Meillä kaikilla on omat, itsellemmekin usein käsittämättömät mielitehalumme. Niiden toteuttamisesta aiheutuu usein ryppyjä rakkauteen.
Olemme myös mestareita selittämään omat toilauksemme ja sekoilumme tunne-elämän hetteiköissä parhain päin. Avuksi on myös kehitetty kokonainen tieteen ala, analyyttinen psykoterapia. Kun syyllisyys alkaa oikein painaa, löytyy mukavan terapeutin hirviögalleriasta sopiva syyllinen oman minuuden ulkopuolelta joka lähtöön.
Lukemattomat näytelmäkirjailijat ovat turvautuneet tällaiseen valehteluun, kun he ovat luoneet henkilöhamoja psykologisiin draamoihinsa.
Englantilainen Harold Pinter on toista maata, tai pitäisikö vuonna 2008 kuolleesta Nobel-kirjailijasta sanoa oli.
Arto af Hällströmin Kansallisteatterille kääntämä ja ohjaama Pinterin kolmiodraama Petos oli minulle häkellyttävän intensiivinen teatterikokemus. Samaistuminen näytelmän roolihenkilöihin ja ennen kaikkea tunnelmaan oli voimakas. Näin lumoavaa näyttelemistä olen nähnyt viimeksi Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enossa.
Ehkä teatteri on parhaimmillaan, sen taiteellinen maksimi saavutetaan, kun esitys lakkaa olemasta teatteria.
Käsiohjelmaan on painettu hyvä tiivistelmä The Telegraphin laajasta artikkelista, joka käsittelee Pinterin teatterikäsitystä. Käsiohjelma kannattaa hankkia ja lukea mieluummin jo ennen esityksen alkamista.
Toki katsoja aistiin niin kutsutun Pinterin hetken olemassaolon, vaikka ei siitä ennakolta mitään tietäisikään. Hällströmin ohjauksessa nämä tunne-elämän tihentymät rytmittävät näytelmää minusta juuri niin, kuin Pinter on tarkoittanut.
Kysymys on siitä erityisestä, sanattomasta kohtaamisesta, hiljaisesta hetkestä, jonka mentyä me alamme puhua luovasti muunneltua totuutta itsellemme läheiselle ja merkitykselliselle ihmiselle.
En tiedä, mikä voisi olla vielä inhimillisempää, kuin tämä hetki, jolloin ruumiinkieli, eleet ja ilmeet puhuvat aivan toisesta todellisuudesta, mistä kohta julki lausutut sanat kertovat.
Pinter helpottaa hieman katsojan osaa sillä, että tarina tai oikeammin kuvaus elämän ailahtelevaisuudesta kerrotaan takautumien kautta. Sen enempää ei tarinan juonesta kannata silti tässä kertoa.
Maria Kuusiluoma, Marc Gassot ja Petri Liski näyttelevät upeasti. Ylimääräisiä tykytyksiä antoi vielä Auli Turtiaisen puvustus. Vaateiden ruskeat sävyt ja kuosit olivat niin 70-lukua, että tällainen ikävammainen pääsi samalla aikamatkalle omaan nuoruuteensa.
Petos on esitys, jonka parissa ajantaju katosi.
Pinterin hetkestä on tullut englannin kielessä käsite. The Telegraphin pitkässä artikkelissa ylistetään kirjailijan tapaa käyttää kieltä. Petoksen kääntäminen kirjallisine sisäpiirivitseineen on varmasti ollut vaativa tehtävä.
Hällström on päätynyt käyttämään suomennoksessa mahdollisimman neutraalia kirjakieltä. Valinta on onnistunut. Suurin piirtein näin sivistyneet ihmiset puhuvat toisilleen kaikkialla maailmassa kaikilla kielillä.
Ihmisten valintojen perimmäinen sattumanvaraisuus ei käänny sanoiksi. Ehkä tämän päivän ekonomistien pitäisi lukea enemmän Pinteriä.
