Avainsana: Hanna Ahti

”Älä ole onneton, meillä kohta kaikki laitteet on!”

Helsingin Kaupunginteatterin Somatic Sitcom oli ajatuksia herättävä yhdistelmä tanssia, esineteatteria, ovifarssia ja sanatonta viestintää. Tekijöiden inspiraation lähteenä ovat olleet 1990-luvun televisiokomediat.

Sometic Sitcomin ytimesä oli todellisuus, jossa hiljaisuus huutaa, Kuvassa sohvalla istuu Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Yllättäen sanattoman komedian keskiöön nousivat erillisyyden ja yksinäisyyden teemat. Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä: se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljessä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken.

Minulla on itselläni vähän mielikuvia 90-luvun tilannekomedioista, sellaisista kuin Frendit, Seinfeld tai Frasier. Se aikoinaan kaikkein mieleenpainuvin, Perhe on pahin, pyöri televisiossa jo 70-luvulla. Koreografi Anna Maria Häkkinen, näyttämösuunnittelija Erno Aaltonen ja dramaturgi Emil Santtu Uuttu olivat rakentaneet meille esineteatterin keinoin aikakoneen, joka kiidätti meidät tuolle vuosikymmenelle.

Näyttämön esinemaailma toi hakemattakin mieleen Leevi and the Leavingsin haikean surumielisen balladin Onnelliset. Gösta Sundqvist sävelsi ja sanoitti laulunsa miehestä, joka yritti tehdä vaimonsa onnelliseksi hylkäämällä romantiikan ja hankkimalla kotiin sen korvikkeeksi kaikki mahdolliset kodinkoneet ja viihdelaitteet jo vuonna 1981.

Veikkaan, että esityksen esineistö ei liittynyt niinkään 90-luvun tilannekomedioihin, joiden hallitseva elementti oli nopeatempoinen dialogi, vaan 80-luvulla syntyneiden tekijöiden lapsuudenmuistoihin. Ajan henki alkoi näkyä, kun Vappu Nalbantoglu ilmestyi näyttämölle tanssimaan voimakkailla neonväreillä koristellussa takissa. Mielikuva tuosta ajasta vahvistui, kun Juha Jokela patsasteli paikalle haltioituneena korvalappustereiden ikimuistoisesta soundista.

Juppisukupolven muodissa korotettiin olkapäitä voimakkailla toppauksilla. Tällaisia oli Nalbantoglun takissa, ja samaa muotia pääsivät kertauksen vuoksi esittelemään myös Jokela ja Hanna Ahti takeissaan, joiden uutuudenviehätystä korostettiin kaivamalla ne esiin muotikaupan paperikassista. Sony lanseerasi C-kasetteja soittavan Walkmaninsa vuonna 1979, ja statusesineen asemansa ne menettivät 90-luvulla, kun kannettavat CD-soittimet tulivat myyntiin. Vaikka en ole kovin hyvin perehtynyt amerikkalaiseen tilannekomediaan, olen varma, että tuotesijoittelu toi kaikki uudet härpäkkeet televisiosarjoihin heti, kun ne oli saatu markkinoille.

Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä. Se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljettä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken. Kuvassa ovat Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu ja Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Aikakone Somatic Sitcom suunnisti aika-avaruudessa epäjatkuvuusperiaatteen vauhdittamana. Itse tulkitsin myös paperiseen käsiohjelmaan painetun esityskuvan viitaukseksi lapsuuteen. Kuva on käsitelty digitaalisesti niin, että se muistuttaa impressionistista maalausta. Vaikutelma oli vahva, ja sitä korosti se, ettei esityksessä ollut tippaakaan nuoruudenmuistoille tyypillistä nostalgiaa.

Nostalgian korvasi tavaton ja tarkkanäköinen runsaus. Sundqvistin laulun ”kaiken tarpeellisen” luettelosta taisi jäädä puuttumaan vain mikropiiri. Näytelmän tavaramaailmassa elettiin vielä lankapuhelinten aikaa. Oma huomioni kiinnittyi lähes heti tupakeittiöksi lavastetun näyttämön peräseinälle ripustettuun mustavalkoiseen julisteeseen. Siinä luki UFO-uskovaisten uskontunnustus: ”I want to believe!” Rakeisessa kuvassa oli tietysti lentävä lautanen.

Näytelmän alussa Antti Timonen kaivoi paperisesta pakkauksesta esille toisen julisteen. Se oli kehystetty matkailumainos, joka visualisoi Ranskan Rivieralla sijaitsevan Côte d’Azurin kauneutta. Ajattelin, että tästä kohtauksesta alkoi tekijöiden oma analyysi teatterinteon ehdoista. Miten tuonne paratiisirannalle rikkaiden ja kauniiden joukkoon kilvoitellaan?

Fyysisellä esittämisellä on hyvin kauas ulottuvat juuret. Varhaiset esi-isämme viljelivät elekielellä kerrottuja mojovia vitsejä varmaan jo silloin, kun puhuttu kieli oli vielä savolaisittain ”toteuttamista vaille valmista”. Englantilaisen music hall -perinteen ja amerikkalaisen vaudevillen mykkäkauden mestariteoksiksi jalostaneet tähdet todistivat, että konsepti toimii paremmin kuin hyvin.

Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Vappu Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle, eteni muutamalla korkealle nousseella hypyllä ja piiloutui pinkinpunaisen sohvan taakse piiloon. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Kaupunginteatterin Somatic Sitcom on osa Nykyesityksen näyttämön ohjelmistoa. Otaksun, että tekijöiden kriittisen tarkastelun kohteena on ollut sanaton fyysinen esittäminen suomalaisen puheteatterin kontekstissa. Aaro Hellaakoski määritteli aikoinaan tämän taiteen ikuisuusongelman: ”Tietä kulkien tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Teatterin näyttämöllä on neljä seinää, ja sen neljännen seinän tekee lähes pomminkestäväksi suomalaisen teatterin kirjallinen traditio.

Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle ja piiloutui muutaman korkealle nousseen loikan jälkeen pinkinpunaisen sohvan taakse. Samaan aikaan Timonen horjahti näyttämölle vastakkaisesta ovesta ja kaatui rähmälleen. Sama slapstick-komiikkaan perustuva lyhyt jakso toistettiin hitaiden kohtausten välissä. Näitä varten näyttämölle oli lavastettu peräti kolme ovea.

Räväkkä aloitus sai katsojan odottamaan vauhdikasta ovifarssia, mutta sen sijaan meidät saateltiin keskelle hyvin surullista tragediaa. Tässä näytelmässä suomalaisen yhtenäisyyskulttuurin iltanuotio – kuvaputkitelevisio – ei enää lämmittänyt ketään. Omissa kuplissaan tanssivien näyttelijöiden fyysinen välimatka kasvoi kohtaus kohtaukselta senteistä metreihin ja henkinen välimatka kosmisiin mittoihin.

Yksinäisyys ja pelko kulkevat yhteiskunnassa käsikkäin. Pelokasta hahmoa esitti ensi-illassa Häkkinen tavalla, joka tuntui. Minut esitys vei 80-luvulle, eikä tuo aika juppikulttuureineen ollut erityisen mukavaa. Suomalaiset kuvittelivat olevansa rikkaita – tai ainakin tulevansa pian sellaisiksi.

Somatic Sitcom, Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilan näyttämöllä 21.4.2026

Konsepti: Anna Mari Häkkänen, Eero Aaltonen Koreografi: Anna Mari Häkkänen Lavastus-, valo- ja äänisuunnittelu: Arno Aaltonen Dramaturgi: Emil Santtu Uuttu Teoskuva: Kaarlo Stauffer  Tanssin ennakkotyö: Taru Aho Naamioinnin konsultointi: Ronja Nylund Pukukoordinaattori: Paula Ojala Kuraattori: Riikka Thitz Esiintyjät: Hanna Ahti, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Anna Mari Häkkänen

Epämuodostunut helmi oli vangitsevan hitauden ja epätäydellisyydessä piilevän kauneuden maalauksellinen ylistys – Susumu Yokotan musiikki ja Marguerite Durasin tekstit toivat näyttämölle elämän alkukodin, majesteettisen, vihreän meren

Tanssijoiden esiintymisasujen värit oli tarkkaan harkittuja. Pirje Mykkäsen esityskuvassa hallisteva väri on kevään tai meren vihreä. Kuva © Pirje Mykkänen/Kansallisgalleria

Piti kysyä jälleen kerran itseltään, miten pitkälle konteksti määrittelee taiteen. Koreografi Liisa Pentin ympärille koottu ensemble esitti tanssiteoksen Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle kantaesitettiin nykytaidemuseo Kiasman Kiasma-teatterissa.

Alun äärimmäisen hidas liike, pukusuunnittelusta vastanneen Siru Kososen tanssijoiden esiintymisasuissa käyttämä, ilmeisen harkittu väriskaala ja hiljaisuus veivät assosiaatiot maalaustaiteeseen. Tämä on kuva, tämä on maalausta jäljittelevä performanssi.  

Tänä vuonna kevät antoi odottaa itseään. Noin kuvainnollisessa mielessä vähintään yhtä verkkaisesti luonto heräsi uuteen kevääseen perjantai-iltana Kiasma-teatterin näyttämöllä. Esityksen alussa kaikki viisi tanssijaa lepäsivät liikkumatta näyttämöllä. Kevät alkoi versota yhden tanssijan lähes huomaamattomasta kädenliikkeestä. Sitten liike eteni vähitellen. Yhä uusia versoja alkoi nousta sulavan lumen alta.

Liikkeiden vaikuttavaa hitautta kuvaa hyvin se, että ensimmäinen tanssija oli siitä asennosta, josta tanssin liike perinteisesti aloitetaan, jaloillaan vasta 20 minuuttia tanssin alkamisen jälkeen. Tämä tuli tarkistettua kelloa vilkaisemalla.

Alun mielikuva hiljaisuudesta oli tavallaan harha-aistimus. Liisa Pentti kertoo teoksen käsiohjelmassa, että esitys on saanut innoituksensa japanilaisen säveltäjän Susumu Yokotan albumista Baroque. Ensimmäisen tanssin aikana sen taustalla soi Yokotan albumin ensimmäinen raita Deformed Pearl, josta myös tanssiteos on saanut suomenkielisen nimensä. Tuolla ääniraidalla huokaili ja lauloi rummun tai rumpukoneen tahdittamana äänimaisema, joka toi mieleen meren ja sen rantakallioita huuhtovat aallot.

Käsiohjelmassa Pentti haastoi meidät katsojat kysymyksillä tanssitaiteen perimmäisestä luonteesta? Miten kehon, tanssin ja ajattelun väliset suhteet ilmenevät? Miten luodaan perinteisestä narratiivista vapaata koreografiaa?

Minusta ensimmäisen tanssin maalauksellisuus oli yksi vastaus teoksen konseptin, koreografian ja ohjauksen tehneen Pentin tekemiin kysymyksiin. Ehkä tässä nyt rohkenee käyttää sitä vanhaa kliseeksi kulunutta anekdoottia, jossa maalauksesta etsitään maiseman sielua. Etsin tässä ajatusta siitä, että Pentin koreografiassa ihminen, tanssija ei ole katseen kohde, vaan osa kokonaisuutta, osa luontoa.

Tanssi on tyypillisesti tyhjän tilan taidetta, jossa tanssijat luovat läsnäolollaan vartaloidensa liikkeillä ja ilmeillään teoksen todellisuuden. Fyysiseltä olemukseltaan poikkeuksellisen kauniit ihmiset korostavat liikkeillään tahtomattaankin omaa inhimillistä kauneuttaan. Tanssi nostaa ihmisen helposti jalustalle.

Täydellisyyden tavoittelussa piilee ansa. Ehkä siihen Pentti ja hänen tanssijansa haluavat myös viitata teoksensa nimellä. Täydellisyys merkitsee umpikujaa, jonkin kehityslinja päätepistettä, josta ei enää ole ulospääsyä. Voi olla, että me haemme omista ja toisen ihmisten kasvoista symmetriaa, mutta luonnon kauneus on toisenlaista.

Evoluution kannalta ihminen edustaa lajina erään kehityspolun päätepistettä, geneettistä umpikujaa, josta ei ole enää ulospääsyä. Emme ole luomakunnan kruunuja, mutta helmiä kuitenkin joskin tavalla tai toisella epämuodostuneita helmiä.

Hitaasti edenneen kevään jälkeen katse kohdistettiin lyhyissä duetoissa jälleen ihmiseen. Katseen kohteen ja katsojan rooleja korostettiin siten, että kahden tanssijan tanssiessa muut kolme tanssijaa seurasivat katseillaan esitystä katsomosta ja näyttämön takaosasta käsin.

Näihin tansseihin liittyi myös käsiohjelmassa mainittu video Vancouver, jossa Duras lukee ääneen hänen alter egonsa Aurélia Steinerin tekstiä. Runollisen kauniilta kuulostava ja sisällöltään karu teksti jäi minulta kuitenkin kielimuurin taakse.

Duras kirjoittaa romaaneissaan vahvoista ja urallaan menestyneistä naisista, joilla on vaikeuksia kiinnittyä yhteisöön ja solmia läheisiä ihmissuhteita. Aurélia Steiner on Durasin teksteissä siirtymän, surun ja trauman hahmo. Vaihtuvina pareina tanssineiden tanssijoiden liikekieli kuvasti minusta samoja teemoja, ikävystymistä, etäisyyttä ja vaikeuksia saada kosketusta toiseen ihmiseen.

Käsiohjelman välistä löytyi Kristiina Haatajan kääntämä katkelma Durasin elokuvakäsikirjoituksesta Le Navire Night et auteres text.   

”Minun edessäni syntyy väri, hyvin intensiivinen, vihreä, se peittää osan merestä, se vangitse merestä paljon itseensä, kokonaisen meren, mutta pienemmän, meren meren kaikkeudessa.”

Epämuodostunut helmi- tansseja keväälle ja hiljaisuudelle

Liisa Pentti +Co & rendezvous ryhmän esitys Kiasma-teatterissa 3.5.2024

Konsepti, koreografia ja ohjaus: Liisa Pentti

Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen

Valosuunnittelu: Ina Niemelä

Pukusuunnittelu: Siru Kosonen

Valokuvaus: Pirje Mykkänen

Video: Marguerite Duras

Tanssijat: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Anna Mustonen, Maija Mustonen, Anna Torkkel  

Doom & Bloom oli jälleen uusi näyttö tanssitaiteen hurjasta ilmaisuvoimasta – Teatteri Takomon ensi-illassa esityksen esteettinen voima ei syntynyt ihmisvartaloiden kauneudesta, vaan ajatusten syvällisyydestä

Esityksen liikekieli toi ajoittain mieleen lasten peuhaamisen ja muistot tuosta ajasta, jolloin läsnäolon ja kosketuksen tuoma ilo olivat aidoimmillaan. Kuvassa vasemmalta Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen ja Hanna Ahti. Kuva © Yoshi Omori/Teatteri Takomo

Tiistaina ensi-iltansa Teatteri Takomossa saanut Doom & Bloom oli eri taiteen aloja edustavien tekijöiden yhteisössä syntynyt luovuuden purkaus. Tyrmäävän vaikuttava teos päättyi Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen häkellyttävän hienoon duettoon. Häkkinen ja Mustonen tanssivat päät yhteen painettuina ikään kuin pitkistä hiuksistaan tosiinsa sidottuina tavalla, joka alle viivasi teoksen nimen toista sanaa kukoistus.

Doom & Bloom jää ainakin minun muistossani elämään suomalaisen nykytanssin merkkiteoksena.

Vahva vuorovaikutus on merkityksellisen taiteen pettämämätön tunnusmerkki. Nyt Teatteri Takomon näyttämöllä mentiin esityksen alussa suoraan luihin ja ytimiin. Niina Hosiasluoma, Mustonen, Häkkinen ja Hanna Ahti muovailivat harmaanvalkeasta askartelumassasta pitkulaisia esineitä, jotka kohta alkoivat saada tuttuja muotoja. Pian Hosiasluoma oli sovittamassa Mustosen reiteen uutta reisiluun mallia ja Ahti taiteili Häkkiselle uusia solisluita.

Elämä ja kuolema samassa näyttämökuvassa. Niina Hosiasluoman pään yläpuolella on se korkein kruunu, jonka jokainen meistä saa, kun aikamme koittaa. Kuva Yosi Omori/Teatteri Takomo

Tämä ruumiillisuuden ja sen katoavuuden kuvaus päättyi näyttämökuvaan, jossa selällään näyttämöllä maanneen Hosiasluoman pään ympärille koottiin kehäksi alussa muovailtuja luita. Kuva oli koskettavan kaunis, vaikka siinä olivat esillä nykyisyys ja tulevaisuus, ne rippeet, jotka meistä jäävät tuhkauksen jälkeen jäljelle luumyllyssä jauhettaviksi. Yhdessä kuvassa koko elämän kiertokulku.

Tekijöiden mukaan esitys perustui imaginäärisille näyille, joita ympäröivät musiikin matalat taajuudet, kirkkaat huudot ja moniääniset vokaalit. Elämä saattaa olla meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa imaginaarinen ilmiö, mutta Mustosen, Häkkisen, Hosiasluoman ja Ahdin yhdessä esitykselle laatima koreografia oli niin päällekäyvän fyysistä ja liikekielen yksityiskohdissa niin valloittavan ilmaisuvoimaista, että elämän ilot ja surut olivat läsnä hyvin konkreettisesti.

Elämän kiertokulkua hienosti kuvaavan juoksun aloitti Ahti ja pian samalla kiertoradalla olivat kaikki muut. Tähän elämän autuuteen kuuluivat väistämättä myös sairaudet, huumeriippuvuudet ja enneaikaiset kuolemat. Häkkisen ja Mustosen käsissään pitelemien, esihistoriallisen näköisten tikarien tai miekkojen vahva symboliikka sai katsojankin tunteman sisimmässään kivun värähdyksen.

Esityksen tanssiosuus huipentui Anna Maria Häkkisen ja Maija Mustosen mykistävän hienoon duettoon. Koko tanssin ajan yhteen painetut päät korostivat esityksen välittämien ajatusten runollista kauneutta. Kuva © Yosi Omori/Teatteri Takomo

Välillä esityksen hyvin fyysinen koreografia toi mieleen lasten peuhaamisen. Näyttämöllä oltiin ja tanssittiin yhtenä joukkona päällekkäin ja sylikkäin. Jokainen näistä kohtauksista, jotka huipentuivat Häkkisen ja Mustosen huikeaan duettoon, korostivat yhteisöllisyyttä. Elämän paradokseihin kuuluu se, että me voimme olla itse kukin täysin ainutlaatuisia yksilöitä vain yhteisön jäseninä.

Tämän todistamiseksi ei tarvitse kuin muistaa, että eristämistä muista ihmisistä käytetään tehokkaana rangaistuksena ja pitkittyessään tällainen eristäminen muuttuu äärimmäisen julmaksi henkiseksi kidutukseksi.

Teatteri Takomon verkkosivulla kerrotaan, että esitykselle on asetettu K16-ikäraja. Samalla varoitetaan, että esityksessä käytetään teatterisavua ja siinä on alastomuutta. Häkkien tanssi esityksessä ylävartalo paljaana ja Mustosen esiintymisasu koostui nilkkasukista ja paksupohjaisista lenkkitossuista.

Älypuhelimet ja niiden tehokkaat kamerat ovat tuoneet mukanaan uusia alastomuuteen liittyviä ja vaikeasti hallittavia riskejä. Itse ajattelen, että ainoa oikea ja kestävä perustelu alastomuudelle näyttämöllä on siinä, että sitä ei tarvitse perustella. Perustelut löytyvät itse esityksestä eikä niiden perustelujen olemassaoloa tarvinnut nyt edes pohtia.

Reilun tunnin mittaisen esityksen aiheena olivat elämä ja kuolema, nuo kaksi suurta arvoitusta. Noiden kahden arvoituksen, alun ja lopun, väliin mahtuu elämän voiman ja ilon, herkkyyden ja haavoittuvuuden kaikki variaatiot, mitä kuvitella saattaa. Meidän ruumiimme, elimistömme muodostama fyysinen todellisuus ja aivojemme tuottama psyykkinen todellisuus ovat saman mitalin kaksi eri puolta.

Esityksen kohtausten koreografian ilmaisuvoima ja kauneus perustui niiden taustalla olevien ajatusten syvyyteen ja voimaan. Doom & Bloom on teos, joka jää varmasti pysyvästi mieleen.

Tähän syvään päätyyn sukellettiin myös Hanna Ahdin ajatukset, jotka luettuina päättivät esityksen. Ehkä teatterin kannattaisi julkaista tämä teksti myös verkkosivuillaan esityksestä kertovan materiaalin joukossa. Nyt hienon tekstin kuuntelu vaati kuuluvuusongelmien takia hieman pinnistelyä.

Doom & Bloom

Teatteri Takomon ensi-ilta 23.5.2023

Kokonaisvastuu ja ohjaus: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen
Esitys ja koreografia: Hanna Ahti, Niina Hosiasluoma, Anna Maria Häkkinen, Maija Mustonen
Musiikki ja miekat: An Tul (Saana Pohjonen ja Helena Pulkkinen)
Valosuunnittelu: Jenni Pystynen
Teksti: Hanna Ahti
Ennakkokuva: Anastasiia Sviridenko
Tukijat: Arts Management Helsinki, Koneen säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Suomen Benelux-instituutti, Kunstenwerkplaats Pianofabriek