
Ryhmäteatterin Pinokkio oli näyttelijäntyön juhlaa. Tarinan yllättävät käänteet muistuttivat välillä taikuutta. Juha Kukkosen sovituksessa 1800-luvulla kirjoitetun sadun tarina heräsi tuoreella tavalla eloon. Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi.
Huumorilla höystettyä humaania ihmiskäsitystä voi hyvällä syyllä pitää Ryhmäteatterin taiteen peruskivenä. Pinokkion ensi-illassa tämä humanismi kulminoitui esityksen päättäneeseen lauluun. Maailma ei ole täydellinen paikka elää, mutta jos tarjolla on tarpeen tullen meitä tönivien kyynärpäiden joukossa vielä yksi olkapää, johon nojata, toivoa vielä on.
Italialaisen Carlo Collodin kirjoittama Pinokkio on klassinen satu. Se on kasvutarina, johon liittyy opetus: elämä on kilvoittelua. Puuseppä Geppetton tammipuusta veistämä marionetti Pinokkio haluaa kasvaa oikeaksi pojaksi. Tarina kertoo tästä kilvoittelusta.
Suomenlinnassa Ryhmäteatterin ensemble on kilvoitellut itsensä kanssa. Miten tehdä vielä edellisen kesän esitystä vaikuttavampi teos? Kun astuin sisään Hyvän omantunnon linnakkeen portista sisään, ensivaikutelma oli se, että nyt on nähty vaivaa ja laitettu kaikki paukut peliin.
Maailma ei ole täydellinen, eikä sellainen voi olla edes mikään näytelmä. Illuusio oli kuitenkin voimakas. Siitä kertoi esityksen jälkeen oman mielen pohjalla kuplinut hykerryttävä hyvänolon tunne – nyt liippasi jo läheltä.
Ryhmäteatterin produktioille on tyypillistä tarinnan ja kerronnan kerroksellisuus. Koomisen pinnan, välillä suorastaan hulvattoman hauskanpidon alla kulkee aina myös surullisia, traagisia ja välillä jopa pelottavia juonteita. Eikä Pinokkio ollut poikkeus tästä traditiosta.
Kukkonen ja dramaturgi Elina Snicker ovat pysyneet sovituksessa alkuperäisessä tarinassa. Tämän päivän yhteiskuntaa ja sen kerroksia peilattiin näyttämöllisen kerronnan kautta.
Ensivaikutelman tästä antoi Janne Siltavuoren rumuudessaan todella vaikuttava lavastus. Verkkoaitoihin kiinnitetyt, radioaktiivisesta säteilystä ja ympäristömyrkyistä varoittavat kyltit kertoivat tuhosta, jota nykyinen kulttuurimme on saanut aikaan elämää ylläpitävässä biosfäärissä. Verkkoaitojen päällä kiemurteleva natolanka (partakoneenterillä terästetty piikkilanka-aita) muistutti niistä maan ulkoisille ja sisäisille rajoille pystytyistä muureista, joilla köyhien massat nyt erotetaan harvalukuisista hyväosaisista.

Minulle uusi lavastustekninen innovaatio oli näyttämön päälle rakennettu pyöreä apunäyttämö. Sen alle oli saatu sijoitettua teatterinostin. Otaksun, että Suomenlinnan kesäteatterein näyttämö on sekä ohjaajan että näyttelijöiden kannalta poikkeuksellisen sisääntulojen ajoituksen kannalta haastava paikka. Nyt kohtauksesta toiseen siirryttiin huikealla tahdilla ja kellontarkka ajoitus sai aikaan voimakasta imua tarinassa.
Oma funktionaalinen tehtävä oli myös linnoituksen vallien korkeudelle nousseilla rakenteilla. Ne antoivat kehikon nukketeatterin keinoin toteutetuille mojoville yllätyksille, joita tässä ei ole tietenkään syytä paljastaa. Ryhmäteatterin osaamisella teatterista tuli taikuutta. Severi Saarisella, Minna Suurosella, Robin Svartströmillä ja Miila Virtasella oli kullakin noin puoli tusinaa roolia. Miten jo rooliasun vaihtaminen tällaisella ajoituksella on ollut mahdollista?
Collodi kirjoitti satunsa 1800-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi optimismi. Kansallismielisten vallankumous oli Italiassa pyyhkäissyt pois feodalismin jäänteet ja uusi kansallisvaltio sai nauttia tuon ajan globalisaation tuomasta talouskasvusta ja vauraudesta.
Collodi osallistui henkilökohtaisesti Italian toiseen itsenäisyyssotaan. Mikään aikansa radikaali ajattelija hän ei ollut, vaan kulki ehkä paremminkin Mark Twainin ja muiden aikalaistensa humoristien, konservatiivisten miesten jalanjälkiä. Pinokkion tarinassa hyväsydäminen Geppetto joutuu vankilaan puusta veistetyn poikansa pahoinpitelystä. Ehkä se on kirjailijan kannanotto oman aikansa ”yltiöliberaaleja” kasvatusmetodeja kohtaan?
Tämä tarina ei ole mukana Ryhmäteatterin tulkinnassa. Samaa kurin ja järjestyksen teemaa käsitteli tavallaan näytelmän kohtaus, jossa koulusta karanneet Pinokkio ja Lampunsydän muuttuivat aaseiksi. Mainiossa koulukohtauksessa Kukkosen ja hänen ensemblensä ei laita kyseenalaiseksi koulutuksen merkitystä, mutta kyseenalaisti nykyisin käytössä olevien metodien mielekkyyden. Vitivalkoisiin ja vaaleanvireisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan ja varsinkin Pinokkio – siis poika, jonka pää oli umpipuusta veistetty – loisti tällaisella nippelitiedolla.
Onko lukutaidon ohella myös meidän ja lastemme kyky syvällisesti ymmärtää merkityksi katoamassa? Tähän Kukkosen huoleen on helppo yhtyä. Kukkonen kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan käsiohjelmassa ja hänen kanssaan olen samaa mieltä myös siitä, että lankaohjattavat sätkynuket, marionetit elävät nukketeatterin ohella käsitteellisinä olioina omaa universaalia elämäänsä myös politiikan kielessä ja sen pimeällä puolella vaikuttavissa salaliittoteorioissa.

Internet ja sosiaalinen media ovat antaneet tälle psykologisele ohjukselle, tai oikeammin pakottamiselle globaalit mittasuhteet. Meihin sidottuja naruja vetelevät Alphabetin ja Metan kaltaisten suuryhtiöiden laatimat alkometrit, joiden toimintaperiaatteista tai edes päämääristä meillä on korkeintaan hatara käsitys.
Collodi kunnostautui paitsi kirjailijana myös vanhojen ranskalaisten satujen kääntäjänä. Hänellä oli myös erityislupa lukea katollisen kirkon kieltämiä kirjoja kiellettyjen kirjojen arkistossa. Vaikka Collodin ensin juttusarjana sanomalehdessä ja myöhemmin kirjana julkaistua Pinokkiota ei ole yhdistetty mihinkään tunnettuun vanhaan kansansatuun, itse kertomus on jollakin tavoin ajaton.
Minussa Ryhmäteatterin näyttelijöiden hieno näyttelijäntyö herätti voimakkaan intuition teatterin ajattomuudesta – vaikuttavaa läsnäoloa, voimakasta vuorovaikutusta, puhdasta olemassaolon iloa – näin kiertävien teattereiden näyttelijät ovat näytelleet jo ennen Shakespearen aikaa. Näin sen täytyy olla!
Pinokkion roolin näytellyt Mikko Kauppila on monilahjakkuus. Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Kauppila on näytellyt useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hänellä on filosofian maisterin tutkinto myös Helsingin yliopistosta, jossa hän opiskeli pääaineenaan sukupuolentutkimusta. Kauppilan esikoisromaani Terveisin K julkaistiin viime vuonna. Taiteilijaelämästä ja anoreksiasta kertova kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Wikipedia ei kerro, mistä Kauppilan huikea kehonhallinta on peräisin. Luulen, että ainakin jokin selitys löytyy hänen romaanistaan, kun ehdin sen lukea. Ainakin yleisellä tasolla anoreksiaan liittyy pakonomainen tarve harrastaa rankaa liikuntaa. Pinokkion roolin perusteella olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että Kauppila on todellinen lahjakkuus myös fysiikaltaan. Pitkänhuiskeasta miehestä sukeutuisi epäilemättä loistava esiintyjä ja taiteilija myös tanssijana.
Pinokkio ei ole vain aikuisten satu, vaan aivan oikea satu myös lapsille. Teatteri ei suosittele esitystä alle 9-vuotiaille ja siihen on hyvät perusteet.
Pinokkio
Perustuu Carlo Collodin romaaniin
Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen
Dramaturgi Elina Snicker/UNTO
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter
Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen
Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula
Rooleissa Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen
Ikäsuositus 9 vuotta
Esityksen kesto 2 h 35 min sis. 25 min väliajan