Kuukausi: syyskuu 2022

Intohimoista rakkautta ja hyvää arkea sateenkaariperheessä – Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina, mutta se kerrotaan hyvin kiinnostavalla tavalla

Misa Lommin näyttelemä Elisa muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa Wenla Reimaluodon näyttelemä Saara on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Kuva (c) Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu toisiinsa, perustaa perheen, hankki lapsen ja eroaa sitten vuosia jatkuneesta parisuhteesta.

Maailmankirjallisuus on täynnä vaikuttavia parisuhdedraamoja. August Strindbergin Kuolemantanssissa patriarkaatin tuomasta valta-asemasta käsin mies raatelee vaimoaan ja itseään. Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta pariskunnan mies ja nainen etsivät tietä toistensa luo sofistikoituneen dialogin saattelemana pettämällä toisiaan.

Laura Lehtolan samannimiseen kirjaan perustuvassa näytelmässä rakastavaisia ovat Saara ja Elisa. Tarina on draama, koska se päättyy rakastavaisten eroon, mutta sen tärkein teema on kertoa meille katsojille, että elämä sateenkaariperheessä on sitä sama arkea, jota kaikissa perheissä eletään. Elämä on päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, arkea, jota useimmat meistä pitävät onnellisen elämän perusedellytyksenä.

Minä valitsin sinut on myös sukupolviteatteria. Asenteet seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan ovat tällä vuosituhannella muuttuneet ja vihdoin myös lainsäädäntö. Lehtola ja näytelmän ohjannut Milja Sarkola ovat eläneet omassa elämässään aikuisina tämän muutoksen läpi. Tarinan Saran ja Elisan rakkaus alkoi vuonna 2006 ja parisuhde päättyi eroon 12 vuotta myöhemmin. Tuona aikana asenteiden muuttuminen näkyi muun muassa uudessa sukupuolineutraalissa avioliittolaissa, jonka eduskunta sääti vuonna 2014.

Raikkautta esitykselle antoi voimakas tunne fiktion ylittävästä omakohtaisuudesta. Ainakin minua kiehtoi myös Lehtolan kirjan ja näytelmän ihmiskäsitys. Kukaan meistä ei rakastu lesbon, homoon tai heteroon, vaan toiseen ihmiseen, ainutkertaiseen yksilöön. Me olemme myös seksuaalisen suuntautumisemme ja identiteetin osalta ainutkertaisia. Luonto suosii monimuotoisuutta ja jo puhtaasti biologisessa mielessä maailman kaikki ihmiset sopisivat hyvin marssimaan saman sateenkaarilipun perässä.

Tämä kuulostaa itsestään selvyydeltä, johon myös näytelmän nimi vahvasti viittaa, mutta ei ole sitä edelleenkään uskonnollisen dogmaattisuuteen nojaaville konservatiiveille, joita puoluepolitiikassa edustavat lähinnä kristilliset ja keskusta.

Lehtolan vahvasti kaksiääninen kirja on kuin luotu näytelmän käsikirjoitukseksi. Lehtolan ja Sarkolan yhdessä tekemässä dramatisoinnissa kaunis ja ilmaiseva kieli toistuu näytelmä dialogissa lähes sellaisenaan. Itse tarinaa on sen henkilöiden roolien osalta hieman muokattu.

Elisa (Misa Lommi) muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa näytelmän Saara (Wenla Reimaluoto) on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Elisalla on aikaisempaa kokemusta vain kokeilevista suhteista poikien kanssa. Saara on löytänyt oman seksuaalisen identiteettinsä jo aikaisemmin, mutta tätä ennen suhteet ovat olleet lyhytaikaisia.

Naisten rakastumista kuvaava kohtaus oli hieno ja jotakin tuosta maagisesta hetkestä Lehtola on tavoittanut myös romaanissaan. Me toki tiedämme, mitä autonomisen hermoston säätelemissä sukupuolielimissä tuona hetkenä tapahtuu ja mihin se johtaa, mutta meillä ei edelleenkään ole tarkkaa kuvaa sitä, mitä ihmisen pääkopassa tuolloin tapahtuu.

Luultavasti tuo hulluutta lähentelevä euforia on peräisin samoista meidän persoonallisuutemme muokkaavista aivojen kerroksista kuin itse kullekin ominainen seksuaalinen suuntautuminen ja siten maailmankirjallisuuden ja runouden ylistämä rakkaus lienee vahvin mahdollinen argumentti kaikenlaista seksuaalisuteen tai sukupuoleen liittyvää syrjintää vastaan.

Ensihuuman jälkeen Elisa ja Saara seurustelevat, perustavat perheen, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Kaapista tulo omien vanhempien edessä on toki vaikeaa ja he joutuvat kohtamaan kaikki ne byrokraattiset esteet, joiden ylittämistä keinohedelmöitykseen pääsy yhä vaatii. Leimallista pariskunnan elämälle on kuitenkin tavallisuus, jonka jokainen parisuhteessa elävä tunnistaa.

Tätä arkisuutta korosti lavastaja K. Rasilan ja valosuunnittelija Kari Leppälän lavastuksen realistisuus. Tämän päivän urbaani kaupunkilainen elää elämänsä neljän seinä sisällä. Pyörivän näyttämön liike toi tähän arkeen myös tunteen ajan virrasta.

Elisan ja Saaran henkilökuvat olivat vahvasti tyypiteltyjä. Elisasta maalattiin moderninnykynaisen prototyyppi, opinnoissaan ja urallaan täydellisyyttä tavoitteleva kympin tyttö ja Sarasta boheemi taiteilija.

Kiinnostava yksityiskohta näytelmässä oli tämän tavallisuuden keskellä Elisan ja Saaran suhtautuminen kumppanuusvanhemmuuteen. Se herätti ainakin minussa katsojana kysymyksiä.

Tässä vaiheessa näyttämölle tuli myös tarinan kolmas ääni, sateenkaarisuhteessa elävistä väitöskirjaa tekevä Antti (Pyry Nikkilä), joka haastatteli tutkimustaan varten useaan otteeseen Saaraa. Tämän roolin suhteen Sarkola oli tehnyt outoudessaan todella kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä dramaturgisia ratkaisuja. Nikkilä seisoi useissa kohauksissa näyttämöllä Elisan ja Saaran käymien keskustelujen äänettömänä todistajana.

Draama huipentui kohtauksiin, joissa seksuaalisista turhautumista kärsinyt Saara aloitti intohimoisen suhteen Antin kanssa. Antin maskuliinisuutta korostettiin vielä sillä, että Sara kehui miehen muhkeutta toteamalla, että hänet on tehty tuuman mitoilla kuin Kerimäen kirkko.

Elisa jättää saran ja pari eroaa.

Helsingin kaupunginteatterissa saa nauttia hienosta näyttelijäntyöstä ja niin tälläkin kertaa. Lommin ja Reimaluodon näyttelemissä oli nuoruuden antamaa raikkautta, josta sai hieman huokaillen nauttia. Ihailin jälleen myös Vappu Nalbantoglun hämmästyttävää muuntautumiskykyä.

Sarkola toi ensemblensä kanssa näyttämölle myös kirjan rakastelukohtaukset. Tyyli vastasi kirjan hienostunutta kuvausta ja ainakin katsomon puolella niistä selvittiin silmät sulkemalla (älkää nyt, herra jumala, riisuko toisianne siellä yhtään enempää!). Läheisyyskohtausten koreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen.

Minä valitsin sinut

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.9.2022

Laura Lehtolan romaanin sovitus näytelmäksi Laura Lehtola ja Milja Sarkola

Ohjaus Milja Sarkola

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Wenla Reimaluoto, Misa Lommi, Pyry Nikkilä, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Vappu Nalbantoglu, Henna Raiskinmäki, Natalia Chatta

Muissa rooleissa Pekka Aita-aho, Mia Heimlander, Essi Huovila, Henri Koskela, Laura Lehtola, Jenna Marjanen, Susan Olsson, Jukka Puhakka

Frankie ja Johnny rimpuileva kuun valossa irti elämänpettymysten pakkopaidasta – Tampereen Teatterin parisuhdedraama oli psykologisesti tarkka kuvaus ikuista nuoruutta elävistä aikuisista

Parisuhteessa tärkeätä ei ole vain se mitä sanotaan, vaan myös se miten ollaan. Kiinnostavaa keskiviikon esityksessä oli seurata, miten usein tyly tai suorastaan raaka puhe oli balanssissa Eeva Hakulisen ja Esa Latva-Äijön ilmeiden, eleiden ja fyysisen etäisyyden kanssa. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen teatteri

Tampereen Teatterin Frankie ja Johnny kuun valossa on psykologinen parisuhdedraama. Näytelmässä kaksi yksinäistä elämän syrjäpoluille joutunutta ihmistä etsii itseään ja tietä toistensa luo yhden yön aikana.

Vuonna 1987 kantaesitetty näytelmä oli myöhemmin useilla alan palkinnoilla palkitun näytelmäkirjailija Terrence McNallyn läpimurtotyö, josta tuli todellinen hitti, kun Garry Marshall ohjasi siitä Al Pacinon ja Michelle Pfeifferin tähdittämän elokuvan.

Näytelmän tarina oli rosoinen ja sen kieli ajoittain rujoa katujen kieltä. Vahva dialogi antoi keskiviikon näytöksessä roolit näytelleille Eeva Hakuliselle ja Esa Latva-Äijölle tarttumapintaa. Tulkinoissa oli syvyyttä ja uskottavuutta.

Näytelmän tarina heijastelee 1980-luvun elämäntapaa ja asenteita amerikkalaisessa suurkaupungissa. Näytelmän teemat ovat kuitenkin ihan tätä päivää. Frankie ja Johnny olivat myös Tampereella ikuista nuoruutta eläviä ajelehtijoita, joiden elämässä ei ole ollut suunnitelmallisuutta tai päämäärää.

McNally on rakentanut roolihahmojensa henkilökuvat huolella. Pian neljäkymmentä täyttävä Frankie työskenteli yhä tarjoilijana hampurilaisravintolassa ja häntä noin kymmen vuotta vanhemman Johnnyn elämänpolkua varjosti tuore linnatuomio. Tarinan Johnny oli ammattitaitoinen kokki, joka oli ajautunut rikollisille poluille. Frankien uusiin iskuihin varautunutta kyynistä elämänasennetta taas selitti se, että hän oli aikaisemmin elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa.

McNallyn kehystarinassa Frankie ja Johnny ovat töissä samassa ravintolassa, jossa Johnny aloitta Frankien vikittelyn. Tampereen Teatteriin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen aloitti tarinan kertomisen siitä, mihin romanttiset rakkaustarinat yleensä päättyvät. Frankie ja Johnny ovat viettäneet kiihkeän lemmenhetken Frankien kämpän sängyssä.

Ratkaisu oli onnistunut. Tuosta kiihkeän rakastelun tuottamasta hybriksestä alkoivat näiden kahden ihmisen toisiaan kohtaan tuntemien epäluulojen, torjuntojen ja vähittäisen lähestymisen ketju kohtaus kohtaukselta.

Peruskysymys oli sekä naiivi että se ainoa oikea. Varmasti jokainen ihminen tässä maailmassa tavoittelee onnea, mutta onko se enää mahdollista, jos keski-iän kynnykselle asti eletyt vuodet ovat tuoneet tullessaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä?

Frankie ja Johnny kuun valossa on teos, jota lienee lupa tarkastella myös allegoriana McNallyn omasta urasta näytelmäkirjailijana. Vuonna 1938 syntynyt näytelmäkirjailija ehti kirjoittaa liki 30 vuotta näytelmiä ja tarinoita, joista useimmat käsittelivät seksuaalisten vähemmistöjen elämää ja ihmissuhteita, ennen kuin menestystä ja tunnustusta tuli.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu yhteen huoneeseen. Huoneteatterin formaatti kuvasi hyvin sitä henkistä tilaa, johon tarinan roolihahmot olivat elämässään ajautuneet. Juho Lindströmin lavastus ja Mika Hiltusen suunnittelemat valot ja videot tukivat sovitusta. Näytelmän loppuhuipennuksessa Frankien jossain New Yorkin köyhien asuinalueella sijaitseva pimeä murju muuttui avaraksi ja valoisaksi katunäkymäksi.

Muutos parempaan on aina mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua. Niinpä!

Itse jäin miettimään Hakulisen ja Latva-Äijön vuorovaikutussuhteita näyttämöllä, sitä paljon puhuttua kemiaa. Ehkä varsin pitkälle viety etäännyttäminen oli Iivanaisen ja ensemblen yhteinen tulkinta. Esimerkiksi tekstin koomiset kohtaukset tehtiin ikään kuin jarrutellen.

Frankie ja Johnny kuun valossa

Tampereen Teatterin esitys Frenckellin näyttämöllä 14.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Suomennos Ville Mäkelä

Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö

Ihmiset ovat outoja otuksia ja Teatteri Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle on hullunhauska komedia työpaikkojen arjen kummallisuuksista

Kukapa ei meistä olisi joskus ajatellut, että kahvihuoneessa viereen tupsahtanut työtoveri on jotenkin outo. Teatteri Takomon hullunhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle näitä arjen kummallisuuksia ruoditaan pitkän kaavan mukaan. Oudointa tietenkin on se, että tarvitaan teatterin konteksti näyttämään meille, miten outoja me puhumme ja miten oudosti me käyttäydymme työelämän arjessa. Kuvassa Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Tuomas Rinta-Panttila. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Arki on todella outoa, kun sen oikein oivaltaa. Teatteri Takomon hulluhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle nämä outoudet vietiin aina makaaberin huumorin asteelle asti. Esityksen näkökulma asioihin, joihin me emme tavallisesti edes kiinnitä huomiota, oli poikkeuksellinen ja esityksen käänteet niin yllättäviä, että me katsojat olimme perjantain ensi-illassa välillä tikahtua nauruun.

Akse Petterssonin ohjauksia aikaisemmin nähneet osasivat odottaa, että näyttämällä tapahtuu ennen pitkää aivan kummia juttuja. Niin nytkin tapahtui, mutta ihan kaikkea ei tässä passaa kertoa.

Jäähyväiset kahvihuoneelle on näytelmä, jolla ei käsiohjelman mukaan ole käsikirjoittajaa. Se kertoo Petterssonin tavasta ohjata. Jäähyväiset kahvihuoneelle on korostetutusti taiteilijayhteisön, ensemblen tekemää teatteria. Kohtaukset on improvisoitu ja hiottu harjoitusten aikana esitykseksi.

Jokaisen kohtauksen alussa meille kerrottiin sen numero. Näillä kohtausten numeroilla ei tietenkään ollut mitään kronologista tai muutakaan järjestystä. Ne olivat yksi harjoitusten aikana syntyneistä nokkelista vitseistä. Toki ne olivat myös hienosti ajateltu osa kokonaisuutta. Ne avasivat katsojalle näköalan siihen luovaan prosessiin, josta ensi-illan esitys oli syntynyt.

Moniäänisyys aiheutti tietenkin myös rosoisuutta. Jotkut kohtaukset olivat selvästi hauskempia ja puhuttelevampia kuin toiset. Mutta niin pitääkin olla. Tähän ”epätasaisuutteen” kun liittyy myös lupaus. Katsojat, jotka menevät (ja nyt todella kannattaa mennä) katsomaan esitystä ensi-illan jälkeen saattavat kokea aivan uusia yllätyksiä.

Kokoava elementti näissä jäähyväisissä oli Turkka Inkilän, Taavi Oramon ja Antti Salovaaran bändi Tölöläb. Jopa minunkaltaiseni puolikuuro herkistyi ryhmän puupuhaltimien äänille. Varsinkin fagotti on soitin, jonka äänialassa on Salovaaran kaltaisen taiturin käsissä sydänalassa tuntuvaa kauneutta ja samalla kiehtovaa outoutta.

Arjen outouksien esittelyn aloitti Tuomas Rinta-Panttila pitkällä monologilla. Hän tulkitsi sitä toimiston hiljaista hissukkaa, jolla on unelma. Hän halusi perustaa vielä joskus leipomon Pariisissa. Mies on selvästi se tapetinvärinen rillipää, jonka unelmapuheesta ei tule loppua, jos erehtyy jäämään kuuntelemaan sitä.

Tämä tyyppi on meille kaikille tuttu. Ehkä teatterin piirissä haaveillaan omasta leipomosta Pariisissa tai ainakin viinitilasta Ranskassa. Minun ikäpolveni toimittaja tuntee varmuudella aikakin yhden kollegan, jonka koskaan toteutumattomana haaveena on ollut oman kapakan perustaminen.

Seuraavissa kohtauksissa käytiin läpi kahvihuoneen perspektiivistä ihmisten erilaiset turhautumat harrastukset, työpaikkaromanssit ja muut ihmissuhdeongelmat. Joonas Heikkisen bravuureihin kuului selvästi huijarisyndroomasta kärsivät ihmisen aggressiivinen purkaus. Tämän purkauksen kohteeksi joutui Rinta-Panttilan hiljainen hissukka ja sytyttimeksi räjähdykselle riitti uutinen Wigwam-yhtyeen comebackista.

Tässä kahvihuoneessa järjestettiin myös työpaikkahaastattelu, vietettiin pomon läksiäisiä ja jaettiin potkuja. Mutta varmaan tarvitaan teatterin konteksti, jotta me huomaamme, miten outoja työpaikoilla välillä näissä tilanteissa puhutaan. Niina Hosiasluoman ja Rinta-Panttilan tulkitsema työpaikkahaastattelu saattaisi toisenlaisessa ympäristössä ainakin kuulostaa jopa jotenkin täysjärkiseltä, kahden ensitapaamisella toisiaan luotaavan ihmisen puheelta.

Ehkä työpaikoilla ja mediassa kierroksilla pyörivä puppusanageneraattori on tehnyt meidät kuuroiksi ja sokeiksi sanojen merkityksille.

Aggressiivinen puhe ja käytös, väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu kuuluvat epäilemättä edelleen työelämään ja ehkä niiden osalta oudointa on se, ettei näiden ilmiöiden olemassaoloa aina edes huomata. Esityksessä on mukana esimerkiksi kohtaus, jossa Heikkisen näyttelemä pomo uhkaa tirvaista potkut saanutta alaistaan Rinta-Panttilaa turpaan, koska tämä ei ole vielä ymmärtänyt kipin kapin häipyä työpaikalta.

Makaaberiksi esityksen huumori muuttui osiossa työtapaturmat. Kohtaus oli Heikkisen bravuuri ja päättyi lopulta silmänsyöntien ja suolien penkomisen jälkeen siihen, että tämä työpaikan jokamies murhaa kaksi työtoveriaan.

Suorastaan ilkeää Petterssonin ja kumppaneiden huumori oli kohtauksessa, jossa oltiin työpaikan pikkujouluissa. Toki sen oudompia otuksia ei täällä maankamaralla taida tallustella kuin uutta nuoruuttaan elävät yli viisikymppiset.

Sukupolvien välinen kuilu repäistiin lopullisesti auki kohtauksessa, jossa kahvihuoneeseen pelmahti viisi Y-sukupolven naisoletettua. Käsiohjelma ei kerro, ketkä teoksen valmistamisessa mukana olleista nuorista naisista olivat näyttämöllä, mutta otaksu, että heidän nimensä löytyvät tältä listalta.

Hosiasluoman, Heikkisen ja Rinta-Panttilan näytteleminen oli jollain tavalla hyvin vapautunutta. Varsinkin Rinta-Panttilan hieno mimiikka teki vaikutuksen. Pienet eleet ja kasvojen himan alakuloiset, sisäistä hämmennystä ilmaisevat ilmeet toivat mieleen mykkäelokuvan suurista tähdistä Stan Laurelin.

Vuonna 1984 syntynyt Pettersson on hankkinut mainetta teatterin uudistaja. Olen nähnyt aikaisemmin hän ohjauksensa Arki ja kauhu Q-teatterissa ja Jeppe Niilonpoika Tampereen Työväen Teatterissa. Molemmat tekivät vaikutuksen. Tokiossa kansainvälisissä filosofian olympialaisissa teini-ikäisenä pronssia ottanut Pettersson hallitsee meemien kielen.

Pettersson on toiminut vuodesta 2013 Teatteri Takomon taiteellisena johtajana. Jäähyväiset kahvihuoneelle on hänen jäähyväisohjauksensa. Vuoden 2022 alusta Teatteri Takomon taiteellisena johtajana on toiminut ohjaajadramaturgi Anna-Mari Karvonen.

Jäähyväiset kahvihuoneelle

Kantaesitys Teatteri Takomossa 9.9.2022

Ohjaus Akse Pettersson

Näyttelijät Niina Hosiasluoma, Joonas Heikkinen, Tuomas Rinta-Panttila

Tölöläbin muusikot Turkka Inkilä, Taavi Oramo, Antti Salovaara

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Lavastus Tilit Antamat, Sanna Levo

Valosuunnittelu Kristian Palmu

Valosuunnittelun assistentti, valoajot Pinja Kokkonen

Lavastuksen rakennus Sanna Levo, Tilit Antamat, Tiia-Sisko Rasilainen, Kaba Assefa, Aleksi Karjalainen

Teoksen valmistelussa mukana Denisa Snyder, Milla Tissari, Kate Lusenberg, Milla Kaitalahti, Susanna Hyvärinen, Milla Kuikka, Greta Lingnell, Eeva Kaihola

Huikean hieno näyttelijäntyö antoi Jumalaisen näytelmän nimelle täyden katteen – Juha Hurmeen ensemblen absurdi komedia oli älyllisesti haastavaa ja hykerryttävän hauskaa teatteria

Jumalainen näytelmä on komedia. Torstain ensi-illan kaikkein sykähdyttävin kohtaus oli kuitenkin se seesteinen hetki, jolloin Tomi Alatalo kertoi Habib Beyn roolihahmossa vanhan tarinan omaa seurakuntaa ympärilleen keräävästä miehestä. Alatalon hienostunutta mimiikkaa oli lumoavata seurata. Jopa valokuva välittää tässä myös sen voimakkaan läsnäolontunteen, joka ympäröi näyttämöllä Alataloa ja Cécile Orblinia. Taustalla Eetu Känkänen, tarinan kaivausten epäonnistumisesta masentunut Valter Juvelius. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri

Espoon Kaupunginteatterin Jumalainen näytelmä oli älyllisesti haastava ja sellaisena hykerryttävän hauska, absurdi komedia. Juha Hurme on suomalaisen teatterin mestari, joka osaa asiansa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana.

Torstain ensi-illassa meitä katosojia hemmoteltiin huikean hienolla näyttelijäntyöllä. Tahti oli niin kova, ettei tällainen hidasjärkinen hämäläinen aina ehtinyt edes nauraa. Esitys toi mieleen englantilaisen Monty Python -ryhmänryhmän parhaat työt 60-luvulta.

Käsiohjelmassa Hurme kertoo, ettei Jumalaista näytelmää olisi ilman Timo R. Stewardin kirjaa Valter Juveliuksesta. Hurmeen mukaan Stewardin tietokirja on alansa valio, joka selvittää kiintoisasti ja oivaltavasti Juveliuksen retket ja harharetket Liitonarkkua jahtaamassa.

Miten vuonna 2020 ilmestyneestä tietokirjasta Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys syntyi näyttämölle absurdi komedia? Oma tulkintani menee suurin piirtein näin: Todellisuus ei ole koskaan absurdi. Absurdia on se tunteiden, uskomusten ja tiedon epälooginen sekasotku, joka velloo itse kunkin pääkopassa. Me kutsumme tätä sotkua maailmankuvaksi. Tämä kaaos, johon vain yhteisöllisyys tuo ajoittain järjestystä, pakottaa meidät tekemään kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja duunaamaan kaikkea muutakin hupsua kehdosta hamaan hautaan asti.

Hurmeen mukaan Stewardin tietokirjan suuria ansioita on tieteenfilosofinen pohdiskelu tiedon ja uskon liikkuvista rajoista. Kirja antoi Hurmeelle yksien kansien välissä kaikki palikat, joita tarvittiin näytelmän kirjoittamiseen.

Juvelius oli runoilija, tutkija ja kääntäjä, joka tunnetaan ehkä parhaiten Valter Juvana Karjalan kunnailla kansansävelmän sanoituksesta. Hän oli elinaikanaan kiistelty hahmo, josta aikalaiset tekivät pilkkaa. Juveliuksesta tehdyistä pilakuvista yksi on painettu myös esityksen käsiohjelmaan.

Hurmeen ja hänen ensemblensä lähestymiskulma on lajityypistä huolimatta kunnioittava. Sen näkee jo komedian nimestä. Se on suora sitaatti maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuimmasta teoksesta, Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä. Ei ole varmasti myöskään sattuma, että Hurme on ottanut näytelmään tarinan keskiöön Juveliuksen lukuisista käännöstöistä hänen suomennoksensa Goethen Faustista. Vaikka vuonna 1916 ilmestynyt suomennos ei ehkä ollut ihan priimaa, se osoitti, ettei sankarimme pelännyt haasteita.

Tämä lähestymiskulma on vuosien varrella tullut tutuksi Hurmeen näytelmistä, joiden pohjalla on hyvin humaani ihmiskäsitys.

Valter Juvelius syntyi 1865 Pyhäjoella. Johan Henrik Juveliuksen ja Ida Mari Juveliuksen perheeseen syntyi kaikkiaan seitsemän lasta ja tämä sisarusparvi muodosti oikean lahjakkuuksien kasauman. Hurme on ottanut nimekkäitä kirjailijoita ja virkamiehiä vilisevästä sisarusparvesta näytelmää roolihahmoksi Valterin ohella vain diakonissa ja lähetyssaarnaaja Ester Juveliuksen. Muut kirjailijaveljet ja siskot on korvattu taiteilijayhteisössä tekemällä Kasimir Leinosta, Eino Leinosta ja L Onervasta roolihenkilöinä Valterin kavereita.

Kiinassa lapsiaan hyvällä ja tarvittaessa myös pahalla opintielle ja omaan tahtoonsa pakottavia naisia kutsutaan tiikeriäideiksi. Hurmeen komedian maanmittari Johan Juvelius on tässä mielessä omaa patriakaalista mahtiaan pullisteleva suomalainen sonni, joka yrittää piiskata poikaansa itse valitsemalleen elämänuralle. Antti Laukkarinen teki tästä gargantualaisiin mittoihin nousseesta hahmosta ainutlaatuisen yhdistelmän SF-elokuvien nostalgiaa ja uuden ajan turhapuroilua.

Komedian ensimmäisessä näytöksessä oltiin Valterin väitöskirjajuhlissa. Väitöskirjassaan Juvelius tutki vanhojen hebreankielisten tekstien tulkintojen kautta juutalaisten aikakäsitystä. Sellaista tekstianalyysiä pidettiin viime vuosisadan alussa vielä ihan pätevänä tapana tehdä tieteellistä tutkimusta. Eikä siinä suhteessa ole välttämättä tapahtunut mitään oleellista muutosta. Yhä edelleen vanhoihin kirjallisiin lähteisiin perustuva historiantutkimus pitää ensisijaisena totuutena sitä, mitä kunkin aikakauden eliitti on katsonut tarpeelliseksi kertoa tai kehdannut valehdella.

Tieteenfilosofian ja uskon kompleksi suhde ruumiillistui näyttämöllä Valterin roolihahmossa. Eero Känkäsen näyttelijäntyö oli huimaa seurattavaa. Se alkoi Valterin ja isä Juveliuksen yhteenotolla ja jatkui hulluuteen asti viedyllä hurmoksella, jossa katalysaattorina toimi Cécile Orblinin näyttelemä hurraauskovainen sisar Ester.

Näyttelijöiden asemointi näyttämöllä, ilmeet, eleet, lavastus, valaistus…täydellistä!

Käytössä oli komedian koko keinovalikoima slapstick-komiikasta lähtien. Intensiteetti ja volyymi nostettiin kattoon öisessä kohtauksessa, jossa Valter kertoo sisarelleen ja ympärilleen kokoontuneille ystävilleen suuren salaisuuden: Hän oli selvittänyt vanhojen tekstien avulla, minne juutalaisuuden keskeinen symboli, Liitonarkku on kätketty.

Väliajan jälkeen me löysimme itsemme Jerusalemista, jossa Valterin ja Esterin johtama retkikunta etsi arkkua kaivausten avulla. Retkikunnan kansainvälisiä vahvistuksia edustivat Roosa Söderholmin näyttelemä kaivuusyndikaatin operatiivinen johtaja ja kansainvälinen seikkailija Montagu ”Monty” Parker ja Laukkarisen näyttelemä Parkerin ystävä, selvänäkijä Otto von Bourg. Paikallisia voimia taas edustivat Jerusalemia hallinnoivan Osmani-hallituksen virkamies, kaivausten valvoja Habib Bay (Tomi Alatalo) ja dominikaanimunkki, argeologi, kaivuuhankkeen kartoittaja ja dokumentaristi isä Vincent (Jenni Ojutkangas).

Tunteista lähtevän motivaation ja rationaalisen ajattelun ristiriita syveni kohti koomista huipentumaa, jota ei itseasiassa koskaan tullut. Valter masentui kaivausten epäonnituttua ja Esterin uskonnollinen hurmos ja hulluus vain syvenivät. Lopullisen konfliktin sai aikaan näytelmän Parker, joka omavaltaisilla otteillaan sai aikaan mellakan kaupungissa. Retkikunta joutuu pakenemaan hippulat vinkuen Jerusalemista.

Väillä ehdittiin toki puhua myös maallista nautinnoista, siitä miten taivasosuutensa voisi viimeisessä härässä vaihtaa kupilliseen hyvää kahvia ja saada näyte urheiluhulluudesta.

Toisen näytöksen todellinen kulminaatiopiste oli kuitenkin seesteinen kohtaus, jossa Habib Bay kertoi tarinan islaminuskon synnystä. Tuota tarinaa en ole koskaan lukenut tai kuullut. Ehkä sekin löytyy Stewardin kirjasta. Tuo kiehtova tarina meni minulta nytkin myös hieman ohi, koska suorastaan lumouduin roolin esittäneen Alatalon hienostuneesta mimiikasta. Alatalon ja hänen tarinaansa Esterin hahmossa kuunnelleen Orblinin läsnäolo näyttämöllä tuntui tuon kohtauksen aikana sydänalassa asti.

Esitys alkoi ensemblen tulkinnalla Juveliuksen (Juvan) Karjalan kunnaista. Alussa tätä kansansävelmää esitettiin kahden kanteleen (autoharpin) säestyksellä, sitten kierroksia lisättiin bändikokoonpanolla. Iida Savolaisen liitti sovituksellaan viime vuosisadan alun ajan hengen meidän aikaamme.

Edellä mainitusta kunnioittavasta lähestymiskulmasta kertoi tietenkin myös se, että kaksi näytelmän lauluista perustui Juveliuksen (Juvan) tekemiin suomennoksiin Zacharis Topeliuksen runosta Totuuden helmi ja Gustav Frödingin runosta Läpi kalterin?.

Savolainen on säveltänyt musiikin näihin lauluihin samoin kuin Juha Hurmeen sanoittamaan biisiin Älä pelkää jumalaa ja L Onervan runoon Tropiikin alla.

Bändi koostui näyttelijöistä. Sähkökitaraa soitti Alatalo, autoharpia Känkänen, rumpuja Laukkarinen, kulkusia ja autoharpia Ojutkangas, autoharpia ja viulua Orblin ja sähköbassoa Söderholm.

Näyttelijän tulkinnat biiseistä ovat vielä aivan oma lukunsa. Niitä on tässä minun kyvyilläni turha lähteä kuvailemaan. Esimerkiksi Ojutkankaan tulkinta Totuuden helmestä oli jotakin, jonka jokaisen kannattaa mennä kokemaan ihan itse. Koreografina tämän biisin toteutuksessa on toiminut Saara Hurme.

Jumalainen näytelmä

Kantaesitys Espoon Kaupunginteatterissa 8.9.2022

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme

Musiikin sävellys ja ohjaus Iida Savolainen

Lavastus ja pukusuunnittelu Raisa Kilpeläinen

Valosuunnittelu Jarkko Lievonen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Kaija Heijari

Rooleissa Eetu Känkänen, Cécile Orblin, Antti Laukkarinen, Rosa Söderholm, Tomi Alatalo ja Enni Ojutkangas

Suomi maalattiin maailmankartalle Pariisin maailmannäyttelyssä – TTT:n Momentum 1900 musikaali kertoi tarinoita noista kultakauden taiteilijoista ja paljosta muusta – 120-vuotiaan teatterin vahvat perineet näkyivät puheliaassa musikaalissa

Tämän päivän momentum tuli näkyväksi upeasti toteutettussa loppukohtauksessa, jossa sininen planeetta nousi sydämenlyöntien tahdissa meidän katsojiemme silmien eteen. Kuvassa keskellä Ville Vallgrenin ja Nikolai II:n roolit näytellyt Martti Suosalo. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Momentum kertoi tarinoita kultakauden kuvataiteesta ja tuon ajan suomalaisista taitelijoista. Tähän tarinointiin sopi hyvin, että meidän katsojien mielikuvitusta ruokittiin toinen toistaan hienommilla näyttämökuvilla.

Näissä kuvissa eli ja hengitti viime vuosisadan alun Pariisi, jonne kymmenet miljoonat ihmiset olivat saapuneet ihailemaan vuoden 1900 Maailmannäyttelyä, alkavan valon ja ilon vuosisadan tulevaisuudenlupauksia, tekniikan ja taiteen suuria saavutuksia.

Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 musikaali oli ainakin siinä mielessä hyvin omintakeista musiikkiteatteria, että siinä puhuttiin enemmän kuin laulettiin. No tämä on nyt ehkä liioittelua, mutta esityksen hallitseva elementti tarinan kannalta oli joka tapauksessa suomalaisen teatterin perinteinen vahvuus, ajatuksella kirjoitettuun tekstiin perustuva dialogi.

Minulla on vahvoja nuoruuden mielikuvia siitä, että näin Tampereen Työväen Teatterissa tehtiin vaikuttavaa musiikkiteatteria jo 70-luvulla. Keskiviikon ensi-illassa tukeuduttiin ehkä juuri näihin perinteisin ja miksei olisi tukeuduttu, kantaesitys oli teatterin 120-vuotisjuhlien juhlanäytäntö.

Esityksen nimi loi ainakin minun mielessäni suuria ennakko-oletuksia esityksen tematiikasta. Minusta nämä odotukset myös lunastettiin vaikuttavassa loppukohtauksessa. Siinä maahan vaipuneiden, mustiin asuihin pukeutuneiden tanssijoiden ja meidän katsojien silmien edessä näyttämön suurelle griinille kohosi sydämenlyöntien tahdissa sinisen sävyissä kylpevä palaneetta, Maa, meidän yhteinen kotimme.

Sirkku Peltolan ja Heikki Salon Momentum kelpaisi myös partituuriksi Eeva Konnun säveltämälle kohtalonsinfonialle. Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan, millainen esitys Momentumista olisi tullut, jos esityksen hallitsevaksi elementiksi olisi nostettu Konnun vaikuttava musiikki.

Tarinassa Suomen taiteen kultakauden taiteilijoista Ville Vallgren (Martti Suosalo), Albert Edelfelt (Janne Kallioniemi), Beda Stjernschantz (Pihla Pohjolainen), Ellen Thesleff (Pauliina Saarinen), Akseli Gallen-Kallela (Hiski Vihertörmä) ja Eliel Saarinen (Juha-Matti Koskela) pystyttivät maailmannäyttelyssä Suomen palkittua näyttelysalonkia. Käsillä oli paitsi suomalaisen taiteen momentum, myös käännekohta suomalaisten kansallistunteen heräämisessä.

Petri Kauppisen koreografia antoi aihetta monenlaisiin tulkintoihin. Sateenvarjojen tai päivävarjojen kanssa tanssivat pariisilaiset olivat osa näyttämölle loihdittua vuoden 1900 Pariisin miljöötä. Toisaalta näyttämöllä nähtiin myös mustiin pukeutuneita hahmoja. Nimetöntä köyhää kansaa? Ehkä. Tai ennustuksia ”valon ja ilon” vuosisadan tapahtumista? Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Kukaan heistä ei kuitenkaan nouse tarinan päähenkilöksi, vaan tarinan keskiöön Peltola ja Salo ovat ensemblensä kanssa nostaneet paviljongin rakennustöihin Suomesta komennetut työmiehet, veljekset Eliaksen (Saska Pulkkinen) ja Kustaan (Jussi-Pekka Parviainen) sekä yläluokkaisesta perheestä lähtöisin oleva Vernan (Emilia Keskivinkka). Lajityyppiin oleellisesti kuuluu tietenkin esitystä kantavassa tarinassa Eliaksen ja Vernan epäsäätyinen romanssi.

Pariisin maailmannäyttelyssä juhlittiin tieteen ja taiteen suuria riemuvoittoja. Ne antoivat lupauksia. Tulevaisuus kuului valolle ja ilolle. Tätä tulevaisuudenuskoa Salon sanoittamissa lauluissa suorastaan alleviivattiin moninkertaisilla toistoilla.

Tänään me tiedämme, miten siinä kävi. Pariisin maailmannäyttelystä alkanut uusia vuosisata toi tullessaan toki elintason nousun, mutta myös kaksi ihmiskunnan tähän asti tappavinta sotaa. Uusi vuosisata toi historian näyttämölle fasismin ja kommunismin sekä näiden aatteiden valtaan nostamat hirviöt, uhrilukujen perusteella kaksi hirveintä hirmuhallitsijaa ikinä.

Esityksen puhutteleva loppukohtaus antoi ymmärtää, että me elämme jälleen historiallista hetkeä. Kaikki korkeakulttuurit ihmiskunnan historiassa ovat tuhoutuneet tähän mennessä luonnonolosuhteiden muutoksesta johtuvissa ekokatastrofeissa. Ihmisten kulloinkin käyttämä teknologia on usein vauhdittanut tätä muutosta. Nykyinen, fossiilisen energian käyttöön perustuva teknokulttuuri on globaali ja siksi myös sen aiheuttamat muutokset ilmastossa ja maapallon biosfäärissä koskevat meitä kaikkia.

Me emme vain tiedä, onko ratkaiseva käänne, momentum jo tapahtunut.

Käsiohjelmassa Peltola kertoo produktion valmisteluun ja kypsyttelyyn kuluneen viisi vuotta. Siinä ajassa Peltolan, Salon ja koko ensemblen jäsenten ajatuksiin ja lopulta käsikirjoitukseen on ehtinyt torstaina koetun perusteella kertyä monenlaisia aiheita. Viime vuosisadan alun yhteiskunnalliset olot ja patriarkaaliset asenteet ovat antaneet kirjoittajille näkökulmia ja perspektiiviä yhteiskunnallisen eriarvoisuuteen, luokkaristiriitoihin ja naisten asemaan. Momentum ei silti ole historiaa kuvaava näytelmä. Sellaiseksi tekijöiden näkemykset ovat kulkeneet liikaa etukenossa.

*Momentumien lauluissa Vernan roolin näytelleen Emilia Keskivinkkan (kuvassa keskellä) hieno, koulutettu lauluääni pääsi oikeuksiinsa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri*

Vuonna 1960 syntynyt Peltola ja vuonna 1957 syntynyt Salo kuuluvat samaan idealistien sukupolveen kuin tämän kirjoittaja. Heitä hieman vanhempien, suurten ikäluokkien idealismi jähmettyi 70-luvulla varsinkin teatterin piirissä kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi. Näytelmän roolihamoista tulisieluinen kommunistiagitaattori Larissa (Petra Ahola) ei kuitenkaan edustanut tätä stalinismiksi jäykistynyttä elitismiä ja vielä enemmän aito idealisti oli näytelmässä työväen aatteen omaksunut Kustaa.

Idealismin loppua kuvasi puolestaan esityksen räjähtävä draaman huipennus.

Momentum oli suurista paloista koottu kokonaisuus ja ehkä siksi Peltolan ohjausta vaivasi lievä raskassoutuisuus. Esityksestä puuttui tarkan ajoituksen ja nopeiden siirtymien antamaa vääntöä, momenttia.

Lavastatuksen suunnitelleen Hannu Lindholmin ja valot sekä videot suunnitelleen Eero Auvisen näyttämökuvat olivat kuten alussa sanoin todella vaikuttavia. Myös Petri Kauppisen koreografia, nuo ”Cherbourgin sateenvarjot” olivat oleellinen osa esityksen visuaalista kokonaisuutta. Parhaan kuvan upeasta skenografiasta saa varmasti, jos hankkii paikan suuren näyttämön keskivaiheilta. Yläkatsomon piippuhyllyllä lavastukseen kuuluvien valokuvien kolmiulotteisuus menettää visuaalista tehoaan, perspektiivi katoaa.

Toisaalta Lindholmin lavasteiden harmaa ja tummanpuhuva väriskaala ja Auvisen valojen luomat kovat kontrastit kertoivat omalla tavallaan esityksen tarinan ytimeen sijoitetuista merkityksistä. Samasta kertoivat myös Kauppisen luomat tanssit. Tanssijat olivat sekä nimettömiä pariisilaisia, osa ajankuvaa ja miljöötä, ja mustiin pukeutunutta köyhää kansaa tai uhkaavia ”tuonenlähettiläitä”.

Momentum on esitys, jossa oli syvä juonne siihen peruskallioon, jota me kutsumme todellisuudeksi ja paljon taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta pohtivaa sisältöä. Hieman raskassoutuisen lajityypin tekijät sortuvat joskus pateettisuuteen. Momentumissa tätä vaaraa torjuttiin tarmokkaasti huumorilla.

Ikivanha anekdootti tai kasku teatterin piirissä on kertomus, jossa renessanssiruhtinas antaa katkaista narrinsa kaulan, koska tämä ei huvita häntä. Kasku kertoo yleisön ja teatterin tekijöiden suhteesta yhä jotakin. Yleisö on koskematon. Momentumissa näytelmän Edelfelt näkee painajaisunen, jossa tsaari Nikolai II laittaa hänen päänsä pölkylle. Ei siksi, että Edelfelt haaveilee Suomen itsenäisyydestä, vaan siksi, että Nikolain mielestä Edelfelt on huono taiteilija. Kohtaus oli Nikolaita esittäneen Suosalon bravuuri.

Hauska oli myös kohtaus, jossa Suosalo Vallgrenin roolissa haaveili siitä, että myös tulevat sukupolvet löytäisivät hänen taiteensa ja arvostaisivat sitä. Taustalla kohtauksessa jääkiekkointoilijat kiipeilivät Suomen MM-kultaa juhliessaan Vallgrenin veistämän Havi Amandan päällä.

Peltolan löytöihin kuului myös kommunistien utopia sähköistämisestä. Tässä utopiassa ei sähköistetä vain tehtaita ja koteja, vaan sähköllä toimivat myös maatalouskoneet ja liikennevälineet junista autoihin (!).

Ensi-illassa juhlittiin paitsi teatterin vuosipäivää, myös Lindholmin yli 50 vuotta kestänyttä uraa hänen töistään kertovalla näyttelyllä. Näyttely ja Momentumin lavastus antoivat kuvan arkkitehdistä, strukturalismista innoituksensa saavasta taiteilijasta, jonka töille tunnusomaisia ovat voimakkaat , jos ei nyt aivan taivasiin niin ainakin kohti lavastetornin kattoa kurottavat vertikaaliset linjat.

Momentum

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.9.2022

Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola

Sävellys Eeva Kontu

Lululyriikka Heikki Salo

Ohjaus Sirkku Peltola

Musiikin sovitus Tony Sikström, Paavo Malmberg ja Eeva Kontu

Jousikvartettisovitukset Marko Hilpo

Kapellimestari Tony Sikström

Koreografia Petri Kauppinen

Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu, kampausten ja maskien suunnittelu Marjaana Mutanen

Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Rooleissa Saska Pulkkinen, Emilia Keskivinkka, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Petra Karjalainen, Aimo Räsänen, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää, Marissa Lattu

Tampereen Teatterin Anastasia oli visuaalista ilotulitusta – Eikä tarina tsaarin kadonneesta tyttärestä ole loppuun kaluttu luu – Tarinan älykäs ja rohkea nainen käy esimerkiksi Y-sukupolven milleniaalista

Pia Plitz oli kuin luotu Anastasian rooliin. Hänessä ruumiillistui tämän vuosituhannen naiskuva, älykäs ja rohkea Y-sukupolven milleniaali. Näitä uuden ajan selviytyjiä ja menestyjiä me näemme mediassa lähes päivittäin niin ministereinä kuin tieteen, talouden ja taiteen korkeasti koulutettuina asiantuntijoina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Anastasia otti katsojan tajunnasta niskalenkin heti kättelyssä. Nopeat leikkaukset kohtauksesta toiseen ja toinen toistaa seuraavat suorastaan tyrmäävän hienot näyttämökuvat veivät tarinaa, tätä aikuisten satua vauhdilla. Kolmiulotteisia hologrammeja on osattu peilien avulla luoda näyttämölle pitkään, mutta Anastasiassa uusi digitaalinen tekniikka antoi näille illuusioille aivan uusia ja ällistyttäviä ulottuvuuksia.

Suomalaisen musiikkiteatterin kultasormi Samuel Harjanne tietää, miten Broadwayn hitit pitää tehdä. Todellista silmäkarkkia olivat koreografi Chris Whittakerin johdolla luodut tanssikohtaukset, jotka huipentuivat sitaattiin Pjotr Tšaikovskin baletista Joutsenlampi.

Musikaali perustuu 20th Century Foxin tuottamaan samannimiseen piirroselokuvaan.

Anastasian aikaan saama lumous perustui kohtausten tarkkaan ajoitukseen. Tässä vaikeassa tehtävässä esityksen ohjanneella Harjanteella on ollut tukenaan vahva ja osaava tiimi. Anastasian visuaalinen ilotulitus on syntynyt lavastuksen suunnitelleen Marjatta Kuivaston, valot suunnitelleen Raimo Salmen, esityksessä käytetyt videot suunnitelleen Toni Haarasen ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan yhteistyönä. Äänisuunnittelusta ovat vastanneet Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin.

Aivan ratkaiseva on tietenkin ollut myös perjantain kutsuvierasesityksessä kapellimestari Marko Hilpon työ. Esityksessä kohtausten valoja, ääniä ja lavasteita liikuttavia nostimia voidaan ohjata tietokoneeseen ohjelmoidun aikataulun mukaan äärimmäisen tarkasti, mutta elävän orkesterin edessä tahtipuikko on edelleen tiukasti kapellimestarin hyppysissä.

Sama pätee tietysti harjoitusten osalta koreografi Whittakerin luovaan työpanokseen esityksen kokonaisuuden hyväksi. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä kaikki näytti menevän niin sanotusti putkeen.

Anastasia alkoi näyttävällä tanssikohtauksella, jossa Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut pääsivät oikeuksiinsa koko loistossaan. Marjatta Kuivaston suunnittelema lavastus vei tässä kohtauksessa ajatukset toiseen Venäjän tsaareihin liittyvään arvoitukseen. Leningradin porteille edenneet saksalaiset ryöstivät Katariinan palatsin Pihkahuoneen meripihkasta muovaillut reliefit toisen maailmansodan aikana ja nämä aarteet ovat yhä kadoksissa. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Koronaepidemian jälkimainingeissa teatterit ovat intoutuneet tekemään näyttäviä ja kalliita musikaaleja. Niissä purkautuvat paineet kuukausien ja jopa vuosien kestäneen piinan jälkeen, kun teatterien on ollut pakko sulkea ovensa kokonaan tai ainakin rajoittaa voimakkaasti katsojamääriä.

Jäin pohtimaan, miksi Tampereen Teatteri on valinnut produktiokseen juuri Anastasia eri vaihtoehdoista. Anastasia on aikuisten satu, jossa on sekä syvästi traagisia että tragikoomisia elementtejä. Tsaari Nikolai II:n ja häneen perheensä kohtalo liittyi viime vuosisadan alkupuolella ensimmäisestä maailmasodasta alkaneeseen valtavaan tragediaan ja tavallaan tämä äärimmäisen surullinen ja kauhistuttava tarina jatkuu yhä Venäjällä.

Murhaajat ovat jälleen vallankahvassa.

Tragikoomista on se, että lukuisat huijarit ovat joko tietoisesti tai jonkinlaisen psykoosin vallassa tekeytyneet Anastasiaksi. Tunnetuin heistä on vuonna 1920 Berliinissä julkisuuteen tullut puolalainen Anna Andersson.

Anastasian legendasta on tehty myös elokuvia, joista se toiseksi tunnetuin meille tämän ajan ihmisille on Ingrid Bergmanin tähdittämä pukudraama, joka sai ensi-iltansa vuonna 1956. Tsaari Nikolai II:n nuorimman tyttären kohtalo ja siitä syntyneet huhut ovat olleet populaarikulttuurin kestoaihe. Loppuun kaluttu luu ei Anastasian tarina ei silti ole. Ehkä käsikirjoittajana hittejä tehtaillut Terrence McNally on vielä vanhoilla päivillään vaistonnut jotakin oleellista ajan hengestä.

Anastasia on musikaalina tuore tapaus. Se kantaesitettiin vuonna 2017, tosin ei Broadwaylla, vaan Hartfort Stagella ”Jerry Cottonin kotikulmilla” Connecticutissa. McNally on käsikirjoituksessaan hahmotellut aidon Y-sukupolven milleniaalin. Anastasian sankari on nuori, älykäs ja rohkea nainen, joka raivaa tiensä läpi mahdottomien vastusten. Hän haavoittuu teloittajien luodeista ja kävelee silti Jekanderinburgista Siperian halki Pietariin, voittaa hyväksikäyttäjät puolelleen ja hankkii itselleen kaipaamansa tunnustuksen ja arvostuksen. Vain tarinan romanttinen loppu oli setämäinen. Anastasia otti mieluummin hieman nuhruisen prinssinsä kuin puoli valtakuntaa.

Tällaiselle tarinalle on nyt kysyntää. Miten muuten me selitämme itsellemme esimerkiksi oman pääministerimme lähes käsittämättömän, maailmanlaajuisen medianäkyvyyden ja suosion sosiaalisessa mediassa.

Ainakin tästä näkökulmasta Pian Piltzin valinta musikaalin päärooliin on ollut oikea ratkaisu. Sanna Marinia on syytetty tämän tästä etäiseksi ja kylmäksi, teflonpintaiseksi poliitikoksi. Samoja määritteitä voisi tässä kontekstissa käyttää myös Plitzistä näyttelijänä. Kysymys ei ole kutenkaan hänen taidoistaan näyttelijänä, vaan sukupolvien välisitä eroista.

*Ville Majamaa ja Kaisa Hela näyttelivät tällaiseen tarinaan tyypillisesti kuuluvaa koomista paria tavalla, joka oli välillä varastaa koko show’n. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri*

Näyttelijäsukupolvien välinen ero tuli selkeästi esiin kohtauksessa, jossa leskikeisarinnaa, Nikolai II:n äitiä Maria Fjodorovnaa näytellyt Sinikka Sokka ja Plitz istuivat sängyllä juttelemassa. Sokan jokaisesta repliikistä tällainen vanha homekorva sai ponnistelematta selvää parven kolmannella penkkirivillä. Plitzin vuorosanojen sisältö jäi hieman arvailujen varaan.

Kysymys ei välttämättä ollut puhetekniikan eroista, vaan intonaation eroista. Suomen kieli muuttuu parhaillaan hurjaa vauhtia. Eivätkä vain sanat ja niiden merkitykset muutu, vaan todennäköisesti myös meidän tapamme puhua muuttuu sukupolvesta toiseen.

Anastasia oli kunnon musikaalin tapaan maustettu myös komiikalla. Ville Majamaa (esityksen Vlad) ja Kaisa Hela (Lily) näyttelivät esityksen koomiset kohtaukset tavalla, joka oli varastaa koko show’n tämän parin nimiin.

Anastasiaan on kiinnitetty joukko ammattitanssijoita, näin otaksun, mutta myös teatterin näyttelijät taipuivat hienosti esityksen vaativiin korograafisiin askelkuvioihin. Yhteistyökumppanina on ollut Harjanteen oman yritys Harjanne Company Ltd Oy.

Laulutaitojen osalta ensemblen sisällä on vaihtelua. Mutta ainakin apulaiskomisario Glepin roolin esittäneen Joel Mäkisen äänessä oli sekä voimaa että tulkintaa.

Työläiden ja huikean kalliiden musikaalien tuottaminen on riskibisnestä niin New Yorkissa kuin Tampereellakin. Amerikkalaisessa viihdeteollisuudessa riskejä pyritään hallitsemaan kierrättämällä hyviä ideoita ja vetäviksi osoittautuneita tarinoita. Kun tarina ja siihen liitetyn musiikin tarttuvuus on testattu elokuvassa, ollaan ainakin jossain määrin tukevalla pohjalla. Anastasiassa Stephen Flahertyn säveltämä musiikki ja Lynn Ahrensin sanoitukset ovat varmasti tässä mielessä A-luokan kamaa.

Tampereen Teatterin kannalta riskiä on ehkä lisännyt se, että Venäjä on edelleen yhtä arvaamaton kuin reilut sata vuotta sitten, jolloin bolsevikit murhasivat Nikolai II:n ja hänen perheensä. Me kavahdamme juuri nyt kaikkea, mikä edes etäisesti liittyy Venäjään. Toisaalta Anastasian kaltainen aikuisten satu on juuri oikeaa mielen lääkettä vallitsevassa pelon ilmapiirissä.

Meillä on oikeus välillä myös unohtaa todellisuus, vaikka se on ehkä juuri nyt tanssia yli hautojen. Itse odotan jo malttamattomana, että Tampereen Teatterin kantaesitys Stalin kuolemasta tulee ensi-iltaan. Jotkut väittävät, ettei Venäjää voi ymmärtää. Stalinin kuoleman elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaneet Armando Iannucci, David Schnaider ja Ian Martin osoittivat Innuccin ohjaamalla komedialla, että kyllä Venäjää ja venäläisiä voi ymmärtää ihan mainiosti.

Tampere on teatterikaupunki ja ansio tästä maineesta kuuluu varmasti paitsi alueen hienoille teattereille myös tamperelaiselle yleisölle. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä teatterin ammattilaiset olivat kannustamassa omiaan ja tunnelma oli alusta asti katossa kuin Tapparan tai Ilveksen paikallisessa jääkiekkomatsissa ikään.

Anastasia

Tampereen Teatterin kutsuvierasnäytös 2.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Musiikki Stephen Flaherty

Laulujen sanat Kynn Ahrens

Suomennos Reita Lounatvuori

Laulujen sanojen suomennos Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Kapellimestari Marko Hilpo

Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Koreografia Chris Whittaker

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu Jenna Lindström

Päärooleissa Pia Plitz, Sinikka Sokka, Petrus Kähkönen, Ville Majamaa, Joel Mäkinen ja Kaisa Hela