Avainsana: Ville Mäkelä

Ryhmäteatterin Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehtyä dokumenttiteatteria. Tekijöiden johtopäätöksistä voi olla erimieltä, mutta kylmäksi loistavasti toteutettu poliittinen satiiri ei taatusti jätä ketään. Suomalaisen journalismin hampaattomuutta osoittaa se, että teatterin tekijöiden pitää kertoa, miten maa oikeasti makaa. Suomessa vallitsee pelon ilmapiiri. YK:n kokoukseen osallistuvat eri maiden johtajat eivät turhaa kysele Suomen henkisestä tilasta.

Ensimmäinen tunne oli ihailu. Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt Eduskunta-trilogian kolmannessa osassa kotiläksynsä paremmin kuin koskaan. Ryhmäteatterin Eduskunta III on tuhti paketti.

Kuparinen lähti kuvaajineen haastattelemaan Kreikan entistä valtionvarainministeriä Yanis Varoufakista ja nosti samalla tämän hyvin sivistyneen ja älykkään ihmisen avulla esityksen aivan uudelle tasolle.

Minun piti kysyä itseltäni, miksi media ainakin Suomessa on tehnyt Varoufakisista jonkinlaisen taloustieteen pärinäpojan, originellin tyypin, jonka kanssa on mahdoton neuvotella mistään?

Toinen tunne oli syvä häpeä. Seuraan aktiivisesti Suomessa käytävää talouspoliittista keskustelua. En voi vedota siihen, että en ole tiennyt. Miksi suhtaudun salailun ja massiivisen valehtelun kulttuuriin, suomalaisen demokratian alennustilaan kuin lokakuiseen räntäsateeseen, kyynisellä apatialla? Surkeaa on, mutta vielä pimeämpää ja kylmempää on tulossa.

Kolmas ja kaikkein kattavin tunne oli ja on yhä järkytys. Minulle ei ollut uutinen, että valtioita ja niiden yhteenliittymiä johdetaan kuin yrityksiä. Kuten Varoufakis Kuparisen haastattelussa totesi, valtiotieteet ja historian opetukset on heitetty roskakoriin ja maailmaa johdetaan nyt finanssipankkiirien opeitta.

Järkyttävää oli jälleen kerran tiedostaa, että itse peli on se sama, jota pelattiin jo 1800-luvulla. Eliitille maailma on etupiireihin jaettu taistelukenttä, jossa liittoudutaan, puolustaudutaan ja hyökätään. Maailmaa ei johdeta tiedon, vaan ideologian varassa. Tämän ideologian taisteluhuuto on simppeli: yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen!

Uutta ei ole sekään, että omat arvovalinnat pyritään naamioimaan tieteen valekaapuun. Hämäristä ja harhaisista alkuoletuksista on helppo johtaa kylmän loogisia ainoita vaihtoehtoja. Viime vuosisadatta tällaisella yhden totuuden ideologialla päädyttiin kahteen kammottavaan maailmansotaan.

Ohjaaja Susanna Kuparinen ja kumppanit ovat terävimmillään, kun kerää lähdetään purkamaan yksityisestä yleiseen. Jo pelkkä Varoufakisin haastattelu vastaa valistuneen katsojan kysymykseen miten?

Varoutakin kertoi meille esityksen katsojille, miksi säästö- ja leikkauspolitiikka on niin helppo myydä äänestäjille. Samoin hän kertoi, miksi se mikä on yksityistaloudessa siunaukseksi, johtaa tuhoon kansantaloudessa, mekanismiin, jossa jopa rikkaat lopulta häviävät.

Tosin tähän Varoufakisin keynesiläiseen analyysiin teki jo teatterissa mieli tehdä yksi varaus. Globaalissa maailmantaloudessa ei ole enää tässä mielessä kansantalouksia, on vain yksi maailmantalous. Esimerkiksi juuri Kreikassa kansantalouden perälauta on vuotanut jo pitkään pahasti.

Suomen edellisen ja vähän nykyisenkin hallitusten talouspolitiikkaa Kuparinen ja kumppanit valottavat ensimmäisessä näytöksessä dokumenttiteatterin keinoin huolella toteutetuilla kohtauksilla. Katsojan tehtäväksi jää arvioida, olivatko tuhansien muiden mahdollisten lainausten joukosta mukaan otetut suorat sitaatit ministereiden ja kansanedustajien eduskuntapuheista ja haastatteluista relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Ainakin minä olin vaikuttunut.

Vielä ansiokkaampaa työtä työryhmä on tehnyt kaivamalla esiin asioita, joita ei voi lukea eduskunnan pöytäkirjoista ja median haastatteluista. Suomessa valtiovarainministeriön virkamiehet ovat tehneet vallankaappauksen ja onnistuneet myös betonoimaan oman valtansa perustan. EU:n tasolla tämä Suomen tie köyhien helvettiin on kivetty FIPO-lailla .

Näytelmässä Suomen mustakaapuiset inkvisiittorit, valtion virkamiehet kävelevät myös mennen tullen vasta tehtäväänsä valitun valtionvarainministeri Antti Rinteen yli, kun Rinne yrittää pitää kiinni osakeomistusten julkisuudesta Suomessa.

Tapa jolla EU:n ja Suomen sopimus osakeomitusten julkisuudesta Suomessa katosi, on lievästikin sanottuna pöyristyttävä. Suomen virkakoneiston eliitti toimii myös vastoin EU:n sopimuksia, kun katsoo tilanteen sitä vaativan. Valtiovarainministeriön ylimmille virkamiehille koko demokratia näyttää näytelmän tekijöiden mukaan olevan vain tyhmille ja rahvaalle tarkoitettua koketeerausta, jolla voi tarpeen vaatiessa pyyhkiä perseensä.

Pääministeri Juha Sipilä on hyvä maali esityksen purevalle satiirille. Oman osansa siitä saavat myös monet muut viime vuosien näkyvät poliitikot ja talouselämän vaikuttajat. Robin Svartströmin rosoinen ja herkullinen roolityö satiirin Sipilänä, Matti Onnismaan bravuuri työmarkkinajohtaja Lasse Laatusena, Noora Dadu hyvin näköisenä Susanna Kuparisena ja monet muut hienosti näytellyt kohtaukset pitivät esityksen siivillään sen raskaasta asiasisällöstä huolimatta. Esitys oli pitkä, mutta niin tiheä, että ajan kulumisen saattoi havaita vain takapuolen puutumisesta.

Dramaturgisiin ongelmiin esityksen dramatisoinut Jukka Viikilä, ohjaaja Kuparinen ja muut työryhmän jäsenet ovat joutuneet, kun he ovat etsineet vastausta kysymykseen miksi? Mistä tämä pahuus oikein kumpuaa?

Varoufakis muistuttaa Kuparista haastattelussa, ettei toisen ihmisen pään sisään voi asettautua. Meidän on mahdoton tietää, mitä toinen ihminen perimmältään ajattelee.

Esimerkiksi historiantutkimus törmää koko ajan tähän filosofiseen ongelmaan. Ihmisten teot ovat historiallisia faktoja, jotka voidaan riidattomasti dokumentoida. Näiden tekojen perimmäiset motiivit jäävät sen sijaan yleensä valistuneiden arvailujen varaan.

Työryhmä on tarttunut sarvista kahtakin savolaista härkää. Kuparinen ja kumppanit yrittivät kysyä suoraan Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikaselta ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä, mikä on heidän henkilökohtainen vastuunsa tekemistään päätöksistä.

Demari Liikanen oli aikoinaan historian nuorimpana kansanedustajana ja valtionvarainministerinä rakentamassa peruskoulua ja terveyskeskusta. Sama Liikanen on nyt Suomen Pankin pääjohtajana yhtä keskeinen arkkitehti hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa. Kepulainen Rehn toimi pitkään EU:n komissaarina, jonka tehtävä oli ruoskia Kreikkaa ruotuun sen velkakriisissä, troikan (EKP:n, IMF:n ja komission) ”palkkamurhaajana”.

Kumpikaan ei vastaa heidän henkilökohtaista vastuuta koskeviin kysymyksiin. Yhtä tyhjän kanssa on myös molempien vastaukset heidän henkilökohtaisia motiivejaan koskeviin kysymyksiin. Molemmat pitivät myös itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on oikeus paitsi olla vastaamatta, myös määrätä ja määritellä, mitä heiltä saa kysyä.

Haastattelut ja päättäjien omat muistelmat eivät siis ratkaise tätä filosofista ongelmaa. Meillä kaikilla on erinomainen taipumus rationalisoida kaikkein hulluimmatkin tekomme, vaikka niiden todelliset motiivit ovat tulleet jostain aivokuoren syvistä kerroksista, täysin tiedostomattomalta alueelta.

Myös Kuparinen ja kumppanit ovat ilmiselvästi tiedostaneet tämän ongelman. Näissä kohtauksissa työryhmän haastattelijoita esittävät näyttelijät eivät ole pelkkää vaalikarjaa, vaan heidät on puettu satumetsän eläinhahmoiksi.

Purevimmilleen esityksen satiiri yltyy, kun käsitellään Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana tuolloin toimineen Risto Uimosen Juha Sipilästä kirjoittamaa ”elämänkertaa”. Upeasti toteutettu kohtaus kertoo oikeastaan kaiken oleellisen suomaisen journalismin tämän hetkisestä rappiosta ja alennustilasta. Olemme palaamassa takaisin Urho Kekkosen ja ”Kekkoslovakian” aikoihin.

Ennakkotietojen mukaan Kuparinen ja kumppanit aikoivat jättää perussuomalaiset kokonaan pois näytelmästä.

Myös ensi-illassa nähty ratkaisu oli toimiva. Tälle poliittisten pyrkyreiden ja huijareiden porukalle osoitettiin heidän oma paikkansa. He ovat ottelun katsomossa istuva huutosakki.

Se että perussuomalaiset kuuluvat vielä nyt huutokuoroon, jonka ainoa tehtävä on kannustaa ja taputtaa todellisille päätöksentekijöille, ei tee tästä porukasta kuitenkaan vaaratonta.

Suomalaisella äärioikeistolla on vahva ote perussuomalaisista. Hallituksen jatkaessa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa ja kurjistamispolitiikkaansa, tämän politiikan uhrit voivat radikalisoitua nimenomaan äärioikealle. Myös Nürnbergin puoluepäivillä todellisia päätöksentekijöitä kannusti poliittisten pyrkyreiden ja kiipijöiden mahtava huutosakki.

Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehty huikea poliittinen satiiri. Viimeistään siinä vaiheessa, kun persut talutettiin näyttämölle, ainakin minulta nauru alkoi kuitenkin lopullisesti juuttua kurkkuun silkasta kauhusta.