Odotettu Fanny ja Alexander oli täynnä teatterin lumoa ja taikaa – Ingmar Bergmanin rakastettu tarina kerrottiin teatterin omilla ehdoilla – Näytelmä oli vahvaa tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alueilla

Bergmanin Fannyssa ja Alexanderissa lapset leikkivät taikalyhdyllä, eräänlaisella alkeellisella diaprojektorilla. Näytelmän Alexander (Olavi Uusivirta) ja Fanny Elena Leeve ruokkivat mielikuvitustaan kaitafilmiprojektorin avulla. Bergmanin vuonna 1987 ilmestynyt omaelämänkerrallinen kirja on nimeltään Laterna Magica. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on varmasti ollut yksi syksyn odotetuimmista näytelmistä. Torstain ensi-illassa nämä odotukset myös palkittiin ruhtinaallisesti. Näytelmä oli vahvaa ja korkeatasoista tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alulla. Meitä katsojia suorastaan hemmoteltiin toinen toistaa hienommilla kohtauksilla ja näyttämökuvilla.

Vaikka katsojana ei varmasti ymmärrä teatterin tekemisen kaikkia hienoja nyansseja Fanny ja Alexander läpäisi täyden kympin arvoisesti myös pettämättömän aikatestin. Vaikka ensi-ilta venähti väliaikoineen ja ensi-iltaan liittyvine seremonioineen lähes neljätuntiseksi, jokainen sen katsomossa vietetty hetki tuntui merkitykselliseltä.

Tämän vahvan teatterielämyksen aineksia olivat Ingmar Bergmanin nerokkaasti rakennettu tarina, syvällisesti ajateltu sovitus, hieno ohjaus, kaupunginteatterin vahvasta yhteisöllisyydestä voimansa ammentava näyttelijäntyö, Antti Mattilan ja kumppaneiden komea ja toimiva skenografia sekä upea musiikki ja äänimaisema.

Ohjaaja Paavo Westerberg ei ole työryhmineen jäänyt kiinni Bergmanin itse ohjaaman rakastetun elokuvan vangiksi. Kaupunginteatterin näyttämöllä tämä hurjalla mielikuvituksella armoitetun pojan ja hänen sisarensa tarina kerrottiin leimallisesti teatterin omilla keinoilla. Tässä näytelmässä oli hyvin paljon sitä selittämätöntä, mutta sitäkin voimakkaammin vaikuttavaa teatterin lumoa – teatterin taikaa.

Bergmanin tarina on niin taiturimaisesti rakennettu ja psykologisesti tarkka kuvaus lapsen maailmasta, että myös kertojien käyttö oli näytelmässä hyvin perusteltua. Tässä näytelmässä runsaus oli yksi sen vaikuttavista ilmaisukeinoista.

Bergmanin tarinassa lahjakas poika pakenee ankaran isänsä autoritaarista kasvatusta mielikuvitusmaailmaan, jossa Ekdahlin perhe ja suvun perustama teatteriyhteisö ovat sitä oikeaa elämää ja todellisuus, äidin uuden avioliiton kautta alkanut aika synkässä pappilassa painajaisunta. Bergmanin oma isä oli pappi ja kasvattajana ankaran autoritäärinen kurinpitäjä.

Näytelmän alkoi samasta pisteestä mistä elokuvakin. Ekdahlin suku oli ystävineen kokoontunut viettämään joulujuhlaa. Westerbergin ja hänen ensemblensä luoma kohtaus, jossa Alexander Ekdahlin roolin näytellyt Olavi Uusivirta tanssi ballerinaksi pukeutuneena juhlaväen riemuksi jouluherkuilla katetulla pöydällä, oli mestarillinen. Se rinnastui ensimmäisessä osiossa näyttämökuvaa, jossa piispa Edward Vergerus Eero Ahon hahmossa istui yksin keskellä valtavaa autiota tilaa.

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa Ekdahlien perhe ja ystävät viettävät joulua. Riemastuttavassa kohtauksessa näytelmän Alexander (Olavi Uusivirta) tanssi ballerinaksi pukeutuneena pöydällä. Kuvassa Uusivirran lisäksi Rea Mauranen, Santeri Kinnunen, Emmi Pesonen, Rauno Ahonen, Raili Raitala, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Jari Pehkonen, Jouko Klemettilä, Helena Haaranen, Sanna-June Hyde, Leena Rapola, Anna-Maija Tuokko, Veera Anttila ja Pekka Huotari. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja riemukkaassa avauskohtauksessa tämä yhteisöllisyys sai hyvin konkreettisen hahmon. Näytelmän Alexanderin sanoin, tässä perheessä puhutaan, halataan ja välillä myös riidellään tulisesti. Sen vastakohtana oli näyttämökuvat Vergeruksen piispanlinnan tylystä autiudesta. Tässä todellisessa maailmassa ei puhuta tai riidellä, koska valtaa ei tarvitse perustella. Se tulee annettuna.  

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Ekdahlin perhe kokoontuu jälleen pöydän ääreen. Lapset Alexander ja Fanny sekä heidän äitinsä on pelastettu ja perhe on kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Maailma on muuttunut. On ilta ja edessä on yö, joka päästää pahuuden voimat irti. Tarinan elämänmyönteisen optimistin, suvun liikemiehen Gustav Ekdahlin pitämä puhe oli Santeri Kinnusen tulkitsemana vavahduttava.

Tarinassa Alexanderin ja Ellen Leeven näyttelemän Fannyn autoritaarisuudessaan julma isäpuli kuolee lopulta lasten hartaiden toiveiden mukaisesti tapaturmaisesti tulipalossa. Itse kohtaus oli toteutettu suorastaan häikäisevän upeasti, mutta minusta siihen liittyi myös yksi Westerbergin ja Henna Piirron dramaturgian syvällisistä oivaluksista.

Bergman varmasti tiedosti Fannya ja Alexanderia kirjoittaessaan, että myös hänen isänsä oli uhri ja elämänkertatietojen perusteella myös Bergmanista itsestään olisi voinut tulla tämän patriarkaalisen autoritaarisen perinteen uhri.

Näytelmän kertoi Westerbergin omasta pohdiskelusta. Näytelmässä se näkyi myös korostetun voimakkaana fundamentalistisen uskonnollisuuden kritiikkinä. Alexander kohtasi isäpuolen ”paska ja pissa” jumalan nukketeatterin keinoin toteutetussa huikeassa kohtauksessa. Kohtaus teki näkyväksi sen, että siinä missä meidän kehomme muistavat hamaan hautaan asti ”rakkauden” nimissä tehdyt pahoinpitelyt, meidän mieleemme jää pysyviä jälkiä sinne lapsena istuteuista peloista.

Näytelmässä oli useita hienoja kohtauksia, joissa sisältö ja tunnelma luotiin tilassa liikkeen avulla. Lasten mieleen istutettuja pelkoja symbolisoi tehokkaasti mustakaapuisten hahmojen tanssi. Kohtauksessa, jossa Alexanderia uhattiin fyysisellä rangaistuksella, uhkaa korostettiin vielä naamioteatterin keinoin. kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri           

Fannyn Alexanderin henkilöhahmot ovat todella herkullisia ja näyttelijät ovat ottaneet niistä ilon irti.

Uusivirta oli näytelmän toisessa nimiroolissa Alexanderina vakuuttava. Uusivirta on tehnyt viime aikoina tukun merkittäviä rooleja. Valovoimaisesta muusikosta ja laulusolistista on tullut tähti myös teatterin maailmassa, eikä ihan syyttä. Uusivirta on hyvin fyysinen näyttelijä, jolla on tanssijan kyvyt ilmaista asioita sanattomasti ja täyttää tilaa liikkeen kautta.

Jos ja kun Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opiskelijoiden produktioissa on juostu, niin nyt juostaan myös valtakunnan päänäyttämöillä ja niin pitääkin olla. Westerberg on ilmiselvästi myös taitava koreografi. Näytelmässä oli mukana monta tanssintaiteen keinoin toteutettua ja sellaisina hyvin ilmaisuvoimaista sanatonta tai lähes sanatonta kohtausta.  

Ahon Vergerus oli tyylipuhdas tulkinta autoritaarisesta ihmisestä. Roolihahmo oli aidosti pelottava. Hieno tulkinta pahuuden todellisesta luonteesta. Ahon sisäistetty roolityö teki näkyväksi sen, mikä on saanut pahuuden voimat jälleen liikkeelle. Euroopassa käydään jälleen raakaa hyökkäyssotaa uskonnon ja miehisen kunnian nimissä.

Antti Mattilan lavastus ja William Ilesin valosuunnittelu muodostivat yhdessä todella näyttävän ja toimivan kokonaisuuden. Näyttämökuvat olivat upeita.

Orkesteria johtaneen Sanna Salmenkallion musiikkivalinnat ja Jaakko Virmavirran äänisuunnittelu loivat näyttämökuvien ympärille hienon äänimaiseman. Salmenkallion todellisiin löytöihin kuului traditionaalinen juutalainen synagogamelodia Ukrainasta.  

Todella onnistunut produktio vahvisti mielikuviani siitä, että myös Helsingin kaupunginteatterissa asuu, elää ja vaikuttaa bergmanilainen Ekdahlin perhe. Tässä perheessä puhutaan, pussataan ja tietenkin myös riidellään. Teatteri on taiteilijoiden yhteisön tekemää taidetta ja siksi yhteisön sisäinen hyvä henki kyllä välittyy aina katsomoon asti.

Yhteinen on varmaan myös huoli edessä olevan yön painajaisista. Ahdistavien koronakuukausien ja vuosien jälkeen katsomot ovat jälleen täynnä ja perheellä syytä juhlaan. Uusi kriisi on kuitenkin jo aivan oven takana. Suomen talouden edessä oleva äkkijarrutus ei tiedä mukavia aikoja teattereille tai kulttuurisektorille ylipäätään.

Fanny ja Alexander

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 17.11.2022

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman ja Paavo Westerberg

Bergmanin romaanin suomennos: Elina Hytönen

Ohjaus ja tekstin sovitus: Paavo Westerberg

Sävellys- ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Naamiointi Jaana Nykänen

Dramaturgi: Henna Piirto

Rooleissa Elena Leeve, Olavi Uusivirta, Anna-Maija Tuokko, Rea Mauranen, Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Sanna-June Hyde, Veera Anttila, Eero Aho, Helena Haaranen, Aino Seppo, Leena Repola, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Emmi Pesonen

Muusikot: Ali Saad (laulu), Ingrid Riuttamaa (viulu) Anssi Koskela (viulu), Sanna Salmenkallio (viulu), Terhi Lehtiniemi (alttoviulu), Mauri Kuokkanen (alttoviulu), Antero Manninen (sello), Juho Martikainen (kontrabasso)

Hyvä yleisö, tänä iltana bändin solistina tähtien tähti prinssi Hamlet – Samuli Reunasen ja Aina Bergrothin sovitus houkutteli tekemään Shakespearen klassikoiden klassikosta omia tulkintoja

Hamletin roolin näytteli vuonna 2012 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Olavi Uusivista. Uusivirta on monilahjakkuus, joka tunnetaan paremmin tulkitsijana, säveltäjänä ja sanoittajana. Uusivirran väkivahva tulkinta ja näytelmän konserttiestetiikka tekivät esityksestä leimallisesti yhden miehen show’n. Kuva (c) Yehia Eweis/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Hamlet oli kekseliästä, yllätyksiä täynnä olevaa ja hauskaa teatteria. Visuaalisesti upeasta esityksestä saattoi nauttia myös kevytversiona suuren klassikon syövereihin sen kummemmin. Toki esitys myös houkutteli tekemään omia tulkintoja William Shakespearen suuresta klassikosta.

Ohjaaja Samuli Reunasen ja kirjailijadramaturgi Aina Bergrothin sovituksessa rock-nostalgia ja teatterinostalgia syleilivät toisiaan. Festivaalien konserttiestetiikan puitteet esitykselle antoivat Kaisa Rasilan suunnittelema lavastus ja Erno Aaltosen valosuunnittelu. Shakespeare-kuumeen puolestaan nosti minun kaltaisellani teatterifriikillä vaarallisiin lukemiin Matti Rossin sujuva, nykysuomeen perustuva suomennos vuodelta 2013.

Tekijöiden mukaan Kansallisteatterin sovitus on karnevalistinen. Karnevalistinen klassikosta tulee, kun se maustetaan yllättävillä, mielikuvituksellisilla ja epäsovinnaisilla elementeillä. Tässä suhteessa Hamletin ohjanneella Reunasella ja hänen johtamansa ensemblen jäsenillä on ollut ideoita ja mielikuvituksen lentoa enemmän kuin riittävästi.

Reunasen ja Bergrothin oivallukset ovat alkaneet roolituksesta. Hamletin rooliin kutsuttiin Teatterikorkeakoulusta 2012 valmistunut Olavi Uusivirta, joka tunnetaan paremmin muusikkona. Säveltäjänä, lauluntekijänä Uusivirta on ilmiömäinen lahjakkuus, joka teki ensimmäisen levytyssopimuksensa 20-vuotiaana.

Ofelian roolin näytellyt Fanni Noroila, Olavi Uusivirran Hamlet ja se merkillinen kanto, joka kiskotaan näyttämöltä ylös roikkumaan paksun kettingin päässä.  Kuva © Yehia Eweis/Kansallisteatteri

Uusivirta teki Hamletin roolin rokkistaran elein. Valittu tyylikeinona oli rankka liioittelu. Uusivirta oli näytelmän tähti ja se avasi uuden näkökulman Hamletin roolihahmoon.

Shakespearen näytelmissä oli paksu tulkintojen kerros jo silloin, kun muste vielä kuivui paperilla kirjoitustyön jäljiltä. Esimerkiksi Shakespearen historiallisista näytelmistä vaikkapa Richard III voidaan mieltää kirjoittajan kielellisesti nerokkaaksi ja psykologisesti tarkkanäköiseksi tulkinnaksi hänen oman aikansa lähihistorian tapahtumista, eräänlaiseksi true crimeksi Shakespearen tapaan ja tragedia Titus Andronicus sovitukseksi vanhasta legendasta.

Tosin Shakespearen elinaikana ei ollut psykologiaa tai käsitettä narsistinen persoonallisuus, vaikka yhteiskunnat oli Euroopassa organisoitu samalla tavalla, jolla järjestäytynyt rikollisuus yhä toimii. Aatelisten muodostama yläluokka ryösti suojeluun vedoten alaisiaan klaanin hallitsemalla reviirillä, läänityksellä.

Feodaalisessa klaaniyhteiskunnassa ihmiset murhasivat lähisukulaisiaan klaanien sisäisissä valtataisteluissa ihan oikeassakin elämässä. Hamlet on tällaiseen keskiaikaiseen maailmaan sijoitettu Shakespearen tragedia. Muista vastaavista poiketen Hamletissa tämä taistelu vallasta käydään yhden roolihenkilön pään sisällä.

Vanhoissa kansantaruissa ja kirjailijoiden niiden pohjalta sepittämissä kirjoissa ja näytelmissä maahisia, peikkoja ja murhattujen isien haamuja tietysti lentää ja kiikkuu pilvin pimein. Hamletin tarinan voi tänään kuitenkin tulkita isänsä kuolemasta syvästi järkyttyneen nuorukaisen harhaisen mielen luomaksi valetodellisuudeksi. Shakespearen tarkoituksista ja ainakin ilkikurisesta huumorintajusta kertoo jotakin se, että totuus isän murhaajista paljastetaan Hamletin itse kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän avulla teatterin keinoin.

Hamletin hahmossa elää tämän päivän salaliittoteoreetikko. Hamlet syyttää myös äitiään osallisuudesta isänsä murhan junailleeseen salaliittoon ja haukkuu häntä huoraksi samaan tapaan kuin nyt Ylilaudalla mieltään purkavat denialistit huorittelevat hallituksen ministereitä. Harhoissaan Hamlet päätyy lopulta tekemään joukkomurhan. Hamletin ja samalla maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisimmat vuorosanat voi kuvitella hyvin kouluampujan viimeisiksi sanoiksi, kun hän on aloittamassa itsetuhoista hirmutyötään: ”Olla vai ei? Siitä nyt on kyse.”

Laertesin (Aleksi Holkko), Ofelian (Fanni Noroila) ja Hamletin (Olavi Uusivirta) välisten seksuaalisten jännitteiden kuvaus oli enkelten lentoa. Kuva © Yehia Eweis/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin suuren näyttämön yllä lensivät lauantai-iltana enkelit ja varmasti ihan syystä sysimustin siivin.

Vahvaa symboliikkaa oli kohtauksessa, tai ehkä oikeammin näyttämökuvassa, jossa näyttämölle asetettu valtava kanto revittiin ikään kuin juuriltaan ja tempaistiin ylös suurella koukulla ja paksulla kettingillä roikkumaan korkealle lavastetornin katveeseen.   

Hamlet on näytelmänä jo lähtökohtaisesti yhden miehen show ja Reunasen ja Bergrothin dramaturgiset ratkaisut korostivat tätä.

Samaa päämäärää palveli myös Reunasen ohjauksessa korostunut pyrkimys rikkoa näyttämön neljättä seinää. Uusivirta ei sentään heittäytynyt estradilta oikean rokkikukon elkein meidän fanien käsivarsille, mutta hän taiteili itsensä katsomon tuolien selkänojia pitkin halki koko suuren näyttämön katsomon laulaen samalla kostonhimoista, tappouhkauksia vilisevää laulua.

Kohtaus oli jo puhtaasti fyysisen esittämisen saralla hämmentävän vaativa suoritus.

Aidosti yllättävän ja hauskan sävyn näytelmälle antoi se, että Hamletin isän haamua näytteli Uusivirran isä, dramaturgi Matti Uusivirta. Isän nimi kertoi, ettei Olavi Uusivirta ole populaarikulttuurin tähtiä tuottavan ajatushautomon tuote, vaan musikaalisena ja verbaalisena lahjakkuutena aito nimeä myöten.

Tosin pitää tässä tunnustaa, ettei minulla ollut ennen Hamletia mitään käsitystä Uusivirran mittavista ansioista muusikkona.   

Kansallisteatterin produktion ehkä kiinnostavin asia ei nyt löytynyt näyttämöltä, vaan käsiohjelmasta, johon on painettu otteita Fanni Noroilan esseestä Ofelia elää. Siinä Noroila kertoo, mitä hän ajatteli, kun sai Reunaselta kutsun Ofelian rooliin ja miten hän päätti tehdä roolista oman näköisensä. Noroilan mukaan klassikot ovat tietenkin aikansa kuvia, joissa ei ole tilaa kuin valkoisille miehille ja heidän tarinoilleen.

Myös Noroila tunnetaan paisi vuonna 2016 Teatterikorkeakoulusta valmistuneena näyttelijänä myös muusikkona.

Noroilan teksti kannattaa lukea ja vielä mielellään kokonaan Nuoren Voiman Ofelia-numerosta. Ainakin minua esseen intersektionaalinen feminismi puhutteli. Jäin pohtimaan sitä, ovatko teatterin suuret klassikot todella itse asiassa rumia, kuten Noreila kirjoittaa.

Hamlet on varmasti intersektionaalisen feminismin näkökulmasta auttamattoman misogyyninen.  Shakespearen elinaikana naisilla ei ollut mitään asiaa näyttämölle, vaan miehet näyttelivät miesten roolit.

Toisaalta teatteri on ollut aina tai ainakin Shakespearen ajoista asti myös pako- ja turvapaikka seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluville ihmisille. Laertesin roolin näytellyt Aleksi Holkko muistuttaa omassa käsiohjelman kolumnissaan, että Hamlet on täynnä kaksoismerkityksiä. Holkko julistaa Hamletin Queer-klassikoksi ja se kyllä natsaa.

Naisroolien vahvistaminen tässä queer-estetiikan maailmassa on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Noroilan kiukutteleva Ofelia oli nyt pikemminkin vähän nolo kuin voimauttava roolihahmo. Hamlet ei käskemällä mene itse sinne luostariin tai museoon.

Auli Turtiaisen pukusuunnittelu toi mieleen toisen todellisen Queer-klassikon Euroviisut. Kultaa kimmeltävien ja paljetien paljoutta säihkyvät, tiukasti vartalonmukaiset esiintymisasut veivät mielikuvat Euroviisuista rockbisneksen ja viihdeteollisuuden sovinistisiin ja seksistisiin aseteisiin ja käytäntöihin viime vuosisadan puolella. Tätä mielikuvaa 70-luvun ja 80-luvun rokkikukoista varmasti voimisti näyttämön konserttiestetiikka.

Ehkä siksi Hamlet ei nostovaijereista huolimatta lähtenyt oikein lentoon. Laertesin, Ofelian ja Hamletin välisten suhteiden laadusta ja syvyydestä annettiin monia vihjeitä, mutta se ei nyt jaksanut innostaa.

Esityksessä on mukana 19 biisiä. Näytelmän musiikista on vastannut Timo Kämäräinen, joka näytteli Hamletissa myös Horation roolin. Näytelmä alkoi kappaleella Äidin häät ja päättyy kappaleeseen Mies tahtoo muuttua. Niiden kohdalla ei mainita säveltäjän tai sanoittajan nimiä, joten rohkenen olettaa, että sävellykset ovat Kämäräisen käsialaa ja ne on tehty juuri tätä produktiota varten. Sama pätee esimerkiksi kappaleisiin Laertes Pariisissa ja Horatio tarjoaa tripin.

Hamlet

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 12.11.2022

Willian Shakespearen näytelmän suomennos: Matti Rossi

Ohjaus: Samuli Reunanen

Sovitus: Samuli Reunanen ja Aina Bergroth

Esitysdramaturgia: Aina Bergroth

Lavastus: Kaisa Rasila

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Musiikki: Timo Kämäräinen

Valosuunnittelu: Erno Aaltonen

Äänisuunnittelu: Sami Hassinen

Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva-Cox

Koreografian konsultointi: Ari Numminen

Illuusion suunnittelu: Kalle Tahkolahti

Rooleissa: Ola Blick, Karlo Haapiainen, Aleksi Holkko, Timo Kämäräinen, Esa-Matti Long, Fanni Noroila, Paula Siimes, Timo Tuominen, Matti Uusivirta, Olavi Uusivirta.

Lomonosovin moottori oli tajunnanräjäyttäjänä tanssiteatterin keinoin toteutettu Tsar-bompa – Helsinki Dace Companyt teoksessa kuului arktisen maailman jylhä kauneus ja näkyi tulevan eloonjäämistaistelun raakuus ja kauheus

Liikekielen hurja voima ja kohtauksissa purkautuvan latautuneen energian määrä veivät mennessään. Tällaista tanssia piti seurata lumoutuneena välillä henkeään pidätellen. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin Kaupunginteatteri

Helsinki Dance Companyt Lomonosovin moottori veti minut pitkäksi aikaa sanattomaksi. Esityksen aiheuttama tunnereaktio oli niin voimakas, että se jähmetti mielen. Voiko näin ilmaisuvoimaista ja syvälle mieleen painuvaa esitystä olla olemassa? Alitajuiset pelot, jotka riivaavat meitä tämän päivän ihmisiä, ryömivät nyt suoraan iholle.

Tätä kirjoittaessa vastaus omaan kysymykseeni on kyllä voi. Tajunnanräjäyttäjänä Lomonosovin moottori oli tanssiteatterin keinoin toteutettu Tsar-bompa. Jos haluaa Helsingissä juuri nyt nähdä maailmanluokan näyttämötaidetta, askeleet kannattaa suunnata Helsingin kaupunginteatteriin.

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä tanssittiin torstai-iltana ihmiskunnan viimeisellä rannalla. Koreografi Valtteri Raekallion ja tanssijoiden luomassa liikekielessä oli hurjaa rosoisuutta. Hyvin voimakkaat ja ajoittain silkkaa aggressiota kuvanneet liikesarjat duetoissa ja joukkokohtauksissa kertoivat käynnissä olevasta taistelusta olemassaolosta. Esitys alkoi ja päättyi kohtauksiin, joissa esiin nousi joukkohautojen estetiikka.  

Lomonosovin moottori on Raekallion tanssiteatterin keinoin tekemä dramatisointi Antti Salmisen samannimisestä romaanista. Kiiltomatoon Salmisen vuonna 2014 ilmestyneen kirjasta arvostelun kirjoittaneen Tapio Salomaan mukaan kysymys on suomalaisen nykykirjallisuuden merkillisimmästä ja merkittävimmästä aikaansaannoksesta. Lomonosovin moottori on kirja mahdottomasta.

Salmisen kirja on sadunomainen, futuristinen dystopia. Sen tarinassa retkikunta matkustaa Novoja Zemljalle tekemään kallioperätutkimuksia ydinjätteiden loppusijoituspaikkaa varten. Saaresta tulee pakopaikka retkikunnan jäsenille yhä hirveämmiksi käyvien ilmasto-olosuhteiden keskellä. Raekallio ja esityksen vaikuttavan lavastuksen suunnitellut Antti Mattila ovat ottaneet kirjan hahmoista näyttämölle salaperäiset homeculit, joista ei oikein tiedä, ovatko ne tonttuja vai robotteja ja ihan fyysisenä esineenä tämän salaperäisen Lomonosovin moottorin.

Kirjassa Novoja Zemljalle rakennetaan Nikola Teslan suunnitteleman ”orgaanis-lyyrisen ja kvantti-maagillisen elinvoimakojeen” piirustusten pohjalta todellisuuden mullistavaa Moottoria. 

Kirjan maailmassa valheet edustavat totuutta ja tieteelliset totuudet ovat valhetta. Maailmanlopun edellä ihmiset elävät Vladimir Putinin ja Donald Trumpin taktisten totuuksien maailmassa. Tämä maailma ei ehkä kuitenkaan ole Salmisen kuvaama ihmeellisten koneiden ja kurjuuden yhdistelmä. Minulle Raekallion koreografia antoi voimakkaan mielleyhtymän Aleksandr Solzhenitsyn kirjaan Vankileirien saaristo.

Maailmasta, jossa kasvihuonekaasut ovat nostaneet napapiirin pohjoispuolella ilman keskilämpötilaa seitsemän astetta esiteolliseen aikaan verrattuna, ihmiskunta on kalunnut maapallon luonnonvarat loppuun ja rampauttanut vakavasti elämää maapalolla ylläpitävää biosfääriä, tulee globaali gulag.

Hyvin voimakkaat ja ajoittain silkkaa aggressiota kuvanneet liikesarjat duetoissa ja joukkokohtauksissa kertoivat käynnissä olevasta taistelusta olemassaolosta. Kuva © Kai Kuusisto/Helsingin Kaupunginteatteri

Minulla ei ole osaamista tanssijoiden yksilösuoritusten arvioimiseen. Liikekielen hurja voima ja kohtauksissa purkautuvan latautuneen energian määrä veivät mennessään. Tällaista tanssia piti seurata lumoutuneena välillä henkeään pidätellen. Niin vaikuttavaa se oli.

Eikä tanssijoiden yksilöinti ole tässä ehkä tarpeellistakaan. Helsinki Dance Companyn produktioissa minua on kiehtonut ja elähdyttänyt joka kerran esitysten luoma tunne vahvasta yhteisöllisyydestä. Tosin esityksen keskitysleirin estetiikka toimi myös tasa-arvon karikatyyrinä. Raskaan raadannan ja nälän riuduttamien, rääsyihin puettujen ja lian tahrimien ihmisen joukossa seksuaalisuus ja sukupuoli katoavat, niillä ei ole enää merkitystä.

Säveltäjä Pekka Käpin äänisuunnittelija Eradj Nazimovin esitykselle luoma äänimaisema kuului samaan mahdottomien asioiden kategoriaan kuin Salmisen romaani. Miten jotain näin täydellistä voi olla? Teoksen äänissä soi ja rusahteli arktisen luonnon jylhä kauneus. Tässä äänimaisemassa alati liikkeellä oleva merijää narahteli ja ryskyi, tuuli puhalsi ja vinkui Novoja Zemljan pohjoista saarta peittävillä jäätiköillä. Tanssia rytmittävässä Käpin musiikissa kuului ja korostui myös ihmisten elinolojen ankaruus.

Esityksen maahiset, nuo salaperäiset homoculit oli toteutettu niin, että pyörillä varustetun kolmijalan muodostaman vartalon yläpäähän oli kiinnitetty kovaääninen ikään kuin pääksi ja puettu sitten hahmo vaateisiin eräänlaiseksi kääpiöksi. Näitä nukkeja myös tanssitettiin ja yhdessä upeasti toteutetussa kohtauksessa niitä kaikkia niittä tanssitettiin yhtä aikaa. Kovaäänisten mukana myös esityksen äänimaailma muutti muotoaan tanssijoiden liikettä mukaillen.

Neuvostoliitto teki Novoja Zemljalla 132 ydinkoetta. Atomipommeja räjäytettiin maalla, maan alla, merellä ja ilmakehässä. Näihin kokeisiin kuului myös maailman toistaiseksi hirvittävimmän vetypommin, yli 50 megatonnin Tsar-bompan räjäyttäminen saarten yllä. Vuonna 1961 räjäytetty jättipommi sai ikkunaruudut helisemään Suomen Lapissa asti.

Saarilla asuu kuitenkin edelleen reilut pari tuhatta ihmistä, joista valtaosa on venäläisten tukikohtien sotilaita ja heidän perheidensä jäseniä. Novoja Zemljalla elää yhä noin sata alueen alkuperäiskansaan kuuluvaa nenetsiä. Käppi kertoo kaupunginteatterin kotisivuilla, että tuon pienen omasta tahdostaan eristyksissä eläneen yhteisön kansanmusiikki on ollut esityksen musiikin inspiraation lähteenä.

Lomonosovin moottoriin kuuluu myös kaupunginteatterin pienen näyttämön lämpiöön koottu näyttely, jossa on esillä Novoja Zemljalla filmattuja arkistofilmejä ja saarten asukkaista ja heidän kulttuuristaan kertovaa esineistöä.

Produktioon kuuluu myös Helsinki Dance Companyn Huippuhuorille tekemä matka ja siellä kuvattu tanssielokuva, joka julkaistaan myöhemmin.

Lomonosovin moottori

Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2022

Esitys on saanut inspiraationsa Antti Salmisen samannimisestä proosateoksesta.

Ohjaus: Valtteri Raekallio

Koreografia: tanssijat Raekallion ohjauksessa

Sävellys: Pekko Käppi

Tekstit: Antti Salminen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Essi Huovila

Valosuunnittelu: Jukka Huitila

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Videosuunnittelu: Thomas Freundlich

Naamioiden suunnittelu: Maija Sillanpää

Tanssijat: Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Misa Lommi, Pekka Louhio, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen

Ääninäyttelijä: Santeri Kinnunen

Teatteri Takomon monologi Hajuvesi oli hykerryttävän hauska, kiinnostava ja koskettava esitys – Youssef Asad Alkhatib on näyttelijänä löytänyt todellisen kutsumuksensa

Asad Alkhatib on näytellyt muun muassa Kansallisteatterin Toinen koti -dokumenttiteatteriesityksessä ja television Sekasin-sarjan kolmannen tuotantokauden tuotannoissa. Hän opiskelee parhaillaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun toisella vuosikurssilla. Kuva © Janna Räsänen/Teatteri Takomo

Teatterikorkeakoulun opit ovat langenneet otolliseen maaperään. Tuolille istahtanut Youssef Asad Alkhatib aloitti monologinäytelmän ottamalla katsekontaktia meihin katsojiin. Etusormi ojentui eteen osoittamaan tietä, jota tämä nuori mies on kulkenut. Sitten hän nousi ylös, kääntyi ensin oikealla, sitten vasemmalle ja lopulta selin meihin. Aikuisen elämän kynnyksellä elävän nuorella on pää täynnä haaveita. Elämä on yllätyksellistä. Oma väärä valinta tai silkka sattuma voi kääntää tien pystyyn valitulla uralla.

Elämä heittelee ja Alkhatibin elämä lennätti 16-vuotiaana kiintiöpakolaisena Helsinki-Vantaan lentokentälle Kreikassa sijaitsevasta ankeasta pakolaiskeskuksesta. Siinä samassa, jalat ehkä vielä tukevasti ilmassa, Alkhatib löysi myös, kops, kops kutsumuksensa – minusta tulee, minusta täytyy tulla näyttelijä!

Ehkä Alkhatibin ei edes tarvitse tulla näyttelijäksi, Teatteri Takomon Hajuvesi oli niin suvereeni näyttö lahjakkuudesta, että Alkhatib on varmaan syntynyt näyttelijäksi. Esitys oli mukaansa tempaavaa, hauskaa ja elämänmakuista teatteria. Hän osaa ne keinot, joilla näyttelijä luo itsensä ja yleisönsä välille voimakkaan tunteen vuorovaikutuksesta ja läsnäolosta. Elämänmyönteisessä positiivisuudessaan esitys oli lumovan kaunis kokonaisuus.

Kukaan ei tietenkään synny näyttelijäksi. Toisaalta totta lienee myös se, että huomattava osa niistä tavoista, joiden välityksellä me olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa, ovat vaistomaisia, me emme tiedosta niiden olemassaoloa. Alkhatib on tietenkin hankkinut esiintymistaitonsa ahkeran opiskelun ja harjoittelun kautta. Torstain monologi kuitenkin todisti, että hänessä on myös yllin kyllin sitä vaikeasti määriteltävää karismaa.  

Hajuveden käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Alkhatib ja näytelmän ohjannut Hassan Alsaleh. Sen tarinat kertoivat Alkhatibin oman elämän käännekohdista. Hän pakeni Syyriasta sotaa yksin alaikäisenä ja hän tuli Suomeen perheettömänä kiintiöpakolaisena Kreikasta 16-vuotiaana.

Näytelmän nimi viittaa Alkhatibin elämän ensimmäiseen suureen tragediaa. Tässä tarinassa hän oli pieni ekaluokkalainen, jolle selviää kuusivuotiaana, kun opettaja kyselee äidin ja isän nimiä, että hänen biologinen äitinsä on kuollut. Nainen, jota Alkhatib piti äitinä, oli hänen äitipuolensa.

Tarin siitä, miten pieni Alkhatib yritti myrkyttää allergisen äitipuolensa hajuvedellä, kerrottiin humoristisessa hengessä. Komiikan ytimessä olevasta tragediasta kuitenkin on kysymys. Siitä mitä ei sanottu, teki mieli myös päätellä, että Alkhatibin elämään on mahtunut muitakin ahdistavia tilanteita, jotka olisivat voineet murtaa lapsen herkän mielen. Tarinasta jätetty pois kuvaukset Alkhatibin paosta sodan runtelemasta Syyriasta ja lapsena eletyistä kuukausista tai vuosista Kreikan ylikansoitetuissa vastaanottokeskuksissa.

Ehkä niiden aika ei ole vielä. Valinta on ymmärrettävä. Hajuvesi ei ollut ensisijaisesti selviytymis- vaan kasvutarina.  

Tässä kasvutarinassa Alkhatibin elämää vei kohti valittua päämäärää oma tahto, lahjakkuus ja uudesta kotimaasta löytyneiden aikuisten ihmisten antama tuki. Alkhatibin tukena ovat olleet häntä teatterissa sekä televisioproduktioissa ohjanneet ohjaajat ja Teatterikorkeakoulun opettajat. Erityisellä lämmöllä tarinassa puhuttiin hänet siipiensä suojaan ottaneesta naisesta, jota Alkhatib kutsui kolmanneksi äidikseen.

Kolmannella äidillä oli tarinassa talli, jonka hevosista yhdestä tarinassa myös teatterissa esiintynyt hevonen. Nuoren miehen ja hevosen ystävyydestä saatiin hyvä mitta sille, minkä kokoista rakkautta lapsena itsensä turvattomaksi kokenut nuori tarvitsee tuekseen selvitäkseen. Monologin tarinassa nuoren miehen tie unelmien päämärästä on eksyä väärille raiteille, kun koronaepidemia sulki teatterit ja esti harjoitukset. Kun oli tylsää.

Hajuvesi

Monologinäytelmä Teatteri Takomon näyttämöllä 10.11.2022

Teksti Youssef Asad Alkhatib ja Hassan Alsaleh

Ohjaus Hassan Alsaleh

Näyttämöllä Yousef Asad Alkhatib

Ohjaajan assistentti Jalal Hajali

Valosuunnittelu ja esitysajot Pinja Kokkonen

Valokuvat Janna Räsänen  

Werner Schwabin Presidenterna on absurdin teatterin helmi – Carl Knif Companyn vahva fyysinen tulkinta herätti vaikean tekstin eloon – mielen tahrat ja lika harjattiin esiin juuriharjalla

Petri Tuhkasen lavastuksessa tilantuntu ja tunnelma luotiin valoilla ja väreillä. Kuvassa keskellä Åsa Wallenius, takana Linda Zilliacus ja Jonna Nyman. Kuva © Yoshi Omar/Espoon Kaupunginteatteri

Carl Knif Companyn ja Espoon Kaupunginteatterin Presidenterna oli sysimusta komedia. Koreografina mainetta niittäneen Carl Knifin ohjaus perustui voimakkaaseen fyysiseen esittämiseen. Werner Schwabin näytelmä on lähes tauotonta, ryöppyävää puhetta, Knifin ohjauksessa puheen rinnalla kulki korostetun voimakas liikekieli, joka oli kuin tanssia.

Åsa Wallenius, Linda Zilliacus ja Jonna Nyman näyttelivät suurenmoisesti. Roolitöissä tavaton tarkkuus ja hurja heittäytyminen kulkivat käsikädessä. Vahvasti sisäistetyistä rooleista näki, että produktio on lähtenyt liikkeelle näyttelijöiden omasta aloitteesta.

Nuorena, vain 36-vuotiaana kuollut Schwab käytti saksan kieltä hyvin luovalla tavalla. Schwab nosti niin sanotusti keskisormea saksan kielen raudanlujille kielioppisäännöille. Presidenterna on näytelmän ruotsiksi kääntäneen Linda Östergaardin taidonnäyte

Näytelmä oli tunnelmaltaan alati tihenevä matka ihmismielen pimeimpiin viemäreihin. Sen fyysisyydessä mentiin aina ruumiineritteisiin asti. Teatterielämyksenä se kuitenkin toimii kuin saniteettiharja mieleen tarttuneiden tahrojen puhdistajana.

Käsiohjelmassa Knif kertoo, että häntä kiehtoivat näytelmässä Schwabin pohdinnat kehon, älyn ja henkisyyden yhteyksistä ja ristiriidoista. Hän tunnistaa nämä tematiikat omassa työssään koreografina ja tanssijana.

Tarinan alku oli lempeän arkinen. Kolme eläkkeellä olevaa naista Erna (Zilliacus), Mariedel (Wallenius) ja Grete (Nyman) kokoontuvat porisemaan Ernan asuntoon kahvikupposten äärelle. Huoneessa oleva televisio oli auki ja televisiossa Paavi siunasi kuulijoitaan latinaksi.

Keskustelu käynnistyy siitä, miten kaikki on kallista ja hinnat nousevat koko ajan. Siten ryhdyttiin siunailemaan etäisiä välejä omiin lapsiin ja näiden lasten kiittämättömyyttä. Sen jälkeen nämä kolme entistä siivoojaa alkavat muistella omaa työtä ja siihen liittyneitä nöyryytyksiä. Esille otettiin mieleen vuosien myötä kasautunut lika. Näytelmän Mariedel suorastaan kerskaili sillä, miten hänellä oli tapana kaivaa paljain käsin vessanpyttyjen tukoksia.

Rajujen puheiden myötä myös esityksen liikekieli sai yhä voimakkaimpia muotoja. Varsinkin Walleniuksen tanssi tuoleilla ja pöydän päällä oli taiturimaista.

Meidän jokaisen elämällä on konteksti, joka määrittelee meidän mieltymystemme ja inhontunteiden rajoja. Herkullisinkaan gulassi ei maistu, jos se tarjoillaan vessanpöntöstä. Sormi ei mene suuhun, jos se on sitä ennen ollut pyllyssä.

Mitä makaabereimmiksi naisten puheet näyttämöllä muuttuivat, sitä enemmän he myös tahriutuivat ihan konkreettisesti ruskeaan tahnaan.

Presidenterna oli helppo tulkita kuvaukseksi Schwabin ongelmallisesta äitisuhteesta. Myös Schwabin äiti hankki perheen elatuksen siivoojana. Näytelmän roolihahmot teki mieli tulkita saman ihmisen luonteenpiirteiksi. Erna oli katollisen perinteen rajoittama, Grete aistillinen ja Mariedel tahtoihminen, jolla oli rohkeutta kaivaa paska esiin vaikka paljain käsin.

Tähän logiikkaan sopi se, että juuri Mariedel oli näytelmän dramaattisessa huipennuksessa symbolisen murhan uhri.

Schwab opiskeli Wienin taideakatemiassa (Akademie Der bildenden Künste Wien) eli samassa maineikkaassa taideoppilaitoksessa, jonne erästä toista, häntä huomattavasti kuuluisampaa itävaltalaista ei huolittu maailmanhistorian kannalta kohtalokkain seurauksin.

Schwab valmistui kuvanveistäjäksi vuonna 1982. Ensimmäisen näytelmänsä Die Präsidentinnen julkaistiin vuonna 1990 ja sen jälkeen ilmestyi kiihkeän luomiskauden tuloksena viidessä vuodessa ennen taiteilijan kuolemaa 12 näytelmää ja useita muita kirjallisia teoksia.

Schwabilla oli paha päihdeongelma. Omaa alkoholismiaan hän on kuvannut esimerkiksi vuonna 1991 ilmestyneen kolmannen näytelmänsä nimessä, jossa hän rinnastaa oman maksansa kohtalon kansanmurhaan. Toisin tässäkin näytelmässä hän käsitteli äitisuhdettaan. Tämän suhteen toista puolta puolestaan kuvaa Presidenternan repliikki, jossa todetaan, ettei juhlia voi olla, jos ei ole juhlien jälkiä korjaavaa siivoojaa.

Schwabin näytelmiä ei ole usein esitetty Suomessa. Hakukone löysi vain Jukka-Pekka Pajusen suomennoksen Schwabin näytelmästä Volksvernichtung oder maine Leber ist sinnlos. Suomenkielisen version Kansannitistys eli maksani on mieletön kantaesitys näyteltiin turkulaisessa Teatteri Tarmossa syksyllä vuonna 2005.

Tresidenterna

Carl Knif Companyn esitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa 8.11.2022

Teksti Werner Schwab

Käännös Linda Östergaard

Ohjaus Carl Knif

Valosuunnittelu ja lavastus Petri Tuhkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Maskeeraus Tuija Luukkainen

Näyttelijät Jonna Nyman, Åsa Wallenius, Linda Zilliacus

Näyttelijät videolla Sonia Haga, Aksinja Lommi, Oksana Lommi

Suomenkielinen tekstitys Jukka-Pekka Pajunen   

Kansallisteatterin Tritonus on hieno tulkinta Kjell Westön romaanista – taitavasti pelkistetty dramaturgia ja loistava näyttelijäntyö tekivät draamasta runollisen kauniin teatterielämyksen

Maailmalla mainetta niittänyt kapellimestari Thomas Brander (Janne Reinikainen) ja elämäntyönsä pienen saaristokunnan koulukuraattorina tehnyt psykologi Reidar Lindell (Timo Tuominen) ystävystyivät näytelmän alussa. Yhteinen kiinnostuksen aihe oli musiikki. Kuva © Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Dramaturgi Michael Baran ja Johanna Freundlich osaavat oleelliseen pelkistämisen taidon. Kjell Westön romaanista Tritonus on syntynyt suorastaan runollisen kaunis draama. Jos tässä on lupa käyttää urbaanisanakirjan määritelmää sanasta eeppinen, Kansallisteatterin Tritonus oli tosi jeba.

Westön romaanin hienous on siinä, että sen henkilöhahmojen tunteet, ajatukset ja teot motivoituvat vuorovaikutussuhteiden kautta. Näytelmä toimi upeasti kirjaan kirjoitetun dialogin kautta. Tarinan henkilöiden fyysisen olemuksen, tunteiden tai ajatusten kuvailua ei kaivannut, koska he olivat näyttelijöiden roolihahmoissa fyysisesti läsnä.

Samaa pelkistettyä linjaa edustivat Katri Renton suunnittelema lavastus ja Max Wikströmin valosuunnittelu yhdessä. Näytelmä näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kokonaisuus oli kaunis ja toimiva.

Tritonuksessa Westön kirjoittama tarina kerrottiin teatterin keinoin.

Westön Tritonus on sukupolviromaani. Siinä missä Rikinkeltaisessa taivaassa suurten ikäluokkien lapset elivät vauhdikasta nuoruuttaan, Tritonuksessa 60-luvun lapset ovat lähestyvän vanhuuden kynnyksellä. Eletään jo ikään liittyviä vaaran vuosia, jolloin läheisten ja ystävien yllättävät kuolemat ovat jo osa todellisuutta. Edessä ovat pitkät luopumisen vuodet ja tästä teemasta näytelmä sai oman värinsä.

Käsiohjelmaan on painettu sitaatti maailmankuululta kapellimestari Daniel Barenboimilta. Sitaatissa hän kuvaa sitä, miten me koemme ajan kulumisen. Vitseissä me puhumme ajan suhteellisuudesta. Ylivoimaisesti suurimman osan meidän elämästämme, nuo Barenboimin sekunnit ja minuutit täyttää ja käyttää arki, josta ei jää pysyviä mielikuvia. Kansallisteatterin Tritonissa tuo piilossa oleva arki tuli jollakin tavoin näkyväksi.

Näytelmässä on parikymmentä roolia ääniroolit mukaan luettuna. Tarinan keskiössä olivat Timo Tuomisen näyttelemä Reidar Lindell ja Janne Reinikaisen näyttelemä Thomas Brander. Lindell on helsinkiläispoika, jonka perhe on hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan elänyt niissä oikeissa kaupunginosissa. Valmistumisensa jälkeen hän on tehnyt koko työuransa psykologina pienen saaristolaiskunnan koulukuraattorina. Brander on puolestaan huikean kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, jonka taustasta ei kerrota juuri muuta kuin se, että hänellä on absoluuttinen sävelkorva ja hän on aloittanut muusikon uransa klarinetin soittajana.

Brander saapuu saarelle rakennuttamaan oman menestyksensä pysyvää toteemia, hulppeaa kolmikerroksista huvilaa, oikeaa betonista valettua palatsia sivurakennuksineen ja kallioon louhittuine porealtaineen. Lindell ja Brander ystävystyvät ja yhteinen sävel löytyi musiikista. Lindell on paikallisen cover-bändi Rainbowin puuhamies ja vetäjä.

Musiikin osalta teatterilla oli tarjota myös lisää sellaista ekstraa johon kirjallisuus tai edes äänikirjat eivät pysty – oikean elävän orkesterin. Näytelmän kunnan ympäristösihteeri Annette Talviota näytelleen Annikka Poijärven tulkinnat vanhoista kantri- ja rock-klassikoista tämän Rainbow-kokoonpanon laulusolistina olivat upeita.

Westön ja näytelmän tekijöiden analyysi musiikin ja näytelmän tarinan suhteesta menee paljon syvemmälle kuin tämän kirjoittajan edellytyksillä pääsee. Westön oma lista romaanin musiikkia käsittelevässä pohdiskelussa mukana olevista teoksista löytyy verkosta. Näytelmässä korostui Gustav Mahlerin toisen sinfonian eli niin kutsutun Ylösnousemussinfonian merkitys roolihenkilöille.

Brander on antanut huvilakompleksilleen nimen Tritonus. Tritonus on intervalli, jota on kutsuttu myös paholaisen intervalliksi. Se kuvasi hyvin sitä lahjakkuuden, luovuuden ja kunnianhimon yhdistelmää, joka on piiskannut näytelmän Branderia voitosta voittoon hänen urallaan. Samaa päämäärää ovat palvelleet hänen suhteensa kahteen vaimoonsa ja joukkoon rakastajattaria. Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa Brander ja hänen toistaiseksi viimeiseksi jäänyt rakastettunsa, huippulahjakas viulisti vaihtoivat peitettyjä ilkeyksiä keskenään tekstiviesteinä.

Lindell oli tavallaan Branderin vastakohta tai käänteinen hahmo. Lindellin edesmennyt vaimo oli työlleen omistautunut ja kodin ulkopuolisiin ihmissuhteisiin keskittynyt hahmo, poissa mutta silti läsnä Lindellin hänestä itselleen luomassa idealistisessa kuvassa.

Toisenlaisen totuuden elämästään ja ihanteistaan Lindell ja Brander saavat kuulla lapsiltaan. Maja Lindell (Sofia Motturi) muistutti isäänsä siitä, että äiti oli jatkuvasti poissa hänen lapsuudessaan. Isänsä luona vieraileva Vincent Brander (Bruno Baer) taas yöpyi mieluummin vierasmajassa kuin isänsä korskean huvilan päärakennuksessa.

Ehkä se merkityksellisin juonne Westön romaanin ja näytelmän hyvin monikerroksissa tarinassa oli se, että maailma, jossa me nyt elämme, on muuttunut 60-luvun idealismiin kasvaneille ihmisille oudoksi ja ehkä jopa pelottavaksi paikaksi. Kaikuja fyysisen maailman reaalitodellisuudesta saaristokunnan idylliin toi lintujen joukkokuolema läheisellä merenlahdella. Poliittisen todellisuuden muutos henkilöityi tämän päivän nuoren vihaisen miehen, Jonas Albelin (Aleksi Holkko) hahmoon.

Lukiota käyvä Albelin on musiikissa Branderin veroinen lahjakkuus, mutta hän on asemoinut itsensä identiteettinsä puolesta äärioikeistoon. Albelin laukoi äärioikeiston retoriikkaan kuuluvia rasistisia karkeuksia. Pojan kehityksestä ja tulevaisuudesta huolestunut Lindell pyysi Branderia puhumaan kuuluisuuden antamalla auktoriteetilla pojalle järkeä.

Tältä osin kehityskulut jätettiin avoimeksi. Westön romaani ilmestyi vuonna 2020 eikä nationalististen ja äärioikeistolaisten voimien kannatuksen ja vallan kasvu eri puolilla maailmaa ole ainakaan vähentynyt parin viime vuoden aikana.

Branderin osaksi jäi havaita oman uran alamäki, josta ensimmäiset merki oli samalla alalla toimivien ystävien hyväntahtoinen naljailu.     

Tritonus

Perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin.

Dramatisointi Michael Baran

Ohjaus Johanna Freundlich

Äänisuunnittelu ja bändin valmennus Antti Puumalainen

Lavastussuunnittelu Katri Rentto

Valosuunnittelu Max Wikström

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Pianovalmennus Aleksi Holkko

Rooleissa Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Annika Poijärvi, Juha-Pekka Mikkola, Henrik Heselius, Ilja Peltonen, Petri Liski, Aleksi Holkko, Maria Kuusiluoma, Henrik Helenius, Bruno Baer, Sofia Motturi, Juliana Pöyry, Aksa Korttila Jukka-Pekka Palo, Henrik Heselius

Red Nose Companyn Aleksis Kivi oli pakahduttavan runsas älykään huumorin ilotulitus – Klovnit Mike ja Zin johtivat meitä katsojia kuin orkesteria, kun me nauroimme tikahtuaksemme ja aplodeerasimme hurjasti heille

Aleksis Kiven esityskuvat on otettu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, jossa klovnikomedia kantaesitettiin viime helmikuussa. Kuvassa muusikko Niko Kumpuvaara ja klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen). Kuva © Cata Portin/Red Nose Company

En ole varmaan koskaan nauranut teatterissa yhtä makeasti ja hersyvästi kuin Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esityksessä torstai-iltana Tampereen Työväen Teatterissa. Tuukka Vasaman ja Timo Ruuskasen klovnikomedia oli hillittömän hauska, terävä, salaviisas ja lopulta myös liikuttava esitys. Se todisti jälleen, miten voimakas ilmaisuväline klovneria on teatterin tekijöille.

Loistava käsikirjoitus, huikean hieno näyttelijäntyö ja yhteistyö muusikko Niko Kumpuvaaran ja kamariorkesteri Avanti!:n kanssa ovat tuottaneet mahtavan esityksen.

Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Aleksis Kivessä myös käsikirjoitus on hiottu viimeisen päälle tiimityönä. Eva Buchwaldin, Timo Ruuskasen, Linda Wallgrenin ja Tuukka Vasaman käsikirjoituksessa riemastuttavaa oli sen runsaus. Hauskoja kaskuja, hyviä vitsejä ja nokkelia oivalluksia tuntui riittävän loputtomiin. Tähän verbaaliseen ilotulitukseen saatiin vielä asiapuolella mahtumaan hieno henkilökuva Aleksis Kivestä ja kattava läpileikkaus hänen tuotannostaan. Samalla tuotiin näyttämölle myös 180 vuoden aikajanalla suomalaisen korkea- ja populaarikulttuurin historiaa.

Kyllä, kyllä – myös näyttämölle marssitettujen historiallisten ja vielä vaikuttavien taiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien nimien lista on varmaan paperille kirjoitettuna pitkä kuin pikajuna ja sama runsaudenpula hauskuutti meitä myös esityksen musiikkivalinnoissa.

Kaikki tämä ja tietenkin molemmilla kotimaisilla kielillä ja tarpeen tullen englanniksi myös.

Klovneria ja stand up -komiikka ovat varmasti jossain mielessä esittämisessä lähellä toisiaan. Vaikka Aleksis Kiven käsikirjoitus on epäilemättä paitsi tavattoman rikas myös huolella harkittu, mahtui torstai-illan esitykseen mukaan myös improvisaatiota.

Käsiohjelman mukaan esitysidea- ja konsepti ovat Ruuskasen ja Vasaman aivoitusten tulosta. Tässä ideointivaiheessa varmasti myös klovnit Mike ja Zin ovat saaneet nimensä ja hahmonsa.

Ruuskasen, Walgrenin ja Vasaman yhdessä tekemä ohjaus oli sekä rento että tarkka. Mike ja Zin johtivat meitä katsomossa istuvia näyttämöltä kuin orkesteria. Alati toistuvat naurunremahdukset ja kohtausten väliin annetut hurjat aplodit kertoivat varmasti ainakin esityksen tekijöille, että kohtausten ajoitus oli kohdallaan.

Klovnin punainen nenä ja maskeeraus, joka peittää silmien ja suun alueen ihon ei piilota näyttelijän ilmeitä, vaan vahvistaa niitä. Tai oikeammin klovnin naamio tekee mahdolliseksi liioitella ilmeitä hurjalla tavalla.  Sen vuoksi ei ole mikään ihme, että klovni on ollut myös kauhuelokuvien tekijöiden suosima hahmo heidän hirviögallerioissaan.

Ruuskasen ja Vasaman mimiikka näyttämöllä oli mestarillista. Ainakin minulle jää varmaan pysyvä muistijälki Ruuskasen ilmeestä ja kehon kielestä, kun hän istui kirjoista rakennetun korokkeen päälle asetetulle tuolille ja alkoi esittää Aleksis Kiven patsasta. Tällaisia hienon hienoja visuaalisia nyansseja esityksessä tuntui olevan loputtomiin käsikirjoituksen verbaalisen ilotulituksen lomassa.

Teatteri oli tietysti erityisen tarkastelun alla, koska Kivi oli elinaikanaan leimallisesti näytelmäkirjailija. Kaiken muun lomassa ehdittiin pohdiskella myös esimerkiksi sitä, miksi teatterissa on näytelty joskus alasti ja miksei näyttämöllä enää juoksennella kelteisillään. No nyt sekin ihme jälleen nähtiin.

Keskiajan hoveissa hovinarrien tehtävänä oli viihdyttää hallitsijoitaan. Hovinarrien tehtävänä oli myös kertoa totuus. Esittävän taiteen freelancereiden kohdalla todellisuutta on viimevuosina koronaepidemiasta ja esityspaikkojen sulkemisesta johtuva taloudellinen ahdinko. Vaikka maailma muuttuu, taiteilijan ammattiin liittyvä taloudellinen turvattomuus ei ole juuri muuttunut Aleksis Kiven päivistä. Myös tämä tuotiin Ruuskasen ja Vasaman toimesta esiin hauskan ironian muodossa.

Freelancer taiteilijan on syytä tehdä syviä rukouskumarruksia kohti Helsinkiä, jossa sijaitsee Suomen Kulttuurirahaston toimisto.

Red Nose Companyn yhteistyökumppaneita ovat kiertueproduktiossa olleet Jyväskylän kaupunginteatteri, Kuopion kaupunginteatteri, Lahden kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja kamariorkesteri Avanti!. Jos keskiviikon tai torstain esitys lokakuussa jäi näkemättä, punanenäisten taiteilijoiden kiertueteatteri palaa Tampereelle marraskuussa.

Yhteistyökumppaneista Avanti! ja sen muusikot kuuluvat epäilemättä siihen joukkoon, jonka pitää tehdä noin henkisessä mielessä kumarrusrukouksia Kulttuurirahaston ja muiden kulttuuria tukevien säätiöiden suuntaan. Muut yhteistyökumppanit saavat lakiin perustuvaa rahoitusta valtiolta ja niitä rahoittavat myös sijaintikaupungit. Ruuskasen alias Zinin mukaan esiintymistilat tarjoavat yhteistyökumppanit ottavat esityksen lipputuloista 55 prosenttia.

Kuulostaa vähän epäreilulta, mutta toisaalta kuralla on myös kiertueen yhteistyökumppaneina toimivien laitosteattereiden talous koronaepidemian jälkeen. Jos kassakriisin kiirastuleen on pakko istua maksavan yleisön oikkujen takia, kyykylle kannattaa käydä jonkun toisen housuissa. Näin tämä maailma toimii.

Aleksis Kivi

Red Nose Companyn esitys Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 27.10.2022

Esitysidea- ja konsepti Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Käsikirjoitus Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama

Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren, Tuukka Vasama

Näyttelijät Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Harmonikka, musiikin johto Niko Kumpuvaara

Avanti!-jouset

Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu kiertueella Jere Kolehmainen

Musiikin suunnittelu Niko Kumpuvaara, Marzi Nyman, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama

Musiikin sovitus Marzi Nyman ja Niko Kumpuvaara

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.  

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.  

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.  

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf  

Neljännen Palmu-dekkarin juonta on pidetty Komediateatterissa valtakunnan salaisuutena – Meidän boomereiden iloksi näytelmäksi restauroidusta Waltarin tarinasta löytyi yllättäviä syvyyksiä

Levätkää rauhassa, komisario Palmu oli tietenkin myös teatteria teatterista. Kuvan kohtauksessa komisario Palmu (Aimo Räsänen) ja Kokki (Risto Korhonen) seuraavat teatterissa, kun näytelmän nuori ja radikaali näyttelijä Lautanterä (Jere Riihinen) tekee omaperäistä tulkintaa Shakespearen näytelmästä Macbeth.  

Tampereen Komediateatterin Levätkää rauhassa, komisario Palmu on ollut suuri hitti. Sitä on esitetty jo yli vuoden täysille katsomoille ja lähes viimeistä paikka myöten täynnä Tampellan talon hieno katsomo oli myös perjantain näytöksessä. Eikä loppua tälle menetystarinalle vielä näy.

Suosion syytä ei tarvitse ihmetellä. Levätkää rauhassa, komisario Palmu on aitoa Mika Waltaria. Näytelmä perustuu Waltarin neljättä Palmu-elokuvaa varten tekemään käsikirjoitukseen. Elokuva jäi näyttelijälakon takia toteutumatta ja käsikirjoitus pölyttymään vuosikymmeniksi arkistossa. Näytelmäksi elokuvakäsikirjoituksen dramatisoi Waltarin tyttärenpoika, kirjailija Joel Elstelä.

Waltarin elokuvakäsikirjoitus on otsikoitu nimellä Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Alkuperäinen nimi antaa ymmärtää, että Waltari halusi jo päästä eroon luomastaan supersuositusta hahmosta.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu nosti perjantain näytöksessä minunkaltaiseni boomerin muistot pintaan. Esitys suorastaan tihkui nostalgiaa. Matti Kassilan kolme Palmu-elokuvaa ovat sodan kokeneiden ihmisten lahja ja rangaistus suurille ikäluokille. Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu ja Tähdet kertovat, komisario Palmu ovat kulttimaineessa ja Yle esittää näitä elokuvia televisiossa muutaman vuoden välein. Vuonna 2012 elokuvakriitikot valitsivat Komisario Palmun erehdyksen kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Elstelä on myös hyödyntänyt tätä huumaa sovituksessaan ottamalla joukon lainauksia mukaan näytelmään näistä toteutuneista elokuvista.

Toki vielä viime vuosisadalla ihmiset lukivat myös kirjoja ja Waltarin Palmu-dekkareita on varmasti suorastaan ahmittu.

Vielä suurempi herkku Komediateatterin Palmu on niille, joilla on ollut onni ainakin joskus elämässään näytellä harrastajateatterissa. Ohjaaja Panu Raipia ja lavastaja Oskari Löytönen ovat kohtausten ajoituksella ja lavastuksella jäljitelleen Palmu-elokuvien dramaturgista otetta ja visuaalista ilmettä. Minulle sinänsä nerokas ja toimiva lavastus toi elävästi mieleen ne pahviset kulissit, joiden edessä tuhannet ja taas tuhannet boomerit ovat kokeneet 50-60 vuotta sitten elämänsä tähtihetkiä työväentalojen, seurojentalojen ja nuorisotalojen näyttämöillä.

Juuri tällaista se teatteri oli silloin, ja juuri tällaista sen pitää olla! – Näin on ollut ja näin on aina oleva!

Harrastajateatterista perjantain esitys poikkesi tietysti siinä, että Komediateatterissa näyteltiin upeasti ammattilaisten taidoilla. Aimo Räsänen, Risto Korhonen ja kumppanit ovat vanhan kaartin näyttelijöitä, joilla on puhetekniikka hallussaan. Vuorosanoista sai varmasti selvää suuren katsomon viimeiselle penkkiriville asti, vaikka näytelmässä ei käytetty mikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta. Siltä ainakin näytti ja kuulosti.

Jere Riihisellä, näytelmän nuorella nerolla Lautanterällä oli otsamikrofoni hänen näytellessään Shakespearen Macbethista lainattuja kohtauksia, mutta se oli ehkä kuriositeetti, näkyvä merkki siitä, millaisia hömpötyksiä nuoret vihaiset miehet ovat teatteriin tuoneet.

Toimittaja Miska Rantanen arvelee Helsingin Sanomien Teemassa (juttu on maksumuurin takana, jos et ole Hesarin tilaaja), että Palmun hahmon esikuvia ovat Waltarille olleet Suomi-Filmin johtaja T. J. Särkkä ja presidentti Juho Kusti Paasikivi. Miksei, vaikka yhtä hyvin voi ajatella, että Palmun hyväntahtoisen ja huumorintajuisen konservatiivin hahmossa on paljon Waltaria itseään. Palmu suree vanhan Helsingin arvotalojen katoamista ja paheksuu huumorin keinoin teatterin 60-luvun kokeilevaa avantgardea, jonka tiennäyttäjänä toimi tuolloin kuten nykyäänkin Suomen ruotsinkielinen teatteri.

Kaksi ensimmäistä Palmu-dekkaria ilmestyivät vuosikymmenen vaihteessa, jolloin Helsingin arvorakennusten tuhoamisesta eivät vielä vastanneet ahneet grynderit, vaan neuvostoliittolaiset pommikoneet. Kolmas Palmu-dekkari, Tähdet kertova, komisario Palmu ilmestyi vuonna 1962 eli yli 20 vuotta myöhemmin. Kassila alkoi suunnitella Waltarin kanssa neljättä Palmu-elokuvaa samana vuonna. Lepäisitkö jo rauhassa, komisario Palmun käsikirjoitus on päivätty vuodelle 1963.

Näytelmän lopussa Palmua näytellyt Räsänen toivoi, että me katsojat emme paljasta näytelmän juonta. Tätä toivomusta on tietenkin syytä kunnioittaa. Tosin ihmiselle, joka on lukenut Waltarin dekkarit ja ahminut Agatha Christien tuotannon läpi, ei loppuratkaisun arvaaminen ollut kovin vaikeaa.

Minusta erityisen kiinnostavaa oli se, miten voimakkaasti juonen kannalta oleellinen, mutta tavallaan alun perin pilanpäiten mukaan otettu Shakespearen Macbeth on vaikuttanut näytelmän tarinaan. Toisaalta Shakespearen ohella Waltarin ajatteluun vaikutti tuolloin otaksuttavasti se, että hän oli henkisesti jumissa suuren historiallisen romaaninsa kanssa.

Waltari on tavallaan salakuljettanut viimeiseen Palmu-tarinaansa ikivanhan antiikin myytin, jota esimerkiksi analyyttiseen psykoanalyysiin hurahtaneet edelleen rakastavat yli kaiken. Edellä mainitun vaitiololupauksen takia en voi tässä nyt nimetä tuota myyttiä, jonka kerrokset ainakin meidän länsimaisessa tarinaperinteessämme ulottuvat kauas historian kirjoittamattomille lehdille asti.

Waltarin suuruutta kirjailijana kuvaa hyvin se, että neljännessä, viihteeksi kirjoitetussa Palmu-tarinassa hänen kirjoittamansa henkilökuvat syvenevät. Jos Palmu on ollut alusta asti hahmona hyväntahtoinen konservatiivi, tämän näytelmän murhan uhri, Kake Aunesnevan näyttelemä maisteri Lautander edusti konservatiivisen ajattelun toista äärilaitaa. Tarinan Lautander oli hahmona patologinen narsisti, eräänlainen Donald Trumpin prototyyppi suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Hahmo on urbaani vastine Tähdet kertovat, komisario Palmun konnalle, majuri Vadenblickille.

Se historiallinen suurromaani, Ihmiskunnan viholliset jäi myös Waltarin viimeiseksi.

Näytelmän lopussa valkokankaalle (ei siis missään nimessä skriinille) heijastettiin Waltarin muotokuva. Ehkä se oli Elstelän hyvästijättö isoisälleen. Sen saattoi tulkita myös hyvästeiksi suurille ikäluokille, vaikka me boomerit täytämme jatkossakin rollaattoreinemme, kuulolaitteinemme ja koukkuselkinemme teattereiden katsomot vielä pitkään, no ainakin seuraavat kaksi vuosikymmentä.  

Levätkää rauhassa, komisario Palmu

Tampereen Komediateatterin näytös 21.10.2022

Mika Waltarin elokuvakäsikirjoituksen pohjalta dramatisoinut Joel Elstelä.

Ohjaus Panu Raipia

Lavastus Oskari Löytönen

Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Valosuunnittelu Jussi Kamunen

Rooleissa Aimo Räsänen, Mikko Vaismaa, Risto Korhonen, Kake Aunesneva, Anna Haaranen, Jere Riihinen, Jarmo Perälä, Saara Pohjoimäki, Aku Sajakorpi, Ari Myllyselkä

Eugène Ionescon Tuolit on absurdin teatterin klassikko ja yhä pelottavan ajankohtainen – Upea näyttelijäntyö ja hieno ohjaus tekivät Kellariteatterin esityksestä vaikuttavan elämyksen

Teija Auvisen ja Auvo Vihron tinkimätön ja upea näyttelijäntyö nosti Eugène Ionescon absurdin komedian siivilleen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Romanialaissyntyisen Eugène Ionescon Tuolit on absurdi komedia. Sen ilmaisuvoima perustuu tinkimättömään näyttelijäntyöhön. Se on teatteria aidoimmillaan ja seurasin perjantai-iltana Teija Auvisen ja Auvo Vihron näyttelemistä lumoutuneena. Tällaista teatterin pitääkin olla, mielentila, jossa aika menettää merkityksensä.

Täydelliseksi teatterielämyksen teki näytelmän perin pohjin tuntevan Otso Kauton hieno ohjaus ja yksinkertainen, mutta sitäkin vaikuttavampi lavastus, jossa salaisuuksien verho pudotettiin ihan kirjaimellisesti.

Jos minun jäykkä niskani taipuisi tuotteistamaan jokaisessa esityksessä ainukertaisina toteutuvia teatteriesityksiä kuluttajaystävällisillä pisteytyksillä, antaisin Tampereen Työväen Teatterille Tuoleista kaikki viisi tähteä.

Ranskaan Romaniasta muuttanut Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi. Kielenvaihto ei hänelle ollut hyppy tuntemattomaan, sillä Ionesco asui myös lapsena suurimman osan ajastaan Ranskassa.

Tampereen Työväen Teatterin esitys perustuu sen ohjanneen Kauton reilut 20 vuotta sitten tekemään suomennokseen. Näytelmän suomenkielinen versio kantaesitettiin Kansallisteatterissa Willensaunassa Kauton ohjaamana lokakuussa vuonna 2002. Willensaunassa näyteltiin 20 vuotta sitten Nina Mansikan suunnittelemassa meriaiheisessa lavastuksessa lähes kirjaimellisesti viimeisellä rannalla.

Pienen pariisilaisen avantgarde-teatterin näytelmäntekijänä uransa aloittanut Ionesco kuuluu absurdin teatterin suuriin nimiin ja Tuolit näytelmänä tuntui nyt melkein rinnakkaisteokselta Samuel Beckettin yhtä arvoitukselliselle näytelmälle Huomenna hän tulee (Godo’ta odotellessa).

Tuolit oli älyllisesti haastavaa, arvoituksellista ja ihan oikeasti vaikeaa teatteria. Sellaisena se oli myös hyvin palkitsevaa. Älynystyröitä hyväileviä tulkintamahdollisuuksia oli lähes loputtomasti ja yhä edelleen tätä kiejoittaessani tuntuva jälkimaku on huikea.

Beckettin vuonna 1953 julkaistussa näytelmässä kaksi nukkavierua kulkuria odottaa kohtalonsa täyttymistä pystyy kuolleen puun juurella. Ionescon vuonna 1952 kantaesitetyssä Tuoleissa viimeisellä rannalla on pariskunta, kaksi pitkän elämän elänyttä vanhusta. Molempien näytelmien lohduton pessimismi on kuin peruutuspeili, jossa näkyvät toisen maailman sodan kauhut.

Tuoleissa Pariisi on lakannut olemasta, se on tuhottu jo 300 vuotta sitten ja nyt on ihmiskunnan viimeisen edustajan, talouspäälliköiden päällikön kerrottava kaikille, mitä näistä kauheuksista on opittu. Samaan apokalyptiseen teemaan Ionesco palasi Kuuban ohjuskriisin aikaan ajoittuvassa näytelmässään Kuningas kuolee, jossa luomakunnan kruunuksi itse itsensä julistanut ihminen poistuu lajina elämän näyttämöltä.

Ajankohtaisempaa näytelmää kuin Tuolit on tällä hetkellä vaikea löytää.

Tuolit voi mieltää myös terävänä analyysina kielen ominaisuuksista. Tuolit on näytelmänä ryöppyävää paradokseja tulvivaa puhetta, josta oli välillä vaikea saada tolkkua. Romaniassa syntynyt Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi ja isänkielen vaihtaminen äidinkieleen, aito kaksikielisyys on varmasti tarjonnut hänelle aitiopaikan tarkastella sitä, mitkä ovat kielen reunaehdot. Aivan merkityksetöntä ei liene sekään, että Ionescon romanialainen isänsä oli ortodoksi ja ranskalainen äitinsä protestantti.

Näytelmän vanhukset pelaavat keskenään eräänlaista kielipeliä. Vaimoa näyttelevä Auvinen näkee maailman ja kannustaa miestään positiivisuuden kautta ja Vihron näyttelemä mies näkee maailman pelkästään negatiivisesti miinusmerkkisten linssien läpi. Se pakotti kysymään, oliko näillä kahdella edes edellytyksiä ymmärtää toisiaan?

Ionesco on tehnyt teräviä huomioita ihmisten käyttäytymisestä. Me tiedämme, että ihmiset jakaantuvat kielialueesta tai kulttuurista riippumatta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Sitä me emme vielä tiedä ainakaan kovin tarkasti, miten aivojen neurologiset prosessit muuttuvat kieleksi: ajatuksiksi ja puheeksi. Filosofit voivat jatkaa edelleen debattiaan lauseiden totuusarvosta.

Ionescon näytelmää voi katsoa myös kuvauksena vanhuudesta. Tällaisenkin tulkinnan voi tehdä, vaikka viimeistään se epäilemättä karkottaa loputkin katsojat Kellariteatterin katsomosta.

Näytelmän yhteiset muistot ulottuivat vuorosanojen perusteella yli 70 vuoden päähän menneisyyteen. Katsoja saattoi olettaa, että molemmat olivat hyvin vanhoja. Jotakin kertoi jo se, että heidän muistonsa erosivat täydellisesti toistaan. Siinä missä vaimo muisteli perheen yhteistä lasta, miehen muistoissa he olivat lapseton pariskunta.

Edellä olevassa tulkinnassa tyhjät tuolit keroivat niistä kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka oli tapettu taisteluissa, siviiliväestön terroripommitukissa ja natsien tuhoamisleireillä. Tässä tulkinnassa tyhjät tuolit edustavat vanhusten läheisiä ja ystäviä, jotka elävät enää heidän muistoissaan.

Vaikka Ionescon ja Beckettin 50-luvulla kirjoittamat absurdin teatterin näytelmät ovat maailmanlopunnäkyineen hyytävän pessimistisiä, sodan jälkeiset vuodet olivat länsimaissakin elämän jatkuvuuteen uskovan optimismin aikaa. Tuon ajan hengestä vastaan sanomaton todiste ovat suuret ikäluokat, me boomerit, jotka olemme nyt astuneet vanhuuden kynnykselle.

Meidän nykyisellä elämäntavallamme tuosta vanhuudesta tulee paitsi kivulias myös todennäköisesti hyvin yksinäinen. Ionescon näytelmässä tätä yksinäisyyttä kuvataan sijoittamalla pariskunnan tarina saarelle, jossa vanha mies ja nainen eivät tapaa entisiä läheisiään ja ystäviään, vaan heidän haamujaan.    

Tuolit

Tempereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 14.10.2022.

Käsikirjoitus Eugène Ionesco

Suomennos, ohjaus, lavastus- ja pukukonsepti Otso Kautto

Valosuunnittelu Jarkko Sirainen

Äänisuunnittelu Jarkko Sirainen ja Otso Kautto

Rooleissa Teija Auvinen ja Auvo Vihro