Farssi joka menee putkeen – Helsingin kaupunginteatterin uusi komedia ei sortunut lajityypin sudenkuoppiin – railakasta tekemistä siivitti raikas tekemisen ilo – kyllä nauratti

Helsingin kaupunginteatterin farssissa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Näyttelijät olivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa fyysisten kontaktien ja energisen liikkeen kautta. Kuvassa Helsingin Kuvassa edessä ovat näyttelijät Joel Hirvonen, Linda Wiklund, takana Alex Anton, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti ja Matti Rasila. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin uuden komedian nimi ei ole enne. Näytelmä joka menee pieleen oli aidosti hauska ja taidokkaasti toteutettu farssi. Sellainen on harvinaista herkkua suomalaisessa teatterissa. Kaupunginteatterin markkinoinnissaan käyttämä kuvaukselle legendaarisen Monty Python -koomikkoryhmän hengessä toteutetusta komediasta löytyi ensi-illassa katetta.

Tällaisen omintakeisen komedian juuret ovat epäilemättä brittiläisessä music hall –perinteessä.

Näytelmä joka menee pieleen on teatteria teatterista. Harrastajateatteri esittää perinteisen murhamysteerin. Esityksen aikana kaikki, mikä teatterissa voi mennä pieleen, myös menee pieleen. Helsingin ensi-illassa kierroksia ja vauhtia lisättiin kohtaus kohtaukselta lajityypin parhaiden perinteiden mukaan. Se otti hyvin yleisönsä. Monen katsojan kohdalla alun hymähtely muuttui tuota pikaa vapautuneeksi nauruksi.

Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shildsin käsikirjoitukseen perustuvan farssin huumori oli kilttiä. Näytelmässä ei juuri käytetty ironiaa tai satiiria. Siinä sen tekijät eroavat yllä mainituista esikuvista. Tässä esityksessä ei ole sen käsikirjoittajien mukaan mitään poliittista. Myös angloamerikkalaisille komedioille tyypillisten seksistisiä tuhmuuksia oli pyritty välttämään.

Käsikirjoittajien valinnat ovat selvästi helpottaneet myös suomentaja Mikko Koivusalon, ohjaaja Pentti Kotkaniemen ja dramaturgi Henna Piirron työtä. Esityksen kieli on tiukasti kiinni teatterin kontekstissa. Brittiläiset aristokraatit ja poliisit ovat meille tuttuja hahmoja lukemattomista televisiosarjoista ja näytelmistä. Kielen kulttuurisidonnaisia piilomerkityksiä ei tarvinnut avata ja tehdä jotenkin ymmärrettäviksi suomen kielellä.

Toki piilomerkityksiäkin löytyi. Näytelmän kantaesityksessä murhamysteeriä esittää kuvitteellinen harrastajateatteri Cornley Polytechnic Drama Sosiety. Koivusalon suomennoksessa Helsingin esityksen tekijät määrittelevät Suomen ”Gothamin” paikan kartalla laittamalla harrastajaterin nimeksi Pirkanmaan Polytekninen seura. Tämän laitan tuoreena tamperelaisena korvan taakse.

Tässä farssissa puhuttu kieli oli myös tavallaan sivuroolissa. Esityksen kehittelyt ja iskut syntyivät voimakkaan fyysisen esittämisen kautta. Helsingin kaupunginteatterin näyttelijöiden räväkkää slapstick-komiikkaa eivät suomen kielen rakenteet tai intonaatio kangistaneet.

Näytelmä joka menee pieleen oli ensi-illassa ovifarssi toiseen potenssiin. Peter Ahlqvist on lavastanut esityksen originaalin mukaan enkä ihmettele yhtään, että tämä lavastus on moneen kertaan palkittu. Kohtausten ajoitus toimi kellon tarkkuudella. Ohjaajana Kotkaniemi taitaa farssin salat   

Seksismiä Helsingin kaupunginteatterin sovituksessa on ehkä vain yhden hatunnoston verran. Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pirkanmaan Polyteknisen seuran puheenjohtaja ja harrastajateatterin miestähti, poliisitarkastaja Carter (Heikki Kinnunen) ei suutele kulisseissa vähäpukeista tanssityttöä. Taustamateriaalissa vastuudramaturgin titteliä kantava Piirto on pitänyt pojilleen kunnon jöötä. Hänen mukaansa Helsingin esityksessä ei ole alisteisia, seksistisiä naisrooleja. Katsojana olen hänen kanssaan samaa mieltä.   

Lewis, Sayer ja Shilds kirjoittivat farssinsa käsikirjoitusta intensiivisesti kuukauden ajan. Sen jälkeen alkoivat harjoitukset ja niiden myötä melkein kaikki ideat piti korvata uusilla. Haastattelussa Sayer siteeraa Hemingwayta, jonka mukaan komedian kirjoittamisesta 90 prosenttia on uudelleen kirjoittamista.  

Otaksun, että alkuperäinen esitys The Play That Goes Wrong on hioutunut lopulliseen muotoonsa improvisaatioharjoitusten kautta. Ryhmän perustaneet teatteriopiskelijat ovat kilpailleet siitä, kuka hulluimman kohtauksen keksii. Tätä satoa on sitten jalostettu yrityksen ja erehdyksen metodilla. Kuten Sayer on haastattelussa sanonut, on katsottu ja kokeiltu mikä on hauskaa, mikä toimii.

Komedian tekeminen on paitsi ajatuksen ja mielikuvituksen lentoa, myös vaativaa ja aikaa vievää käsityötä.

Alkuperäisen esityksen raikkaudesta oli jotakin välittynyt myös helsinkiläisten esitykseen. Ehkä kysymys oli tekemisen ilosta, jota Arenan ensi-ilta henki. Uskon että nyt teatterissa oli meidän katsojien ohella myös esityksen näyttelijöillä hauskaa.

Me olemme monella tavalla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sanat eivät koskaan kerro kaikkea. Siksi teatteri on niin ainutlaatuinen taidemuoto. Samasta syystä komediaa ja varsinkin nopearytmistä farssia pidetään teatterin vaikeimpana lajityyppinä. Näytelmä joka menee pieleen on hieno onnistumien tässä vaativassa lajissa.

Englanninkielisessä maailmassa The Play That Goes Wrong on ollut jymymenestys. Mischif Theatre Companyn näytelmä on kerännyt hyviä arvosteluja ja teatteripalkintoja, muun muassa parhaan uuden komedian palkinnon vuonna 2015 Laurence Oliver Awards – gaalassa ja vuonna 2017 parhaan lavastuksen Tony Awardin.

Näytelmä joka menee pieleen

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys Arena-näyttämöllä 9.3.2022

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields

Suomennos Mikko Koivusalo

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Elina Vättö

Valosuunnittelu Valdemar Virtanen

Äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta

Musiikin sävellys Jaakko Virmavirta ja Ivan Bavard

Naamioiden suunnittelu Pia Kähkönen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Eija Vilpas, Eppu Salminen, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti, Alex Anton, Matti Rasila, Linda Wiklund, Joel Hirvonen

Teatteri Takomossa lauottiin upeita maaleja Gustave Flaubertin lapikkaalla – ironia, satiiri ja farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike

Näytelmän huipentui kohtaukseen, jossa Katja Küttner ja Samuli Niittymäki yrittivät ottaa maailman haltuun iPadeilla kaiken tiedon ensyklopediasta. Rebekka Palanne luki kohtauksessa valoista ja äänistä koostuvan kakofonian keskellä hengästyttävällä vauhdilla Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Bouvard ja Pécuchet on älykästä, inspiroivaa ja hauskaa teatteria. Tuomas Rinta-Panttilan dramatisointi ja ohjaus toivat näyttämölle Gustave Flaubertin romaanin ironian ja satiirin riemastuttavalla tavalla.

Esityksestä jäi todella hieno jälkikaiku korvien väliin kumajamaan.

Ensin piti tietysti kysyä itseltään, miksi Rinta-Panttila on työryhmineen tarttunut vuonna 1881 Ranskassa postuumisti julkaistuun romaaniin, joka jäi kirjailijalta kaiken lisäksi keskeneräiseksi?

Yksi vastaus on varmaan Antti Nylénin tuore käännös tästä järkälemäisestä romaanista.

Toisen vastauksen kysymykseen antoi itse esitys järeällä volyymilla. Flaubertin satiirinen näkemys inhimillisen tiedoin rajoista on yhä hyvin ajankohtainen. Kirjailijan 150 vuotta siten hahmottelema kaiken tiedon ensyklopedia on nyt olemassa. Sitä kutsutaan internetiksi.

Flaubert haastoi oman aikansa romantiikan ajan kaunosielut aikansa kohuromaanilla Madame Bovary. Postuumissa Bouvardissa ja Pècuchetissa seikkailevien uuden ajan Don Quijote ja Sancho Panza. Heidän tuulimyllyjään olivat tiede ja taide, joista kaksikko oli päättänyt ottaa haltuunsa kaikki maailman tieto.

Tehtävä oli tietenkin täysin mahdoton jo Flaubertin elinaikana 1800-luvulla. Teollinen vallankumous ja tekninen kehitys olivat räjäyttäneet eri nimikkeillä julkaistujen painotuotteiden määrän hurjaan kasvuun. Myös latteuksien ja typeryyksien kirjoittamisesta ja julkaisemisesta oli tehokkaiden painokoneiden myötä tullut yleistä kansanhuvia vaurastuneen keskiluokan piirissä.

Internet on tämän kehityksen ääripää. Takomon näytelmän Bouvard ja Pécuchet Samuli Niittymäki ja Katja Küttner yrittävät lukea iPadilta internetin kaikki julkaisut Rebekka Palanteen lukiessa taustalla maanisella vauhdilla Flaubertin kirjaa keskellä äänien ja valojen kakofoniaa.

Kohtauksesta syntyi huikea näyttämökuva totuuden jälkeisestä ajasta.

Tosin tämä moderni versio Flaubertin satiirista ei ole koko kuva tiedon haltuunoton mahdottomuudesta. Verkon algoritmit pystyvät siihen, mihin me inhimilliset Bouvardit ja Pécuchetit emme pysty, seulomaan informaatiohälinästä esiin totuuden meistä jopa yksilötasolla.

Se on oikeasti pelottavaa, vaikka totuus meistä on etukortteineen ja somepäivityksineen todennäköisesti juuri niin banaali kuin Flaubert sen jo 150 vuotta sitten ymmärsi ja kuvasi.

Esitys sai ainakin minut kiinnostumaan Flaubertista. Ironia, satiiri ja niillä maustettu farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike. Bouvard ja Pécuchet haluvat tieteen ohella kaiken myös taiteesta ja samaa pyrkimystä on Takomon näytelmän toteutuksessa. Esityksessä pyrittiin ottamaan teatterin maailmaa haltuun mielenkiintoisella tavalla.

Küttner ja Niittymäki näyttelivät Katja Küttneriä ja Samuli Niittymäkeä. He kohtasivat kuumana hellepäivänä aivan sattumalta puistossa ja lukevat sattumalta molemmat Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet.

Ainakin minä jäin pohtimaan jo ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän näyttelijöiden ja näytelmän tarinan suhdetta.  Tarina vie ja todellisuus vikisee.

Tästä kohtaamisesta syntyi ajatus produktiosta, jossa Flaubertin kirjasta tehdään esitys Teatteri Takomoon. Jälleen fiktio ja todellisuus peilaavat toisiaan.

Lopulta myös näyttämön neljäs seinä avattiin ja meille näytettiin, että myös teatterin maailma on täynnä ristiriitoja, rajankäyntejä ja hälyä.

Flaubertin kirjan epäonnistumisen teema oli liitetty hienosti myös toteutukseen. Kuusi kuukautta jatkunut produktio meni näytelmässä ketuilleen. Näytelmän sijasta Flaubertin kirjasta ryhdyttiin näytelmän lopulla tekemään äänikirjaa, mikä on jo sinänsä ainakin ortodoksisten dogmaatikkojen mielestä pyhäinhäväistys, sopimaton rajanylitys.

Bouvard ja Pécuchet on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Palanteen näyttämötaiteen koulutusohjelman taiteellinen opinnäyte. Palanteen näyttelemisessä ruumiillistui se, mikä teatterissa on kaikkein kiinnostavinta ja tekee teatterista taiteena jotenkin ainutlaatuista.

Palanne näytteli tiistaina katsomolle, jossa istui useita teatterin ammattilaisia. Hän joutui varmaan myös koville huikean pitkän lukumaratonin kanssa. Silti ihana tunne läsnäolosta ja aidosta vuorovaikutuksesta säilyi loppuun asti, viimeiseen kohtaukseen, jossa Palanne saatteli meitä pois katsomosta.

Läsnäolossa on jotakin taianomaista. Otaksun, että myös näyttelijät kokevat sen näin. Jokainen esiintyminen ja ilta myös samassa näytelmässä ja roolissa on erilainen.

Jos teatteria on lupa rinnastaa urheiluun, olisin eilen esityksen jälkeen huokaissut penkkiurheilijana: ”Jumalauta, miten hieno maali!”

Akse Petterssonin taiteellisen johdon alla Takomosta on tullut todella kiinnostava näyttämö.

Pouvard ja Pécuchet

Teatteri Takomo 29.9.2020

Käsikirjoitus Gustave Flaubertin romaanin pohjalta Tuomas Rinta-Panttila

Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila

Muusikko Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu Maria Sirén

Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen

Tila- ja valosuunnittelu Salla Salin, Heikki Paasonen

Näyttelijät Katja Küttner, Samuli Niittymäki, Rebekka Palanne

Näytelmäkirjailija Okko Leolla on taito kertoa ikävien tyyppien kautta jotakin yleispätevää tästä maailmasta – Ryhmäteatterin Onnellisten saari hyytyi näytelmän alussa puheen paljouteen

Santtu Karvonen teki hengästyttävän hurjan roolityön Lauttasaaren vapautusrintaman johtajana. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on jo vuosia ollut yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä terävästi analysoivan satiirin ja farssin näyttämö.  Kaikki ei kuitenkaan edes Ryhmäteatterissa voi mennä kuin Strömsössä. Välillä ruuhi voi karahtaa Drumsöön moreeniin. Lauantain päivänäytöksessä Lauttasaari ei ollut onnellisten, vaan vähän onnellisten saari.

Okko Leon kirjoittama Onnellisten saari kertoo nurkkapatriotismista. Jo lähtökohdiltaan Leon tarina on hulvaton. En yhtään ihmettele, että näytelmän ohjannut Robin Svartström on nauranut ääneen käsikirjoitusta ensikertaa lukiessaan.

Nurkkapatriotismi on tietysti vakava asia. Suomi on täynnä elinkelvottomia maalaiskuntia, joita pidetään hampaat irvessä pystyssä tämän identiteettikysymyksen varjolla. Kalliiden asuntojen Helsingissä oman minän pönkittämiseen liittyy myös loputon ahneus. Kaupunginosan maine ja asuntojen hinnat ovat kytköksissä toisiinsa, tai ainakin näin kuvitellaan.

Onnellisten saaren mies (Santtu Karvonen), Lauttasaaren vapautusrintaman tuleva johtaja on tässä naapurikyttäyksen jalossa lajissa kyläsarjan ottelija. Maakuntasarjaa samassa pelissä edustavat meillä Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset ja nurkkakuntaisen tyhmyyden mestaruussarjassa kamppailevat pääministeri Boris Johnsonin johtamat konservatiivit ja Brexit-puolue Britanniassa.

Lajin maailmanmestaruuden otti haltuunsa suvereenilla esityksellä Donald Trump syksyllä 2016.

Leo yhdistää nämä nurkkapatriotismin eri sarjat näytelmässä mestarillisesti yhdellä sanalla. Lauttasaaren vapautusarmeijan aktivistit kutsuivat Karvosen näyttelemän kirjailijaa, liikkeen johtajaksi huudatettua miestä Mestariksi!

Leolla on taito kuvata suuria yhteiskunnallisia muutoksia yksilöiden kautta. Hyvä esimerkki minulle oli tästä kyvystä KOM-teatterin Ateria.

Aterian hampurilaisravintolan työntekijät olivat molemmat vastenmielisiä hyypiöitä. Onnellisten saaressa Leo on vienyt tämän efektin vielä pidemmälle. Hän on tehnyt tarinan sankarista näytelmäkirjailijan, joka on näytelmän alkupuolella suorastaan sietämätön lavertelija.

Itseironinen oman navan napanöyhdän kaivelu on tietysti hauskaa. Tässä suhteessa tuottelias Leo on kirjailijana hyvässä seurassa. Huomattava osa maailmankirjallisuuden suurista romaaneista ja näyttämötaiteen mestariteoksista kertoo mieskirjailijoiden helvetillisistä luomisen tuskista, jotka antavat heille tietenkin myös oikeutuksen huonoon käytökseen muita ihmisiä kohtaan.

Onnellisten saaressa tätä sorttia vain oli yksinkertaisesti liikaa.   

Leon teksti ja Svartströmin ohjaus laittoivat Karvosen roolissaan lujille. Rakenteeltaan Onnellisten saari oli käytännössä hengästyttävällä tappotahdilla läpivedetty monologi. Kiittelin esityksen aikana pariinkin kertaan omia uravalintojani, sitä että olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä enkä esimerkiksi kardiologi.

Itse olen aina synkästi vihannut jokaista, joka on ehdottanut minun tekstieni tiivistämistä ja lyhentämistä. Ehdottajat ovat olleet mielestäni kaikki tyynni jo syntymästään pienimunaisia miehiä. Näin siitä huolimatta, että olen ihan toivoton lavertelija.

Silti uskalsin toivoa Onnellisten saaren esityksessä, että kahden ja puolen tunnin kokonaiskestosta olisi nipistetty vaikkapa 20 minuuttia pois. Se olisi voinut tehdä hyvää esitykselle, joka itse asiaan päästyään oli taattua ryhmäteatterilaisten rentoa tekemistä.

Esimerkiksi teatterin harrastajien kannattaa käydä katsomassa Onnellisten saari jo pelkästään Janne Siltavuoren lavastuksen takia. Näin rakennetaan nopeatempoiselle farssille toimiva ja näyttävä lavastus järjellisillä kustannuksilla.

Karvonen joutui roolissaan varmasti koville. Hän sai kuitenkin näyttelijäntyölleen hienosti tukea Katja Künterin, Matti Onnismaan ja Pihla Penttisen rennon hyväntuulisesta näyttelemisestä. Kolmikko urakoi yhteensä 23 eri roolia näytelmässä.

Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siinä annetaan vinkkejä ideoista, joiden varaan näytelmä perustuu. Käsiohjelmassa on tilastotietoa Lauttasaaren väestörakenteesta ja historiasta. Samoin käsiohjelmasta selviää, mitä yhteistä on vuonna 2006 perustetulla venäläisistä taiteilijoista ja aktivisteista koostuvan katutaideyhteisö Voinan performansseilla ja Lauttasaaren sillalla.

Onnellisten saarten aihe on kiinnostanut yleisöä. Lauantain päivänäytöksen katsomo oli myyty loppuun viimeistä paikkaa myöten.

Helsingissä lähes kaikilla kaupunginosilla taitaa olla omat Facebook-sivunsa, joilla asukkaat suitsuttavat omaa kaupunginosaansa.

Itse törmäsin tähän tiukkaan edusvalvontaan kirjoittaessani arvostelun lappeenrantalaiseen lehteen Aku Louhimiehen elokuvasta Vuosaari vuonna 2012. Sähköpostiin alkoi kohta tulvia närkästyneiden vuosaarelaisten sähköposteja, joissa sekä elokuvaa että minua moitittiin hienon asuinalueen maineen pilaamisesta perusteettomasti.

Onnellisten saari

Kantaesitys Ryhmäteatterissa

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Robin Svartström

Lavastus Janne Siltavuori

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Rooleissa Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

Helsingin kaupunginteatterissa suuret ikäluokat ottavat ilon irti elämästä vaikka syän märkänis – Vihainen leski ei ole vihainen, vaan kiltti tyttö loppuun asti

Helsingin Kaupunginteatteri – Vihainen leski – Ullis (Riitta Havukainen) ja hänen lapsuutensa ystävän Hellun pikkuveli (Kai Lehtinen) uudistavat ystävyytensä 60 vuoden takaa. Ulliksen lapset Marko (Heikki Sankari) ja Susanna (Sanna-June Hyde) paheksuvat äitinsä uutta elämäntapaa. Kuva Harri Hinkka/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski on viihdyttävä, musiikkipainotteinen farssi. Se kertoo komedian keinoin, millaista elämää suuret ikäluokat yrittävät elää seitsemänkymmenen ja kuoleman välissä.  

Osan Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan terästä vei ensi-illassa kohtausten ajoitus. Osa sitä huikeasta osaamisesta, jolla teatterin todellinen hitti Pieni merenneito oli toteutettu, toimi säästöliekillä. Mummot jäivät nyt turhan usein ”pyörimään Musiikkitalon pyöröovissa”.

Henna Piirron dramatisoinnissa Lindgrenin ärräpäitä viljelevä, vihainen ironia ja sarkasmi ovat lientyneet. Lindgrenin kuvaamat absurdit tilanteet on käännetty teatteriin hyvin sopivaksi tilannekomiikaksi. Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa vihainen leski ei ole vihainen, mikä on oikeastaan tämän fiktiivisen henkilön kohdalla oikea tulkinta.

Näytelmän Ulla-Riitta Rauskio (Riitta Havukainen), lempinimeltään Ullis yrittää toipua kiltin tytön syndroomasta.

Ullis on sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän on myös hankkinut hyvän ammatin, opiskellut hammaslääkäriksi. Hän on nainut akateemisen miehen, juristin. Hän on synnyttänyt ja kasvattanut kaksi lasta ja pitänyt avioliittonsa kulissit pystyssä, vaikka aviomies osoittautui tunnekylmäksi alkoholistiksi. Viimeiset 12 vuotta Ullis on toiminut terveytensä juoneen miehensä omaishoitajana.

Ei siis ihme, että miehensä vihdoin kuoltua Ullis potee ankaraa empatiakrapulaa, kuten Lindgren kirjassaan tämän mielentilan kuvaa.

Me emme tiedä, mitä yli seisemänkymppiset yleisesti elämästään ajattelevat. Mielipidekyselyissä heidät on yleensä rajattu otannan ulkopuolella. Monet seitsemänkympin ja kuoleman välissä elävät ovat selvästi tunnistaneet Lindgrenin kirjan Ulliksesta itsensä. Kirja on ollut myyntimenestys.

Lindgrenin romaanin voi lukea hyvin myös pamflettina siitä, millä mallilla suurten ikäluokkien elämä ja odotukset ovat 2010-luvun Suomessa. Romaani on rakennettu Ulliksen kertojaminän ympärille.  

Kirjan rakenne on ollut Piirrolle epäilemättä dramaturginen pulma. Katsojat tulkitsevat Lindgrenin kirjoittaman tarinan teatteriesityksessä moniääniseksi. Piirosen ratkaisu, kirjan pitkän monologin muuntaminen farssiksi on hyvin perusteltu tyylivalinta. Kun ihminen on täyttänyt 70 vuotta, elämä ei ole enää vakavaa, se on kuolemanvakavaa.

Tällaiseen vakavuuteen puree parhaiten karnevalistinen ote. Tätä elämänasennetta farssin suurten ikäluokkien edustajat pyrkivät elämänsä ehtoossa myös noudattamaan. Lihan pitää läiskyä vaikka sitten hotjoogan ja viagran voimalla kunnes se otetaan pois.   

Kimmo Virtanen on ohjaajana voinut tukeutua kaupunginteatterin loistaviin näyttelijöihin. Havukainen oli aivan pistämätön Ulliksen roolissa. Hyvin sisäistetyn ja tasapainoisen roolityön kruunasi Havukaisen kehon kieli, mikä ilmaisi tekemisen iloa.

Eija Vilpas ja Pia Runnakko loistivat Ulliksen ystävinä. Jäin myös miettimään, millainen koomikko yrmeistä sankarirooleistaan tunnetusta Kai Lehtisestä vielä kehkeytyy.

Näyttelijöiden mainio keskinäinen kemia muistutti meille, miten tärkeitä lapsuudessa solmitut ystävyyssuhteet meille ovat ja näiden ystävien merkitys vain korostuu, kun alamme elää työuran jälkeen uutta elämänvaihetta.

Vihaisen lesken ensimmäisessä jaksossa ystävykset pyrkivät ottamaan ilon irti jäljellä olevasta elämästä, vaikka syän märkänis.

Väliajan jälkeen siirryttiin tummempiin sävyihin. Vanhuuden kauhuista saatiin näyte, kun Ulliksen lapset veivät äitinsä tutustumaan vanhusten palvelukotiin ja hän eksyi siellä dementiaosastolle.

Kuoleman teemaan siirryttiin, kun Vilppaan näyttelemä Hellu sairastuu vakavasti ja kuolee. Hellun kuolemaa, siirtymistä rajan taakse kuvannut kohtaus oli pysäyttävän hieno.

Vanhuus on varmasti vaikea ja ehkä hieman pelottava aihe teatterin tekijöille. Asenteet ovat yhä sellaisia, että napakka isku tavallisen tallaajan takaraivoon raitiovaunupysäkillä iäkkään töölöläisrouvan sateenvarjosta tulee ihan aiheesta.

Helsingin kaupunginteatterin huumori aiheesta oli kilttiä, myötäelävää ja usein myös osuvan kuvaavaa. Lindgrenin kirjan oleelliset asiat itsemurhapilleristä isovanhempien velvollisuuteen hoitaa lapsenlasia otettiin esille.

Kiinnostavimmillaan Vihainen leski oli, kun siinä käsiteltiin Ulliksen ja hänen keski-ikään ehtineiden lastensa, Markon (Heikki Sankari) ja Susannan (Sanna-June Hyde) suhteita. Näissä suhteissa näkyi alastomana yhteiskuntamme kaksi keskeistä käyttövoimaa ahneus ja pelko.

Lapset pelkäsivät äitinsä kohtaloa, ajautumista omaishoitajan rooliin. Toisaalta heitä poltteli halua päästä käsiksi isän perintöön ja konstit olivat kovia. Lapset yrittivät sijoittaa äitinsä hoivakotiin ohittaakseen lesken suojaksi säädetyt lait perinnönjaossa.

Olisi oikeastaan kiva nähdä, miten tämän kasarisukupolven omat lapset kohtelevat vanhempiaan, kun nämä ovat parin vuosikymmen kuluttua ehtineet tälle kuolemanvyöhykkeelle?

Ihminen voi välttää vanhaksi tulemisen ja vanhuuden vaivat vain kuolemalla nuorena. Lindgren on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 Helsingin Sanomiin kirjoittamastaan artikkelista, jossa hän kuvasti vanhan isänsä viimeisiä vaiheita ja kuolemaa sairaalabyrokratian keskellä

Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset oli vuonna 2015 ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.

Lindgrenin kirjat ovat painavaa puhetta meidän vanhusten puolesta.

Vihainen leski

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 10.10.2019

Perustuu Minna Lindgrenin romaaniin Vihainen leski

Dramatisointi Henna Piirto

Ohjaus Kimmo Virtanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Puvustus Elina Vättö

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Jaakko Autio

Koreografia Jari Saarelainen

Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen

Rooleissa Riitta Havukainen, Eija Vilpas, Pia Runnakko ja Kai Lehtinen, Sanna-June Hyde, Heikki Sankari, Kaisa Torkkel, Leena Rapola, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Leena Rapola, Vesa Wallgren, Martti Manninen, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki