Ryhmäteatterin Pinokkio oli yhdistelmä sirkustaiteen ja nukketeatterin estetiikkaa – Oli oivaltava sovitus, napakka ohjaus, vaikuttava lavastus ja loistavaa näyttelijäntyötä – Siinä hienon teatterielämyksen eväät

Kuva kohtauksesta, jossa Pinokkio on joutunut nukketeatterin vangiksi ja näyttelemään Romeon roolia marionettiteatterissa. Kuvassa tarinan Pulcinella (Miila Virtanen), Pinokkio (Mikko Kauppila) ja Harlekiini (Severi Saarinen). Kuva © Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin Pinokkio oli näyttelijäntyön juhlaa. Tarinan yllättävät käänteet muistuttivat välillä taikuutta. Juha Kukkosen sovituksessa 1800-luvulla kirjoitetun sadun tarina heräsi tuoreella tavalla eloon. Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi.     

Huumorilla höystettyä humaania ihmiskäsitystä voi hyvällä syyllä pitää Ryhmäteatterin taiteen peruskivenä. Pinokkion ensi-illassa tämä humanismi kulminoitui esityksen päättäneeseen lauluun. Maailma ei ole täydellinen paikka elää, mutta jos tarjolla on tarpeen tullen meitä tönivien kyynärpäiden joukossa vielä yksi olkapää, johon nojata, toivoa vielä on.

Italialaisen Carlo Collodin kirjoittama Pinokkio on klassinen satu. Se on kasvutarina, johon liittyy opetus: elämä on kilvoittelua. Puuseppä Geppetton tammipuusta veistämä marionetti Pinokkio haluaa kasvaa oikeaksi pojaksi. Tarina kertoo tästä kilvoittelusta.

Suomenlinnassa Ryhmäteatterin ensemble on kilvoitellut itsensä kanssa. Miten tehdä vielä edellisen kesän esitystä vaikuttavampi teos? Kun astuin sisään Hyvän omantunnon linnakkeen portista sisään, ensivaikutelma oli se, että nyt on nähty vaivaa ja laitettu kaikki paukut peliin.

Maailma ei ole täydellinen, eikä sellainen voi olla edes mikään näytelmä. Illuusio oli kuitenkin voimakas. Siitä kertoi esityksen jälkeen oman mielen pohjalla kuplinut hykerryttävä hyvänolon tunne – nyt liippasi jo läheltä.

Ryhmäteatterin produktioille on tyypillistä tarinnan ja kerronnan kerroksellisuus. Koomisen pinnan, välillä suorastaan hulvattoman hauskanpidon alla kulkee aina myös surullisia, traagisia ja välillä jopa pelottavia juonteita. Eikä Pinokkio ollut poikkeus tästä traditiosta.

Kukkonen ja dramaturgi Elina Snicker ovat pysyneet sovituksessa alkuperäisessä tarinassa. Tämän päivän yhteiskuntaa ja sen kerroksia peilattiin näyttämöllisen kerronnan kautta.

Ensivaikutelman tästä antoi Janne Siltavuoren rumuudessaan todella vaikuttava lavastus. Verkkoaitoihin kiinnitetyt, radioaktiivisesta säteilystä ja ympäristömyrkyistä varoittavat kyltit kertoivat tuhosta, jota nykyinen kulttuurimme on saanut aikaan elämää ylläpitävässä biosfäärissä. Verkkoaitojen päällä kiemurteleva natolanka (partakoneenterillä terästetty piikkilanka-aita) muistutti niistä maan ulkoisille ja sisäisille rajoille pystytyistä muureista, joilla köyhien massat nyt erotetaan harvalukuisista hyväosaisista.

Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi. Kuva © Mitro Härkönen

Minulle uusi lavastustekninen innovaatio oli näyttämön päälle rakennettu pyöreä apunäyttämö. Sen alle oli saatu sijoitettua teatterinostin. Otaksun, että Suomenlinnan kesäteatterein näyttämö on sekä ohjaajan että näyttelijöiden kannalta poikkeuksellisen sisääntulojen ajoituksen kannalta haastava paikka. Nyt kohtauksesta toiseen siirryttiin huikealla tahdilla ja kellontarkka ajoitus sai aikaan voimakasta imua tarinassa.

Oma funktionaalinen tehtävä oli myös linnoituksen vallien korkeudelle nousseilla rakenteilla. Ne antoivat kehikon nukketeatterin keinoin toteutetuille mojoville yllätyksille, joita tässä ei ole tietenkään syytä paljastaa. Ryhmäteatterin osaamisella teatterista tuli taikuutta. Severi Saarisella, Minna Suurosella, Robin Svartströmillä ja Miila Virtasella oli kullakin noin puoli tusinaa roolia. Miten jo rooliasun vaihtaminen tällaisella ajoituksella on ollut mahdollista?  

Collodi kirjoitti satunsa 1800-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi optimismi. Kansallismielisten vallankumous oli Italiassa pyyhkäissyt pois feodalismin jäänteet ja uusi kansallisvaltio sai nauttia tuon ajan globalisaation tuomasta talouskasvusta ja vauraudesta.

Collodi osallistui henkilökohtaisesti Italian toiseen itsenäisyyssotaan. Mikään aikansa radikaali ajattelija hän ei ollut, vaan kulki ehkä paremminkin Mark Twainin ja muiden aikalaistensa humoristien, konservatiivisten miesten jalanjälkiä. Pinokkion tarinassa hyväsydäminen Geppetto joutuu vankilaan puusta veistetyn poikansa pahoinpitelystä. Ehkä se on kirjailijan kannanotto oman aikansa ”yltiöliberaaleja” kasvatusmetodeja kohtaan?

Tämä tarina ei ole mukana Ryhmäteatterin tulkinnassa. Samaa kurin ja järjestyksen teemaa käsitteli tavallaan näytelmän kohtaus, jossa koulusta karanneet Pinokkio ja Lampunsydän muuttuivat aaseiksi. Mainiossa koulukohtauksessa Kukkosen ja hänen ensemblensä ei laita kyseenalaiseksi koulutuksen merkitystä, mutta kyseenalaisti nykyisin käytössä olevien metodien mielekkyyden. Vitivalkoisiin ja vaaleanvireisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan ja varsinkin Pinokkio – siis poika, jonka pää oli umpipuusta veistetty – loisti tällaisella nippelitiedolla.  

Onko lukutaidon ohella myös meidän ja lastemme kyky syvällisesti ymmärtää merkityksi katoamassa? Tähän Kukkosen huoleen on helppo yhtyä. Kukkonen kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan käsiohjelmassa ja hänen kanssaan olen samaa mieltä myös siitä, että lankaohjattavat sätkynuket, marionetit elävät nukketeatterin ohella käsitteellisinä olioina omaa universaalia elämäänsä myös politiikan kielessä ja sen pimeällä puolella vaikuttavissa salaliittoteorioissa.

Vitivalkoisiin ja vaalean vihreisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan. Kuvassa tarinan Aurora (Miila Virtanen), takana Eugenio (Robin Svartström), taustalla Lampunsydän (Alex Anton) Kuva © Mitro Härkönen

Internet ja sosiaalinen media ovat antaneet tälle psykologisele ohjukselle, tai oikeammin pakottamiselle globaalit mittasuhteet. Meihin sidottuja naruja vetelevät Alphabetin ja Metan kaltaisten suuryhtiöiden laatimat alkometrit, joiden toimintaperiaatteista tai edes päämääristä meillä on korkeintaan hatara käsitys.

Collodi kunnostautui paitsi kirjailijana myös vanhojen ranskalaisten satujen kääntäjänä. Hänellä oli myös erityislupa lukea katollisen kirkon kieltämiä kirjoja kiellettyjen kirjojen arkistossa. Vaikka Collodin ensin juttusarjana sanomalehdessä ja myöhemmin kirjana julkaistua Pinokkiota ei ole yhdistetty mihinkään tunnettuun vanhaan kansansatuun, itse kertomus on jollakin tavoin ajaton.

Minussa Ryhmäteatterin näyttelijöiden hieno näyttelijäntyö herätti voimakkaan intuition teatterin ajattomuudesta – vaikuttavaa läsnäoloa, voimakasta vuorovaikutusta, puhdasta olemassaolon iloa – näin kiertävien teattereiden näyttelijät ovat näytelleet jo ennen Shakespearen aikaa. Näin sen täytyy olla!

Pinokkion roolin näytellyt Mikko Kauppila on monilahjakkuus. Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Kauppila on näytellyt useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hänellä on filosofian maisterin tutkinto myös Helsingin yliopistosta, jossa hän opiskeli pääaineenaan sukupuolentutkimusta. Kauppilan esikoisromaani Terveisin K julkaistiin viime vuonna. Taiteilijaelämästä ja anoreksiasta kertova kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Wikipedia ei kerro, mistä Kauppilan huikea kehonhallinta on peräisin. Luulen, että ainakin jokin selitys löytyy hänen romaanistaan, kun ehdin sen lukea. Ainakin yleisellä tasolla anoreksiaan liittyy pakonomainen tarve harrastaa rankaa liikuntaa. Pinokkion roolin perusteella olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että Kauppila on todellinen lahjakkuus myös fysiikaltaan. Pitkänhuiskeasta miehestä sukeutuisi epäilemättä loistava esiintyjä ja taiteilija myös tanssijana.

Pinokkio ei ole vain aikuisten satu, vaan aivan oikea satu myös lapsille. Teatteri ei suosittele esitystä alle 9-vuotiaille ja siihen on hyvät perusteet.

Pinokkio

Perustuu Carlo Collodin romaaniin

Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen

Dramaturgi Elina Snicker/UNTO

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen

Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula

Rooleissa Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen

Ikäsuositus 9 vuotta

Esityksen kesto 2 h 35 min sis. 25 min väliajan

Arto Salmisen dystopia päivittyi osuvasti Nätyn näytelmäsovituksessa – teatterityön opiskelijoiden energisyys ja esittämisen ilo koskettivat – Yhdysvaltain presidentin vaaleissa Salmisen ennustama paskamyrsky on saavuttanut jo hurrikaanin voiman

Nätyn Paskateoriassa seksuaalista vallankäyttöä kuvattiin nyrkkeilyotteluna. Kuvassa toinen Antti Suurnäkin roolia näytellyt Heli Hyttinen ja ylempänä hänen rakastettuaan Jasminea näytellyt Samuel Kujala. Kuva Jonne Renvall/Näty Uta

Rankasta aiheestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi Nätyn Paskateoriassa oli jotakin hyvin koskettavaa. Ainakin minä olin myyty tavasta, jolla Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa opiskelevat nuoret heittäytyivät rooleihinsa. Arto Salmisen upea, lakoninen kieli sai näyttämöllä vastineensa voimakkaasta, fyysisestä esittämisestä.

Ohjaaja Juhana von Bagh ja dramaturgi Liila Jokelin marssittivat näyttämölle Salmisen kaveriksi Sofokleen Oidipuksen. Vaikka oidipuskompleksin psykopatologia tietynlaisen mielentilan kuvauksena on yhtä kaukana Salmisen Paskateorian kylmän kalseasta maailmasta kuin Kuu Maasta, paluu teatterin juurille toimi tässä yhteydessä hyvin.

Me olemme sokeita tämän päivän yhteiskunnalliselle todellisuudelle: ”Sanoja on niin saatanasti, että kertomatonta ei näe kukaan”.

Oidipus sokaisi itsensä, jottei näkisi tekojensa seurauksia. Tänään me teemme samaa joukkomitassa. Kirjan ja näytelmän paradoksi oli siinä, että vasta sokeana yksityiskohdille me näemme metsän puilta.

Käsiohjelmaan on painettu otteita WSOY:n entisen kustannustoimittajan Harri Haanpään Parnassossa vuonna 2006 julkaistusta esseestä Salmisesta. Haanpään mukaan Salmisen ensimmäinen versio Paskateoriasta oli vuoteen 2018 sijoittuva dystopia median tilasta.

Salminen ennusti osuvasti lehdistön ja television mainoskanavien taloudellisen ahdingon ja henkisen alennustilan. Salmisen ennustama paskamyrsky ei kuitenkaan ole puhjennut iltapäivälehtien ja tai Seiskan kaltaisten aikakauslehtien journalismista, vaan aivopierujen massa on saavuttanut kriittisen pisteen sosiaalisessa mediassa. Kuka tahansa voi joutua nyt paskasateeseen ja esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kollektiivinen paskamyrsky raivoaa jo hurrikaanin voimalla.

Tätä raivoa kuvasi hyvin Nätyn esityksen vaikuttava loppuhuipentuma. Näytelmän kuvaama todellisuus tahrii meistä väistämättä ennen pitkää jokaisen.

Yhdellä tasolla Salmisen kirja on tragikoominen tarina erään iltapäivälehdessä tai aikakauslehdessä työskentelevän toimittajan elämästä ja työstä. Hän tekee juttuja julkisuustyrkyistä, joista useimmista tulee myös tämän julkisuuden uhreja.

Toisille julkisuus on myös avain menestykseen. Salmisen aikalainen tunnistaa myös näiden hahmojen esikuvat. Täysin tunnistettava hahmo oli esimerkiksi Anna-Maija Okan upeasti tulkitsema Benjamin.

Vieraantumisen teemaa von Bagh ja Jokelin ovat korostaneet kahdentamalla tarinan toimittaja Antti Suurnäkin roolin. Dramaturginen ratkaisu oli sama, jota von Bagh käytti Kansallisteatterin loistavassa Rikinkeltaisessa taivaassa.

Kuka ei olisi joskus tarkkaillut itseään sivullisen silmin ja ihmetellyt, mitä tuo peilistä vastaan napittava pölvästi oikein luulee olevansa.

Näytelmän Antti Suurnäkkiä näyttelivät Heli Hyttinen ja Minea Lång. Samaa dramaturgista ratkaisua näyttelijän sukupuolen perusteella noudatettiin läpi roolituksen.  Nätyn miesnäyttelijät näyttelivät näytelmän naisroolit ja naisnäyttelijät miesroolit.

Toki tästäkin säännöstä oli poikkeuksia. Antti Suurnäkin vaimoa Heidiä näytteli Inkeri Raittila ja joukkokohtauksissa kaikki näyttelivät tarinan anonyymeja missejä.

Dramaturgiselle ratkaisulle oli hyvät perusteet. Myös Salmisen romaani kuljettaa mukanaan viime vuosisadan sekstisiä ja sovinistisia asenteita. Tällaisten asenteiden kritiikitön esittäminen tuntuu varmasti tämän päivän valistuneista nuorista aikuisista pahalta.

Ratkaisun ansiosta Samuel Kujala, Miko Petteri Jaakkola ja Arttu Soilumo pääsivät toden teolla loistamaan osaamisellaan. Näytelmän huippuhetkiin kuuluivat ehdottomasti Kujalan Jasmiinin roolissa yhdessä Hyttisen kanssa esittämä aistillinen tanssi, Jaakkolan päsmäröinti näytelmän äkkipikaisen Juurakon (tämän päivän tomera Ulla Appelsin) roolissa ja Soilumon soolo Rosita-Mariannena, jonka läpilyöntiä markkinointikoneisto pyrki edistämään tekemää tytöstä Porno Rositan.

Käsiohjelmassa ei ole mainintaa koreografista. Otaksun, että edellä mainitun  tanssikohtauksen liikekieli oli syntynyt Kujalan omista ideoista. Niin omaehtoiselta ja sisäistetyltä se katsojan näkökulmasta näytti.

Poikkeava roolijako oli myös hyvin valaiseva. Ainakin minulle tuli esityksestä vahva tunne siitä, etteivät kielipoliisit tai edes feministit tätä maailmaa pelasta. Vaikka yhteiskunta ja todellisuus muuttuvat meidän ympärillämme hurjaa vauhtia, ihminen on yksilötasolla samanlainen sosiaalinen laumaeläin kuin hän on ollut ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta.

Hyttisen ja Långin Suurnäkki oli sivullinen tarkkailija, mies, joka hoitaa turhautumiaan ja syyllisyydentunteitaan vetäytymällä. Kaksikon luoma henkilö oli kiltimpi ja empaattisempi hahmo kuin kirjan Suurnäkki. Dramaturgiassa hänen roolinsa tarinan kertojana oli etäännytetty.

Heidin roolin näytelleen Raittilan vahvuuksiin kuului Kujalan tavoin upea fyysinen esittäminen. Mutta samaa voi sanoa kaikista yhdeksästä näyttelijästä näytelmän voimaa ja energiaa hehkuvassa loppukohtauksessa.

Talvikki Eerola teki taitavan imitaation Tonyn Managerin Ticon roolissa hahmosta, joka toistuu yhä uudestaan suomalaisessa sketsiviihteessä. Hahmo kävi äskettäin edesmenneen Jope Ruonansuun reinkarnaatiosta.  

Paskateoria

Käsikirjoitus Arto Salmisen romaanin pohjalta Juhana von Bagh ja Liila Jokelin

Ohjaus Juhana von Bagh

Dramaturgia Liila Jokelin

Lavastus Salli Kari

Pukusuunnittelu Tiina Helin

Valosuunnittelu Titus Torniainen

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Tekninen tuotanto Samuli Hytönen

Pukujen ja naamioiden toteutus Anu Lähteenmäki, Johanna Tapper

Rooleissa Heli Hyttinen, Minea Lång, Inkeri Raittila, Samuel Kujala, Miko Petteri Jaakkola, Linnea Leino, Talvikki Eerola, Arttu Soilumo, Anna-Maija Oka