Avainsana: Elina Snicker

Ryhmäteatterin Rosettan kivi haastoi katsojan ja palkitsi oivaltamisen ilolla

Ryhmäteatterin näytelmässä Rosettan kivi nuori ranskalainen tutkija Jean-François Champollion yrittää ratkaista lähes maanisella vimmalla kiveen hakattujen hieroglyfien arvoituksen. Samalla asenteella katsojan kannattaa lähteä teatteriin tätä näytelmää katsomaan.

*Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo. Kuva © Mitro Härkönen*

Ensi-illassa käsikirjoittaja Elina Snicker ja ohjaaja Saana Lavaste eivät päästäneet meitä katsojia helpolla. Näytelmän kantava ajatus tuli esiin kuitenkin kristallinkirkkaana. Kysymys oli tieteen autonomiasta. Se on jälleen uhattuna.

Näytelmässä liikuttiin usealla eri aikatasolla ja siinä puhuttiin useita kieliä. Robin Svartströmin bravuureihin kuului muun muassa hänen arabiankieliset repliikkinsä egyptiläisen intendentin roolissa.

Jo katsomoon tultaessa hämmennystä aiheutti Anna Sinkkosen lavastus. Koko näyttämö ja kaikki lavasteet oli verhoitu tai kääritty harmaanvalkoiseen kankaaseen. Niihin kätkeytyviä salaisuuksia korostivat vielä näyttämölle levitettyjen pakettien ympärille kiedotut narut.

Näytelmä kertoo 1800-luvun alussa vaikuttaneista orientalisteista. Arkeologia nousi tuolloin julkisuudessa eturivin tieteeksi, kun Jean-François Champollion onnistui ratkaisemaan Rosettan kiven avulla hieroglyfien arvoituksen. Egyptologiasta tuli aikansa muotitiede.

Näytelmän koko nimi on Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti. Teatterin kotisivujen mukaan se on Snickerin uusi monikerroksinen näytelmä kunnianhimosta, muistamisesta ja siitä, keiden katsetta me elämässä janoamme. Esitys tutkii inhimillisellä otteella yritystämme ymmärtää ja hallita tuntematonta. Lavasteen ohjaama Rosettan kivi kysyy, miksi haluamme tulla muistetuksi – ja mitä olemme valmiita uhraamaan sen vuoksi?

Nykyajan mittapuun mukaan nuorena, vähän yli 40-vuotiaana kuollut Champollion oli ilmetty tarinan sankari. Rosettan kivi ei kuitenkaan noudattanut historiallisen draaman tuttua kaavaa. Puhdasotsaiseksi tieteen sankariksi Alex Antonin upeasti tulkitsema näytelmän Champollion oli kysymyksiä herättävän moniulotteinen roolihahmo.

Mieleen tuli tämän päivän minuuttijulkisuudessa näkyvä hahmo, Big Bang Theory -sarjan nobelisti Sheldon Cooper (Jim Parsons). Näytelmän Champollion repi muun muassa surutta vanhemman veljensä ja elättäjänsä Jacques-Joseph Champollionin (Svartström) tutkielmien sivuja omiin vertaileviin analyyseihinsa.

Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Alex Anton, Robin Svartström ja Laura Eklund Nhaga. Kuva © Mitro Härkönen

Kiistaa tieteellisen läpimurron tekijänoikeuksista käytiin Champollionin ja englantilaisen Thomas Youngin välillä. Young teki pioneerityötä hieroglyfien arvoituksen ratkaisemisessa ja hän pääsi Rosettan kiven kohdalla niin pitkälle, että tunnisti faarao Ptolemaios V:n nimen merkkien joukosta. Young oli monilahjakkuus, joka teki merkittävimmät tieteelliset löydöksensä fysiikassa ja matematiikassa. Näytelmässä Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon.

Tieteellisessä kiistassa oli kaikuja kahden nyt jo entisen eurooppalaisen suurvallan, Ranskan ja Englannin välillä Euroopan ja maailman herruudesta käydyistä sodista, joita oli tuohon mennessä käyty säännöllisin väliajoin ei vain sataa, vaan ainakin kuusisataa vuotta. Näytelmän Champollion merkitsi oman läänityksensä laittamalla British Museumin tiloissa säilytettävän Rosettan kiven juurelle Ranskan pienoislipun.

Kiinnostavin jännite näytelmän tarinassa syntyi Champollionin ja orientalistien henkisen johtajan, Silvestre de Sacyn välille. Minna Suuronen näytteli viimeksi mainittua Pariisin kuninkaallisen kirjaston kuraattoria tinkimättömällä arvovallalla. Sacyn roolissa Snicker on kirjoittanut näkyväksi käsityksensä orientalismin poliittisesta ulottuvuudesta.

Päästyään perille hieroglyfien salaisuudesta Champollion pystyi lukemaan myös muita hieroglyfeillä kirjoitettuja tekstejä, jotka olivat säilyneet kiveen hakattuina tuhansia vuosia. Hän oivalsi, että esimerkiksi Vanhan testamentin kertomukset olivat valikoituja muunnelmia näistä ikivanhoista tarinoista. Näytelmän Champollion veti verhot tämän salaisuuden edestä ja verhojen takaa paljastui Philippe de Champaignen 1600-luvulla maalaama maalaus, jonka aiheena oli Mooses ja laintaulut.

Tällainen löydös ei tietenkään sopinut Sacylle ja muille ranskalaisten ja ylipäätään valkoisen rodun ylivertaisuuteen uskoville orientalisteille. Näytelmän avainkohtauksessa Champollionin kädet sidottiin ja hänet köytettiin ihan konkreettisesti kiinni vallitsevaan totuuteen kolmen tutkijan voimin. Pian tämän jälkeen tarinan sankari kuoli.

*Laura Eklund Nhaga teki Youngin roolista elämäniloa säteilevän renessanssihahmon. Nhagan vieressä Santtu Karvonen Youngin palvelijan Yolandan roolissa. Kuva © Mitro Härkönen*

Varmasti moni tieteilijä haluaa tulla muistetuksi Nobel-palkinnon voittajana. Uusia Nobeleita jaetaan parhaillaan. Aivan kohta myös näemme, saako presidentti Donald Trump himoitsemansa rauhan Nobel-palkinnon tämän vuoden jaossa. Tavallinen pulliainen saa nykyisessä huomiotaloudessa omat 15 sekuntia julkisuutta sosiaalisessa mediassa.

Snicker ja Lavaste eivät paljasta lähteistään oikeastaan muuta kuin sen, että idea näytelmään syntyi, kun he olivat yhdessä tutustumassa British Museumin kokoelmiin. Käsikirjoitusta varten Snicker ja hänen kaksi tekstidramaturgiaan, Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ovat tehneet epäilemättä valtavasti taustojen selvitystyötä. Jo käsiohjelmasta ilmenevä produktioon osallistuneiden henkilöiden määrä kertoi siitä, että tähän näytelmään on laitettu aivan poikkeuksellisen paljon resursseja.

Ensi-illassa näytelmä oli uskottava ja vakuuttava. Ei ole sattuma, että oman aikansa sivistynyttä eliittiä näytelmässä edustanut de Sacy puhui kuin meidän aikamme populistinen oikeistopoliitikko. Minusta se tuntui hyytävältä enteeltä. Minne ne kuluneet 200 vuotta karvaine opetuksineen ovat hävinneet?

Tiede on teatterin tavoin yhteisöllistä. Ketään tieteen historian suurista neroista ei ole kasvatettu tynnyrissä. Snickerin näytelmä käsitteli tätä tieteen yhteisöllistä luonnetta ja yhteisöllisyyttä mielestäni ansiokkaasti.

Venäjällä putinistit väärentävät historiaa menneiden pitkien kommunistivuosien antamilla rutiineilla. Yhdysvalloissa kielletään kirjoja ja maan museoita muutetaan evankelisten kristittyjen mielenmaisemaan sopiviksi.

Eikä historiatiede ole tällä totuuden jälkeisellä ajalla ainoa tiede, jossa tieteen autonomia on haastettu ja tutkimus alistettu palvelemaan nationalistisia, imperialistisia ja uskonnollisia tavoitteita. Myös lääketiede, biologia ja kaikki humanistiset tieteet on haastettu erilaisia poliittisia päämääriä toteuttavien ajatuspajojen toimesta. Ohjaukselta eivät ole välttyneet edes soveltavat insinööritieteet. Maailmanlaajuisesti sovittujen tai ainakin sovellettujen teknisten standardien aika saattaa pian olla ohi.

Rosettan kivi – Muista minut ikuisesti Näytelmän kesto 2 tuntia 30 minuuttia Käsikirjoitus Elina Snicker, tekstidramaturgit Mimmi Ahonen ja Heini Junkkaala, ohjaus Saana Lavaste, ohjaajan assistentti Moe Mustafa, rooleissa Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Laura Eklund Nhaga, lavastus- ja pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, esityksen teemakappaleen sävellys Sanna Salmenkallio ja Ali Saad, valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, maskeeraussuunnittelu Toni Ahonen, lavastajan assistentti ja tarpeistovastaava Linda Maria, esitysoikeuksia valvoo Agency North.

Ryhmäteatterin Pinokkio oli yhdistelmä sirkustaiteen ja nukketeatterin estetiikkaa – Oli oivaltava sovitus, napakka ohjaus, vaikuttava lavastus ja loistavaa näyttelijäntyötä – Siinä hienon teatterielämyksen eväät

Kuva kohtauksesta, jossa Pinokkio on joutunut nukketeatterin vangiksi ja näyttelemään Romeon roolia marionettiteatterissa. Kuvassa tarinan Pulcinella (Miila Virtanen), Pinokkio (Mikko Kauppila) ja Harlekiini (Severi Saarinen). Kuva © Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin Pinokkio oli näyttelijäntyön juhlaa. Tarinan yllättävät käänteet muistuttivat välillä taikuutta. Juha Kukkosen sovituksessa 1800-luvulla kirjoitetun sadun tarina heräsi tuoreella tavalla eloon. Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi.

Huumorilla höystettyä humaania ihmiskäsitystä voi hyvällä syyllä pitää Ryhmäteatterin taiteen peruskivenä. Pinokkion ensi-illassa tämä humanismi kulminoitui esityksen päättäneeseen lauluun. Maailma ei ole täydellinen paikka elää, mutta jos tarjolla on tarpeen tullen meitä tönivien kyynärpäiden joukossa vielä yksi olkapää, johon nojata, toivoa vielä on.

Italialaisen Carlo Collodin kirjoittama Pinokkio on klassinen satu. Se on kasvutarina, johon liittyy opetus: elämä on kilvoittelua. Puuseppä Geppetton tammipuusta veistämä marionetti Pinokkio haluaa kasvaa oikeaksi pojaksi. Tarina kertoo tästä kilvoittelusta.

Suomenlinnassa Ryhmäteatterin ensemble on kilvoitellut itsensä kanssa. Miten tehdä vielä edellisen kesän esitystä vaikuttavampi teos? Kun astuin sisään Hyvän omantunnon linnakkeen portista sisään, ensivaikutelma oli se, että nyt on nähty vaivaa ja laitettu kaikki paukut peliin.

Maailma ei ole täydellinen, eikä sellainen voi olla edes mikään näytelmä. Illuusio oli kuitenkin voimakas. Siitä kertoi esityksen jälkeen oman mielen pohjalla kuplinut hykerryttävä hyvänolon tunne – nyt liippasi jo läheltä.

Ryhmäteatterin produktioille on tyypillistä tarinnan ja kerronnan kerroksellisuus. Koomisen pinnan, välillä suorastaan hulvattoman hauskanpidon alla kulkee aina myös surullisia, traagisia ja välillä jopa pelottavia juonteita. Eikä Pinokkio ollut poikkeus tästä traditiosta.

Kukkonen ja dramaturgi Elina Snicker ovat pysyneet sovituksessa alkuperäisessä tarinassa. Tämän päivän yhteiskuntaa ja sen kerroksia peilattiin näyttämöllisen kerronnan kautta.

Ensivaikutelman tästä antoi Janne Siltavuoren rumuudessaan todella vaikuttava lavastus. Verkkoaitoihin kiinnitetyt, radioaktiivisesta säteilystä ja ympäristömyrkyistä varoittavat kyltit kertoivat tuhosta, jota nykyinen kulttuurimme on saanut aikaan elämää ylläpitävässä biosfäärissä. Verkkoaitojen päällä kiemurteleva natolanka (partakoneenterillä terästetty piikkilanka-aita) muistutti niistä maan ulkoisille ja sisäisille rajoille pystytyistä muureista, joilla köyhien massat nyt erotetaan harvalukuisista hyväosaisista.

Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi. Kuva © Mitro Härkönen

Minulle uusi lavastustekninen innovaatio oli näyttämön päälle rakennettu pyöreä apunäyttämö. Sen alle oli saatu sijoitettua teatterinostin. Otaksun, että Suomenlinnan kesäteatterein näyttämö on sekä ohjaajan että näyttelijöiden kannalta poikkeuksellisen sisääntulojen ajoituksen kannalta haastava paikka. Nyt kohtauksesta toiseen siirryttiin huikealla tahdilla ja kellontarkka ajoitus sai aikaan voimakasta imua tarinassa.

Oma funktionaalinen tehtävä oli myös linnoituksen vallien korkeudelle nousseilla rakenteilla. Ne antoivat kehikon nukketeatterin keinoin toteutetuille mojoville yllätyksille, joita tässä ei ole tietenkään syytä paljastaa. Ryhmäteatterin osaamisella teatterista tuli taikuutta. Severi Saarisella, Minna Suurosella, Robin Svartströmillä ja Miila Virtasella oli kullakin noin puoli tusinaa roolia. Miten jo rooliasun vaihtaminen tällaisella ajoituksella on ollut mahdollista?

Collodi kirjoitti satunsa 1800-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi optimismi. Kansallismielisten vallankumous oli Italiassa pyyhkäissyt pois feodalismin jäänteet ja uusi kansallisvaltio sai nauttia tuon ajan globalisaation tuomasta talouskasvusta ja vauraudesta.

Collodi osallistui henkilökohtaisesti Italian toiseen itsenäisyyssotaan. Mikään aikansa radikaali ajattelija hän ei ollut, vaan kulki ehkä paremminkin Mark Twainin ja muiden aikalaistensa humoristien, konservatiivisten miesten jalanjälkiä. Pinokkion tarinassa hyväsydäminen Geppetto joutuu vankilaan puusta veistetyn poikansa pahoinpitelystä. Ehkä se on kirjailijan kannanotto oman aikansa ”yltiöliberaaleja” kasvatusmetodeja kohtaan?

Tämä tarina ei ole mukana Ryhmäteatterin tulkinnassa. Samaa kurin ja järjestyksen teemaa käsitteli tavallaan näytelmän kohtaus, jossa koulusta karanneet Pinokkio ja Lampunsydän muuttuivat aaseiksi. Mainiossa koulukohtauksessa Kukkosen ja hänen ensemblensä ei laita kyseenalaiseksi koulutuksen merkitystä, mutta kyseenalaisti nykyisin käytössä olevien metodien mielekkyyden. Vitivalkoisiin ja vaaleanvireisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan ja varsinkin Pinokkio – siis poika, jonka pää oli umpipuusta veistetty – loisti tällaisella nippelitiedolla.

Onko lukutaidon ohella myös meidän ja lastemme kyky syvällisesti ymmärtää merkityksi katoamassa? Tähän Kukkosen huoleen on helppo yhtyä. Kukkonen kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan käsiohjelmassa ja hänen kanssaan olen samaa mieltä myös siitä, että lankaohjattavat sätkynuket, marionetit elävät nukketeatterin ohella käsitteellisinä olioina omaa universaalia elämäänsä myös politiikan kielessä ja sen pimeällä puolella vaikuttavissa salaliittoteorioissa.

Vitivalkoisiin ja vaalean vihreisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan. Kuvassa tarinan Aurora (Miila Virtanen), takana Eugenio (Robin Svartström), taustalla Lampunsydän (Alex Anton) Kuva © Mitro Härkönen

Internet ja sosiaalinen media ovat antaneet tälle psykologisele ohjukselle, tai oikeammin pakottamiselle globaalit mittasuhteet. Meihin sidottuja naruja vetelevät Alphabetin ja Metan kaltaisten suuryhtiöiden laatimat alkometrit, joiden toimintaperiaatteista tai edes päämääristä meillä on korkeintaan hatara käsitys.

Collodi kunnostautui paitsi kirjailijana myös vanhojen ranskalaisten satujen kääntäjänä. Hänellä oli myös erityislupa lukea katollisen kirkon kieltämiä kirjoja kiellettyjen kirjojen arkistossa. Vaikka Collodin ensin juttusarjana sanomalehdessä ja myöhemmin kirjana julkaistua Pinokkiota ei ole yhdistetty mihinkään tunnettuun vanhaan kansansatuun, itse kertomus on jollakin tavoin ajaton.

Minussa Ryhmäteatterin näyttelijöiden hieno näyttelijäntyö herätti voimakkaan intuition teatterin ajattomuudesta – vaikuttavaa läsnäoloa, voimakasta vuorovaikutusta, puhdasta olemassaolon iloa – näin kiertävien teattereiden näyttelijät ovat näytelleet jo ennen Shakespearen aikaa. Näin sen täytyy olla!

Pinokkion roolin näytellyt Mikko Kauppila on monilahjakkuus. Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Kauppila on näytellyt useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hänellä on filosofian maisterin tutkinto myös Helsingin yliopistosta, jossa hän opiskeli pääaineenaan sukupuolentutkimusta. Kauppilan esikoisromaani Terveisin K julkaistiin viime vuonna. Taiteilijaelämästä ja anoreksiasta kertova kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Wikipedia ei kerro, mistä Kauppilan huikea kehonhallinta on peräisin. Luulen, että ainakin jokin selitys löytyy hänen romaanistaan, kun ehdin sen lukea. Ainakin yleisellä tasolla anoreksiaan liittyy pakonomainen tarve harrastaa rankaa liikuntaa. Pinokkion roolin perusteella olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että Kauppila on todellinen lahjakkuus myös fysiikaltaan. Pitkänhuiskeasta miehestä sukeutuisi epäilemättä loistava esiintyjä ja taiteilija myös tanssijana.

Pinokkio ei ole vain aikuisten satu, vaan aivan oikea satu myös lapsille. Teatteri ei suosittele esitystä alle 9-vuotiaille ja siihen on hyvät perusteet.

Pinokkio

Perustuu Carlo Collodin romaaniin

Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen

Dramaturgi Elina Snicker/UNTO

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen

Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula

Rooleissa Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen

Ikäsuositus 9 vuotta

Esityksen kesto 2 h 35 min sis. 25 min väliajan

Maija Vilkkumaan hyväntuulinen Merisää oli varastaa koko show’n – Helsingin kaupunginteatterin ” Ein europäisches Abendmahl” oli näyttelijäntyön juhlaa

Maija Vilkkumaan kirjoittamassa Merisäässä kaikki teatterin osa-alueet menivät kohdalleen. Pienoisnäytelmä oli Merja Larivaaran ja Vappu Nalbantoglun bravuuri. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vain parasta minulle on kolmen eri näytelmäkirjailijan pienoisnäytelmistä muodostettu kokonaisuus. Teatteri markkinoi esitystä käsikirjoittajien nimillä ja miksi ei markkinoisi. Sofi Oksasen Rakastan sinua jo nyt, Elina Snickerin Itku vieraalle ja Maija Vilkkumaan Merisää näyttivät jo ennakolta tömäkältä cocktaililta.

Nähtynä Vain parasta minulle oli upean näyttelijätyön juhlaa. Ainakin minuun teki vaikutuksen, miten laaja-alainen ja taitava esimerkiksi näyttelijä esimerkiksi Vappu Nalbantoglu on. Hän muuntautui Oksasen Rakastan sinua jo nyt näytelmän lapsettomuudesta kärsivän neuroottisen naisen roolista Maiju Vilkkumaan Merisään elämäniloiseksi, kimaltelevaksi somehahmoksi, moderniksi renessanssi-ihmiseksi kuin taikaiskusta.

Samaa voi sanoa myös Aurora Mannisen, Riitta Havukaisen, Kaisa Torkkelin ja Merja Larivaaran näyttelijäntyöstä. Upeaa! Loistavaa!

Pienoisnäytelmissä hypättiin myös sujuvasti tyylilajista toiseen. Se kertoi näytelmät ohjanneen Aino Kiven taidoista ohjaajana. Voimakkaasti etäännyttävästä keskieurooppalaisesta ekspressionismista kuljettiin vanhuuden pelkoa kuvaavan tragikomedian kautta burleskiin ilotteluun.

Näytelmien aiheet olivat tekijöidensä näköisiä. Sen vuoksi varmaan ainakin osa näytelmien hienoista nyansseista jäi tämän kirjoittajalta tajuamatta.

Biologinen kello käy ja todellisuuden ja markkinavoimien luoman keinotodellisuuden välinen kuilu ei vain ahdista, se myös riistää ja tappaa. Todellisuuden ja haaveiden ristiriidasta kertoo jo kolmen näytelmän kokonaisuudella annettu satiirinen nimi.

Uppoavan Titanicin kannella on lupa olla myös hupsu. Se ei auta pysäyttämään kiihtyvällä tahdilla etenevää ekokatastrofia, mutta ei siitä oikeastaan ole mitään haittaakaan. Elää pitää niin kauan kuin elämää on.

Käsiohjelmassa ohjaaja Kivi kertoo, miten kolme hyvin erilaista tekstiä ovat produktion työprosessin aikana alkaneet ikään kuin keskustella keskenään. Pienoisnäytelmistä ensin esitettiin Oksasen Rakastan sinua jo nyt, sitten Snickerin Itku Vieraalle ja viimeiseksi väliajan jälkeen Vilkkumaan Merisää.

Järjestys oli varmasti hyvin harkittu. Vilkkumaan Merisää olisi ensimmäisenä esitettynä ehkä varastanut lopullisesti koko show’n. Viimeisenä kolmesta se jätti hyvän jälkimaun makusteltavaksi. Merisää oli maukas aivokarkki.

Vilkkumaalla on taito kirjoittaa nasevaa dialogia ja nähdä tämän päivän maailman kummallisuudet hupaisassa valossa.

Ulkopuolisen on mahdoton tietää, miten Merisään estetiikka on syntynyt käsikirjoittajan, ohjaajan, lavastukset ja projisoinnin suunnitelleen Mika Haarasen, pukusuunnittelija Laura Dammertin, koreografi Kaisa Torkkelin, valosuunnittelija William Ilesin, naamiot suunnitelleen Tuula Kuittisen ja näyttelijöiden yhteistyöllä.

Lopputulos oli joka tapauksessa valloittavan hauska. Vilkkumaa on ottanut ilon irti digiajan kummallisuuksista vedenpaisumukseen hukkuvassa lähitulevaisuuden Helsingissä.

Nalbantoglu ei näytelmän Henna Syrjälänä, soutavana merenneitona ollut mikään syrjäänvetäytyjä. Hän antoi kynttilänsä palaa kirkkaasti takapuolensa muotoja toppauksilla korostavana Instagram-prinsessana. Häntä ei haitannut edes se, että joulunpyhät olivat tulossa ja rakastaja menossa vaimonsa hoteisiin.

Larivaara oli yhtä valloittava kaksikon yhteisen firman talouspäällikkö Matilda Tahkolaaksona, joka kärsi vakavasta peliriippuvuudesta, mutta ei antanut se häiritä valoisaa elämänasennettaan.

Kolmantena pyöränä näytelmässä pyöri sen huikean koreografian suunnitellut Torkkeli virkamieskyborgi Anjana. Kolmikon yhteistyö oli näyttämöllä saumatonta ja upeaa seurattavaa. Maailmanlopun meininki tuotiin näytelmään mukaan peräti yhdeksän ääniroolin avulla.

Snickerin Itku vieraalle näytelmässä Havukainen loisti uimahallissa häiriköivänä vanhuksena. Manninen oli sotilasuransa alussa oleva, fyysistä terveyttä ja voimaa uhkuva luutnantti, joka oli tullut uimahalliin pitämän varusmiehille Cooperin testiä.

Kontrasti oli voimakas. Snicker on sijoittanut tarinaansa yllättäviä käänteitä, jotka korostivat sitä, että elämä ei aina kulje aina suunniteltuja latuja.

Oksasen Rakastan sinua jo nyt oli mukana viidestä pienoisnäytelmästä kootussa Itävallan kansallisteatterin Eurooppalainen ehtoollinen (Ein europäisches Abendmahl) näytelmässä. Neljä muuta käsikirjoittajaa olivat Szenen von Jenny Erpenbeck, Nino Haratischwili, Nobelilla palkittu Elfriede Jelinek ja Terézia Mora.

Näytelmäsikermä kantaesitettiin Wienin Burg-teatterissa tammikuussa 2017. Helsingin kaupungiteatterin Vain parasta minulle siis toistaa samaa ideaa.

Oksanen on näytelmäkirjailijana omaksunut Keski-Euroopassa valtavirtaa teatterissa edustavan tyylin. Voimakkaasti etäännytetty näytelmä koostui kahdesta pitkästä monologista, joita täydensi Helena Haarasen äänirooli videolta.

Manninen näytteli ukrainalaista Dariaa, nuorta yksinhuoltajaa joka yrittää päästä velkaloukusta ryhtymällä sukusolujen luovuttajaksi. Nalbantoglu näytteli suomalaista Marjaa, joka kärsii lapsettomuudesta ja sen aiheuttamista vakavista pakko-oireista.

Molemmat olivat uhreja. Darian tarinan traagisuutta korosti se, että Ukrainassa luottotietojen menetys ei ole se pahin asia, mikä pikavippikierteeseen joutunutta ihmistä kohtaa. Köyhyys, korruptoitunut hallinto, järjestäytynyt rikollisuus ja näköalattomuus ajavat maassa nuoria naisia epätoivoisiin ratkaisuihin ja hyväksikäytön uhreiksi.

Näytelmän roolihahmot oli etäännytetty niin pitkälle, että heitä kohtaan oli vaikea tuntea mitään myötätuntoa. Tunnelma oli niin kylmä, että se melkein sai hampaat kalisemaan.

Tarinan ydin tuli kuitenkin näkyväksi todella taitavalla videoiden käytöllä. Markkinavoimien julmat lainalaisuudet tehtiin selviksi, samoin se ristiriita, joka vallitsee mainosten lumetodellisuuden ja todellisuuden välillä.

Vain parasta minulle

Rakastan sinua jo nyt

Käsikirjoitus Sofi Oksanen

Itku Vieraalle

Käsikirjoitus Elina Snicker

Merisää

Käsikirjoitus Maija Vilkkumaa

Ohjaus Aino Kivi

Lavastus ja projisointi Mika Haaranen

Pukusuunnittelu Laura Dammert

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu William Iles

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Aurora Manninen, Vappu Nalbantoglu, Kaisa Torkkel, Riitta Havukainen, Merja Lerivaara

Video ja äänirooleissa Helena Haaranen, Sävel Vakkala, Aino Kivi, Heikki Sankari, Jari Pehkonen, Janne Ahjopalo, Sanna-Jude Hyde, Ursula Salo, Risto Keskilahti, Leenamari Unho, Paavo Kääriäinen

Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa KOM-teatterin tapaan – Häkellyttävän hieno Valehtelijan peruukki avasi näköalan teatteritaiteen ytimeen

Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttelivät lähes tyhjällä näyttämölle. K Rasilan suunnittelemat puvut, asusteet ja kengät kuvasivat heidän rakastettujaan ja vihamiehiään, joiden kanssa muistoja kerrottiin usein dialogin muodossa. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri

Me muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva tunnekokemus.

Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.

Junkkaalan terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset prosessit tuottavat molempia.

Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.

Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.

Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.

Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.

Se on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi itse itseään.

Lopputulos oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.

Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.

Yhdellä taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus vaikuttaa meidän muistoihimme.

Saisi kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.

Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.

Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.

Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.

Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.

Valehtelijan peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén yrittivät komentaa loitommalle.

Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.

Pitkässä parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä, joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.

Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.

Näytelmässä Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.

Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.

Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.

Valehtelijan peruukki

Kantaesitys KOM-teatterissa

Teksti Heini Junkkaala, Marja Packalén, Pirkko Saisio

Ohjaus Heini Junkkaala

Dramaturgia Elina Snicker

Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelu K Rasila

Maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Kuiskaaja Linu Torniainen

Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Jeesus Kristus itse asiasta kuultuna

22796927620_2b9a976b61_k — Heikki Pitkänen tekee bravuurin näytelmän lespaavana homokarikatyyrinä, joka haastattelee Jeesusta television suorassa keskusteluohjelmassa. Jeesusta näyttelevällä Antti Pääkköselle kunnon toimittajamme ei anna suunvuoroa.. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kirjailija Heini Junkkaalan kirjoittama ja Milja Sarkolan ohjaama Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet antoi paljon ajattelemisen aihetta. Junkkaala ja Sarkola ovat annostelleet esitykseen Porvoon mitalla itseironiaa ja sarkasmia. Esityksestä kasvoi terävä ja ajoittain myös hulvattoman hauska aikalaissatiiri.

Pinnalta esitys näytti tositelevision ja Maikkarin Putouksen risteytykseltä. Television ”itse asiasta kuultuna” syvähaastatteluun kutsuttu Jeesus ei saa suulaalta ja itseään täynnä olevalta toimittajalta suunvuoroa ja näytelmän kuvitteellisen näytelmäkirjailijan luomat roolihahmot, neuroottinen aviovaimo ja psykopaatti aviomies ovat kuin suoraan jostain sketsihahmokilpailusta.

Mutta niin tietysti pitääkin olla. Junkkaala ja Sarkola käyttivät näytelmän tehokeinoina liioittelua ja toistoa taitavasti. Junkkaala ja Sarkola tasapainoilivat kuitenkin hienosti tämän vaikea tyylilajin trapetsilla. Ryhtiä näytelmälle antoivat näyttelijöiden todella hienot roolityöt.

Kun kuvataan teatterin keinoin tämän päivän ihmisen pinnallisuutta, syntyy kuva pinnallisista ihmisistä. Tämä kuva kuitenkin muuttuu, kun katsoja näkee sen vaivan, että jaksaa ajatella pintaa syvemmälle.

Näytelmän nimi kertoo, että tekijät peilaavat tämän päivän todellisuutta korostetusti omakohtaisten kokemusten ja tunnetilojen kautta. Näytelmän kehystarinassa näyttämöllä tehdään teatteria. Esitys on analyysi teatterin tekemisen reunaehdoista tämän päivän Suomessa.

olipa — Heini Junkkaalan ja Milja Sarkolan tyylikeinoja ovat liioittelu ja toisto. Jessica Grabowsky tulkinta neuroottisesta aviovaimosta sopisi lähes sellaisenaan tekevision sketsihamokilpailuun. Lohduttamassa aviomistä näyttelevä Antti Pääkkönen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Aika suosii itsestään suurta meteliä pitäviä tyrkkyjä, ihmisiä, jotka eivät kätke omaa sisäistä sankariaan vakan alle.

Itsensä brändäämisessä on tietenkin puolensa. Oma minuus voi hävitä kokonaan tämän kulissin taakse. Junkkaala ja Sarkola eivät jätä tätä itsensä esillä pitämisen problematiikkaa tähän. Jo näytelmän nimen toinen osa on ladattu rankalla itseironialla ja sarkasmilla. Näiden kahden ”narsistin” kootuissa totuuksissa myös san totuus kannattaa laittaa heti lainausmerkkeihin.

Meidän itse kunkin korvien välistä löytyvä pururata lienee maailman kivisin pelto viljeltäväksi. Ajatteleminen on erittäin työlästä ja aikaa vievää ja usein myös tuloksettomaksi jäävää puuhaa. Nykyisessä instant yhteiskunnassa me mielellämme turvaudumme ennakkoluuloihin ja asenteisiin.

Narsismista on tullut tässä mielessä oikea kyökkipsykologien puuhamaa, yhtään väheksymättä Junkkaalalle käsiohjelman mukaan omakohtaisia kokemuksiaan narsismista purkaneen nimettömäksi jäävän naisen kokemusten aitoutta.

Esityksen toteuttanut työryhmä on tästä hyvin tietoinen ja teki sen selväksi nopeasti myös esityksen katsojalle. Junkkaala tarkastelee alter egonsa kautta hyvin kriittisesti myös omaa kykyään jäsentää tietoa. Sarkasmi astuu kuvaan viimeistään siinä vaiheessa, kun näytelmän kirjailija tuomitsee homouden narsistiseksi persoonallisuudenhäiriöksi.

olipa kerran — Apinapukuun puettuja Jussi Parviaisia näyttämölle marssitetaan kolmin kappalein. Kuvassa koko show’n Antti Pääkkösen kanssa varastaneen Heikki Pitkäsen Parviainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Yksi näytelmän roolihahmoista on ohjaaja-dramaturgi Jussi Parviainen, jonka kirjoittamaa ja Ryhmäteatteriin vuonna 1983 ohjaamaa Jumalan rakastajaa voi ehkä pitää jonkinlaisena lähtölaukauksena keskustelulle narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

Tekijöiden mukaan näytelmässä on katkelmia Parviaisen Jussi Parviaiset tekemästä elokuvasta Yksinteoin kaksi.

Näytelmän Parviaisen tai oikeammin Parviaisten (!) sisään tulosta näyttämölle syntyi kohtaus, josta en katsojana tiennyt oikein nauraisinko itseni tärviölle, vai olisinko luontodokumenttien suurkuluttajana loukkaantunut apinoiden puolesta.

Samaan sarjaan kuului myös näytelmän Jari Sarasvuon saarna Kallion kirkossa 2013.

Junkkaalla laitta itsensä alttiiksi, eräänlaiseksi ukkosenjohdattimeksi näytelmän satiirille. Näytelmän näytelmäkirjailija flirttaillee kunnon kiksejä saadakseen luovalle työlleen myös pahuuden kanssa. Pahuuden ruumiillistumaa näytelmässä edustaa norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivikin roolihahmo.

22796900220_27c5599ca3_n — Heini Junkkaala ja Milja Srakola käsittelevät näytelmässä kaiken muun lisäksi myös kiinnostavasti journalismin etiikkaa. Yksi näytelmän roolihamoista on Ander Breivikistä kirjan Yksi meistä kirjoittanut norjalainen tähtitoimittaja Åsne Seierstad, jota näytelmässä näyttelee Jessica Grabowsky. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Teatterilla on Suomessa pienet piirit. Kaikki ovat toistensa hyviä kavereita. Tällaisessa lasitalossa ei tienkään kannata heitellä kiviä, tai jos siltä tuntuu, pitää kivittää taiten. Käsiohjelmassa kerrotaan, että Junkkaala ja Sarkola ovat luetuttaneet käsikirjoituksen etukäteen Saravuolla, Parviaisella ja Hesarin teatterikriitikko Suna Vuorella, joka myös on hahmona mukana näytelmässä. Näytelmään henkilöhahmoksi niin ikään otetulta Mika Myllylältä hänen mielipidettään ei ole enää voitu kysyä.

Myös tämä metodi toimii. Parviaiselta pyydettiin myös pari lausetta käsiohjelman saatteeksi. Parviaisen pari lausetta on käsiohjelmassa seitsemän sivun mittainen essee aina kiinnostavasta aiheesta Jussi Parviainen. Parviaisen tekstiä ei löydy Kansallisteatterin verkkosivuilta, joten käsiohjelma kannattaa jo sen vuoksi ostaa.

Jokainen toimittajapolvi oppii kantapään kautta, että ironia, sarkasmi ja satiiri ovat tyylilajeja, joita pitää Suomessa välttää kuin ruttotautia. Tämän kirjoittajalle ne ovat joka tapauksessa niitä kaikkein makeimpia aivokarkkeja.

Junkkaalan dramaturgiassa ja Sarkolan ohjauksessa on kuitenkin myös muita hyvinkin henkilökohtaisia ja samalla yleispäteviltä tuntuvia tasoja kuten hyvässä näytelmässä pitää olla.

Tällaisia syviä ja samalla ikuisia aiheita on ainakin työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Junkkaalan ja Sarkolan kaltaisia todella lahjakkaita ihmisiä kannustaa paitis kunnianhimo, myös jonkinlainen sisäinen pakko. Näytelmän kirjailija pyrkii ratkaisemaan tämän ajankäyttöön ja ennen muuta läsnäoloon liittyvän ristiriidan ottamalla puolisonsa mukaan tekeillä olevan näytelmän harjoituksiin.

Sarkola on aikaisemmin käsitellyt kahden naisen välisen parisuhteen hajoamista samalla tavalla näytelmässään Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia.

Periteisesti jätetyt vaimot ja hylätyt lapset ovat olleet ihmissuhteiden maamerkkejä, jolla miesnerot ovat merkinneet ”tuskaista” elämänpolkuaan.

Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas ja Katja Küttner näyttelevät näytelmässä vierailijoina ja upeasti näyttelevätkin. Kansallisteatterin omat pojat Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen tosin varastavat välillä koko show’n.

Haapkylä tekee näytelmän kirjailijasta viileän ja etäisen hahmon lukuun ottamatta kohtausta, jossa roolihahmo kertoo pitävänsä homoutta narsistisena persoonallisuudenhäiriönä.

Osin tämä vaikutelma saattoi johtua myös ihan fyysisestä etäisyydestä. Kansallisteatterin Pienen näyttämön katsomon viimeisiltä penkkiriveiltä on matkaa itse näyttämölle näyttämön nimestä huolimatta.

Haapkylän ominaislaadusta näyttelijänä saa kuitenkin hyvän kuvan videolta, jonka kuvaamassa kohtauksessa näytelmän kirjailija kertoo oman mielipiteensä Sarasvuon Kallion kirkossa pitämästä saarnasta. Samalla paljastuu totuus myös kirjailija Heini Junkkaalan alter egon ”narsismin” laadusta.