yliluonnollisista ilmiöistä on lupa tulkita esityksen perusteella pari piirua kyynisemmäksi. Esityksessä Tiensuu pieksi itseään harteillaan kirkollisiin toimituksiin ja pukukoodiin liittyvä kasukka. Sitten takanäyttämöä peittäneet mustat verhot avattiin ja verhojen takana Molin keitti sähköliedellä soppaa, jonka resepti ja maku jäivät minulle arvoituksiksi.

Näytelmän esityskuvista löytyi kaksi otosta, joissa Tiensuun päällä on kaikki kirkkoruhtinaan tamineet. Petteri Aartolahden vastavaloon ottama kuva on utuinen, mutta ainakin minun oli helppo tulkita karnevalistisen asun kruunaama pipo ortodoksipiispan mitraksi.

Rakkauden teema sai näkyvän ilmiasunsa Molinin ja Tiensuun kommunismin punaisissa leningeissä ja kapitalismi Tiensuun lyijynhamassa bisnespuvussa.  Silvennoisen ja työryhmän suunnittelema lavastus kostui kolmesta nojatulista, jalkalampuista ja kahdesta jalustalle nostetusta kovaäänisestä.

Näytelmän esityskuvista löytyi kaksi otosta, joissa Tiensuun päällä on kaikki kirkkoruhtinaan tamineet. Kuva Petteri (c) Aartolahti.

Rakkauden teema sai näkyvän ilmiasunsa Molinin ja Raskullan kommunismin punaisissa leningeissä ja kapitalismi Tiensuun lyijynhamassa bisnespuvussa.  Silvennoisen ja työryhmän suunnittelema lavastus kostui kolmesta nojatulista, jalkalampuista ja kahdesta jalustalle nostetusta kovaäänisestä.

Esityksen ilmaisu perustui näyttelijöiden läsnäoloon. Tämän elementin tärkeyttä vielä alleviivattiin sijoittamalla yleisölle tarkoitetut tuolit kehäksi näyttämön ympärille. Minulle esitys teroitti mieleen jälleen kerran esittävän taiteen ilmaisuvoiman ja ainutlaatuisuuden merkitystä. Me elämme jo nyt digitalisessa Matrix-maailmassa, jossa sekä kirjallinen että kuvallinen informaatio ympärillämme on tekoälyllä tuotettua roskaa.

Kiinnittäessään Tiensuun Tampereen Teatterin näyttelijäkuntaan Mikko Kanninen on napannut johtamansa laitoksen riveihin todellisen lahjakkuuden. Rakkautta ja kapitalismia performanssin kapitalistina Tiensuu osoitti taituruutta fyysisessä esittämisessä.  

Molin valmistui teatteritaiteen maisteriksi Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta vuonna 2011. Teatteritaiteen ohjaajan tutkinto hänellä on Turun taideakatemiasta. Molinin näyttelijäntyölle oli leimallista myös tässä tarkkuus. Hänen roolinsa oli toimia lähes sanattoman esityksen äänekkäänä osapuolena. Molin näytti meille, miten sanat muuttuvat muotoaan toistojen myötä ja muuttuvat lopulta täysin merkityksettömiksi äänteiksi.

Esityksessä toistettiin ajatusta, että olemme tähtien lapsia. Alkuaineet, joista kehomme koostuu ovat syntyneet muinaisten tähtien ytimissä ja levisivät avarutteen näiden tähtien räjähtäessä supernoviksi. Elämän on tehnyt mahdolliseksi seuraavan sukupolven tähti, joka on pitänyt sitä yllä sitä sopivan välimatkan päässä kiertävällä planeetalla. Sama aurinko myös aikanaan kärventää tuon planeetan, kun tähti elinkaarensa päässä paisuu punaiseksi jättiläiseksi.

Se ei kuitenkaan ole suuri pulma, koska sekä rakkaus että kapitalismi polttavat itsensä loppuun paljon aikaisemmin. Evoluutioteoriaa vastaan taistelevat kreationistit ovat ottaneet nyt maalitauluksi myös tätä syklistä kosmosta koskevan teorian. Jumalan ”kaikki näkevä katse” kohdistuu nyt meihin avaruuteen sijoitetusta James Webb -kaukoputkesta käsin.

Rakkautta ja kapitalismia, Teatteri Telakan näyttämöllä 26.10.2025

Ohjaus ja dramaturgia Tommi Silvennoinen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valosuunnittelu Saija Raskulla/työryhmä, puvustus Tiina Helin/työryhmä, Skenografia Tommi Silvennoinen / työryhmä, näyttämöllä Sofia Molin, Antti Tiensuu, Saija Raskulla

Arto Salmisen dystopia päivittyi osuvasti Nätyn näytelmäsovituksessa – teatterityön opiskelijoiden energisyys ja esittämisen ilo koskettivat – Yhdysvaltain presidentin vaaleissa Salmisen ennustama paskamyrsky on saavuttanut jo hurrikaanin voiman

Nätyn Paskateoriassa seksuaalista vallankäyttöä kuvattiin nyrkkeilyotteluna. Kuvassa toinen Antti Suurnäkin roolia näytellyt Heli Hyttinen ja ylempänä hänen rakastettuaan Jasminea näytellyt Samuel Kujala. Kuva Jonne Renvall/Näty Uta

Rankasta aiheestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi Nätyn Paskateoriassa oli jotakin hyvin koskettavaa. Ainakin minä olin myyty tavasta, jolla Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa opiskelevat nuoret heittäytyivät rooleihinsa. Arto Salmisen upea, lakoninen kieli sai näyttämöllä vastineensa voimakkaasta, fyysisestä esittämisestä.

Ohjaaja Juhana von Bagh ja dramaturgi Liila Jokelin marssittivat näyttämölle Salmisen kaveriksi Sofokleen Oidipuksen. Vaikka oidipuskompleksin psykopatologia tietynlaisen mielentilan kuvauksena on yhtä kaukana Salmisen Paskateorian kylmän kalseasta maailmasta kuin Kuu Maasta, paluu teatterin juurille toimi tässä yhteydessä hyvin.

Me olemme sokeita tämän päivän yhteiskunnalliselle todellisuudelle: ”Sanoja on niin saatanasti, että kertomatonta ei näe kukaan”.

Oidipus sokaisi itsensä, jottei näkisi tekojensa seurauksia. Tänään me teemme samaa joukkomitassa. Kirjan ja näytelmän paradoksi oli siinä, että vasta sokeana yksityiskohdille me näemme metsän puilta.

Käsiohjelmaan on painettu otteita WSOY:n entisen kustannustoimittajan Harri Haanpään Parnassossa vuonna 2006 julkaistusta esseestä Salmisesta. Haanpään mukaan Salmisen ensimmäinen versio Paskateoriasta oli vuoteen 2018 sijoittuva dystopia median tilasta.

Salminen ennusti osuvasti lehdistön ja television mainoskanavien taloudellisen ahdingon ja henkisen alennustilan. Salmisen ennustama paskamyrsky ei kuitenkaan ole puhjennut iltapäivälehtien ja tai Seiskan kaltaisten aikakauslehtien journalismista, vaan aivopierujen massa on saavuttanut kriittisen pisteen sosiaalisessa mediassa. Kuka tahansa voi joutua nyt paskasateeseen ja esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kollektiivinen paskamyrsky raivoaa jo hurrikaanin voimalla.

Tätä raivoa kuvasi hyvin Nätyn esityksen vaikuttava loppuhuipentuma. Näytelmän kuvaama todellisuus tahrii meistä väistämättä ennen pitkää jokaisen.

Yhdellä tasolla Salmisen kirja on tragikoominen tarina erään iltapäivälehdessä tai aikakauslehdessä työskentelevän toimittajan elämästä ja työstä. Hän tekee juttuja julkisuustyrkyistä, joista useimmista tulee myös tämän julkisuuden uhreja.

Toisille julkisuus on myös avain menestykseen. Salmisen aikalainen tunnistaa myös näiden hahmojen esikuvat. Täysin tunnistettava hahmo oli esimerkiksi Anna-Maija Okan upeasti tulkitsema Benjamin.

Vieraantumisen teemaa von Bagh ja Jokelin ovat korostaneet kahdentamalla tarinan toimittaja Antti Suurnäkin roolin. Dramaturginen ratkaisu oli sama, jota von Bagh käytti Kansallisteatterin loistavassa Rikinkeltaisessa taivaassa.

Kuka ei olisi joskus tarkkaillut itseään sivullisen silmin ja ihmetellyt, mitä tuo peilistä vastaan napittava pölvästi oikein luulee olevansa.

Näytelmän Antti Suurnäkkiä näyttelivät Heli Hyttinen ja Minea Lång. Samaa dramaturgista ratkaisua näyttelijän sukupuolen perusteella noudatettiin läpi roolituksen.  Nätyn miesnäyttelijät näyttelivät näytelmän naisroolit ja naisnäyttelijät miesroolit.

Toki tästäkin säännöstä oli poikkeuksia. Antti Suurnäkin vaimoa Heidiä näytteli Inkeri Raittila ja joukkokohtauksissa kaikki näyttelivät tarinan anonyymeja missejä.

Dramaturgiselle ratkaisulle oli hyvät perusteet. Myös Salmisen romaani kuljettaa mukanaan viime vuosisadan sekstisiä ja sovinistisia asenteita. Tällaisten asenteiden kritiikitön esittäminen tuntuu varmasti tämän päivän valistuneista nuorista aikuisista pahalta.

Ratkaisun ansiosta Samuel Kujala, Miko Petteri Jaakkola ja Arttu Soilumo pääsivät toden teolla loistamaan osaamisellaan. Näytelmän huippuhetkiin kuuluivat ehdottomasti Kujalan Jasmiinin roolissa yhdessä Hyttisen kanssa esittämä aistillinen tanssi, Jaakkolan päsmäröinti näytelmän äkkipikaisen Juurakon (tämän päivän tomera Ulla Appelsin) roolissa ja Soilumon soolo Rosita-Mariannena, jonka läpilyöntiä markkinointikoneisto pyrki edistämään tekemää tytöstä Porno Rositan.

Käsiohjelmassa ei ole mainintaa koreografista. Otaksun, että edellä mainitun  tanssikohtauksen liikekieli oli syntynyt Kujalan omista ideoista. Niin omaehtoiselta ja sisäistetyltä se katsojan näkökulmasta näytti.

Poikkeava roolijako oli myös hyvin valaiseva. Ainakin minulle tuli esityksestä vahva tunne siitä, etteivät kielipoliisit tai edes feministit tätä maailmaa pelasta. Vaikka yhteiskunta ja todellisuus muuttuvat meidän ympärillämme hurjaa vauhtia, ihminen on yksilötasolla samanlainen sosiaalinen laumaeläin kuin hän on ollut ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta.

Hyttisen ja Långin Suurnäkki oli sivullinen tarkkailija, mies, joka hoitaa turhautumiaan ja syyllisyydentunteitaan vetäytymällä. Kaksikon luoma henkilö oli kiltimpi ja empaattisempi hahmo kuin kirjan Suurnäkki. Dramaturgiassa hänen roolinsa tarinan kertojana oli etäännytetty.

Heidin roolin näytelleen Raittilan vahvuuksiin kuului Kujalan tavoin upea fyysinen esittäminen. Mutta samaa voi sanoa kaikista yhdeksästä näyttelijästä näytelmän voimaa ja energiaa hehkuvassa loppukohtauksessa.

Talvikki Eerola teki taitavan imitaation Tonyn Managerin Ticon roolissa hahmosta, joka toistuu yhä uudestaan suomalaisessa sketsiviihteessä. Hahmo kävi äskettäin edesmenneen Jope Ruonansuun reinkarnaatiosta.  

Paskateoria

Käsikirjoitus Arto Salmisen romaanin pohjalta Juhana von Bagh ja Liila Jokelin

Ohjaus Juhana von Bagh

Dramaturgia Liila Jokelin

Lavastus Salli Kari

Pukusuunnittelu Tiina Helin

Valosuunnittelu Titus Torniainen

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Tekninen tuotanto Samuli Hytönen

Pukujen ja naamioiden toteutus Anu Lähteenmäki, Johanna Tapper

Rooleissa Heli Hyttinen, Minea Lång, Inkeri Raittila, Samuel Kujala, Miko Petteri Jaakkola, Linnea Leino, Talvikki Eerola, Arttu Soilumo, Anna-Maija Oka