Valeäiti ja jalkapuolen sohvan arvoitus – Ryhmäteatterin esityksessä purettiin äitiyden myyttejä – Viisivuotias bonuslapsi merkitsi suurta muutosta näytelmän Liisan elämässä

Santtu Karvosella oli näytelmässä neljä eri roolia. Kuvan kohtauksessa hän on uusperheen viisivuotias tytär Alanis. Robin Svartströmillä oli kaksi roolia. Kuvassa kohtauksessa hän näyttelee uusperheen kodin- ja lastenhoitoon osallistuvaa pehmoisää ja runoilijaa Eeroa. Pia Andersson näyttelee kuvassa uusperheen bonusäitiä Liisaa. Anderssonin sylissä oleva läppäri näytti pehmolelulta ja jalkapuoli sohva symbolisoi epäilemättä ydinperheen ja Liisan uusperheen eroa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Valeäitien lavastus ja näyttämörekvisiitta yllättivät. Näytelmän kulisseja väritettiin valaistuksella värikartan makeimmilla sävyillä ja samat huomiovärit neonpinkistä neonvihreään toistuivat esiintymisasuissa ja arjen esineissä, jotka oli paisutettu valtavan kokoisiksi pehmoleluiksi. Näyttämöllä oli lasten piirrettyjen värien ja muotojen koko skaala Paavo Pesusienestä Kikattavaan Kakkiaiseen.

Näytelmän tematiikka käsitteli vanhemmuutta ja tässä tapauksessa uusperheessä elävän naisen suhdetta miehensä lapseen. Marja Rämön Länsiväylään kirjoittamassa haastattelussa näytelmän käsikirjoittaja Aino Pennanen kertoo, että näytelmä perustuu hänen omiin kokemuksiinsa elämästä uusperheessä.

Ryhmäteatterissa roolit tehdään pienellä porukalla. Roolihahmosta toiseen vaihdetaan lennossa ja komiikka perustuu hienoon näyttelijäntyöhön. Parhaimmillaan Ryhmäteatterin satiiriset ja karnevalistiset komediat ovat olleet toinen toistaan seuraavien bravuurien ilotulitusta. Valeäidissä Riikka Oksasen dramaturgia ja ohjaus noudatti näitä teatterin traditioita. Tosin nyt seesteisiä kohtauksia oli jo aiheenkin takia tavallista enemmän.

Tiistain näytös osoitti myös ainakin minulle, miten suuri merkitys näyttelijöiden ja yleisön välisellä vuorovaikutuksella on Ryhmäteatterin tavalla tehdyssä esityksessä. Tyyli on sukua stand up -komiikalle. Tiistain esityksessä meitä katsojia oli epätavallisen vähän emmekä ehkä muutenkaan olleet kovin hyvä yleisö.

Valeäidissä näytelmän Liisa (Pia Andersson) on muuttanut yhteen miesystävänsä Eeron (Robin Svartström) kanssa. Eerolla on edellisestä parisuhteestaan Saanan (Miro Lopperi) kanssa viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen). Näytelmän alussa Pennanen purkaa Liisan roolihahmon kautta sitä pahuuden stigmaa, joka on liittynyt äitipuoliin. Liisa ei koe olevansa äitipuoli, hän on bonusäiti.

Näytelmän Liisa on päättänyt olla hankkimatta omaa lasta. Miehen lapsen hänessä herättämät voimakkaat äidilliset tunteet tulevat pyytämättä ja yllätyksenä – bonuksena.

Kuvassa oikealla Miro Lopperi, jolla oli näytelmässä viisi eri roolia. Hän antoi muun muassa äänen ja liikkeet kahdella lapsia esittäneelle nukelle Terolle ja Jerelle. Kuvan kohtauksessa hän on Pipsa nimisen tytön äiti. Keskellä kuvassa kuusi roolia näytellyt Eeva Soivio Teron ja Jeren äitinä. Vasemmalla näytelmän Liisa Pia Andersson. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri       

Omaehtoiseen lapsettomuuteen on varmasti monia syitä. Pennasen näytelmässä tuodaan korostetusti esiin yksi keskeisistä vapaaehtoisen lapsettomuuden syistä. Lapsiperheen arkea ja nykyisen työelämän vaatimuksia on vaikea sovitta yhteen. Näytelmän Liisa on pitkälle koulutettu nainen, joka hakee ja saa asiantuntijan töitä ohjelmointialalla toimivasta yrityksestä.

Raskaus ja äitiys on työnantajan kannalta kustannuksia aiheuttava riski, kun uutta työntekijää palkataan ja johtaa varmaan edelleen naisten syrjintään työelämässä. Näytelmässä tämä asetelma käännetään päälaelleen, kun Liisa kilpailee Niilon (Lopperi) kanssa perheen ajankäyttöä tehostavan Family Control -projektin johtajuudesta. Liisa valehtelee, että hänellä on neljä omaa lasta. Komedian farsimainen huipennus liittyi keinoihin, joilla Liisa hankki itselleen neljä lasta ja voitti tämän kilpailun.

Työelämän kuvaus oli Ryhmäteatterin tapaan satiirisen karua. Santtu Karvosen esittämä Cotrol Systemsin toimitusjohtaja Toimari oli usein nähty patriarkaalinen vakiohahmo. Lopperin puolustuspuhe itseään kehuvana Niilona oli yksi näytelmän bravuureista. Näyttelijät luovat hahmoja tarkkailemalla ja jäljittelemällä ihmisiä. Niilon roolihahmoa miettiessään Lopperin esikuvana on epäilemättä ollut Alexander Stubb.  

Kiinnostavia olivat Pennasen havainnot siitä, miten lapsen, tässä tapauksessa bonuslapsen ilmestyminen perheeseen vaikutti Liisan ja hänen parhaan ystävänsä Heidin (Eeva Soivio) ystävyyteen. Liisalla ei ollut enää aikaa yhteisille harrastuksille ja kohtauksessa Heidi osoitti pettymystään ja sen synnyttämää vihamielisyyttä Liisaa ja myös lasta kohtaan.

Merkityksellisistä ystävyyssuhteista muodostunut verkosto on itse kullekin henkisen hyvinvoinnin ja pärjäämisen edellytys, tavallaan uusi suku. Lasten syntymällä voi olla dramaattisia vaikutuksia näihin suhteisiin ja tämän piirin ulkokehälle joutuminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus.

Näytelmän Liisa, Eero ja Alanis asuivat Muksulassa, konservatiivisia arvoja suosivassa ylemmän keskiluokan pientaloidyllissä. Kaksi äitiä (Lopperi ja Soivio) pyytävät Liisaa allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan säätämään uusperheet kieltävä laki. Ydinperhettä ja avioeroa koskevat periaatteet ja luulot kärjistyvät, kun Liisa on ensimmäistä kertaa vierailulla Eeron vanhempien (Lopperi ja Soivio) luona.

Suomalaiset eivät ole varmasti koskaan olleet mitään edistyksellisten aatteiden esitaistelijoita. Toki voi olla, että konservatiiviset ajatukset esimerkiksi parisuhteiden osalta ovat voimistuneet. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä meille rantautuu uusia ultrakonservatiivisia ajatuksia. Länsiväylän haastattelussa Pennanen kertoo bonusäiteyteen liittyneestä häpeästä. Näytelmän ydinperhekritiikin tarkoitus ja päämäärä jäivät silti hieman hämäriksi. Yksityinen ei muuttunut yleiseksi.

Sen sijaan Tiina Kaukasen, Fabian Nybergin, Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän luoma skenografian osui ja upposi. Bioloogisten sen paremmin kuin bonuslastenkaan osa ei ole Suomessa helppo. Yhä useampi heistä joutuu ainoana lapsena täyttämään vanhempien, bonusvanhempien ja isovanhempien vanhemmuutta ja isovanhemmuutta koskevat odotukset puhumattakaan vanhempien lapsettomista veljistä ja sisarista, tädeistä ja sedistä.

Ehkä lapsen pitää kasvaa henkisesti ja fyysisesti Santtu Karvosen kokoluokkaan jo viisivuotiaana selvitäkseen tästä.  

En päässyt perille siitä, kenen käsialaa Valeäitien loistava käsiohjelma on. Siihen painetut Muksulan unelmakotien asukkaille suunnatut mainokset kertovat kirkkaiden värien ja lennokkaiden mainoslauseiden avulla, miten tehokkaasti lapset, äidinonni ja perheinstituutio on kaupallistettu.

Ryhmäteatterissa käydessään on tottunut siihen, että tupa on esityksissä täynnä katsomon viimeistä penkkiä myöten. Nyt ei niin ollut. Kysymys voi olla sattumasta, mutta se näytti silti huolestuttavalta.

Koronaepidemia oli meille hyvä muistutus siitä, miten tärkeä taidemuoto teatteri on. Me rakastamme sitä. Rajoitusten päätyttyä katsomot ovat olleet täynnä. Hintojen ja korkojen nopea nousu on kuitenkin nyt lyönyt ison loven monen teatterissakävijän henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin varsinkin kalliiden asuntojen ja suurten asuntolainojen Helsingissä. Koulutetuista ja hyvätuloisista nuorista aikuisista on tullut kuin taikaiskusta koulutettuja ja lujasti tienaavia köyhiä.

Valeäidit

Ryhmäteatterin esitys 28.3.2023

Käsikirjoitus: Aino Pennanen

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoituksen tekstidramaturgi: Riikka Oksanen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Lavastussuunnittelu: Fabian Nyberg

äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Rooleissa: Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi

Miiko Toiviainen on oman elämänsä lempeä studiokriitikko

Hykerryttävän hauskaksi Miiko Toiviaisen yhden miehen show muuttui, kun hän esitti kritiikkiä kriitikon roolissa omasta esityksestään. Toiviaisen ironia ja satiirin piikit osuivat. Kuva Timo Suutarinen

Miiko Toiviaisen Kepeä elämäni on hyvään käsikirjoitukseen perustuvaa teatteria. Keskiviikkoillan runoista, lauluista suorasanaisesta esittämisestä koottu teos Teatteri Takomossa osoitti Toiviaisen huikeat kyvyt näyttelijänä.

Monologinäytelmän käsikirjoittajiksi on käsiohjelmassa merkitty Toiviainen, esityksen ohjaaja Riikka Oksanen ja dramaturgi Aino Pennanen. Ulkopuolisen on vaikea tietää, mikä on ollut näiden kolmen käsikirjoittajan työnjako tekstiä luotaessa, mutta Toiviaisen vahva tulkinta vakuutti minut, että Toiviaisen omiin teksteihin perustuvia esityksiä on luvassa lisää.

Esityksen alussa Toiviainen kertoi olevansa transihminen. Samalla hän kertoi, miksi Toiviaisen omiin elämänkokemuksiin perustuva esitys on tehty. Tämä johtoajatus on painettu myös esityksen käsiohjelmaan.

Miikon mukaan transihmisistä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta.

”Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan ­– joten tässä on mun omani”, Miiko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Oman identiteetin etsiminen ja itsensä löytäminen ei ole ihan helppo rasti kenellekään meistä. Toiviaisen tietä tällä matkalla on epäilemättä valaissut mahtava huumorintaju.

Esitykseen kuului kaksi kohtausta, joissa Toiviainen arvioi kriitikon roolista käsin omaa esitystään. Ensimmäinen kritiikki oli yltiöpositiivinen ja toinen sofistikoituun kieliasuun kääritty teilaus, jossa kyseenalaistettiin itse esitys sekä Toiviaisen ihmisyys.

Ainakin minut näiden kohtausten lempeä ironia ja terävä satiiri saivat hytkymään naurusta. Kritiikkien kirjoittaminen on varmasti suurin piirtein hölmöintä, mitä ihminen voi ryhtyä duunaamaan. Toisaalta se on väistämätön paha. Jokainen meistä joutuu toimimaan ainakin oman elämänsä studiokriitikkona.

Tässä Toiviaisen ajattelun kärki osui asian ytimeen. Elämä ei ole teatteria. Meillä ei ole oikeutta, eikä edellytyksiä asettaa kyseenalaiseksi toisten ihmisten elämänkokemusten tai tunteiden aitoutta.

Näin me kuitenkin teemme usein jopa omissa läheissuhteissamme. Me voimme rakastaa ja mitätöidä läheistämme samaan aikaan. Se on arkista vallankäyttöä ja pahimmillaan julmuutta, jonka olemassaolon me havaitsemme itsessämme suurin piirtein samalla, kuin pakkasessa kadunkulmissa värjöttelevät kerjäläiset.

Toiviaisen mukaan transihmisten masentuneisuus ja muut henkisestä kuormituksesta johtuvat psyykkiset oireet johtuvat enemmän heihin kohdistuvista ulkoisista, kuin sisäisistä paineista.

Toiviainen on epäilemättä itse saanut viettää lapsuuttaan ja kasvaa tolstoilaisittain onnellisessa perheessä.

Toisena punaisena lankana Toiviaisen esityksessä kulki näkemys elämän ainutkertaisuudesta. Me olemme kaikki ensisijaisesti ihmisiä, yksilöitä ja vasta sitten miehiä, naisia, transihmisiä, heteroja, homoja, aseksuaalisia, näyttelijöitä, toimittajia, insinöörejä ja opettajia.

Toiviainen muistutti, että myös transihmisiä on miljoonia ja jokainen heistä on omanlaisensa.

Entä jos oikeutesi olla sellainen kuin olet, kiistetään?

Esityksessä Toiviainen kuvasi myös niitä pelkoja, joita hänellä oli tuoda esiin omaa todellista identiteettiään. Ehkä näiden pelkojen syvyyttä kuvasi hyvin se, että Toiviaisella oli omien sanojensa mukaan vaikea tuoda esiin omaa transihmisen identiteettiään omissa taiteellisissa produktioissaan, kun hän opiskeli vielä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

Ihmisen, jolle oma keho on aina tuntunut ainoalta oikealta, niin oikealta, ettei mikään muu mahdollisuus ole koskaan edes juolahtanut mieleen, on lähes mahdoton yrittää samaistumisen kautta asettua transihmisen nahkoihin.

Siihen, miltä oman itsensä löytäminen pitkän ja kivisen polun päästä voi tuntua, osaa jokainen varmaan samaistua. Toiviainen kohotti ajattelemaan, miltä tuntuu, kun hirvittävä migreeni vihdoin hellittää ja kipu lakkaa, tai miten hyvä olo tulee, kun noroviruksen runtelema suolisto vihdoin rauhoittuu. Kumpaakaan tunnetta ei voi edes verrata siihen transeuforiaan, jota transihminen kokee, kun oma vartalo tuntuu omalta.     

Kepeä elämäni

Miiko Toiviaisen esitys Teatteri Takomossa 6.11.20

Ohjaaja Riikka Oksanen

Dramaturgi Aino Pennanen

Sävellys- ja äänisuunnittelu Eeva Kontu

Visuaalinen suunnittelu Sofia Palillo

Musiikin tuotanto Mikko Renfors

Käsikirjoitus Miiko Toiviainen, Riikka Oksanen ja Aino Pennanen