Teatteri Imatran Viivi ja Wagner nosti heti pintaan vahvan déjà vu tunteen. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Vanha kunnon Uuno Turhapurohan se siinä jälleen porsastelee.
Toki myös käsikirjoittaja Juba Tuomola tunnustaa tämän sukulaissuhteen. Pertti ”Spede” Pasanen on kuollut, mutta hänen yhdessä Vesa-Matti Loirin kanssa luomansa ikihirveä sohvaperuna elää yhä omaa elämäänsä. Spede mainitaan näytelmän tekstissä ja näytelmän televisionkorjaaja on ilmiselvä karikatyyri Pasasesta ja hänen Turhapuro-elokuvien roolihahmostaan Härski Hartikaisesta. Populaarikulttuuri on kierrätystavaraa ja Tuomola siteeraa esikuviaan korrektisti (Lause lisätty blogiin 10.11.2013).
Perussuomalaisesta Uuno Turhapurosta on tullut muinaisten nuoruusvuosien rillumarei kauden jälkeen osa suomalaisen miehen identiteettiä. Prööt (!) korkeakulttuurille ja kaikelle muulle semmoiselle. On varmasti mukavaa olla edes silloin tällöin tällainen tietämätön, tyhmä könsikäs ja ylpeä siitä, mitä on.
Teatterin pahnoilla pötköttävä Wagner on tyttöystävineen siis läheisempää sukua Turhapuro-elokuvien Uunolle kuin sille potralle porsaalle, joka seikkailee Tuomolan sarjakuvissa.
Sarjakuvasankarit ovat viime vuosikymmeninä seikkailleet suurten budjettien toimintaelokuvissa aina rasittavuuteen asti. Sarjakuvien lukijan mielikuvitusmaailman ja elokuvalle tyypillisen ja aika usein ikävän realismin välille väkisinkin syntyvä syvä kuilu on niissä yleensä täytetty toinen toistaan huimemmilla erikoistehosteilla.
Teatterilla on ilmiselvästi sama pulma. Juba Tuomolan sarjakuvien pelkistetty viiva ja absurdi huumori eivät yksinkertaisesti oikein tahdo kääntyä teatterin kielelle.
Marja Liukkosen puvustamat hahmot ovat toki sarjakuvan sankareiden näköisiä näyttämöllä, mutta aivan liian konkreettisia. Katsojalle syntyy vaikutelma sirkuksesta, jossa koko pellekaartin toiminta on staattista sohvalla makoilua.
Fyysisestä ilotulituksesta, josta kriitikot ovat Helsingin kaupunginteatterin esityksen yhteydessä vuonna 2006 vinkuneet saparo suorana, ei tässä esityksessä ole tietoakaan.
Käsiohjelman mukaan Viivi ja Wagner on railakas musiikkimedia. Käytännössä se on jonkinlainen vappukonsertin ja pieruhuumorista kokoon keitetyn puskafarssin avoliitto, mikä tietenkin sopii sian ja naisen parisuhteen kuvaukseen.
Tuomolan vitsit ovat toki edelleen ihan hyviä. Eikä Imatran aina eläytyvä ja hieno yleisö ottanut nokkiinsa, vaikka sovituksessa Imatrasta on tehty helvetti maanpäällä, niin saatanan tylsä paikka, että siellä itse Beelzebub ikävystyy kuoliaaksi pienemmistä perkeleistä nyt puhumattakaan.
Teatterin katsomo oli myös täynnä melkein viimeistä paikkaa myöten ja esityksen päätteeksi moni nousi osoittamaan seisten suosiotaan. Vain se jatkuva nauruntyrske, josta hyvän komedian tunnistaa jo korvakuulolta, jäi kuulematta esityksen aikana.
Ohjaaja Panu Vauhkonen on ymmärrettävästi vaikeuksissa Tuomolan tekstin kanssa. Kohtausten kehittely on tietenkin vaikeaa, jos komedian sankareilla ei ole enää mitään sanottavaa siinä vaiheessa, kun pitäisi antaa se naurupankin räjäyttävä isku.
Viivi ja Wagner kantaesitettiin Turun kaupunginteatterissa vuonna 2002.