Wolkoffin talon vanha emäntä

Voimakastahtoinen Anna Wolkoff on tarinan keskushenkilö. Annaa vanhana näyttelee Marja-Liisa Ketola nuorta Annaa näyttelee Anna-Kaisa Makkonen. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Voimakastahtoinen Anna Wolkoff on tarinan keskushenkilö. Annaa vanhana näyttelee Marja-Liisa Ketola nuorta Annaa näyttelee Anna-Kaisa Makkonen. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Helena Anttosen Wolkoffin talossa kertoo suvun vaiheista neljässä polvessa. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on näyteltyä paikallishistoriaa.

Suku on yhä voimissaan. Moni seniori-ikäinen lappeenrantalainen tietää ainakin omasta mielestään, millaisia Wolkoffit oikeasti olivat. On ymmärrettävää, että Anttonen on kirjoittanut suvun saagan sordiino päällä, suorastaan ylivarovaisesti.

Kaupunginteatterin esityksessä Wolkoffin talon jykevät portit avataan ihmisten tulla. Tämä näytelmän alussa annettu lupaus ei kuitenkaan muutu lihaksi esityksen aikana.

Taiteellista liikkumatilaa Anttonen on ottanut käsikirjoittajana ja ohjaajana dramaturgisella ratkaisulla. Näytelmässä kuvatut suvun tapahtumat ovat sairasvuoteella makaavan ja kuolemaa tekevän Annan (Marja-Liisa Ketola) muistoja ja mielikuvia suvun vaiheista.

Elokuvissa ja myös teatterissa usein käytetty rakenne ei tällä kertaa ole kovin toimiva. Tarinan eeppinen rakenne rikotaan, mutta sen tilalle ei synny oikein mitään muuta.

Ketolan näyttelemään vanhaan Annaan ei voi oikein samaistua. Näytelmän dramaturgia etäännyttää katsojan tarinan henkilöistä. Näyttelijöiden välinen vuorovaikutus jää jollakin tavalla vajaaksi ja se tietenkin kertautuu myös katsojan kokemassa läsnäolossa.

Sisääntuloja on poikkeuksellisen paljon, mutta kokonaisuutta leimaa outo pysähtyneisyys. Ainakin minä jäin välillä käsi poskella odottamaan, josko näyttämöllä kohta tapahtuisi jotakin. Tarja Jaatisen sinänsä visuaalisesti näyttävä lavastus hallitsee näyttämötilaa tavalla, joka vie näyttelijät yhä kauemmaksi.

Sen on sääli, sillä Anttonen on löytänyt suvun vaiheista aikajänteen, jonka varaan olisi voinut rakentaa myös väkevän draaman kaaren. Suvun omaisuuden ja mahdin loin kantaisä Ivan Wolkoff. Hänen jälkeensä tahtipuikko siirtyi kahdelle vahvalle naiselle, Ivanin ja Ljuban pojan Nikolain vaimolle Marialle (Liisa Sofia Pöntinen) ja heidän tyttärelleen Annalle (Anna-Kaisa Makkonen, Ketonen).

Suvun tarinan kulminaatiopisteeksi osoittautuu Annan lapseton avioliitto alkoholisoituvan Väinön (Jarno Kolehmainen) kanssa.

Ehkä näytelmän rakennetta ja dramaturgiaa olisi kannattanut miettiä vielä vaikka suomalaisen teatterin grand old ladyn Hella Wuolijoen tai itsensä Anton Tšehovin tarjoamien esimerkkien kautta.

Ongelmia sekä Anttoselle että koko työryhmälle on aiheuttanut tietenkin myös kieli Wolkoffien edustaman ortodoksisen kulttuurin kantajana. Kun slaavilainen sielu ei ole puhjennut täyteen kukoistukseensa suomen kielellä, kontrastia on haettu huumoriosastolta.

Näytelmän alussa suvun kantaisä Ivan (Sami Lanki) ostaa maata Lappeen isänniltä (Samuli Punkka ja Jarno Kolehmainen), jotka molemmat tuodaan näyttämölle junttisuomalaisuuden karikatyyreina. Samanlainen pelle tehdään myös liikkeen kauppa-apulaisesta ja lapsensa kohtelusta koulussa valittamaan tulleesta isästä (Seppo Kaisanlahti).

Samoin liioittelua käytetään tehokeinona kohtauksessa, jossa koulutyttö (Solja Lönnroth) (nimivirhe korjattu 8.12.)  pelkää talvisodan pommituksia ja nuori Anna (Anna-Kaisa Makkonen) ojentaa tyttöä ryssittelystä.

Toimittajakollegani Petteri Värtö on intoillut siitä, miten näytelmä tuo estradille aikamme avainteeman, venäläisten maahanmuuttajien integroitumisen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Autonomian ajan Suomen suuriruhtinaskunnassa Lappeenranta oli leimallisesti venäläinen varuskuntakaupunki. Yhtäläisyysmerkkien vetäminen vaatii siten tuekseen monta varaumaa.

Wolkoffin talossa nurkat vedetään suoriksi. Historiallista epätarkkuutta on esimerkiksi käsiohjelmaankin painetussa toteamuksessa, että Ivan Wolkoff sai Suomen kansalaisuuden 1870-luvulla. Kansalaisuuden käsite otettiin Suomen perustuslakiin vasta itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919.

Suomen suurruhtinaskunnassa kansalaisuus tarkoitti aika lailla eri asiaa kuin nyt. Venäjällä suuri osa kansasta eli tuolloin maaorjuudessa ja passilaeilla tsaarin hallinto pyrki rajoittamaan venäläisten muuttoa Suomeen.

Anttonen on myös keventänyt tekstiään varmasti aivan tarkoitukselle viihteelliseen suuntaan. Suomen historian suuret käännekohdat ohitetaan yhden kohtauksen viittauksilla.

Teatterilla on ymmärrettävästi kova hätä saada Jukola-salin lehterit täyteen maksavaa yleisöä. Silti kansalaissota ja sen käsittely tai oikeastaan koko asian sivuuttaminen näytelmässä herätti ainakin minun mielessäni monta kysymystä.

Kansalaissodan voittaneet valkoiset syyllistyivät sodan aikana ja heti sen jälkeen etnisiin puhdistuksiin. Esimerkiksi Viipurissa teloitettiin ilmeisesti satoja venäläisiä vain siksi, että he olivat venäläisiä.

Nuori lukiolainen Johannes Wolkoff (Samuli Punkka) taisteli suojeluskuntalaisena valkoisten riveissä. Selittääkö se meille, että tästä tragediasta ei näytelmän perusteella jäänyt juuri minkäänlaista jälkeä suvun mentaaliseen historiaan.

Näytelmän keskushenkilö Anna oli myös työnsä takia tietämättään mukana pienenä rattaana Neuvostoliiton Suomea koskevissa suunnitelmissa. Venäjän kielen opetusta ei määrätty Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa pakolliseksi ainakin osassa Suomen oppikouluja tulevien YYA-karkeloiden tarpeita varten tai sen takia, että me uudella vuosituhannella osaisimme palvella venäläisiä ostosmatkailijoita heidän äidinkielellään.

Venäjää taitavaa suomalaista sivistyneistöä olisi tarvittu palvelemaan maan hallintoa sen jälkeen, kun Suomesta olisi tehty miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen jälkeen Suomen sosialistinen neuvostotasavalta.

Annalle suuret venäläiset kirjailijat ja säveltäjät olivat näytelmän perusteella läheisiä ja tärkeitä. Kiinnostavaa on tietää, mitä tämä syvästi sivistynyt nainen ajatteli siitä brutaalista diktatuurista, joka hallitsi hänen elinaikanaan tätä aikaisemmin loistavaa kulttuuria ja taidetta tuottanutta maata.

2 vastausta artikkeliin “Wolkoffin talon vanha emäntä”

  1. Kiitos Matti tästä. Annoit oivaltavia vastauksia. Omassa kokemuksessani Anttosen teksti esitti eräitä sellaisia kysymyksiä, joihin vastaus lienee vain katsojan mielikuvistuksessa tai kaupunkitarinoissa esim. Anan univalssi
    rakuuna Haritonin kanssa. Tosin hän kirjoittaakin Wolkoffin talosta eikä Anasta.


  2. Anna oli myös työnsä takia tietämättään mukana pienenä rattaana Neuvostoliiton Suomea koskevissa suunnitelmissa…

    Kävi vain niin,
    että Anan kohdalla naapurin suunnitelmat raksuttivat pahasti tyhjää.
    Kas kun Analla oli ryhmässään oppilaita lukion alkaessa noin 20, oli yo-kirjoituksiin jaksanut pakertaa alle puolet tuosta määrästä.
    Sen verran kova oli Anan rääkki ja karsinta.
    Laatukaan ei korvannut huvennutta määrää,
    sillä samalla syntyi venäjän vihaajia taaja joukko.
    No joo,
    menihän Neuvostoliitolta pieleen moni suurempikin juttu.

Kommentit on suljettu.