Doom & Bloom oli jälleen uusi näyttö tanssitaiteen hurjasta ilmaisuvoimasta – Teatteri Takomon ensi-illassa esityksen esteettinen voima ei syntynyt ihmisvartaloiden kauneudesta, vaan ajatusten syvällisyydestä

Esityksen liikekieli toi ajoittain mieleen lasten peuhaamisen ja muistot tuosta ajasta, jolloin läsnäolon ja kosketuksen tuoma ilo olivat aidoimmillaan. Kuvassa vasemmalta Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen ja Hanna Ahti. Kuva © Yoshi Omori/Teatteri Takomo

Tiistaina ensi-iltansa Teatteri Takomossa saanut Doom & Bloom oli eri taiteen aloja edustavien tekijöiden yhteisössä syntynyt luovuuden purkaus. Tyrmäävän vaikuttava teos päättyi Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen häkellyttävän hienoon duettoon. Häkkinen ja Mustonen tanssivat päät yhteen painettuina ikään kuin pitkistä hiuksistaan tosiinsa sidottuina tavalla, joka alle viivasi teoksen nimen toista sanaa kukoistus.

Doom & Bloom jää ainakin minun muistossani elämään suomalaisen nykytanssin merkkiteoksena.

Vahva vuorovaikutus on merkityksellisen taiteen pettämämätön tunnusmerkki. Nyt Teatteri Takomon näyttämöllä mentiin esityksen alussa suoraan luihin ja ytimiin. Niina Hosiasluoma, Mustonen, Häkkinen ja Hanna Ahti muovailivat harmaanvalkeasta askartelumassasta pitkulaisia esineitä, jotka kohta alkoivat saada tuttuja muotoja. Pian Hosiasluoma oli sovittamassa Mustosen reiteen uutta reisiluun mallia ja Ahti taiteili Häkkiselle uusia solisluita.

Elämä ja kuolema samassa näyttämökuvassa. Niina Hosiasluoman pään yläpuolella on se korkein kruunu, jonka jokainen meistä saa, kun aikamme koittaa. Kuva Yosi Omori/Teatteri Takomo

Tämä ruumiillisuuden ja sen katoavuuden kuvaus päättyi näyttämökuvaan, jossa selällään näyttämöllä maanneen Hosiasluoman pään ympärille koottiin kehäksi alussa muovailtuja luita. Kuva oli koskettavan kaunis, vaikka siinä olivat esillä nykyisyys ja tulevaisuus, ne rippeet, jotka meistä jäävät tuhkauksen jälkeen jäljelle luumyllyssä jauhettaviksi. Yhdessä kuvassa koko elämän kiertokulku.

Tekijöiden mukaan esitys perustui imaginäärisille näyille, joita ympäröivät musiikin matalat taajuudet, kirkkaat huudot ja moniääniset vokaalit. Elämä saattaa olla meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa imaginaarinen ilmiö, mutta Mustosen, Häkkisen, Hosiasluoman ja Ahdin yhdessä esitykselle laatima koreografia oli niin päällekäyvän fyysistä ja liikekielen yksityiskohdissa niin valloittavan ilmaisuvoimaista, että elämän ilot ja surut olivat läsnä hyvin konkreettisesti.

Elämän kiertokulkua hienosti kuvaavan juoksun aloitti Ahti ja pian samalla kiertoradalla olivat kaikki muut. Tähän elämän autuuteen kuuluivat väistämättä myös sairaudet, huumeriippuvuudet ja enneaikaiset kuolemat. Häkkisen ja Mustosen käsissään pitelemien, esihistoriallisen näköisten tikarien tai miekkojen vahva symboliikka sai katsojankin tunteman sisimmässään kivun värähdyksen.

Esityksen tanssiosuus huipentui Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen mykistävän hienoon duettoon. Koko tanssin ajan yhteen painetut päät korostivat esityksen välittämien ajatusten runollista kauneutta. Kuva © Yosi Omori/Teatteri Takomo

Välillä esityksen hyvin fyysinen koreografia toi mieleen lasten peuhaamisen. Näyttämöllä oltiin ja tanssittiin yhtenä joukkona päällekkäin ja sylikkäin. Jokainen näistä kohtauksista, jotka huipentuivat Häkkisen ja Mustosen huikeaan duettoon, korostivat yhteisöllisyyttä. Elämän paradokseihin kuuluu se, että me voimme olla itse kukin täysin ainutlaatuisia yksilöitä vain yhteisön jäseninä.

Tämän todistamiseksi ei tarvitse kuin muistaa, että eristämistä muista ihmisistä käytetään tehokkaana rangaistuksena ja pitkittyessään tällainen eristäminen muuttuu äärimmäisen julmaksi henkiseksi kidutukseksi.

Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitykselle on asetettu K16-ikäraja. Samalla varoitetaan, että esityksessä käytetään teatterisavua ja siinä on alastomuutta. Häkkien tanssi esityksessä ylävartalo paljaana ja Mustosen esiintymisasu koostui nilkkasukista ja paksupohjaisista lenkkitossuista.

Älypuhelimet ja niiden tehokkaat kamerat ovat tuoneet mukanaan uusia alastomuuteen liittyviä ja vaikeasti hallittavia riskejä. Itse ajattelen, että ainoa oikea ja kestävä perustelu alastomuudelle näyttämöllä on siinä, että sitä ei tarvitse perustella. Perustelut löytyvät itse esityksestä eikä niiden perustelujen olemassaoloa tarvinnut nyt edes pohtia.

Reilun tunnin mittaisen esityksen aiheena olivat elämä ja kuolema, nuo kaksi suurta arvoitusta. Noiden kahden arvoituksen, alun ja lopun, väliin mahtuu elämän voiman ja ilon, herkkyyden ja haavoittuvuuden kaikki variaatiot, mitä kuvitella saattaa. Meidän ruumiimme, elimistömme muodostama fyysinen todellisuus ja aivojemme tuottama psyykkinen todellisuus ovat saman mitalin kaksi eri puolta.

Esityksen kohtausten koreografian ilmaisuvoima ja kauneus perustui niiden taustalla olevien ajatusten syvyyteen ja voimaan. Doom & Bloom on teos, joka jää varmasti pysyvästi mieleen.

Tähän syvään päätyyn sukellettiin myös Hanna Ahdin ajatukset, jotka luettuina päättivät esityksen. Ehkä teatterin kannattaisi julkaista tämä teksti myös verkkosivuillaan esityksestä kertovan materiaalin joukossa. Nyt hienon tekstin kuuntelu vaati kuuluvuusongelmien takia hieman pinnistelyä.

Doom & Bloom

Teatteri Takomon ensi-ilta 23.5.2023

Kokonaisvastuu ja ohjaus: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen
Esitys ja koreografia: Hanna Ahti, Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen
Musiikki ja miekat: An Tul (Saana Pohjonen ja Helena Pulkkinen)
Valosuunnittelu: Jenni Pystynen
Teksti: Hanna Ahti
Ennakkokuva: Anastasiia Sviridenko
Tukijat: Arts Management Helsinki, Koneen säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Suomen Benelux-instituutti, Kunstenwerkplaats Pianofabriek

Teatteri Takomon Liike ja tyhjyys oli tutkimusmatka esittävän taiteen reunaehtojen outoon maailmaan – Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen vaikuttava performanssi haastoi ajattelemaan

Liikkeen ja tyhjyyden voimakkaasti etäännytetyn muodon takaa löytyi myös runollisen herkkiä kohtauksia. Kuvan esittämällä tavalla ne olivat vain tekijöiden ja esityskuvan ottaneen Katri Naukkarisen tavoitettavissa. Kuvassa Kid Kokko ja Ami Karvonen. Kuva © Katri Naukarinen

Teatteri Takomon Liike ja tyhjyys oli vaikuttava ja haastava teos. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi oli kuin teatterin, tanssin ja kuvataiteen elementeistä rakennettu huutomerkki. Pysähdy tähän hyvä ystävä ja yritä ajatella edes tämän kerran!

Tunne ulkopuolisuudesta oli aluksi voimakas. Se ei ollut sinänsä ihme, sillä esitys alkoi ulkona Fredrikintorilla Teatteri Takomon edessä. Minusta tämä aloitus alleviivasi teoksen ydinajatusta. Liike ja tyhjyys oli tutkimusmatka esittävän taiteen reunaehtoihin. Mikä yhdistää kuvataidetta, teatteria ja tanssia? No tietenkin tila – konteksti!

Tämä oivallus selvitti myös sen, miksi Meri Eskolan arvoituksellinen valoteos oli niin kiinteä osa näiden neljän taiteilijan yhdessä luomaa meditatiivista teosta.

Teosta kuvaava motto Teatteri Takomon verkkosivulla on lainaus yhdysvaltalaiselta taiteilijalta Agnes Martinilta. Vuonna 2004 kuollutta Martinia pidetään yhtenä viime vuosisadan suurista kuvataiteilijoista. Verkkosivulle pitkän elämän eläneen taiteilijan ajatus on käännetty suomeksi näin: ”Valtameren äärellä ei tule ajatelleeksi muotoa.”  

Esitys jatkui Teatteri Takomon ahtaassa lämpiössä. Mustonen lepäsi kyljellään lattialle laitetulla eteismatolla. Hänen vieressään lattialla istui Karvonen. Kokkonen seisoi naulakoiden luona ja näytti tarkkailevan näitä kahta.

Sitten Karvonen nousi ylös ja riisui Mustosen jaloista kengät ja sukat. Sen jälkeen Kokko meni Mustosen luo ja riisui häneltä hänen käsissään olleet villatumput.

Konteksti määrittelee esittävää taidetta, mutta taidetta siitä syntyy vasta, kun taiteilijan ja hänen yleisönsä välille syntyy vuorovaikutus. Me voimme ihailla valtameren kauneutta ja voimaa, mutta suurelle torille pystytetty patsas on taideteos vasta kun me menemme tälle aukiolle lähelle sitä. Teatterissa ja tanssissa vuorovaikutus saa voimaa fyysisestä läsnäolosta ja se tekee tästä taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välisestä vuorovaikutuksesta aina ainakin jossain määrin henkilökohtaista, jopa intiimiä.

Valtameri ei välitä pätkääkään meidän katseestamme, ajatuksistamme tai tunteistamme.

Me paljastamme aina väistämättä jotakin itsestämme myös taiteen kokijoina. Itse tunnen juuri nyt tätä kirjoittaessani samaa nöyryyttä kuin ulkona helmikuussa sulava lumiukko yrittäessäni ymmärtää ja kommentoida Karvosen, Kokon, Mustosen ja Eskolan syvällistä ja ajateltua teosta.

Lämpiöstä esitys siirrettiin Teatteri Takomon näyttämön mustien seinien rajamaan suorakaiteen muotoiseen tilaan. Meihin katsojiin otettiin suuressa tilassa välimatkaa ja tätä etääntymisen tunnetta tehostettiin vetämällä alas jopa takanäyttämön verhot.   

Teatterin verkkosivuilla tekijät kuvaavat teoksen sisältöä monisanaisen runollisesti: ”Se asettuu tyhjän, avaran, hämärän, väljän, vähäisen, ruudukoiden, onkaloiden, aavikoiden, yöllisten tähtitaivaiden, ein, uupumuksen, tekemättä jättämisen, jäähyväisten ja poistumisten alueilla.”

”Siinä tunnetaan kieltäytymisen tuntu, siinä avautuvan tilan laajuus. Siinä katsotaan rivien väliin jääviä alueita, fokuksen ulkopuolista avaruutta. Esiin piirtyy maisema, johon mahtuu.”

Myös esitykseen kuului runoilta kuulostavaa puhetta. Takomon näyttämön humisevassa tyhjyydessä niiden merkityssisällöt jäivät minun henkilökohtaisen kuulokynnykseni taakse. Ehkä se oli tekijöiden tarkoituskin, en tiedä.

Etäisiksi jäivät myös kehollisuuteen ja fyysiseen kosketukseen perustuneet kohtaukset, mutta se lienee myös tekijöiden tarkoitus. Ainakin perustelut tällaiselle tulkinnalle löytyivät lämpiön kohtauksesta. 

Sitä kiinnostavampaa oli tapa, jolla tekijät käsittelivät tutkimusmatkansa toista kohdetta – liikettä. Kaikki me tiedämme, miten vaikuttava elementti tauko on musiikissa. Harvoin tulee ajatelleeksi, että tauko on vähintään yhtä vaikuttava tehokeino tanssitaiteessa, vaikka tanssin ja musiikin suhde on perinteisesti hyvin symbioottinen.

Liike ja tyhjyys performanssissa tämä efekti vietiin ääripisteeseensä. Liike pysäytettiin lähes kokonaan. Silti mielikuva vain voimistui siitä, että tämä on tanssia. Myös esitystaiteilijana tunnetun näyttelijä Kokon pitkänhuiskeassa olemuksessa oli jotakin hyvin vaikuttavaa.

Ainakin poistumisen alueita esityksessä käsiteltiin hyvin konkreettisella tavalla. Karvonen poistui tilasta kesken esityksen näyttämön takaovesta eikä enää palannut edes loppukumarruksiin ja vastaanottamaan suosionosoituksia.

Liike ja tyhjyys esitetään vielä kahdesti 15.2. ja 16.2. kello 19. Esityksen ensi-ilta oli 9.2. Esitys on, tai ihan kohta oli teatterin ohjelmistossa vain reilun viikon. Tiukkaa aikataulua voinee pitää myös uuden taiteellisen johtajan lupauksena ja ohjelmapoliittisena julistuksena. Esityskalenteriin saadaan näin mahtumaan herkullisen paljon eri ryhmien kokeellisia ja kunnianhimoisia produktioita.

Teatteri Takomon verkkosivulla oleva kuva ei liity esitykseen Liike ja tyhjyys, vaan Arni Rajamäen teokseen Alku keskikohta loppu. Alkuperäisestä tekstistä syntyi sellainen virheellinen kuva, että kyseinen teksti liittyisi Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen teokseen.

Liike ja tyhjyys

Esitys Teatteri Takomossa 11.2.2023

Teksti, dramaturgia, koreografia, äänisuunnittelu ja esiintyminen: 
Ami Karvonen, Kid Kokko ja Anna Mustonen 

Valoteos: Meri Eskola

Valokuvat: Katri Naukkarinen

Työharjoittelu: Iiris Miettinen

Tuotanto: Karvonen, Kokko ja Mustonen, Takomo, Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö

Esitystä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Niilo Helanderin säätiö, Suomen Kulttuurirahasto.

Ihmiset ovat outoja otuksia ja Teatteri Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle on hullunhauska komedia työpaikkojen arjen kummallisuuksista

Kukapa ei meistä olisi joskus ajatellut, että kahvihuoneessa viereen tupsahtanut työtoveri on jotenkin outo. Teatteri Takomon hullunhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle näitä arjen kummallisuuksia ruoditaan pitkän kaavan mukaan. Oudointa tietenkin on se, että tarvitaan teatterin konteksti näyttämään meille, miten outoja me puhumme ja miten oudosti me käyttäydymme työelämän arjessa. Kuvassa Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Tuomas Rinta-Panttila. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Takomo      

Arki on todella outoa, kun sen oikein oivaltaa. Teatteri Takomon hulluhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle nämä outoudet vietiin aina makaaberin huumorin asteelle asti. Esityksen näkökulma asioihin, joihin me emme tavallisesti edes kiinnitä huomiota, oli poikkeuksellinen ja esityksen käänteet niin yllättäviä, että me katsojat olimme perjantain ensi-illassa välillä tikahtua nauruun.

Akse Petterssonin ohjauksia aikaisemmin nähneet osasivat odottaa, että näyttämällä tapahtuu ennen pitkää aivan kummia juttuja. Niin nytkin tapahtui, mutta ihan kaikkea ei tässä passaa kertoa.

Jäähyväiset kahvihuoneelle on näytelmä, jolla ei käsiohjelman mukaan ole käsikirjoittajaa. Se kertoo Petterssonin tavasta ohjata. Jäähyväiset kahvihuoneelle on korostetutusti taiteilijayhteisön, ensemblen tekemää teatteria. Kohtaukset on improvisoitu ja hiottu harjoitusten aikana esitykseksi.

Jokaisen kohtauksen alussa meille kerrottiin sen numero. Näillä kohtausten numeroilla ei tietenkään ollut mitään kronologista tai muutakaan järjestystä. Ne olivat yksi harjoitusten aikana syntyneistä nokkelista vitseistä. Toki ne olivat myös hienosti ajateltu osa kokonaisuutta. Ne avasivat katsojalle näköalan siihen luovaan prosessiin, josta ensi-illan esitys oli syntynyt.

Moniäänisyys aiheutti tietenkin myös rosoisuutta. Jotkut kohtaukset olivat selvästi hauskempia ja puhuttelevampia kuin toiset. Mutta niin pitääkin olla. Tähän ”epätasaisuutteen” kun liittyy myös lupaus. Katsojat, jotka menevät (ja nyt todella kannattaa mennä) katsomaan esitystä ensi-illan jälkeen saattavat kokea aivan uusia yllätyksiä.

Kokoava elementti näissä jäähyväisissä oli Turkka Inkilän, Taavi Oramon ja Antti Salovaaran bändi Tölöläb. Jopa minunkaltaiseni puolikuuro herkistyi ryhmän puupuhaltimien äänille. Varsinkin fagotti on soitin, jonka äänialassa on Salovaaran kaltaisen taiturin käsissä sydänalassa tuntuvaa kauneutta ja samalla kiehtovaa outoutta.

Arjen outouksien esittelyn aloitti Tuomas Rinta-Panttila pitkällä monologilla. Hän tulkitsi sitä toimiston hiljaista hissukkaa, jolla on unelma. Hän halusi perustaa vielä joskus leipomon Pariisissa. Mies on selvästi se tapetinvärinen rillipää, jonka unelmapuheesta ei tule loppua, jos erehtyy jäämään kuuntelemaan sitä.

Tämä tyyppi on meille kaikille tuttu. Ehkä teatterin piirissä haaveillaan omasta leipomosta Pariisissa tai ainakin viinitilasta Ranskassa. Minun ikäpolveni toimittaja tuntee varmuudella aikakin yhden kollegan, jonka koskaan toteutumattomana haaveena on ollut oman kapakan perustaminen.

Seuraavissa kohtauksissa käytiin läpi kahvihuoneen perspektiivistä ihmisten erilaiset turhautumat harrastukset, työpaikkaromanssit ja muut ihmissuhdeongelmat. Joonas Heikkisen bravuureihin kuului selvästi huijarisyndroomasta kärsivät ihmisen aggressiivinen purkaus. Tämän purkauksen kohteeksi joutui Rinta-Panttilan hiljainen hissukka ja sytyttimeksi räjähdykselle riitti uutinen Wigwam-yhtyeen comebackista.

Tässä kahvihuoneessa järjestettiin myös työpaikkahaastattelu, vietettiin pomon läksiäisiä ja jaettiin potkuja. Mutta varmaan tarvitaan teatterin konteksti, jotta me huomaamme, miten outoja työpaikoilla välillä näissä tilanteissa puhutaan. Niina Hosiasluoman ja Rinta-Panttilan tulkitsema työpaikkahaastattelu saattaisi toisenlaisessa ympäristössä ainakin kuulostaa jopa jotenkin täysjärkiseltä, kahden ensitapaamisella toisiaan luotaavan ihmisen puheelta.

Ehkä työpaikoilla ja mediassa kierroksilla pyörivä puppusanageneraattori on tehnyt meidät kuuroiksi ja sokeiksi sanojen merkityksille.

Aggressiivinen puhe ja käytös, väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu kuuluvat epäilemättä edelleen työelämään ja ehkä niiden osalta oudointa on se, ettei näiden ilmiöiden olemassaoloa aina edes huomata. Esityksessä on mukana esimerkiksi kohtaus, jossa Heikkisen näyttelemä pomo uhkaa tirvaista potkut saanutta alaistaan Rinta-Panttilaa turpaan, koska tämä ei ole vielä ymmärtänyt kipin kapin häipyä työpaikalta.

Makaaberiksi esityksen huumori muuttui osiossa työtapaturmat. Kohtaus oli Heikkisen bravuuri ja päättyi lopulta silmänsyöntien ja suolien penkomisen jälkeen siihen, että tämä työpaikan jokamies murhaa kaksi työtoveriaan.   

Suorastaan ilkeää Petterssonin ja kumppaneiden huumori oli kohtauksessa, jossa oltiin työpaikan pikkujouluissa. Toki sen oudompia otuksia ei täällä maankamaralla taida tallustella kuin uutta nuoruuttaan elävät yli viisikymppiset.  

Sukupolvien välinen kuilu repäistiin lopullisesti auki kohtauksessa, jossa kahvihuoneeseen pelmahti viisi Y-sukupolven naisoletettua. Käsiohjelma ei kerro, ketkä teoksen valmistamisessa mukana olleista nuorista naisista olivat näyttämöllä, mutta otaksu, että heidän nimensä löytyvät tältä listalta.

Hosiasluoman, Heikkisen ja Rinta-Panttilan näytteleminen oli jollain tavalla hyvin vapautunutta. Varsinkin Rinta-Panttilan hieno mimiikka teki vaikutuksen. Pienet eleet ja kasvojen himan alakuloiset, sisäistä hämmennystä ilmaisevat ilmeet toivat mieleen mykkäelokuvan suurista tähdistä Stan Laurelin.   

Vuonna 1984 syntynyt Pettersson on hankkinut mainetta teatterin uudistaja. Olen nähnyt aikaisemmin hän ohjauksensa Arki ja kauhu Q-teatterissa ja Jeppe Niilonpoika Tampereen Työväen Teatterissa. Molemmat tekivät vaikutuksen. Tokiossa kansainvälisissä filosofian olympialaisissa teini-ikäisenä pronssia ottanut Pettersson hallitsee meemien kielen.

Pettersson on toiminut vuodesta 2013 Teatteri Takomon taiteellisena johtajana. Jäähyväiset kahvihuoneelle on hänen jäähyväisohjauksensa. Vuoden 2022 alusta Teatteri Takomon taiteellisena johtajana on toiminut ohjaajadramaturgi Anna-Mari Karvonen.

Jäähyväiset kahvihuoneelle

Kantaesitys Teatteri Takomossa 9.9.2022

Ohjaus Akse Pettersson

Näyttelijät Niina Hosiasluoma, Joonas Heikkinen, Tuomas Rinta-Panttila

Tölöläbin muusikot Turkka Inkilä, Taavi Oramo, Antti Salovaara

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Lavastus Tilit Antamat, Sanna Levo

Valosuunnittelu Kristian Palmu

Valosuunnittelun assistentti, valoajot Pinja Kokkonen

Lavastuksen rakennus Sanna Levo, Tilit Antamat, Tiia-Sisko Rasilainen, Kaba Assefa, Aleksi Karjalainen

Teoksen valmistelussa mukana Denisa Snyder, Milla Tissari, Kate Lusenberg, Milla Kaitalahti, Susanna Hyvärinen, Milla Kuikka, Greta Lingnell, Eeva Kaihola

Kipeä esitys oli teatterin muotoon sidottu pamfletti tekijöiden tärkeäksi kokemasta aiheesta

Julia Lappalainen ja Ella Mettänen kantoivat esityksessä oman kroonisen kipunsa symboleina näyttämöllä mukanaan eineitä, jotka ehkä kuvasivat myös heidän kokemansa kivun luonnetta. Lappalaisen symboliesine oli putkimainen tyyny ja Mettäsen esine suuri nauhakerä. Kuvassa taustalla on esityksen muusikko ja musiikin säveltäjä Antti Autio. Kuva Noora Geagea/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Kipeän esityksen käsikirjoittajat Julia Lappalainen ja Ella Mettänen ovat itse eläneen vuosia kroonisen kivun kanssa. Tekijöiden omista yksilöllisistä elämänkokemuksista lähtevää näköalaa oli esityksessä laajennettu muiden kroonisesta kivusta kärsivien ihmisten haastatteluilla ja perehtymällä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Käsiohjelmaan painettu tärkeimpien kirjallisten lähteiden lista oli kunnioitusta herättävän pitkä.

Lappalaisen ja Mettäsen lisäksi käsikirjoituksen kirjoittamiseen on osallistunut Antti Lehtinen. Hän on toiminut näytelmän esitysdramaturgina. Esitykselle ei ole käsiohjelmassa nimetty ohjaajaa.

Tekijät itse ovat määritelleet näytelmän tragikomediaksi. Tämä luonnehdinta osui torstain ensi-illassa varmasti ainakin niihin katsojiin, jotka ovat itse joutuneet kroonisen kivun takia suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän rattaisiin apua etsiessään.

Määritelmät eivät tietenkään ole tärkeitä. Itsestäni tuntuu siltä, että olimme torstaina mukana laadukkaasti toteutetussa kyläteatteriesityksessä.

Kroonisesta kivusta kärsivien haastattelut ja laajan tausta-aineiston käyttö tekivät esityksestä myös dokumenttiteatteria. Tässä suhteessa tämän modernin kyläteatterin muotokieli muistutti jossain määrin television dokumentteja. Asiapuheen ja henkilökohtaisen tilityksen lomaan oli liitetty näyteltyjä dramatisointeja.

Tavallaan Kipeä esitys oli myös teatteria teatterista. Lappalainen ja Mettänen näyttelivät pääsääntöisesti itseään. Eikä perinteisessä kyläteatterissa muuten kaiketi voi toimiakkaan, kun kaikki kyläläiset joka tapauksessa tuntevat toisensa. Näyttelijä roolihenkilön takana häviää näkymättömiin vasta, kun naamiot asetetaan kasvoille. Tämä teatterin efekti tuli hienosti näkyviin kohtauksessa, jossa Lappalainen ja Mettänen näyttelivät Frida Kahloa ja Virginia Woolfia.

Omakohtaisia kokemuksiaan kroonisesta kivusta käsitelleissä kohtauksissa Lappalainen ja Mettänen korostivat omaa ammatillista identiteettiään. Tämä oli varmasti ihan perusteltu ratkaisu. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitoutuminen omaan työyhteisöön varmasti poikkeuksellisen voimakasta.

Näyttelijöitä ja tässä esityksessä välillä konnan rooliin laitettuja lääkäreitä yhdistää ainakin se, että ammatista tulee jo koulutusvaiheessa poikkeuksellisen voimakkaasti osa omaa identiteettiä.  

Kroonisista kivuista kärsiviä on Suomessa varmaan satojatuhansia. Raskasta ruumiillista työtä tekevien osalta tällaisten kipujen alkaminen ennemmin tai myöhemmin on lähes vääjäämätöntä.  Lappalainen ja Mettänen korostivat näyttelijäntyön fyysistä vaativuutta. Setien ja miksei myös tätien pitää jaksaa heilua näyttämöllä vielä eläkeiän kynnykselläkin.

Toisaalta kysymys oli myös täydellisyyden vaatimuksesta. Teatterissa vaikuttavat samat markkinavoimat kuin muuhunkin yhteiskunnalliseen todellisuuteen ympärillämme. Näyttelijät eivät ole teatteri-instituutiolle vain taiteilijoita, vaan myös tuotannon tekijöitä, joiden laatua valvotaan jo teatterikoulujen opiskelijavalinnoissa.

En tiedä varmasti, mutta veikkaan, ettei näyttelijän ammattiin johtavaan koulutukseen ole vielä koskaan halittu pyrkijää, jolla on jokin näkyvä fyysinen vamma.

Frida Kahlo on ikoninen hahmo taiteessa. Kahlo sairasti lapsena polion ja lukiolaisena hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, jossa terästanko lävisti hänen ruumiinsa. Kahlo kärsi voimakkaista fyysistä kivuista koko ikänsä.

Kipeän esityksen taiteen ja kroonisen kivun suhdetta kuvaava ydinajatus lausuttiin julki Kahlon taiteilijanuran kautta. Mettäsen sanoin Frida Kahlo ei tehnyt kivuistaan suurta taidetta, vaan hän teki maailmanluokan taidetta, koska oli suuri taiteilija.

Samalla tavalla Mettänen suhtautuu omaan krooniseen kipuunsa. Sanna Vilkmanin Ylelle tekemässä haastattelussa hän sanoo, että on julmaa vaatia, että kärsimyksen pitäisi jalostaa.

Toisaalta me elämme kuitenkin kulttuurissa, jonka valtauskonnon symbolina, sen pelastusopin merkkinä käytetään antiikin Roomassa raakaakin raaemman kidutusteloituksen teloitusvälinettä.

On varmasti niin, että krooninen on erilainen ominaisuus kuin silmien väri. Sosiaalisessa mielessä krooninen kipu on näkymätöntä toiseutta. Jos kivulle ei löydy koululääketieteen keinoin syytä, kroonisista kivuista kärsivä joutuu kohtamaan myös kaikki ne asenteet ja ennakkoluulot, joita mielenterveyden ongelmista kärsivät joutuvat kohtamaan.

Kipeässä esityksessä Lappalainen ja Mettänen tekivät oman kipunsa näkyviksi symbolisilla esineillä. Esityksen puvustus on työryhmän yhdessä suunnittelemaa.

Kipeä esitys

Teatteri Takomon kantaesitys 17.3.2022

Käsikirjoittajat Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Lehtinen

Näyttämöllä Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Autio

Esitysdramaturgi Antti Lehtinen

Säveltäjä Antti Autio

Valosuunnittelija Riikka Karjalainen

Äänisuunnittelija Jani Orbinski

Tilasuunnittelija Henri Tuulasjärvi

Videosuunnittelijat Tinja Salmi ja Riikka Karjalainen

Pukusuunnittelu työryhmä

Kasi luisevaa rusakkoa haastoi käsityksemme teatterin estetiikasta – Minna Puolanto ja Nelly Kärkkäinen loistivat älyllisesti haastavassa komediassa – Takomon esitys oli tiukasti ajan hermolla

Nelly Juulia Kärkkäinen ja Minna Puolanto loistivat Teatteri Takomon älyllisesti haastavassa komediassa. Kuva Mark Sergeev/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Kaksi luisevaa rusakkoa oli riemastuttavan hauska komedia. Oli pakko nauraa tämän tästä, vaikka näytelmässä käsiteltiin suorasukaisesti niitä kipeitä kysymyksiä, joita taiteilijan ammattiin kouluttautunut ihminen valitsemallaan elämänuralla kohtaa.

Kaksi luisevaa rusakkoa oli esitys, jossa kaikki teatterin osatekijät olivat kohdallaan.

Komedia on lajityyppi, jossa näyttelijöiden kyvyt ja ammattitaito läpivalaistaan. Ainakin minut Minna Puolannon ja Nelly Juulia Kärkkäisen näytteleminen piti otteessaan esityksen alusta loppuun asti. Puhetekniikka, eleistä, ilmeistä ja vartalon liikkeistä syntyvä mimiikka ja vahva vuorovaikutus meihin katsojiin olivat kaikki kohdillaan.

Ehkä olen katsonut viimeaikoina vähän liikaakin teatteria, sillä eläytymiseni esitykseen oli ajoittain lähinnä ihailua näiden kohden näyttelijän huikeaa ammattitaitoa kohtaan.

Puheteatterissa komiikka syntyy vetoamalla katsojan älyyn. Tässä mielessä Puolannon, Kärkkäisen ja Irina Pulkan yhdessä ideoima ja Puolannon kirjoittama, itseironiaa viljelevä käsikirjoitus leikkasi tämän tästä kulloinkin tekstissä esillä olevan asian ytimeen kuin partaveitsi. Esityksen on ohjannut Kärkkäinen.

Yksi komedian teemoista näkyy jo sen nimestä. Iän karttuessa näyttelijän on yhä vaikeampi saada rooleja ja käytännöt syrjivät erityisesti naisia. Edes juhlitut ja palkitut roolit, taideyhteisön antamat tunnustukset eivät auta, jossa viimeisen Jussi-patsaan saamisesta on kulunut 23 vuotta.

Suomalaisissa teattereissa ikäsyrjintä on tunnistettu ongelmaksi ja sille on myös yritetty tehdä jotakin. Elokuva-alalla lahjakkaat naiset ovat raivanneet tiensä käsikirjoittajiksi, ohjaajiksi ja tuottajiksi. Sillä ei ole kuitenkaan ollut ainakaan vielä juuri vaikutusta suuren yleisön makutottumuksiin. Eikä sille tosiasialle, että kuva, myös elävä kuva, esineellistää ihmistä voi kukaan mitään. Elävä kuva on ainakin toistaiseksi tarjonnut kaikista ihmisen keksinnöistä parhaan mahdollisuuden luoda illuusio ikuisesta nuoruudesta.

Elokuvat ja varsinkin televisiolle ja suoratoistoon tehdyt sarjat tarjoavat jatkossa uusia työtilaisuuksia vapaan sektorin freelance näyttelijöille ja muille teatteri ammattilaisille samaan aikaan, kun yhteiskunta näyttää elävälle teatterille yhä häijymmin keskisormea. Mutta ei kaikille. Sekä Puolannon että Kärkkäisen filmografioista voi hyvin nähdä mihin suuntaan haasteet ovat näissä uusissa rooleissa menneet samaan aikaan, kun heidän ammattitaitonsa on kehittynyt iän myötä huippuunsa.

Esityksessä oli mukana paljon sitä tämän päivän jumalan sanaa eli puhetta rahasta. Esityksen kohokohtiin kuului Puolannon tulkitsema vyörytys, jossa käytiin perusteellisesti läpi rahan kaikki olomuodot. Selvää oli myös se, että yksikään näistä maallisen mammonan ilmentymistä ei ollut tehnyt pesäänsä vanhan turbiinivoimalan tiloissa toimivaan lastenteatteriin.

Epäsäännölliset työsuhteet sysäävät helposti taiteilijan yhteiskunnan suojaverkkojen läpi. Totaaliseksi tämä turvattomuus voi muodostua, jos on itse oma työnantajansa, vetää esimerkiksi sellaista teatteria kuin näytelmän lastenteatteri Kaksi Rusakkoa. Vanhuuden varalle kertyvän eläkkeen määrää ei silloin lasketa sadoissa tai tuhansissa euroissa, vaan kympeissä.

Esityksen sisältö oli runsas. Kaikkia teatteriin ja näyttelijäntyöhön liittyviä viittauksia ja vitsejä en todennäköisesti edes huomannut tai ymmärtänyt.

Komedian dramaturgisessa huipennuksessa kuvattiin joka tapauksessa sitä euforiaa ja sen jälkeistä krapulaa, häpeäntunnetta, jotka molemmat liittyvät luovaan työhön silloin kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Lastenteatterin ladyt joivat itsensä turbiinivoimalan juhlissa hilpeään humalaan ja pulahtivat sen aiheuttamassa euforiassa uimaan alasti lammessa, jonka rannassa partiolaiset pitävät samaan aikaan leiriään.

Uintireissusta seurasi julkinen skandaali ja pelifirmojen katveessa näkymätöntä elämäänsä elänyt lastenteatteri oli äkkiä keskellä somejulkisuuden paskamyrskyä. Iltapäivälehtien toimittajien jyskyttäessä ovea, tarinan naiset yrittivät paeta tätä todellisuutta kiipeämällä ulos ikkunasta lakanaköyden varassa.

Monitulkintaisuudessaan tämän teeman ympärille rakennetut kohtaukset olivat oivaltavuudessaan loistavia. Millaiset sisäistetyt normit oikeastaan ohjaavat meidän esteettisiä ihanteitamme? Suomalaiset ovat konservatiivisia, mutta mielikuva keski-ikäisen naisen alastomuudesta paljastaa myös tähän konservatiiviseen kauneusihanteeseen liittyvän kaksinaismoraalin.

Kohtauksissa oli myös kriittinen viittaus niin kutsuttuun cancel-kulttuuriin. Miksi alastomuudesta on tullut jälleen voimakas tabu ja mikä on tämän uusmoralismin takana? Miksi kahden keski-ikäisen naisen julkisesta alastomuudesta oli syntynyt tällainen kohu, kun vielä 80-luvulla myös teatterin näyttämöillä pyllyiltiin tämän tästä ilkialastomina?

Näytelmässä Kärkkäisen esittämään kysymykseen on olemassa myös yksi ajan henkeä täsmällisempi vastaus. Kysymys on tällä vuosikymmenellä itsesuojelusta. Älypuhelimet laadukkaine kameroineen ja verkon pornosaitit ovat tehneet julkisesta alastomuudesta hallitsematonta ja näyttelijän kannalta myös vaarallista puuhaa.                   

Kaksi luisevaa rusakkoa oli tiukasti kiinni myös nykypäivässä. Kulttuurimäärärahojen rujot leikkaukset iskevät rajusti myös teatterin tekijöihin. Eikä liene mitään epäselvyyttä siitä, keneltä ensisijaisesti otetaan. Niin kutsutun vapaan kentän teattereilla ja teatterin tekijöillä ei ole edes sitä minimiturvaa, jonka lakiin perustuva tuki antaa sen piirissä oleville ammattiteattereille.

Rajut leikkaukset johtuvat tällä kertaa siitä, että Veikkauksen pelien tuotot ovat koronaepidemian takia romahtaneet. Romahdus taas johtuu siitä, että Veikkaus on joutunut sulkemaan peliautomaattinsa, joihin Suomen köyhät ovat tähän asti kantaneet uskolliset viimeisetkin kolikkonsa.

Suomalaisen kulttuuripolitiikan omituisuuksiin kuuluu se, että kulttuuria rahoitetaan uhkapelien tuotoilla. Köyhät kustantavat Suomessa muun muassa oopperan, johon maan harvalukuisen eliitin mielenkiinto ei riitä, ja johon meillä Anna Kontulan pikkuporvareilla ei ole varaa ilman yhteiskunnan satoihin euroihin pääsylippua kohti nousevaa tukea.

Tällaisen systeemin eettinen ja moraalinen vääryys huutaa tietenkin taivaisiin asti.

Mitään muutosta ei kuitenkaan ole luvassa. Opetus- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen (kesk.) mukaan leikkaukset johtavat vain työpaikkojen vähenemiseen alalla. Kulttuurista ei siis ole kysymys? Toivottavasti kulttuuria tukevien säätiöiden mahdollisuudet kasvattaa omaa tukeaan lisääntyvät myös tulevaisuudessa.

Vapaan kentän teattereiden olemassaolo ja toiminta ovat yksi vastaus kulttuurin rahoituksen eettisiin ongelmiin. Teatteri Takomo on hinnoitellut omat pääsylippunsa niin, että toimeentulorajallakin elämässään sinnittelevä voi mennä silloin tällöin katsomaan taiteellisesti kunnianhimosta ja ammattilaisten toteuttamaa teatteria niin, ettei sen takia tarvitse olla syömättä yhtä tai kahta päivää pidempään.

Kaksi luisevaa rusakkoa

Kantaesitys Teatteri Takomossa 13.102021

Ideointi Minna Puolanto, Irina Pulkka, Nelly Juulia Kärkkäinen

Käsikirjoitus Minna Puolanto

Ohjaus Nelly Juulia Kärkkäinen

Valo-, ääni- ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen

Pukusuunnittelu K Rasila

Valokuvat Mark Sergeev

Lavastus työryhmä

Näyttämöllä Minna Puolanto, Nelly Juulia Kärkkäinen

Teatteri Takomossa lauottiin upeita maaleja Gustave Flaubertin lapikkaalla – ironia, satiiri ja farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike

Näytelmän huipentui kohtaukseen, jossa Katja Küttner ja Samuli Niittymäki yrittivät ottaa maailman haltuun iPadeilla kaiken tiedon ensyklopediasta. Rebekka Palanne luki kohtauksessa valoista ja äänistä koostuvan kakofonian keskellä hengästyttävällä vauhdilla Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Bouvard ja Pécuchet on älykästä, inspiroivaa ja hauskaa teatteria. Tuomas Rinta-Panttilan dramatisointi ja ohjaus toivat näyttämölle Gustave Flaubertin romaanin ironian ja satiirin riemastuttavalla tavalla.

Esityksestä jäi todella hieno jälkikaiku korvien väliin kumajamaan.

Ensin piti tietysti kysyä itseltään, miksi Rinta-Panttila on työryhmineen tarttunut vuonna 1881 Ranskassa postuumisti julkaistuun romaaniin, joka jäi kirjailijalta kaiken lisäksi keskeneräiseksi?

Yksi vastaus on varmaan Antti Nylénin tuore käännös tästä järkälemäisestä romaanista.

Toisen vastauksen kysymykseen antoi itse esitys järeällä volyymilla. Flaubertin satiirinen näkemys inhimillisen tiedoin rajoista on yhä hyvin ajankohtainen. Kirjailijan 150 vuotta siten hahmottelema kaiken tiedon ensyklopedia on nyt olemassa. Sitä kutsutaan internetiksi.

Flaubert haastoi oman aikansa romantiikan ajan kaunosielut aikansa kohuromaanilla Madame Bovary. Postuumissa Bouvardissa ja Pècuchetissa seikkailevien uuden ajan Don Quijote ja Sancho Panza. Heidän tuulimyllyjään olivat tiede ja taide, joista kaksikko oli päättänyt ottaa haltuunsa kaikki maailman tieto.

Tehtävä oli tietenkin täysin mahdoton jo Flaubertin elinaikana 1800-luvulla. Teollinen vallankumous ja tekninen kehitys olivat räjäyttäneet eri nimikkeillä julkaistujen painotuotteiden määrän hurjaan kasvuun. Myös latteuksien ja typeryyksien kirjoittamisesta ja julkaisemisesta oli tehokkaiden painokoneiden myötä tullut yleistä kansanhuvia vaurastuneen keskiluokan piirissä.

Internet on tämän kehityksen ääripää. Takomon näytelmän Bouvard ja Pécuchet Samuli Niittymäki ja Katja Küttner yrittävät lukea iPadilta internetin kaikki julkaisut Rebekka Palanteen lukiessa taustalla maanisella vauhdilla Flaubertin kirjaa keskellä äänien ja valojen kakofoniaa.

Kohtauksesta syntyi huikea näyttämökuva totuuden jälkeisestä ajasta.

Tosin tämä moderni versio Flaubertin satiirista ei ole koko kuva tiedon haltuunoton mahdottomuudesta. Verkon algoritmit pystyvät siihen, mihin me inhimilliset Bouvardit ja Pécuchetit emme pysty, seulomaan informaatiohälinästä esiin totuuden meistä jopa yksilötasolla.

Se on oikeasti pelottavaa, vaikka totuus meistä on etukortteineen ja somepäivityksineen todennäköisesti juuri niin banaali kuin Flaubert sen jo 150 vuotta sitten ymmärsi ja kuvasi.

Esitys sai ainakin minut kiinnostumaan Flaubertista. Ironia, satiiri ja niillä maustettu farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike. Bouvard ja Pécuchet haluvat tieteen ohella kaiken myös taiteesta ja samaa pyrkimystä on Takomon näytelmän toteutuksessa. Esityksessä pyrittiin ottamaan teatterin maailmaa haltuun mielenkiintoisella tavalla.

Küttner ja Niittymäki näyttelivät Katja Küttneriä ja Samuli Niittymäkeä. He kohtasivat kuumana hellepäivänä aivan sattumalta puistossa ja lukevat sattumalta molemmat Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet.

Ainakin minä jäin pohtimaan jo ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän näyttelijöiden ja näytelmän tarinan suhdetta.  Tarina vie ja todellisuus vikisee.

Tästä kohtaamisesta syntyi ajatus produktiosta, jossa Flaubertin kirjasta tehdään esitys Teatteri Takomoon. Jälleen fiktio ja todellisuus peilaavat toisiaan.

Lopulta myös näyttämön neljäs seinä avattiin ja meille näytettiin, että myös teatterin maailma on täynnä ristiriitoja, rajankäyntejä ja hälyä.

Flaubertin kirjan epäonnistumisen teema oli liitetty hienosti myös toteutukseen. Kuusi kuukautta jatkunut produktio meni näytelmässä ketuilleen. Näytelmän sijasta Flaubertin kirjasta ryhdyttiin näytelmän lopulla tekemään äänikirjaa, mikä on jo sinänsä ainakin ortodoksisten dogmaatikkojen mielestä pyhäinhäväistys, sopimaton rajanylitys.

Bouvard ja Pécuchet on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Palanteen näyttämötaiteen koulutusohjelman taiteellinen opinnäyte. Palanteen näyttelemisessä ruumiillistui se, mikä teatterissa on kaikkein kiinnostavinta ja tekee teatterista taiteena jotenkin ainutlaatuista.

Palanne näytteli tiistaina katsomolle, jossa istui useita teatterin ammattilaisia. Hän joutui varmaan myös koville huikean pitkän lukumaratonin kanssa. Silti ihana tunne läsnäolosta ja aidosta vuorovaikutuksesta säilyi loppuun asti, viimeiseen kohtaukseen, jossa Palanne saatteli meitä pois katsomosta.

Läsnäolossa on jotakin taianomaista. Otaksun, että myös näyttelijät kokevat sen näin. Jokainen esiintyminen ja ilta myös samassa näytelmässä ja roolissa on erilainen.

Jos teatteria on lupa rinnastaa urheiluun, olisin eilen esityksen jälkeen huokaissut penkkiurheilijana: ”Jumalauta, miten hieno maali!”

Akse Petterssonin taiteellisen johdon alla Takomosta on tullut todella kiinnostava näyttämö.

Pouvard ja Pécuchet

Teatteri Takomo 29.9.2020

Käsikirjoitus Gustave Flaubertin romaanin pohjalta Tuomas Rinta-Panttila

Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila

Muusikko Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu Maria Sirén

Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen

Tila- ja valosuunnittelu Salla Salin, Heikki Paasonen

Näyttelijät Katja Küttner, Samuli Niittymäki, Rebekka Palanne