Kuukausi: elokuu 2021

Helsingin kaupunginteatterin näyttämöltä kuului enkelten siipien havinaa – tyylikäs tulkinta ruotsalaisesta menestysmusikaalista nousi upeasti siivilleen – myös katsomossa olo oli niin kuin taivaassa

Jakob Höglundin upea koreografia nosti tanssikohtauksissa esityksen kirjaimellisesti lentoon. Samaa päämäärää palveli Sven Haraldssonin, William Ilesin, Samu-Jussi Kosken ja Toni Haarasen silmiä hivelevän tyylikäs skenografia. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin Kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa ei varmaan ole lajissaan täydellinen taideteos, koska ajatus täydellisyydestä ei oikein sovi taiteen luonteeseen. Huikea onnistuminen teatterin keskiviikkona esitetty ennakkonäytös ruotsalaisesta menestysmusikaalista joka tapauksessa oli.

Tekisi mieli jopa sanoa, että se oli täydellinen onnistuminen. Ainakin minun silmäkulmani kostuivat useaan otteeseen silkasta onnen tunteesta. Tuntui todella hyvältä jakaa esiintyjien kanssa se osaamisen ja tekemisen ilo, jota esitys huokui.

Näytelmän nimi viittaa niihin elämän tähtihetkiin, jotka antavat merkityksen paitsi taiteelle myös itse elämälle. Yhdessä musikaalin avainkohtauksessa tarinan solistina ja kapellimestarina maailmanmaineeseen noussut Daniel Daréus (roolissa huikean hyvä Tuukka Leppänen) kertoi tällaisesta kokemuksestaan pienen pohjoisruotsalaisen maalaiskylän kirkkokuorossa laulavalle Lenalle (Oona Airola) ja vakuuttaa, että myös Lena voi kokea saman avainkokemuksen.

Musikaalin ydinsanoma on selvä: meillä jokaisella on mahdollisuus ja oikeus kokea tällaisia elämän tähtihetkiä.

Meidän suurilla aivoillamme on kyky palkita meitä ponnisteluista mielihyvähormoneilla. Meidän luterilaisessa viitekehyksessä tämä korkein kruunu pitää tosin ansaita kärsimällä. Oleellista ei nyt tässä ole kuitenkaan se, mikä on tämän enkelten siipien havinan biologien lähde.

Oleellista on se, miten hyvin teatteri taiteena pystyy avaamaan ikkunan meidän omiin tunteisiimme ja siihen yhteisöllisyyteen, joka tekee meistä meitä – ihmisiä. Helsingin kaupunginteatterin ensemble todisti ainakin minulle, että myös musikaali voi tässä mielessä olla toistavaa teatteritaidetta.

Oikeastaan ainoa puute esityksessä oli koronarajoitusten aiheuttama särö teatterin kontekstissa. Vuorovaikutus jäi ehkä hieman vajaaksi kun käytössä oli vain joka viides katsomopaikka. Hienoa tulkintaa ei esitetty puolityhjälle, vaan lähes tyhjälle katsomolle.

Olen varma, että upea musiikki, huikean hienosti toteutetut kohtaukset ja tarinan dramaattiset käänteet olivat nostaneet meidät lähelle yhdessä koettua hurmosta, jos katsomo olisi ollut täynnä viimeistä penkkiriviä myöten.

Niin kuin taivaassa perustuu ruotsalaisen kirjailijan Kay Pollakin kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Pollakin ja Carin Pollakin sen pohjalta kirjoittama teatterisovitus on musikaaleille tyypillinen, romanttinen aikuisten satu, ja kuten hyvissä saduissa aina, se onnistuu kertomaan jotain oleellista ihmisenä olemisesta.

Vahva, virtuositeettia lähetelevä esittämien ei ollut kaupunginteatterin esityksen ainoa vahvuus. Se on perustettu samalle kivijalalle, jolle esityksen ohjannut ja sen koreografian suunnitellut Jakob Höglund rakensi Turun kaupunginteatterin ensemblen kanssa upean Cabaret-musikaalin.

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa on ajateltu ja tarkkaan analysoitu versio Ruotsissa jättimenestykseksi nousseesta musikaalista. Tämä ajattelu näkyi esityksen kurialaisessa ja todella tyylikkäässä esillepanossa: puvustuksesta ja valaistuksesta lavastukseen. Koko suuren näyttämön näyttämötila otettiin haltuun hallitusti.

Ihmisten haaveiden ja todellisuuden välinen kontrasti tehtiin näkyväksi toinen toistaa upeampien näyttämökuvien kautta.

Saman tunteen jätti myös itse esittäminen. Näyttävien joukkokohtausten ajoitukset olivat todella tarkkoja. Ainakin minulle jäi vahva muistijälki myös siitä, miten vaikuttava elementti tällaisessa vyörytyksessä on hiljaisuus, lyhyt tauko, kun sitä käytetään mestarillisesti.

Näyttämöllä me näimme ja kuulimme vain sitä, mikä tuntui oleelliselta. Turhia rönsyjä tai koristeellisuutta ei ollut. Esityksen vaikuttavuus ei perustunut sokerihumalaan. Energiaa ja dynaamisuutta ammennettiin oivaltamisen ilosta.

Toki ansiota tästä kuuluu tietenkin myös alkuperäisen käsikirjoituksen tekijöille. Dramaattisesti alkanut ja dramaattisesti päättynyt tarina kaartui kauniisti.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Esitys nousee siivilleen, kun kaikki sen osatekijät ovat kohdallaan. Eikä näiden eri elementtien yhteensovittaminen välttämättä ole helppoa, kun työyhteisö koostuu taiteilijoista.

Lilla Teaternin taiteelliseksi johtajaksi kaksi vuotta sitten valitulla Höglundilla on selvästi kyky saada nämä palat toimimaan yhdessä. Merkittävä panos tämän palapelin kokoamisessa on ollut tietenkin myös orkesterin kapellimestarilla Eeva Konnulla, tuottaja Marinella Jaskarilla, dramaturgi Ari-Pekka Lahdella, taistelukoreografi Ville Seivolla ja monella muulla, joiden nimiä ei yleensä kritiikeissä kerrota.

Tuottajan roolin merkitystä korostaa varmasti se, että Helsingin kaupunginteatterin käsiohjelmaan on pitänyt painaa myös vuonna 2018 Ruotsissa kantaesitetyn Så som i himmelen -kantaesityksen tuottajien Vicky ja Johan von der Lanckenin nimet.

Minulle Niin kuin taivaassa kertoi myös paljon hyvää siitä, millaisessa hengessä ja tahtotilassa Helsingin kaupunginteatterissa teatteria tehdään. Nimenomaan yhteisön tekemänä taiteena suuret musikaaliproduktiot ovat vaikeusasteeltaan todennäköisesti haastavinta, mihin ensemble voi ryhtyä. Syvällinen käsikirjoitus, ohjaajan neronleimaukset tai huikeat yksilösuoritukset rooleissa eivät pelasta, jos kokonaisuus ei ole kohdallaan.

Vakiintuneen käytännön mukaan ennakkonäytöksistä ei kirjoiteta kritiikkejä. Ajat ovat kuitenkin poikkeukselliset. Koronarajoitusten takia Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa vain joka viiden istumapaikka on käytettävissä.

Toivottavasti näihin rajoituksiin saadaan pian jokin järki. On sääli, jos kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa jäisi vain meidän harvojen herkuksi. Esityksessä on kaikki todella suuren hitin ainekset.

Niin kuin taivaassa

Helsingin kaupunginteatterin ennakkoesitys 25.8.2021

Alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus Kay Pollak

Teatterisovitus elokuvakäsikirjoituksen pohjalta Carin Pollak

Käsikirjoitukseen osallistunut Edward af Sillén

Säveltäjä Fredrik Kempe

Laulujen sanat Carin Pollak ja Fredrik Kempe

Käsikirjoituksen suomennos Aino Piirola

Laulujen sanojen suomennos Maija Vilkkumaa

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Sven Haraldsson

Pukusuunnittelu Samu-Jussi Koski

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen

Varjoneuvonantaja Heini Maaranen

Rooleissa Tuukka Leppänen, Emilia Nyman, Puntti Valtonen, Antti Timonen, Sanna Majuri, Oona Airola, Olli Rahkonen, Tuomas Uusitalo, Anna Victoria Eriksson, Paavo Kääriäinen, Sinikka Sokka, Kari Mattila, Paavo Kääriäinen, Amos Lindblom, Kuura Rossi, Lilia Mäkinen, Miska Lundberg

Orkesterissa Risto Kupiainen, Kaisa Kulmala, Jari Nieminen, Eeva Koivusalo, Tapio Aaltonen, Sonetta Harjanne, Päivi Ahonen, Elina Tyni, Marko Portin, Maria Luhtanen, Visa Mertanen

Sofian maailma edustaa Ryhmäteatterin taattua laatua – Suvi Blickin tulkinta kiihkeästä oivaltamisen riemusta teki vaikutuksen – aika on kuitenkin tehnyt tepposensa Jostein Gaarterin kirjalle

Kuvassa etualalla Robin Svartström (näytelmän Alberto Knox), Suvi Blick (Sofia), Sari Mällinen (kuvassa Hildegard Bingeniläisen rooliasussa) ja takana Jouni Innilä (Tuomas Akvinolaisen rooliasussa). Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Sofian maailma oli ja on vielä syyskuun neljänteen päivään asti taattua Ryhmäteatterin laatua. Filosofian viisauksia parin vuosituhannen aikajatkumolta tuotiin näyttämölle komedian keinoin ja teatterin hienojen näyttelijöiden lavakarisma tuntui aina Suomenlinnan kesäteatterin viimeiselle piippuhyllylle asti.

Teatteritaiteen maisteriksi tänä vuonna valmistunut Suvi Blick tulkiksi näytelmän Sofiana mainiosti sitä kiihkeää oivaltamisen iloa, jota näytelmän dramatisoinut Johanna Freundlich on epäilemättä tuntenut, kun hän luki teini-ikäisenä Jostein Gaarterin kirjan ensimmäisen kerran.

Sofian roolin karaktääri on myös yksi Freundlichin hienoista oivalluksista näytelmän ohjaajana. Blickin upean tulkinnan hurja tempo laittoi ainakin minut katsojana kysymään miksi?

Tähän kysymykseen vastaus löytyi helposti omista muistoista ja kokemusmaailmasta. Paljon vaikeampia kysymyksiä herätti Freudlichin tajunnan 90-luvulla räjäyttänyt Gaarterin bestseller. Kirja ilmestyi vuonna 1991, jolloin antiikin Kreikasta alkanut länsimaisen filosofian kehityksen edistys- ja taka-askelineen uskottiin päättyneen rationaalisen ajattelun ja demokratian riemuvoittoon.

Gaarderin 40 kielelle käännetty romaani oli valtava myyntimenestys ja melkein yhtä huikea bestseller oli vuotta myöhemmin ilmestynyt yhdysvaltalaisen filosofin ja poliittisen taloustieteen tutkijan Yoshihiro Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen.

Toki sekä Gaarederilla että Fukuyamalla oli jo tuolloin omat epäilynsä ihmiskunnan pelastavaa lopullista viisastumista kohtaan.

Freudlichilla on näytelmän perusteella ollut myös omat epäilynsä. Haastattelussa hän on kertonut, että sovitusprosessi kesti puolitoista vuotta. Eikä vaikeuksia aiheuttanut vain esseemuotoisen kirjan massiivinen koko. Maailma on tänään hyvin erilainen ja vielä monimutkaisempi paikka kuin 30 vuotta sitten.

Meidän käsityksemme todellisuudesta ja meidän taiteelliset mieltymyksemme ovat länsimaisessa kulttuurissa kulkeneet käsi kädessä viimeiset pari tuhatta vuotta. Länsimainen filosofia ja teatteritaide sellaisena kuin me sen edelleen ymmärrämme, eivät ehkä ihan sattumalta ole syntyneet samaan aikaan antiikin Kreikassa.

Helsingin Sanomien haastattelussa filosofi Thomas Wallgren kuvaa länsimaisen kulttuurin nykyistä henkistä tila alakuloisuudeksi. Freundlich kiteytti omat epäilynsä kohtaukseen, jossa Blick Sofian roolissa steppaili kiihkeästi näyttämöllä ja lateli meille suurten filosofien tunnettujen aforismien asemasta korvamadoiksi muodostuneita mainossloganeita, tai ainakin siltä ne kuulostivat.

Meidän ihanassa ”tietoyhteiskunnassamme” QAnon ja muut salaliittoteoreetikot ovat ehtineet napata jopa länsimaisen tieteenfilosofian keskeiseen ihanteen hämmentämään omia sontatynnyreitään. Ajattele itse ja ota selvää! Näin kuuluu nyt esimerkiksi rokotevastaisten hörhöjen iskulause sosiaalisesssa mediassa.

Näytelmän hienon dramaturgisen rakenteen Freundlich on saanut suoraan Gaarderin kirjasta. Juuri tähän rakenteeseen liittyivät myös monet Freundlichin dramaturgiset ja ohjaukselliset oivallukset, jotka nostivat Blickin roolityön siivilleen.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on Ryhmäteatterin näytelmän inspiroimana antanut palstatilaa suomalaisille filosofeille. Jussi Ahlrothin loistava juttu kannattaa lukea mieluummin jo ennen esityksen katsomista, tai ainakin sen jälkeen. Se antoi ainakin minulle perspektiiviä.

Ryhmäteatterin peruukkisulkeisissa näyttämölle marssitettiin kymmenkunta nimekästä filosofia roolihahmoina Platonista ja Sokrateesta Immanuel Kantiin ja John Lockeen. Pelkän maininnan varaan jäivät esimerkiksi sellaiset herrat kuin Nikolaus Kopernikus ja Charles Darwin.

Freundlichin tekemät valinnat ovat joka tapauksessa johdonmukaisia. Näytelmän alussa näytelmän Sofialta eli länsimaiselta filosofialta etsitään vastausta kahteen kysymykseen: kuka minä olen ja mistä maailma on peräisin?

Darwinin ja Kopernikuksen kohdalla kysymykset olisi pitänyt muotoilla toisin: mikä minä olen ja miten maailma toimii? Fyysikkojen ja kosmologien kohta 500 vuotta jatkunut aherrus viimeksi mainitun kysymyksen parissa on antanut meille jo myös empiiriseen evidenssiin vahvasti nojaavan paradigman, eli vastauksen myös kysymykseen, mistä maailma on peräisin.

Sofian maailma

Ryhmäteatterin esitys Suomenlinnan kesäteatterissa 11.8.2021

Alkuperäinen teos Jostein Gaarter

Dramatisointi ja ohjaus Johanna Freundlich

Lavastus Janne Siltavuori

Pukusuunnittelu Niina Pasanen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Rooleissa Robin Svartström, Suvi Blick, Jouni Innilä, Aarni Kivinen, Sari Mällinen

Turun kaupunginteatterin Cabaret on ajateltu ja älykäs sovitus Joe Masteroffin ja John Kanderin Broadway-klassikosta – Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitys sai huikean hienoista tanssikohtauksista

Näytelmän puvustuksen suunnitelleen Heidi Wikarin hienot oivallukset vapauttivat meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner. Kuvassa keskellä ovat seremoniamestarin roolin näytellyt Miiko Toiviainen ja Sally Bowlesin roolin näytellyt Anna Victoria Eriksson. Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Musikaali on vaikea laji. Sitä nautittavampi kokonaisuus syntyy, kun kaikki teatterin tekemisen osa-alueet osuvat tässä vaativassa lajissa kohdalleen sovituksesta toteutukseen. Turun kaupunginteatterin Cabaret-esitystä ei nostanut lentoon vain virtuositeettia lähentelevä taituruus, vaan ennen kaikkia ajateltu ja älykäs sovitus.

Energiaa ja ilmaisuvoimaa esitykselle antoivat huikean hienot tanssikohtaukset. Jakob Höglundin ohjaamassa sovituksessa pääosaan ei kuitenkaan noussut maaninen juhlinta Kit Kat Klubilla, vaan tarinan ytimessä oleva suunnaton tragedia.

Näytelmän juutalaisen hedelmäkauppias Schulzin sanoja mukaillen, me olemme ainakin melkein eurooppalaisia ja me tunnemme eurooppalaiset. Meille ei voi tapahtua mitään pahaa. Voimme jatkaa kulutusjuhliamme ja käpertyä omaan onnelliseen elämäämme ainakin vielä hetkeksi. Ilmastomuutos, väestöräjähdys ja alati kasvava väkivallan uhka ovat jossain toisaalla.

Cabaret kantaesitettiin Broadwaylla vuonna 1966 Kuuban ohjuskriisin jälkitunnelmissa keskellä kylmää sotaa.

Esityksen erittely ja kehujen jakaminen tekee mieli aloittaa Heidi Wikarin suunnittelemasta puvustuksesta. Asujen tyyli oli tuttu modernin tanssin seuraajalle. Lyhytlahkeiset mustat urheilutrikoot ja naistanssijoilla ihonväriset urheilurintaliivit, miestanssijoilla ihonväriset hihattomat t-paidat pelkistivät vartaloiden liikekielen oleelliseen.

Upea oivallus vapautti myös meidät katsojat seksismin kiroista. Tanssijat olivat meidän katseidemme alla alasti hieman samalla tavalla kuin Tove Janssonin luomat muumihahmot tai Jussi Tuomolan sarjakuvien antisankari, mustia uimahousuja pukeutumisessaan suosiva Wagner.

Roolihenkilön feminiinisyyttä korostettiin tarpeen vaatiessa erilaisilla röyhelöhameilla. Musikaalin bravuureihin kuuluvassa Kaksi naista – kohtauksessa käytettiin myös aikuisviihteen rankkaa liioittelua. Kohtaus oli hauska, burleski parodia amerikkalaisten tissifetissistä.

Todellinen älynväläys puvustuksessa olivat miesten pohjepituiset sukkanauhat. Tällaisilla sukkanauhoilla herrasmiehet estivät ennen joustavien froteesukkien keksimistä sukkiensa valumisen nilkkoihin juhlapuvun alla. Teatterissa ja elokuvissa ne ovat tarjonneet visuaalisen elementin, joka tekee riisuutuvasta miehestä hieman koomisen hahmon.

Tämä kaikille esiintymisasuille yhteinen asuste korosti sitä, mistä näytelmän tarinassa perimmältään on kyse. Kit Kat Klubi ei 1930-luvun Berliinissä ollut ensisijaisesti mikään varieteetaiteeseen keskittynyt teatteri, vaan prostituoitujen parittamiseen erikoistunut paremman väen seksiklubi, jonka pöytiin asennettujen puhelimien ääressä ilotytöt ja rattopojat odottivat asiakkaiden tarjouksia ja tekivät omia ehdotuksiaan.

Berliinin omintakeisten alakulttuurin taustalla ei ollut ensisijaisesti Weimarin tasavallan vapaamielisyys, vaan köyhyyden tai seksuaalisen suuntautuneisuuden takia syrjäytyneiden ja syrjittyjen ihmisten pyrkimys pysyä hengissä ja ilmaista itseään miesten hallitsemassa maailmassa. Berliini oli ja on yhä suurkaupunki, jonka omintakeinen ilmapiiri antoi tilaa myös marginaalista tuleville ihmisille ja heidän taiteelleen.

Raha pyörittää maailmaa, kuten toisessa Cabaret-musikaalin kuuluisassa bravuurissa lauletaan.

Höglund korostaa tätä ydinteemaa jo upeassa avauskohtauksessa, eräänlaisessa introssa, jossa hän marssitti tanssijat näyttämölle perinteisissä raharuhtinaiden haarniskoissa. Frakit ja korkeat silinterihatut olivat vielä viime vuosisadalla luokkayhteiskunnan keskeisiä symboleja.

Näytelmän ensimmäinen kohtaus viritti tarinan tapahtumien ylle uhkaavan, tumman sävyn, joka konkretisoitui esityksen viimeisessä kohtauksessa. Frakit vaihtuivat keskitysleirivankien raitakaapuihin.

Niinä harvoina kertoina, kun minulla on ollut tilaisuus nähdä Turun kaupunginteatterin esityksiä, olen nauttinut näkemästäni ja ennen kaikkea kuulemastani. Luulen, että Turun teatterissa on kiinnitetty tavallista enemmän näyttelijöiden puhetekniikan ylläpitoon.

Heidän joukostaan löytyy myös loistavia laulajia. Sally Bowlesin roolin esittäneellä Anna Victoria Erikssonilla on upeat äänivarat. Mieleen jäi myös se poikkeuksellinen herkkyys, jolla Schultzin roolin näytellyt Mika Kujala tulkitsi rooliin kuuluneet laulut.

Oman ainutkertaisen vivahteensa Turun kaupunginteatterin esitykselle on antanut varmasti se, että seremoniamestarin roolissa näytteli Miiko Toiviainen. On vaikea edes kuvitella osuvampaa valintaa tähän keskeiseen rooliin.

Toiviainen kuvaa kirjoittamassaan ja esittämässään monologinäytelmässä Loistava elämäni kasvuaan ja identiteettinsä kehitystä transmiehenä. Transseksuaalisuus on varmasti antanut Toiviaiselle avaran näkökulman näytelmän tarinan roolihenkilöihin. Toiviaisen upea näytteleminen auttoi ainakin minua ymmärtämään oivalluksen kautta.

Samanlaisen vaikutuksen teki muutama vuosi sitten Lappeenrannassa Cabaret-produktiossa seremoniamestarin roolin näytelleen, omasta homoseksuaalisuudestaan julkisuudessa kertoneen Jussi Johnssonin roolityö.

Musiikkinäytelmän sydän lyö siihen tahtiin, minkä orkesteri sille antaa. Ohjaajana Höglund on antanut tilaa omille koreografioilleen niin, että Turun Cabaret venyi ajalliset kolmen tunnin mittaiseksi. Jussi Vahvaselän musiikin sovitus ja orkesterin johto komppasivat mainiosti tätä pyrkimystä.

Sven Haraldssonin suunnittelema lavastus ja Jarmo Eskon valosuunnittelu olivat yhdessä hieno pala täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa. Kokonaisuutena esityksen skenografia varmaan täytti jopa Broadway-musikaalin korkeat laatukriteerit. Haraldssonin rakennustelineistä koottujen lavasteiden voimakkaan vertikaaliset linjat tukivat hienosti Höglundin koreografian oivalluksia ja tavoitteita.

Näyttämötila otettiin nyt haltuun lähes sataprosenttisesti ja katsojana nautin modernille liikekielelle ominaisesta halusta ja tarpeesta päätä ylös estradin lattian tasosta.

Höglund toi ohjauksessaan näyttämölle myös orkesteria johtaneen Vahvaselän. Orkesterimontusta näyttämölle siirretyt soittimet toivat ilmettä ja humoristisesti rakennettuihin kohtauksiin hauskuutta. Yllättävän monet esityksen näyttelijöistä osasivat myös soittaa näitä esille tuotuja soittimia.

On sääli, että Turun kaupunginteatterin poikkeuksellisen hieno produktio on jäänyt koronaepidemian alle. Tampereen Teatterikesän esityksessä Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön katsomossa noudatettiin määräystä kahden metrin turvaväleistä.

Se harmitti sekä tekijöiden että meidän katsojien puolesta. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että esitys on poistunut ohjelmistosta (toistaiseksi). Pientä toivoa siis on esimerkiksi hänellä, joka ennen esityksen alkua yritti ostaa itselleen lippua teatteriin tulevilta.

Cabaret

Turun kaupunginteatterin esitys Tampereen Teatterikesässä 7.8.2021

Näytelmä perustuu Christopher Isherwoodin romaaniin ja John van Druten sen pohjalta kirjoittamaan näytelmään.

Sävellys John Kander
Teksti Joe Masteroff
Laulujen sanat Fred Ebb
Suomennos Esko Elstelä
Laulujen suomennos Jukka Virtanen

Ohjaus ja koreografia Jakob Höglund
Musiikin sovitus ja johto Jussi Vahvaselkä
Lavastussuunnittelu Sven Haraldsson
Pukusuunnittelu Heidi Wikar
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Jessica Rosenberg
Koreografin assistentti ja tanssikapteeni Soile Ojala
Taistelukoreografia Ville Seivo

Rooleissa Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Miiko Toiviainen, Stefan Karlsson, Riitta Salminen, Mika Kujala, Minna Hämäläinen, Emmi Kangas, Panu Kangas, Mikko Kauppila, Katariina Lantto, Mikko Nuopponen, Filip Ohls, Soile Ojala, Helena Puukka, Pauliina Saarinen ja Anssi Valikainen.

Kapellimestari Jussi Vahvaselkä / Markus Länne
Rummut, lyömäsoittimet Taneli Korpinen
Basso Ari Kataja
Piano Ville Pere
Koskettimet Ville Vihko / Henna Linko
Trumpetti Petter Järvi
Pasuuna Jani Jokinen
Saksofonit, huilu Kimmo Gröhn
Viulu Katariina Sallinen
Sello Matti Moilanen

Budabestin Proton teatterissa ei turvaväleistä tai kasvomaskeista ole tietoakaan – teatterin Imitation Of Life oli suoratoistonakin huikea elämys – ohjaaja Kornél Mundruczó on alansa tiennäyttäjä

Elokuvistaan tunnettu Lili Monorin näytteli näytelmässä mykistävän hienosti. Vaikka osa unkarin kielen nyansseista jäi tajuamatta, Monorin näyttelijäntyö oli todella vaikuttavaa. Kuva Marcell Rév/Proton Theatre

Unkarilaisen Proton teatterin Imitation Of Life oli visuaalisesti häikäisevää teatteria. Teatterin näytöksestä Budapestistä suoratoistona Tampere-talon valkokankaalle välitetyn esityksen intensiteetti piti otteessaan alusta loppuun asti. Lili Monorin huikean hieno näyttelijäntyö häikäisi kielimuurin takaakin, ja näytelmän yllättävät käänteet saivat vastineensa Márton Árgin lavastuksessa, jossa tarinan keskiössä oleva rähjäinen asunto käännettiin näyttämöllä kirjaimellisesti ylösalaisin.

Kaikkein hätkähdyttävimmät kuvat Budapestistä saimme kuitenkin vasta aivan esityksen lopussa, kun kamerat kääntyivät kuvaamaa Proton teatterin yleisöä. Suorana välitetty näytös oli ilmiselvästi loppuunmyyty ja ihmiset istuivat katsomossa vieri vieressä eikä yhdelläkään heistä ollut hengityssuojainta kasvoillaan.

Ainakin minä olin tuon näyn edessä vihreä kateudesta ja kauhusta kankea.

Unkarissa on kuollut tähän mennessä koronaviruksen aiheuttamaan CONVID19-tautiin yli 30000 ihmistä. Suomessa tautiin on samojen virallisten tilastojen mukaan kuollut tähän mennessä vajaat tuhat ihmistä. Ero kuolleisuudessa on hätkähdyttävän suuri asukaslukuunkin suhteutettuna.

Unkarilaiset ovat maksaneet ”vapaudestaan” järkyttävän kovan hinnan.

Yhdessä näytelmän avainkohtauksista romanien asuttamassa köyhien korttelissa asunnostaan rouva Lőrinc Ruszóa (Lili Monori) häätämään tullut vuokraisännän käskyläinen Mihály Sudán (Roland Rába) saa omantunnon pistoksen. Hän yrittää tilata ambulanssin sairaskohtauksen saaneelle Ruszóalle. Hätäkeskuksesta luvataan, että sairasauto tulee 76 minuutin kuluttua. Kun Sudán soittaa uudestaan, keskuksesta ilmoitetaan eri vaiheiden kautta, ettei ambulanssi tule lainkaan, koska yhteiskunnan palvelut on tarkoitettu unkarilaisille (!).

Romaneihin kohdistuva rasismi ei ole Unkaria kymmen vuotta diktaattorin tavoin hallinneen Viktor Orbánin ja hänen Fidesz-puolueensa, Unkarin persujen oma keksintö. Orbán ja hänen puolueensa ammentavat kuitenkin kannatusta samoista pimeistä lähteistä, joille Saksan natsit aikoinaan rakensivat valtaannousunsa ja Hitlerin diktatuurin.

Kata Wéberin ja näytelmän ohjaajan Kornél Mundruczón käsikirjoittama näytelmä näytti, miten oikeusvaltion mureneminen on vähitellen rapauttanut niitä lakeja, joita aikaisemmin on säädetty romanien ja muiden vähemmistöjen suojaksi.

Näytelmän rouva Ruszóa tuntee nämä lait ja laittaa häntä häätämään tulleen Sudánin koville pitkässä avauskohtauksessa. Hän myös muistelee, miten hän on aikaisemmin puolustanut itseään ja perheensä oikeuksia näiden lakien avulla. Rouvan sinnikkyys ja oppineisuus tekee vaikutuksen myös Sudániin, joka rouvan sairaskohtauksen jälkeen itsekin muistaa, ettei sairaalassa olevaa saa lain mukaan häätää ja tilaa Ruszóale sen ambulanssin.

Romanit lähtivät vaeltamaan nykyisen Intian alueelta reilut tuhat vuotta sitten. Länsi-Euroopassa romaneja on asunut ainakin viimeiset 600 vuotta. Romanit ovat onnistuneet hämmästyttävän hyvin säilyttämään myös oman kulttuurinsa erityispiirteet jopa romanien oma, lukuisiksi murteiksi jakautunut kieli on yhä olemassa.

Koko yhteiskunnan läpäisevä rasismi muovaa kaikkien, niin sortajien kuin sorrettujenkin identiteettiä. Näytelmän rouva Ruszén poika Szilveszter (Zhombor Jéger) on lapsesta asti kieltänyt oman taustansa. Äitinsä mukaan hän maalasi pikkupoikana kasvonsa valkoisella maalilla ja yritti nuorena valkaista itseään valkaisuaineella.

Aikuisena Szilveszter asuu hotellissa ja työskentelee prostituoituna, varakkaiden valkolaisten viihdyttäjänä. Poikaansa hotellissa tervehtimään tulleen äitinsä hän esittelee paikalla olevalle asiakkaalleen hotellin uutena siivoojana.

Szilveszterin elämänvalintoihin ehkä liittyy myös näytelmän hieman omituinen englanninkielinen nimi. Näytelmällä on sama nimi kuin Douglas Sirkin vuonna 1959 ohjaamalla elokuvalla.

Minusta näytelmän unkarinkielinen nimi Látszatélet, joka sanakirjan mukaan on suomeksi Näkemys, kuvaa näytelmää paljon paremmin.

Tekijöiden mukaan näytelmän tarina perustuu tositapahtumiin. Nuorta romania puukotettiin linja-autossa. Rasistiseksi katsottu teko aiheutti laajoja mielenosoituksia kunnes paljastui, että myös puukottaja oli romani.

Dokumenttiteatteria ei unkarilaisten esitys ollut. Esityksen huikeassa intensiteetissä oli jotakin taianomaista.

Kornél Mundruczó on tehnyt merkittävän uran myös elokuvaohjaajana, jonka elokuvat ovat voittaneen useita kansainvälisiä palkintoja. Myös Imitation Of Life – näytelmässä hän käyttää taitavasti elokuvallisia elementtejä. Esimerkiksi näytelmän ensimmäiset kohtauksissa käytetään voimakkaasti rajattua lähikuvaa Monorista. Tämä ratkaisu lisäsi rutkasti myös suoratoiston ilmaisuvoimaa.

Moronille työskentely kameran edessä on varmasti myös tuttua puuhaa. Hän on näytellyt rooleja yli 60 elokuvassa.

Tekijät eivät julista mitään totuutta, mutta itse esitys on sitäkin voimakkaampi poliittinen kannanotto. Tekijöiden näkemys maansa tilasta on terävä, mutta ei lohduton.

Teatterikesää on valmisteltu koronaepidemian aiheuttaman epävarmuuden oloissa. Tampereelle ei voitu järjestää yhtään ulkomaista vierailuesitystä, mutta jo suoratoistona Budapestista esitetty Imitation Of Life oli hyvä muistutus siitä, miten tärkeä rooli Tampereen festivaalilla on suomalaiselle teatterille kansainvälisten vaikutteiden välittäjänä.

Imitation Of Life

Suoratoistoesitys Budapestin Protoni teatterista Tampere-talossa 5.8.2021

Ohjaus ja konsepti Kornél Mundruczó

Käsikirjoitus Kata Wéber

Dramaturgia Soma Boronkay

Lavastus Márton Ágh

Puvustus Márton Ágh, Melinda Domán

Valosuunnittelu András Éltető

Musiikki Asher Goldschmidt

Tuottaja Dóra Büki

Esiintyjät Lili Monori, Roland Rába, Bori Péterfy, Zsombor Jéger, Dáriusz Kozma

Rakastajien Musta, mustempi, romani – näytelmässä näkyivät sekä dokumenttiteatterin vahvuudet että heikkoudet – näytelmän aihe on polttavan tärkeä – romanien etninen sorto ei Euroopassa vähene, vaan lisääntyy

Romanien kohtaamasta rasismista on syntynyt Euroopan unionin sisällä vaikeasti ratkaistava vyyhti. Europarlamenttarikko Sirpa Pietikäisen mukaan romanien kohtelussa aktualisoituu myös Euroopan unionin sisäinen keskustelu oikeusvaltiosta. Rakastajat-teatterin Musta, mustempi romani -näytelmä antaa äänen muun muassa Suomessa kerjäämällä itselleen ja lapsilleen elantoa hankkiville romaneille. Kuvassa näytelmän Kaitsu Kai Tanner ja Liisa Outi Vuoriranta. Kuva Christian Vaarapuro/Tampereeen Teatterikesä

Rakastajat-teatterin Musta, mustempi, romani on parhaimmillaan hienoa dokumenttiteatteria. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Elina Izarra Ollikainen on työryhmineen etsinyt vastausta kysymykseen, mistä johtuu se korvia särkevä hiljaisuus, jolla romanien kohtamaan rasismiin Euroopassa suhtaudutaan.

Ollikainen on työryhmineen perehtynyt aiheeseensa poikkeuksellisen huolellisesti. Työryhmän löytöihin kuuluu myös todellinen uutispommi. Euroopan romanien holokausti ei päättynyt natsien organisoimaan kansanmurhaan, vaan piikkilangalla eristetyt leirit ja romaneja terrorisoivat äärioikeistolaiset ryhmät ovat tulleet takaisin.

Näytelmää varten jututettu europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen todisti videoidussa haastattelussa, että pahimmillaan romaniyhteisöt esimerkiksi Unkarissa ovat joutuneet tällaisiin olosuhteisiin. Ihmiset on häädetty kodeistaan ja eristetty olosuhteiltaan kurjille leireille. Heiltä on viety oikeus työhön ja koulutukseen.

Näytelmän keskeiset ongelmat Ollikainen hahmottaa itse näytelmän käsiohjelmaan kirjoitetun anekdootin kautta. Idea näytelmästä syntyi Ollikaisen ja Helsingissä hänen luonaan pistäytyneen Kai Tannerin ”keittiönpöytäkeskustelussa”. Tanner puhui siitä, miten holokausti on vahvasti läsnä juutalaisessa taiteessa ja ihmetteli, miksi saman vuosisatoja kestäneen kurimuksen kokeneet romanit eivät ole tarttuneet aiheeseen.

”Samalla hän esitti toiveen, että kirjoittaisin Musta, mustempi, romani -näytelmän. Ihmettelin, eikö käsikirjoittajan tulisi olla joku romaniyhteisön jäsen? Eikö hän voisi kertoa aiheesta kirkkaammin?”, Ollikainen kirjoittaa.

Ollikainen on tuonut tämän ulkopuolisuuden teeman kekseliäästi myös näytelmän ensimmäiseen kohtaukseen. Siinä näytelmän Rakastajat-teatterin johtaja Kaitsu (Tanner) värvää teatterin tiloihin tutustumaan tulleen sivullisen, Liisan (Outi Vuoriranta) tuuraamaan kylmiltään äkillisesti sairastunutta näyttelijää esityksessä.

Näytelmän aiheita on purettu kymmenien haastattelujen kautta. Pentikäisen, Helsingin diakonissalaitoksen toimialajohtaja Marja Pentikäisen ja ruotsalainen aktivistin Katarina Toikan lisäksi Ollikainen on työryhmineen haastatellut eri ikäisiä romaniyhteisössä eläneitä ihmisiä. Näin yleiseltä tasolta on päästy yksilötasolle, tavallisten ihmisten tarinoihin.

Näytelmän kohtaukset on rakennettu näiden ihmisten elämäntarinoista. Ollikainen on haastatellut myös Suomeen Romaniasta tulleita kerjäläisiä ja näihin haastatteluihin perustui myös näytelmän minusta ehdottomasti vaikuttavin kohtaus.

Kohtauksessa itselleen ja Romaniassa oleville lapsilleen elantoa kerjäämällä hankkiva nainen kertoo, miltä kerjäläisen arki tuntuu. Tuo arki on loskaisen kadun kylmyyttä, raastavaa kipua, jota tuntien kyyhöttäminen samassa asennossa aiheuttaa ja ohikulkijoiden tylyn vihamielisyyden aiheuttamaa ahdistusta. Vuorirannan eleettömästi näyttelemä kohtaus tuntui luissa ja ytimissä myös katsomon puolella.

Ollikaisen tapa rakentaa näytelmän tarina on meille kaikille tuttu journalismista. Syvällinen perehtyminen käsillä olevaan aiheeseen tarinoiden kautta on varmasti hyvää journalismia, mutta ei tee journalistin hengentuotteista välttämättä kaunokirjallisuutta, taidetta. Sama pätee myös teatteriin. Ollikainen on työryhmineen selvästi pyrkinyt välttämään kaikenlaista paatosta ja julistavuutta, mikä toteutuksessa vain korosti tunnetta ulkopuolisuudesta.

Näytelmää vaivasi journalismista tuttu mittasuhdeongelma. Helluntaiseurakuntien harjoittamat eheytysrituaalit ovat epäilemättä räikeitä ihmisoikeusloukkauksia seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kohtaan ja vielä suurempi ongelma romaniyhteisöissä ovat naisiin kohdistuva parisuhde- ja yhteisöväkivalta. Ne ovat kuitenkin syiden ja seurausten suhteen eri luokan ihmisoikeuskoukkauksia kuin valtiovallan hiljaisella siunauksella tapahtuva etninen syrjintä ja väkivalta.

Näytelmästä jäi tunne, että asian tärkeyden ja tiedon lisääntyessä myös polttava sanomisen tarve on ollut niin suuri, että on yritetty nielaista kerralla liian suuri pala.

Jos Ollikaisen ja työryhmän hienon pohjatyön perusteella olisi rakennettu uutinen, sen kärkeen olisi nostettu Pietikäisen vavahduttava haastattelu. Ilmeisesti dramaturgisista syistä se sijoitettiin nyt näytelmän dramaattiseksi loppuhuipennukseksi. Jäin kuitenkin miettimään, millainen näytelmä aineistosta olisi syntynyt, jos jo näytelmän alussa näyttämöllä olisi alettu kääriä auki lippusiiman asemasta piikkilankakerää.

Juutalaisilla kulttuurin ja juutalaisten uskonlahkojen omituisuuksien varaventtiilinä toimii älykäs ja omintakeinen huumori. Myös Ollikainen on pyrkinyt työryhmineen keventämään näytelmän vakavia teemoja. Ensimmäisessä kohtauksessa tämä kevennys osui lähes nappiin. Jatkossa näytelmän Rakastajat-teatterin seremoniamestarina toimineen Tannerin kevennykset maistuivat samalta kuin Maikkarin uutisten ja nykyisin myös Ylen pääuutisiin pesiytyneet ”kevennykset”.

Maailma avautuu huumorin kautta ja tässä tapauksessa avautui myös suora näköala näytelmän ydinongelmaan.

Äänentoistotekniikan tarjoamat mahdollisuudet ovat ehkä johtaneet siihen, että teattereissa ei enää kiinnitetä tarpeeksi huomiota näyttelijöiden puhetekniikkaan. Hyvän puhetekniikan ylläpito vaatii todennäköisesti jatkuvaa harjoittelua. Puheteatterissa oma ääni on näyttelijän tärkein työkalu ja oikeaa soundia on vaikea tavoittaa, jos tämä instrumentti on epävireessä.

Tampereen teatterikesän näytöksessä Frenckell-näyttömöllä näyteltiin ilman otsamikrofoneja ja varsinkin Tannerin sanoista oli ajoittain hieman vaikea saada selvää. Herkkä illuusio läsnäolosta särkyy helposti, jos katsojalle tulee vähän väliä tarve pyytää anteeksi sitä, ettei kuule kunnolla.

Näytelmän kekseliään lavastuksen suunnittelusta on vastannut Mirkka Nyrhinen. Esimerkiksi kohtaus, jossa näytelmän työryhmän jäsenet matkustivat paikallisjunalla Tallinnasta katsomaan Kloogan keskitysleirin uhrien muistomerkkiä, oli oivaltava.

Musta, mustempi, romani

Rakastajat-teatterin esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus ja ohjaus Elina Izarra Ollikainen

Dramaturginen apu Elina Snicker

Koreografia Heli Keskikallio

Flamencon ohjaus Maria Kause

Lavastus ja pukusuunnittelu Mirkka Nyrhinen

Videokuvaus Kalle Kuisma

Videoiden editointi Johannes Vartola

Graafinen suunnittelu Ville Salén

Valokuvaaja Christian Vaarapuro

Tuottajat Kai Tanner

Angelika Meusel

Linnea Kotiniemi

Rooleissa Kai Tanner, Henrik Hammarberg, Yasmin Ahsanullah,

Outi Vuoriranta