Avainsana: Joanna Haartti

Vangitsevinta ei ollut katseen vaan kosketuksen kauneus – Joanna Haartin ja Kid Kokon kädet saattoi melkein tuntea omilla kasvoillaan – Teatteri Takomon Luodut katseet oli minimalistinen ja ristiriitaisia kysymyksiä herättänyt näytelmä

*Esityksessä oli mukana yksi kauneimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Kuvassa Kid Kokko ja Joanna Haartti. Kuva ©Anna Antsalo*

Teatteri takomon Luodut katseet oli minimalistinen teos. Pieni oli kaunista ja vaikuttavaa. Noin tunnin kestäneeseen esitykseen oli saatu mahtumaan syvällistä filosofista pohdintaa, kehityspsykologisia oivalluksia, todellisuutta koskevia havaintoja ja kyllä – huumoria.

Esityksessä oli mukana yksi kauneimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Tässä kohtauksessa Kid Kakko tarttui kaksin käsin lempeällä otteella kiinni Joanna Haartin kasvoista peittääkseen hänen katseensa ja sitten kohtauksen edetessä Haartti tarttui käsillään kiinni Kakon kasvoista.

Sitä vain tunsi sisimmässään, että nyt olen nähnyt ja kokenut jotakin ainutkertaista. En osaa pukea tuota elämystä sanoiksi. Ja mihin niitä kaikkia sanoja, sitä lauseiden ja virkkeiden pakkopaitaa teatterissa muka tarvitaan? Kertomaan tarinoita? Kahlitsemaan sitä ihanaa, luovaa hulluutta?

Tiedän, että teen nyt näytelmän tekstin kirjoittaneelle ja esityksen ohjanneelle Ami Karvoselle vääryyttä. En voi kuitenkaan mitään sille, että esityksen loppuhuipennus, Kokon Anni Puolakan maalaman alttaritaulun ristiltä pitämä pitkä monologi jätti minut kylmäksi.

No ei näyttämön takaosan seinälle maalatussa taulussa ollut sitä ristiä. Suurikokoisessa kuvassa oli paratiisimainen puutarha ja sen keskiössä suuri kukka, jonka emin kohdalla olevasta aukosta Kokko työnsi kasvonsa esiin. Minun ajatukseni asetelma kuitenkin vei väärään kontekstiin – Golgatalta Linnanmäelle.

Teatterin verkkosivuilla kerrotaan, että Luodut katseet tarkastelee katsomisen ja katsotuksi tulemisen tilanteita ja niiden herättämiä tunteita. Tarkastelun kohteena ovat näyttelijän, ohjaajan ja katsojan sekä lapsen ja vanhemman välinen katseen dynamiikka.

Esitys kysyi, millaisin eri tavoin katseet kerrostuvat ruumiiseen ja kuinka kauas ne kantavat?

Esityksen alussa Kokko näytteli ihmistä, joka oli meidän katsojien tarkailun kohteena. Näytelmän tarinassa hän oli ohjaaja, joka odotti hänen vetämäänsä produktioon hakenutta näyttelijää työhaastatteluun. Tarinassa hän ei ollut näyttämöllä yksin, vaan paikalla oli myös dramaturgi ja muita teatterin ihmisiä.

Kokon olemus ja läsnäolo alleviivasivat näytelmän teemaa. Hänen läsnäolossaan näyttämöllä oli puhuttelevaa herkkyyttä. Muunsukupuolisena Kokko on varmasti joutunut tämän tästä arvioivan katseen kohteeksi ja oletettavasti tämä katse on ollut usein vihamielinen.

Puhuminen arviovasta tai arvottavasta katseesta johtaa ajatukset väärille jäljille. Tällä ensivaikutelman antavalla katseella on hyvin vähän tekemistä ajattelun kanssa. Ensimmäinen katse tekee näkyväksi meidän biologiset juuremme. Aivojemme algoritmit tekevät salamannopeasti arvion katseen kohteesta, pitääkö paeta vai hyökätä.

Normaalioloissa, kun yleistä vaarantunnetta ei ole, nämä aivojen tekemät vaistomaiset arviot tilanteesta eivät nouse tietoisuuden tasolle. Siitä huolimatta ne vaikuttavat meidän valintoihimme ja käytökseemme. Lasten kohdalla nämä vaikutukset voivat olla dramaattisia. Pienet lapset voivat osoittaa suorastaan käsittämätöntä julmuutta niissä uloslyöntipeleissä, joissa lapsijoukon sisäistä hierarkiaa muodostetaan.

Ensin kuoriutuneet linnunpoikaset työntävät myöhemmin kuoriutuneita ja voimiltaan heikompia poikasia pois pesästä, hyeenan pennut tappavat pentueen muita pentuja ja kouluissa koulukiusaaminen ei lopu edes aikuisten mahtikäskyllä ennen kuin kiusattu luovuttaa. Jotenkin näin vaistojen ohjaama maailma toimii ja me olemme osa tätä todellisuutta.

Näyttelijää näytelleen Haartin sisääntulon jälkeen päästiin näyttelemään sitä ikuista tragikomediaa, jonka kohtauksia ovat meidän ihmisten kohtaamiset arjessa ja juhlassa. Kohtaus, jossa Kokko haastatteli ohjaajana Haarttia näyttelijänä oli luontevassa koomisuudessaan todella hauska. Teki mieli nauraa ääneen, kun Haartti joutui kiemurtelemaan omien valkoisten valheidensa verkossa.

Tarinan ohjaaja etsi produktioonsa aikuisia näyttelijöitä näyttelemään lapsirooleja. Näin päästiin käsittelemään lasten ja vanhempien välisten suhteiden dynamiikkaa. Rooliin pyrkivä Haartti näytteli tarinassa työnäytteeksi 13-vuotiasta tyttöä, joka pyrkii balettiopistoon. Tässä kontekstissa kauneudesta tulee mitattava asia. Balettiopisto on koirakoulu, jossa jatkojalostukseen pääsevät vain yksilöt, joiden lonkkanivelten liikkuvuus täyttää mitattavat normit.

Kohtaus oli humoristinen, vaikka se päättyi murrosikäisen tytön tragediaan. Tyttö hylätään ortopedisten tutkimusten perusteella. Tyttö on pikkulapsesta asti tanssinut balettia vanhempiensa palvovan katseen kannustamana ja tässä oli tulos.

Seuraavassa kohtauksessa alun ensikatseeseen liittyvän efektin vaihtamalla housut hameeseen. Tarinassa hän esitti tyttöä, joka oli äitinsä kanssa matkalla Pariisissa. Kiipeäminen Eiffel-torniin päättyi tarinassa tragediaan. Äiti putoaa tornista ja murskautuu katuun.

*Anni Puolakan suurikokoisen maalauksen lisäksi esityksen minimalistinen lavastus syntyi hierontapöydästä ja suurikokoisesta kukkavihkosta. Kuvassa Kid Kokko ja Joanna Haartti. Kuva ©Anna Antsalo*

En osannut tulkita, mitä Karvonen ensemblensä kanssa tällä kohtauksella halusi sanoa. Se ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista, että olen ulalla kuin menneiden vuosikymmenten taksi. Ehkä Karvonen halusi kuvata lasten ja vanhempien välisen suhteen ambivalenssia luonnetta. Kehityspsykologien ja kulttuuritukijoiden käsitearsenaalista löytyy sellainen, (eh) kuvaava käsite kuin abjektio.

Alussa mainitun, esityksen päättänyttä monologia leimasi näyttelijän asemointi. Kokko puhui meille ristiltään etäisyyden päästä. Toivottavasti olin yleisön joukosta ainoa, jolle hänen sanojensa kuuleminen tuotti ongelmia.

Karvosen kirjoittama kieli oli kaunista. Jostain syystä se vei kuitenkin minun ajatukseni siihen, miten meidän kulttuuriamme kannatteleva kieli saastuu vähän samaan tapaan kuin meidän elämäämme ylläpitävä maapallon biodiversiteetti.

Viestipalvelu X:n kaltaiset sosiaalisen media valtavat viemärit tuovat kieleen hetki hetkeltä lisää myrkyllisiä aineksia. Sanojen konnotaatiot muuttuvat vaivihkaa. Suomen kieli on turvassa tältä muutokselta samalla tavalla kuin me kuolemaa tekevät vanhukset olemme turvassa, mutta maailma ei ole.

Erilaisten kulttuuria kannattelevien kielten diversiteetti ohenee koko ajan aivan samoin kuin maapallon biosfäärin diversiteetti ohenee kiihtyvän lajikadeon myötä. Ainakin minua hieman hätkähdytti tuore uutinen, jonka mukaa hollantilaisten nuorten vahvin kieli on englanti, ei heidän äidinkielensä hollanti.

Luodut katseet

Kantaesitys Teatteri Takomossa 28.2.2025

Teksti ja ohjaus Ami Karvonen

Dramaturgia Marie Kajava, Martta Jylhä (Teak)

Näyttelijät Joanna Haartti, Kid Kokko

Maalaukset Anni Puolakka

Valo- ja tilasuunnittelu Jenni Pystynen

Äänisuunnittelu Miša Skalskis

Pukusuunnittelu Hanne Jurmu

JulistekuvaAnni Puolakka

Järjettömän syvällinen ja hullun hauska Kalasatama – Ryhmäteatterin ilopillerissä oli aitoa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä – Joanna Haartti teki huikean roolin itseään etsivänä kirjailijana

Teini-ikäisen Riksun elämään kuuluivat seksuaaliset kokeilut poikien kanssa. Esityskuva on tragikomedian toisesta seksikohtausesta. Joanna Haartin ja Riksun ensimmäistä poikaystävää näytelleen Markku Haussilan kehonkieli ja mimiikka olivat kohtauksessa paljonpuhuvia. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

En ole aikoihin nauranut teatterissa yhtä hervottomasti kuin Ryhmäteatterin esityksessä torstai-iltana. Yllättävät, upeasti ajoitetut ja omaa sisäistä todellisuuttani syvästi luotaavat iskut saivat minut välillä nauramaan kaltaiselleni estyneelle ja ujolle ihmiselle epätyypillistä huutonaurua. Huutia saivat niin oman sukupolveni teatterintekijöiden palvoma venäläinen sielu kuin resurssien puutteessa kituva psykiatrinen hoito.

Hätkähdyttävää, riemastuttavaa, upeaa!

Huumori on älykkäiden ihmisten tapa kuvata ja käsitellä elämän suuria ja pieniä kipukohtia. Ryhmäteatterin Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia sukelsi komiikan keinoin syvälle meitä ympäröivään todellisuuteen. Kirkkaana peilinä toimi nuoren lesbonaisen kasvutarina taiteilijaksi, tunnustetuksi kirjailijaksi.

Ryhmäteatterilla on ensemblenä omintakeinen tyyli toteuttaa produktioita. Tekemisen ytimessä on loistelias näyttelijäntyö. Kalasatamassa tämä eetos huipentui Joanna Haartin huikeaksi bravuuriksi tragikomedian pääroolissa, identiteettinsä ja uransa kanssa kipuilevana Riksuna. Haartti oli näyttämöllä energinen ja karismaattinen. Seurasin lumoutuneen taituruutta, jolla Haartti loi syvyyttä roolihahmoonsa eleiden ja loisteliaan mimiikan kautta.

Haartin Riksussa oli jotakin hyvin aitoa ja koskettavaa – puhuttelevaa vilpittömyyttä.

Ohjaaja Sini Pesonen tietää epäilemättä, miten hurjavauhtinen tragikomedia Ryhmäteatterin tapaan tehdään. Reseptiin kuuluivat yllättävät käänteet, hauskasti tyypitellyt roolihahmot ja taiten toteutettu liioittelu. Ajoituksen tarkkuudesta ja osumien määrästä kertoivat yhä uudestaan toistuneet naurunremahdukset katsomossa. Kalasatamassa oli sitä oikeaa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä.

Esityksen kolmas peruskivi on epäilemättä Salla Viikan taidokas ja ajateltu käsikirjoitus. Käsikirjoitus perustuu Tuuve Aron kirjaan Kalasatama, eikä tuo yllättävällä tavalla kaksijakoinen romaani ole varmasti ollut dramaturgille helppo pala.

Romaani alkaa itseironisella ja sarkastisella huumorilla maustetulla kasvutarinalla ja päättyy kuvauksella tämän kilvoittelun hedelmistä. Romaanin minäkertoja elää nuoruuden kiirastulen jälkeen rikasta taiteilijaelämää, johon kuuluvat matkat eksoottisiin maihin, taiteilijatapaamiset, ystävät ja ennen kaikkea elämää suuremmat rakastumiset.

Kohtaus, jossa Riksu (Joanna Haartti) kohtasi ensirakkautensa (Heli Hyttinen), oli latautunut, kaunis ja myös hykerryttävän hauska. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Käsiohjelmassa Viikka kertoo näytelmän inspiraation lähteeksi Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevän romaanin.

Näytelmän Riksu käy hoidossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen psykiatrisella poliklinikalla samoin kuin Aron romaanin minäkertoja. Siitä tulee näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Näytelmän antama kuva suomalaisen mielenterveyshoidon tasosta ei ollut kaunis. Santtu Karvosen luoma parodinen hahmo lääkeitä tuputtavasta psykiatri Olavi Keinolasta oli osuva ja myös ilkeä. Hahmossa korostui omaa psyykeä suojaavan lääkärin professionalismi. Ei satu, kun ei välitä. Resurssien vähäisyys ja voimattomuuden tunne ovat raskas taakka myös hoitotyötä tekeville. Heitä uhkaa koko ajan ajautuminen eräänlaiseen sotapsykoosiin. Tämän tästä joku asiakas, terapiassa tutuksi tai jopa läheiseksi tullut ihminen tekee itsemurhan.

Ei ihme, että psykiatria potee julkisella sektorilla kroonista työntekijäpulaa. Alalle ei hyvästä syystä ole tunkua.

Näytelmässä Haartin Riksu oli selviytyjä, joka selätti olemattoman isäsuhteen ja ongelmallisen äitisuhteen aiheuttamat traumat, rankan koulukiusaamisen kolhut, psyykenlääkkeiden aiheuttaman tanssitaudin ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen liittyvät vaikeudet. Tai oikeammin oppi elämään niiden kanssa. Roolityö ja Viikan erinomainen käsikirjoitus osoittivat, että toiseutta ja siihen liittyvää syvää yksinäisyyttä voidaan kuvata satuttavasti myös huumorin kautta.

Useasta kohtauksesta katsoja saattoi tietenkin löytää myös ne elokuvaan taiteena syvällisesti perehtyneen Aron esseet.

Aron kirjassa kiinnostavaa oli hänen havaintonsa siitä, että henkisiä ja asenteellisia raja-aitoja ei ole vain seksuaalisten vähemmistöjen ja heteronormatiivisen enemmistön välille. Raja-aitoja on myös esimerkiksi miesten ja naisten välillä homoyhteisöjen sisällä. Aron mukaan homomiesten yhteisöt suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai jopa vihamieleisesti lesboihin.

Viikka ja Pesonen käsittelivät näytelmässä aihetta leppoisammalla otteella. Mainiosti rakennetussa kohtauksessa keski-ikään ehtinyt kirjailija Riksu keskustelee näistä eroista nuoren homomiehen (Markku Haussila) kanssa. Riksu paheksuu queer-ihmisten uusia kotkotuksia ja kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin Helsingin kaikki lesbot tunsivat toisensa ja butchit ja femmet tunnisti jo pukeutumisesta. Queer-nuori on myötätuntoinen, mutta välinpitämätön. Kuulomatkan ulkopuolella hän leimaa Riksun nostalgisen kaipuun menneisiin hyviin aikoihin lesbomummon horinoiksi.

Kirjassaan Aro on huolissaan siitä, miten oma lesbokulttuuri säilyttää ainutlaatuisuutensa maassa, jossa vasta valittu presidenttikin on valmis marssimaan Pride-kulkueessa ja populaarikulttuuri ja kaupallisuus ovat syleilemässä homot ja heidän elämäntapansa hengiltä. Kun lainsäädännön ja enemmistön asenteiden luoma paine on vähentynyt tai kadonnut lähes kokonaan, sen ylläpitämä homojen vastakulttuuri muuttuu. Se, mikä on lesbojen kulttuurissa ainutlaatuista, liukenee.

Asenteiden lieventyminen ja vapautumien on saanut myös vaihtelunhaluiset heterot liikkeelle kokeilumielessä. Näytelmässä Minna Suurosen näyttelemässä heteronainen yritti testata Riksulla omaa viehätysvoimaansa. Riksua epäilyttivät myös biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus, jonka pauloihin hänen elämänsä rakkaus oli joutunut.

Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy myös vallan käyttöä. Aron kirjan kuvaukset Kallion ilmaisutaidon lukiosta maineeseen nousseiden taiteilijoiden käytöksestä eivät ole mairittelevia. Viikka ja Pesonen käsittelivät myös tätä aihetta astetta kevyemmällä kädellä. Lahjakkuus ja maine lisäävät ihmisen seksuaalista vetovoimaa ja Riksu on kustantajansa bileissä hänestä kiinnostuneiden naisten ympäröimä illan kruunaamaton kuningatar siihen asti, kunnes paikalle saapuu Finlandia-palkinnon voittanut mies (Santtu Karvonen). Mieskortti päihitti lesbokortin.

Kalasataman vauhti ja vaikuttavuus syntyi vahvasta fyysisestä esittämisestä. Näytelmällä on ollut kaksi koreografia Maija Nurmio ja Sara-Maria Heinonen, josta käsiohjelmassa käytetään titteliä läheisyyskoreografi. Heinosen käsiala näkyi varmasti ainakin kohtauksessa, jossa Riksu kohtasi intiimisti ensirakkautensa Stella (useita rooleja upeasti näytellyt Heli Hyttinen). Kohtauksessa voimakas eroottinen jännite saatiin aikaan ilman alastomuutta tai seksismiä. Kohtaus oli kaunis, koskettava ja tragikomedian tyylilajiin sovitettuna myös hykerryttävän hauska.

K Rasilan lavastus antoi fyysisen hahmon niille rajamuureille, joita meidän asenteemme yhteiskunnassa luovat. Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu loivat näyttämölle kauhugenren ulottuvuuksia muistuttamaan meitä katsojia siitä, ettei hulluus todellakaan ole pelkää hauskanpitoa. Psykoosiin ajautuessaan ihminen on keskellä sanattomien kauhujen galleriaa. Henna-Riikka Taskisen pukusuunnittelu sävytti sivuroolien hahmojen hallittua liioittelua.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy luettelo seksuaalivähemmistöjä koskevan lainsäädännön muutoksista. Miesten ja naisten homoseksuaaliset teot kriminalisoitiin Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1894. Tästä aallonpohjasta on tultu askel askeleelta nykyaikaan, jossa seksuaalisia vähemmistöjä syrjivät asenteet eivät enää perustu lainsäädäntöön. Viime vuosien merkittäviä lainsäädännön uudistuksia ovat muun muassa vuoden 2019 äitiyslaki ja vuonna 2023 hyväksytty translain uudistus.

Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia

Käsikirjoitus: Sala Viikka Tuuve Aron romaanin Kalasatama pohjalta

Ohjaus: Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu: K Rasila

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Henna-Riikka Taskinen

Koreografi: Maija Nurmio

Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen

Maskeeraussuunnittelu: Ia Luhtanen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Onni Vesikallio

Ruusuruoskan kipeys ja kauneus tuntuivat sydänjuurissa asti – Teatteri on parhaimmillaan juuri tällaista aikuisten leikkiä

Ruusuruoska oli fyysistä teatteria, jossa näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välinen vuorovaikutus muodostui voimakkaaksi. Esityksen kauneus tuntui koskettavalta. Kuvassa Sofia Smeds ja Auvo Vihro. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Jotakin liikahti syvällä sydänalassa, eikä maailma enää näyttänyt sen jälkeen aivan samalta. Jokin oli muuttunut.

Näin käy, kun taideteos todella koskettaa ja Teatteri Takomon ja Tampereen Työväen Teatterin yhdessä toteuttamassa Ruusuruoskassa teatterille ominainen inhimillinen läsnäolo oli hyvin voimakasta ja koskettavaa.

Esitys oli niin kaunis, että se tuntui sydänjuurissa asti.

Esa Kirkkopellon Yrjö Kallisen valaistuminen jätti aikanaan pysyvän muistijäljen. Olen varma, että Kirkkopellon dramatisoima ja ohjaama Ruusuruoska jää elämään mielen pohjalle yhtä merkittävänä taidekokemuksena.

Kukaan meistä ei voi tietää, miltä keskiaikainen katuteatteri on näyttänyt. Siitä on todisteina vain sanallisia kuvauksia ja ajan taiteilijoiden maalauksia ja piirroksia. Voin hyvin kuvitella, että tuon menneen ajan mestariteokset ovat näyttäneet ja tuntuneet juuri siltä, miltä Teatteri Takomon esitys keskiviikkona näytti ja tuntui.

Ruusuruoska perustuu taiteilija Alpo Jaakkolan samannimiseen sarjakuvaan. Minulla ei ole ollut tilaisuutta tutustua Jaakkolan sarjakuva-albumiin. Taiteilija Erkki Pirtola on luonnehtinut Jaakkolan tyyliä ja kirjan sisältöä graafiseksi proosaksi.

Jaakkolan graafisen proosan on kääntänyt kirjoitetuksi tekstiksi muusikko Mika Rättö.

Kirkkopelto on dramatisoinut Rätön tekstin pohjalta Jaakkolan samanismin ajattomaksi esitykseksi, jossa näyttelijöiden läsnäolo oli vangitsevan voimakasta. Kaikki määritteet tuntuvat kaventavan näytelmän todellista luonnetta.

Kirkkopellon mukaan esityksessä on surrealistista huumoria, muinaista erotiikkaa, rankaisematta jäänyttä julmuutta, sadun viisautta sekä toivoa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle kuin nyrkistä toiseen kulkeva salainen viesti. Kirkkopellon ohjaajan kommentti löytyy Tampereen Työväen Teatterin verkkosivulta.

Me kannamme mukanamme paitsi omaa fyysistä ruumistamme ja evoluution jo miljoonia vuosia sitten muovaamia vaistoja myös niitä ajatuksia ja ideoita, joita meillä on itsestämme ja meitä ympäröivästä todellisuudesta.

Tässä suhteessa Ruusuruoskan voi kuvata karnevalistiseksi. Karvevaaliperinteessä pilkataan kuolemaa ja myös jopa jumalaa. Tosin viimeksi mainitun pilkan todellinen kärki oli suunnattu keskiajalla omasta kaikkivoipaisuudestaan huumaantuneita paaveja ja muita kirkkoruhtinaita kohtaan.

Ruusuruoskan koko vaikuttavuus perustui näyttelijäntyölle. Näyttämötilan syntyi näyttelijöiden läsnäolosta. Näkyviä lavasteita ei ollut eikä oikeastaan dramaattista tarinaakaan, vaan tarinoita oli yhtä monta kuin kohtauksiakin.

Tämä ei toki tarkoita sitä, ettei Mikko Hynnisen ja Sanna Levon lavastuksella, puvustuksella ja valosuunnittelulla olisi ollut keskeinen merkitys näytelmän estetiikan luomisessa.

Joanna Haartin, Joonas Heikkisen, Minna Hokkasen, Sofia Smedsin ja Auvo Vihron näyttelemisessä oli jotakin hyvin vapautunutta. Juuri tällaista teatterin pitää olla, aikuisten luovaa leikkiä.

Esityksen ajattoman hengen ja tunnelman kruunasi Eero Palviaisen musiikki. Palviainen on vanhan musiikin taitaja, joka soitti Ruusuruoskassa teorbia ja luuttua. Varmasti juuri Palviaisen musiikki loi omalta osaltaan voimakkaan illuusion ajasta ja paikasta reilun tuhannen vuoden takaa.

Ruusuruoska on esitys, jossa teatterin ainutlaatuinen ilmaisuvoima on parhaimmillaan.

Ruusuruoska

Kantaesitys Teatteri Takomossa 16.10.2019

Käsikirjoitus Alpo Jaakkolan Ruusuruoska sarjakuva-albumin pohjalta Mika Rättö

Sovitus ja ohjaus Esa Kirkkopelto

Dramaturginen neuvonantaja Pauliina Hulkko

Lavastus Mikko Hynninen ja Sanna Levo

Pukusuunnittelu ja tarpeisto Sanna Levo

Valo- ja äänisuunnittelu Mikko Hynninen

Musiikki Eero Palviainen

Näyttämöllä Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Minna Hokkanen, Sofia Smeds, Auvo Vihro

Nainen puri koiraa

Joanna Haartin tulkinnassa on sekä huumoria että vimmaista energiaa. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Se että koira puree miestä, ei ole uutinen. Uutinen on, jos mies puree koiraa.

Tämä median toimintaa ironisoiva hokema kuvaa edelleen hyvin myös sitä, miten tiedotusvälineissä käsitellään maahanmuuttajia koskevia asioita.

Me tiedämme arkikokemuksesta, että koiria purevat miehet ovat hyvin harvinaisia. Maahanmuuttajista, islamista tai esimerkiksi Afrikasta meillä ei yleensä ole tällaista arkikokemukseen perustuvaa tietoa. Siksi tiedotusvälineiden lööppeihin nousevat poikkeukselliset ilmiöt helposti muuttuvat kokonaista kansaa tai kansanosaa koskeviksi yleistyksiksi ja ennakkoluuloiksi.

Ruotsalainen kirjailija ja poliitikko America Vera-Zavala kuvaa tätä prosessia käsitteellä etnoporno.

Sana on osuva. Se viittaa mekanismeihin, joiden takia vielä muutama vuosikymmen sitten nuhjuisten pornoteattereiden penkkejä kuluttaneiden miesten poikkeuksellista perversioista on tullut internetin ja pornoteollisuuden räjähdysmäisen kasvun myötä normatiivisia kauneusihanteita ja jopa käyttäytymisnormeja.

Pelottavinta tässä alati sensaatiota hakevassa journalismissa onkin se, että tämän päivän lööppijulkisuudesta tulee helposti huomispäivän todellisuutta.

Yhteiskunnallisten ilmiöiden syy ja seuraussuhteet ovat tietenkin äärettömän monisyisiä ja monimutkaisia. Perustellusti voidaan kuitenkin väittää, että radikalisoitumien ja fundamentalististen ääriliikkeiden suosion kasvu länsimaissa asuvien muslimien keskuudessa ovat kytköksissä yleisen mielipiteen muutoksiin.

Miten muuten voisi ollakaan? Myös Vera-Zavala alleviivaa tätä asiaa monologissaan.

Terroristien hyökkäys New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja vastaan 11. syyskuuta 2001 räjäytti tässä suhteessa pankin. Kaikista Ruotsissa asuvista muslimeista tuli äkkiä epäilyksenalaisia.

Vera-Zavala antaa tavallista elämään tukholmalaisessa lähiössä elävälle toisen polven maahanmuuttajalle kasvot ja äänen tarinassa 23-vuotiaan Aisha Abdullahin hahmossa.

Etnopornon Aisha haaveilee osallistumisesta Idols-kilpailuun ja puhua pälpättää vakavien teemojen ohessa myös lähes loputtomiin vaatteista ja siitä, miten rumia väärin pukeutuvat ihmiset ovat kuin mikäkin murrosikäinen bimbo.

Aisha oli yksi profeetta Muhammedin vaimoista, joka naitettiin miehelleen jo lapsena. Hän on ymmärtääkseni myös kiistanalainen hahmo islamilaisessa traditiossa.

Aishakaan ei siten oikeastaan edes kuvaa oikeaa toisen polven maahanmuuttajaa, vaan roolihahmo on kirjailijan luoma abstraktio tärkeiden asioiden kuvaamiseksi. Tässä mielessä roolihahmo on myös omalla tavallaan koiraa pureva nainen.

Terävät hampaat ovat toki myös tuiki tarpeelliset. Naisten asema on usein ollut ristiriitainen ja naisia on syrjitty toisen luokan kansalaisina myös niissä poliittisissa liikkeissä, jotka itse julistavat taistelevansa oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

Sen vuoksi sillä ei ole oikeastaan merkitystä, että monologi esittävä 33-vuotias Joanna Haartti on aika lailla esittämäänsä roolihahmoa vanhempi. Haartti esittää monologin teatteritaiteen maisterin ammattitaidolla.

Etnopornon ohjaus on Teatterikoreakoulussa opiskelevan Petra Vehviläisen taiteellinen lopputyö. Esimerkiksi taitava teatteritilan haltuunotto todistaa nuoren ohjaajan lahjakkuudesta. Itse olen kuitenkin vakuuttunut, että tässä tapauksessa pelkistetympi toteutus olisi ollut tehokkaampi kokonaisuuden kannalta. Vera-Zavalan historiallisiin faktoihin vankasti ankkuroitu teksti vetoaa ennen kaikkea katsojan järkeen.

Hieromasauvalla tehostettu räväkkyys lähinnä haukotuttaa.