Rikos ja rangaistus Monika Fagerholmin tapaan – Helsingin kaupunginteatterin sovitus kirjasta on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen – Kuka tappoi bambin? on tarina kasarisukupoven lapsista

Misa Lommin näyttelemä Emmy on tarinassa Gusten elämän rakkaus. Nuorta 16-vuotiasta Gustenia näyttelee Jaakko Hutchings ja tarinan kertojaa, 26-vuotiasta Gustenia Pyry Nikkilä, kuvassa taustalla. Eläinklinikalla harjoittelijana työskentelevän Emmyn suuri rakkaus ovat koirat. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kuka tappoi bambin? on taiteellisesti kunnianhimoinen ja hätkähdyttävän ajankohtainen näytelmä. Pipsa Lonka on onnistunut suurenmoisesti Monika Fagerholmin omaäänisen kielen sovittamisessa näyttämölle.

Fagerholm on omaääninen kirjailija, jonka lause hakee vertaistaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Kuka tappoi bambin? on täynnä viitauksia kulttuuriin ja uskontoon, eikä dramaturgin haastetta vähennä se, että romaanissa siirrytään aikatasolta toiselle taitoluistelijan notkeudella. Miten muuttaa sana lihaksi, miten luoda näyttämölle se mielenmaisema, jonka Fagerholmin kirja lukija mielessä herättää?

Helsingin kaupunginteatterille kirjan dramatisoinut Lonka on löytänyt vastaukset tähän kysymykseen. Mahdoton tehtävä voidaan ratkaista pelkistämällä, tarttumalla siihen, mikä tuntuu kaikkein oleellisimmalta. Fagerholmin romaanin ja myös näytelmän ytimessä on sitaatti Simone Weililta. Se on muunnelma Raamatun kaksoiskäskystä: ”Rakasta itseäsi kuten vierasta itseään merkitsee kääntäen: Rakastaa itseään kuten vierasta.”

Sitaatin on kirjassa alleviivannut veljensä kuoleman jälkeen teologian opintonsa lopettanut ja ihmissuhteissaan tuuliajolle ajautunut tarinan Saga-Lill (Aksinja Lommi). ”Rakasta itseäsi kuten vierasta.”

Fagerholmin kirjan voi lukea yksilötasolle vietynä kuvauksena itsestään suurta melua pitävän kasarisukupolven lapsista. Tarinan keskiössä on brutaali rikos, neljän lukioikäisen teinipojan tekemä joukkoraiskaus. Tästä hirmuteosta kasvaa syyllisyys, joka lopulta tuhoaa sekä tekijöiden että heidän läheistensä elämän tavalla tai toisella. Tosin näytelmässä poikien vanhempien kohtalo jäi avoimeksi.

Sukupolvitematiikkaan viittaa jo näytelmän nimi. Se on sitaatti edellisen sukupoven kapinan aloittaneen punkbändi Sex Pistolsien biisistä Hwo killed Bambi?

Kuka tuhosi meidän lapsuutemme ja illuusiot onnellisesta elämästä?

Ranskalaisen filosofin Weilin edellisen vuosisadan alkupuolella antama määritelmä vieraantumiselle on yhä tätä päivää ja varsinkin tätä päivää. Seksipyssyjen esittämään haasteeseen meistä itse kukin voi etsiä vastausta peiliin katsomalla. Nuorten tekemät joukkopahoinpitelyt yleistyvät hurjaa vauhtia, tai ainakin tekijöiden niistä kuvatut videot leviävät nyt verkossa kulovalkean tavoin.

Fagerholmin kirjassa väkivalta varjostaa nuorten miesten elämää. Gusten hakkaa parhaan ystävänsä Nathanin ja Nathan puolestaan pahoinpitelee samaan kaveripiiriin kuuluvan Cosmon sairaalakuntoon.

Näytelmässä tämä väkivaltaisuus kuvattiin liikekielen kautta. Justus Pienmunnen koreografiassa pääosaan nousi hänen itsensä näyttelemän Nathanin rooli. Näyttämön Nathan oli ehkä enemmän punttisalilta itsetuntoa hakenut macho kuin notkea taitoluistelija. Tulkinta osui kuitenkin hienosti näytelmän kokonaisuuteen, jossa Nathan oli myös joukkoraiskauksen aloitteentekijä.

Nopeiden aikasiirtymien ongelman Lonka oli ratkaissut suorastaan nerokkaasti. Näyttämöllä oli samaan aikaan kaksi eri ikäistä Gustenia. Ratkaisu teki näytelmän kertojan, Pyry Nikkilän näyttelemän 26-vuotiaan Gustenin sisäisen dialogin näkyväksi. Samalla 16-vuotiasta Gustenia näytelleen Jaakko Hutchingsin läsnäolo näyttämöllä kertoi, miten meidän muistomme toimivat. Meidän aivomme on elävä organismi, joka luo nämä muistot yhä uudestaan. Kaikki aikaisemmat versiot meistä ovat meissä läsnä jollakin ainutlaatuisella tavalla.

Meidän pitää ainakin yrittää rakastaa noita aikaisempia versioita itsestämme kuin itseämme.

Erittäin toimiva oli myös ratkaisu, jossa raiskauksen uhri, kirjan Sascha Anckar etäännytettiin niin, ettei hän ollut mukana roolihenkilönä näyttämöllä lainkaan. Joukkoraiskauksen kuvottavat yksityiskohdat tuotiin näyttämölle vain sanallisen kuvailun avulla. Ratkaisu ei kuitenkaan vähentänyt tämän rikoksen kauhisuttavuutta – päinvastoin, se avasi ne torjunnan portit, jotka me mielessämme tavallisesti lukitsemme äärimmäistä pahuutta kohdatessamme.

Longan ratkaisu on tietysti myös taiteen etiikan kannalta oikea. Teatteri ei kaipaa eikä tarvitse yhtään näyteltyä raiskausta.

Kuka tappoi Bambin? alkoi tyhjän tilan teatterina. Kuvan kohtauksen huonekalut siirrettiin näyttämölle tämän kohtauksen ajaksi. Kuvassa Jaakko Hutchings (näytelmän nuori Gusten), Nathanin isää Abbea näyttelevä Kari Mattila, Nathanin äitiä Annelisea näyttelevä Heidi Herala ja näytelmän Nathan Justus Pienmunne. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri

Myös Riikka Oksanen käytti taitavasti etäännyttämistä näytelmän ohjauksessa. Fagerholmin romaanin alussa seisotaan järven rannalla ja samaa avaruuden tunnetta Oksanen oli saanut ensemblensä kanssa näytelmän tarinaan.

Saimme nauttia aivan poikkeuksellisen hienovireistä näyttelijäntyöstä. Tarinan roolihenkilöt kokivat intohimoa, onnistumisen iloa, torjutuksi tulemisen aiheuttamaan tuskaa ja musertavaa syyllisyyttä. Mitään ei kuitenkaan väännetty rautalangasta, vaan näytelmä tarjosi meille katsojille oivaltamisen iloa. Fagerholmin hieno kieli muuttui eleiksi, ilmeiksi ja fyysiseksi läsnäoloksi.

Teatteriesitys on aina osiensa summa ja tässä Janne Vasaman ja kumppaneiden loistelias skenografia oli se pala, joka todella teki Fagerholmin kirjan maailman näkyväksi. Hyväosaisten huvilakaupunki ja Nathanin perheen upea omakotitalo, aavelaiva avautuivat näyttämölle metallinhohtoisina. Taustakankaalla lainehti Mika Haarasen projisoima Kylmäjärvi.

Kari Leppälän suunnittelema valaistus käsitteli myös osaltaan näytelmän moraalidilemmaa. Salamavalojen tavoin välkkyvät valot kuvasivat osuvasti sitä media- ja somemyrskyä, jonka hyväosaisten perheiden poikien tekemä joukkoraiskaus sai tarinassa aikaan.

Yleisellä tasolla tätä tarinan osa-aluetta laajensi Tiina Kaukasen pukusuunnittelu. Miljoonat julkiset ja yksityiset kamerat ovat tehneet sen, että meillä ei kodin ulkopuolella ole enää yksityisyyttä. Siksi pään ja ainakin osan kasvoista peittävästä hupparista on tullut lähes välttämätön vaate monille nuorille. Tarinan nuorten aikuisten elämä on sosiaalisen median kautta ollut julkista ehkä aivan lapsesta asti.

Tyypillistä oli myös se, että raiskaukseen syyllistyneiden poikien vanhemmat puolustivat lapsiaan viestintäpalvelu X:stä entisestä Twitteristä tutulla tyylillä. Nathan äitiä Annelisea näytellyt Heidi Herala haukkui kysymyksiä tehneitä toimittajia kommunisteiksi ja raiskauksesta kirjoittaneita lehtiä kommunistipaskaksi. Kärjistys oli osuva.

Näytelmän tarina lähti liikkeelle siitä, että samaan kaveripiiriin kuulunut Cosmo haluaa hyödyntää elokuvayhtiönsä nimissä tapauksen saamaa valtavaa julkisuutta ja tehdä joukkoraiskauksesta dokumenttielokuvan.

Temaattisesti Fagerholmin kirja on kuin Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan sovitettuna. Gusten on tarinan Raskolnikov, joka syyllisyydentunnossaan ilmiantaa itsensä ja raiskaukseen osallistuneet toverinsa. Lopulta vain Nathan tuomitaan oikeudessa ja hänkin saa lievän tuomion. Vanhempien vaikutusvalta ja varakkuus pelastaa muut kokonaan pälkähästä. Nathanan isän Abben (Kari Mattila) rahoilla myös Cosmon aikeet tehdä aiheesta dokumentti haudataan hiljaisuudella.

Mikään ei ole maailmassa tässä suhteessa muuttunut.

Mika Haarasen projisoinnit näyttelijöiden katseista olivat vaikuttavia. Justus Pienmunnen koreografian aggressivinen liikekieli kuvasi tarinan nuorten taipumusta väkivaltaan, joka tarinan ytimessä purkautuu brutaaliksi joukkoraiskaukseksi. Kuva © Noora Geagea/Helsingin kaupunginteatteri    

Näytelmän loistelias lavastus vei meidät jo ensimmäisessä kohtauksessa Fagerholmin kirjan maailmaan. Näyttelijät oli asemoitu pyörivälle näyttämölle tarkoin harkitulla tavalla ja katseiden keskipisteessä Gustenin äitiä Angelaa näytellyt Leena Rapola lauloi alastomana läpinäkyvässä kylpyammeessa istuen oopperaa.  

Näytelmä varmasti avautuu helpommin niille, jotka ovat lukeneet kirjan. Siihenkin liittyy teatterin kannalta riskejä. Sanna Kangasniemen kritiikki Fagerholmin kirjasta Helsingin Sanomissa kuvannee hyvin sitä, miten Fagerholmin fanit hänen kirjojaan lukevat. Kangasniemen näytelmästä Helsingin Sanomiin kirjoittama arvostelu on tässä suhteessa synninpäästö näytelmän tekijöille.   

Kuka tappoi bambin?

Helsingin kaupunginteatterin esitys pienellä näyttämöllä 2.9.2023

Perustuu Monika Fagerholmin romaaniin Vem dödade bambi?

Suomennos: Laura Jänisniemi

Dramatisointi: Pipsa Lonka

Ohjaaja: Riikka Oksanen

Koreografia: Justus Pienmunne

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Projisoinnit: Mika Haaranen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Henna Piirto

Kuvat: Noora Geagea

Rooleissa: Jaakko Hutchings, Pyry Nikkilä, Justus Pienmunne, Elias Keränen, Leena Rapola, Heidi Herala, Kari Mattila, Misa Lommi, Aksinja Lommi

Helsinki Dance Companyn ilon ja valon juhlassa ketarat nostetiin kohti kattoa – Special Night oli hurja energiapurkaus ja luovuuden riemuvoitto – 55 minuuttiin mahtui ajan kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki

Lavastaja William Ilesin ideoimat kristallikruunut ja koreografi Anton Lachkyn yhdessä tanssijoiden kanssa luoma liikekieli nosti esityksen upeaan liitoon ja korkeuksiin. Kuvassa Kuvassa Aksinja Lommi, Elina Lindfors, Heidi Naakka, Krista-Julia Arppo, Misa Lommi, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne ja Pekka Louhio. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin kaupunginteatteri

Voiko tällaista edes olla? Se tunne tuli humahduksena kuin enkelten siipien kosketus – haltioituminen.

Onneksi Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa oli hämärää, kun kyyneleet alkoivat valua vanhan miehen poskille. Hetken olin lähes täydellisen onnellinen. Unohdin itseni. Tätä varten taide on!

Helsinki Dance Companyn Special Night oli elämys, josta on vaikea kirjoittaa. Tällaista kokemusta on lähes mahdotonta jakaa tai pukea sanoiksi.

Tiesin kyllä, mitä oli lupa odottaa. Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhdessä toteuttama, syksyllä kaupunginteatterin ohjelmistoon palaava Gravity oli loistava ja Helsinki Dance Companyn Lomonosovin moottori kelimuurit ylittävää maailmataidetta.

Nyt tasavuosia juhlivan tanssiteatterin juhlanäytöksessä ensemblen tanssijat olivat puristaneet koreografi Anton Lachkyn johdolla ryhmään sitoutuneen osaamisen ja energian 55 minuuttia kestäneeksi esteettiseksi purkaukseksi, jossa oli mukana ajan koko kirjo, maailmankaikkeus ja kaikki.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Vaikuttavaan lopputulokseen päästään, kun esityksen kaikki eri osa-alueet ovat balanssissa. Vaikka tanssi on leimallisesti tyhjän tilan teatteria, Special Nightissa William Ilesin upea lavastus kristallikruunuineen ja samettiverhoineen, Toni Haarasen videosuunnittelu, Maria Rosenqvistin pukusuunnittelu ja Jutta Kainulaisen maskeeraukset olivat oleellisia osia kokonaisuudesta, joka laittoi ainakin tämän kirjoittajan nupissa mielihyvähormonit kiehumaan.

Viisikymppisiään viettävän ryhmän juhlanäytös haastoi meidän käsityksemme ajasta. Aika oli esityksen kokoava teema. Näyttämän takaosaan videoidun luolan suuaukosta näkyi Linnunradan valaisema aika-avaruus, jonka kaasupilviä ajoittaiset supernovien räjähdykset valaisivat. Noissa välähdyksissä ovat syntyneet ne alkuaineet, joista me ja meidän maailmamme koostuu. Luolan lattialla palava nuotio kertoi siitä, millaista meidän ihmisten elämä oli 10000-200000 vuotta sitten. Tanssijat läsnäolollaan edustivat hetkeä, jossa juuri sillä hetkellä olimme.

Esityksen tekijät kertoivat meille tarinoita. Sen täydellisyyttä hipova kauneus lumosi kuitenkin ainakin minut niin, ettei tullut mielenkään alkaa pohtia kristallikruunujen merkitystä vallan symboleina tai Platonin luolateoriaa.

Esitys päättyi huikean kauniiseen kohtaukseen, jossa ketarat nostettiin kohti kattoa porukalla. Kuva © Kai Kuusisto/ Helsingin kaupunginteatteri  

Special Night alkoi kohtauksella, jonka keskiössä olivat Elina Lindforsin upeat tanssijan jalat. Ne kurottivat kohti taivasta. Kohtaus toi mieleen teatteri- ja tanssikriitikko Raoul af Hellströmin kirjan Siivekkäät jalat, jota lehteilemällä yritin ensimmäisen kerran elämässäni vuosia sitten ymmärtää edes jollakin tavalla, mistä klassisessa baletissa oikein on kysymys.

Tätä esityksen aloittanutta kohtausta seurasi hurja energiapurkaus, jonka liikekielen kehittelyssä tanssijoiden ja heidän koreografinsa mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja. Siten esitys seestyi sarjaksi inhimillisiä kohtaamisia kuten hyvissä juhlissa on tapana. Tanssi on taiteista varmasti vaikuttavin keino kuvat sitä, miten me viestimme toisillemme sanattomasti.  

Esitys päättyi tavattoman kauniiseen ja koskettavaan kohtaukseen, jossa nuo tanssijoiden jalat nostettiin vielä kerran ja nyt porukalla kohti korkeuksia ja kristallikruunut laskeutuivat alas lähelle näyttämön pintaa aamuhämärän sinisessä valossa.

Täydellistä, niin täydellistä.

Special Night on ilon ja hyvän mielen juhla. Näin esitystä on markkinoitu. Ensi-illassa ilo oli irti ja viimeiseksi vakuudeksi koreografi Lachky nauratti katsojia tervehtimällä meitä näyttämöllä hauskalla kuperkeikalla, kun me katsojat olimme nousseet osoittamaan seisten suosiotamme.

Hintojen ja korkojen raju nousu on tehnyt varmasti jo nyt ikävän loven monen teatterissakävijän omaan henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin. On pakko tehdä vaikeita valintoja. Itse uskon, että Helsingin kaupunginteatteri on jälleen hyvä valinta, jos haluaa nähdä edes kerran vuodessa maailmanluokan esittävää taidetta.

On hyvä ottaa Helsinki Dance Companyn tanssijoiden keralla ilo irti ja kokea ehkä jotakin ainutkertaista. Pelkään jo nyt, että meidän teatterissakävijöiden ohella myös teatterit joutuvat viimeistään ensi vuonna tekemään vaikeita valintoja.  

Special Night

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 8.3.2023

Koreografia: Anton Lachky

Koreografin assistentti: Lewis Cooke

Skenografia: William Iles

Pukusuunnittelu: Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Notch-suunnittelu: Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Tanssijat: Krista-Julia Arppo, Lewis Cooke, Jyrki Kasper, Elina Lindfors, Aksinja Lommi, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Ioulia Zacharaki  

Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan  aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.  

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.       

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri  

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen