Poliittista teatteria Hömstadin tapaan

Lappeenrannan kaupunginteatteri suuri näyttämö Timo Sokura
Timo Sokura ei varmaan osannut edes pelätä sitä, miten tuuliselle paikalle hän joutui ryhtyessää uuteen ja upeaan taloon siirtyneen kaupunginteatterin johtajaksi. Teatteri on jälleen joutunut täysin kohtuuttoman ja asiattoman ryöpytyksen kohteeksi. Kuva Mika Strandén

Teatteri on joutunut Lappeenrannassa jälleen politikoinnin kohteeksi. On vedetty suuria otsikoita siitä, etteivät kaupunginteatterin lipputulot riitä edes uuden teatterin vuokran maksamiseen.

Eivät kaupunginteatterin lipputulot riittäneet aikaisemminkaan vanhan teatterin vuokra-arvojen kattamiseen, vaikka kaupungin tilakeskuksen teatterilta vanhasta rakennuksesta perimä vuokra, tai oikeammin vuokra-arvo oli alle kolmanneksen uuden teatteritilan vuokrasta.

Teatteri ei tässä suhteessa kuitenkaan poikkea mitenkään muista kaupungin omistamista taide- ja harrastustiloista. Esimerkiksi liikuntatoimen noin seitsemän miljoonan euron tilavuokrista lipputulot ja liikuntatoimen käyttäjiltä perimät vuokrat kattavat vain noin kaksi miljoonaa euroa. Esimerkiksi urheilutalon ylläpito maksaa meille veronmaksajille 1,8 miljoonaa euroa ja jäähallin yläpito 800000 euroa vuodessa.

Urheilutilojen vuokrissa kaupunki siirtää rahaa taskusta toiseen. Tilojen hallinta on keskitetty kaupungin tilakeskukselle, joka jyvittää kiinteistä koituvat kustannukset hallintokunnille. Tämä on järkevää byrokratiaa.

Teatterin kohdalla tilanne eroaa tästä normaalikäytännöstä siinä, että kaupunki perusti kiinteistöyhtiön, Lappeenrannan Teatterikiinteistö Oy:n omistamaan ja hallinnoimaan uuden teatterin tiloja. Puhtaasti juridisessa mielessä teatteri siis todella maksaa vuokraa tiloistaan yli 100000 euroa kuukaudessa.

Päätös uuden teatterin rakentamisesta tehtiin viisi vuotta sitten ja teatteri valmistui aikataulussa ja sen rakennuskustannukset pysyivät hyvin budjetoidussa, mikä on sinänsä aika poikkeuksellista tällaisessa julkisessa rakennushankkeessa.

Kaikki siis osattiin laskea aivan oikein. Yllätyksenä teatterin vaikeudet ovat tulleet korkeintaan sellaisille kaupunginvaltuutetuille ja kunnallispolitiikan kommentoijille, jotka eivät koskaan viitsi lukea pöydällä olevan hankkeen asiakirjoja, tai joille jo yhteen- ja vähennyslasku tuottavat ylivoimaisia vaikeuksia.

Vanha Valtakadun teatteritalo oli jo vuonna 2011 sisäilmaongelmien takia sellaisessa kunnossa, että kaupungilla oli todellisuudessa kaksi vaihtoehtoa, joko rakentaa uusi teatteritalo tai lopettaa kaupunginteatterin toiminta nykymuotoisena.

Teatterin onneksi kaupunki kävi tuolloin neuvotteluja kiinteistöyhtiö Citiconin kanssa Ison-Kristiinan laajennuksesta. Kalliille maanalaisille pysäköintihalleille tarvittiin kannattavuussyistä lisää maksajia ja teatterin rakennusprojektilla kaupunki hoiti kotiin samalla myös sadan miljoonan euron investoinnit kauppakeskuksen laajennukseen.

En epäile, etteikö lappeenrantalaisten päättäjien joukosta löytyisi myös aito kulttuuritahtoa. Niille luottamushenkilöille, joilta tällaista tahtoa ei löytynyt, teatterihanke myytiin silmänkääntötempulla. Ennustetta teatterin saamista lipunmyyntituloista nostettiin talousarviossa edellisen vuoden budjetista 180 prosentilla ja tämä meni valtuustossa täydestä kuin väärä raha.

Jokainen voi mielessään miettiä, mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi uimahallien pitäisi kolminkertaistaa lipputulonsa vuodessa. Uimareiden määrän pitäisi joko kolminkertaistua tai vaihtoehtoisesti piletin hinta pitäisi nostaa nykyisestä kuudesta eurosta 18 euroon – uimahallin altaissa olisi reilusti tilaa polskia.

Miksi sitten kaupungin vastuullinen virkamiesjohto ja ne harvat luottamushenkilöt, jotka todellisuudessa päättävät asioista, turvautuvat tällaisiin temppuihin? Luultavasti siksi, että kaupungin omilla työntekijöillä on luottamushenkilöinä kohtuuttoman paljon sananvaltaa päätöksenteossa. Hallintokutien reviiritaistelut estävät järkevien muutosten tekemisen, kun jokaisen pitää tinkiä yhtä paljon.

On tietenkin täysin kohtuutonta, että kulttuuritoimen muiden laitosten pitää jatkuvasti tinkiä teatterin takia omista menoistaan. Jokainen yhteen- ja vähennyslakua osaava tietää, ettei kulttuuritoimen momentilta löydy sellaisia säästöjä, joilla uuden teatterin vuokrat katetaan.

Valtuuston puheenjohtaja Heikki Järvenpää (kok.) on jo Etelä-Karjalan Radion tekemässä haastattelussa ehdottanut, että teatterin määrärahoja korotetaan puolella miljoonalla eurolla.

Realismi alkaa onneksi nostaa päätään tässä välillä täysin päättömiä sävyjä saaneessa keskustelussa. Uusi teatteritalo on ja pysyy. Kaupungin sataprosenttisesti omistama Lappeenrannan Teatterikiinteistöt tuskin löytävät teatteritiloille toista yhtä maksukykyistä vuokralaista. Keskustelussa on unohtunut täysin, että kaupunki saa teatterinsa ylläpitämiseen myös kohtuullisen suurta valtionosuutta.

Teatterin tilojen käyttötarkoituksen muutoksesta koituisi kaiken lisäksi kaupungille uusi miljoonalasku, kun valtio perisi sen rakentamiseen myönnetyt avustukset takaisin.

Teatteri kyllä pärjää jatkossa ja viimeistään vuosikymmenen kuluttua suurin osa lappeenrantalaisista kiittää kaupungin päättäjiä kaukonäköisyydestä, kun he uskalsivat toteuttaa tämän hankkeen. Lappeenrannan vastuullinen johto on kehittänyt kaupunkia ja sen keskustaa hyvin viisaasti.

Itseäni ottaa kuitenkin usein päähän se pikkusieluisuus, johon Lappeenrannassa aina välillä törmää. Osa meistä lappeenrantalaista taitaa olla pikkukaupunkilaisia tuon sanaparin kaikkein ikävimmässä merkityksessä.

Onko paha mieli – rakas suuri tuntematon?

farmi
Näyttelijöiden läsnäolo Ryhmäteatterin Farmissa tuntui ajoittain aivan käsinkosketeltavalta. Tavattoman kauniisti toteutetut kohtaukset seurasivat toinen toistaan. Kuvassa uvassa etualla Joanna Haartti ja Joel Mäkinen, taka-alalla Tiina Weckström ja Milla-Mari Pylkkänen. Kuva Ilkka Saatamoinen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Farmi on lumoavan kaunis teatteriesitys. Se on omistettu rakkaalle suurelle tuntemattomalle. Meidän katsojien vastuulle jäi kokea tämä suuri tuntematon.

Heti näytelmän alussa maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) puhuu suoraan tälle suurelle tuntemattomalle, meille katsojille. Mutta yhtä hyvin tämä suuri tuntematon saatoi olla näytelmän tekijöille ja meille sen katsojille historia, tulevaisuus, maailma ja sen kaikista arvoituksista suurin tuntematon, rakkaus.

Teatteri on minulle elämäni toinen suuri rakkaus ja Ryhmäteatterin Farmin jälkilämmössä tiedän jälleen, miksi minua yhä huimaa tällä tunteiden vuoristoradalla. Taide on parhaimmillaan aina hyvin henkilökohtaista.

Esteettisesti Ryhmäteatterin Farmi oli silkkaa runoutta, mutta hyvän taiteen tunnusmerkit täyttyivät myös siinä, että Sinna Virtasen dramatisoima ja Linda Wallgrenin ohjaama Farmi on myös älyllisesti haastavaa teatteria. Virtasen, Wallgrenin, Juha Hurmeen ja Henriikka Toivosen kirjoittamassa konseptissa on tasoja aivan valtavasti.

Ehkä parhaiten esityksen tekemiseen käytetyn ajattelun määrää kuvaa se, että Farmi on ajoittain aivan hykerryttävän hauska. Tapasimme muun muassa Farmin kissan (Samuli Niittymäki) pohtimassa hyvin omakohtaiselta kannalta Erwin Schrödingerin kvanttimekaniikan epätäydellisyyttä kuvaavaa koetta.

Yhdellä tasolla Farmi on teatteria teatterista. Tämän tason ytimessä on lavastaja Kaisu Koposen, valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäisen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen ja maskeeraussuunnittelija Riikka Virtasen luoma upea esillepano.

Näyttämöä hallitsi näyttämön laidasta laitaan ja lattiasta kattoon ulottuva läpinäkyvä seinä. Sama läpinäkyvä seinämä toimi myös esityksessä käytettyjen videoiden heijastuspintana.

Tällainen ”näkymätön” seinä erottaa paitsi näyttelijät yleisöstään myös usein meidät ihmiset toisistamme tässä oikeassa elämässä. Lavastuksellinen ratkaisu ei kuitenkaan kuvannut vain teatterin neljättä seinää, vaan se loi myös voimakkaan illuusion ajan jaksollisuudesta. Lasiseinän takana oli aikuisten maailma ja kuolema, sen edessä lasten maailma, jossa aurinkoiset päivät toistuvat loputtomiin lähes samanlaisina.

Ajan jaksollisuus on myös se asia, joka on ehkä koko esityksen ytimessä. Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa havahtuneensa keväällä 2011 siihen, että jokin on muuttunut.

”Jaoimme kokemuksen epämääräisestä vaivaantuneisuuden ja hämmennyksen tilasta, mutta emme tienneet, mistä se johtui emmekä edelleenkään tiedä, sillä sama olo vaivaa meitä yhä”, he kertovat käsiohjelmassa.

George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) on aikuisten satu, faabeli, joka kuvaa Venäjän vallankumousta ja sen traagisia seurauksia. Ryhmäteatterin Farmissa eletään eläinten ”hyvinvointiyhteiskunnassa”, johon näytelmän ironinen alaotsikko Orwellin eläinidylli todennäköisesti myös viittaa.

Tähän suuntaan osoittaa ainakin se, että kaikki talon työt oli sälytetty farmin lampaan (Joel Mäkinen) kontolle. Näytelmässä usein esitetylle kysymykselle, onko paha mieli, oli helppo mieltää myös sivumerkityksiä.

Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa haikailevansa jonnekin ”poliittisempaan aikaan ja ”selkeämpään aikaan” eli aikaan, jota kumpikaan ei ole koskaan elänyt.

Itse olen kokenut lapsena ja nuorena 60-luvun vasemmistolaisuuden, joka kivettyi 70-luvulla autoritaariseksi taistolaisuudeksi myös taiteen parissa. Tuskin nuoret tekijät ainakaan haikailevat 70-luvun kivettyneiden asenteiden ja dogmaattisuuden perään, nyt kun Eläinten vallankumouksen vallanhimoiset ”karjut” ovat jälleen tavoittelemassa valtaa tai jo päässeet yksinvaltiaiksi eri puolilla maailmaa.

Jotakin tämän kaipuun suunnasta tietenkin kertoo se, että näytelmä päättyy possun (Tiina Weckström) ja kissan hyvin vaikuttavasti esittämään lauluun Uralin pihlajat.

Farmi on vuosia kestäneiden keskustelujen ja tapaamisten tulos. Itse esityksessä tämä yhteisöllisyys korostui hyvin kauniilla tavalla. Näyttelijöiden panos on ollut lopputuloksen kannalta hyvin ratkaiseva. Otaksun, että kohtauksia on hiottu lähes loputtomasti, kunnes juuri oikeat, ne täydelliset muuvit ovat löytyneet.

Kaikki roolityöt olivat kerta kaikkiaan sydämeen käyvän upeita.

Esityksen koreografiaan askelmerkit on ohjannut Jarkko Partanen. Weckström, Pykäläinen ja Joanna Haartti eivät tietenkään osaa liikehtiä yhtä sulavasti kuin esimerkiksi Kansallisoopperan baletin ballerinat, mutta tanssikohtausten koskettavuus oli vähintään samaa luokkaa. Näin voimakkaaseen tunteeseen läsnäolosta päästään yleensä ehkä vain lapsena yhteisissä leikeissä.

Näytelmän lammasta esittänyt Joel Mäkinen on opiskellut Teatterikorkeakoulun ohella myös Sibelius Akatemiassa ja sen kyllä kuuli, kun Mäkinen soitti pianoa. Se oli todella sykähdyttävää kuultavaa.

Musiikin merkitys kokonaisuuden kannalta korostui muutenkin. Musiikin säveltäjäksi on käsiohjelmassa merkitty Tuomas Skopa. Itse olisin veikannut, että näytelmän säveltäjien joukosta olisi löytynyt myös ainakin Anton Vivaldi, Richard Strauss ja ehkä myös Bedřich Smetana. Oli miten oli Skopan ja Kärkkäinen ovat luoneet esitykselle tavattoman kauniin ja koskettavan äänimaiseman.

Tampereen Patriarkka on ihanan herkkää ja oivaltavaa teatteria

patriarkka_3
Juha Jokelan Patriarkka on myös hieno kasvutarina. Harjun parikuntaa 70-luvun nuorina aikuisina nuorina näyttelevät Tampereella Pia Piltz ja Antti Tiensuu. Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Näin teatteria pitää tehdä. Tampereen Teatterin Patriarkka on hieno kokonaisuus, jossa kaikki esityksen osat ovat kohdallaan.

Samuli Reunasen ohjaus on älykäs ja oivaltava. Reunanen on lavastaja Mikko Saastamoisen, valosuunnittelija Tuomas Vartolan, äänisuunnittelija Jaakko Virmavirran ja videosuunnittelija Joonas Tikkasen kanssa luonut näyttämölle minimalistisen kokonaisuuden, jossa ei ole mitään turhaa ja kaikki tarpeellinen.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Kuin ensimmäistä päivää –näytelmän tekijöiden kannattaisi harkita teatteriretkeä Tampereelle. Reunanen kumppaneineen näyttää Patriarkassa, miten näyttämötila otetaan haltuun.

Reunanen osaa ohjaajana antaa tilaa sekä näyttelijöilleen että katsojan mielikuvitukselle.

Reunasen ja hänen työryhmänsä sovitus Juha Jokelan näytelmästä avasi ainakin minun silmäni näkemään, miten hieno ja merkittävä näytelmä Patriarkka on. Se on todella vangitseva sukellus suomalaisuuteen, kuten tamperelaiset näytelmää teatterin verkkosivuilla mainostavat.

Jokela ohjasi itse Patriarkan kantaesityksen Kansallisteatteriin pari vuotta sitten. Kantaesitys häikäisi tuolloin esillepanollaan. Jokela hyödynsi työryhmineen tuolloin lähes kaikkia modernin teatteritekniikan tarjoamia keinoja ja kokonaisuus oli häikäisevän hieno.

Reunasen ja kumppaneiden minimalistisen tyylin myötä myös lähestymiskulma Jokelan sukukronikan henkilöihin on muuttunut. Kansallisteatterin kantaesityksessä näytelmä oli ennen muuta suurten ikäluokkien ja suvun ”patriarkan” Heimo Harjun (Raimo Grönberg) tarina luopumisen vaikeudesta. Tampereen Teatterissa tarinan keskiössä on näytelmässä 40-vuotispäiviään viettävän pojan, Jarno Harjun (Risto Korhonen) kasvukivut.

Patriarkka ei ole näyttöpäätteelle tai plariin nuukahtaneita sanoja, vaan hyvin orgaaninen ja elävä teksti, joka on avoin tulkinnoille. Patriarkassa on kaikki merkittävän klassikon ainekset.

Kun Kansallisteatterin Patriarkka esitettiin Tampereen teatterikesässä 2014, Jokela kertoi teatterikesän infotilaisuudessa, että kirjoitti näytelmän, koska ei ymmärtänyt suurten ikäluokkien ihmisten ajattelua ja mentaliteettia. Se oli tietenkin vitsi. Kyllä Jokela ymmärtää omien vanhempiensa ikäisten ihmisten maailmaa vallan mainiosti.

Tampereen Teatterin Patriarkan käsiohjelmassa Jokela kirjoittaa, että ensimmäinen impulssi Patriarkan kirjoittamiseen syntyi vuonna 2010 siitä, että hän sai omia lapsia.

Tämä lähtökohta korostuu Reunasen ja kumppaneiden tulkinnassa.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. En itse ehkä aina muista korostaa riittävästi sitä, miten ratkaisevan tärkeä panos näyttelijöillä on tässä kokonaisuudessa.

Kansallisteatterin Heimo Harju Raimo Grönbergin tulkitsemana ja Tampereen Teatterin Heimo Harju Heikki Kinnusen tulkitsemana ovat roolihahmoina kaksi hyvin erilaista ihmistä, vaikka he näyttämöllä puhuvat aivan samoja vuorosanoja.

Sama pätee myös Kirsti Wallasvaaran Kansallisteatterissa näyttelemään Harjun vaimoon Virpi Harjuun ja Tampereen Teatterissa Ritva Jalosen tulkitsemaan roolihahmoon.

Minun oli ehkä helpompi katsojana aikoinaan samaistua Grönbergin ja Wallasvaaran roolihahmoihin kuin nyt Kinnusen ja Harjun esittämiin roolihahmoihin.

Tämä ei tarkoita sitä, että Tampereella näyteltäisiin jotenkin huonommin. Päinvastoin Tampereen Teatterin Patriarkka on nimenomaan näyttelijäntyön juhlaa. Tampere on teatterin kaupunki.

Teatterista tekee ainutlaatuisen ilmaisuvoimaista juuri se, että näyttelijöiden oma persoonallisuus ja heidän esittämänsä roolihenkilön persoonallisuus lomittuvat toisiinsa kiinnostavalla ja katsojan älyä ruokkivalla tavalla.

Ei varmaan turhaan sanota, että ihminen on laumaeläin, jonka suuret aivot ovat evoluution myötä kehittyneet juuri siksi, että yksilö selviäisi suuren lauman tavattoman monimutkaisista sosiaalisista suhteista.

Tampereen Teatterissa tästä läsnäolosta, näyttelijöiden ja yleisön vuorovaikutuksesta tuli teatteritaidetta.