Mitä ihmettä Fjodor Dostojevskilla oli panttilainaamon pitäjiä vastaan?

Sami Lanki ja Liisa Sofia Pöntinen loistavat georgialaisen Avtandil Varsimashvilin ohjaamassa Dostojevski.fi -näytelmässä. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Sami Lanki ja Liisa Sofia Pöntinen loistavat georgialaisen Avtandil Varsimashvilin ohjaamassa Dostojevski.fi -näytelmässä. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Georgialainen Avtandil Varsimashvilin sovitus ja ohjaus häikäisevät kaunaudellaan. Tulkinta näytelmän sisällöstä syntyi vasta ankaran pohdiskelun jälkeen.

Tarvitaan seitsemän katosta ylösalaisin riippuvaa sateenvarjoa, muutama pisara vettä, pitsiverhot, joitakin tarkoin harkittuja esineitä, venäjänsinistä, tuulikone ja tuo ihmeellinen pyöröovi. Georgialainen Avtandil Varsimashvili otti yleisön pihteihinsä jo ennen kuin näytelmä ehtii alkaa. Hän on tilan ja liikkeen mestari, elokuvien mies.

Esityksen kuori koostui kauniista lavastuksesta, valaistuksesta ja viimeisen päälle mietitystä puvustuksesta. Muodon näytelmälle antoivat kepeä musiikki ja komedialle tyypillinen nopeatempoinen rytmi. Yhdessä nämä eri osat melkein peittivät alleen Fjodor Dostojevskin novellin tarinan raakuuden. Varsimashvili teki hämmentävällä tavalla näkyväksi Dostojevskin novellin sisäiset jännitteet.

Sami Lanki oli erinomainen toisaalta tunneköyhän ja toisaalta ihmisenä hauraan panttilainaajan roolissa. Hänelle ominainen eleetön tapa näytellä toimi tässä roolissa loistavasti.

Liisa Sofia Pöntinen nosti karsimallaan tarinan nuoren tytön näyttämön hahmoksi vaikka itse tarina on kirjoitettu korostetusti miehen näkökulmasta. Pöntisen tulkitsemana teinitytön kapinassa mahdottomia olosuhteita vastaan oli uskottavuutta. Hahmo oli raivokas ja sydäntä särkevän haavoittuva.

Marja-Liisa Ketola teki vahavat sivuroolit palvelijattarena ja everstin leskenä, joka toi miehensä pistoolin kaniin panttilainaamoon.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Dostojevski.fi oli raikkaasti erilainen. Se on myös näytelmä, jonka tematiikka jäi vaivaamaan minua oikein toden teolla.

Etelä-Saimaan haastattelussa Varsimashvili kertoi, että tähän novelliin kiteytyvät Dostojevskin koko kirjallisen tuotannon keskeiset ajatukset. Voi olla. Ainakin minua on aikaisemminkin askarruttanut se, mitä ihmettä Dostojevskilla oikein oli kaikkia kanikonttorin pitäjiä vastaa?

Samaa kysymystä ovat pohtineet myös monet muut Varimashvilin ikätoverit. Esimerkiksi Kristian Smedsin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen teemoista kirjoittaman Sad Songs from Heart of Europe käsittelee samoja alistamisen ja uhrautumisen teemoja, samoin Mikko Roihan alun perin Berliinissä suomalaisten näyttelijöiden kanssa tekemä Minna Canthin näytelmä Sylvi.

Dostojevskin Lempeä luonne novellissa mies hankkii ensin panttilainaamon pitäjänä huomattavan omaisuuden ja nai sitten taloudellisesti turvattomasta tytöstä itsellensä lapsivaimon ollakseen vihdoin rakastettu ja onnellinen. Canthin Sylvissä lähtökohta on ehkä vielä astetta raadollisempi, vanha mies ottaa vaimokseen oman kasvattityttärensä.

Rikoksen ja rangaistuksen rapajuopon isän tytär Sonja ajautuu prostituoiduksi elättääkseen pienemmät sisarensa ja rahoittaakseen pakon edessä myös isänsä juomisen.

Meitä lapsivaimoa himoitsevat äijänkäppänät kuvottavat. Italian ex-pääministeristä Silvio Berlusconista bunga bunga –juhlista on tullut tällaisen elostelun moderni symboli.

Canthin ja Dostojevskin elinaikoina porvarillinen moraalikoodi oli toki hieman toisenlainen kuin nyt. Miehen piti ensin ansaita kunnon toimeentulo, saada jalat oman pöydän alle, ennen kuin naimapuuhin oli lupa ryhtyä. Näissä ansaintapuuhissa kului yleensä miehen nuoruus ja osa keski-iästäkin. Se vaati ihmissuhteiden puolella veronsa. Tuolta ajalta periytyvä kaksinaismoraali elää meissä itse asiassa edelleen hyvin sitkeästi.

Varismashvili, Smeds, Roiha ja kumppanit eivät kuitenkaan vain peilaa näistä kaksinaismoraalin moderneja muotoja, vaan näissä tarinoissa mennään aivan peruskysymysten äärelle: mitä me tarkoittamme, kun me puhumme vapaudesta, rakkaudesta, tasa-arvosta ja yksilön itsemääräämisoikeudesta?

Aikuinen käyttää hyväksi lasta, rikas köyhää ja juoppo kaikkia läheisiään. Miesten ja naisten välisissä suhteissa nämä kaikki riiston, nöyryyttämisen ja alistamisen muodot ovat edelleen arkipäivää suuressa osassa maailmaa. Kun erinomaisesti roolinsa sisäistänyt Lanki ylisti näyttämöllä eriarvoisuuden ihanuutta, oli melkein pakko nauraa näytelmän vakavuudesta huolimatta. Mieleen tulivat väkisinkin suomalaisen epätasa-arvon äänekkäimmät ja näkyvimmät apostolit.

Dostojevskin novellin nuori nainen, melkein lapsi vielä, tapaa itsensä heittäytymällä ulos ikkunasta. Canthin Sylvi yrittää päästä elämänsä umpikujasta rakastumalla nuoreen mieheen. Lopulta myös hän yrittää itsemurhaa, mutta onnistuu vahingossa myrkyttämään hengiltä miehensä, mikä osoittaa ainakin sen, että kyllä mies- ja naisnäkökulmalla oli eroa jo sata vuotta sitten.

No toisaalta todellisuus on aina tarua ihmeellisempää. Canth sai idean teatteriskandaalin aiheuttaneeseen näytelmäänsä miehensä myrkyttäneen naisen oikeusjutusta.

Mitään yksiselitteisiä vastauksia näihin näytelmien suuriin eettisiin kysymyksiin on tietenkin mahdoton antaa. Ne ovat ikuisia aiheita myös taiteessa. Me emme yleensä kyseenalaista oikeuttamme tyydyttää omia tarpeitamme ja mielihalujamme. Yhteisön tasolla näistä tarpeista ja mielihaluista syntyvät ne parjatut markkinavoimat.

Mutta kuuluuko esimerkiksi kypsään ikään ehtineen miehen tai naisen perustavaa laatua oleva tarve tuntea itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi tähän samaan mielihalujen sarjaan?

Varsimashvilin ohjauksia on nähty aikaisemmin Lappeenrannassa ja Imatralla festivaaleilla. Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalilla georgialainen Liberty Theatre esitti vuonna 2013 hänen ohjauksensa Kaunis georgialainen nainen.

 

 

Kellarista kellariin käy miehen tie

 

Liisa Sofia Pöntisen ilmiömäinen kyky vahavaan läsnäoloon pääsee jälleen oikeuksiinsa Jari Juutisen näytelmässä W - kuoliaaksi kiusattu
Liisa Sofia Pöntisen ilmiömäinen kyky vahavaan läsnäoloon pääsee jälleen oikeuksiinsa Jari Juutisen näytelmässä W – kuoliaaksi kiusattu

Lappeenrannan kaupunginteatterin hiilikellariin ei kannata lähteä viihtymään. Jari Juutisen jäähyväisohjaus Lappeenrannassa on koettelemus. Juutinen ja esityksen näyttelijät vetävät meidän jokaisen elämään oleellisesti kuuluva eksistentiaalisen ahdistuksen tasolle, jota ei oikeastaan edes kannata ottaa vastaan tunne edellä.

Juutinen on sovittanut Georg Büchnerin klassikkonäytelmästä version, joka nimi on enteellisesti W – kuoliaaksi kiusattu.

Nimi on tässä tapauksessa enne. Sen merkitys myös avautuu jo näytelmän ensimmäisistä repliikeistä, kun näytelmän Woyzeckia tässä kohtauksessa tulkitseva Liisa Sofia Pöntinen kysyy tuskaisella äänellä, olenko minä edes ihminen?

Näytelmä ei kuvaa vain nuoren Woyzeckin kokemia nöyryytyksiä, niistä kumpuavaa vihaa ja väkivaltaista kuolemaa. W- kuoliaaksi kiusattu on myös kuvaus Juutisen omasta koettelemusten tiestä Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana.

Toki tämä on vain kalpea osatotuus tuskaisen esityksen monista ulottuvuuksista. Pöntinen ja Marja-Liisa Ketola vetivät vaikeat roolinsa vereslihalla. Pöntisen lavasäteily ja kyky vahvaan läsnäoloon oli tiedossa. Eikä voinut kuin ihailla, miten Ketola heittäytyi vuosikymmenten kokemuksella älyttömän vaativaan rooliinsa.

Mikään puhdistava kokemus Kuoliaaksi kiusatun ensi-ilta kaupunginteatterin varastona käytetyssä kellaritilassa ei ollut. Kalkki oli tällä kertaa ehkä liiankin katkeraa.

Etelä-Karjalan radion Twitterissä käynnistämässä keskustelussa on todettu muun muassa,  että uusi versio Bücherin näytelmästä kiinnostaa yhtä paljon kuin tikkujen työntäminen kynsien alle. Tämän kannanoton voi tulkita myös huumoriksi. Totisempiakin töröytyksiä on nähty muun muassa Etelä-Saimaan estareissa. Joku vannoo, ettei aukaise kaupunginteatterin ovea niin kauan kuin Juutinen on siellä ohjaajana, ja on niitäkin, jotka vannovat samaa, vaikka eivät olisi koskaan teatterin ovea avanneet.

Juutisesta on tavallaan tullut jonkinlaisen modernin noitavainon kohde. Kyläkoulut homehtuvat, lapset sairastuvat ja lypsykarja ehtyy, kun tämä paholaisen sikiö häärii teatteriksi kutsutussa pirunlinnassaan.

Mänttärin katkeruuden ymmärtää, kun tietää kokemuksesta hänen lahjakkuutensa näyttelijänä ja laulajana. Hänen purkauksen on myös kevyttä kamaa sen paskan rinnalla, jota teatterin ja Juutisen niskaan on satanut esimerkiksi Etelä-Saimaan estareissa.

Kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun Tuomas Telkän mielestä teatteri on tuotantolaitos siinä missä teurastamokin. Tulosta pitää syntyä, eikä taide eroa olemukseltaan mitenkään jätkänmakkarasta.

Yhdessä suhteessa tämän kaupungin telkät ovat toki oikeassa. Teatteria ei voi olla ilman yleisöä. Yleisöllä on täysi oikeus äänestää jaloillaan, eikä tämän teatteria yksinvaltaisesti hallitsevan kuninkaan päätöksistä tai oikuista ole valitusoikeutta kenelläkään.

Minua kuitenkin kauhistuttaa sävy, jolla teatterista tässä kaupungissa keskustellaan. Turhan monen lappeenrantalaisen mielenmaisemaa kuvaa hyvin käsite pikkukaupunkilainen sanan ikävimmässä merkityksessä. Fundamentalismi yleisenä elämänasenteena elää ja voi hyvin tässä kaupungissa.

Fiksuimmat soveltavat kannanottoihinsa jonkinlaista väärinymmärrettyä postmodernismia. Kaikki mikä on hyvin tehtyä, on hyvää sisällöstä riippumatta, olipa kysymys sitten taiteesta tai pitsasta. No myönnetään, meikäläisen kaltaisen teatteri-intoilijan mielestä myös teatteri on hyvää silloinkin, kun se ei ole.

Kaupunginorkesterissa on jo otettu tästä neuvosta onkeen ja ryhdytty esittämään konserteissa Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen Abba-musiikkia. Pelkään että kaupunginteatteri seuraa pian kaupunginorkesterin jalanjälkiä.

Minulla ei ole mitään hyvin tehtyä viihdettä vastaan. Ihmettelen kuitenkin, mitä järkeä on tehdä viihdettä verorahoilla, kun esimerkiksi televisio ja internet syöttävät sitä kymmenistä eri tuuteista ja kaikenkarvaisista tosi-tv-ohjelmista on jo tullut yleistä mentaalihygieniaa uhkaava ympäristöongelma ja riski.

Myös euraukset ovat jo nyt tiedossa. Testien mukaan suomalaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kääntynyt laskuun. Meistä on tulossa tämän kaiken keskellä yhä tyhmempiä.

En tunne Jari Juutista. Hänet tuntevat ystäväni sanovat, ettei Juutinen ole ihmisenä sieltä helpoimmasta päästä. Juutisen parjaaminen Lappeenrannassa on kuitenkin saavuttanut mittasuhteet, joissa kysymyksessä ei ole enää kritiikistä, vaan yhden ihmisen kollektiivisesta kiusaamisesta.

Minua on aika usein viime aikoina hävettänyt olla lappeenrantalainen.

Juutisen taiteelliset ansiot on viime vuosina punnittu useilla kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja ne on noteerattu korkealle. Palkintoja ja mainetta on tullut.

En kuitenkaan jää erityisesti kaipaamaan Juutista, vaikka hän on ollut paras teatterinjohtaja Lappeenrannassa sitten Kari Paukkusen, joka myös lähti kaupungista niin sanotusti yleisön pyynnöstä kalossinkuva takalistossa.

Ura saman pienen kaupunginteatterin palveluksessa nuoresta iltanäyttelijästä täysin oppineeksi eläkeläiseksi on mennyttä aikaa. Rima pitää laittaa yhä korkeammalle ja yli päästään jatkossa vain ryhmien välisellä ja kansainvälisellä yhteistyöllä.

Juutinen tuli Lappeenrantaan Lahden Teatteri Vanhasta Jukosta, joka oli ja on edelleen niukoilla resursseilla toimiva, mutta sitäkin elinvoimaisempi vapaa teatteri. Juutinen ei ole kertonut, minne miehen tie seuraavaksi johtaa. Mutta jos hän ohjaa Suomessa, menen varmasti katsomaan jos suinkin mahdollista.

Blogin seitsemättä ja kymmenettä kappaletta on muutettu 19.1.2014. Kirjoittaja.

Saatanallisia säkeitä Suomen taloushistoriasta

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on lukenut pankkikriisiin ajautuneelle Suomelle omat madonlukunsa. Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (Jussi Johsson) tehtäväksi jää valtiontalouden teurastus.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on lukenut pankkikriisiin ajautuneelle Suomelle omat madonlukunsa. Valtiovarainministeri Iiro Viinasen (Jussi Johsson) tehtäväksi jää valtiontalouden teurastus. Kuva Ari Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie on nopeatempoinen komedia. Esityksessä on imua ja Suomen lähihistoriasta kertovaan tarinaan mahtui monta huikean hienosti toteutettua kohtausta. Jari Juutinen on Lappeenrannan vuosinaan kasvanut ohjaajana mestariluokkaan.

Samaa voi sanoa myös teatterin näyttelijöistä. Joukkoon kuuluu näyttelijöitä, joiden oma luontainen lavasäteily, karisma on aivan omaa luokkaansa. Tärkeintä on kuitenkin että Neljännessä tiessä Lappeenrannan kaupunginteatterin ensemble tekee taidetta jälleen yhteisönä.

Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja työryhmän Neljäs tie kantaesitettiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2013. Näytelmä edustaa niin kutsuttua dokumenttiteatteria. Se pureutuu dokumenttien ja aikalaisten muistelmien kautta Suomen lähihistoriaan.

Tarinan keskiössä ovat päätökset ja päättäjät, joiden toimesta Suomi ajautuu 90-luvun alun pankkiriisiin ja sen jälkeen keskelle eurokriisiä ja sitä syöveriä, talouden syöksykierrettä, jossa me nyt elämme.

Näytelmässä lähetään perkaamaan Suomen taloushistoriaa aina varhaisista kaskenpolttajista lähtien. Kansallisteatterissa Suomen taloushistorian lyhyt oppimäärä vedettiin pikakelauksella. Juutisen sovituksessa käytössä on ollut suurnopeuskamera. Aleksis Kiven lukkarin koulusta edetään kansalaissodan ja jatkosodan kautta pääministeri Kalevi Sorsan masinoimaan Korpilammen kokoukseen muutamassa minuutissa.

Ehkä osa ensi-illan katsojista putosi jo tässä vaiheessa niin sanotusti kärryiltä. Lappeenrannan Neljäs tie saatoi näyttää myös hieman sekavalta katsojasta, joka ei ole nähnyt Kansallisteatterin versiota.

Juutinen on omassa sovituksessaan keventänyt Leskisen ja Keski-Vähälän tekstiä komedian suuntaan. Itse asiassa hän vie yleisönsä kaksikon dokumenttiteatterista kohti poliittisen teatterin juuria. Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie alkaa poliittisena satiirina.

Feodaalisessa yhteiskunnassa totuuksien kertominen ylimyksille oli narrien tehtävä. Tämän vuoksi esityksen lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tinja Salmi on istuttanut näytelmän Juho-Kusti Paasikiven, Mauno Koiviston (Sami Lanki) ja Kalevi Sorsan (Marja-Liisa Ketola) päähän kuninkaallisen kruunun.

Sekä ensimmäinen että toinen maailmansota ovat kuitenkin niin oleellinen osa tätä tarinaa, ettei niitä tietenkään ole voinut jättää kokonaan pois. Taloudelliset lainalaisuudet eivät ole mitään luonnonlakeja, vaan ne ovat ihmisen tekemiä. Kansalaissodasta alkaneesta kansan kahtiajaosta päästiin talvi- ja jatkosodan jälkeen eheytymisen aikaan, jota siivitti voimakas talouskasvu.

Talvisodan ”kaveria ei jätetä” -henki piti pintansa ja suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin sodan kokeneiden ikäluokkien voimin aina 70-luvun lopulle asti, jolloin olemisen keskiöön nousivat aivan uudet aatteet. Juppikulttuurin ja kasinotalouden pyörteissä valtaan nousi 80-luvulla uusi sukupolvi ja ajattelutapa – ahneuden aika. Edes kaverille ei jätetty.

Suuressa maailmassa käänne tapahtui jo 70-luvulla. Niin kutsuttu Chicagon koulukunta syrjäytti taloustieteen valtavirtana 30-luvun lamasta alkaneen ja toisen maailmansodan jälkeisiä maailmantalouden kasvuvuosia ohjanneen keynesiläisyyden.

Chicagon koulukunnan kirkkain tähti Milton Friedman palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1975. Friedmanilta otettu sitaatti on myös Neljäs tie -näytelmän avainrepliikki. Siinä Friedman muistuttaa, että suuret muutoksen ajattelussa tapahtuvat kriisien kautta.

Friedmanin mukaan oman koulukunnan piti pitää omia monetaristisia teorioitaan sitkeästi tarjolla, kunnes niistä tulee kriisien kautta ajattelun valtavirtaa ja lopulta ainoa vaihtoehto. Näin myös kävi, kun monetarismin tuomionenkelit Ronald Reagan nousi Yhdysvaltojen presidentiksi ja rautarouva Margaret Thatcher Britannian pääministeriksi.

Tässä vaiheessa myös Juutisen sovituksessa siirrytään takaisin dokumenttiteatterin pariin. Näyttämölle sipsuttaa konsensuskeiju (Liisa Sofia Pöntinen) pääministeri Kalevi Sorsaa ja pääministeri Paavo Lipposta (Turo Marttila) vikittelemään.

Tähän näytelmän kulminaatiopisteeseen sijoittuu myös Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän suurin heikkous, joka horjuttaa pahasti muuten erittäin huolellisesti dokumentoituun aineistoon perustuvan analyysin uskottavuutta.

Näytelmässä kyllä puhutaan sekä näytelmän Urho Kekkosen (Turo Marttila) että Sorsan suulla 70-luvun öljykriisistä. Sen sijaa kukaan ei edes yritä vastata kysymykseen, miksi aikaisemmin vallinnut taloustieteen ja talouspolitiikan doktriini, hyvinvointi yhteiskunnan isäksi kutsutun John Keynesin nimeä kantava keynesiläisyys ajautui Friedman toivomaan ja ennustamaan kriisiin?

Näytelmässä Suomen taloushistoria alkaa oikeastaan vasta 90-luvun alun pankkikriisistä ja sitä seuranneesta syvästä lamasta.

Kasinotalouden ahneuden riivaamat pahuuden voimat, Kari Uoti (Aleksi Holkko) ja kumppanit marssivat esiin tuntemattomuudesta ja sama pätee näytelmän poliitikkoihin. Heillä ei ole menneisyyttä ja heidän motiivejaan ja tekojaan me tarkastelemme tietenkin tämän päivän tietämyksen perusteella.

Tosin aivan oikeaan osunutta aikalaisnäkemystä ei näytelmästä puuttunut. Näytelmässä vasemmistoliiton kansanedustaja Esko Seppänen ennustaa hyvin tarkkaan tulossa olevan laman ja suurtyöttömyyden Suomen Pankin pankkivaltuuskunnan kokouksessa, kun hallitus sitoi markan Euroopan valuuttayksikköön ecuun yliarvostetulla kurssilla.

Kovimman ryöpyn näytelmässä saa niskaansa näytelmän Paavo Lipponen, jonka pääministerinä johtama sateenkaarihallitus saneerasi valtiontaloutta EMU-kuntoon. Eikä pyyhkeiltä myöskään välty Lipposen ensimmäisen näytelmän imatralainen sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäre.

Suomen kolmas tie päättyy uuteen katastrofiin, kun Euroopan velkakriisi alkoi vuonna 2009. Leskinen ja Keski-Vähälä todistavat hyvin vakuuttavasti, että kohta kuusi vuotta jatkunut velkakriisi on ollut lähinnä saksalaisten ja ranskalaiset suurpankkien pelastamista pälkähästä. Kysymys on jättimäisestä pankkikriisistä, jossa ei suinkaan ole pelastettu ylivelkaantuneita maita, vaan niitä rahoittaneita pankkeja veronmaksajien rahoilla.

Jäljellä on enää hyppy tuntemattomaan. Nämä pelot lausuu julki näytelmän taloustoimittaja, Taloussanomien analyytikko Jan Hurri, joka pelkää, että työttömyyden raju kasvu ja elintason vielä rajumpi lasku Euroopassa johtaa lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin, samaan vaikeasti pysäytettävään kierteeseen, johon Suomi ajautui itsenäisyytensä kynnyksellä 1918.

Väkivaltaiset vallankumoukset ja sisällissodat saavat tuhoavan voimansa vihasta, joka puhkeaa valloilleen sillä hetkellä kuin aineellinen puute muuttuu nälänhädäksi, kamppailuksi elämisen oikeudesta.

Tämän päivän todellisuus muistuttaa pelottavan paljon 1890-luvun ja 1930-luvun suuria lamakausia, jotka molemmat puhkesivat finanssikriisin jälkeen.

Ydinaseiden keksimisen jälkeen tiedemiehiltä on kysytty toistuvasti, miten maailman älykkäimmät ihmiset voivat olla mukana kehittämässä jotakin niin pahaa. Saman kysymyksen voi tänään tehdä finanssimaailman neroille, jotka ovat kehittäneet futuurien ja johdannaisten kaltaisia reaalitalouden joukkotuhoaseita.

Epäsuhta maailman reaalitalouden ja finanssisektorin luomien kuplien välillä on jo niin suuri, että nykyisen kaltaisen rahatalouden lopullista romahtamista ei voida todennäköisesti enää millään keinoilla estää. Katastrofi, jonka rinnalla aikaisemmat suuret pulakaudet ovat lastenleikkiä, on todennäköisesti jo aivan nurkan takana.

Toki vastauskin tähän kysymykseen on ilmeinen. Ne on keksitty ja kehitelty, koska se on ollut mahdollista. Ehkä vielä löytyy se neljäs tie, joka pelastaa meidät tältä katastrofilta. Myös sen ihminen voi vielä ihan itse keksiä.

Parhaimmillaan Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa, kun päästään käsittelemään valtionyhtiöiden yksityistämistä, tätä monetarismin pyhää lehmää. Tapa jolla valtionyhtiöiden hoidosta valtion puolesta huolehtineet johtavat virkamiehet järjestivät sekä itselleen että näiden yhtiöiden johtajille miljoonatulot ja lokoisat päivät hakee vertaistansa Suomen taloushistoriassa.

Esimerkkinä käytetty tositarina Nesteen ja Imatran voiman fuusioimisesta pörssiyhtiö Fortumiksi on vahvasti dokumentoitu ja Juutisen tämän kohtauksen ympärille rakentama sirkus riemastuttava. Pellen roolia ei tässä näytelmässä näytelleet kuitenkaan näytelmän Mikael Lilius ja kumppanin, vaan me kaikki suomalaiset veronmaksajat.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Neljäs tie antaa paljon ajattelemisen aihetta. Juutisen pelkistetty sovitus suorastaan huutaa analyysiä. Toisaalta esityksen tunnelma ei kaipaa selityksiä. Hyvin kekseliäästi toteutetun esityksen imuun voi tunnetasolla heittäytyä. Esitys kantaa ja vie mukanaan.

Tosin joku vanhahko rouvashenkilö huokaili jo esityksen alkumetreillä ääneen, että tällaiseksiko suomalainen teatteri on mennyt? Saman laista mutinaa kuului selkäni takaa koko esityksen ajan.

Mikäs siinä, yksi tykkää isoäidistä ja toinen tyttären tyttärestä. Toisaalta lappeenrantalaiselta yleisöltä on ehkä jäänyt huomaamatta, että Juutisen kaudella Lappeenrannan kaupunginteatteri on yltänyt taiteellisesti tasolle, joka kelpaa myös kansainvälisten teatterifestivaalien järjestäjille.

Juutisen Kristian Smedsin tekstistä ohjaama Sad Songs from the Heart of Europe on ollut maailmalla festivaalimenestys vailla vertaa. Lappeenrantalaisille on satanut kutsuja kansainvälisille teatterifestivaaleille ja festivaalien palkintoja useammin ja enemmän kuin millekään toiselle suomalaiselle produktiolle vuosiin.

Novgorodin kansainvälisillä Dostojevski-festivaaleilla Liisa Sofia Pöntinen palkittiin monologista parhaan naisnäyttelijän palkinnolla.

Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatteri saa pitää valovoimaisen ja mahtavan lavakarisman omaavan Pöntisen riveissään vielä pitkään.

Ingmar Bergman ja mustan laatikon arvoitus

Fanny ja Alexander alkaa näyttävästi. Kuvassa Vilma Putro, Niina Sillanpää, Netta Salonsaari, Turo Marttila, Liisa Sofia Pöntinen. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Aleksi Linnamaa
Fanny ja Alexander alkaa näyttävästi. Kuvassa Vilma Putro, Niina Sillanpää, Netta Salonsaari, Turo Marttila, Liisa Sofia Pöntinen. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Aleksi Linnamaa

Tarina on mielen peili. Tarina on meidän tapamme päivittää muistoja ja jäsentää maailmaa.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on leimallisesti tarina ja mikäs siinä. Ohjaaja Essi Räisänen osaa kertoa tämän tarinan kiinnostavasti.

Räisäsellä on teatterin ilmaisukeinot hyvin hallussa. Lauantain ensi-illassa saimme nähdä, miten todella taitava ohjaaja täyttää ja käyttää tilan. Oivaltava tilan käyttö antoi myös ryhtiä kohtausten ajoitukselle. Kohtauksia vyörytettiin näyttämölle välillä jopa rinnakkain esimerkillisen napakasti.

Räisänen ohjaa kekseliäästi, ja vaikka Ingmar Bergmanin maailmankuulun elokuvan tarina on useimmille meistä hyvin tuttu, ainakin minut esitys piti pihdeissään alusta loppuun yllättävien käänteiden avulla.

Räisänen kuuluu epäilemättä siihen nuorten ja lahjakkaiden teatterintekijöiden joukkoon, josta ovat nousemassa parrasvaloihin Kristian Smedsin, Mikko Roihan, Leea Klemolan ja kumppaneiden manttelinperijöinä.

Räisäsellä on väline hallussa. Hän siteeraa ja yhdistelee viime vuosien merkityksellisistä näytelmistä tuttuja elementtejä. Yhdessä Tarja Jaatisen lavastuksen ja Pauli Riikosen luoman äänimaailman, Timo Hämäläisen valosuunnittelun ja Päivi Hanttu-Lindströmin puvustuksen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on vaikuttava kokonaisuus.

Bergmanin vuonna 1982 valmistunut elokuva Fanny ja Alexander palkittiin ulkomaalaisten elokuvien sarjassa aikanaan peräti neljällä Oscarilla. Bergmanin televisiosarja ja siitä muokattu elokuva ovat keikkuneet myös yli 30 vuotta kriitikkojen kaikkien aikojen parhaita elokuvia listaavilla rankinglistoilla.

Jokaisella elokuvan nähneellä on siitä vahva, tunnetasolla sisäistetty näkemys. Tämän vuoksi Fannya ja Alexanderia on syystä pidetty lähes mahdottomana sovittaa ja ohjata teatteriesitykseksi.

Fannyn ja Alexanderin suomenkielinen kantaesitys nähtiin vasta vuonna 2010, lähes 30 vuotta elokuvan jälkeen, kun Tampereen Työväen Teatteri toi näyttämölle Seija Holman kääntämän ja dramatisoiman näytelmän Fanny ja Alexander.

Holman dramaturgia on tarinana Bergmanin elokuvan näköinen. Pulmia aiheuttaa se, ettei Fanny ja Alexander ole aito draama, vaan pikemminkin hyvin monisyinen ja syvälle minuuteen sukeltava mielenmaisema.

Bergman on itse kirjoittanut tämän perustuvaa laatua olevan näkökulman salaperäisen Ismael Retzinskyn vuorosanoihin. Me elämme monen sisäkkäisen todellisuuden ympäröimänä.

Kysymys on siis nimenomaan sisäkkäisistä, ei rinnakkaisista todellisuuksista. Ilmankos Retzinsky kuvataan näytelmässä paitsi huippuälykkääksi yksilöksi, myös niin vaaralliseksi, että häntä on pidettävä lukkojen takana.

Bergman julkaisi vuonna 1987 omaelämänkerrallisen kirjan Laterna Maciga. Laterna maciga eli taikalyhty oli viime vuosisadan alkupuolella suosittu audiovisuaalinen laite, piirtoheittimen ja diaprojektorin edeltäjä. Ingmar osti tällaisen laitteen veljeltään ja kertoi sen avulla tarinoita. Muistelmissaan Bergman kertoo, että taikalyhdyllä oli lopulta ratkaiseva vaikutus hänen uravalinnoilleen.

Teatterin vahvuuksia ovat näyttelijöide läsnäolo ja esittäjien ja yleisön reaaliaikainen vuorovaikutus. Tämän vuoksi katsoja mieltää vaistomaisesti näyttämöllä esitettävän tarinan aidosti moniääniseksi.

Räisänen on omassa sovituksessaan epäilemättä oivaltanut hyvin tämän pulman. Myös keino, jolla hän pyrkii ratkaisemaan dramaturgisen ongelman, on luonteva, tai ainakin helppo ymmärtää. Lappeenrannan Alexander ei ole näytelmässä laterna magica, jonka muistot ja sisäiset mielenliikkeet heijastuvat tarinoina ulos tästä mustasta laatikosta, vaan camera obscura, joka taltioi ja dokumentoi Ekdalin perheen elämää ja teatterisuvun vaiheita.

Tällä perustavaa laatua olevalla dramaturgisella valinnalla on varmasti ollut ratkaiseva merkitys myös sille, miten Alexanderia näyttelevä Vilma Putro on sisäistänyt roolinsa. Puron Alexander ei ole leimallisesti tarinan kokija, vaan kapinahenkinen tarkkailija.

Hyvästä selityksestä huolimatta muitakin katsojia kuin minua jäi esityksen jälkeen askarruttamaan kysymys, mitä näytelmästä olisi tullut, jos Vilma Putro ja Fannya näyttelevä Liisa Sofia Pöntinen olisivat vaihtaneet rooleja keskenään.

Muilta osin näytelmän roolijako menee niin sanotusti putkeen. Ekdahlin perheen matriarkan, Helena Ekdalin rooli on kuin kirjoitettu Marja-Liisa Ketolalle ja aivan yhtä luonteva on Sami Lanki Helenan entisenä rakastajana ja nykyisenä sydänystävänä Isak Jacobina. Mielipuolen päiväkirjassa kunnostautunut Jarno Kolehmainen tekee Gustav Adolf Ekdahlin roolin lähes samalla intensiteetillä, millä hän näyttelee Herra K:ta.

Saimme nauttia lauantaina hienosta näyttelijäntyöstä.

Näytelmän hahmoksi nousi piispa Edvard Vergéruksen roolissa Jussi Johnsson.

Piispa Vergéruksen hahmossa on kaikuja jo aivan pienenä äitinsä menettäneen Bergmanin vaikeasta isäsuhteesta. Johnssonin roolityö kasvaa samalla kuitenkin myös hyvin tarkkapiirteiseksi kuvaksi tämän päivän uskonnollisista fundamentalistista, jonka pyrkimys hyvään ja puhtaaseen kokemukseen johtaa mieltä raastaviin hirmutekoihin.

Sanotaan, että Bergmanin suku ihaili ennen toista maailmansotaa fasisteja ja että myös Bergman itse oli nuorena siihen suuntaan kallellaan.

Oli miten oli, tai juuri siksi Bergmanin elokuvien, näytelmien ja oopperalibrettojen ihmiset eivät ole leimallisesti hyviä tai pahoja – vaan ihmisiä.

Tämä selittää hyvin myös sen, miksi piispa Vergéruksen hahmo on kaikessa pelottavuudessaan niin tiukasti tätä päivää.

Käsiohjelmaan painetussa ohjaajan puheenvuorossa Räisänen kirjoittaa perheen hajoamisesta ja merkityksen etsimisestä maailmassa, missä pahuus ryntää kimppuun kuin hullu koira.

Niin se tekee, mutta näytelmässä tämä ajatus viedään yhdessä lyhyessä kohtauksessa myös tasolle, joka on irti kokonaisuudesta. Kohtauksessa piispa taluttaa kädestä pitäen Fannyn näyttämöltä sivuverhojen taakse. Fannya näyttelevän Pöntisen kehon kieli kuvaa satuttavasti hyväksi käytetyn lapsen alistunutta epätoivoa. Katsojana jäin tietenkin pohtimaan, mitä Räisänen haluaa Bergmanin Fanyyn ja Alexanderiin tällä lyhyellä kohtauksella  lisätä?

Wolkoffin talon vanha emäntä

Voimakastahtoinen Anna Wolkoff on tarinan keskushenkilö. Annaa vanhana näyttelee Marja-Liisa Ketola nuorta Annaa näyttelee Anna-Kaisa Makkonen. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Voimakastahtoinen Anna Wolkoff on tarinan keskushenkilö. Annaa vanhana näyttelee Marja-Liisa Ketola nuorta Annaa näyttelee Anna-Kaisa Makkonen. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Helena Anttosen Wolkoffin talossa kertoo suvun vaiheista neljässä polvessa. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on näyteltyä paikallishistoriaa.

Suku on yhä voimissaan. Moni seniori-ikäinen lappeenrantalainen tietää ainakin omasta mielestään, millaisia Wolkoffit oikeasti olivat. On ymmärrettävää, että Anttonen on kirjoittanut suvun saagan sordiino päällä, suorastaan ylivarovaisesti.

Kaupunginteatterin esityksessä Wolkoffin talon jykevät portit avataan ihmisten tulla. Tämä näytelmän alussa annettu lupaus ei kuitenkaan muutu lihaksi esityksen aikana.

Taiteellista liikkumatilaa Anttonen on ottanut käsikirjoittajana ja ohjaajana dramaturgisella ratkaisulla. Näytelmässä kuvatut suvun tapahtumat ovat sairasvuoteella makaavan ja kuolemaa tekevän Annan (Marja-Liisa Ketola) muistoja ja mielikuvia suvun vaiheista.

Elokuvissa ja myös teatterissa usein käytetty rakenne ei tällä kertaa ole kovin toimiva. Tarinan eeppinen rakenne rikotaan, mutta sen tilalle ei synny oikein mitään muuta.

Ketolan näyttelemään vanhaan Annaan ei voi oikein samaistua. Näytelmän dramaturgia etäännyttää katsojan tarinan henkilöistä. Näyttelijöiden välinen vuorovaikutus jää jollakin tavalla vajaaksi ja se tietenkin kertautuu myös katsojan kokemassa läsnäolossa.

Sisääntuloja on poikkeuksellisen paljon, mutta kokonaisuutta leimaa outo pysähtyneisyys. Ainakin minä jäin välillä käsi poskella odottamaan, josko näyttämöllä kohta tapahtuisi jotakin. Tarja Jaatisen sinänsä visuaalisesti näyttävä lavastus hallitsee näyttämötilaa tavalla, joka vie näyttelijät yhä kauemmaksi.

Sen on sääli, sillä Anttonen on löytänyt suvun vaiheista aikajänteen, jonka varaan olisi voinut rakentaa myös väkevän draaman kaaren. Suvun omaisuuden ja mahdin loin kantaisä Ivan Wolkoff. Hänen jälkeensä tahtipuikko siirtyi kahdelle vahvalle naiselle, Ivanin ja Ljuban pojan Nikolain vaimolle Marialle (Liisa Sofia Pöntinen) ja heidän tyttärelleen Annalle (Anna-Kaisa Makkonen, Ketonen).

Suvun tarinan kulminaatiopisteeksi osoittautuu Annan lapseton avioliitto alkoholisoituvan Väinön (Jarno Kolehmainen) kanssa.

Ehkä näytelmän rakennetta ja dramaturgiaa olisi kannattanut miettiä vielä vaikka suomalaisen teatterin grand old ladyn Hella Wuolijoen tai itsensä Anton Tšehovin tarjoamien esimerkkien kautta.

Ongelmia sekä Anttoselle että koko työryhmälle on aiheuttanut tietenkin myös kieli Wolkoffien edustaman ortodoksisen kulttuurin kantajana. Kun slaavilainen sielu ei ole puhjennut täyteen kukoistukseensa suomen kielellä, kontrastia on haettu huumoriosastolta.

Näytelmän alussa suvun kantaisä Ivan (Sami Lanki) ostaa maata Lappeen isänniltä (Samuli Punkka ja Jarno Kolehmainen), jotka molemmat tuodaan näyttämölle junttisuomalaisuuden karikatyyreina. Samanlainen pelle tehdään myös liikkeen kauppa-apulaisesta ja lapsensa kohtelusta koulussa valittamaan tulleesta isästä (Seppo Kaisanlahti).

Samoin liioittelua käytetään tehokeinona kohtauksessa, jossa koulutyttö (Solja Lönnroth) (nimivirhe korjattu 8.12.)  pelkää talvisodan pommituksia ja nuori Anna (Anna-Kaisa Makkonen) ojentaa tyttöä ryssittelystä.

Toimittajakollegani Petteri Värtö on intoillut siitä, miten näytelmä tuo estradille aikamme avainteeman, venäläisten maahanmuuttajien integroitumisen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Autonomian ajan Suomen suuriruhtinaskunnassa Lappeenranta oli leimallisesti venäläinen varuskuntakaupunki. Yhtäläisyysmerkkien vetäminen vaatii siten tuekseen monta varaumaa.

Wolkoffin talossa nurkat vedetään suoriksi. Historiallista epätarkkuutta on esimerkiksi käsiohjelmaankin painetussa toteamuksessa, että Ivan Wolkoff sai Suomen kansalaisuuden 1870-luvulla. Kansalaisuuden käsite otettiin Suomen perustuslakiin vasta itsenäistymisen jälkeen vuonna 1919.

Suomen suurruhtinaskunnassa kansalaisuus tarkoitti aika lailla eri asiaa kuin nyt. Venäjällä suuri osa kansasta eli tuolloin maaorjuudessa ja passilaeilla tsaarin hallinto pyrki rajoittamaan venäläisten muuttoa Suomeen.

Anttonen on myös keventänyt tekstiään varmasti aivan tarkoitukselle viihteelliseen suuntaan. Suomen historian suuret käännekohdat ohitetaan yhden kohtauksen viittauksilla.

Teatterilla on ymmärrettävästi kova hätä saada Jukola-salin lehterit täyteen maksavaa yleisöä. Silti kansalaissota ja sen käsittely tai oikeastaan koko asian sivuuttaminen näytelmässä herätti ainakin minun mielessäni monta kysymystä.

Kansalaissodan voittaneet valkoiset syyllistyivät sodan aikana ja heti sen jälkeen etnisiin puhdistuksiin. Esimerkiksi Viipurissa teloitettiin ilmeisesti satoja venäläisiä vain siksi, että he olivat venäläisiä.

Nuori lukiolainen Johannes Wolkoff (Samuli Punkka) taisteli suojeluskuntalaisena valkoisten riveissä. Selittääkö se meille, että tästä tragediasta ei näytelmän perusteella jäänyt juuri minkäänlaista jälkeä suvun mentaaliseen historiaan.

Näytelmän keskushenkilö Anna oli myös työnsä takia tietämättään mukana pienenä rattaana Neuvostoliiton Suomea koskevissa suunnitelmissa. Venäjän kielen opetusta ei määrätty Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa pakolliseksi ainakin osassa Suomen oppikouluja tulevien YYA-karkeloiden tarpeita varten tai sen takia, että me uudella vuosituhannella osaisimme palvella venäläisiä ostosmatkailijoita heidän äidinkielellään.

Venäjää taitavaa suomalaista sivistyneistöä olisi tarvittu palvelemaan maan hallintoa sen jälkeen, kun Suomesta olisi tehty miehityksen tai kommunistien vallankaappauksen jälkeen Suomen sosialistinen neuvostotasavalta.

Annalle suuret venäläiset kirjailijat ja säveltäjät olivat näytelmän perusteella läheisiä ja tärkeitä. Kiinnostavaa on tietää, mitä tämä syvästi sivistynyt nainen ajatteli siitä brutaalista diktatuurista, joka hallitsi hänen elinaikanaan tätä aikaisemmin loistavaa kulttuuria ja taidetta tuottanutta maata.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta

Jäniksen vuoden kukkaislapset Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Jussi Johnsson, Anna-Kaisa Makkonen ja Liisa Sofia Pöntinen matkalla Mikkelin Paskabussien linja-autolla kohti Savoa. Kuva Aki Loponen
Jäniksen vuoden kukkaislapset Seppo Kaisanlahti, Turo Marttila, Jussi Johnsson, Anna-Kaisa Makkonen ja Liisa Sofia Pöntinen matkalla Mikkelin Paskabussien linja-autolla kohti Savoa. Kuva Aki Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on väkevää, ajoittain hulvattoman hauskaa teatteria, jossa jokainen näyttelijä saa vuorollaan loistaa tähtitaivaan kirkkaimpana tähtenä.

Arto Paasilinnaa on meillä totuttu pitämään viihdekirjailijana. Esimerkiksi Ranskassa Paasilinnan kirjailijanlaatu on nähty terävämmin. Viimeistään Kristian Smedsin dramatisointi avasi jopa minunlaiseni tollon silmät näkemään, että Paasilinnan kieltämättä hyvin epätasaiseen tuotantoon sisältyy kirjoja, joissa on klassikon ainesta.

Paasilinnan Jäniksen vuosi taipuu moneksi. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuosi on sävyiltään ja tunnelmiltaan hyvin erilainen esitys kuin Smedsin dramatisoima ja ohjaama kantaesitys Jänese aasta Tallinnan Von Krahl –teatterissa reilut puoli vuosikymmentä sitten.  Totuudentorvi toimittaja Vatasen kädessä on muuttunut pystykorvasta haulikoksi ja tarkkuusammunnan asemasta nyt täräytellään hehtaaripyssyllä.

Paasilinnan kirjan perusteemat nousevat kirkkaasti esiin myös Lappeenrannan esityksessä. Ne eivät ole muuttuneet. Kysymys on vapaudesta ja sen rajoista. Teatterin maailmassa lähtökohta on helppo muuntaa kysymykseksi reaalimaailman ja mielikuvitusmaailman suhteesta.

Näytelmä alkaa tarinan kovasti Liisa Sofia Pöntisen oloisen jäniksen karvalakki korvilla esittämällä pitkällä monologilla, jossa tätä kysymystä pohditaan perusteellisesti.

Paasilinnan kirjan keskiössä on ihmisen luontosuhde. Vatanen aloittaa yhden miehen kapinan omaa luonnottomaksi kokemaansa elämäntapaa vastaan.

Yhtenäiskulttuuri on aika lailla epämääräinen käsite. Silti maailma on varmasti muuttunut rajusti vuodesta 1975, jolloin Jäniksen vuosi ilmestyi. Sitä Suomea, jossa maaseutukioskin nuori ja hemaiseva myyjätär pystyi tarjoamaan kylmän Pepsin asemasta vain lämmintä ”Kolloo”, ei enää ole, eikä myöskään Hymyn kaltaisia koko kansan skandaalilehtiä.

Jari Juutisen sovituksessa ja ohjauksessa Vatasen elämän kipupisteet päivitetään uudelle vuosituhannelle. Esitys korostaa yhteisöllisyyden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Tämä julistus ei ole Paasilinnan individualismia korostavassa tarinassa, vaan esityksen muodossa.

Katsojalle tästä annetaan hyvä vihje jo käsiohjelmassa. Ohjelmaan on painettu piirroskuva kuumailmapallosta. Kysymys kuuluu, mikä pitää kuumailmapallon ilmassa?

Luulen, että tästä löytyy vastaus myös tarinan jäniksen esityksen alussa esittämiin kysymyksiin taiteen olemuksesta ja mahdollisuuksista. Ihmissuhteet, ihmisen asema yhteisössä tai paremminkin yhteisöissä ei ole mielikuvituksen tuotetta, vaan hyvin konkreettinen, reaalimaailman asia. Ne ovat meidän itse kunkin elämän ehkä tärkeimpiä reunaehtoja.

Paasilinnan kirjan tarina on todennäköisesti lähes jokaiselle katsojalle jo entuudestaan tuttu. Juutisen ohjauksen episodimainen rakenne noudattaa myös uskollisesti tässä kirjan rakennetta.

Näytelmän kieli on ronskia. Se sopii. Juuri näin kirveellä veistettyä suomalainen karvalakkihuumori on, kun älynystyröitä ja volyyminappulaa on hierottu muutaman promillen voimin oikeaan asentoon.

Minua riemastuttivat esityksessä sen monet viittaukset aikaisempiin teatteriesityksiin ja tämän päivän poliittista todellisuutta kommentoivat sukkeluudet.

Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Vatasen metsään kadottaneet työkaverit juopottelevat Imatran Valtionhotellissa, vie katsojan noin vain aikamatkalle ja keskelle Jouko Turkan luomaa teatterimaailmaa.

Kohtaus, jossa poliisit pidättävät Vatasen ja jäniksen, toi mieleen Kristian Smedsin näytelmän Mental Finland. Kohtauksessa kierrätetään populaarikulttuurin arkkityyppejä. Tosin Jäniksen vuodessa ironia on huomattavasti lempeämpää ja päivänpolitiikkaan liittyvät irtovitsit todella meheviä.

Kaikki kohtaukset eivät tietenkään toimi yhtä hyvin. Esimerkiksi kirjan kohtaus, jossa Vatasen ja jäniksen asuttamalle erämaakämpälle pölähtää helikoptereilla joukko ulkomaalaisia diplomaatteja ei näytelmän turistiversiona oikein avautunut ainakaan minulle.

Hykerryttävän hauska sen sijaan oli esimerkiksi yleisön spontaanit aplodit saanut kohtaus, jossa matkustettiin Mikkelin Paskabussienlinja-auton kyydissä kohti Savoa Scott Mackenzie – vainaan 60-luvun superhitin If You’re Going To San Francisco tahdeilla.

Näytelmän näyttelijöitä Seppo Kaisanlahtea, Liisa Sofia Pöntistä, kaupunginteatterin riveihin palannutta Jussi Johnssonia, Jarno Kolehmaista, Anna-Kaisa Makkosta ja Turo Marttilaa en varmaan edes osaa kyllin kehua. Aivan upeaa!

Jokainen painaa oman roolinsa ja siihen kuuluvat bravuurit läpi taidolla ja tekemisen riemulla, joka ei taatusti jätä kylmäksi. Ainakin tällaiselle, omassa työssään raskaimmalla mahdollisella tavalla möhlineelle, alimman palkkaluokan vuorokulille Jäniksen vuosi kävi teatterielämyksen ohella myös terapiasta.

Kyllä se päivä aina jossain vaiheessa paistaa risukasaankin, kun tukea ja myötätuntoa saa omalta työyhteisöltä.

Kesällä yllättäen edesmenneen Riitta Ukkosen lavastus ja puvustus, Olli-Pekka Pyysingin ja Jani Polan äänimaailma, Timo Hämäläisen valot, Kimmo Pasasen videot ja Mikko Kurenniemen upeat lavastemaalaukset kruunaavat kokonaisuuden. Pelkistetty ja hienon hieno skenografia istui kuin nenä päähän näyttelijöiden voimakkaaseen läsnäoloon perustuvaan esitykseen.

Näytelmän käsikirjoittaja Kristian Smeds tuli ensi-illassa kumartamaan yleisölle muiden tekijöiden kanssa. Smeds myös onnitteli halauksilla muita työryhmän jäseniä.

Luulen, että Smeds on ollut vahvasti mukana myös produktion harjoituksissa. Se, että Jäniksen vuotta ei Lappeenrannassa markkinoida maailmalla Suomen tunnetuimman ohjaajan ja teatterintekijän nimellä, alleviivaa esityksen perusteemaa.

Ohimennen ensi-illan jälkeen tapaamani Smedin päällimmäinen murhe oli se, että Veeran kammarissa saman päivän esitettyä Vierailijoita oli tullut katsomaan hänen lisäkseen vain kuusi katsojaa.

Samaa painotetaan myös ulkoasultaan vaatimattomassa käsiohjelmassa. Jäniksen vuosi on leimallisesti työryhmän produktio.

Mitä muuta? No pitää kertoa vielä ainakin se, että minulla on ollut ilo ja kunnia kerran päätä ilmojen teille Jouni Ruotsalaisen kuumailmapallolla ilmeisesti juuri siinä matkustajakorissa, johon Vatanen ja jänis rakentavat näyttämöllä yhteisen pesänsä.

Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä

Liisa Sofia Pöntinen esittää monologin sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Liisa Sofia Pöntinen esittää monologin sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Liisa Sofia Pöntinen esittää vaativan monologinäytelmän sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä.

Pöntisen läsnäolo näyttämöllä saavuttaa asteen, jossa on mukana jo aimo annos hurmosta. Pöntisen roolityössä kristallisoituu se, mitä Imatralla Neva-Saimaa – teatterifestivaaleilla vieraillut Andrei Moguchi tarkoitti sanoessaan, että tärkeintä on olla aito.

Jari Juutinen ohjaa nyt mestarin ottein. Esityksen rytmi on lähellä täydellistä. Kristian Smedsin kirjoittama Dostojevski-tulkinta Sad Songs from the Heart of Europe on niin painava puheenvuoro maailman menosta, että katsojalle on annettava aikaa sen omaksumiseen.

Myös Riitta Ukkosen, Pöntisen ja Juutisen yhdessä tekemässä lavastuksessa näkyy Smedsin luoman teatterikäsityksen ydin. Teatteri ei taiteena kaipaa kimallusta ympärilleen tai koreita hepeniä.

Smeds ei varmasti tykkää, kun väitän että hän tekee myös poliittista teatteria. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että jokainen Smedsin produktio on ollut myös vahva manifesti ekologisen elämäntavan puolesta. Ukkonen ja kumppanit tekevät kunniaa tälle traditiolle.

Itse saatoin jälleen myös aistia vahvasti Smedsin teatterikäsityksen orgaanisuuden. Tai kun orgaanisuus on taiteesta puhuttaessa kovin epämääräinen käsite, olisiko parempi puhua smedsiläisen teatterin evoluutiosta. Tutut esineet, rakenteet ja kohtaukset toistuvat ja ovat tunnistettavia, mutta ne saavat aina uusia merkityksiä.

Ensi-illassa yleisö nousi seisomaa osoittaessaan suosiotaan, eikä taputuksista meinannut tulla loppua. Olimme saaneet yhdessä kokea jotakin ainutlaatuista.

Sad Songs from the Heard of Europe on kuitenkin teksti, jossa todellisen maailman raadollisuus tulee esiin niin väkevänä, että se särkee lumouksen. Se kuvaa todellisuutta, jonka me pyrimme aktiivisesti kieltämään tai ainakin unohtamaan.

Smeds laittaa jo monologin alussa esityksen Sonjan sanomaa, että myös kesken esityksen teatterin katsomosta voi lähteä pois. Ovi on auki myös siihen suuntaan. Repliikki on kuin savukeaskin kanteen painettu varoitus: tämä esitys tekee taatusti kipeää ja voi vahingoittaa pysyvästi katsojan mielenrauhaa.

Ei ole sattuma, että Smeds on tarttunut juuri Fjodor Dostojevskin ehkä kuuluisimpaan romaaniin Rikos ja rangaistus.

Kuten tiedämme Dostojevskin Raskolnikovin ja Sonjan tarina on kirjoitettu 1800-luvun Pietarissa. Smeds haastaa meidät katsojat kysymällä, onko mikään muuttunut 150 vuodessa.

Ensimmäinen vastus esitettyyn kysymykseen on, ei mikään. Ei, ei vaikka siihen väliin mahtuu kaksi maailmansotaa ja maailmanhistorian tähän mennessä hirvittävimmät, teollisessa mittakaavassa, tieteellisin metodein toteutetut kansanmurhat.

Vasta sen jälkeen tajuaa, että kaikki on muuttunut, ja vielä huonompaan suuntaan. Dostojevskin romaanissa Raskolnikov saa kokea lopulta armon myös maallisen oikeuden edessä. Smedsin Raskolnikov päätyy itsemurhaan. Mitään toivoa ei enää ole.

Smeds on monien muiden merkittävien taiteilijoiden tavoin humanisti. Elämä on ihme. Estetiikan kiellä tämän arvoituksen tutkiminen muuntuu kauneudeksi. Suurin kaikista on rakkaus, kuten Raamatussakin asia kauniisti ilmaistaan.

Smeds on siis uransa alusta asti hoitanut virkaa ihmiskunnan unilukkarina. Sävyt ovat kuitenkin produktio produktiolta muuttuneet yhä tummemmiksi.

Kajaanin kaupunginteatterin johtajana Smedsin ensimmäinen produktio oli Huutava ääni korvessa. Siinä esityksessä Smeds toi ensimmäisen kerran esille myös suomalaisessa yhteiskunnassa sileän pinnan alla jylläävät vihan voimat.

Smedsin 12 Karamazovissa ainakin katsoja laitettiin jo kirkkaasti selkä seinää vasten. Koko esityksen läpi kulkee vahvana juonteena väkivalta ja epäilys. Paitsi Jumalan olemassaoloa esityksessä epäillään myös taiteen mahdollisuuksia. Nämä kaksi suurta pyhää ovat myös Smedsin taiteessa vahvasti kytköksissä toisiinsa. Ainakin itse olen vakuuttunut tästä.

Sad Songs From Heart of Europea monologiesityksessä asia sanotaan suoraan. Silti Smeds jaksaa yhä patistella meitä ajattelemaan kaikkia niitä, jotka ovat syrjäytymässä elämästä maaseudulla ja varsinkin suurkaupunkien homehtuvissa lähiöissä.

Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa nuorten aikuisten työttömyys on ylittänyt 50 prosentin rajan aikoja sitten. Romaniassa, Bulgariassa ja muissa köyhissä Euroopan maissa tilanne on vielä monin verroin surkeampi. Näissä maissa nuorilla ei ole mitään mahdollisuuksia edes opiskelun avulla yrittää pärjätä siinä pelissä, jota tulevaisuudeksi sanotaan.  

Puhumattakaan niistä sadoista miljoonista nuorista ihmisistä Afrikassa ja Aasiassa, jotka ovat valmiita riskeeraamaan henkensä saavuttaakseen edes jollakin tavalla ihmisarvoisen elämän. Tai niistä nuorista, jotka elävät orjuutta muistuttavissa oloissa, antaakseen edes perheilleen jonkinlaiset elämisen mahdollisuudet.

Tällaisia Sonjan kaltaisia nuoria tyttöjä on satoja tuhansia, ellei miljoonia myös meidän keskuudessamme täällä periaatteessa vielä hyvin voivassa Euroopassa.

Monologissa Pöntinen heiluttaa yhdessä kohtauksessa Neuvostoliiton pienoislippua. Se kuvaa yhtä toistuvaa teemaa Smedsin näytelmissä. Mikä on rakkauden ja idealismin suhde, ja mihin tämä idealismi voi johtaa?

Väkivalta johtaa väistämättä umpikujaan. Mutta missä on toivo, jos myös rakkaus johtaa samanlaiseen umpikujaan?

Smeds on aikaisemminkin tehnyt selväksi sen, mitä hän ajattelee juopoista. Sonjan virkaheitto ja rapajuoppo isä Marmeladov on helppo mieltää myös kulutusyhteiskunnan symboliksi. Maailman hikipajoissa, bordelleissa ja parempiosaisten piikoina luvuton määrä tyttöjä ja poikia palvelee tätä omia mielihalujaan itsekkäästi toteuttavaa hirmuhallitsijaa.

Markkinoilla on juopon moraali.

Näytelmän alussa ja lopussa Pöntisen on pukeutunut hiukset ja osan kasvoistakin peittävään huiviin. Hänellä on päällään myös vartalon muodot peittävä kirkollista kasukkaa muistuttava takki.

Viittaus lienee selvä. Yhä useampien ihmisten mielestä meidät voi pelastaa lopulliselta kurimukselta vain voimakkaisiin auktoriteetteihin perustuva kuriyhteiskunta. Esimerkiksi islamilainen fundamentalismi ei ole vain uskonnollista kiihkoilua, vaan sen pohjalla on myös vankkoja ja syvällisesti ajateltuja näkemyksiä todellisuuden luonteesta.

Uskontoa ja politiikkaa ei voi 2010-luvullakaan erottaa toisistaan edes rautakangella.

Kajaanin Huutavassa äänessä korvessa laulettiin työväenliikkeen Kansainvälistä kädet ojennettuina natsitervehdykseen.

Se näyttää edelleen hyvin ikävästi ajan kuvalta.

Myrskyluodon Maija

Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Merellä tullee ja rakkaus vie naisen vaikka läpi harmaan kiven.

Espoon kaupunginteatteria nykyisin johtavan Jussi Helmisen dramatisoima Myrskyluodon Maija edustaa sen sortin musiikkiteatteria, jossa järki ei päätä pakota, mutta tunnetta ja paatosta on sitäkin enemmän. Katsoja voi huoletta jättää aivonsa samaan narikkaan palttoonsa kanssa ennen esityksen alkua odottamaan sitä hetkeä, jolloin kyyti on taas edes pari astetta kylmempää.

Teatterimusiikin ja suomalaisten euroviisujen säveltäjänä kunnostautuneet Matti Puurtisen musiikki on balanssissa Helmisen pateettisen sovituksen kanssa. Tässä veneessä kokka kohisee, purje paukkuu ja perä solisee.

Mutta tuskin ahvenanmaalainen Anni Blomqvist silti tämän esityksen takia kääntää kylkeä haudassaan.

Hammasteluun ei muuten ole mitään erityistä syytä. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on hienosti lavastettua ja ammattitaidolla esitettyä teatteriviihdettä.  Se on kunniaksi tekijöilleen ja osoittaa, miten laaja-alaista osaamista teatterin lahjakkaasta porukasta irtoaa.

En tiedä, millainen työnjako teatteritieteen tohtori Ilari Nummella ja Jari Juutisella on ollut esityksen ohjauksen suhteen.

Taideteollisen korkeakoulun kouluttamana elokuvaohjaajana uransa aloittanut Nummi on tutkinut Tampereen yliopistossa teatteriesityksen oikeaoppista rakennetta. Kysymys lienee vanhan vaellus ja tehtävä – rakenteen analyysista.

Myrskyluodon Maijan tehtävä on kasvaa tytönheitukasta suureksi sieluksi. Tämän tehtävän suorittamiseksi hänen pitää vaeltaa, tai Maijan tapauksessa pikemminkin purjehtia pisteestä a pisteeseen b. Tähän matkaan mahtuu tietenkin sekä myötä että vastatuulia.  Esityksen kannalta oleellista on se, miten nämä kipuamiset onnen kukkuloille ja putoamiset epätoivon syövereihin ajoitetaan.

Tämä kaikki näyttää ja kuulostaa tietenkin vakuuttavalta paperilla, mutta kuten me kaikki tiedämme, todellisten hittien kaavaa, eli reseptiä, jolla elokuvasta, teatteriesityksestä, romaanista tai musiikkikappaleesta leivotaan takuuvarma menestys, ei ole vieläkään keksitty.

Teatterinjohtaja Juutisen ja koreografi Kira Riikosen osaamisesta Myrskyluodon Maija on jälleen vakuuttava näyttö. Juutinen on onnistunut kokoamaan teatterin omasta väestä, musiikkiopiston opettajista ja oppilaista sekä tanssin ja teatterin harrastajista näyttämölle noin 40 esiintyjän ensemblen.

Esityksen joukkokohtauksista näkee, esityksen harjoitteluun on käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Esityksessä on mukana toinen toistaan hienompia kohtauksia, vaikka tarina eristyneellä saarella kykkivästä pariskunnasta ei liene niitä kaikkein otollisimpia lähtökohtia näyttävien joukkokohtausten tekemiseen.

Parasta Myrskyluodon Maijassa tietenkin on myös Juutisen kannalta, että esitys on tuonut yleisön takaisin Lappeenrannan kaupunginteatterin katsomoon. Viime lauantaina esitys näytti loppuunmyydyltä.

Maijaa esittävällä Liisa Sofia Pöntisellä on kaunis ja persoonallinen lauluääni. Pöntisestä irtoaa myös viehätysvoimaa ja lavasäteilyä, joista riitti lämpöä aina Jukola-salin perimmäiselle penkkiriville asti.

Nämä avut riittävät paremmin kuin hyvin. Eikä ainakaan minulla ole myöskään minkäänlaista kompetenssia sen arvioimiseen, miten puhtaasti Pöntinen laulaa.

Sitä paitsi tässä asiassa äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho äänimiehineen pystyy varmaan tekemään modernilla tekniikalla ainakin pieniä ihmeitä.

Kaupunginteatterissa vieraileva Antti Jaakola tekee Maijan kumppanista Jannesta mukavan tavallisen hahmon. Ääntäkin paljon elokuvissa äänirooleja tehneestä miehestä lähtee näihin hommiin ihan riittävästi.

Teatterin muu porukka pääsi näyttämään laaja-alaista osaamistaan. Esimerkiksi punttisalin laitteita ilmeisen ahkerasti kuluttava Samuli Punkka on hyvin fyysinen näyttelijä, joka roolin niin vaatiessa kiipeää varmaan vaikka perse edellä puuhun, tai ainakin tätä tarkoitusta varten ripustettuun köyteen.

Lappeenrannassa on osaava, lahjakkuuksia vilisevä porukka tekemässä teatteria ja tämä porukka ansaitsee ja itse asiassa myös tarvitsee välttämättä uudet tilat teatterin tekemiseen.

Teatterilaiset ovat valittaneet tilojen kosteus ja homeongelmista. Valitukset ovat ilmiselvästi aiheellisia. Ainakin allekirjoittaneen syksyllä diagnosoitu astma muistutti äreästi olemassaolostaan noin kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa on selvästi edelleen henki päällä, mutta ainakin katsojan on siellä välillä vähän vaikea saada henkeä kulkemaan.