Kategoria: Uncategorized

”Älä ole onneton, meillä kohta kaikki laitteet on!”

Helsingin Kaupunginteatterin Somatic Sitcom oli ajatuksia herättävä yhdistelmä tanssia, esineteatteria, ovifarssia ja sanatonta viestintää. Tekijöiden inspiraation lähteenä ovat olleet 1990-luvun televisiokomediat.

*Sometic Sitcomin ytimesä oli todellisuus, jossa hiljaisuus huutaa, Kuvassa sohvalla istuu Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen*

Yllättäen sanattoman komedian keskiöön nousivat erillisyyden ja yksinäisyyden teemat. Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä: se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljessä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken.

Minulla on itselläni vähän mielikuvia 90-luvun tilannekomedioista, sellaisista kuin Frendit, Seinfeld tai Frasier. Se aikoinaan kaikkein mieleenpainuvin, Perhe on pahin, pyöri televisiossa jo 70-luvulla. Koreografi Anna Maria Häkkinen, näyttämösuunnittelija Erno Aaltonen ja dramaturgi Emil Santtu Uuttu olivat rakentaneet meille esineteatterin keinoin aikakoneen, joka kiidätti meidät tuolle vuosikymmenelle.

Näyttämön esinemaailma toi hakemattakin mieleen Leevi and the Leavingsin haikean surumielisen balladin Onnelliset. Gösta Sundqvist sävelsi ja sanoitti laulunsa miehestä, joka yritti tehdä vaimonsa onnelliseksi hylkäämällä romantiikan ja hankkimalla kotiin sen korvikkeeksi kaikki mahdolliset kodinkoneet ja viihdelaitteet jo vuonna 1981.

Veikkaan, että esityksen esineistö ei liittynyt niinkään 90-luvun tilannekomedioihin, joiden hallitseva elementti oli nopeatempoinen dialogi, vaan 80-luvulla syntyneiden tekijöiden lapsuudenmuistoihin. Ajan henki alkoi näkyä, kun Vappu Nalbantoglu ilmestyi näyttämölle tanssimaan voimakkailla neonväreillä koristellussa takissa. Mielikuva tuosta ajasta vahvistui, kun Juha Jokela patsasteli paikalle haltioituneena korvalappustereiden ikimuistoisesta soundista.

Juppisukupolven muodissa korotettiin olkapäitä voimakkailla toppauksilla. Tällaisia oli Nalbantoglun takissa, ja samaa muotia pääsivät kertauksen vuoksi esittelemään myös Jokela ja Hanna Ahti takeissaan, joiden uutuudenviehätystä korostettiin kaivamalla ne esiin muotikaupan paperikassista. Sony lanseerasi C-kasetteja soittavan Walkmaninsa vuonna 1979, ja statusesineen asemansa ne menettivät 90-luvulla, kun kannettavat CD-soittimet tulivat myyntiin. Vaikka en ole kovin hyvin perehtynyt amerikkalaiseen tilannekomediaan, olen varma, että tuotesijoittelu toi kaikki uudet härpäkkeet televisiosarjoihin heti, kun ne oli saatu markkinoille.

Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä. Se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljettä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken. Kuvassa ovat Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu ja Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Aikakone Somatic Sitcom suunnisti aika-avaruudessa epäjatkuvuusperiaatteen vauhdittamana. Itse tulkitsin myös paperiseen käsiohjelmaan painetun esityskuvan viitaukseksi lapsuuteen. Kuva on käsitelty digitaalisesti niin, että se muistuttaa impressionistista maalausta. Vaikutelma oli vahva, ja sitä korosti se, ettei esityksessä ollut tippaakaan nuoruudenmuistoille tyypillistä nostalgiaa.

Nostalgian korvasi tavaton ja tarkkanäköinen runsaus. Sundqvistin laulun ”kaiken tarpeellisen” luettelosta taisi jäädä puuttumaan vain mikropiiri. Näytelmän tavaramaailmassa elettiin vielä lankapuhelinten aikaa. Oma huomioni kiinnittyi lähes heti tupakeittiöksi lavastetun näyttämön peräseinälle ripustettuun mustavalkoiseen julisteeseen. Siinä luki UFO-uskovaisten uskontunnustus: ”I want to believe!” Rakeisessa kuvassa oli tietysti lentävä lautanen.

Näytelmän alussa Antti Timonen kaivoi paperisesta pakkauksesta esille toisen julisteen. Se oli kehystetty matkailumainos, joka visualisoi Ranskan Rivieralla sijaitsevan Côte d’Azurin kauneutta. Ajattelin, että tästä kohtauksesta alkoi tekijöiden oma analyysi teatterinteon ehdoista. Miten tuonne paratiisirannalle rikkaiden ja kauniiden joukkoon kilvoitellaan?

Fyysisellä esittämisellä on hyvin kauas ulottuvat juuret. Varhaiset esi-isämme viljelivät elekielellä kerrottuja mojovia vitsejä varmaan jo silloin, kun puhuttu kieli oli vielä savolaisittain ”toteuttamista vaille valmista”. Englantilaisen music hall -perinteen ja amerikkalaisen vaudevillen mykkäkauden mestariteoksiksi jalostaneet tähdet todistivat, että konsepti toimii paremmin kuin hyvin.

*Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Vappu Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle, eteni muutamalla korkealle nousseella hypyllä ja piiloutui pinkinpunaisen sohvan taakse piiloon.* *Kuva (c) Katri Naukkarinen*

Kaupunginteatterin Somatic Sitcom on osa Nykyesityksen näyttämön ohjelmistoa. Otaksun, että tekijöiden kriittisen tarkastelun kohteena on ollut sanaton fyysinen esittäminen suomalaisen puheteatterin kontekstissa. Aaro Hellaakoski määritteli aikoinaan tämän taiteen ikuisuusongelman: ”Tietä kulkien tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Teatterin näyttämöllä on neljä seinää, ja sen neljännen seinän tekee lähes pomminkestäväksi suomalaisen teatterin kirjallinen traditio.

Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle ja piiloutui muutaman korkealle nousseen loikan jälkeen pinkinpunaisen sohvan taakse. Samaan aikaan Timonen horjahti näyttämölle vastakkaisesta ovesta ja kaatui rähmälleen. Sama slapstick-komiikkaan perustuva lyhyt jakso toistettiin hitaiden kohtausten välissä. Näitä varten näyttämölle oli lavastettu peräti kolme ovea.

Räväkkä aloitus sai katsojan odottamaan vauhdikasta ovifarssia, mutta sen sijaan meidät saateltiin keskelle hyvin surullista tragediaa. Tässä näytelmässä suomalaisen yhtenäisyyskulttuurin iltanuotio – kuvaputkitelevisio – ei enää lämmittänyt ketään. Omissa kuplissaan tanssivien näyttelijöiden fyysinen välimatka kasvoi kohtaus kohtaukselta senteistä metreihin ja henkinen välimatka kosmisiin mittoihin.

Yksinäisyys ja pelko kulkevat yhteiskunnassa käsikkäin. Pelokasta hahmoa esitti ensi-illassa Häkkinen tavalla, joka tuntui. Minut esitys vei 80-luvulle, eikä tuo aika juppikulttuureineen ollut erityisen mukavaa. Suomalaiset kuvittelivat olevansa rikkaita – tai ainakin tulevansa pian sellaisiksi.

Somatic Sitcom, Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilan näyttämöllä 21.4.2026

Konsepti: Anna Mari Häkkänen, Eero Aaltonen Koreografi: Anna Mari Häkkänen Lavastus-, valo- ja äänisuunnittelu: Arno Aaltonen Dramaturgi: Emil Santtu Uuttu Teoskuva: Kaarlo Stauffer Tanssin ennakkotyö: Taru Aho Naamioinnin konsultointi: Ronja Nylund Pukukoordinaattori: Paula Ojala Kuraattori: Riikka Thitz Esiintyjät: Hanna Ahti, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Anna Mari Häkkänen

Tämän Päivän Teatteri kulkee eilisen mestareiden jalanjälkiä

Tämän Päivän Teatterin esitys oli raikas, koskettava ja valloittavalla tavalla hauska – juuri sellainen kuin nuorten teatteriharrastajien esitykset parhaimmillaan ovat. Esityksessä oli sitä esittämisen ja esilläolon iloa, joka saa katsojan hykertelemään. Ohjaaja Pete Ihonen on ottanut ilon irti nuorten näyttelijöiden kyvyistä eläytyä näyttämöllä anarkistiseen teinihuumoriin. Näytelmän esillepano oli toteutettu vaativalla tyhjän tilan estetiikalla.

Näytelmän ”fillarikommunisti” Sanna Marin johtamassa Tampereen kaupunginvaltuuston ratikkakokousta. Kuvassa Tämän Päivän Teatterin esiintyjät Eetu Katila, Aino Keskinen, Saaga Mönttinen, Vanamo Altt ja Lina Miiros. Kuva (c) Matti Hirvonen

Esitys otti reippaasti kantaa, ja sen poliittisuus kiteytyi upeaan kohtaukseen, joka oli suora sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Spartacus. Avainkohtauksessa Saaga Mönttinen, Lina Miiros, Vanamo Allt ja Aino Keskinen nousivat näyttämöllä toinen toisensa jälkeen todistamaan: ”Minä olen Sanna Marin”. Tuo ikoninen kohtaus elokuvassa ei kerro orjien rajattomasta ihailusta antiikin Rooman orjakapinan johtajaa kohtaan, vaan solidaarisuudesta. Jokainen meistä voi nousta, ja jokaisella meistä on velvollisuus nousta sortovaltaa vastaan.

Minä olen Sanna Marin -näytelmän kaikki viisi näyttelijää ovat syntyneet tällä vuosituhannella. He ovat syntyneet maailmaan, jota maailmanmitassa johtavat nyt häikäilemättömän ahneet, yli 70-vuotiaat miehet. Naisten oikeuksia kavennetaan pala palalta. Venäjällä aviovaimon pahoinpitely ei ole enää rikos. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevien kristittyjen vaikutusvaltaiset saarnaajat vaativat naisten äänioikeuden poistamista. Ryminällä maailmalla etenevä äärioikeisto on kyseenalaistanut naisten täydet ihmisoikeudet.

Mikään idoli Marin ei tämän näytelmän nuorille ollut, pikemminkin esikuva tai symboli. Tulkinta on tämän blogin kirjoittajan. Jussi Mankkisen Ylelle tekemässä haastattelussa Mönttinen kertoo, että Marin on hänelle naishahmo, jota hän katsoo ylöspäin. Allt säestää häntä sanomalla olevansa naisena iloinen siitä, että nainen menestyy.

Tyylilajiltaan esitys oli komedia. Avainkohtausta pedattiin avauskohtauksella, jossa näyttämölle sijoitettuihin vauvapaljuihin pulahti kerralla kolme vaippaikäistä Sannaa. Esitys oli ajoittain todella hauskaa poliittista satiiria. Sen kärki osui poliittisen todellisuuden kovaan ytimeen: Näin on, jos siltä näyttää! Ryhmän oma kuvaus esityksestä on osuva: näytelmä ei ollut henkilökuva, vaan se kuvasi tämän päivän nuorten ihmisten ajatuksia politiikasta ja maailmanmenosta. Ilkikurisen teinihuumorin takaa katsoja aisti myös nuorten tulevaisuutta koskevat pelot ja ahdistuksen.

Tampereen plikka, näytelmän Sanna Marin (Saaga Mönttinen) päätti maratonkokouksen ampumalla kirjaimellisesti rivit suoriksi. Kuva (c) Matti Hirvonen.

Hieman pitkäksi venähtäneessä, mutta hauskasti toteutetussa kohtauksessa näytelmän Sanna Marin johti puheenjohtajana Tampereen kaupunginvaltuuston kokousta, jossa päätettiin raitiovaunujen hankkimisesta. Puhemylly pyöri, kunnes näytelmän Marin ampui kirjaimellisesti rivit suoriksi. Nykypolitiikan nimihenkilöitä puhuteltiin pesäpallomailalla: Petteri Orvon ja Jussi Halla-ahon puhuvia päitä edustivat kohtauksessa melonit. Antti Lindtmanin puhuvaa päätä esitti arbuusi, ja sen hajotessa joku näyttelijöistä totesi: ”Löytyihän Antista jotain punaista.”

Ryhmän viides näyttelijä, taitava ja näyttämöllä hyvää itseluottamusta osoittanut Eetu Katila, loisti jo näytelmän alussa Sanna Marinin aviomiehen Markus Räikkösen roolissa. Pidot vain paranivat, kun Kattila pääsi näyttelemään ”pahisten” rooleja ja kohtauksia, joissa hahmoteltiin farsimaisin ottein tulevaisuutta, joka meitä odottaa, jos äärioikeisto – Anne Applebaumin ”varkaiden ja huijareiden Autokratia Oy” – nousee valtaan meilläkin.

Helsinkiläisillä nuorilla on varmasti kokemuksia poliisin toiminnan siitä ikävästä puolesta, joka on noussut näkyvästi julkisuuteen vasta aivan viime aikoina. Tämän päivän teatteria Keskisen ja Katilan muodostaman ratsupoliisikaksikon otteissa oli se, että kohtaukset toivat mieleen uutiskuvat Yhdysvaltojen ICE-agenttien tragikoomisista otteista heidän pidättäessään viisivuotiasta lasta. Suomen Sinimustan liikkeen vallantäyteisenä natsina Katila ohjasi tyylikkään sujuvasti ”punikkeja” ja ”viherpipertäjiä” leireille. Alltin esittämän roolihenkilön kuolemansynniksi todettiin opiskelu Kallion ilmaisutaidon lukiossa, ja hänet Kattila passitti suoraan saunan taakse lopetettavaksi.

*Näytelmän Sari Essayah, Riikka Purra ja Petteri Orpo Tämän Päivän Teatterin a-studiossa osoittelemassa sormella kenen syytä maan talouden katastrofaalinen tila on. Kuva (c) Matti Hirvonen*

Ihonen opettaa teatteri-ilmaisua Helsingin kaupungin nuorisotyön (Nuori Helsinki) palkollisena. Ylen haastattelussa hän kertoo, että näytelmän teema löytyi aiheeksi puolivahingossa. Kohtausten ideoinnissa on käytetty lähteenä ainakin Lauri Nurmen kirjoittamaa elämäkertaa Sanna Marin sekä Marinin omaa teosta Toivo on tekoja.

Ihonen tietää varmasti työnsä kautta, mitä helsinkiläiset nuoret ajattelevat ja mitkä ovat eri ryhmiin kuuluvien nuorten elämän kipupisteet. Hänen edellinen ohjauksensa, huumenuorista kertova Piritori, oli viime kesänä mukana Tampereen Teatterikesän OFF-sarjassa. Marin-näytelmän kohdalla jäin kuitenkin miettimään, miten relevantteja nuorten omassa ajattelussa ovat esimerkiksi kysymykset sosiaalidemokraattisen puolueen sisäisistä valtataisteluista. Ylen haastattelussa Ihonen asettaa sanansa kieli keskellä suuta, ja syystä: ”Idea syntyi tilanteessa, jossa ei oikeastaan pitänyt syntyä mitään ideaa.” Niinpä! Taiteen autonomiaa on viime vuosina haastettu poliittisten intohimojen perusteella yhä kiivaammin.

Farsimaisesti etenevien kohtausten anarkistinen sävy toi mieleeni Kristian Smedsin Kansallisteatteriin vuonna 2007 ohjaaman Tuntemattoman sotilaan, jossa silloisten poliitikkojen kuvia käytettiin maalitauluina. Kaalinpäitä ja vesimeloneja on viime vuosikymmenten aikana toki murskattu ahkerasti muidenkin ohjaajien näytelmissä. Esikuvat ilmaisulle ovat ilmeisiä, mutta silti asemansa vuoksi Ihonen laittaa itsensä rohkeasti alttiiksi. Esityksen anarkistinen slapstick-komiikka antaa paljon tarttumapintaa, johon sosiaalisen median ”väärinymmärtämisen mestarit” voivat tarttua.

Tekijöiden mukaan näytelmä käsittelee kotimaisen politiikan nykymenoa, josta se antaa vähemmän mairittelevan kuvan. Minusta se ei tyytynyt käsittelemään vain pääministerin aamiaismuroista ja tanssivideoista syntynyttä pintakohua. Ehkä se olennaisin löytyi yhdestä repliikistä: ”Sosiaalidemokraatit on vasemmistopuolue!” Tämä on minun ikäluokalleni itsestäänselvyys, mutta kun sen julistaa näyttämöltä lukioikäinen Saaga Mönttinen, sen voi tulkita myös toiveeksi, kysymykseksi tai jopa hätähuudoksi.

Myös teatterin instituutiolle Mönttisellä ja Alltilla on haastattelussa painavaa sanottavaa. Teatteria ei nuorten parissa pidetä erityisen seksikkäänä taidemuotona, mikä ei näiden kahden nuoren mielestä ole mikään ihme. Liput ovat kalliita ja ennakkoluulot jylläävät: teatteriin ei yksinkertaisesti ehkä edes uskalleta mennä.

Jutussa esiitynyt nimivirhe on korjattu, nimi on Eetu Katila.

Minä olen Sanna Marin Tämän Päivän Teatterin esitys Narrin näyttämöllä 21.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Pete Ihonen Näyttämöllä: Saaga Mönttinen, Lina Miiros, Vanamo Allt, Aino Keskinen ja Eetu Katila.

Maailma on parhaimmillaan silloin, kun se on sopivasti epäkunnossa

En tiedä, sopiiko tällaisen vanhan miehen hihkua ihastuksesta. Mieli tekisi, sillä Helsinki Dance Companyn Out of Order oli kaikkea sitä, mitä taide parhaimmillaan on. Fernando Melon koreografia teki näkyväksi hitaassa liikkeessä piilevän kauneuden. Näyttämökuvat olivat kuin eläviä maalauksia. Kiehtovaa, koskettavaa, liikuttavaa – kyllä, kyllä ja kyllä. Esityksen äänimaisemassa soivat sello ja kontrabasso saivat sydämen värisemään. Meillä on aina toivoa niin kauan, kun joku soittaa estradilla selloa.

Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Kuvassa etualalla Jyrki Kasper. Kuva (c) Kalle Nio

Ensemblen näyttämölle luoma peilimaailma vei ajatukseni valovuosien päähän, tarkemmin ottaen siihen arvoitukselliseen pisteeseen, josta kaikki alkoi modernin kosmologian mukaan noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Todennäköisesti me olemme olemassa siksi, etteivät alkuräjähdyksen (Big Bang, you know!) jälkeen materiasta ja antimateriasta koostuneet universumit olleet aivan täydellisiä peilikuvia toisistaan. Tässä täydellisyydessä oli pieni särö, josta fyysinen todellisuus, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on saanut alkunsa.

Samasta epätäydellisyyden lähteestä ammentaa myös merkityksellinen taide. Brasilialainen Melo on koreografi, jonka kädenjälki tuntuu usein siltä kuin aika ja fysiikan lait lakkaisivat hetkeksi olemasta. Liikkeen hitaus on yksi hänen ilmaisukielensä tunnusmerkeistä. Out of Order -esityksessä Melon liikekieli yhdistyi taikuri Kalle Nion luomiin illuusioihin. Tämä peilimaailman todellisuus huipentui Aksinja Lommin huikeaan sooloon. Lommi tanssi lasiseinien eristämässä neliössä ja teki soolon päätteeksi taaksepäin taivutuksen, joka uhmasi sekä fysiikan että katsojan mielikuvituksen rajoja.

Nio on suunnitellut esityksen illuusioiden ohella myös sen lavastuksen. Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivää osaa peitti keltaisen, oranssin, vihreän ja punaisen murretuilla sävyillä kuvioitu tanssimatto, jonka keskipisteeseen oli sommiteltu kukkakuvio. Ehkä juuri tuo kuvio sai ajatukseni lentämään valovuosien päähän. Mutta näin merkityksellinen taide toimii: se stimuloi kokijansa aivoja. Tekee hyvää mielelle ja keholle.

Taikuri ei tietenkään paljasta sitä, miten hän on illuusionsa toteuttanut. Enkä ryhdy tässä arvailemaan. Esityksen peilimaailma tehtiin suurten liikuteltavien elementtien avulla, jotka muuttuivat valaistuksen muuttuessa peileistä läpinäkyviksi lasiseiniksi ja jälleen peileiksi. Ainakin tältä osin esityksen taianomainen tunnelma syntyi Nion ja esityksen valaistuksen suunnitelleen Aku Lahden yhteisten aivoitusten pohjalta.

Tanssi on tietenkin elävää, vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Out of Order oli helppo tulkita peilikuvaksi modernista työelämästä. Vihjeitä tästä antoi jo esityksen alkuasetelma. Esitys alkoi kohtauksella, jossa kaksi tanssijaa makasi liikkumattomina näyttämöllä ja muut kuusi tanssijaa istuivat näyttämön reunoille sijoitettujen työpöytien ääressä. Sen jälkeen näyttämön peiliseinät erottivat tanssijat toisistaan. Yhdennäköisyys esityksen ja nykyajan työelämän välillä oli ilmeinen. Se oli peilikuva. Etäyhteys työtovereihin on digitaalisessa toimistossa ruudun takana. Elämme peilimaailmassa. Inhimillinen kosketus, jonka juuret ovat vuosimiljoonien päässä meidän lajimme evoluutiossa, jää tässä modernissa ja urbaanissa todellisuudessa vajaaksi.

*Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Aksinja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Kuva (c) Kalle Nio*

Ihmisten ikävä toistensa luokse voitti lopulta myös Melon koreografiassa. Loisteliaasti toteutetussa joukkokohtauksessa kokoonnuttiin palaveriin pyöreän ja samalla pyörivän pöydän ääreen. Kokous näytti riitaisalta, mutta se päättyi tavalla, joka ravisteli.

Riitelyä kuvannutta joukkokohtausta seurasi Jyrki Kasperin ja Lommin koskettava ja häkellyttävän kaunis duetto. Dueton alussa Kasper ja Lommi painoivat otsansa yhteen. Siitä alkoi vartaloiden kiertävä liike, jossa tanssijoiden päät pysyivät koko ajan kiinni toisissaan. En muista, milloin olisin nähnyt edellisen kerran mitään vastaavaa. Duetto kuvasi inhimillisen kosketuksen merkitystä todella syvällisellä tavalla. En ole varma, olivatko Kasper ja Lommi myös esityksen aloituskohtauksen pari, jonka duetossa liikettä piti yllä vain hitaasti pyörivä näyttämö. Esityksen hieman arvoituksellisen ja polveilevan tarinan perusteella olin valmis veikkaamaan, että he olivat.

Me olemme inhimillisessä vuorovaikutuksessa toistemme peilejä, hyvin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Kehtaisiko tässä kaikista hupaisista sivumerkityksistä huolimatta julistaa, että eläköön tämä uutta luova särö, tämä epätäydellisyys muuten niin täydellisessä maailmassa.

Out of Order Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.2026

Koreografia: Fernando Melo
Lavastus ja taikuus: Kalle Nio
Pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski
Valosuunnittelu: Aku Lahti
Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen
Tanssijat: Sofia Hilli, Aksinja Lommi, Jyrki Kasper, Kalle Lähde, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiikinen

Rakkaudesta sähköön on fyysisen teatterin mestariteos – Sen ilmaisuvoimainen genre edustaa nyt teatteritaiteen kuuminta hottia maailmalla

Tällä hetkellä teatteritaiteen ehkä kuumimpaan genreen voi nyt tutustua Tampereen Teatterissa. Rakkaudesta sähköön on surumielinen tragikomedia elämän sivuraiteille heittämästä miehestä. Maanantaina ensi-iltansa saaneen esityksen ohjannut Aitor Basauri on yksi maailman arvostetuimmista klovnerian opettajista ja esiintyjistä. Basauri kuuluu neljän taiteilijan ryhmään Spymonkey, joka on nostanut klovnerian jälleen korkeakulttuurin ja populaarin viihteen rajapinnalle.

Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Mykkäelokuvan suuret tähdet Charles Chaplin, Buster Keaton ja kumppanit tekivät reilut sata vuotta sitten klovneriasta salonkikelpoista ja maailmankuulua. Mykkäelokuvan slapstick-komiikan juuret olivat englantilaisessa music hall -perinteessä ja amerikkalaisessa vaudevillessä. Sekä music hallin että vaudevillen juuret ovat 1500-luvulla kehittyneessä italialaisessa commedia dell’artessa ja tätä traditiota muokanneessa sirkusklovneriassa. Slapstick oli aikoinaan ja on edelleen sirkusklovnien käyttämä keppi, jolla saadaan lyödessä aikaan kova napsahtava ääni lyönnin kohdetta vahingoittamatta.

Tampereella tätä commedia dell’arten perinteestä lähtevää estraditaidetta tehtiin suomalaisin maustein. Nyt tragikomedian ”Pierrot”, tämä tarinan yksinäinen ”Turmiolan Tommi”, rakasti peliä, jota ei tosimielessä pelata missään muualla maailmassa: näyttämöllä keitettiin huttua ja yritettiin lyödä kunnareita. Tämän sirkuksen klovnin, Marc Gassot’n, ”slapstick” oli pesäpallomaila.

Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Gassot valmistui näyttelijäksiTeatterikorkeakoulusta vuonna 2002. Hienon sukunimensä hän on saanut ranskalaiselta isältään.

Klovneria ei ole ihan uusinta uutta suomalaisessa teatterissa. Me olemme tottuneet jo parin vuosikymmenen ajan Teatteri Metamorfoosin ja Red Nose Companyn vahvasti meikattuihin ja punanenäisiin klovneihin ja klovneriaan ilmaisuvoimaisena teatteri-ilmaisun muotona. Alkusysäyksen näiden ryhmien synnylle ovat antaneet sveitsiläisen Davide Giovanzanan ja ranskalaisen Philippe Boulayn klovneriasta ja naamioteatterista järjestämät kurssit.

Marc Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Gassot marssi esityksen alussa näyttämölle päällään puku ja popliinitakki, päässään muotonsa jo menettänyt borsalino. Kädessään hänellä oli Alepan keltainen muovikassi, jonka reunan yli näkyi osittain kassiin sujautettu hirttoköysi. Elekielellä Gassot kertoi meille, että tarinan mies kurvasi kotinsa pihaan autolla. Kömpelöt otteet kertoivat, että tämä kuljettaja oli jo valmiiksi humalassa. Samasta ruumiin ja mielen tilasta kertoi se, että tämä nukkavieru herra oli hukannut kotinsa avaimet.

Sekä Chaplin että Keaton esittivät kovan onnen potkimaa pikkumiestä vahvasti meikattuina. Gassot aloitti hurjan fyysisen esittämisen ilman naamioita. Samalla hän riisui esityksen sirkuksen kontekstista, joka on estänyt meitä näkemästä sirkuksen, mykkäelokuvien ja slapstick-komiikkaan perustuvien animaatioiden huumorin perimmäistä traagisuutta. Vaikka Rakkaudesta sähköön hurjine, koomisine käänteineen nauratti, se jätti ainakin tämän kirjoittajan kohdalla mielenpohjalle voimakkaat surun ja säälin tunteet. Tämä mies oli ajautunut umpikujaan, mielentilaan, jossa seinät kaatuivat päälle. Tuo voimakas tunne kertoi esityksen esteettisestä ilmaisuvoimasta.

Tämä ei ollut mitään leikkiä. Esityksen merkillinen nimi liittyi ehkä sähkölaitteisiin, joita miehen kodista löytyi joka lähtöön. Tosin tämän vankilan kaikkinäkevää ja -tietävää vanginvartijaa, älypuhelinta, ei esityksen lauluissa erikseen mainittu. Vain sähkötuoli puuttui. Se olisi edesauttanut sen tavoitteen toteuttamista, johon tarinan mies koko esityksen ajan sinnikkäästi koheltaen pyrki. Joka tapauksessa Gassot’n tulkinnassa oli virtaa kuin pienydinvoimalassa.

Näitä tunne-elämänsä ja maailmankuvansa kanssa umpisolmussa eläviä yksinäisiä miehiä meillä riittää. Yksilöinä he ansaitsevat meidän jokaisen myötätunnon. Suurena, miljoonapäisenä joukkona he muuttuvat vaarallisiksi, kun joku moderni führer, politiikan populistinen helppoheikki, saa heidät otteeseensa. He ovat miehiä, joilla ei omasta mielestään ole enää mitään menetettävää. Heissä marginaalinen ja merkityksellinen henkilöityvät yhtä aikaa.

*Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Kuva (c) Dimitri Härkönen.*

Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Miehen ilmeisesti jo taakse jäänyt, loistava ura ja ammatti-identiteetti henkilöityivät näyttämöllä sähkönsiniseen, paljeteilla koristeltuun haalariin pukeutuneessa Karl Sinkkosessa.

Kaatuilijana Gassot on vähintäänkin Vesa-Matti Loirin veroinen virtuoosi. ”Voi ei, joko taas!” Tämä tahaton huokaus minulta pääsi jo siinä vaiheessa, kun Gassot oli kolmannen kerran kiivennyt sisään asuntoonsa ikkunasta ja päätynyt sukelluksensa jälkeen istumaan keittiön tiskialtaaseen. Tämän jälkeen hänen fyysinen esittämisensä ja konfliktit erilaisten esineiden kanssa saivat yhä hurjempia muotoja. Päänsä sisäisiä ajatuksia hän yritti ensin ajaa pois perinpohjaisen humalan avulla. Edellä mainitusta Alepan kassista hän kaivoi esiin kolme pulloa Finlandia-vodkaa. Sen jälkeen hän alkoi ajaa huonolla menestyksellä Räikkää ja Sinkkosta pois näyttämöltä ihan konkreettisesti.

Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Esityksen ankean tematiikan vastakohtana toimi Gassot’n ilmiömäinen kyky ja taito ottaa kontaktia yleisöönsä. Avustajan värvääminen viinapullojen korkkien avaajaksi ja pesäpallojoukkueen pelaajiksi kävi niin luontevasti ja sujuvasti, että epäilin hetken, oliko näistä kontakteista sovittu etukäteen.

Tavallaan Rakkaudesta sähköön oli myös läpisävellettyä teatteria. Sinkkonen on säveltänyt sen yhdeksän biisiä ja ne on sanoittanut esityksen tarinaksi Saara Törmä. Gassot’n tulkitseman miehen matka epätoivon yhä syveneviin syövereihin alkoi kappaleella Yksinäisyys ja se päättyi kappaleeseen Anteeksi kiitos moi. Sellaiset laulujen nimet kuin Tsemppaa, Maailmankaikkeus tai niinku sillee, Vanhuus ja Iso kaipuu kertoivat jo niminä, mistä tarinassa oli kysymys. Kappaleessa Akkuväännin laulettiin kaikista niistä sähköisistä härpäkkeistä, joilla mies oli yrittänyt tehdä elämästään helppoa (!). Laulut tulkitsi koskettavasti Räikkä Sinkkosen säestyksellä.

Rakkaudesta sähköön on toteutettu Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona. Esityksen yllätyksillä ladattu ja nerokas lavastus on toteutettu Kansallisteatterin lavastamossa. Tekninen toteutus on viimeistelty Tampereen Teatterissa.

Marc Gasot’n koulutusta koskeva asiavirhe on korjattu. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakolusta ei Nätystä, kuten jutusa virheellisesti kerrottiin.

Rakkaudesta sähköön Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 9.3.2026

Ohjaus: Aitor Basauri
Musiikki: Karl Sinkkonen
Laulujen sanat: Saara Törmä
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Valo- ja äänisuunnittelu: Mikko Hynninen
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuusi
Ohjaajan assistentti: Susanna Pukkila
Pyrotekniikka: Kansallisteatterin pyroteknikot
Näyttämöllä: Marc Gassot, Kari Sinkkonen, Tanjalotta Räikkä

Krispi Fraid – peilikuva, petos ja kananlento

Samuli Niittymäki muuttuu tässä performanssissa ihmisestä kanaksi – jokainen uutta keski-ikää parhaillaan elävä voi seurata tämän metamorfoosin edistymistä oman kylpyhuoneensa peilistä. Kripsi Fraid pohtii elämän tarkoitusta ja kaikkia muita vähäpätöisiä kysymyksiä, joilla emme yleensä itseämme kiusaa. Esitys oli ladattu niin täyteen merkityksiä, että katsojana olin tikahtua naurun ohella myös aivoähkyyn. Mitä pelättävää muka on siinä täydellisyyttään kimaltelevassa elämässä, jota me mielestämme elämme?

Samuli Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Samuli Niittymäen viljelemä huumori on hervottoman hauskaa ja kuolemanvakavaa. Näillä aseilla hän kuvaa terävästi taiteen keinoin todellisuutta, jota me pakenemme mainosten ja viihteen luomaan valetodellisuuteen. Esityksessä Kripsi Fraid Niittymäki muuttuu kanaksi. Saman metamorfoosin meistä itse kukin kokee, jos saa elää riittävän vanhaksi. Posket alkavat roikkua kuin kanan heltat ja nenä korostuu kasvonpiirteissä terävänä nokkana. Ruoto painuu kumaraan ja koko keho tärisee ja tutisee silkkaa haurauttaan. Eletyt vuodet ovat paistaneet sen rapeaksi!

Esityksen nimi on hauska ja moniselitteinen sanaleikki. Kun nimi Kripsi Fraid lausutaan ääneen, se kuulostaa sanoilta crispy fried. Mikä voisi olla arkisempaa ja tylsempää kuin pikaruoka? Sattumaa ei ole tietenkään sekään, että tämä ”rapeaksi paistettu” Kripsi Fraid on myös Niittymäen ja Joonas Heikkisen esityksessä mainoksia tehtailevan firman nimi.

Toisaalta kripsi on epäilemättä mainosten tekijöiden ammattislangia. Se on väännös englannin kielen sanasta crisp ja tarkoittaa täydellisyyden tavoittelua. Mainostoimistoissa ja jälkikäsittelyssä sanaa crisp käytetään kuvaamaan veitsenterävää, kirkasta ja huoliteltua lopputulosta. Englannin kielen sana fraid ei tässä yhteydessä kaipaa enää lisätulkintaa. Tulkintaa kaipaa sen sijaan se, miksi meidän pitää pelätä täydellisyyden tavoittelua?

Ilkikurinen tulkinta Niittymäen ja kumppaneiden moniulotteisesta performanssista on se, että me kotkotamme täällä oman aikamme ja sitten elämä päättyy kuin kananlento avuttomaan räpistelyyn. Vahingossa auki jäänyt mikrofoni paljasti, että maailman mahtavista ainakin Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Kiinan presidentti Xi Jinping haaveilevat iankaikkisesta elämästä jo täällä maan päällä. Toistaiseksi biologinen tosiasia on kuitenkin se, että mainostajien ja viihdeteollisuuden luoma illuusio täydellisestä elämästä on silkkaa valetta, eikä edes vallan täyteys tätä tosiasiaa muuksi muuta.

Esitys oli täyslaidallinen aikamme suoritus- ja imagokulttuuria kohtaan. Meiltä vaaditaan terävyyttä ja edustavuutta, mutta ruumiimme ja psyykemme ovat hauraita ja pelokkaita.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaan oven. Heidän yhteisen firmansa menestyksen päivistä kertoi hotellihuoneen numero 778 ovessa. Numerologiassa 77 symbolisoi usein sisäistä viisautta, henkistä heräämistä ja tietoisuutta; 8 on universaali aineellisen menestyksen, vaurauden ja auktoriteetin symboli. Niiden yhdistelmä 778 tulkitaan usein viestiksi siitä, että kova työ kantaa hedelmää ja taloudellinen tai ammatillinen menestys on saavutettu.

Nyt Heikkisen koputuksiin, käskyihin, aneluihin ja rukouksiin ei vastattu. Tai vastattiin lopulta, mutta ovi pysyi itsepintaisesti kiinni. Kohtaus oli siten eräänlainen muunnos perinteisestä ovifarssista. Yllätysmomentin tuotti se, että ovi ei todellakaan auennut. Samalla se oli todellinen Heikkisen bravuuri näyttelijänä. Kunnon tuottaja kävi tähän tahtojen taistoon aikaisempien taisteluiden tuomalla kokemuksella. Sitten päättäväisesti annetut käskyt ja huutaminen muuttuivat aneluksi ja lopulta rukouksiksi, kun ovi pysyi itsepintaisesti kiinni.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Joonas Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaa oven. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Seuraavassa kohtauksessa nämä menestyksen kulissit nostettiin Kiasma-teatterin lavastetorniin. Niittymäki makasi näyttämökorokkeelle asetetulla vuoteella pukeutuneena verenpunaiseen oloasuun. Alkoi maineensa kukkuloilla eläneen ohjaajan kivulias herääminen todellisuuteen. Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Vanhassa ja kuluneessa vitsissä tähän kauheuteen liitetään sekä kuolemanpelko että kuoleman kaipuu. Nyt ei kuitenkaan podettu alkoholin vieroitusoireita, vaan eletyn elämän aiheuttamaa krapulaa.

Niittymäen vierellä sängyllä oli firman logolla varustettu pahvimuki. Logossa oli kuva paistettua kanankoipea siivellään pitävästä kanasta. Kuvan kannibalismiin viittaava symboliikka oli groteskia, vaikkei sitä vielä edes katsottu kanan silmin. Oma mielleyhtymäni logosta vei kukkamultaa markkinoineen Biolanin takavuosien mainokseen, joka muistuttaa siitä, mitä kaikesta syömästämme ruoasta lopulta tulee: ”Yks kakkaa, kaks kakkaa…”

Onko kaikki, mitä olen elämässäni saanut aikaan, pelkkää paskaa? Aiheellinen kysymys jokaiselle, joka parhaillaan kelluu oman erinomaisuutensa aallonharjalla. Niittymäen synkälle itsetutkistelulle antoi tahtia näyttämöllä rumpupatterin takana rumpuja takonut muusikko ja äänisuunnittelija Ilkka Tolonen. Volyymia esitykselle antoivat valtavat kovaääniset. Ne olivat tuttu elementti jo Niittymäen esityksestä Kohina. Kysymys kuului myös tuolloin: miten kovaa pitää huutaa tässä kakofonian maailmassa, jotta edes joku kuulee?

Arvoituksellinen metamorfoosi ihmisestä kanaksi tuotiin näyttämölle videon välityksellä. Niittymäen käyttämä naamio oli hätkähdyttävä. Vielä hätkähdyttävämpää oli Niittymäen elekieli ja fyysinen esittäminen, kun hän palasi valkokankaalta näyttämölle ja sieltä katsomoon kotkottamaan. Valkokankaalla ja näyttämöllä tämä vanha kana onnistui munimaan vielä jopa pari munaa. Mieleen tulivat oman sukupolveni ikinuoret, joille 70 on mukamas vasta uusi keski-ikä.

Esitys päättyi Heikkisen työtoverilleen Niittymäelle pitämään kiitospuheeseen. Sitä ennen hän houkutteli Niittymäen katsomosta takaisin näyttämölle heittämällä eteensä jyviä nokittavaksi. Esityksen katsojille tarkoitettuja tiedonjyviä olivat puheessa vilahtaneet viitaukset Niittymäen uraan ohjaajana ja taiteilijana todellisessa elämässä. Ainakin minä vakuutuin siitä, että oman elämänsä ja minuutensa kautta Niittymäki on jälleen pystynyt sanomaan jotakin yleispätevää ihmisenä olemisesta. Miehen tinkimättömässä asenteessa on jotakin hyvin vetoavaa, ja taiteilijana hän on tarkkanäköinen ja aivan hervottoman hauska.

Niittymäki valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2010. Mainosten tekijöiden maailmasta hänellä on myös omakohtaista kokemusta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo lopettaneensa mainosten tekemisen vuonna 2019 ja keskittyneensä taiteen tekemiseen. Kiasman verkkosivulla kerrotaan, että hän on vuodesta 2021 lähtien keskittynyt itsenäiseen taiteelliseen työskentelyynsä. Samana vuonna hänen esikoisohjauksensa Plup Plup – Two Water Bottles sai ensi-iltansa Teatteri Takomon näyttämöllä, jossa esitettiin myös hänen toinen ohjauksensa Kohina (2024), joka syntyi yhteistyössä äänisuunnittelija Tatu Nenosen kanssa.

Niittymäki on näytellyt muun muassa Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Teatteri Takomossa. Hänet on palkittu Jussi-palkinnolla elokuvasta Seurapeli (2020), ja televisiossa hänet on nähty esimerkiksi komediasarjassa Sunnuntailounas (2018–2025).

Kripsi Fraid Esitys Kiasma-teatterin näyttämöllä 3.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Samuli Niittymäki Muusikko ja äänisuunnittelija: Ilkka Tolonen Pukusuunnittelija: Tiina Kaukanen Valo- ja lavastussuunnittelija: Heikki Paasonen Näyttämöllä: Samuli Niittymäki ja Joonas Heikkinen Esityksen toteuttamiseen on saatu tukea Koneen Säätiöltä.

Miten elämäntaipaleella rähjääntynyt runoilija pestään puhtaaksi?

Ryhmäteatterin The Poet of Finland on alkoholistin vaimon selviytymistarina. Tuula-Liinan ja Pentin rakkaustarina alkoi näyttämöllä farssina ja päättyi tragediaan. Tarinaa kuljetettiin Hansan kosteista illanistujaisista klassisen oopperan sfääreihin, ja lopulta tarvottiin parisuhdehelvetin suossa. Hieno näyttelijäntyö ja harkittu lavastus korostivat tarinan moniulotteisuutta.

Kuva on kohtauksesta, jossa tarina sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina (Minna Suuronen) pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan (Markku Haussila) ja hänen vaatteensa. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole näytelmä Pentti Saarikoskesta. Se on näytelmä Tuula-Liina Saarikosken ja Pentti Saarikosken avioliitosta. Tämän tarinan kertoja on Minna Suurosen näyttelemä Tuula-Liina. Pentti Saarikosken oma ääni kuuluu vain hänen laajasta tuotannostaan poimittujen sitaattien kautta. Aina Bergrothin käsikirjoitus perustuu avioliiton jälkeen merkittävän uran kirjailijana tehneen Tuula-Liina Variksen omaelämäkerralliseen romaaniin Kilpikonna ja olkimarsalkka.

Ihminen on aina arvoitus jopa itselleen. Näytelmän ohjaaja ja esitysdramaturgi Riikka Oksanen oli löytänyt tähän merkityksiä koskevaan ongelmaan toimivan ja uskottavan dramaturgisen ratkaisun. Tuota tarinan suurta tuntematonta, Pentti Saarikoskea, näyttelivät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström kukin vuorollaan.

Hallitsevaksi elementiksi kasvoi useita rooleja näytelleen oopperalaulaja Johanna Isokosken upea sopraano. Tämän äänen luoman äänimaiseman keskellä näytelmän Saarikoski oli kuin klassisen oopperan sankari, joka joutuu jumalaisten voimien ja oman luonteensa murskaamaksi. Jumalaisia voimia Saarikosken elämässä edustivat Suomessa voimansa tuntoon 60-luvulla noussut skandaalilehdistö ja sen ylijumala Urpo Lahtisen perustama Hymy. Antiikin tragedian hybris syntyi Saarikosken alkoholismista.

Tuula-Liina tutustui ja rakastui Saarikoskeen nuorena lukemalla hänen runojaan. Suuri yleisö tunsi Saarikosken ja hänen boheemin elämäntapansa hänestä kerrottujen juttujen ja anekdoottien kautta. Saarikoskea voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen ensimmäiseksi ”julkkikseksi” – julkisuuden henkilöksi, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin.

Tätä julkisuuden kimaltelevaa puolta kuvasi näytelmän karnevalistinen aloitus. Näytelmän kaikki kolme Saarikoskea tanssivat ensimmäisessä kohtauksessa yhdessä paljeteilla koristelluissa rooliasuissa diskomusiikin tahdissa. Variksen kirjan mukaan Saarikoski ihaili Olavi Paavolaista. Kirjan lukeneen oli helppo tulkita avauskohtauksen estetiikkaa viitaukseksi biseksuaalisuuteen.

Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Kuvassa näytelmän Tuula-Liina Saarikoski (Minna Suuronen) Kuva (c) Mitro Härkönen.

Tuula-Liinan ja Pentin romanssi alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Pentti pyysi päästä yöksi Tuula-Liinan luokse, ja tämä suostui. Tuula-Liinan asunnolla tämä ”tositarina” sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan ja hänen vaatteensa. Pariskunta valvoi ensimmäisen yhteisen yönsä innokkaasti jutellen, ja Tuula-Liina iloitsi siitä, miten helppoa oli olla Pentin kaltaisen miehen kanssa. Mieleen jäi myös se, miten taitavasti Suuronen näytteli kohtauksessa itseään huomattavasti nuorempaa, tarinan vain parikymppistä roolihenkilöä.

Tämän kohtaamisen jälkeen näyttämölle astuivat Pentin entiset vaimot ja silloiset taiteilijakaverit. Näytelmä muuttui tragikoomiseksi farssiksi, jossa tätä Tuula-Liinan kannalta outoa ja tuntematonta puolta Pentin elämässä kuvattiin ronskin liioittelun kautta. Ensimmäisessä sisääntulossaan Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin.

Näytelmän koomiset käänteet huipentuivat toisen jakson aloittaneeseen arvoitukselliseen kohtaukseen, jossa Haussila Saarikosken roolihahmossa muotoili muovailuvahasta runoilijan oman peniksen näköispatsaan. Fallosta kuulemma tarvittiin, koska jokaisen kirjallisuustieteen opiskelijan piti oppia tuntemaan Saarikosken penis jo opintojen approbatur-vaiheessa.

Tämän kohtauksen jälkeen näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne. Komedia muuttui tragediaksi. Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Tarinan dramaattinen loppuhuipennus oli aidosti yllättävä.

Ensimmäisessä sisääntulossaan Johanna Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin. Kuva (C) Mitro Härkönen.

Tässä näkyi myös Variksen omasta elämästään kirjoittaman romaanin autenttisuus. Itsemurha ei juuri koskaan ole täysin harkittu teko, vaan se on monen onnettoman yhteensattuman summa. Nyt ei kukaan onneksi kuollut. Näytelmän Saarikosken (Svartström) neuvo vaimolleen kuului: ”Tabletteja ei pidä niellä yksitellen, vaan ne pitää murskata ja liuottaa veteen, jos haluaa kuolla.”

Näytelmä päättyi tarinan Saarikosken kuolemaan. Loppuratkaisussa draaman lait menivät Variksen kirjan autenttisuuden edelle. Näytelmä päättyi tylyyn hylkäämiseen: näytelmän Saarikoski lähti uuden ruotsalaisen vaimonsa Mia Bernerin luo Ruotsiin. Sitten hän kuolee yllättäen Joensuussa. Näytelmä ei kertonut, että Saarikoski eli elämänsä viimeiset viikot Tuula-Liinan ja hänen uuden miehensä Mikko Variksen luona. Perhepiirissä pidettyihin hautajaisiin osallistuivat kaikki Saarikosken vaimot ja lapset.

Teatterin kotisivulla ohjaaja Oksanen kertoo, että häntä on kiinnostanut se, miten valtasuhde parisuhteessa vääristyy ja aivan käsittämättömät asiat saattavat rakastavaisten välillä muuttua normaaliksi. Kriittisen tarkastelun kohteena on varmasti ollut myös se miesten neroutta ylistävä myytti, joka on jättänyt monta lahjakasta naista miehensä tai miespuolisen työtoverinsa varjoon niin taiteen kuin tieteenkin alueilla.

Tarinassa Saarikoski kirjoittaa Eino Leinon elämäkertaa. Se oli vaikeaa, koska alkoholismin runteleman Leinon kohtalo ennakoi myös hänen omaa kohtaloaan. Sekä Saarikosken että Leinon elämäntarinoilla on yhteys maailmankirjallisuuteen. Luovuus ja alkoholismi eivät kulje käsi kädessä, mutta historiallisesti niiden välillä on ollut näkyvä ja traaginen yhteys. Lista maailmankirjallisuuden suurista nimistä, joilla on ollut alkoholiongelma, on pitkä kuin gorillan käsivarsi.

En tiedä, pitäisikö huolestua siitä, että monet omista lempikirjailijoistani löytyvät näiden juoppojen kirjailijoiden listalta.

The Poet of Finland, Ryhmäteatteri (esitys 10.2.2026) Käsikirjoitus: Aina Bergroth Ohjaus: Riikka Oksanen Lavastus: Janne Vasama Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Pia Malmberg Koreografia: Markku Haussila Tuotantojärjestäjä ja tarpeistovastaava: Tiiu Poikonen Rooleissa: Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Markku Haussila, Johanna Isokoski

KOM-teatterin Taival on ajateltua ja vaikuttavaa teatteritaidetta

KOM-teatterin Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni on yhdistelmä hienostunutta näyttämöestetiikkaa, syvällistä ajattelua ja loisteliasta näyttelijäntyötä. Taival on näytelmä muistamisesta, kohtaamisen vaikeudesta ja niistä syvistä haavoista, joita me itse kukin saamme elämäntaipaleella. Jos nyt etsii esitystä, joka pitää sisällään mahdollisuuden kokea merkityksellinen taide-elämys, askeleet kannattaa suunnata KOM-teatterin uuteen osoitteeseen Paasivuorenkadulle.

*Kuvan kohtauksessa metsästystä harrastava isä (Tommi Eronen) opettaa tyttärelleen (Tuuli Paju) ampuma-aseen käyttöä. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Näytelmän tarina kertoo kahden ihmisen, isän ja tyttären väleistä ja tämän suhteen muutoksista vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kysymys kuuluu, miksi tyttären ja isän välille kasvaa syvä, lähes ylittämätön juopa, vaikka molemmat pyrkivät, kumpikin vuorollaan vilpittömästi toisen kohtaamiseen?

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Tuomo Rämö kulkee samoja polkuja kuin ikätoverinsa Saara Turunen ja Aksel Pettersson. Rämö on rajannut tytön äidin pois tarinasta selkeyttääkseen tarinan ytimessä olevaa kirkasta ajatusta elämän satunnaisuudesta. Rämön näkökulma ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin on ymmärtävä.

Tässä psykologisessa draamassa puhaltavat raikkaat tuulet. Ajattelu on kaukana teatterin periteisistä tragedioista, August Strindbergin tai Maria Jotunin kuvaamista perhehelveteistä, joissa kuvaa todellisuudesta luodaan psykoanalyyttisten syiden ja seurausten olettamalla. Rämön roolihahmoja ohjaavat omat valinnat ja vuorovaikutus, kohtaamiset toisten ihmisten kanssa. Rämön roolihahmot eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat ihmisiä.

Tarinan aika-akselilla tytär kasvaa lapsesta aikuiseksi, isä miehuuden päivistä kotisairaanhoidon varassa kuolemaa tekeväksi vanhukseksi. Eri elämänvaiheita ei kuvattu kronologisesti, vaan yllättävien takaumien kautta. Näin meidän muistimme toimii. Muistomme eivät ole kiinni ajassa tai paikassa, vain aivojemme neuroverkko luo ne yhä uudestaan ja niiden merkityksen järjestyksen määrittelee tunnetila, jossa näitä muistoja palautamme mieleemme.

Hanna Raiskinmäki ja Tuuli Paju näyttelevät kuvan kohtauksessa yhtä aikaa tytärtä. Raiskinmäen kädessä oleva pienoismalli perheen mökistä vihjaa tapahtumaan, jota tytär ei aikuisena halua tai voi muistaa ja joka voi olla yksi isän ja tyttären välirikon syistä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa isä on lapsensa kanssa matkalla perheen mökille. Tytärtä kohtauksessa näytteli Hanna Raiskinmäki ja isää Isla Mustanoja. Kohtauksessa oli fyysisesti mukana myös aikuista tytärtä näytellyt Tuuli Paju. Aikajanan toisessa päässä Paju kävi dialogia kuolleen, Tommi Erosen näyttelemän isän kanssa. Antiteesi tälle muistamisen logiikalle oli Mustanojan näyttelemä eläinten täyttäjä, joka vakuutti, että hän saa metsästystä harrastaneen isän tappamat eläimet säilymään ikuisesti.

Rämö kommentoi näytelmässään myös käynnissä olevaa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Kuolemansairasta isää hoitavan kotisairaanhoitajan työajasta huomattava osa kului siihen, että hänen piti kirjautua päivittäin viiteen eri järjestelmään voidakseen tehdä työtään. Aikamme asenneilmapiiriä kuvasi hyvin hoitajan ja tyttären isän asunnolla käymä keskustelu. Tytär moitti hoitajaa siitä, että tämä on myöhässä. Hoitaja puolesta muistuttaa tytärtä sitä, että hänen isänsä tekee kuolemaa: ”Niin tekee, mutta turhan hitaasti”, kuului tyttären kipakka vastaus.

Näytelmän lavastus oli hienostunutta ja ilmaisuvoimaista. Aino Kosken lavastussuunnittelussa ja Joona Huotari-Andreoun suunnittelemissa puvuissa toistuivat luonnon muodot ja värit. Lavasteiden yllättävä funktionaalinen liike korosti avainkohtauksissa näytelmän ydinajatusta. Vaikka meillä on nyt taipumus elää itse itsestämme luomassa yhden ihmisen sosiaalisessa kuplassa, elämä on geenien virtaa sukupolvesta toiseen. Haava, jota ei ommeltu kiinni, ulottui isää näytelleen Erosen rooliasussa vatsalta vasemman olkapään yli aina ristiselkään asti.

Rämön käsikirjoitus perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Sekä Rämö että Hyyrynen ovat kotoisin Etelä-Karjalasta. Ei siis ollut sattuma, että nuorena tarinan tytär haastoi eteläkarjalan murteella. Välien isään viilentyessä Pajulan käyttämä puheenparsi kuulosti lounaismurteelta. Hyyrysen käsikirjottama ja Rämön Lappeenrannan Kaupunginteatterille ohjaama Viimeinen Atlantis palkittiin vuoden 2023 Thalia-palkinnolla.

KOM-teatteri joutui muuttamaan Kapteeninkadulta väistötiloihin Hakaniemeen. Katsojan kannalta väistötilat ovat parannus. Lämpiöön ja katsomoon on nyt esteetön pääsy. Lämpiön tilat olivat nyt myös niin avarat, ettei Kapteeninkadulta tuttua tungosta nyt syntynyt väliajalla. En osaa arvioida, miten teatteritekniikka pankin entisissä tiloissa saadaan toimimaan. Ensimmäinen produktio uusissa tiloissa oli joka tapauksessa vaikuttava onnistuminen. Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni oli teatteria, jonka takia vanhan miehen piti ja kannatti juosta.

Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu, KOM-teatterin esitys Paasivuorenkadun näyttämöllä 31.1.2026

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Aino Koski Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu: Jani Rapo Musiikkisovitukset: Antti Hyyrynen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ompelija: Fiona Timantti Rooleissa: Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki

Lappeenrantalaisten Rautasorkka oli oopperan estetiikalla toteutettu raivokas satiiri – Taidekoululaisten upea faabeli osui ja upposi – Ne siat ovat jälleen kaapanneet vallan!

Teatteri Estradin Rautasorkka oli mukaansatempaavalla energialla toteutettu faabeli. Näytelmän käsikirjoittaneen Heidi Parkkisen inspiraation lähteenä on ollut George Orwellin Eläinten vallankumous. Bolševikkivallankumouksen pimeästä puolesta kertovan satiirin kärki oli nyt suunnattu kristillisen oikeiston Yhdysvalloissa käynnistämään vallankumoukseen.

Produktio oli Estradin teatterilinjan ryhmätyö, ja sen näyttelijät Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen ja Silja Aronpuro ovat koulun opiskelijoita. Kuva (c) Pihla Liukkonen/Työväen Näyttämöpäivät

Esitys otti reippaasti kantaa tämän päivän poliittiseen todellisuuteen. Maailmaa jaetaan jälleen vahvemman oikeudella suurvaltojen etupiireihin. Eläinten vallankumouksen jälkeen itselleen vallan anastaneet siat oli helppo tunnistaa: ”Make Navetta Great Again!”

Rautasorkka oli oopperan estetiikkaan sovitettua voimakasta fyysistä esittämistä. Tämän navetan eläimet ilmaisivat itseään eleillä, ilmeillä ja voimakkailla äännähdyksillä. Esityksen äänimaiseman rungon muodostivat sitaatit tunnetuista oopperoista ja taistelukohtauksia rytmittänyt rytmimusiikki. Dialogi oli rajattu minimiin, ja se koostui lähinnä Orwellin kirjasta luetuista sitaateista: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin muut.”

Näytelmän ovat ohjanneet Parkkinen, Oona Vahvanen ja Oliver Rosenholm. Käsiohjelma ei kerro, mikä kunkin ohjaajan rooli on ollut produktiossa. Parkkinen on Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastaava opettaja. Produktio oli Estradin teatterilinjan ryhmätyö, ja sen näyttelijät Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen ja Silja Aronpuro ovat ilmeisesti koulun opiskelijoita.

Lappeenrannassa toimivassa Taidekoulu Estradissa on kolme opintolinjaa: teatterilinja, sirkuslinja ja bändilinja. Lienee lupa otaksua, että ainakin Elina Rantalainen ja Santeri Löppönen ovat notkistaneet vartaloaan myös sirkuslinjan harjoituksissa. Molempien liikekielessä oli notkeutta ja voimaa. Molemmat pystyivät kehon kielellä ilmaisemaan vaikuttavasti sekä vallan täyteyttä että siihen sisältyvää hulluutta.

Rautasorkka oli niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lavastuksena käytettiin vain neljää kuormalavaa. Niistä syntyivät sekä navetan karsinat että se vallan torni, jonka päälle vallan kaapanneet siat kipusivat. Samoin kuormalavat symbolisoivat Ukrainaa ja Grönlantia, kun näytelmän Putin ja Trump jakoivat maailmaa etupiireihin.

Rautasorkka kantaesitettiin huhtikuussa 2025 Saksassa, Schwäbisch Hallissa. Esitys pääsi mukaan tammikuun alussa pidetyille nuorten teatterintekijöiden kansainvälisille #kulturontour2026-festivaaleille. Rautasorkka voitti festivaaleilla parhaan lavasuunnittelun palkinnon ja sijoittui toiseksi näytelmäsarjassa. Löppönen palkittiin parhaana pääroolin näyttelijänä ja Rantalainen parhaana sivuosan näyttelijänä. Palkintona ryhmä saa viikon mittaisen jakson ensi syksynä Espanjassa ETAK Theatre Academyssa.

Rautasorkka
Teatteri Estradin esitys Työväen Näyttämöpäivillä 25.1.2026
Käsikirjoitus: Heidi Parkkinen
Ohjaus: Heidi Parkkinen, Oona Vahvanen, Oliver Rosenholm
Näyttelijät: Elina Rantalainen, Silja Lääperi, Aino Kuukka, Niko Kurikka, Vanessa Niemi, Santeri Löppönen, Ella Heltimoinen, Silja Aronpuro

Kuin yhtä suurta perhettä

Vantaan Näyttämön The Addams Family oli yllättävä valinta Työväen Näyttämöpäivien juhlavuoden kutsuvierasnäytökseksi. Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoittama musikaali ei taida kuulua lajityypin suurimpiin valioihin, mutta ajankohtainen se toki on. Olemme jo vuoden ajan seuranneet, miten eräs toinen ”hirviöperhe” pystyttää omaa kultaa kimmeltävää palatsiaan Yhdysvaltojen pääkaupunkiin Washingtoniin.

Perjantaina Mikkelissä nähty tulkinta oli riemastuttava yhdistelmä lahjakkuutta ja esilläolon riemua. Erityisesti laulusuoritukset säväyttivät; koulutus ja kokemus antoivat tulkintoihin varmuutta, joka salli katsomon rentoutua ja nauttia. Kuva (c) Vantaan Näyttämö

Musikaalin tekijät osoittivat näyttämöllä taituruutta, joka veti vertoja ammattilaisten tekemiselle. Musikaali on teknisesti hyvin vaativa laji, ja tekijöiden vakuuttava osaaminen kertoo siitä, mitä vuosikymmenien aikana kehitetty koulutusjärjestelmä on saanut aikaan. Harrastajateatterin leveä kärki muodostuu niistä tuhansista nuorista, jotka vuosittain pyrkivät opiskelemaan Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle. Nämä lahjakkaat nuoret ovat valmiita tekemään kaikkensa unelmiensa eteen.

Näyttämöpäivien avajaispuheessa kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Jatta Juhola puhui leikkauksista ja kulttuurialan taloudellisesta ahdingosta. Elämme kovia aikoja, mutta toivoa on: teatterialan koulutusrakenteet ovat yhä pystyssä. Alan koulutusta annetaan korkeakoulujen lisäksi neljässä ammattikorkeakoulussa, kolmessa toisen asteessa ja useissa kansanopistoissa. Ehkä ajan merkki on kuitenkin se, että lopettamisuhan alle on näistä yksiköistä joutunut Tampereella toimiva Voionmaan opisto, joka on toiminut vuosia Työväen Näyttämöiden Liiton tärkeänä koulutuspaikkana.

The Addams Family oli lajityyppinsä puolesta ajan hermolla. Mitä pelottavampia aikoja eletään, sen kevyemmin askelin teattereissa usein tanssitaan. Musikaali koki renessanssin Broadwaylla juuri 1940-luvun alussa, kun Yhdysvallat joutui mukaan toiseen maailmansotaan.

Kolmatta maailmansotaa ei vielä onneksi ole julistettu alkaneeksi. Siti suomalaisissa teattereissa tanssitaan ja lauletaan kuin viimeistä päivää. Suomen ammattiteatterit ovat tuottaneet tällä esityskaudella seitsemän Broadway-tyyppistä musikaalia, joiden budjetit liikkuvat 0,5–5 miljoonan euron välillä. Ajat ovat kovat, ja kuten tiedämme, rahasta on huutava puute.

Vantaan Näyttämön tuotanto on syntynyt huomattavasti pienemmillä panostuksilla, mutta harrastajateatterin voima näkyy yhteisöllisyydessä: näyttämölle saadaan suuri joukko esiintyjiä ja näyttämön taakse elävä orkesteri. Perjantaina Mikkelissä nähty tulkinta oli riemastuttava yhdistelmä lahjakkuutta ja esilläolon riemua. Erityisesti laulusuoritukset säväyttivät; koulutus ja kokemus antoivat tulkintoihin varmuutta, joka salli katsomon rentoutua ja nauttia.

Ohjaaja Simo Lappalaisen ja koreografi Reetta Aarre-Ahtion luoma liikekieli oli hiottu viimeisen päälle. Ryhmä soi kuin orkesteri, ja joukkokohtauksissa jokainen tanssija toi mukaan oman yksilöllisen mausteensa. Kohtausten ajoitus osui nappiin. Vaikka huumori on perusluonteeltaan ”patavanhoillista”, nauru maistui. Ira Venäläinen raudanlujana Morticiana ja Jyrki Lepomäki luovivana Gomezina loivat hienon vastaparin. Sallamari Tervonen Wednesdayna alisti tahtoonsa niin isänsä kuin sulhasensa Mal Beineken (Tatu Lääveri). Sofia Grönbergin Mumma puolestaan oli herkullinen arkkityyppi noitahahmoineen.

Vahvatahtoinen nainen ja tossun alla oleva mies on komediaperinteessä piilosovinistista vakiokamaa – hahmo, joka on elänyt vahvasti Siiri Angerkosken Justiina Puupäästä Marjatta Raidan rooleihin Uuno Turhapuroissa.

Näyttämöpäivien avajaispuheessa kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Jatta Juhola puhui leikkauksista ja kulttuurialan taloudellisesta ahdingosta. Kuva (c) Pihla Liukkonen/Työväen Näyttämöpäivät

Tämä tuotanto osoitti, etteivät suuret musikaalit onnistu ammattiteattereiltakaan ilman harrastajien panosta, ja kääntäen: harrastajakenttä tarvitsee ammattilaisia. Työryhmän taustat ovat vakuuttavia: kapellimestari Vesa Hiidenmaa, koreografi Reetta Aarre-Ahtio ja ohjaaja Simo Lappalainen tuovat esitykseen vankan ammattitaidon. Esiintyjät, kuten Tervonen, Lääveri ja Venäläinen, edustavat sitä korkeaa osaamista, jota suomalainen teatterikoulutus tuottaa – olipa kyseessä sitten ammattilaisuus tai intohimoinen harrastaminen.

Charles Addamsin 1930-luvulla luoma goottilainen estetiikka elää ja voi hyvin, aina New Yorkerin sarjakuvista nykyisiin Netflix-hitteihin. Addams pilkkasi amerikkalaista ydinperheihannetta. Hänen ”hirviöperheensä” on kuitenkin loppujen lopuksi inhimillisempi kuin monet kiiltokuvakulissit. Vantaan Näyttämö toi tämän lämmön ja outouden Mikkelin lavalle tavalla, joka muistutti meitä teatterin voimasta – silloinkin, kun maailma ympärillä tuntuu synkältä.

The Addams Family, Vantaan Teatteriyhdistyksen esitys Työväen Näyttämöpäivillä 23.1.2026

Ohjaus Simo Lappalainen, käsikirjoitus Marshall Brickman ja Rick Elice, musiikki ja laulujen sanoitukset Andrew Lippa, kapellimestari Vesa Hiidenmaa, koreografi Reetta Aarre-Ahtio, tuottaja Iida Carter, musiikin sovitus ja nuotinnus Vesa Hiidenmaa, laulunopetus Vesa Hiidenmaa, musiikkituotanto ja ohjelmointi Vesa Hiidenmaa, Elmeri Putkonen, äänisuunnittelu Teemu Mäkinen, äänitehosteet ja maisemat Esa Lindroos, valosuunnittelu Ari “Valo” Virtanen, näyttämöllä Jyrki Lepomäki, Ira Venäläinen, Sallamari Tervonen, Leo Monnet, Elmeri Putkonen, Sofia Grönberg, Rihard Kangasniemi, Jaakko Sippola, Anna Hynninen, Tatu Lääveri, Emmi Tiainen, Anna Hietaneva, Enjalinnea Nieminen, Jasmine Lindberg, Nea Lustila, Armi Salli, Riina Smolander, Hansu Keskinen, Pietari Kantonen, Mailis Toivanen, Tiina Nieminen, Eeva Tiitta, Lina Carlsson, Sara Lohiniva, Emmi Tiainen, äänenjohtajat Jaakko Sippola, Emmi Tiainen, Mailis Toivanen, Hansu Keskinen, orkesteri Jere Pehkonen, Esa Lindroos, Lauri Peltonen, Mika Perälä, Noora Harjula

Riina Tanskasen mestarilliset sarjakuvat taipuivat vaikuttavaksi teatteriksi – Tympeiden tyttöjen terävä yhteiskuntakritiikki osui ja upposi

Tällaista harrastajateatteri on parhaimmillaan. Viiden näyttelijän läsnäolossa oli aitoa harrastajateatterin taikaa. Näiden nuorten naisten omat elämänkokemukset ja todellisuutta syväluotaava teksti kuvastivat viisaasti elämää itäsuomalaisessa rajakaupungissa kasvaneen ihmisen perspektiivistä.

*Karnevalistiseen kevennykseen päästiin voimakkaan liioittelun kautta. Kuvassa Sandra Strömberg, Saimi Laine, Venla Solonen, Joanna Riikonen, Lumi Korpelainen ja Aada Ahvenainen. Kuva © Jari Laine*

Kirjailija Riina Tanskanen on määritellyt sarjakuva-albuminsa tietokirjoiksi. Imatralaisen Teatteri Vaientamattoman esitys Tympeät tytöt – Luokkakipuja oli silmiä avartava kokemus. Siinä maailmaa ja sen yhteiskunnallisia rakenteita tarkasteltiin nuoren naisen näkökulmasta. Dramaturgian Tanskasen palkituista teoksista on tehnyt Lauri Haltsonen, ja käsikirjoitusta on muokannut koko työryhmä. Tekijöitä yhdistävät sama sukupolvi ja imatralaiset juuret.

Tanskasen kieli on todella ilmaisuvoimaista. Hän osaa kääriä maailmantalouteen, köyhyyteen ja tasa-arvoon liittyvät vaikeat käsitteet ja tilastofaktat meheviksi kielikuviksi, jotka vertautuvat hänen piirrostensa omaleimaiseen muotokieleen.

Alle 30-vuotias Tanskanen käyttää myös kielikuvia, joiden kaikki merkitykset eivät varmasti täysin auenneet minun laiselleni muinaisella kivikaudella syntyneelle ”setämiehelle”. Jo Tanskasen alun perin Instagramissa julkaiseman sarjakuvan nimi saattaa eksyttää tällaisen luolamiehen oikean ymmärtämisen kapealta kinttupolulta. Jyväskylän Ylioppilaslehden haastattelussa Tanskanen kuvaakin ihannemaailmaansa sellaiseksi, jossa jokaisella on vapaus olla rehellisesti ja rauhallisesti monimutkainen.

Omien sanojensa mukaan pari sataa kirjaa vuodessa lukeva Tanskanen voi kysyttäessä varmasti kertoa ulkomuistista useiden feministiteoreetikon käsityksiä tytöttelystä. Ajan merkki tytöttelyn tarkoituksellisuudesta on verkossa leviävä video, jossa amerikkalainen pastori Jared Longshore sanoo kannattavansa Yhdysvaltain perustuslain 19. lisäyksen (naisten äänioikeuden) poistamista. Hälyttävää on se, että Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth jakoi tätä videota viestipalvelu X:ssä.

Tanskasen sarjakuvat ovat ”pilluenkeleineen” toisaalta karnevalistisen ilottelevia ja toisaalta painavaa faktaa maailman tilasta. Haltsosen dramaturginen ratkaisu tekstin runsauteen oli selkeä: ei kompromisseja. Teoksina sarjakuva-albumit ovat persoonallisia, pohdiskelevia ja hyvin perusteltuja esseitä, ja Haltsonen on tuonut ne näyttämölle sellaisinaan. Kohtauksia ei ole yritetty liittää toisiinsa keinotekoisella kehyskertomuksella, vaan viisi näyttelijää siirtyivät näkökulmasta toiseen rooliasuja tiuhaan vaihtamalla.

*Naisen kehoon liittyy odotuksia ja vaatimuksia, jotka tytöt omaksuvat ja sisäistävät jo lapsena. Kuvassa Aada Ahvenainen. Kuva © Jari Laine*

Lopputulos oli kaksi ja puoli tuntia kestänyt, voimakkaasti kantaa ottava esitys. Tanskasen rikas kieli ja ryhmän raikas esittäminen pitivät katsojan otteessaan. Esitys oli merkityksillä raskautettu – sen tarkoitus ei selvästi ollut vain viihdyttää, vaan haastaa katsojansa.

Olen itse asunut Imatralla pari vuosikymmentä. Ehkä siksi esityksen puhuttelevin hetki oli imatralaisella kielellä kirjoitettu osuus niistä nuorista aikuisista, jotka eivät lähteneet: ”Mie oon autioituvat keskustat ja puupellot. Kolea itätuuli. Katseilta syrjässä. Muuttotappiot ja työttömyyskäyrät. Rappeumat ja syövät. Mie tunnen syrjän miun joka solulla.”

Esitys alkoi ilmiöstä, jota Anja Kauranen on kutsunut ”pelon maantieteeksi”. Naisen kehoon liittyy odotuksia ja vaatimuksia, jotka tytöt sisäistävät jo lapsena. Näyttämölle asetetun peilin edessä käytiin läpi koko kasvuun liittyvien ristiriitaisten tunteiden kirjo – itseinhosta aina voimauttavaan vihaan asti.

Karnevalistiseen kevennykseen päästiin liioittelun kautta. Nuoret naiset muuntuivat törkeyksiä laukoviksi nuoriksi miehiksi vartalo hyökkäävässä etunojassa ja lippis takaraivolla. Me setämiehetkin pääsimme näyttämölle tekoviiksien ja vatsatoppausten muodossa. Näyttämölle tuotiin koko ahdistelun repertuaari arvioivista katseista kikkelikuviin ja raiskausfantasioihin.

Luokkakipuja kertoi tarinan tytöstä, joka lähtee vaatimattomista oloista taidelukioon ja edelleen korkeakouluun. Se oli näytelmän tarinallisin ja minulle tuttu joidenkin naiskirjailijoiden esikoiskirjoista. Duunarivanhempien kodista lähteneen on opeteltava elämäntapoja, jotka yläluokkaiselle opiskelutoverille ovat itsestäänselvyyksiä. Luokkanousu tekee kipeää. Jäin miettimään, olenko koskaan törmännyt vastaavaan vertailuun taloudellisen ja henkisen pääoman eroista miesten kirjoittamissa romaaneissa?

Nuorten näyttelijöiden esittäminen oli puhuttelevan herkkää ja ilmaisuvoimaista. Teatterin harrastajien parhaissa esityksissä on jotakin taianomaista. Kuvassa Joanna Riikonen ja Sandra Strömberg. Kuva © Jari Laine

Tanskasen havainnot länsimaisesta elämäntavasta ovat tarkkoja, eikä feminismi säästynyt kritiikiltä. Menestyksen lumossa on toisinaan unohdettu ne naiset, jotka joutuvat siivoamaan ne lasikaton sirpaleet, jotka uranaiset tieltään rikkovat.

Sorron ytimessä oli patriarkaatin ja kapitalismin liitto. Hauskassa kohtauksessa patriarkaatti livahtaa kirkon helmoista kapitalismin kainaloon. Ajatus oli, että talous kukoistaa naisten tekemän ilmaisen kotityön varassa. Vaikka näin on ollut kaikissa järjestelmissä, rahatalouden myötä tälle eriarvoisuudelle voidaan laskea hinta – ja se liikkuu triljoonissa dollareissa.

Esitys on otettu Imatralla hyvin vastaan. Vaikka aihe on monelle konservatiiville kuin punainen vaate, paikallislehtien Etelä-Saimaan ja Uutisvuoksen kritiikit ovat olleet ylistäviä. Imatran teatterilla on asiantunteva ja omiaan kannustava yleisö, ja teatteriharrastus jatkuu paikkakunnalla vahvana sukupolvelta toiselle.

Esitys on toteutettu yhteistyössä Teatteri Imatran kanssa. Suuren suosion vuoksi Tympeistä tytöistä järjestetään lisäesityksiä vielä tammikuussa. Ryhmä vierailee myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, ja Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä se nähtiin tammikuun alussa. Werstaalla on myös esillä Tanskasen sarjakuvanäyttely 11. tammikuuta asti.

Tympeät tytöt – Luokkakipuja, Teatteri Vaientamattomien esitys Työväenmuseo Werstaan näyttämöllä 3.1.2026

Näytelmä perustuu kirjailija Riina Tanskasen sarjakuva-albumeihin Tympeät tytöt -Aikuistumisriittejä ja Tympeät tytöt – Luokkakipuja, ohjaus ja dramaturgia Lauri Haltsonen, käsikirjoitus Työryhmä, lavastus Annika Lipponen, valosuunnittelu Emmy Haltsonen,
äänisuunnittelu Tomi Pitman, rooleisa Aada Ahvenainen, Joanna Riikonen, Lumi Korpelainen, Saimi Laine, Sandra Strömberg ja Venla Solonen