Kipeä esitys oli teatterin muotoon sidottu pamfletti tekijöiden tärkeäksi kokemasta aiheesta

Julia Lappalainen ja Ella Mettänen kantoivat esityksessä oman kroonisen kipunsa symboleina näyttämöllä mukanaan eineitä, jotka ehkä kuvasivat myös heidän kokemansa kivun luonnetta. Lappalaisen symboliesine oli putkimainen tyyny ja Mettäsen esine suuri nauhakerä. Kuvassa taustalla on esityksen muusikko ja musiikin säveltäjä Antti Autio. Kuva Noora Geagea/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Kipeän esityksen käsikirjoittajat Julia Lappalainen ja Ella Mettänen ovat itse eläneen vuosia kroonisen kivun kanssa. Tekijöiden omista yksilöllisistä elämänkokemuksista lähtevää näköalaa oli esityksessä laajennettu muiden kroonisesta kivusta kärsivien ihmisten haastatteluilla ja perehtymällä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Käsiohjelmaan painettu tärkeimpien kirjallisten lähteiden lista oli kunnioitusta herättävän pitkä.

Lappalaisen ja Mettäsen lisäksi käsikirjoituksen kirjoittamiseen on osallistunut Antti Lehtinen. Hän on toiminut näytelmän esitysdramaturgina. Esitykselle ei ole käsiohjelmassa nimetty ohjaajaa.

Tekijät itse ovat määritelleet näytelmän tragikomediaksi. Tämä luonnehdinta osui torstain ensi-illassa varmasti ainakin niihin katsojiin, jotka ovat itse joutuneet kroonisen kivun takia suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän rattaisiin apua etsiessään.

Määritelmät eivät tietenkään ole tärkeitä. Itsestäni tuntuu siltä, että olimme torstaina mukana laadukkaasti toteutetussa kyläteatteriesityksessä.

Kroonisesta kivusta kärsivien haastattelut ja laajan tausta-aineiston käyttö tekivät esityksestä myös dokumenttiteatteria. Tässä suhteessa tämän modernin kyläteatterin muotokieli muistutti jossain määrin television dokumentteja. Asiapuheen ja henkilökohtaisen tilityksen lomaan oli liitetty näyteltyjä dramatisointeja.

Tavallaan Kipeä esitys oli myös teatteria teatterista. Lappalainen ja Mettänen näyttelivät pääsääntöisesti itseään. Eikä perinteisessä kyläteatterissa muuten kaiketi voi toimiakkaan, kun kaikki kyläläiset joka tapauksessa tuntevat toisensa. Näyttelijä roolihenkilön takana häviää näkymättömiin vasta, kun naamiot asetetaan kasvoille. Tämä teatterin efekti tuli hienosti näkyviin kohtauksessa, jossa Lappalainen ja Mettänen näyttelivät Frida Kahloa ja Virginia Woolfia.

Omakohtaisia kokemuksiaan kroonisesta kivusta käsitelleissä kohtauksissa Lappalainen ja Mettänen korostivat omaa ammatillista identiteettiään. Tämä oli varmasti ihan perusteltu ratkaisu. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitoutuminen omaan työyhteisöön varmasti poikkeuksellisen voimakasta.

Näyttelijöitä ja tässä esityksessä välillä konnan rooliin laitettuja lääkäreitä yhdistää ainakin se, että ammatista tulee jo koulutusvaiheessa poikkeuksellisen voimakkaasti osa omaa identiteettiä.  

Kroonisista kivuista kärsiviä on Suomessa varmaan satojatuhansia. Raskasta ruumiillista työtä tekevien osalta tällaisten kipujen alkaminen ennemmin tai myöhemmin on lähes vääjäämätöntä.  Lappalainen ja Mettänen korostivat näyttelijäntyön fyysistä vaativuutta. Setien ja miksei myös tätien pitää jaksaa heilua näyttämöllä vielä eläkeiän kynnykselläkin.

Toisaalta kysymys oli myös täydellisyyden vaatimuksesta. Teatterissa vaikuttavat samat markkinavoimat kuin muuhunkin yhteiskunnalliseen todellisuuteen ympärillämme. Näyttelijät eivät ole teatteri-instituutiolle vain taiteilijoita, vaan myös tuotannon tekijöitä, joiden laatua valvotaan jo teatterikoulujen opiskelijavalinnoissa.

En tiedä varmasti, mutta veikkaan, ettei näyttelijän ammattiin johtavaan koulutukseen ole vielä koskaan halittu pyrkijää, jolla on jokin näkyvä fyysinen vamma.

Frida Kahlo on ikoninen hahmo taiteessa. Kahlo sairasti lapsena polion ja lukiolaisena hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, jossa terästanko lävisti hänen ruumiinsa. Kahlo kärsi voimakkaista fyysistä kivuista koko ikänsä.

Kipeän esityksen taiteen ja kroonisen kivun suhdetta kuvaava ydinajatus lausuttiin julki Kahlon taiteilijanuran kautta. Mettäsen sanoin Frida Kahlo ei tehnyt kivuistaan suurta taidetta, vaan hän teki maailmanluokan taidetta, koska oli suuri taiteilija.

Samalla tavalla Mettänen suhtautuu omaan krooniseen kipuunsa. Sanna Vilkmanin Ylelle tekemässä haastattelussa hän sanoo, että on julmaa vaatia, että kärsimyksen pitäisi jalostaa.

Toisaalta me elämme kuitenkin kulttuurissa, jonka valtauskonnon symbolina, sen pelastusopin merkkinä käytetään antiikin Roomassa raakaakin raaemman kidutusteloituksen teloitusvälinettä.

On varmasti niin, että krooninen on erilainen ominaisuus kuin silmien väri. Sosiaalisessa mielessä krooninen kipu on näkymätöntä toiseutta. Jos kivulle ei löydy koululääketieteen keinoin syytä, kroonisista kivuista kärsivä joutuu kohtamaan myös kaikki ne asenteet ja ennakkoluulot, joita mielenterveyden ongelmista kärsivät joutuvat kohtamaan.

Kipeässä esityksessä Lappalainen ja Mettänen tekivät oman kipunsa näkyviksi symbolisilla esineillä. Esityksen puvustus on työryhmän yhdessä suunnittelemaa.

Kipeä esitys

Teatteri Takomon kantaesitys 17.3.2022

Käsikirjoittajat Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Lehtinen

Näyttämöllä Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Autio

Esitysdramaturgi Antti Lehtinen

Säveltäjä Antti Autio

Valosuunnittelija Riikka Karjalainen

Äänisuunnittelija Jani Orbinski

Tilasuunnittelija Henri Tuulasjärvi

Videosuunnittelijat Tinja Salmi ja Riikka Karjalainen

Pukusuunnittelu työryhmä

Helsingin kaupunginteatterin Punaorvot on intensiivistä draamaa, jonka loppuhuipennus antoi aidon katharsis-kokemuksen

Helsingin Kaupunginteatterin Punaorpojen vaikuttavuus syntyi voimakkaista näyttämökuvista, joissa oli lähes loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Ella Mettänen teki koskettavan roolin traumaattisten kokemusten ja syyllisyyden musertamana äitinä. Riitta Havukainen näytteli äidinäitiä, tarinan lasten isoäitiä. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Punaorpojen hienoja näyttämökuvia hallitsi punainen pääväri. Minun pääni sisällä tuo voimakas punainen ei symbolisoinut vallankumousta tai veriseen terroriin päättynyttä Suomen sisällissotaa. Väri kertoi rakkaudesta painajaiseksi muuttuneen todellisuuden keskellä.

Ehkä vavahduttavimman esimerkin tuosta uhrautuvasta rakkaudesta me katsojat saimme nähdä ja kokea heti Anneli Kannon ja Lauri Maijalan kirjoittaman näytelmän alussa.

Ohjaajana Maijalalla on kyky tehdä hyvin visuaalista teatteria. Punaorvoissa voimakkaista näyttämökuvista ja vahvaan läsnäoloon perustuvasta näyttelijäntyöstä syntyneen kokonaisuuden aateloi äänisuunnittelija Aleksi Sauran luoma rikas äänimaailma.

Suomen sisällissodan tragediasta on kulunut nyt reilut sata vuotta. Sen syitä ja seurauksia on tukittu ja myös punaorpojen kohtaloista kertovia tarinoita on kirjoitettu aikaisemminkin. Siksi minusta Maijalan tapa ottaa ajallista etäisyyttä näytelmän tarinaan roolihenkilöiden sijoittelulla ja tilan käytöllä oli ainakin minun pääni sisäisellä näyttämöllä toimiva ratkaisu.

Toki myös näyttämön neljättä seinää taottiin oikein isolla moukarilla sekä näytelmän alussa että heti väliajan jälkeen. Tässä ei kuitenkaan kannata kertoa esimerkiksi sitä, miten Maijalan ohjaaman Juoppohullun päiväkirjan roolihenkilön Juha Bergin reinkarnaatio ilmestyi Antti Aution näyttelemänä häiriköimään esitystä haitarin säestyksellä..

Maijalassa on vielä ainakin jäljellä ripaus ilkikurisuudesta, joka teki hänen nuoruuden ohjauksista niin hykerryttävän hauskoja ja sattuvia. Astuminen suuren laitosteatterin taiteelliseen johtoon ei sittenkään ole se portti, jonka jälkeen kaiken toivon saa heittää.

Punaorvot on tietenkin tragedia. Tarinan äidin mieli murtuu. Häntä eivät piinaa vain sodan hirveät kokemukset, vaan myös musertava syyllisyys. Äidin kokemat kauheudet huipentuivat nuorimman lapsen, juuri ennen kapinan puhkeamista syntyneen vauvan nälkäkuolemaan ja perheen kahden tyttären huostaanottoon.

Eila Mettänen teki ensi-illassa vavahduttavan roolin posttraumaattisesta oireyhtymästä kärsivänä äitinä. Maijala ja Mettänen ovat myös etäännyttäneet äidin hahmoa peittämällä Mettäsen kasvot paksulla, valkoisella teatterimaskilla.

Tuula Kuittisen suunnittelema naamiointi oli perusteltu ja toimiva tehokeino. Se antoi oman sävynsä näytelmälle. Sisällissodan tragedian syvyys, tragedian mittasuhteet eivät aukea sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen tunteella.

Pyrkimys tarinan etäännyttämiseen näkyi myös Tiina Kaukasen oivaltavassa pukusuunnittelussa. Rooliasuista vain perheen poikaa Aarretta näytelleen Autio ja äidinäitiä Elliä näytelleen Riitta Havukaisen rooliasuissa oli ripaus 1920-luvun epookkia. Muut roolit näyteltiin haalareissa.

Mettäsen vahva meikkaus osoitti ainakin minulle, miten taitavasti Maijala hänen työryhmänsä osaavat käyttää visuaalisia symboleja. Vuorovaikutus teatterin, performanssin, sirkuksen ja katutaiteen välillä on varmasti hedelmällistä ja minusta Punaorvoissa viittausten ja lainausten kautta uutta luova prosessi näkyi hyvällä tavalla.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Kari Mattila käveli näyttämölle kahden puujalan ja kyynärsauvojen varassa pukiksi naamioituneena, oli minulle tuttu performanssin kuvastosta.

Näytelmän tarinaan liitettynä tämä perusluonteeltaan koominen hahmo toi näytelmään aivan uusia, pelottavia merkityksiä. Pedofilia ei ehkä ollut täysin tuntematon ilmiö edes körttiläisten ja lestadiolaisten Pohjanmaalla 1920-luvulla. Tainakaan uutiset uskonlahkojen maallikkosaarnaajien touhuista tämän päivän Suomessa eivät anna aihetta näin olettaa.

Mielikuva säkki päässä käsistään katosta roikkuvasta kidutuksen uhrista on ikoninen.

Wenla Reimaluoto loisti sijaiskodissa kaltoin kohdellun Lahjan roolissa. Reimaluodon pitkä, lähes kokonaan mimiikan keinoin esittämä monologi raskaasta raadannasta, johon sijaisperheen isäntä vielä kasvuiässä olevan tytön pakotti, oli hengästyttävää katsottavaa. Ilmeisen kovakuntoisen Reimaluodon esittämisessä oli aidosti suuren urheilujuhlan tuntua.

Punaorvot oli ensi-illassa teatteria, jossa esityksen intensiteetti kasvoi kohtaus kohtaukselta kuten kunnon draamassa pitääkin. Lopullisesti esitys nousi siivilleen ja tavallaan ihan kirjaimellisesti viimeisessä kohtauksessa, jossa katsojat ikään kuin armahdettiin traagisen tarinan aiheuttamasta piinasta.

Tämän tarinan päättänyt loppukohtaus oli yksinkertaisesti aivan ihana.

Näytelmässä käytetylle etäännyttämiselle on brechtiläisen teatteriperinteen ohella ihan konkreettinenkin syy. Parhaillaan voimistuva koronavirusepidemian toinen aalto näkyi sekä katsomossa että näyttämöllä.

Turvatoimet eivät vähentäneet esityksen vaikuttavuutta. Oikeastaan päinvastoin. Ne eivät olleet myöskään pelottavia, pikemminkin liikuttavia. Tässä teatterissa pidetään huolta sekä katsojista että henkilökunnasta.

Teatteri on välittämisen ja myötäelämisen taidetta.

Kirjailija Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö alkoi KOM-teatterin Veriruusuista, joka perustui Kannon vuonna 2008 julkaistuun samannimiseen romaaniin.

Punaorvot

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 2.9.2020 pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Anneli Kanto ja Lauri Maijala

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Ella Mettänen, Antti Autio, Wenla Reimaluoto, Anna Böhm, Riitta Havukainen Sanna-June Hyde, Helena Haaranen, Miika Laakso, Kari Mattila

Helsingin kaupunginteatterin Riistapolku haastaa katsojan ajattelemaan – rankka aihe pakottaa polkemaan voimakkaiden tunteiden miinakentän läpi

Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin Riistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.

Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.

Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri, vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta, mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen mittaisen halinallen.

Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.

Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.

Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu idealistisena utopiana.

Otaksun, että tällainen metodi on näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä.

Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.

Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.

Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.

Näytelmän roolihenkilöiden taustoista ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.

Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.

Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli hyvä rytmi.

Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.

Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.

Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.

Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.

Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.

Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt, se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.

Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.  

Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.

Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.

Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.

Riistapolku on näytelmä, joka jää todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.

Riistapolku

Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz

Suomennos Vesa Tapio Valo

Ohjaus Lauri Maijanen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

 

 

 

Suomen hevonen laitetaan lihoiksi ilman päätä ja häntää

 

Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Onerva Kärkkäinen ja Tampereen yliopistossa näyttelijäntyötä opiskelava Ella Mettänen ovat yhdessä Suomen hevosen rimastuttava voimakaksikko. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Metropoliassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Onerva Kärkkäinen ja Tampereen yliopistossa näyttelijäntyötä opiskelava Ella Mettänen ovat yhdessä Suomen hevosen rimastuttava voimakaksikko. Kuva Ari Nakari/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Sirkku Peltolan Suomen hevonen on hyvin puhelias näytelmä. Vaikeusastetta lisää vielä se, että kysymyksessä ei ole syntyjä syviä syväluotaava tragedia, vaan satiirilla höystetty komedia.

Linnoituksen kesäteatterin Suomen hevonen kirmasi ensi-iltaan hieman keskeneräisenä. Kohtausten ajoitukset eivät olleet vielä kohdallaan. Esitys puuroutui aika-ajoin varsinkin ensimmäisessä näytöksessä. Siinä oli uraansa vasta aloittelevan rock-kokoonpanon soundi.

Hakemattakin tulee mieleen, että työryhmä on joutunut työstämään näytelmää aivan liian kireällä aikataululla.

Ongelmia lisäsi se, että aivan keskeistä roolia näyttelevälle Eeva Litmaselle oli torstai huono päivä. Litmanen unohti vuorosanojaan ja putosi takeltelun takia monta kertaa roolistaan. Tämä on tietenkin kohtalokasta komediassa, jossa tarkka ajoitus on kaiken hauskuuden perusta.

Vauhtiin Litmanen pääsi kunnolla vasta toisessa näytöksessä.

Peltolan syksyllä 2004 KOM-teatterissa kantaesitetty Suomen hevonen on tekstinä kestänyt hyvin aikaa. Peltolan suomalaisen teatterin perinteestä ammentava satiiri osuu edelleen maaliinsa. Niskavuoren perillisiä tässä ollaan.

Sovituksessaan ohjaaja Misa Palander korostaa perheen matriarkan, Äiten roolia, jota Litmanen tulkitsee.

Lavastaja Päivi Pöyhölä on lavastuksessaan rakentanut näyttämölle perheen matriarkalle oikean valtaistuimen päällekkäin kasatuista lastauslavoista.

Olen itse nähnyt Suomen hevosen Mikkelin teatterissa. En jaksa muistaa miten sillä ohjaaja päätti näytelmänsä. Palanderin tapa tehdä se Linnoituksen kesäteatterissa ei minusta ole ehkä se kaikkein onnistunein. On menty yli siitä, mistä aita on matalin.

Tätä viimeistäkin kohtausta sävyttää jonkinlainen epämääräinen kiireen tuntu. Asioita ei ole ehkä ehditty ajatella loppuun asti.

Peltolan Suomen hevosesta kasvoi lopulta Suomi nimiseen EU-reservaattiin loukkuun jääneiden maaseudun ihmisten elämää käsittelevä trilogia.

Jo trilogian toisen osan nimi, että suvun vanha matriarkka jatkaa elämäänsä roolihahmona vielä hyvän tovin ja päättää päivänsä vasta trilogian kolmannessa osassa, kuten imatralaisen Irti-teatterin harrastajanäyttelijöiden sydämellä tulkitsemat tulkinnat näytelmistä Yksiöön en Äitee ota ja Lämminveriset osoittivat.

Toki myös torstain ensi-illassa oli hetkensä. Spontaaneja suosionosoituksia yleisöltä saivat näytelmän varhaisteinejä näytelleiden Onerva Kärkkäisen ja Ella Mettäsen duetot.

Luulen, että myös kokonaisuus paranee, kun Suomen hevonen on saanut jonkin aikaa laukata Linnoituksen kesäteatterissa. Ajoituksen menevät kohdalleen ja yleisölehtereillä alkaa raikua spontaani nauru.

Teatterisihteeri Saara Melasen mukaan omaisten ennakkonäytöksessä kaikki meni putkeen ja esitys oli mainio. Ehkä niin. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Peltolan tekstistä löytyvät joka tapauksessa kaikki ainekset oikeaan naurujuhlaan, jollaiseksi kriitikot julistivat aikanaan KOM-teatterin esityksen.