On ainakin neljä hyvää syytä käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uutuuskomedia – illallinen tarjottiin hienon näyttelijäntyön ystäville

Tilannekomedia on televisiosarjojen tekijöiden leipälaji, mutta kyllä se pitää myös teatterin tekijät ainakin länsimaissa kyrsän syrjässä kiinni.

Käsite sinänsä on ehkä jopa hieman harhaanjohtava. Ainakin teatterissa yllättäviin tilanteisiin perustuva komiikka kääntyy helposti farssiksi. Tilannekomediassa yllättävät käänteet ja huumori on kirjoitettu nopeatempoiseen dialogiin.

Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut Illallinen ystävien kesken kuuluu lajityypin valioihin. Käsikirjoituksen tehnyt Donald Margulies palkittiin näytelmästä Pulitzer-palkinnolla vuonna 2000. Broadwaylla Dinner with Friends oli suuri hitti.

Kaikille tilannekomedia ei teatterissa nappaa (”öö, hirveetä paskaa!”), vaikka televisiosta me ahmimme sitcomia oikein urakalla. Itse taidan kuulua tähän ryppyotsaisten harmaakaapujen joukkoon.

Silti minä löysin komedian ensi-illassa ainakin neljä loistavaa syytä mennä katsomaan Illallista ystävien kesken. He ovat Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti. Näyttelijöihin pätee ilmiselvästi sama taika kuin vuosikertaviineihin – maku vain syvenee ja paranee, mitä vanhemmasta vuosikerrasta on kysymys.

Tämän nelikon työskentelyn seuraaminen oli nautinto. Aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Rundman ja Kaskilahti ovat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta ei juuri käytetty ja sen totisesti kuuli Studio Pasilan laitimmaiselle penkkiriville asti. Eikä myöskään Penttisen ja Salon harjaantunut puhetekniikka jättänyt moitteen sijaa. Komedian sähäkkä dialogi oli tämän kirjoittajan raihnaisille korville silkkaa musiikkia.

Ihailtavaa oli myös se tarkkuus ja varmuus, jolla konkarit työtään tekivät. Se vei mukanaan. Teatteriaddiktina (no sanotaan reilusti hulluna) olen aina henkeen ja vereen juuri sillä kertaa näyttämöllä olevan joukkueen puolella. Epävarmuus otteissa tai löysäily herättävät helposti pelon myötähäpeästä.

Nopeatempoinen komedia on, jos mikään, näyttelijöiden teatteria.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Sari Siikanderin ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Janne Siltavuoren lavastus, Teppo Saarisen valosuunnittelu, Eero Niemisen äänisuunnittelu ja Elina Vätön puvustus antoivat esitykselle sellaiset raamit kuin Helsingin kaupunginteatterissa on tapana tämän lajityypin näytelmille tehdä. Puitteet olivat kunnossa.

Parisuhteen solmiminen ja jo solmitun parisuhteen ongelmat ovat aiheena teatteritaiteen ydinaluetta. Meillä on tapana vain tässä yhteydessä puhua rakkaudesta, tai tuon voimakkaan, maailmoja syleilevän tunteen inhasta kääntöpuolesta.

Tämä elämän jatkuvuuteen tiukasti liittyvät aiheesta on varmasti sanottu kaikki tarpeellinen. Aihe on kuitenkin siitä mukava, että kaiken voi ja pitää sanoa aina uudestaan. Uudet sukupolvet ja uudet näytelmät eivät synny itsestään, ne pitää tehdä.

Parisuhdetta ruotivat suuret klassikot ovat pääsääntöisesti tragedioita, mikä kertoo varmasti paitsi aiheen raadollisuudesta, myös siitä, miten alistetussa asemassa naiset ovat maailmassa lähes aina olleet.

Eikä aiheen traagisuus ole vieläkään mihinkään kadonnut. Suomessa noin 20-30 naista menettää joka vuosi henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

Viime vuosikymmeninä komediasta on kuitenkin tullut tavallinen tapa käsitellä tätä inhimillisen elämän keskeisintä aihetta.

Eikä Margulies aikanaan Pulizeria pokannut silkkaa läppää heittämällä. Näytelmässä oli sävyjä. Sen tavallisen tarinan lisäksi tekstissä on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Margulies on mallintanut sosiologisella tarkkuudella yhtä aikamme merkittävää sosiaalista ilmiötä.

Yhteiskunta individualisoituu. Tänään Suomessa varmaan jo puolet kotitalouksista on yhden ihmisen kotitalouksia.

Tämän kehityksen vastapainoksi varsinkin nuoret aikuiset ovat alkaneet muodostaa läheistä ystävistään eräänlaisia uusperheitä ja verkostoitumisen kautta kokonaisia sukuja, klaaneja.

Yhdysvalloissa kaupungistuminen on pidemmällä kuin meillä. Ehkä siksi Marguliesin yli 20 vuotta vanha komedia tuntui hämmästyttävän tuoreelta ja ajankohtaiselta.

Työryhmässä näytelmän ydinajatus oli ymmärretty hyvin. Näytelmän takauma, jossa konkarit näyttelivät parinmuodostusvaihetta eläviä nuoria aikuisia, oli hersyvän hauska. Vättö ja naamioinnit suunnitellut Aino Hyttinen olivat puvustaneet näyttelijät 70-luvun nuoriksi. Se natsasi näytelmän kantaesitykseen ja vuoteen 1988, jolloin Yhdysvalloissa 70-luvulla nuoruuttaan eläneet olivat varttuneet raskaan sarjan keski-ikään.

Ystävien kesken vietetyllä illallisella sai nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä. Silti näytelmän roolitus jäi myös askarruttamaan. Parisuhde, jossa mies on pari vuosikymmentä puolisoaan vanhempi, on enemmän meidän kuusikymppisten äijien eskapismia kuin elävää todellisuutta ainakin teatterin seinien ulkopuolella.

Illallinen ystävien kesken

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 16.9.2020

Käsikirjoitus Donald Margulies

Suomennos Aleksi Milonoff

Ohjaus Sari Siikander

Lavastus Janne Siltavuori

Puvut Elina Vättö

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu Eero Nieminen

Naamiointi Aino Hyttinen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo, Risto Kaskilahti

Muusikot Kasper Krastila, Eeva Kemppinen, Eero Nieminen

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastajassa näkyivät huoneteatterin vahvuudet – ajateltu dramaturgia ja upea näyttelijäntyö tekivät esityksestä elämyksen

Matleena Kuusniemen ja Jari Virmanin hieno näyttelijäntyö toi D. H. Lawrencen tarinan kosketusetäisyydelle. Pasi Lampelan dramatisointi ja ohjaus korostivat pienen huoneteatterin vahvuuksia. Kuva Marko Mäkinen/Teatteri Jurkka

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastaja on epäilemättä yksi teatterisyksyn helmistä. Matleena Kuusniemen ja Jari Virman näyttelijäntyö ja Pasi Lampelan dramaturgia ja ohjaus muodostivat nautittavan kokonaisuuden. Esityksessä oli lämpöä. Se kosketti.

Voimakkaan intohimon vallassa olevat ihmiset ovat perusolemukseltaan koomisia hahmoja. D. H. Lawrencen vuonna 1928 ilmestyneen romaanin taustalla on kuitenkin yksi suursodan suurista tragedioista. Miljoonien naisten aviomiehet tai potentiaaliset elämänkumppanit oli tapettu tai he olivat vammautuneet fyysisesti tai psyykkisesti ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa.

Lawrencen romaani joutui kirjailijan kotimaassa sensuurin kynsiin ja Englannissa se julkaistiin vasta vuonna 1960.

Epäsäätyisen rakkaussuhteen ja seksuaalisuuden avoin kuvaus olivat liikaa. Vielä merkityksellisempää sensoreille oli varmasti se, että kirjan Lady Chatterley on voimakastahtoinen nainen, joka rohkeasti puolustaa myös omaa seksuaalista itsemääräämisoikeuttaa. Kirjan naishahmo oli konservatiiveille punainen vaate maassa, jossa välillä hyvin radikaalejakin keinoja käyttänyt naisasialiike oli taistellut 30 vuotta naisten äänioikeuden ja tasa-arvoisten ihmisoikeuksien puolesta.

Suffragetin pilkkanimellä kutsuttuja naisasialiikkeen jäseniä vangittiin eikä kiihkeässä kamppailussa vältytty kuolonuhreiltakaan. Naiset saivat Englannissa äänioikeuden vasta vuonna 1928.

Lampelan dramaturgia ja ohjaus antoivat minulle katsojana tilaa ajatella. Lawrencen tarinan historiallinen konteksti tuli näkyväksi. Samaa efektiä en ole aikaisemmin kokenut romaania lukiessani tai sen pohjalta tehtyjä elokuvia katsoessani.

Lampela on valinnoissaan osunut johonkin oleelliseen.

Kohtausten ajoitus ja varsinkin niiden ajallinen kesto tuntuivat optimaalisilta. Huoneteatterin vahvuus, henkilökohtainen läsnäolo pääsi oikeuksiinsa. Kuusniemen ja Virman näyttelemistä oli nautinto seurata.

Tarinaan oleellisesti kuuluva seksuaalisuuden kuvaus oli toteutettu tyylikkäästi. Avauskohtaus, jossa Virman pesi itseään metsänvartijana yläruumis paljaana loi odotukseen liittyvän jännitteen. Sen jälkeen intiimit kohtaukset voitiin siirtää katsojan korvien väliselle näyttämölle.

Käsiohjelman mukaan Lampela on kääntänyt Lawrencen romaanin uudestaan dramatisointia varten. Voi olla. Ainakin Lampela on onnistuneesti modernisoinut tekstiä.

Hieno oli myös Lampelan tapa päättää näytelmä.

Molemmat näytelmän roolihahmot olivat subjekteja, oman persoonallisuuden omaavia toimijoita. Tämä ei ole mikään helppo nakki. Jokainen, joka on lukenut Henry Millerin ja muiden maailmankirjallisuuden mestareiden egoistisia romaaneja elämää suuremmasta rakkaudesta, tietää tämän. Teatteri tietenkin vahvistaa tarinan moniäänisyyttä, mutta ei se edes teatterissa ole mikään itsestäänselvyys.

Matleena oli kuin luotu Lady Chatterleyn rooliin. Roolihahmo oli sekä herkkä että voimakas, hienoa näyttelijäntyötä.

Virman oli mainio mojovan yllätyksen ja voimakkaiden tunteiden hämmentämänä miehenä.

Englanti on luokkayhteiskunta, jossa ihmisen luokka-aseman tunnistaa jo hänen puheestaan. Suomi ja suomenkieli ovat tässä suhteessa tasa-arvoisempia. Ehkä Lampela, Kuusniemi ja Virman olisivat voineet antaa tämän kuulua vieläkin selvemmin.

Markus Tsokkisen lavastuksessa ja Heidi Tsokkisen puvustuksessa pienen teatterin niukat resurssit oli käännetty voimavaraksi.

Lady Shatterleyn rakastaja

Teatteri Jurkka 9.9.2020

Alkuperäisteos H. D. Lawrence

Suomennos, sovitus ja ohjaus Pasi Lampela

Lavastus Markus Tsokkinen

Puvut Heidi Tsokkinen

Äänisuunnittelu Saku Kaukiainen

Rooleissa Matleena Kuusniemi ja Jari Virman

Rock-musikaali Hamletissa näkyivät tekijöiden elämänkokemus, vahva ammattitaito ja luovuus – Tampereen Työväen Teatterin tulkinta maailman tunnetuimmasta näytelmästä on tuore ja raikas

Hamletin näyttämökuvat olivat toinen toistaa upeampia. Kuvassa lauteillla Varre Vartiainen vasemmalla ja Jarmo Saari oikella. Keskellä upeasti Hamletin roolin näytellyt Saska Pulkkinen. Taustalla Shakespearen tarinan näyttelijöitä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä. Ei niin mikään!

Silti Tampereen Työväen Teatterin Hamletin ensi-illassa me katsojat saimme vahvan illuusion, miltä täydellinen taideteos näyttää. Shakespearen rakastetun näytelmän tekijät onnistuivat nyt näyttämötaiteen kaikilla osa-alueilla ja näistä osista syntyi esteettisesti lumoavan kaunis kokonaisuus.

Minut sai lopullisesti lankeamaan loveen esityksen huumori. Kyllä! Vaikka Hamlet on perusolemukseltaan synkkä tragedia, esitykseen oli siroteltu pitkin matkaa myös hauskoja yksityiskohtia.

Kuka tietää, ehkä juuri näin myös Shakespearen aikalaiset ovat tulkinneet tämän monitulkintaisen runoelman. Hamlet oli oman aikansa poliittista teatteria, kuten professori Hanna Suutela käsiohjelmassa kirjoittaa. Maan mahtaville piti irvailla, vaikka tekijät laittoivat sillä kaulansa vaaraan.

Kenenkään edessä ei pidä kumartaa niin syvään, että multa tunkee otsaryppyjen väliin, ei edes William Shakespearen.  Tässä Globe-teatterin tekijöiden terveiset meille yli ajan kuilun. 

Ohjaaja Otso Kauton ja Shakespearen näytelmän nykysuomeksi kääntäneen ja sovituksen tehneen Michael Baranin tulkinta tästä maailma tunnetuimmasta näytelmästä oli ajateltu, tuore ja raikas. Olen varma, että tamperelaisten produktiolla on vielä vientiä ja kysyntää maailman Shakespeare-festivaaleilla.

Hamlet on muokattu rock-musikaaliksi ja se voi viedä varttuneen teatterin harrastajan ajatukset hieman hakoteille. Toki Hamletilla ja Tampereen Työväen Teatterin takavuosien kestohitillä, Vuonna 85 Remixillä on myös jotakin yhteistä. Kautto, Baran ja musikaalin koreografi Tero Saarinen ovat muutaman vuoden sisällä astumassa samaan kuusikymppisten kerhoon, jossa jäseniä manserockin keskeiset tekijät jo ovat.

Tosin käsiohjelmassa Saarinen ja esityksen toinen koreografi Satu Halttunen ovat esityksen liikeidentiteettien tekijöitä. Sana on kuvaava. Sen merkitys avautui minulle kerrasta, kun seurasin, miten upeasti Shakespearen runollinen kieli ja kaksikon luoma liikekieli sulautuivat yhteen ja antoivat jokaiselle roolihahmolle oman identiteetin.

Baranin suomennoksessa maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisin repliikki on kääntynyt nykysuomeksi muotoon: ”Olla vai ei olla?”. Lakonisuudessa tuo muoto on silkkaa runoutta. Myös Baranin ja Eeva Konnun laulujen sanoitukset sulautuivat Shakespearen tekstiin hämmentävän hyvin.

Tero Saarinen Company on kansainvälinen nimi tanssitaiteen parissa ja Saarinen on koreografina suuri tähti. Hamletissa näkyi Saarisen tyyli, jossa vaikutteita on otettu itämaisista kamppailulajeista.

Itse aloin heti esityksen alussa pohtia jollakin aivolohkollani, mitä minä tiedän japanilaisesta teatterista? Vastauskin oli tyly – en mitään. Silti esityksen liikekielen ilmaisuvoima ja arvoituksellisuus pitivät otteessaan koko kolme tuntia kestäneen esityksen ajan.

Arvoitus toistui esityksen visuaalisen ilmeen suunnitelleen Kimmo Viskarin puvustuksessa. Puvut olivat mukaelmia Shakespearen ajan muodista höystettynä viitteillä itämaisiin kamppailulajeihin. Tehokeinona Viskari oli käyttänyt mestarillisesti liioittelua ja kirkkaita värejä. Tynnyrikaulukset olivat kuin kärrynpyöriä ja 1600-luvun aatelisten polvihousut hyljekokoa.

Näytelmän käsiohjelma on tapetoitu Kari Sunnarin ottamilla esityskuvilla, eikä syyttä. Hamletin näyttämökuvat olivat värikylläisyydessään toinen toistaan upeampia. Viskarin visuaalinen suunnittelu yhdessä Eero Auvisen valosuunnittelun kanssa on nappisuoritus. Lavastus mehiläiskennoa muistuttavine tornimaisine rakenteineen oli näyttävä ja toimiva.

Katsojana odottin esitykseltä ennakolta konserttiestetiikkaa ja sitä me myös saimme. Konnun, Jarmo Saaren ja Varre Vartiaisen säveltämä musiikki väänsi nupit kaakkoon heti ensimmäisten kitarasoundien iskiessä tärykalvoille.

Energiatasot olivat kohdallaan. Loistava bändi tämä Gravediggers.

Tähän kai pitäisi laittaa se hymiö – kevyet mullan vain Shakespearen Hamletille.

Kokonaisuuteen kuului tietenkin myös upea näyttelijäntyö. Saska Pulkkisen otteissa oli Hamletin roolissa suoraa sydämeen käyvää herkkyyttä, joka välittyi upeasti vielä suuren salin kolmannelletoista penkkiriville asti. Tällaista teatterin pitää olla!

Ulkopuolisena en tiedä enkä tunne niitä teatterin työyhteisön vuorovaikutusmekanismeja joiden tuloksena produktio muotoutuu ideasta esitykseksi. Siitä olen kuitenkin varma, että teatteri on yhteisön taidetta. Ohjaajana Kautto on tämän otaksuman mukaan toiminut eräänlaisena kapellimestarina, joka on koonnut eri osat yhteen omien taiteellisten näkemystensä mukaan ja pitänyt prosessin liikkeellä.

Tampereen Työväen Teatterin kannalta päätös valita Kautto teatterin uudeksi johtajaksi on ollut viisas ratkaisu. Rohkeiden valintojen ja taiteellisten voittojen kautta Tampereen Työväen Teatteri säilyttää asemansa Suomen toisena päänäyttämönä.      

Viime talvena esitetty Jeppe Niilonpoika oli minulle hyvä esimerkki rohkeista valinnoista. Tarjonnan runsaudella pilalle hemmoteltu Tampereen alueen yleisö voi olla konservatiivinen makutottumuksissaan. Rohkeita ja luovia valintoja tarvitaan. Taiteessa ei voida juuttua viettämään alati samanlaisena toistuvaan päivään murmelina.

Rock-musikaali Hamlet

Tampereen Työväen Näyttämön ensi-ilta 5.9.2020

Suomennos ja sovitus Michael Baran

Ohjaus Otso Kautto

Säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen

Musiikin sovitus Jarmo Saari, Varre Vartiainen ja Gravediggers

Laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran ja Eeva Kontu

Vastaava kapellimestari Joonas Mikkilä

Liikeidentiteetit Tero Saarinen, Satu Halttunen

Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Maskien ja kampausten suunnittelu Emmi Puukka

Tuottaja Arje Ahrens

Rooleissa Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Petrus Kähkönen, Karoliina Vanne, Auvo Vihro, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Jussi Lukàcs, Meeri Uusi-Äijö, Laurapeppi Väänänen, Maria Halinen

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas ei päästä katsojaa helpolla – alkuhämmennyksen jälkeen syvästi ajateltu ja ilmaisuvoimainen esitys tarttui iholle kuin laastari

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi koreografi Jyrki Karttusen liikekielessä. Kuvassa Pyry Nikkilä ja Annika Poijärvi. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Meidän maailmankuvamme muodostuu tarinoista. Se tärkein, tai ainakin rakkain niistä lienee meidän oma tarinamme.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on romaaniin muotoon kirjoitettu kasvutarina. Sen henkilöhahmot alkavat elää lukijan mielikuvissa omaa elämäänsä kuin itsestään.

Teatterissa illuusio moniäänisyydestä syntyy jo siitä, että jokaista roolia näyttelee elävä ihminen.  

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas todisti ainakin minulle, että teatterilla on myös kyky paljastaa ja tehdä näkyviksi tarinan syvärakenteet. Rikinkeltainen taivas on syvällisesti ajateltua, monitulkintaista ja ilmaisuvoimaisesti toteutettua teatteria.

Näytelmän ydinajatus, tai pitäisikö sanoa kysymys, oli tiivistetty yhteen ainoaa, loisteliaasti toteutettuun kohtaukseen. Kohtauksessa tarinan alter ego, kirjailija K (Timo Tuominen) seurasi takanäyttämöltä, kulissien takaa näytelmää, jossa näyttelevät hänen elämänsä ihmiset. Samalla hän yrittää turhaa tarjota hänestä ja heistä kertovaa menestysromaaniaan Sepänpuiston uneksija näiden lapsuudenystävien luettavaksi.

Ei tule ihan heti mieleen, milloin ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteita olisi kuvattu näin ilmaisuvoimaisesti.

Westön kirjan ja näytelmän kirjailija K:ta kalvaa epäilys. Hän ei ehkä ole ollut täysin rehellinen itselleen ja muistoilleen kirjoittaessaan tätä arvostelu- ja myyntimenestykseksi noussutta romaaniaan.

Esimerkiksi parhaillaan Tampereen Teatterissa vieraileva Marja Packalénin ja Pirkko Saision muistoihin perustuva KOM-teatterin näytelmä ei varmaan ihan sattumalta ole nimeltään Valehtelijan peruukki.

Kysymys oman ilmaisun rehellisyydestä lienee yhtä vanha kuin itse taidekin. Jokaisen lahjakkaan taiteilijan teräväkielisin ja armottomin kriitikko tulee kasvotusten vastaan kun taiteilija katsoo itseään peilistä.  

Tässä näytelmän avainkohtauksessa dramaturgi Michael Baranin, ohjaaja Juhana von Baghin, koreografi Jyrki Karttusen, lavastaja Kati Lukan ja valosuunnittelija Ville Toikan yhteen hioma teatteriestetiikka toimi hengästyttävän hyvin.

Kohtaus on myös hieno allegoria. Näin meidän muistimme toimii. Meidän muistomme ja samalla ehkä myös meidän minuutemme on näytelmä, jota näytellään ilta illan jälkeen yhä uudelleen. Jokainen esitys on kuitenkin ainutkertainen ja hieman erilainen kuin mikään sitä edeltäneistä.

Oikeita vastauksia kirjailija K:n kysymykseen kuvauksen rehellisyydestä ei siten ehkä ole olemassa. Meidän muistomme ovat syntyneet hyvin monimutkaisten ulkoisten ja sisäisten vuorovaikutusmekanismien kautta.

Me tunnemme menneisyytemme, mutta emme tiedä sitä, jos nyt ei syntymäpaikkakunnan ja sosiaaliturvatunnuksen tietämistä pidetä kaiken tähän liittyvän viisauden alkuna. Meidän aivojemme tunnekeskuksessa esitystä valvovalla dramaturgilla on myös taipumus muuttaa sekä tarinan juonta että yksityiskohtia yllättävällä tavalla.

Käsiohjelmassa ohjaaja von Bagh kirjoittaa simultaanisuudesta näyttämötaiteessa. Näyttämötaiteen ainutlaatuinen ominaislaatu antaa hänen mukaansa mahdollisuuden asioiden tapahtumiseen, ajattelemiseen ja kokemiseen yhtä aikaa.

Näytelmässä kirjailija K: roolihahmoa näyttelivät Tuominen ja Pyry Mikkola rinnakkain. Ratkaisu oli toimiva. Se antoi katsojalle tilaa tulkintoihin. Dramaturgisella ratkaisulla korostettiin muistojemme subjektiivista luonnetta. Takaumia on vain näistä muistoista kertovissa tarinoissa. Meidän muistissamme nuoruuden minä ja se mitä olen nyt, ovat läsnä yhtä aikaa.

Esitys herätti ainakin tämän kirjoittajan uteliaisuuden. Tällaista teatterin pitää olla!

Westö on käsiohjelman mukaan lainannut Rikinkeltaisen taivaan moton Samuel Beckettin näytelmästä Viimeinen ääninauha ja sama asetelma on ollut von Baghin mukaan lähtökohtana, kun romaani on transponoitu näyttämölle.

Jotakin Beckettin näytelmien omintakeisesta melankoliasta työryhmä näytelmässä myös tavoitti. Oman elämänsä näyttämölle kulissien takaa katsovasta Timo Tuomisesta, näytelmän kirjailija K:sta jää varmasti hyvin pysyvä muistijälki myös minun muistoihini.

Rikinkeltainen taivas on tarinana kuvaus nuorten ihmisten ajatuksista ja elämästä 70-luvulla. Siksi näytelmän toinen kivijalka oli Karttusen koreografia ja siihen pohjautuva näyttelijäntyö.

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi Karttusen liikekielessä.

Kontrasti oli voimakas ja terävä.

Teatterin traditiot antavat meille katsojille lähes itsevaltiaan oikeuden peukuttaa areenan taistelijoille. Itse jäin pähkäilemään ajatusta teatterin simultaanisuudesta. Tuominen ja Nikkilä näyttelivät saman roolihenkilön eri puolia, tunnetta ja järkeä, nuoruuden riehakkuutta ja ikääntyneen epäilyä, menneisyyttä ja nykyisyyttä.

Meissä on läsnä menneisyys ja nykyhetki. Tulevaisuuden optiona kannamme geeneissämme myös vanhuutta ja kuolemaa. Meidän tietoisen minän takana on kuitenkin vielä jotkin muuta, näytelmän tematiikka noudattaen se kolmas mies, salainen agentti tai varjo, joka sysää sekä meidän ajatuksemme että tekomme liikkeelle.

Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Miten se tapahtuu, on vielä osittain arvoitus. Marssijärjestys lienee kuitenkin selvä. Tietoisuuden synnyttävä prosessi tapahtuu aivoissa ensi ja tietoisuus syntyy vasta sen jälkeen vaikka näiden kahden asian ajallinen ero on ajallisesti ehkä vain millisekunteja.    

En tiedä, onko kysymys ihmisen vapaasta tahdosta edes mielekäs. Kansallisteatterin Rikinkeltaisen taivaan temaattisessa keskiössä oleva epäilys on joka tapauksessa paras argumentti sen puolesta. Muuten tässä pään sisäisessä näytelmässä jo pelkkä toistojen loputon määrä vääntää elämän tarkoitukseen, tai ehkä oikeammin tarkoituksettomuuteen liittyvän tragedian komedian puolelle.

Epäily estää meitä lampsimasta kohti hautaa nenä punaisena ja pellekengät jalassa.   

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön romaaniin perustuvan teoksen ohjaus Juhana von Bagh

Dramatisointi Michael Baran

Koreografia Jyrki Karttunen

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Rooleissa Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Juha Varis, Pirjo Lonka ja Johannes Purovaara. 

Kansallisteatterin suuri näyttämö 25.8.2020

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on parasta AA-luokkaa – Akse Pettersson on sovittanut ja ohjannut Ludvig Holbergin vanhasta kansannäytelmästä huikean freskon viinan kauhistuksesta

Joonas Heikkinen näytteli upeasti Jeppe Niilonpojan nimiroolissa. Taustalla Nillan roolin näytellyt Anne-Mari Alaspää. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on kekseliästä, kutkuttavan hauskaa ja älyllisesti haastavaa teatteria. Akse Petterssonin sovitus ja ohjaus ovat palauttaneet Ludvig Holbergin 1700-luvulla kirjoitettuun näytelmään sen alkuperäisen karnevalistisen hengen.

Pettersson on sovituksellaan pyyhkinyt tulkintojen patinan komediaklassikon päältä tuomalla tarinan sankarin alkoholismin kuvauksen nykypäivään. Tämä kuva oli niin osuva, että se saattaa olla yksi syy siihen, että tamperelainen suuri yleisö on vierastanut esitystä.

Itse haukoin monta kertaa henkeäni silkasta ihastuksesta, miten taitavasti ja suvereenisti Pettersson työryhmineen käytti hyväkseen Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön teatteritekniikan mahdollisuuksia. Näyttämökuvat olivat täynnä yksityiskohtia ja näitä katsojan älyä ja oivalluskykyä haastavia koukkuja ja yllättäviä käänteitä riitti ja riitti loppuun asti.

Tämä visuaalinen ilotulitus ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut itsetarkoitukselliselta.

Sanoja ei tarvita silloin, kun se, mitä sanotaan, voidaan visuaalisten elementtien avulla oivallusten kautta välittää suoraan katsojan tajuntaan. Itsekin nuori Pettersson tekee teatteria meemisukupolven katsojille.

On harmi, etteivät tämän sukupolven nuoret ole Tampereella löytäneet Petterssonin näytelmää. Esimerkiksi Petterssonin Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama Arki ja kauhu oli paitsi arvostelu- myös yleisömenestys.

Nostan joka tapauksessa olematonta hattuani myös Tampereen Työväen Teatterin uudelle johtajalle Otso Kautolle. Juuri tällaiseen, ennakkoluulottomaan suuntaan teatteria pitää kehittää ja teatterin pitää kehittyä, jos se haluaa säilyttää asemansa suomalaisten keskeisenä kulttuuri-instituutiona 2020-luvulla.

Taiteellisen ilmaisun kehittämiseen liittyy tietenkin aina myös riskejä. Teatterin maksava yleisö ei ole koskaan väärässä. Nämä riskit on kuitenkin pakko ottaa.

Holbergin näytelmä perustuu vanhaan karnevalistiseen traditioon, jossa vietetään väärän kuninkaan päivää. Vääränkuninkaan päivänä hallitut saattoivat pilkata hallitsijaansa.

Todellinen valta perustuu kuitenkin aina viimekädessä väkivaltaan, jonka olemusta Pettersson kuvaa tavattoman terävästi. Paljon julkista polemiikkia aiheuttaneissa kohtauksissa väkivaltaa kuvataan splatter-elokuvista lainatun estetiikan avulla.

Kohtaukset on viritetty tyylilajin mukaisesti koomisiksi. Tämän koomisuuden nuoret katsojat tunnistavat varmasti helposti. Jeppe Niilonpojassa splatter-komiikka toimi kevennyksenä, sille väkivaltaiselle todellisuudelle, joka alkoholismiin liittyy. Suomessa valtaosa henkirikoksista ja törkeistä pahoinpitelyistä tehdään humalassa.

Nousuhumalaan liittyy useimmilla alkoholiin addiktoituneilla voimakas omnipotenssi, tunne kaikkivoipaisuudesta, joka voi hyvin purkautua myös pidäkkeettömänä aggressiona.

Toki Petterssonin sovituksesta löytyi myös vahva yhteiskunnallinen, yhteiskunnan ylärakenteita karnevalistisesti pilkkaava ulottuvuus. Kohtaus, jossa paroni henkilökuntineen ja hännystelijöineen psyykasi Jeppe Niilonpoikaa paronin, vallankäyttäjän rooliin, oli riemastuttavan hauska. Samoin lopun oikeudenkäyntikohtaus, jossa Jeppe hermostui munkkilatinaa keskenään puhuville lakimiehille.

Demokratiassa rahvas voi pilkata eliittiä vaaliuurnilla. Näitä vääriä kuninkaita ei kuitenkaan tarvitse hakea rapakon takaa. Riittää, kun muistaa, että esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikko Teuvo Hakkarainen on tuomittu eduskuntatalossa humalassa tehdystä pahoinpitelystä.

Eivätkä hallitsijat meillä ole aina hallittujaan parempia tässä suhteessa. Näytelmän riemastuttaviin, visuaalisiin yksityiskohtiin kuului esimerkiksi alkoholiin kuolleiden merkkihenkilöiden muistolle pystytetty patsas. Figuuri oli puettu haarniskaan, mikä ainakin minulle kertoi, että eliitin edustajat pystyvät peittämään ja salaamaan juomistaan paljon tavallisen rahvaan edustajia paremmin.

Esityksen kuvastoon kuului myös näyttelijä, joka piti Jussi-skaalassa kiitospuhettaan silmä mustaksi lyötynä.

Tällaisia hyvin kuvaavia visuaalisia koukkuja, aina olohuoneeseen tupsahtaneesta virtahevosta kodin seinät kaatavaan mustaan pilveen, Petterssonin työryhmineen näyttämölle pystyttämästä karnevaalista löytyi lähes loputtomasti. Kokonaisuus oli hengästyttävän hauska, ja ainakin minulla oli välillä vaikeuksia pitää mölyt, eli riemunkiljahdukset mahassani.

Kokonaiseeden kruunasi, ja tässä tapauksessa välillä ihan kirjaimellisesti Joonas Heikkisen hurja heittäytyminen Jeppe Niilonpojan rooliin. Heikkisen näyttelijän työ oli toden totta parasta AA-luokkaa.

Jeppe Niilonpoika

Tampereen Työväen Teatterissa 4.3,2020

Käsikirjoitus Ludvig Holberg

Suomennos, sovitus ja ohjaus Akse Pettersson

Musiikki Lauri Schreck

Fyysisen ilmaisun valmennus Marc Gassot

Lavastussuunnittelu Antti Mattila

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Valo ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa muun muassa Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Miia Selin, Jyrki Mänttäri ja Auvo Vihro

Miiko Toiviainen on oman elämänsä lempeä studiokriitikko

Hykerryttävän hauskaksi Miiko Toiviaisen yhden miehen show muuttui, kun hän esitti kritiikkiä kriitikon roolissa omasta esityksestään. Toiviaisen ironia ja satiirin piikit osuivat. Kuva Timo Suutarinen

Miiko Toiviaisen Kepeä elämäni on hyvään käsikirjoitukseen perustuvaa teatteria. Keskiviikkoillan runoista, lauluista suorasanaisesta esittämisestä koottu teos Teatteri Takomossa osoitti Toiviaisen huikeat kyvyt näyttelijänä.

Monologinäytelmän käsikirjoittajiksi on käsiohjelmassa merkitty Toiviainen, esityksen ohjaaja Riikka Oksanen ja dramaturgi Aino Pennanen. Ulkopuolisen on vaikea tietää, mikä on ollut näiden kolmen käsikirjoittajan työnjako tekstiä luotaessa, mutta Toiviaisen vahva tulkinta vakuutti minut, että Toiviaisen omiin teksteihin perustuvia esityksiä on luvassa lisää.

Esityksen alussa Toiviainen kertoi olevansa transihminen. Samalla hän kertoi, miksi Toiviaisen omiin elämänkokemuksiin perustuva esitys on tehty. Tämä johtoajatus on painettu myös esityksen käsiohjelmaan.

Miikon mukaan transihmisistä on puhuttu viime aikoina mediassa aika paljon, mutta usein vain traagisten ja synkkien kohtaloiden kautta.

”Mä koen, että muunkinlaisia näkökulmia kaivataan ­– joten tässä on mun omani”, Miiko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Oman identiteetin etsiminen ja itsensä löytäminen ei ole ihan helppo rasti kenellekään meistä. Toiviaisen tietä tällä matkalla on epäilemättä valaissut mahtava huumorintaju.

Esitykseen kuului kaksi kohtausta, joissa Toiviainen arvioi kriitikon roolista käsin omaa esitystään. Ensimmäinen kritiikki oli yltiöpositiivinen ja toinen sofistikoituun kieliasuun kääritty teilaus, jossa kyseenalaistettiin itse esitys sekä Toiviaisen ihmisyys.

Ainakin minut näiden kohtausten lempeä ironia ja terävä satiiri saivat hytkymään naurusta. Kritiikkien kirjoittaminen on varmasti suurin piirtein hölmöintä, mitä ihminen voi ryhtyä duunaamaan. Toisaalta se on väistämätön paha. Jokainen meistä joutuu toimimaan ainakin oman elämänsä studiokriitikkona.

Tässä Toiviaisen ajattelun kärki osui asian ytimeen. Elämä ei ole teatteria. Meillä ei ole oikeutta, eikä edellytyksiä asettaa kyseenalaiseksi toisten ihmisten elämänkokemusten tai tunteiden aitoutta.

Näin me kuitenkin teemme usein jopa omissa läheissuhteissamme. Me voimme rakastaa ja mitätöidä läheistämme samaan aikaan. Se on arkista vallankäyttöä ja pahimmillaan julmuutta, jonka olemassaolon me havaitsemme itsessämme suurin piirtein samalla, kuin pakkasessa kadunkulmissa värjöttelevät kerjäläiset.

Toiviaisen mukaan transihmisten masentuneisuus ja muut henkisestä kuormituksesta johtuvat psyykkiset oireet johtuvat enemmän heihin kohdistuvista ulkoisista, kuin sisäisistä paineista.

Toiviainen on epäilemättä itse saanut viettää lapsuuttaan ja kasvaa tolstoilaisittain onnellisessa perheessä.

Toisena punaisena lankana Toiviaisen esityksessä kulki näkemys elämän ainutkertaisuudesta. Me olemme kaikki ensisijaisesti ihmisiä, yksilöitä ja vasta sitten miehiä, naisia, transihmisiä, heteroja, homoja, aseksuaalisia, näyttelijöitä, toimittajia, insinöörejä ja opettajia.

Toiviainen muistutti, että myös transihmisiä on miljoonia ja jokainen heistä on omanlaisensa.

Entä jos oikeutesi olla sellainen kuin olet, kiistetään?

Esityksessä Toiviainen kuvasi myös niitä pelkoja, joita hänellä oli tuoda esiin omaa todellista identiteettiään. Ehkä näiden pelkojen syvyyttä kuvasi hyvin se, että Toiviaisella oli omien sanojensa mukaan vaikea tuoda esiin omaa transihmisen identiteettiään omissa taiteellisissa produktioissaan, kun hän opiskeli vielä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.

Ihmisen, jolle oma keho on aina tuntunut ainoalta oikealta, niin oikealta, ettei mikään muu mahdollisuus ole koskaan edes juolahtanut mieleen, on lähes mahdoton yrittää samaistumisen kautta asettua transihmisen nahkoihin.

Siihen, miltä oman itsensä löytäminen pitkän ja kivisen polun päästä voi tuntua, osaa jokainen varmaan samaistua. Toiviainen kohotti ajattelemaan, miltä tuntuu, kun hirvittävä migreeni vihdoin hellittää ja kipu lakkaa, tai miten hyvä olo tulee, kun noroviruksen runtelema suolisto vihdoin rauhoittuu. Kumpaakaan tunnetta ei voi edes verrata siihen transeuforiaan, jota transihminen kokee, kun oma vartalo tuntuu omalta.     

Kepeä elämäni

Miiko Toiviaisen esitys Teatteri Takomossa 6.11.20

Ohjaaja Riikka Oksanen

Dramaturgi Aino Pennanen

Sävellys- ja äänisuunnittelu Eeva Kontu

Visuaalinen suunnittelu Sofia Palillo

Musiikin tuotanto Mikko Renfors

Käsikirjoitus Miiko Toiviainen, Riikka Oksanen ja Aino Pennanen

Kansallisteatterin Kolme sisarta vei perimmäisten kysymysten äärelle – Westerbergin sovitus haastoi ajattelemaan näytelmän historiallisia juuria

Kuvassa näytelmän Irina (Marja Salo), Masa (Emmi Parviainen), Olga (Elena Leeve), Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kolme sisarta oli oudolla tavalla kaksijakoinen Tšehov-tulkinta. Suuren klassikon tiivis tarina oli entisellään, mutta sen rinnalla kahdessa ensimmäisessä näytöksessä näyttämöllä pyöri karuselli, markkinatalouden turhuuksien rovio instant ihmissuhteineen.

Kahden ensimmäisen näytöksen vahva fyysinen esittäminen, videotekniikalla toteutetut voimakkaasti rajatut lähikuvat, salamannopeat siirtymät kohtauksesta toiseen ja suorat lainaukset populaarikulttuurista ovat tätä päivää. Vahvat tulkinnat näyttämöllä saivat tukea huikeasta skenografiasta ja ihmissuhdekaruselli pyöri näyttämöllä hyvin epätšehovilaiseen tapaan.

Tällä näytelmän metatasolla aika kulki lopusta alkuun. Tulevaisuus ei ole sellainen onnela, jota näytelmän everstiluutnantti Aleksandr Veršinin (Riku Nieminen) ennusti neljännessä näytöksessä korokkeelle noustuaan.

Meidän unelmiltamme on leikattu siivet ehkä lopullisesti.

Paavo Westerbergin oivaltava sovitus ja ohjaus suorastaan pakottivat ainakin minut pohtimaan näytelmää myös Anton Tšehovin ajan historiallisesta kontekstista käsin.

Kolme sisarta kantaesitettiin vuonna 1901. Näytelmä kertoo ajasta, jolloin Venäjällä pyrittiin eroon maanomistuksen ja maaorjuuteen perustuneista yhteiskunnallisista feodaalisista rakenteista.

Tämän pyrkimyksen sankareita näytelmässä olivat paroni Nikolai Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja vanhin sisarista Olga Prozorova (Elena Leeve). Tuzenbach sanoutuu irti upseerin virastaan ja Olga tekee uraa opettajana.

Tänään me tiedämme, että tuo Venäjän modernisaatio epäonnistui traagisella tavalla. Maaorjuus muuttui orjuudeksi vankileirien saaristossa ja maa sortui kommunistiseen diktatuuriin, jonka johtajille terrori ja kansanmurhat olivat täysin käyttökelpoisia politiikanteon välineitä.

Ehkä myös Anton Tšehovilla oli omat pahat aavistuksensa, kun hän antoi Tuzenbachin kuolla näytelmässä täysin turhan ja typerän kaksintaistelun uhrina. Olga puolestaan kokee ylennyksensä koulun rehtoriksi lähinnä rangaistuksena väärin eletystä elämästä. Olgan rooli kertoo kaiken naisen asemasta viime vuosisadan alun venäjällä. Eikä mikään ole tässä suhteessa maassa juuri muuttunut.

Ortodoksisen kirkon asema on jälleen raudanluja ja naisten aseman suhteen Venäjä kuuluu maailman persläpivaltioiden joukkoon, jos presidentti Donald Trumpin postdiplomaattista uuskieltä sopii tällaisessa yhteydessä käyttää.

Käsiohjelman ohjaajan puheenvuorossa Westerberg kehottaa miettimään sitä, mistä me nyt unelmoimme? Uudesta talousjärjestyksestä? Sotien loppumisesta? Uusista tavoista nähdä, rakastaa, välittää, tehdä työtä, etsiä totuutta?

Muutos on joka tapauksessa väistämätön tosiasia. Se tapahtuu tavalla taikka toisella. Entä jos me nyt globaalissa maailmassa epäonnistumme yhtä traagisesti, kuin venäläiset viime vuosisadalla?

Tšehovin maine perustuu hänen näytelmiensä ihmiskuvaukseen. Tšehovin näytelmistä on helppo tunnistaa kaikki jungilaiset arkkityypit, jos niitä haluaa etsiä. Koskettavaa on Tšehovin luomien roolihahmojen syvä inhimillisyys. Näillä ihmisillä on kyky suureen rakkauteen ja äärimmäiseen julmuuteen.

Toisaalta vaikka maailma meidän ympärillämme muuttuu, me ihmiset olemme pysyneet samanlaisina viimeksi kuluneet 70 000 vuotta. Tässä mielessä kaikki näytelmäkirjallisuuden merkkiteokset ovat aina Antiikin Kreikan päivistä lähtien olleet moderneja klassikoita.

Kansallisteatterissa Westerbergin ajateltu sovitus Kolmesta sisaresta antoi katetta teatterin mainossloganille.  

Tšehovin hahmojen moniulotteisuutta korosti se, että Kolmessa sisaressa näyteltiin aivan upeasti, kuten Kansallisteatterissa on tapana. Hyvän ja pahan dualismi kristallisoitui kohtauksessa, jossa Olga ja hänen veljensä vaimo Natalia Nataša Ivanovna (Anna-Maija Tuokko) riitelivät. Nataša oli ajanut tylysti perhettä vuosikymmeniä palvelleen Njanjan (Terhi Panula) mierontielle, koska pitää tätä hyödyttömänä.

Westerbergin hieno oivallus oli minusta tässä kohtauksessa, se ettei Olga pysty pontevasti puolustamaan vanhaa palvelijatarta.

Kolmen sisaren tulkinnoissa Moskovasta on tehty täyttymättömien toiveiden symboli. Silloin unohdetaan, että näytelmässä Moskova on myös Olgan, Mašan ja Irinan lapsuuden kotikaupunki. Tiedän ihmisiä, joille heidän elämänsä Moskova on samasta syystä Ylöjärven Takamaa, jota paikalliset myös Kökköönkulmaksi nimittävät.

Myös meidän kokemamme kaukokaipuu on yleisinhimillinen tunne. Elämä ja onni ovat aina jossain toisaalla. Ehkä sen takia Afrikassa syntynyt lajimme levisi maapallon jokaiseen kolkkaan jo esihistoriallisena aikana hämmästyttävän nopeasti. Samasta syystä matkailu on nyt maailman nopeimmin kasvava bisnes ekologisesti tuhoisine seurauksineen.

Tšehov oli kirjailijana realisti.

Markus Tsokkisen lavastus, Anna Sinkkosen puvustus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Ville Seppäsen videosuunnittelu, Laura Sgurevan naamiot ja Sanna Salmikalloin äänisuunnittelu muodostivat upean ja tehokkaasti toimivan kokonaisuuden.

Kolme sisarta

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 4.11.2019

Käsikirjoitus Anton Tšehov

Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Dramaturgi Eva Buchwald

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen

Musiikki- ja äänisuunnittelu

Videosuunnittelu Ville Seppänen

Naamioiden suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Maja Salo, Tuomas Tulikorpi, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen, Terhi Panula

Näytelmäkirjailija Okko Leolla on taito kertoa ikävien tyyppien kautta jotakin yleispätevää tästä maailmasta – Ryhmäteatterin Onnellisten saari hyytyi näytelmän alussa puheen paljouteen

Santtu Karvonen teki hengästyttävän hurjan roolityön Lauttasaaren vapautusrintaman johtajana. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on jo vuosia ollut yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä terävästi analysoivan satiirin ja farssin näyttämö.  Kaikki ei kuitenkaan edes Ryhmäteatterissa voi mennä kuin Strömsössä. Välillä ruuhi voi karahtaa Drumsöön moreeniin. Lauantain päivänäytöksessä Lauttasaari ei ollut onnellisten, vaan vähän onnellisten saari.

Okko Leon kirjoittama Onnellisten saari kertoo nurkkapatriotismista. Jo lähtökohdiltaan Leon tarina on hulvaton. En yhtään ihmettele, että näytelmän ohjannut Robin Svartström on nauranut ääneen käsikirjoitusta ensikertaa lukiessaan.

Nurkkapatriotismi on tietysti vakava asia. Suomi on täynnä elinkelvottomia maalaiskuntia, joita pidetään hampaat irvessä pystyssä tämän identiteettikysymyksen varjolla. Kalliiden asuntojen Helsingissä oman minän pönkittämiseen liittyy myös loputon ahneus. Kaupunginosan maine ja asuntojen hinnat ovat kytköksissä toisiinsa, tai ainakin näin kuvitellaan.

Onnellisten saaren mies (Santtu Karvonen), Lauttasaaren vapautusrintaman tuleva johtaja on tässä naapurikyttäyksen jalossa lajissa kyläsarjan ottelija. Maakuntasarjaa samassa pelissä edustavat meillä Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset ja nurkkakuntaisen tyhmyyden mestaruussarjassa kamppailevat pääministeri Boris Johnsonin johtamat konservatiivit ja Brexit-puolue Britanniassa.

Lajin maailmanmestaruuden otti haltuunsa suvereenilla esityksellä Donald Trump syksyllä 2016.

Leo yhdistää nämä nurkkapatriotismin eri sarjat näytelmässä mestarillisesti yhdellä sanalla. Lauttasaaren vapautusarmeijan aktivistit kutsuivat Karvosen näyttelemän kirjailijaa, liikkeen johtajaksi huudatettua miestä Mestariksi!

Leolla on taito kuvata suuria yhteiskunnallisia muutoksia yksilöiden kautta. Hyvä esimerkki minulle oli tästä kyvystä KOM-teatterin Ateria.

Aterian hampurilaisravintolan työntekijät olivat molemmat vastenmielisiä hyypiöitä. Onnellisten saaressa Leo on vienyt tämän efektin vielä pidemmälle. Hän on tehnyt tarinan sankarista näytelmäkirjailijan, joka on näytelmän alkupuolella suorastaan sietämätön lavertelija.

Itseironinen oman navan napanöyhdän kaivelu on tietysti hauskaa. Tässä suhteessa tuottelias Leo on kirjailijana hyvässä seurassa. Huomattava osa maailmankirjallisuuden suurista romaaneista ja näyttämötaiteen mestariteoksista kertoo mieskirjailijoiden helvetillisistä luomisen tuskista, jotka antavat heille tietenkin myös oikeutuksen huonoon käytökseen muita ihmisiä kohtaan.

Onnellisten saaressa tätä sorttia vain oli yksinkertaisesti liikaa.   

Leon teksti ja Svartströmin ohjaus laittoivat Karvosen roolissaan lujille. Rakenteeltaan Onnellisten saari oli käytännössä hengästyttävällä tappotahdilla läpivedetty monologi. Kiittelin esityksen aikana pariinkin kertaan omia uravalintojani, sitä että olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä enkä esimerkiksi kardiologi.

Itse olen aina synkästi vihannut jokaista, joka on ehdottanut minun tekstieni tiivistämistä ja lyhentämistä. Ehdottajat ovat olleet mielestäni kaikki tyynni jo syntymästään pienimunaisia miehiä. Näin siitä huolimatta, että olen ihan toivoton lavertelija.

Silti uskalsin toivoa Onnellisten saaren esityksessä, että kahden ja puolen tunnin kokonaiskestosta olisi nipistetty vaikkapa 20 minuuttia pois. Se olisi voinut tehdä hyvää esitykselle, joka itse asiaan päästyään oli taattua ryhmäteatterilaisten rentoa tekemistä.

Esimerkiksi teatterin harrastajien kannattaa käydä katsomassa Onnellisten saari jo pelkästään Janne Siltavuoren lavastuksen takia. Näin rakennetaan nopeatempoiselle farssille toimiva ja näyttävä lavastus järjellisillä kustannuksilla.

Karvonen joutui roolissaan varmasti koville. Hän sai kuitenkin näyttelijäntyölleen hienosti tukea Katja Künterin, Matti Onnismaan ja Pihla Penttisen rennon hyväntuulisesta näyttelemisestä. Kolmikko urakoi yhteensä 23 eri roolia näytelmässä.

Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siinä annetaan vinkkejä ideoista, joiden varaan näytelmä perustuu. Käsiohjelmassa on tilastotietoa Lauttasaaren väestörakenteesta ja historiasta. Samoin käsiohjelmasta selviää, mitä yhteistä on vuonna 2006 perustetulla venäläisistä taiteilijoista ja aktivisteista koostuvan katutaideyhteisö Voinan performansseilla ja Lauttasaaren sillalla.

Onnellisten saarten aihe on kiinnostanut yleisöä. Lauantain päivänäytöksen katsomo oli myyty loppuun viimeistä paikkaa myöten.

Helsingissä lähes kaikilla kaupunginosilla taitaa olla omat Facebook-sivunsa, joilla asukkaat suitsuttavat omaa kaupunginosaansa.

Itse törmäsin tähän tiukkaan edusvalvontaan kirjoittaessani arvostelun lappeenrantalaiseen lehteen Aku Louhimiehen elokuvasta Vuosaari vuonna 2012. Sähköpostiin alkoi kohta tulvia närkästyneiden vuosaarelaisten sähköposteja, joissa sekä elokuvaa että minua moitittiin hienon asuinalueen maineen pilaamisesta perusteettomasti.

Onnellisten saari

Kantaesitys Ryhmäteatterissa

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Robin Svartström

Lavastus Janne Siltavuori

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Rooleissa Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

Heidi Heralan monologin voima ja fyysinen läsnäolo näyttämöllä pitää kokea itse – Helsingin kaupunginteatterin Everstinna oli mykistävän hieno teatterielämys

Heidi Heralan näyttelijän työ, voimakas kehon kieli ja läsnäolo näyttämöllä olivat huikeaa seurattavaa. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Näyttelijä Heidi Heralan huikea monologi jätti ainakin minut pitkäksi aikaa täysin sanattomaksi. Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa teatteria. Keskiviikon ensi-illassa Rosa Liksomin romaanin kuvaama todellisuus eli ja hengitti.

Heralan tulkinnassa, läsnäolossa näyttämöllä oli voimaa, jota on vaikea kuvata. Se pitää kokea itse.

Everstinna on taitelijakuvaus. Yhden ihmisen elämäntarinan kautta, siinä tuodaan esille jotakin hyvin oleellista ja satuttavaa meistä ihmisistä ja ajastamme.

Tarinan Everstinnan intohimoinen rakkaus ja hänen kokemansa sadistinen parisuhdeväkivalta rinnastuivat esityksessä viime vuosisadan fanaattisiin, ehdotonta sitoutumista vaatineisiin ideologioihin ja tämän sitoutumisen kammottaviin seurauksiin.

Everstinna on monessa mielessä todellinen vuosisadan rakkaustarina.

Likson on kirjoittanut romaaninsa Tornionjokilaakson suomella eli meänkielellä. Ehkä lumoavinta Heralan tulkinnassa oli siinä käytetyn kielen loogisuus ja tarkkuus. Lauseet osuivat erehtymättä maaliin kuvatessaan tarinan kirjailijan psykologista ja fyysistä todellisuutta.

Everstinnan omassa elämässään kokema väkivalta, 30-luvun pulakauden ja toisen maailmansodan kauhut lomittuivat toisiinsa.

Kielen tarkkuus ei kuitenkaan tehnyt siitä kliinistä. Liksom viljelee kirjassaan pikimustaa huumoria, jolle rehevä kieli antaa kaikupohjaa. Heralan tulkinnassa tämä kielen ominaisuus tuli esiin herkullisesti. Yllättävät käänteet iskivät kuin puun takaa ja katsojan piti olla alati valppaana saadakseen sanoista kopin.

Käsiohjelman muukaan esitys on syntynyt Heralan aloitteesta. Kohta romaanin ilmestymisen jälkeen hän luki Liksomin haastattelun Everstinnasta ja tunsi olevansa jonkin koskettavan ja suuren äärellä.

Sama innostus on varmasti tarttunut esityksen dramatisoineeseen ja ohjanneeseen Susanna Airaksiseen ja koko työryhmään. Airaksisen ohjaus, Merja Turusen dramaturgia ja Heralan näyttelijäntyö ovat niin ehyt ja täydellinen kokonaisuus, että sitä on turha sen enempää analysoida.

Samaa täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta olivat Johanna Puuperän sävellykset ja äänisuunnittelu, Vilma Mattilan lavastus ja pukusuunnittelu, Aino Hyttisen naamioiden suunnittelu ja Vesa Ellilän valosuunnittelu. Skenografia oli linjassa tekstin kanssa. Mukana oli kaikki oleellinen, mutta ei mitään turhaa.

No, ehkä tässä on kuitenkin pakko mainita erikseen Ellilän valosuunnittelu, jossa näyttämön valoilla luotiin taiturimaisesti visuaalinen vastine esityksen terävästi leikkaavalle kielelle.

Everstinnan esikuvana on lappilainen Annikki Kariniemi. Vuonna 1913 syntynyt Kariniemi oli tuottelias kirjailija.

Kariniemi oli naimisissa kolme kertaa. Keskimmäisen avioliiton hän solmi itseään 26 vuotta vanhemman Lapin rajavartiostoa komentaneen eversti Oiva Willamon kanssa. Tätä myrskyistä liittoa Kariniemi on kuvannut myös itse romaanissaan Erään avioliiton anatomia.

Everstinna antoi karun kuvan naisen asemasta viime vuosisadan Suomessa. Lahjakkaan naisen elämää varjostivat nuorena koettu seksuaalinen väkivalta ja parisuhteessa koettu raju parisuhdeväkivalta.

Tarinassa Everstinnan elämää varjostavat myös isän varhainen kuolema, kiihkouskovaisen äidin väkivaltaiset kasvatusmenetelmät ja äärimmäisen traumatisoiva lapsuudenkokemus, salaisuus, jonka kasvavan tytön mieli oli kätkenyt unohduksen muurin taakse.   

Miksi me sitten hakeudumme ihmissuhteisiin tai yhteisöihin, jotka ovat meille vahingollisia? Ja miksi tällaisesta suhteesta on niin vaikea irrottautua?

Nämä ovat Everstinna tematiikan keskeiset kysymykset. Esitys myös tarjosi ainakin yhden avaimen tarinan Everstinnan mielen lukkoihin.

Toki Everstinna on tarina myös eheytymisestä. Everstinnan luovuus puhkeaa kukkaan ja kirjallinen tuotanto lähtee toden teolla käyntiin, kun hän pystyy vihdoin irrottautumaan väkivaltaisesta parisuhteestaan ja solmii uuden suhteen itseään vuosikymmeniä nuoremman pojan kanssa.

Everstinnan eheytymisestä kertovassa jaksossa 14-vuotias poika rakastelee aikuisen rakastettunsa kanssa ensikerralla kuin kiiman haistanut hirvas ja heti perään kuin kaiken kokenut vanha pukki. Everstinna kuvaa tätä aktia todella nautinnolliseksi.

Everstinna haastoi meidät katsojat käymään ainakin sisäistä dialogia oikeasta ja väärästä. Jokainen meistä on varmasti sitä mielestä, että neljävuotiaan tytön seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, kuvottava rikos.

Samoin me pidämme todennäköisesti itseään 26 vuota nuorempaan teinityttöön suhteen aloittavaa setämiestä vähintään arveluttavana hahmona. Onko keski-ikäisen naisen suhde 14-vuotiaanseen poikaan yhtä väärin?   

Kariniemelle on pystytetty Aavasaksalle taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä patsas vuonna 1990.

Kariniemen kirjallinen tuotanto on vaipunut unohduksiin vuosikymmeniksi todennäköisesti siksi, että hän oli seksuaalisuuden kuuvaajana aikaansa edellä. Se mikä sopi viime vuosisadalla Henry Millerin ja kumppaneiden kaltaisille maailmankirjallisuuden ”eversteille”, ei sopinut keski-ikäiselle lappilaiselle naiskirjailijalle.

Me teemme elämämme suuret päätökset tunteiden varassa. Ne ovat tavallaan meitä vahvempia, vuosimiljoonia kestäneen evoluution tulos.

Everstinnassa näitä syviä tunteita symbolisoi suo, kaunis mutta upottava mielen maisema. Taide on keino tutkia meidän suhdettamme omiin tunteisiimme ja myös tässä mielessä Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on hyvää taidetta.

Everstinna

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 2.10.2019

Käsikirjoitus Rosa Liksom ja Susanna Airaksinen

Dramatisointi ja ohjaus Susanna Airaksinen

Sävellys ja äänisuunnittelu Johanna Puuperä

Lavastus ja pukusuunnittelu Vilma Mattila

Naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen

Dramaturgi Merja Turunen

Monologi Heidi Herala

Ääninäyttelijät Santeri Kinnunen ja Rauno Ahonen

Mieskuoro Kari Mattila, Mikko Paloniemi, Seppo Maijala, Antti Timonen

Homo Secundus on hauska, päällekäyvä ja provokatiivinen performanssi ajastamme – Ajatuksia herättäneen esityksen kivijalkoja olivat oivaltava koreografia ja upea näyttelijäntyö

Riikka Puumalaisen koskettava koreografia toimi esityksen kivijalkana. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Salla Korja-Paloniemi, Marja Myllylä, ja Puumalainen. Kuva Teemu Mäki

Perjantaina kantaesitetyn Homo Secunduksen käsikirjoittajat Miko Kivinen ja Teemu Mäki osaavat provosoida. Surrealistinen uni jättiläisrotasta, jota joudumme ilkialastomina syöttämään makupaloilla, ei ole se pahin painajaisemme. Painajaismaisimmat hahmot me näemme ilta illan jälkeen television uutis- ja ajankohtaislähetyksissä.

Esitys alkoi Ylen videotallenteella perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahon haastattelusta kevään eduskuntavaalien jälkeen. Esityksen aikana muun muassa kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman ilmestyi näyttämölle kertomaan meille, miksi Jeesus ei ollut mikään kommunisti, vaan kunnon porvari.

Teatteri Telakan, Tanssiteatteri Minimin ja Tanssiteatteri Tsuumin Homo Secundus – Sekundaihminen eli Marxin kosto on kantaa ottava, monitaiteellinen teatteriperformanssi.

Nyt oltiin tosissaan, vaikka esityksen sisäinen ironia, tai oikeammin voimattomuuden tunne, on kiteytetty jo Mäen esitysjulistetta varten sommittelemaan julistekuvaan. Kuvassa Kivisen luomana performanssihahmo Kuolio esittää totista isänonnea sylissään vauvaikäinen Karla Marx (Salla Korja-Paloniemi). Tällä Parta Kallella on suussaan tutti, vasemmassa kädessään Marxin pääteos Das Kapital ja oikeassa kädessään terävä veitsi.

Kivinen on kirjoittanut muun muassa yhdessä Leea Klemolan kanssa näytelmän Viettelysten asuntovaunu. Otaksun, että Homo Secunduksen teksti, usein aika hervoton tajunnanvirtaläppä on taottu kasaan pääasiassa Kivisen läppärillä. Teksti vilisi viittauksia ja lainauksia. Rakkaustyöpajan perustamista juhlittiin kuorossa lausutulla Nazim Hikmetin runolla Olen kommunisti.

Leea Klemolan näytelmissä näyttämöllä alastomaksi riisutusta miehestä on tullut jo jonkinlainen ohjaajan signeeraus. Teemu Mäen ohjaamassa unikohtauksessa alastomuus on hyvin perusteltua. Kuva Teemu Mäki

Mäki on käyttänyt ohjauksessa hyväkseen lastenteatterin konventioita. Tästä esityksen selostajana toiminut Kivisen Kuolio antoi meille vinkin. Vaikka näyttämöllä oltiin alasti ja näyteltiin kaksi teatraalista henkirikosta, illuusio lastenteatterista säilyi ihmeellisen hyvin.

Esityksen esteettinen kivijalka oli Riikka Puumalaisen koreografia. Esityksen liikekieli oli täsmällistä, voimakasta ja elävää. Se huipentui pitkään, esityksen päättäneeseen tanssiin, jossa korostui yhteisöllisyyden ja läsnäolon merkitys meidän hyvinvoinnillemme. Rakkaustyöpaja voi toteutua ja toimia, jos me olemme fyysisesti läsnä toisillemme.

Puumalainen ja kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin perustajiin kuuluva Korja-Paloniemi tanssivat upeasti. Vielä sykähdyttävämpää oli nähdä, miten näyttelijäntyön veteraanit Tanjalotta Räikkä ja Marja Myllylä sekä hallitsivat että unohtivat ikävuotensa ja kilonsa Puumalaisen ohjauksessa.

Räikän ja Myllylän upeasta näyttelijäntyöstä syntyi myös esityksen toinen kivijalka. Räikän rooli muotoilijana, yhteiskunnassa vallan ja varallisuuden itselleen kahmineen eliitin edustajana oli energinen ja voimakas. Myllylän roolityö työllisyyskurssin kurssilaisia simputtavana jämäkkyyskouluttajana yltyi oikeaksi bravuuriksi.

Myllylä juhli Homo Secunduksen ensi-illan roolityöllään 50 vuotta kestänyttä uraansa alan parhaiden perinteiden mukaisesti.

Käsiohjelman mukaan Homo Secundus on rakkausnäytelmä ihmisarvosta. Näytelmän nimi on sanaleikki, joka viittaa ihmisen jälkeen tulevaan parempaan versioon ihmisestä, tai vaihtoehtoisesti sekundaihmiseen, jonkinlaiseen toisen luokan kansalaiseen.

Tulevaisuudessa maailmanhistorian näyttämölle astuu evoluution muovaaman ihmisen rinnalle geenimanipulaatiolla ja tekoälyllä luotu homo sapiens 2.0.  

Tämän päivän todellisuutta on jo se, että älykkäät koneet korvaavat ihmisen tekemiä töitä kiihtyvällä vauhdilla. Jo lähitulevaisuudessa miljoonista ihmisistä ei tule vain työttömiä, vaan heistä tulee tarpeettomia. Meitä ei ehkä tarvita edes älykkäiden koneiden tuottamien tavaroiden ja palvelusten kuluttajina.

Mäen ideoiman, uudesti syntyneen Karla Marxin kehdostaan kajauttamalla taisteluhuudolla kaikkien maiden tarpeettomat ihmiset, liittykää yhteen, ei saada aikaan kummoistakaan vallankumousta.

Me elämme jo nyt Aladous Huxleyn uudessa uljaassa maailmassa.

Vaikka Hikmetin runossa kommunisti on rakkautta kiireestä kantapäähän, Homo Secunduksen tekijöiden näkemys maailman tilasta taitaa olla aika lohduton. Meidän nykyihmisten tyhmyys ja tietämättömyys kiteytyi esityksessä videotallenteeseen, jossa perussuomalaisena europarlamenttiin valittu Teuvo Hakkarainen selvitti Brysselissä näkemystään ilmastomuutoksesta.

Ei Hakkarainen uskossaan ole kuitenkaan mikään poikkeus säännöstä. Ma kaikki jaamme tämän uskon.

Kokoomuksen Rydman kiteytti tämän uskon uskontunnustuksen toteamalla, että tähän asti älykkäät ja luovat ihmiset ovat aina tehneet keksintöjä, joiden avulla olemme selvinneet pälkähästä. Historia on sen todistanut!

Yhdessä Homo Secunduksen avainkohtauksessa työllisyyskurssin osanottajat saavat eteensä pussillisen roskia ja heidät komennetaan tekemään niistä uusia innovatiivisia vaateita ja muita keksintöjä. Parhaat palkitaan.

Mäen tekemissä hiilipiirroksessa, maalauksessa ja veistoksessa näyttämöllä jalkajousella surmatun Nikon rintakehästä kasvaa uusi elämänpuu jonka oksilla luonto jälleen kukoistaa.

Homo Secundus

Kantaesitys Teatteri Telakalla 27.9.2019

Myöhemmin näytelmää esitetään Espoon kaupunginteatterissa (23.10.–25.10.2019), Kuopion kaupunginteatterissa (12.11.–11.12.2019) ja Koko Teatterissa (29.4.–6.5.2020).

Ohjau Teemu Mäki

Käsikirjoitus Teemu Mäki ja Miko Kivinen

Koreografia Riikka Puumalainen

Lavastus Mirka Nyrhinen, Nadja Räikkä, Perttu Sinervo, Teemu Mäki

Pukusuunnittelu Mirka Nyrhinen

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen