Lappeenrannan teatterilla on vähintään yhdeksän hyvää syytä panostaa produktioidensa markkinointiin – Anna Krogeruksen näytelmän livestriimaus oli onnistunut avaus tulevaisuuteen


Näytelmän Klaara Harmaa (Netta Salonsaari), kaupan virolaistaustainen myyjä Külli Mauk (Noora Koski), nimetön maahanmuuttaja (Vilma Putro) ja töykeänkiireinen miesasiakas (Eppu Pastinen) kohtauksessa, jossa mangonainen saa Klaaran silmissä identiteettinsä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Kaupunginteatterin livestriimaus Anna Krogeruksen näytelmästä lauantaina, Maailman teatteripäivänä oli samalla tavallaan produktion ensi-ilta Lappeenrannassa.  Alun perin 9 hyvää syytä elää oli tarkoitus tuoda ensi-iltaan pienelle näyttämölle viime marraskuussa.

Esityksen tuomisessa näyttämölle neljä kuukautta suunnitellun ensi-illan jälkeen on varmasti ollut vähintäänkin pulmallista. Harjoituksissa on ollut pitkä tauko. Eikä näyttelemiseen kameroiden edessä tyhjälle katsomolle ole varmasti kenellekään tekijöistä mitään rutiinia.

Ymmärrettävistä vaikeuksista huolimatta verkon yli suoratoistona reaaliajassa esitetty näytelmä antoi hyvän kuvan Lappeenrannan teatterin osaamisesta ja taiteellisesta tasosta. Teatterin uudella ohjaajalla Ilmari Pursiaisella on ideoita ja näkemystä. Teatterin näyttelijäkunta on uusiutunut tavalla, joka herättää kiinnostusta.     

Krogeruksen 9 hyvää syytä elää on hieno teksti. Se on psykologisesti tarkkanäköinen tarina meistä tämän päivän ihmisistä. Krogeruksen teksti huokuu aitoa ymmärrystä ja lämpöä. Näytelmän ihmisten elämä on traagista ja koomista, hyvin todentuntuista. Se kosketti. Kun asuu Tampereen huonomaineisimmassa lähiössä, näytelmän roolihahmojen oloisten ihmisten elämää voi seurata oman kyökkinsä ikkunasta.

Näytelmän punaisena lankana kulkevat kysymykset yksityisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Se kantaesitettiin Ryhmäteatterissa vuonna 2018. Sen jälkeen siihen ovat tarttuneet aivan aiheellisesti myös muut teatterit. Koronavuonna näytelmän on ollut Lappeenrannan kaupunginteatterin lisäksi ainakin Joensuun kaupunginteatterin ohjelmistossa.

Näytelmän tarinan keskushenkilö on ahdistusoireyhtymästä kärsivä nuori Klaara Harmaa. Sisäiset pelot ovat sulkeneet itsenäistä asumista yrittävän Klaaran neljän seinän sisälle. Ensimmäisessä kohtauksessa voimakkaat äänet suorastaan kaatuivat Klaaran roolia näyttelevän Netta Salonsaaren päälle heti, kun hän uskalsi edes ajatella ulos menoa.

Seuraavassa kohtauksessa näyttämölle lehahti tarinan toinen yksinäinen, Klaaran uraa tekevä sisko Ursula Harmaa, jonka repliikit Vilma Putro kiekaisi ulos todella korkealta ja kovaa.

Liioittelu on teatterissa toimiva tehokeino silloin, kun sen käyttö on perusteltua. Tässä tapauksessa perustelut löytyvät Krogeruksen näytelmän tekstistä ja Lappeenrannan esityksessä nämä langat sidottiin yhteen hienosti toteutetussa loppukohtauksessa.

Alun jälkeen näyttämölle marssitettiin kaikki tarinan muut yksinäiset. Dramaturgisesti tarinan ehkä vaativin hahmo on Ursulan ja Ursulan äidin Aulikki Harmaan rooli. Miten kuvaamme näyttämöllä mielenterveysongelmista kärsivän Klaaran, ja hänen äitinsä suhdetta ilman ylenmääräistä psykoanalyyttista hapatusta?

Minusta Pirkko Uiton eleetön roolityö äitinä oli hyvä vastaus tähän kysymykseen.

Krogeruksen näytelmässä ihmisten tunteiden tulkkina ja välittäjänä toimi suuri sekarotuinen koira Urho-Kaleva. Pursiaisen ohjaus oli hyvin balanssissa myös näytelmätekstin koomisten elementtien kanssa. Jarno Hyökyvaaran roolityö Urho-Kalevana oli sekä hauska että koskettava, mutta ei varastanut koko show’ta.

Näytelmän kohokohtiin kuului kohtaus, jossa omistajansa laiminlyömä ja kuolemaa tekevä Urho-Kaleva kohtaa unenomaisessa näyssä Neuvostoliiton vuonna 1957 ikuiselle matkalle avaruuteen ampuman Laika-koiran (Noora Koski).

Tyylikkäästi oli toteutettu myös näytelmän tarinan dramaturgisena käännekohtana toiminut kohtaus, pihapiirissä rollaattorinsa kanssa liikkuneen vanhuksen, hämähäkkimiehen kuolema. Kohtaus oli vähäeleisyydessään ikään kuin vastakohta ja käännekohta näytelmän alun liioittelulle.

Humalaisten juoppojen toilausten kuvaaminen ja esittäminen taitavat olla suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ja teatterin erityisosaamisen aluetta. Seppo Kaisanlahti selvisi tällä kertaa tästä Urho-Kalevan omistajan, ostarin Oskarin roolista kiitettävästi. Ohjaajana Pursiainen on käyttänyt liioittelua tehokeinona taitavasti, ja juuri tässä kohtaa ei ollut sen liioittelun paikka.

Teatterin piirissä on viime syksystä lähtien käyty kiivasta identiteettikeskustelua. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni – näytelmän tiimoilta kysyttiin jo tikkukirjaimilla, kuka saa esittää transsukupuolista henkilöä teatterissa?

Sama kysymyksenasettelu koskee myös maahanmuuttajia. Krogeruksen näytelmän narratiivinen avainhahmo on maahanmuuttaja, mangonainen. Mangonaiseksi näytelmän kertoja, Klaara nimeää naisen kohtauksessa, jossa tämä suomen kieltä ja paikallisia tapoja huonosti ymmärtävä roolihahmo yrittää ostaa lähiön kaupasta mangoja.

Lappeenrannassa roolin näytelleen Putron rooliasu toi ainakin minulle vahvan mielikuvan siitä, että tämän magonainen on Suomeen jostain Afrikan maasta tullut maahanmuuttaja (kaikkihan me tiedämme, miten afrikkalaiset asuvat yhteisöllisissä kyläyhteisöissä, joissa ihmisyyden pronomini ei ole minä vaan me).

Keskustelu ihmisten identiteeteistä ja vähemmistön oikeuksista antaa mahdollisuuden lisätä ymmärrystä ja syventää vuorovaikutusta. Äärimmilleen vietynä se pyrkii leipomaan taiteilijoista jonkinlaisia ajatuspoliiseja.

Jäin joka tapauksessa pohtimaan asiaa. Krogeruksen mangonaisessa ei ole häivähdystäkään minstrel show – teatteriperinteestä. Silti roolihahmo ei ollut samalla tavalla lihaa ja luuta kuin tarinan tutun tuntuiset lähiöihmiset vaan jonkinlainen symboli meidän yhteisöllisyydenkaipuullemme.

Koronaepidemia on tyhjentänyt teattereiden katsomot ja ajanut niiden talouden kuilun partaalle. Rohkenen silti toivoa, että Lappeenrannan kelpo teatteri löytäisi jostain henkisiä ja taloudellisia resursseja näytelmiensä markkinointiin.

Sosiaalisessa mediassa Lappeenrannan kaupunginteatterin näkyvyys ei ole kaksinen, mikä varmasti johtuu teatterin vakituisen yleisön ikärakenteesta. Teatterin omilla verkkosivuilla Krogeruksen näytelmän teemoista kerrotaan suorastaan runollisen kauniisti, mutta itse sivut muistuttavat karuudessaan kaupungintalon ilmoitustaulua enemmän kuin mitään muuta.

Teatterin aktiiviset harrastajat ovat loputtoman kiinnostuneita myös yksityiskohdista. Aivan tavatonta panostusta ei varmasti vaadi se, että esityskuviin laitetaan kuvatekstit, joissa kerrotaan ketä kuvissa esiintyvät henkilöt ovat. Vähän suuremman vaivan takana on kertoa, mitä roolia kuvan näyttelijä näytelmässä esittää.

Julkaiseminen kaupungin ylläpitämillä verkkosivuilla ei pitäisi olla mikään kustannuskysymys.

Edellä kulkijan maineen Lappeenrannan kaupunginteatteri voisi hankkia sillä, että kuvissa kerrottaisiin, mistä kohtauksesta kuva on. Eikä oman työn dokumentoinninkaan pitäisi olla täysin ylivoimainen rasti.

Oma aktiivisuus on paras ja myös ainoa keino puolustaa teatteria ja omaa työpaikkaa tulossa olevilta rajuilta leikkauksilta. Taivaan mana eli valtion markkinoilta lainaamaa rahaa ei sada kuntien laariin loputtomasti, vaan juhlat on tältä osin kohta juhlittu.

9 hyvää syytä elää

Lappeenrannan kaupunginteatteri livestriimaus 27.3.2021 keikalla.fi verkkopalvelussa

Teksti Anna Krogerus

Ohjaus Ilmari Pursiainen

Lavastus ja pukusuunnittelu Samuli Halla

Valosuunnittelu Topi Jukka ja Timo Hämäläinen

Äänisuunnittelu Tomi Aronen

Projisointi Kimmo Pasanen

Maskeeraus Pinja Ruokolainen

Rooleissa Netta Salonsaari, Vilma Putro, Pirkko Uitto, Jussi Lankoski, Eppu Pastinen, Noora Koski, Seppo Kaisanlahti ja Jarno Hyökyvaara

Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström