Taiteilijan elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Tanssijaa taide kuitenkin palkitsee ruhtinaallisesti itsekurin ja kieltäymysten kiirastulen. Kehon säilyttämät muistot voidaan kertoa kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191palkitsi myös meitä katsojia lämpimällä ja voimakkaalla läsnäolon tunteella.
Ihminen on arvoitus myös itselleen. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191 -esityksessä katsotaan peiliin. Tanssijoille suuret kokovartalopeilit ovat elimellinen osa työtä ja arkea. Unkarilaisen koreografi Adrienn Hódin koreografiassa näyttämön seitsemällä suurella peilillä oli myös vahva symbolinen viesti: seitsemän peiliä, seitsemän tanssijaa ja seitsemän erilaista elämäntarinaa.
Liikkeelle ei ole lähdetty valmiista teemasta, vaan tanssijoista itsestään. Näin Hód kertoo teatterin verkkosivun haastattelussa. Keitä me olemme, millaisia tarinoita meidän kehommekantavat ja mitä tanssi merkitsee tanssijalle eri elämänvaiheissa?
Kukin tanssija teki itselleen niitä kysymyksiä, joita jokainen meistä tekee itselleen elämän eri vaiheissa. Katsojan kannalta esityksen lähtökohdat tekivät siitä aivan poikkeuksellisen kiinnostavan. Tanssijat olivat tutkineet minuuttaan improvisaatioiden kautta. Näin itse esityksestä muodostui seitsemästä pitkästä soolosta koostunut ilmaisultaan rikas kokonaisuus.
Hódin ja hänen pitkäaikaisen työparinsa Csaba Molnárin taituruudesta kertoi se, että tanssijoiden omaehtoisesti ideoimista pitkistä sooloista muodostui hahmottuva, eheä kokonaisuus. Läsnäolon tunne oli voimakas ja esityksen rytmin ja tempon kiihtyessä askel askeleelta kohti huipennusta tuo tunne muuttui pakahduttavaksi.
Olen varma, että tanssijan ammatin valinneiden elämään kuuluvat myös kokemukset ainutlaatuisen voimakkaasta yhteisöllisyydestä. Vaikka esitykseen ei kuulunut yhtään varsinaista duettoa, esitys henki jotakin hyvin koskettavaa ja herkkää – kosketuksen kautta jaettua syvää inhimillistä yhteyttä.
Tanssijoiden suhde omaan kehoon on varmasti jotakin hyvin erityistä. Heille oma kroppa on instrumentti, ilmaisun väline. Alati toistuvat harjoitukset ja esiintymiset ovat tallentaneet rikkaan liikekielen lihasmuistiin. Keho ja mieli ovat yhtä.
Aivan ongelmatonta tämä yhteiselo ei toki ole. Tästä todellisen maailman epätäydellisyydestä kertoivat monet esitykseen liitetyt itseironiset anekdootit. Yhdessä kohtauksessa vartaloltaan atleettinen Sofia Hilli käveli näyttämön poikki ja poistui sieltä kainalossaan henkilövaaka. Anna Virkkunen ja Anni Koskinen kertoivat omat versionsa kehon asettamista rajoituksista liikesarjoilla, joissa he työnsivät kätensä housunpuntien läpi ja kietoivat näin vartalonsa eräänlaiseen pakkopaitaan. Justus Pienmunne ei vain katsonut itseään peilistä, hän tarttui peiliin kaksin käsin kiinni ja suuteli omaa peilikuvaansa. Pitkähiuksisen peruukin ja teatterisavun avulla hän muovasi itsestään myös Goan hiekkarannalla unelmoivan hipin.
Tavallisen katsojan kannalta tanssin tekee niin ainutlaatuisen kiehtovaksi ja kiinnostavaksi se, että meidän aivomme reagoivat ilmeisiin, eleisiin ja liikkeisiin vaistomaisesti ja paljon nopeammin, kuin mieli ehtii muokata nuo tunteet sanalliseen muotoon. Tanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto.
Hódin kotimaassa Unkarissa pääministeri Viktor Orbánin hallinto on kaventanut järjestelmällisesti taiteilijoiden ja kulttuurilaitosten vapautta. Hód ei enää pysty palkkaamaan tanssijoita produktioihinsa kotimaassaan. Unkarin populistit, Orbánin johtama Fideszei ei rajoita kaikin keinoin nykytanssin esittämistä vain siksi, että ”kansa” ei ymmärrä sitä. Voi olla, että taiteesta on tullut jälleen Unkarissa harvainvaltaa vastustava vastarinnan eturintama aivan samoin kuin Neuvostoliiton miehityksen alla eläneessä kommunistidiktatuurissa 40–50 vuotta sitten. Hódin mukaan Unkarin oppositio suhtautuu toiveikkaasti ensi vuoden vaaleihin. Orbánin autoritaarinen hallinto on ehkä kaadettavissa.
Helsingin kaupunginteatteri on jo saavuttanut taiteellisen voiton antaessaan Hódille ja hänen työparilleen Molnárille mahdollisuuden toteuttaa tämä produktio.
Tiistain esityksessä esitys avattiin yleisölle puheen kautta. Näyttämölle astuivat Virkkunen ja Hilli näyttävissä iltapuvuissa. He istuivat mikrofonit käsissään tuoleille ja Hilli alkoi haastatella maailmalla näyttävän uran tehnyttä Virkkusta. Haastattelussa he kävivät keskustelua Hódin projektille asettamista kysymyksistä. Virkkusen polku tanssijaksi oli alkanut lapsena voimistelusta. Hillin intohimo oli puolestaan saanut alkunsa negatiivisen palautteen kautta. Hänelle oli lapsena sanottu, ettei hänestä koskaan voi tulla tanssijaa. Ilmeisesti esityksen ensi-illassa vastaavan keskustelun kävivät Tiitinen ja Pienmunne.
Teatterin verkkosivulla Hód ja Molnár ovat muotoilleet produktion mission viideksi kysymykseksi, joihin haettiin vastausta: Mitä historiaa kannamme kehoissamme? Kuinka yksilöllisiä kokemuksemme todella ovat? Miten intohimo syntyy? Mikä meitä ajaa eteenpäin? Miten voimme antaa tilaa nykyhetkelle?
Esitys päättyi kohtaukseen, jossa alun haastattelun jälkeen tanssijoiden sisäisiin peileihin käännetyt katseet suunnattiin jälleen meihin katsojiin. Virkkunen kutsui meitä katsojia tanssimaan kanssaan.
Project No. 2191 Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.12.2025 Koreografia: Adrienn Hód Koreografin taiteellinen työpari: Csaba Molnár Sävellys: Áron Porteleki Lavastus ja valosuunnittelu: William Iles Pukusuunnittelu: Laura Dammert Äänisuunnittelu: Eero Niemi Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen Dramaturgi: Ármin Szabó-Székely Tanssijat Sofia Hilli, Anni Koskinen, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen ja Anna Virkkunen
