Reko Lundánin näytelmä on psykologisesti tarkkanäköinen perhedraama – Tampereen Teatterin tulkinta teki sen ikuisesta aiheesta polttavan ajankohtaisen – Mari Turusen huikea roolityö antoi kasvot aikamme tragedialle – Märkä sukupolvi on tulossa sille viimeiselle rastille  

Reko Lundán kuvaa koskettavasti ja uskottavasti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kuvassa näytelmän tytär Liisa (Annuska Hannula) ja äiti Hanna (Ilona Karppelin) kohtauksessa, jossa äiti on poikkeuksellisesti läsnä. Kuva © Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Aina joku eksyy jää aikakirjoihin Mari Turusen hienon ja todella vaikuttavan roolityöstä. Turunen antoi näytelmän alussa kasvot tragedialle, jonka 70-luvulla syntyneet kasarisuupoven edustajat ovat saamassa syliinsä. Heidän vanhempansa, sodan jälkeen syntyneiden märkä sukupolvi on tulossa viimeiselle rastille.

Turunen näytteli alkoholisoitunutta ja vakavan aivovamman saanutta vanhusta tavalla, jota seurasi sydän syrjällään.  

Näytelmä kertoo Hannasta ja hänen perheestään. Näytelmän alussa eletään vuotta 2025 ja Hanna makaa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hän on saanut vakavan aivovamman kaaduttuaan humalassa. Hannan aikuiset lapset Liisa ja Aki ovat tapaamassa äitiään ja omien lapsuuden muistojen kautta he alkavat purkaa tarinaa siitä, miten tähän on tultu ja kenen on vastuu? Kuka hoitaa ja kuka joutuu uhrautumaan?       

Näytelmän nimeen sisältyy hieno allegoria. Elämä on suunnistusta ja tällä huonosti kartoitetulla polulla aina joku eksyy.

Näytelmä on Reko Lundánin kirjoittama draama, joka kuvaa psykologisesti hyvin tarkkanäköisesti perhedynamiikkaa. Perheen tarina kerrotaan perheen lasten näkökulmasta. Perheen urheiluharrastukset tekivät näkyväksi tekstin toisen oleellisen symbolitason. Kilvoittelu elämäntiellä on joukkuelaji. Tässä Jukolan viestissä yhden kilpailijan eksyminen harhapoluille vaikuttaa myös kaikkien muiden perheenjäsenten elämään.  

Päihderiippuvuus on sairaus, joka jättää syvät jäljet myös sairastuneen läheisiin. Menetyksen aiheuttamaan suruun liittyy kaunaa, vihaa ja syyllisyyttä. Lundánin tekstin syvälle ulottuva tarkkanäköisyys saa olettamaan, että tarinassa on mukana hänen omia lapsuudenkokemuksiaan.

Lapsen näkökulma toi tarinaan mukaan myös hellyttävää huumoria. Tai ehkä me vain muistamme esimerkiksi varhaispuberteetin ja siihen liittyvän seksuaalisuuden heräämisen huvittuneella lämmöllä. Tarinan Liisan äiti oli tuossa vaiheessa koko ajan poissa, eikä yksinhuoltajaisän kasvattamalla tytöllä ollut ketään, jolta kysyä.

Elämän arvaamattomuutta ja sattumanvaraisuutta symbolisoi tarinassa televisiossa pyörinyt lottoarvonta. Kuvassa Katriina Lilienkampf, Kai Vaine, Mari Turunen ja Annuska Hannula. Kuva © Heikki Järvinen

Ajatuksia herättävän näkökulman tarinaan ohjaaja Jaakko Kiljunen oli tuonut videotekniikan avulla. Turusen kasvot heijastettiin näyttämölle jättikokoisina elokuvan estetiikalla. Video oli ilmeisesti aidossa sairaalaympäristössä kuvattu tallenne. Voimakas emootio, jonka Turusen huikean hieno näyttelijäntyö sai aikaan, riitti perustelluksi kohtaukselle ja tavallaan koko produktiolle.

Elämän rajallisuutta ja haurautta alleviivasivat myös kohtaukset, joissa tarinan lapset muistelivat isovanhempiensa hautajaisia. Meidän muistomme ovat ylisukupolvisia. Yhteisöllisyyden kautta ne ulottuvat aikaan ennen meidän syntymäämme.

Videokankaana kohtauksessa toimi näyttämölle ripustettu seinämä, jossa oli ovia ja avattavia luukkuja enemmän kuin mikään teatteriestetiikan laki vaatii. Toki Kiljusen ja lavastuksen suunnitelleen Mikko Saastamoisen ratkaisu oli toimiva ja looginen. Kun tarvitaan seinä videon esittämistä varten, tarvitaan myös ovia ja ikkunoita, joiden kautta voi kulkea. Tarvitaan kohtausten tarkkaa ajoitusta ja kontrollia.

Hurjimmillaan tämä näyttelijöitä sisään ja ulos heittänyt ovikaruselli pyöri Rinteen lapsiperheen ruuhkavuosista kertoneissa kohtauksissa. Näyttämön pystyseinään perustui myös yksi näytelmän hienoimmista kohtauksista, jossa sisarusten riita syyllisyydestä ja vastuusta kulminoitui suorastaan räjähtäväksi sisääntuloksi näyttämölle.

Kuvan kohtauksessa näytelmän Aki (Kai Vaine) puhuu videohahmona puhelimessa näyttämöllä olevan sisarensa Liisan (Annuska Hannula) kanssa. Kuva © Heikki Järvinen

Lappeenrannan kaupunginteatterin rooleista tuttu Kiljusella valmistui näyttelijäksi vuonna 2009 Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta. Aina joku eksyy on hänen esikoisohjauksensa.

Kiljunen on ensemblensä kanssa tavoittanut hauskasti 70-luvun ajankuvan, vaikkei kenelläkään tekijöistä Turusta ja Matti Hakulista lukuun ottamatta ole omia lapsuuden kokemuksia tuolta vuosikymmeneltä. Tarina nuoren Hannan (Ilona Karppelin) ja hänen tulevan aviomiehensä Ripa Rinteen (Vili Saarela) seurustelusta kertovissa kohtauksissa tuo aika näkyi sellaisena, kuin sen kokenut muistaa. Eleet ja ilmeet, asut ja tapa olla vuorovaikutuksessa tuntuivat muistojen kultaamalla tavalla tutuilta.

Lapsiroolien näytteleminen on vaativaa, mutta varmasti myös palkitsevaa. Hannan lapsia Liisaa ja Akia näytelleet Annuska Hannula ja Kai Vaine sekä useita rooleja näytellyt Katriina Lilienkampf loistivat näyttämöllä esittäessään lapsuuteen liittyvää löytämisen iloja ja nöyryytyksiä, joita me itse kukin olemme aikanamme kokeneet koulussa.

Hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo kantoivat. Ei haitannut, että kouluikäistä Kaita näytellyt Vaine oli monessa kohtauksessa hänen isäänsä Ripaa näytellyttä Saarelaa päätään pidempi.

Paitsi videolla, Turunen oli mukana myös näyttämöllä useassa kohtauksessa kävelytukeen nojaavana äänettömänä hahmona. Jäin miettimään, mitä ohjaaja tällä tarinan logiikan kannalta yllättävällä ratkaisulla halusi sanoa. Lasten lapsuuden muistot eivät olleet Hannan muistoja, koska hän ei ollut läsnä lastensa elämässä. Halusiko Kiljunen ratkaisullaan kertoa syyllisyydestä? Tunteko aivonsa dementia-asteelle juonut alkoholisti syyllisyyttä? En tiedä, todennäköisesti kyllä.   

Näytelmässä oli elämänmakua. Niin paljon, että minun mieleeni alkoivat spontaanisti palautua muistot näytelmän kantaesityksestä KOM-teatterissa 25 vuotta sitten. Nuorta Hanna näytteli tuolloin Sari Mällinen ja Ripaa Pekka Valkeejärvi omalla lakonisella tyylillään.

Hämmästyttävää – teatterin taikaa. Nimien muistaminen ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin.

Aina joku eksyy oli vuosituhannen vaihteessa näytelmä, johon myös harrastajateatterit tarttuivat innolla. Lundán jatkoi Rinteen perheen saagaa näytelmässä Teillä ei ollut nimiä, joka kantaesitettiin KOM-teatterissa vuonna 2001. Vuonna 2003 kantaesitettiin KOM-teatterissa Lundánin Tarpeettomia ihmisiä.

Aiheiden puolesta nämä näytelmät muodostavat trilogian. Kaksi viimeksi mainittua loistavaa näytelmää vain odottavat uutta tulkintaa. Ehkä Kiljunen ja ensemblensä kanssa vielä tarttuu niihin.

Aina joku eksyy

Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckellin näyttämöllä 5.2.2024

Teksti Reko Lundán

Ohjaus Jaakko Kiljunen

Lavastuksen suunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Ville Tolvanen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsti Rintala

Rooleissa Kai Vaine, Annuska Hannula, Mari Turunen, Ilona Karppelin, Vili Saarela,

Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf

Helsingin kaupunginteatterin Christie-dekkari on hyvällä tavalla vanhanaikainen ja elegantti näytelmä – Syvyyttä tarinalle antoi ohjaaja Sakari Hokkasen ohjauksen psykologinen lähestymiskulma ja hieno näyttelijäntyö

Tarinan Vera Cloythorne (Anna Ackerman) ja Philip Lombart (Mikko Virtanen) viimeisellä rannalla. Agatha Christie on sijoittanut tarinansa saarelle rakennettuun ylelliseen huvilaan. Katariina Kirjavaisen lavastuksessa käyttämä hieno värimaailma teki tämän loiston näkyväksi. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Kyllä, lankesin loveen. Helsingin kaupunginteatterin klassikkonäytelmässä Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastanut oli jotakin suorastaan lumoavaa. Dramaturgi Sanna Niemeläinen ja ohjaaja Sakari Hokkanen olivat sovittaneet Christien kuuluisimmasta murhamysteeristä Arena-näyttämölle hyvällä tavalla vanhanaikaisen ja elegantin tulkinnan.

Katariina Kirjavaisen jalopuiden värisävyjä toistava lavastus ja Elina Kolehmaisen suunnittelemat puvut veivät meidät keskelle viime vuosisadan englantilaista luokkayhteiskuntaa. Teatteri ei toki epookissa pysty kilpailemaan elokuvan kanssa. Tässä esityksessä korostui se, mikä tekee teatterista niin ainutlaatuista. Tuo taikasana on läsnäolo. Nautin ensemblen näyttelijöiden kurinalaisesta ja vivahteikkaasta näyttelijäntyöstä.

Teatteri on hetken taidetta ja sellaisena iätöntä. Minun kohdallani Arena-näyttämön hieno ensi-ilta toimi aikakoneena. Sen synnyttämä vahva emootio vei aikaan, jolloin teatteri oli lapsen silmin katsottuna kiehtovaa, vähän hoopoa ja välillä täysin käsittämätöntä aikuisten leikkiä.

Christien tunnetuimman dekkarin tarina on varmasti jokaiselle minun kaltaiselleni ikävammaiselle lukutoukalle tuttu juttu. Kirjan esipuheessa Christie kertoo halunneensa kirjoitta suljetun tilan murhamysteerin, jossa kaikki tarinan henkilöt kuolevat ilman, että tarina kävisi naurettavaksi tai murhaajan henkilöllisyys olisi itsestään selvä. Prosessi oli hänen mukaansa vaikea ja työläs. Itse tarinassa kirjailija pääsee asettamaansa tavoitteeseen. Arvoitus jää ratkaisemattomaksi. Christien mukaan hänen oli kuitenkin pakko liittää kirjaan jälkisanat, jossa kaikki paljastetaan.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Teatterin verkkosivulta löytyvässä haastattelussa Hokkanen kertoo lähestyneensä tarinan roolihahmoja kognitiivisen dissonanssi käsitteen kautta. Psykologinen käsite kuvaa ristiriitoja, joita syntyy, kun ihmisellä on toisiinsa sopimattomia uskomuksia ja käsityksiä.

Tarinan alussa eristetylle saarelle kutsuttuja syytetään äänilevyllä heidän tekemistään henkirikoksista. Kukin heistä yrittää selvittää omat tekonsa parhain päin. Sen jälkeen alkoi ”murhamamman” tappava karuselli pyöriä ja näytelmän intensiteetti kasvoi kierros kierrokselta, kunnes arvoitus lopulta avattiin meille ja kaikki oli ohi.

Viktoriaanisen ajan Englannissa vuonna 1890 syntyneen Christien maailmassa ei herkuteltu väkivallalla tai käytetty rumaa ja aggressiivista kieltä, vaikka tarinassa ruumiita syntyisi kuin liukuhihnalla. Luokkayhteiskuntaa ylläpitävän sortokoneiston väkivaltaisuus piti lukea rivien välistä.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Näkyväksi tämä uhka tuli, kun näyttämölle tarinan lopussa tuotiin hirttosilmukka. Oman aikansa ihmisenä myös Christie epäilemättä kannatti kuolemantuomiota.

Todellisuus kulkee aina myös viihteeksi kirjoitetun ja esitetyn dekkarin rinnalla.

Näytelmän Sir Lawrence Wargrave (Arttu Kapulainen)  ja ne kymmen pientä sotilasta. Taustalla tarinan Tohtori Armstrong (Jouko Klemettilä). Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Syvyyttä tarinan psykologia saa Hokkasen mukaan kirjan ilmestymisen ajankohdasta. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Britanniassa nimellä Ten Little Niggers marraskuussa 1939. Maailma oli ajautunut toiseen maailmansotaan kuukautta aikaisemmin Hitlerin Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Tänään me olemme ehkä hyvin samanlaisessa tilanteessa. Meidän uskomuksemme ja tulevaisuudentoiveemme istuvat jälleen huonosti meitä ympäröivään todellisuuteen.

Yhdysvalloissa Christien kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1940 nimellä And Then There Were None. Nimenvaihdos kertoo meille, ettei kirjojen ”cancelointi” ole mikään tämän päivän ilmiö. Christietä tarinan kirjoittamisessa inspiroinut laulu tai runoelma Ten Little Niggers on kuulunut amerikkalaisen minstrel-teatterin perinteisiin. Myös blackface-teatterina tunnetussa umpirasistisessa minstrelshow’ssa afroamerikkalaiset kuvattiin tyhminä, laiskoina, röyhkeinä, pelkurimaisina, taikauskoisina ja iloisen onnellisina.

Nykyisin tarinan tapahtumia ennustava runo kertoo kymmenestä pienestä sotilaasta, joita esittävät posliinihahmot särkyivät näytelmässä toinen toisensa jälkeen kuoleman korjatessa satoaan.

Suomeksi Christien kirja ilmestyi Helka Varhon kääntämänä nimellä Eikä yksikään pelastunut vuonna 1940. Edistyksellisenä pidetyllä 60-luvulla kirjan nimi muuttui yllättäen vuonna 1968. Nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa sitä julkaistiin aina vuoteen 2003 asti.   

Eikä yksikään pelastunut

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Arena-näyttämöllä 29.1.2025

Kirjailija Agatha Christie

Suomentaja Aino Piirola

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Sanna Niemeläinen

Rooleissa Anne Ackerman, Jesse Gyllenbögel, Heidi Herala, Juha Jokela, Arttu Kapulainen, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Pertti Koivula, Jari Pehkonen, Kaisa Torkel, Mikko Virtanen

Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan alla sai itkemään onnesta – Harrastajateatteri on yleensä naisten valtakunta, mutta nyt haalarien puntit menivät näyttämöllä tasan – Keski-ikään ehtineiden miesten riemukas esittämisen ilo sai minut katsojana hytkymään naurusta

Kohtauksen kuvassa Kalle Annala, Lassi Videnius, Jyri Pekonen ja Sami Karppanen. Kuva (c) Sami Lamberg/kapina Oy

Suomen harrastajateatterit ovat tyttöjen ja naisten maailma. Tällaisen johtopäätöksen voi vetää myös Työväen näyttämöpäivien 2025 esityksistä. Järvenpään teatterin Pohjoisen taivaan ala esityksessä haalarinpuntit menivät näyttämöllä kuitenkin koko lailla tasan.

Gösta Sundqvistin biiseihin perustuvassa potpurissa keski-ikään ehtineet miehet ottivat estradin haltuunsa. Miesten otteissa ja tanssiaskelissa saattoi nähdä niin riemastuttavaa esittämisen iloa, että se sai myös minut hytkymään katsomossa pidätetystä naurusta koko esityksen ajan.

Tätä varten teatteri on! Teatteri on parhaimmillaan syvästi koetun ilon lähde.

Outi Pippurin käsikirjoittama ja ohjaama esitys oli todella taitavaa työtä. Esityksen nimikkobiisi on taiten valittu. Keskellä synkintä 90-luvun lamaa Sundqvist kirjoitti lyömättömän suomalaisuuden saagan pohjoisessa elävästä köyhästä kansasta.

Laulun ensimmäiset säkeet kertovat meistä miehistä sen, mitä feministit kutsuvat toksiseksi maskuliinisuudeksi. Sen jälkeen laulu kertoo muun muassa siitä, etteivät suomalaiset ole mikään jääkauden jälkeen jään alta vapautuneen maa alkuperäiskansa, vaan olemme vaeltaneet tänne parempien elinmahdollisuuksien toivossa kuten kaikki muutkin kansat ovat aikoinaan vaeltaneet Afrikasta historian alkuhämärissä.  

Ja edelleen tämä pohjoisen taivaan alla kituutteleva köyhä kansa toteuttaa unelmiaan rikkailta lainaamalla. Tämän päivän vinkkelistä Sundqvist oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Profeetta omalla maallaan.

Sundqvistin sävellykset ja nerokkaat sanotukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Ne kertovat yleisinhimillisellä tavalla meistä suomalaista, meidän iloista ja suruista. Koomisia, dramaattisia ja traagisia käänteitä riittää. Pippuri ei ole ensemblensä kansa tyytynyt tekemään vain riehakasta potpuria, vaan esitys oli selkeästi aitoa teatteria dramaattisine nousuinen ja laskuineen.

Esityksen emotionaalisessa keskiössä on meitä kaikki ihmisiä yhdistävä kosketuksen ja rakkauden kaipuu. Esityksen nimikkobiisissä mies voi kuolla suukosta ja ympäristökatastrofin edetessä lohtua haetaan nuoren naisen lanteilta.

Tällä elämänalueella me miehet olemme usein pulassa. Geneettisesti meissä on liikaa sitä simpanssilauman alfauroksen uhoa. Aitoa ja syvällistä yhteyttä toiseen ihmiseen on vaikea saada. Iän myötä elämänpiiri kaventuu lähiökapakan kokoiseksi ja sieltäkin lentää tämän tästä pihalle.

Kysymys on vuorovaikutuksesta ja rohkeudesta elää. Tätä alleviivasi esityksessä Sundqvistin nerokas ja haikean surumieleinen Itkisitkö onnesta. Nuoruus on siinä paratiisi, jonne meillä aikuisilla ei ole enää pääsyä. Se on kuin Pohjois-Karjala, jonne Espoossa syntynyt ja koko elämänsä elänyt Sundqvist vaeltaa rakastettunsa perässä vaihdettuaan farkut verkkarihousuun ja kuitattuaan elatusmaksut lottokupongilla.

Verbaalisesti huikean lahjakkaan ja julkisuutta karttaneen Sundqvistin todellinen kotiseutu ja vapauden valtakunta oli epäilemättä kirjallisuus. Miehen sivistyksestä kertoo laulujen ilmentämä sosiaalinen omatunto. Sundqvist kuvaa lämmöllä ja myötätunnolla meitä köyhiä ja elämässämme tavalla tai toisella epäonnistuneita miehiä. Pippurin sovitus tavoitti tämän tekstien humanistisen ulottuvuuden koskettavasti. Riipaiseviin tunnelmiin tämä tematiikka ylti kappaleessa Elina, mitä mä teen?

Esityksen ilmaisuvoimaisen ja elämäniloa säteilevän koreografian on luonut Pertti Lehto. Nämä sedät ja tädit totisesti jaksoivat heilua. Teki mieli hypätä pystyyn tuoliltaan, hihkua riemusta ja tanssahdella mukana.

Tommi Lindellin sovitusten soundi loi esitykselle äänimaiseman, joka kuulosti ja tuntui juuri oikealta. Sundqvist oli epäilemättä perfektionisti, jonka musiikki syntyi studiossa ja hiottiin lähelle täydellisyyttä. Pieni ja taiten tehty rosoisuus vain lisäsi laulujen inhimillistä syvyyttä.

Teatterin kotisivut eivät kerro, kuka on suunnitellut esityksen puvut ja lavastuksen. Ehkä se on työryhmän yhteisen pohdinnan tulos. Joka tapauksessa haalareista, kumisaappaista ja koivupölkyistä luodut näyttämökuvat sopivat esitykseen kuin nenä päähän. Harrastajateatteri on luonteeltaan ITE-taidetta. Järvenpään teatterissa tämä itse tehty elämä on selvästi sitä parasta a-luokkaa.

Pohjoisen taivaan alla

Järvenpään teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelin teatterin suurella näyttämöllä 25.1.2025

Käsikirjoitus ja ohjaus Outi Pippuri

Sävellykset ja sanoitukset Gösta Sundqvist

Musiikin sovitus ja toteutus Tommi Lindell

Koreografia Pertti Lehto

Tuotanto Auli Aarniokoski ja Anu Uhlenius

Näyttämöllä Kalle Annala, Jarmo Holttinen, Annu Kajanne, Sami Karppanen, Nita Laine, Tommi Lindell, Sannamaria Ojanperä, Jyri Pekonen, Kirsi Varttinen, Anja Veck, Lassi Videnius

Kasarisukupolven kapina on otollinen kohde uudelleentulkinnoille – Teatteri Akselin versiossa Atti Raivion Skavabölen pojista näyteltiin ajoittain hienosti – Esityksen dramatisoinnissa oli parantamisen varaa

Vilja Aavikon näyttelemä Rupert vetäytyi ahdistuksen hetkellä perheen talon kellariin. Kauno Takaraution suunnitteleman lavastuksen puhutteleviin yksityiskohtiin kuuluivat lamppu, johon Aavikko sytytti valon kohtauksen alussa ja shakespearelainen kuoleman symboli, pikkuveli Evertin purkkajemmana käyttämä pääkallo. Kuva © Pinja Liukkonen/Kontrastia Oy

Turkulainen teatteri Akseli on perustettu noin kymmenen vuotta sitten. Teatterin kotisivuilla yleisöä kannustetaan esityksiin sloganilla: ”Tule, näe ja tunne Teatteri Akselin oma linja”.

Työväen näyttämöpäivillä perjantaina esitetty Skavabölen pojat kertoi hyvää tästä linjasta. Ryhmässä on selvästi panostettu näyttelijäntyöhän. Mainio esimerkki tästä osaamisesta oli Vilma Halavan bravuuri tieltä eksyneenä suunnistajana. Halava imitoi taitavasti Jouko Turkan luomaa tapaa olla näyttämöllä.

Jälleennäkemisen riemu oli tuon kohtauksen aikana niin voimakas, että minulla oli vaikeuksia pidättää nauruani Halavan intensiivisen katseen kohteena. Irrallisen kohtauksen sanomaa oli helppo tulkita. Antti Raivio opiskeli Turkan johtajakaudella Teatterikorkeakoulussa.

Raivion näytelmä on suomalainen klassikko. Skavabölen kertoo tuhoista, joita äidin mielenterveysongelmat ja isän alkoholismi aiheuttaa perheessä. Tarinassa perheen tragediaa kuvataan lapsen näkökulmasta ja se antoi tilaa myös toivolle ja huumorille muuten niin sysimustalle draamalle.

On sanottu, että Skavabölen pojissa Raivio kuvaa omia lapsuudenkokemuksiaan. Tarinan perimmäisestä traagisuudesta jotakin kertovat myös lahjakkaan kirjailijan ja näyttelijän omat elämänvaiheet.

Teatteri on muuttumisleikki, jossa näyttelijä yrittää sovittautua roolihenkilön psyykkisiin ja fyysisiin raameihin. Leikki-ikäisen pojan ja murrosikäisen nuorukaisen rooliin asettuminen ei ole aikuiselle mikään helppo nakki.

Vilja Aavikko isoveli Rupertin roolissa ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä olivat rakentaneet roolihahmonsa sen varaan, että tarina kantaa. Perhetragedian dynamiikan kannalta on toissijaista ovatko sen uhrit tyttöjä vai poikia. Aavikko ja Henell toivat näyttämölle oman persoonallisen tapansa olla ja se toimi.

Teatterin luoma illuusio läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta toteutui.

Vilja Aavikko isoveli Rupertin roolissa ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä olivat rakentaneet roolihahmonsa sen varaan, että tarina kantaa. Perhetragedian dynamiikan kannalta on toissijaista ovatko sen uhrit tyttöjä vai poikia. Aavikko ja Henell toivat näyttämölle oman persoonallisen tapansa olla ja se toimi. Pinja Liukkonen/Kontrastia Oy

Näytelmän tarinassa veljekset pakenevat perheen todellisuutta mielikuvitusleikeihin. Niistä Raivion rakentanut tekstiin vahvan symbolitason. Leikeissä Rubert puolustaa kapinallisten saartamaksi joutunutta linnaketta kuolemaan asti.

Käsiohjelma ei kerro kuka on sovittanut Raivion näytelmän Teatteri Akselille. Otaksun, että dramatisointi on esityksen ohjanneen Kauno Takaraution käsialaa. Käsiohjelman mukaan hän on paitsi ohjannut näytelmän, myös lavastuksen ja esityksen äänimaiseman.

Katsojan kannalta kohtausten ajoituksessa ja mitoituksessa oli pulmia. Kaipasin kohtausten kehittelyyn ja ajoitukseen terävyyttä, joka olisi tuonut paremmin esiin hienon tarinan dramaattiset käänteet ja kohokohdat. Työväen näyttämöpäivillä Teatteri Akseli soi kuin orkesteri, jossa on monta loistavaa solistia, mutta ei yhtään kapellimestaria.

No, teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Raivion Skavabölen pojat kantaesitettiin Q-teatterissa vuonna 1991. Tuolloin Hyrylässä eli Skavbölessä tarinassa asuneen perheen lisäksi syvässä kriisissä oli myös Suomen kansantalous. Näytelmän tarina kertoo 70-luvulla syntyneiden lasten eli niin kutsutun kasarisukupolven kasvusta ja kapinasta suuria ikäluokkia edustaneita vanhempiaan vastaan. Itselleni on jäänyt Q-teatterin esityksestä vahva mielikuva Raivion sosiaalidemokraatteihin kohdistamasta purevasta kritiikistä.

Uusi aika, uusi tulkinta. Näytelmän aihe on joka takauksessa ajaton ja yhtä totta kuin kamalla 90-luvulla.

Skavabölen pojat

Teatteri Akselin esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä Kulttuuritalo Tempon näyttämöllä 24.1.2025

Käsikirjoitus: Antti Raivio
Ohjaus, lavastus, kuvat, äänisuunnittelu: Kauno Takarautio
Puvustaja: Kirsi Vaara
Valot ja videot: Arto Mäkelä
Äänten ja musiikin toteutus: Jouni Lehtonen
Graafinen työ: Tero Hakkarainen
Julisteen kuva: Kauno Takarautio
Tekniikka-ajajat: Maarit Juvonen, Jari Uhlgren, Kristiina Lahdenvesi, Kari Danielsson

Rooleissa: Vilja Aavikko, Helmi Henell, Heidi Ripatti, Jukka Lahdenvesi, Mona Mikkola, Henrik Heinonen,
Veera Rötkönen, Laura Koskinen, Kari Päiviö ja Vilma Halava


Näytelmän oikeudet: Nordic Drama Corner Oy

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja Lappeenrannassa työhän oli tarttunut unelmatiimi – Ennusmerkeissä oli tavoiteltu kuuta taivaalta ja onnistuttu siinä – Upea toteutus teki näyttämön neljännen seinän näkyväksi

Mikhail Durnekovin monitasoinen teksti sai visuaalisen vastineensa Pavel Semchenkon ja Aniisia Kronidovat videotaiteessa ja Ksenia Peretrukhinan lavastuksessa. Kuvassa upeasti näytellyt Anna-Kaisa Makkonen. Kuva © Aki Loponen

Olen vaikuttunut! Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä oli teatteria, jossa loistelias kirjallinen perinne, elokuvan traditiot, moderni videotaide ja huikea näyttelijäntyö muodostivat kokonaisuuden, joka oli vaikuttavuudessaan ja ilmaisuvoimassaan kuin taikuutta. Ennusmerkkejä oli teatteria, jossa näyttämön näkymätön neljäs seinä muuttui näkyväksi.

Me pääsimme katsomaan mustan laatikon sisään. Siihen outoon maailmaan, pimeyden ytimeen, joka sijaitsee meidän itse kunkin korvien välissä. Me olemme outoja ja yritämme elää elämää, joka tavallisuuden kulissian takana on luvalla sanottuna vähintäänkin omituista.

”Kaikkea, mitä pidetään normaalina, osoittautuu aina syvästi perverssiksi.”

Yhden 12 episodista aloittanut sitaatti on espanjalaiselta elokuvaohjaajalta Pedro Almodóvarilta.

Jokainen episodi alkoi tällaisella kuuluisan taiteilijan, filosofin tai valtiomiehen sitaatilla. Ensimmäisen episodin aloitti sitaatillaan John Lennon, joka kertoo anekdootissa havahtuneensa jo teinikäisenä siihen, että hullut johtavat maailmaa.

”Se on pohjimmiltaan sama ajatus, jota olen yrittänyt ilmaista koko ajan. Nyt voin sanoa sen näin: mielestäni meitä hallitsevat hullut, jotka tavoittelevat järjettömiä päämääriä”.

Lennonin anekdootti oli päivätty hulluun vuoteen 1968, mutta nuoruuttaan hän eli karulla 50-luvulla.

Jussi Johnsson on tavattoman monipuolinen näyttelijä, jonka persoonallinen tapa olla näyttämöllä teki jälleen vaikutuksen. Kuva on episodista ”Miten lopettaa nopeasti tupakointi”. Se oli otsikoitu Rainer Werner Fassbinderin fraasilla: ”Jokainen tappaa sen, mitä rakastaa.” Kuva © Aki Loponen

Ennusmerkkejä kommentoi roolihenkilöidensä kautta ajan ilmiöitä taiteesta politiikkaan tunnerekisterin koko skaalalla. Ohjaaja Kamran Shahmardan kirjoittaa käsiohjelmassa siitä, miten näytelmä on samalla tutkimusmatka taiteen ilmaisumuotoihin ja niiden vuorovaikutukseen, erityisesti 1900-luvun merkittävimpien liikkeiden – neorealismin, surrealismin ja Ranskan uuden aallon – kanssa.

Käsikirjoittaja Mikhail Durnenkovin pienoisnovelleja yhdistävä ja kantava ajatus oli kiteytetty filosofi Bertrand Russellin aforismiin.

”Ongelmien perussyy on se, että nykymaailmassa tyhmät ovat vuorenvarmoja, kun taas älykkäät täynnä epäilyä.”

Yhteen lauseeseen on siinä kiteytetty osuva ja täsmällinen kuvaus siitä maailmasta, jonka sosiaalinen media on luonut ympärillemme. Sosiaalisen media tuhovoima ei ole siten mikään täysin uusi ja yllättävä ilmiö, vaan vuonna 1970 kuollut englantilainen matemaatikko ja filosofi Russell pystyi jo vuosia ennen internetin yleistymistä näkemään, mikä on natsien ja stalinistien luomien tuhoisien propagandakoneistojen seuraava kehitysaste.

Ajan ennusmerkkejä on se, että elämme kasvavan kauhun vallassa. Kirjailija Mihail Šiškin on kiteyttänyt tämän pelon ytimen toteamalla, että maailma on siirtynyt sodan jälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan.

Russellin aforismi aloitti episodin, jonka otsikoksi tekijät olivat laittaneen Uutisia. Todennäköisesti yhä useampi meistä kääntää kanavaa, kun vuorossa ovat uutiset. Ne ovat kaikki nykyään hiton huonoja. Lars von Trierin sanoin: ”Voi, jospa halu nähdä olisi yhtä vahva kuin halu olla näkemättä!”

Episodissa ”Käden ulottuvilla” siteerattiin Lars von Trieriä. ”Voi, jospa halu nähdä olisi yhtä vahva kuin halu olla näkemättä.” Kuva © Aki Loponen

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ennusmerkkejä ohjatessaan Shahmardan on saanut ympärilleen oikean unelmajoukkueen. Häntä ja näytelmäkirjailija Durnenkovia, lavastaja Ksenia Peretrukhinaa ja videotaiteilija Pavel Semchenkoa yhdistää maanpakolaisuus. Shahmardan muutti Suomeen ja Imatralle 90-luvulla Azerbaidžanin ja Armenian välillä käydyn Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Durnenkov, Peretruhkhina ja Semchenko pakenivat Venäjältä viranomaisten vainoa vuonna 2022 arvosteltuaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Tunnen maailmankirjallisuutta luokattoman huonosti, mutta jotenkin Durnenkovin hyvin tarkkanäköinen ja tavallaan myös hellämielinen satiiri toi jälleen mieleen Nikolai Gogolin. Esimerkiksi Ennusmerkkien yhdessä tragikoomisessa tarinassa onnettomuudekseen maailmankuulun konserttipianisti tyttäreksi syntynyt nainen päätti lopulta kostaa äidilleen ulostamalla tämän flyygeliin.

Durnenkovin yhteistyö suomalaisten teattereiden kanssa on maahanmuuton jälkeen sujunut ilmeisen hyvin. Itse olen nähnyt kaksi Suomessa toteutettua Durnenkovin näytelmän kantaesitystä. Ensimmäinen niistä oli Espoon teatterin yhdessä Klockriketeaternin kanssa toteuttama faabeli Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa ja toinen Teatteri Avoimien Ovien Talvisota.

Molemmat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Shahmardan on valmistunut Moskovat maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi. Lapsena Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan näytteli useissa elokuvissa. Ei siis ihme, että myös Ennusmerkkien toteutus oli hyvässä mielessä hyvin elokuvamainen aivan viimeistä piirtoa myöten.

Varmasti Shahmardanin rakkaus elokuvaan näkyi myös siinä, että elokuvan suuret nimet olivat vahvasti mukana näytelmässä. Aforismejaan pääsivät esittelemään Almodóvarin ohella sellaiset kaikkien tuntemat ohjaajasuuruudet kuin Rainer Werner Fassbinder, Aki Kaurismäki, Lars von Trier, Francois Truffaut, Jim Jarmusch, Federico Fellini, Alfred Hitchcock ja David Lynch.

Ehkä Ennusmerkkejä oli tämän ajan lapsi myös siinä, että näiden suurten taiteilijoiden ja älykköjen joukkoon ei nyt mahtunut yhtään naista.  

Esityksen visuaalinen loisto ja samalla aivan poikkeuksellinen dramaturginen, moniulotteinen syvyys syntyi Peretrukhinan lavastuksesta sekä Semchenkon ja Aniisia Kronidovan videosuunnittelusta. Näyttämökuvat olivat todella vaikuttavia ja herättivät ainakin minussa ajatuksia teatteritaiteen olemuksesta. Ja tietenkin myös siitä esteettisestä todellisuudesta, jossa me elämme. Todellisuudesta, jota hallitsevat tasoilla liikkuvat kuvat.

Helsingin Sanomien haastattelussa Durnenkov kertoo aloittaneensa ruotsin opiskelun. Se lupaa kissanpäiviä jo nyt teatteri terävintä avantgardea usein edustavalla ruotsinkieliselle teatterille.

Ennusmerkkien vahvuuksiin kuului Anni Lappelan käännös. Lappelan käännöksessä käyttämä suomen kieli antoi tukevan pohjan näyttelijäntyölle. Ole varma, että Jussi Johnsson, Jarno Kolehmainen ja Anna-Kaisa Makkonen muistavat meidän katsojein tavoin upeat roolityönsä pitkään. Tulkinnat olivat todella vaikuttavia.

Ennusmerkkejä on teatteritaiteen merkkiteos. Sille on helppo veikata ilmiömäistä menestystä teatterifestivaaleilla. Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatterilla on nykyisinä taloudellisesti hyvin ahtaina aikoina resursseja lähettää tämän mestariteos maailmalle.

Ennusmerkkejä

Esitys Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 15.1.2025

Käsikirjoitus Mikhail Durnenkov

Ohjaus Kamran Shahmardan

Käännös Anni Lappela

Lavastus ja pukusuunnittelu Ksenia Peretrukhina

Videosuunnittelu Pavel Semchenko ja Aniisia Kronidova

Kampaukset ja maskeeraukset Pinja Ruokolainen

Valosuunnittelu Antti Helminen

Näyttelijät Jussi Johnsson, Jarno Kolehmainen ja Anna-Kaisa Makkonen

Hiuskarvan varassa on improvisaatioon perustuva komedia – Syvyyttä ja makua tamperelaishuumorista keitetty soppa saa kypsyessään – Pikkujoulun viettäjille tämä Tampereen Teatterin räväkkä kabaree on kuin tehty 

Kuka on syyllinen? Kuvassa Eeva Hakulinen, Risto Korhonen, Ville Majamaa ja Elina Rintala. Hiuskarvan varassa on dekkari, jossa esityksen yleisö saa päättää esityksessä annettujen vihjeiden perusteella, kuka roolihenkilöistä on syyllinen murhaan. Kuva © Heikki Järvinen

Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.

Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.

Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.

Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.

Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.

Jos meiltä katsojilta olisi kysytty ensi-illassa, kenen roolityö on ollut paras kaikista, olisin nostanut käteni Risto Korhosen ehdokkuuden puolesta. Kuva © Heikki Järvinen

Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.

Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.

Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.

Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.

Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.

Tappara on terästä. Kuvassa Arttu Ratinen, Ville Majamaa, Elina Rintala ja Eeva Hakulinen. Kuva © Juhani Järvinen  

Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.

Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.

Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.

Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.

Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.

Hiuskarvan varassa

Käsikirjoitus Paul Pörtner

Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola

Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen

Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen

Tanssi on hämmentävän ilmaisuvoimainen taiteen muoto – Tanssiteatteri MD:n Aliveness oli kahden tanssijan duetto ja kommentti koko maailman tilasta – Klaara Haapasen ja Joel Alalantelan tanssi ilmaisi voimaa ja aistillisuutta   

Klaara Haapasen ja Joel Alalantelan dueton lyyrinen loppuhuipentuma oli rakkauden korkeaveisuuta. Koreografian Mari Rosendahl. Kuva © Heikki Järvinen.

Koreografi Mari Rosendahl taitaa pitää elokuvista. Näin tohdin epäillä. Tanssiteatteri MD:n Aliveness alkoi Klaara Haapasen soololla. Kulmikkaita robottimaisia liikeitä ja niiden taustalla metallinen, kumiseva ja kirskuva äänimaisema. Valaistus oli kuin suoraan Fritz Langin elokuvasta Metropolis.

Tuota ikonista hahmoa on yhä vaikea sivuuttaa. Meille tavallisille sukankuluttajille hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly on yhä silkkaa science fictionia – hyppy arvoitukselliseen ja outoon maailmaan.

Ja elokuvan maailmassa liikuttiin myös tuon esityksen aloittaneen soolon lopussa, kun Joel Alalantela tuli mukaan duettoon. Haapanen taivutti notkean selkänsä ja esitti meille William Friedkinin ohjaaman Manaajan kuuluisimman kohtauksen, niin kutsutun hämähäkkikävelyn.

Eikä alun selkeästi luettavien merkitysten luoman tunnelman ja tummilla varjoilla sävytettyjen näyttämökuvien aiheuttamaa ahdistusta vähentänyt se, että Alalantela teki ensimmäisen sisääntulon näyttämölle kaasunaamari kasvoillaan.

Metropolis on mykkäelokuvan suuri klassikko, joka valmistui vuonna 1927 Saksassa, jossa kansa oli jakautunut jyrkästi kahtia ja Weimarin tasavaltana tunnettu demokratia teki kuolemaa. Adolf Hitler nousi valtaan ja perusti kannattajineen maahan fasistisen diktatuurin vuonna 1933.

Manaaja kertoo varsinkin katollisen kirkon piirissä vahvana elävästä uskosta riivaajiin. Kysymys on meille ihmisille tyypillisestä projektiosta, joka on otollisissa olosuhteissa johtanut meidät yhä uudestaan uusiin hirmutekoihin.

Paha on aina jossain tuolla meidän ulkopuolellamme.

Mari Rosendahlin koreografia ja asusuunnittelu korostivat Klaara Haapasen naisellisuutta ja Joel Alalanteen miehisyyttä. Kuvassa kaunis ja puhutteleva nosto. Kuva © Heikki Järvinen

Me katsojat jouduimme siten Hällä-näyttämöllä keskelle painajaista. Hienon aloituksen jälkeen, tuskin kukaan meistä yllättyi, että seuraavaksi olimme keskellä sotaa. Heikki Järvisen vaikuttavissa videoissa sotilaat ja heidän varjonsa marssivat kohti taistelua ja Alalantela heidän mukanaan. Kypärien mallista saattoi päätellä, että Järvisen käyttämä kuvamateriaali oli toisesta maailmasodasta tai Vietnamin sodasta.

Ylen haastattelussa Rosendahl muistuttaa, että tanssi on sanatonta taidetta eikä sitä voi ymmärtää väärin. Helppous, jolla minä olin löytävinäni hänen koreografiastaan suuren ja vaikuttavan tarinan, laittoi pohtimaan Rosendahlin ikää. Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilta tai Wikipediasta tätä tietoa ei löytynyt.

Rosendahl on saanut Suomen Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksessa klassisen baletin tanssijan koulutuksen. Tanssin Tiedotuskeskuksen teosluettelon mukaan hänen ensimmäinen debyyttinsä oli moderniin tanssiin perustunut Pekka ja susi Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä vuonna 1994. Tanssiteatteri MD:n kotisivuilla kerrotaan, että Rosendahlin taiteilijanura on kestänyt 30 vuotta.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta ja nykytanssissa, jossa perinteet ja kirjoittamattomat säännöt eivät kahlitse ilmaisua, tämä yhteisöllisyys korostuu. Rosendahl on yksi Tanssiteatteri MD:n perustajista. Itse esitystä leimasi voimakas liikekieli, jonka perusteella on ainakin syytä epäillä, että myös Haapanen ja Alalantela ovat tahtoihmisiä. Mikä ei sinänsä ole yllättävää, kun tanssijoista on kysymys.

Näyttämön valokankaalla marssivat sotilaat ja sotilaiden varjot. Kuvassa Joel Alalantela ja Klaara Haapanen. Koreografia Mari Rosendahl. Kuva © Heikki Järvinen

Tanssiteatteri MD:n riveihin äskettäin kiinnitetyn Alalantelan ura on kiinnostava. Hän aloitti tanssin harrastamisen vakavassa mielessä vasta aikuisena. Ensimmäiset tanssiaskeleensa hän otti 21-vuotiaana Etelä-Pohjanmaan Opiston tanssin koulutuslinjalla. Näin kertoo Yhteiset lapsemme lehden Alalantelaa haastatellut toimittaja.

Sitä ennen Alalantela ehti valmistua ravintolakokiksi. Tanssijan ammattiin hän valmistui Tampereen Konservatoriosta vuonna 2012. Taiteilijaksi Alalanteen tie on kulkenut siten samanlaisia polkuja kuin tamperelaisen tanssitaiteen legendan Ari Nummisen ura. Numminen lähti Valmetin konepajalta tanssijaksi 80-luvun alkupuolella.

Alalantela on tanssijaksi rotevaa tekoa. Hän liikekielessään oli voimaa, joka istui kuin nakutettuna siihen mielikuvaan, joka minun mielessäni punoutui esityksen tarinaksi. Mielikuvat sodan kauhuista ja vaarasta muovautuivat Alalantelan tanssissa tunteeksi voimakkaasta läsnäolosta.

Myös Haapasen jäsenissä ja vartalossa on epäilemättä voimaa kuin pienessä kylässä. Se näkyi esityksen aloittaneessa upeassa soolossa ja sai uusia, syventäviä ulottuvuuksia, kun sotatantereilta päästiin takaisin rauhan töihin. Haapasen ja Alalantelan duetto sai lyyrisiä muotoja ja kasvoi esteettiseen maksimiinsa.

Nykytanssi on korostetun tasa-arvoista kuin suomen kieli ikään. Tätä tasa-arvoa korostetaan androgyyneillä esiintymisasuilla. Liikekielessä toistoja ei ole eriytetty, vaan esimerkiksi nostoja molemmat suupuolet suorittavat samalla tavalla.

Aliveness poikkesi tästä nykyisestä vallitsevasta traditiosta. Rosendahlin itse suunnittelemat esiintymisasut korostivat Haapasen naisellisuutta ja Alalanteen miehisyyttä. Intensiivinen paritanssi teki jo sinänsä näkyväksi sen seksuaalisuuden, joka meissä kaikissa on. Minunlaiselleni katsojalle tämä näkyvä fyysinen läheisyys viesti luottamuksesta.    

Katsomossa saattoi vain huokailla sitä, miten vaikuttavaa ja kaunista tanssitaide on ja miten kauniita (anteeksi nyt vai) eläimiä ihmiset parhaimmillaan ovat.  

Venäläinen emigranttikirjailija Mihail Šiškin on sanonut, että olemme siirtyneet sodan jälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan. Se on ikävästi sanottu. Aliveness ei kuitenkaan kertonut vain siitä hämmennyksestä ja pelosta, jota maailmantilanne meissä herättää. Varmasti kannustimena on myös ollut se hätä, jota kulttuurialan toimijat tuntevat rajujen budjettileikkausten takia.

Inspiraation lähteenä esitykselle on Rosendahlin mukaan ollut italialaisen vastarintaliikkeen taistelulaulu Bella Ciao. Mussolinin fasisteja ja saksalaisia miehittäjiä vastaan toisen maailmansodan aikana taistelleet partisaanit sanoittivat tämän vanhan kansanlaulun uusilla sanoilla omiin tarkoituksiinsa. Aikaisemmin se oli ollut eri sanoituksella maan riisipelloilla raataneiden naisten voimauttava laulu.

Vielä ei suomalaisen kulttuurin haudalle tarvitse viedä kukkia. Uhreja tämä taistelu ilmaisunvapauden ja -oikeuden puolesta tulee varmasti vaatimaan. Monen alalle pyrkivän nuoren taiteilijan ura jää pelkäksi lupaukseksi. Periksi ei kuitenkaan anneta. Tähän tinkimättömään asenteeseen varmaan viittaa myös teoksen nimi Aliveness.  

Jos mieleen jäi tästä kysymys, mitä Italian vuorilla taistelleille parisaaneille kävi sodan jälkeen, lukekaa joskus Giovanni Guareschin tarinoita. Jos ei varmaa tietoa ole, olettakaamme, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin.

Aliveness

Tanssiteatteri MD:n esitys Hällä-näyttämöllä 9.11.2024

Koreografia Mari Rosendahl

Tanssi Joel Alalantela, Klaara Haapanen

Valosuunnittelu Sari Mayer

Äänisuunnittelu Henri Puolitaival

Piano-osuuden sävellys Jussi-Pekka Nuto

Esitysluonnos ja teoskuvat, video Heikki Järvinen

Puvustus Mari Rosendahl

Pukujen ompelu Laura Lipiäinen

Tonton Triet oli sanatonta teatteria, kasvotonta tanssia, voimauttavaa sirkusta, leikkisää performanssia – Kiinnostava taide pakenee määritelmiä – Esityksessä ylevä ja arki kohtasivat yllättävällä tavalla  

Selän yli tapahtuva nosto kuuluu nykytanssin peruskuvioihin. Vilhelmiina Sinervon ja Ines Kakkosen koreografia oli yhdistelmä tanssia ja taidokasta akrobatiaa. Kuva © Petteri Aartolahti

Kaksi oranssin värisiin sadeasuihin pukeutunutta kasvotonta hahmoa tanssi neliön muotoisella neonvihreällä matolla. Kun näyttämöllä oli kaksi taitavaa sirkustaitelijaa, esitys oli hienostunutta akrobatiaa. Asujen tuoma kömpelyys ja liikkeiden todellinen sulavuus loivat näyttämölle kontrastin.

Kauneus ja rumuus täydentävät toisiaan – korkea taide ja matala arki.

Oranssi ja neonvihreä ovat molemmat huomiovärejä. Ne kertovat meille uhkaavasta vaarasta, tapaturman riskistä. Esityksen huumori vei ainakin minun ajatukseni alusta asti Tove Janssonin luomaan outojen otusten sadunomaiseen maailmaan.

Nuo oranssin peittämien hihojen ja lahkeiden lomasta esiin pilkahtavat mustat käpälät!

Ehkä se oli ihan oikea mielikuva. Tekijöiden mukaan Tonton Triet on leikkiä hahmon luomilla mielikuvilla ja mahdollisuuksilla. Ja kyllä varsinkin esityksen aloittaneessa paritanssissa Tonton Triet oli kaksiselkäinen ja kahdeksan raajainen yhteisöllinen olio – Tiuhti ja Viuhti.   

Teatteri Telakan verkkosivulla kerrotaan, että Tonton Triet on liikkeellinen ja performatiivinen nykysirkusteos, joka venyttää olemisen tapoja veikeällä tavalla. Mikä ettei. Hyvä taide pakenee määritelmiä. Performanssitaiteeseen viittasi vahvasti se neliön muotoinen neonvihreä matto, jolle oli tehty myös paksut kehykset jostakin harmaasta aineesta. Siis taulu.

Vilhelmiina Sinervon ja Ines Kakkosen esitys perustui heidän yhdessä laatimaansa konseptiin ja koreografiaan. Tähän olioiden tanssiin sisältyi varmasti myös sanattomia tarinoita, jotka minun tulkinnassani liittyivät elämän ikuiseen kiertokulkuun. Vaikutelmia korostettiin nukketeatterin estetiikalla.

Esityksen äänimaisema oli vaikuttava. Käsiohjelman mukaan sen on suunnitellut Mercedes Krapovickas. Hän myös antoi muuten elektronisesti toteutetuille äänille käsityön leiman soittamalla esityksessä pientä haitaria.

Sinervo on opiskellut teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Turun Taideakatemian sirkuslinjalta. Hän on täydentänyt opintojaan Ranskassa Académie Fratellinissä ja Pariisin yliopistossa. Kakkonen on teatteri- ja tanssitaiteilija. Kakkosen olen aikaisemmin nähnyt näyttämöllä Kauri Honkakoski Companyn upeassa esityksessä Hinterland.  

Taulunomaiseksi muotoiltu tanssimatto oli suora viittaus performanssin juuriin. Kuvan kohtauksen koreografia toi mieleen katutanssin. Kuvassa vasemmalla esityksen äänisuunnittelusta ja musiikista vastannut Mercedes Krapovickas. Kuva © Petteri Aartolahti

Tekijöiden mukaan Tonton Triet on osa suurempaa Tonton-konseptia. Sitä toteuttaa vilus.art verkkoyhteisö. Tonton on oranssi pukuhahmo, jota on mahdoton tunnistaa. Tekijöiden mukaan Tonton on leikkisä ja utelias. Hahmo, joka mutatoituu, kaksinkertaistuu, kehittyy odottamattomiin suuntiin. Se yllättää ympäristönsä ja jopa itsensä.

Näyttämöllä olen nähnyt tämän hahmon ensimmäisen kerran Sinervon sirkusesityksessä Life after. Dystooppisessa tulevaisuuden kuvitelmassa Sinervo taiteili nuoralla oranssiin suojapukuun pukeutuneena. Life after oli avaruusseikkailu, jossa Sinervo leijaili korkealla alla levittäytyvän kuolleen planeetan yläpuolella. Katsojan mielikuvitus loihti tuolloin oranssista sadeasusta astronautin avaruuspuvun.

Oranssi suojapuku toimii myös työn ja arjen symbolina. Minulle se oli tuolloin ja on varmaan yhä kurainen viemärikaivanto lokakuun räntäsateessa. Tilana loputtomista ja piinallisista tunneista, jotka kuluivat lapioon nojaillessa ja kaivinkoneen ärjyntää kuunnellessa.

Tonton Triet

Vilhelmiina Sinervon ja Ines Kakkosen esitys Teatteri Teaklakan näyttämöllä 8.11.2024

Konsepti ja koreografia Vilhelmiina Sinervo ja Ines Kakkonen
Esiintyjät Vilhelmiina Sinervo ja Ines Kakkonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Mercedes Krapovickas
Lavastus ja valosuunnittelu Perttu Sinervo
Dramaturgia ja external eye Davide Giovanzana

Kesto n. 50 minuuttia
Esitys on sanaton

Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Goethe Institut

Residenssit: Chamäleon Theatre Berlin, CircusDanceFestival Köln, Pepe Arts München, Teatterimuseo Helsinki, Tanssiteatteri MD Tampere, Tollhaus- Karlsruhe

Jäniksen vuosi oli matka lapsuuden viattomuudesta aikuisuuden raakaan todellisuuteen – Näytelmän ensimmäinen jakso oli hauskinta kesäteatteria ikinä – Väliajan jälkeen toteutettu yllättävä käänne oli kuin nyrkinisku palleaan, kova ja armoton

Jäniksen vuosi Kansallisteatterissa. Teatterin kuvapankin esityskuvissa ei ole yhtään kuvaa näytelmän toiselta jaksolta. Ehkä tarinan ravisuttava käänne on haluttu myös tällä tavalla pitää yllätyksenä. Marja Salo loisti tarinan jäniksenä. Kuva © Stefan Bremer

Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Tuon kaiken näkemäni ja kokemani perusteella minulla on ehkä jonkinlainen aavistus siitä mistä tunnistaa todellisen mestariteoksen. Kansallisteatterin Jäniksen vuodessa tuo pettämätön merkki oli yllättävä käänne. Se tuli väliajan jälkeen kuin nyrkinisku palleaan, kovaa ja armottomasti.

Tätä kirjoittaessani vatsalihakseni ovat edelleen hellinä. Ei tuon täräyttävän henkisen iskun seurauksena, vaan siksi, että nauroin näytelmän ensimmäisen jakson aikana vedet silmissä, nauroin, nauroin ja nauroin. Näin hauskaa kesäteatterikomediaa en ole nähnyt kuuna päivänä.

Tämä on lastenteatteria! Tämä on ITE-taidetta! Näin tehdään teatteria Commedia dell ‘Arte -tradition mukaan. Viimeksi mainittu ajatuksellinen harhalaukaus johtui ehkä siitä, että Jäniksen vuodessa näyteltiin ainutlaatuisella tavalla. Koulutettujen ja kokeneiden näyttelijöiden otteissa oli iholle tulevaa iloa, raikkautta ja sydämen paloa, kaikkea sitä, mitä joskus harvoin näkee harrastajien näyttelemisessä, kun esitys irtoaa siivilleen realismin kahleista.

Kuvitelkaa kohtaus, jossa viisi näyttelijää esittää pantomiimia niittynätkelmän piirtämisestä.

Helsingin Sanomien haastattelussa Jäniksen vuoden käsikirjoittanut ja ohjannut Kristian Smeds kertoo, miten tärkeä rooli kuvataiteella on ollut hänen elämässään. Nuorena se on pelastanut hänet. Sama asia selviää jo lukaisemalla läpi Jäniksen vuoden käsiohjelman. Minulle, joka olen nähnyt useimmat Smedsin ohjaukset, asia on muutenkin mitä ilmeisin.

Smeds on käsitetaitelija, jonka teatteri on täynnä merkityksiä. Samaisessa Hesarin haastattelussa hän muistuttaa, ettei voi tarkkaan sanoa mistä Jäniksen vuosi kertoo. Siinä on niin paljon tasoja, että sen sisällöstä pitäisi kirjoittaa kirja. Hyvin paksu kirja.

Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut Smeds osaa varmasti ilmaista itseään myös kirjallisesti vieläpä usealla eri kielellä. Ehkä hän halusi tässä hienovaraisesti muistuttaa, ettei taiteilijalla ole tulkintaetuoikeutta omaan teokseen. Merkitykselliseksi taiteen tekee juuri se, etteivät sen kaikki ulottuvuudet avaudu edes teoksen tekijälle, tai tekijöille, kun teatterista on kysymys.

Marjaisan eläimellistä menoa. Kuvan kohtauksessa Juha Varis esittää mansikkaa, Marja Salo jänistä, Tommi Korpela ihmistä, Heikki Pitkänen pääskystä ja Sari Puumalainen tikkaa. Kuva © Stefan Bremer

Taidekokemus syntyy dialogin kautta ja tässä taiteilijoiden ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa teatteri on taiteen muotona vertaansa vailla. Jokainen teatteriesitys on ainutkertainen. Illuusio katoaa saman tien, kuten Marja Salo näyttelemä jänis meitä muistutti.

Taiteilijan ja hänen taiteensa merkityksistä on helpompi vääntää kuvataiteen ja kirjallisuuden parissa. Silloin keskustelua voi jatkaa viikkojen, kuukausien, vuosien ja välillä vuosisatojenkin ajan. Kollektiivisessa kokemisessa on aina puolensa. Ainakin joskus tätä kokemista on kutsuttu sivistykseksi.  

Smedsillä on tapana palata uudestaan samoihin aiheisiin. Paavo Rintalan kirjasta Jumala on kauneus hän on dramatisoinut ja ohjannut jo kolme eri versiota. Ymmärrän hyvin myös miksi. Smeds käy tätä pitkää keskustelua paitsi yleisön myös itsensä kanssa.  

Mutta paltaan siihen käänteeseen, joka yhdellä hirmuisella huitaisulla lakaisi minut henkisessä mielessä kanveesille.

Minun tulkinnassani Jäniksen vuosi ei ollut tarina, vaan saarna. Meidän Koskelan Jussin, Töyryn Kallen ja Ilmari Salpakarin jälkeläisten pitää vetää päämme ulos omasta perseestä, suoristaa selkärankamme ja katsoa miltä maailma oikeasti näyttää. Jos se näyttää paskalta, se ei välttämättä johdu siitä, että silmissä on vielä kaikenlaista ryönää, kun päätä on niin kauan pidetty paikassa, jonne päivä ei koskaan paista.

Jo esityksen alussa tarinan jänis, Salo yritti valistaa meitä katsojia pitkällä monologilla fiktion ja todellisuuden erosta. Salon esittäminen oli niin riemastuttavan hauskaa, että itse asia taisi mennä ainakin minulta ohi korvien. Salon upeasta tulkinnasta tuli mieleen vain se pidäkkeetön riemu, jolla alle kouluikäinen tyttö ottaa elämän vastaan.

Poliisit ovat suomalaisen kesäteatterin vakiohahmoja. Reinikainen on saavuttanut tässä koomisten sinivuokkojen sarjassa ikonisen aseman. Kuvassa Heikki Pitkänen ja Juha Varis. Kuva © Stefan Bremer.

Kontrasti kauhuun, jota sama tyttö koki, kun eräkämpän erakko oli siepannut jäniksen ja asettanut hänen uhrattavaksi oli vaikuttava. Kohtauksessa esillä olivat Salon kasvot näyttämön takaosaan heijastetussa suurikokoisessa videokuvassa. Inhimilliseen mittakaavaan näyttämöllä palattiin, kun Tommi Korpelan näyttelemä Vatanen riensi pelastamaan jäniksensä ja uhkasi haulikko käsissään tapaa jokaisen, joka vielä yrittää tehdä jänikselle pahaa.

Otaksun, että Arto Paasilinna on halunnut kirjassaan tarkastella huumorin keinoin uskonnollista fundamentalismia. Tarinan erakko oli käynyt uskoaan etsiessään läpi kaikki maailmanuskonnot ja päätynyt lopulta animismiin. Näytelmässä kohtauksen symboliikka tuli silmille. Minulle seidalle uhrattavaksi asetettu jänis edusti koko biosfääriä, jonka ihminen on valmis uhraamaan omien tarpeidensa alttarilla.

Smeds ei ensemblensä kanssa varmasti ollut sattumalla valinnut tätä kohtaa kirjasta herättääkseen meidät katsojat ensimmäisen jakson aiheuttamasta ihanasta hyvänolontunteesta, nauruhumalasta.

Kohtaus oli helppo tulkita monella tavalla ja jatkoa seurasi. Siirryttiin kirjan tarinaan ahneesta korpista. Jukka Variksen huikea bravuuri ei jättänyt epäselvyyttä siitä, mikä tai oikeammin kuka tämä hillitön mässäilijä oli.

Vatanen järjesti tälle varkaalle katalan ansan. Ansan lauettua Varis säntäili näyttämöllä sinne tänne sinkkiämpäri päässään. Visualisoinnin rinnalla kulki julma tarina verbaalisessa muodossa Korpelan kertomana. Käsiohjelmasta löytyi vihje, tämän kohtauksen tulkitsemiseen. Itse jäin miettimään sitä, miten vaikeaa politiikan ahneiden helppoheikkien populismia on määritellä. Mielikuva peltipurkki päässä sinne tänne mielettömästi töytäilevästä korpista kuitenkin osui maaliin.

Luontokadon etenemisestä kertovat tilastot ovat karmeaa luettavaa. Niiden edessä tuntee voimatonta kauhua. Toisaalta kristitty konservatiivi voi kysyä, olemmeko jo uhranneet myös tulevien sukupolvien lapset (turhan) pelon alttarille?

Yhteiskunnan pinnan alla kuplii helposti aistittava viha. Ilmiö on kiinnostanut Smedsiä pitkään. Kajaanissa syntyivät tämän vuosituhannen alussa mestarillinen episodinäytelmä Huutavan ääni korvessa ja teatteri-ilmaisuun esimerkillään koko maassa voimakkaasti vaikuttanut tulkinta Georg Büchnerin näytelmästä Voyzeck.

Monet meistä ovat viettäneet elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet äitiyspakkauksen tukevassa pahvilaatikossa. Tarinan kukkaislasten Vatasen (Tommi Korpela) ja jäniksen (Maja Salo) loistava tulevaisuus on kuvan kohtauksessa vielä tuolla jossakin. Kuva © Stefan Bremer

Kansallisteatterin Jäniksen vuoden finaalissa Korpelan tulkitsema Vatanen erittelee tuota sisällään kiehuvaa tunnetta. Vatanen keskusteli Sari Puumalaisen näyttelemän ex-vaimon kanssa ja kertoi, miten moniulotteisesti hän oli vihannut vaimoaan. Vatanen ilmoitti vihaavansa kaikkia muitakin ihmisiä ja ennen kaikkea hän sanoi vihaavansa itseään.

Tätä vihan manifestia seurasi voimautumisen manifesti. Näytelmän Vatanen halusi olla luja kuin betonista valettu.

Hesarin haastattelussa Smeds myöntää, että Paasilinnan vuonna 1975 ilmestyneen kirjan mieskuva on vanhentunut. Näin varmasti on, mutta se johtuu siitä, että yhteiskunta suurena sosiaalisena yhteisönä on muuttunut. Homo sapiens sapiens -lajin uroksille tyypillistä käyttäytymismallia miehet tietenkin soveltavat edelleen muuttuneissa olosuhteissa.

Miesten tuntema viha ja halu voimautua eivät ole yhdentekevä asia. Niiden voimalla Donald Trump valitaan viikon kuluttua jälleen Yhdysvaltojen presidentiksi.

Vaikka Paasilinnan kirjan mieskuva on ehkä vanhentunut, sen ytimessä oleva ajatus ei ole. Itse kukin meistä kiroaa omaa elämäntapaansa, mutta emme silti pysty tai uskalla hypätä pois juoksupyörästä. Valta ja rikkauskin ovat kuitenkin vain välineitä. Mikä on se lopullinen päämäärä? Halu päästä pois siitä kalvavasta tyhjyyden tunteesta, joka kaihertaa sydänalaa? Kuolema?

Smedsin tulkinnassa hänelle selvästi tärkeän kirjailijan Fjodor Dostojevskin klassikosta Karamazovin veljekset veljesten uskonnollinen kilvoittelu ja esitys päättyivät Hiski Salomaan lauluun Vapauden kaiho.  

Viimeisessä kohtauksessa tarinan Vatanen lähti ihan konkreettisesti teatterin fiktiivisestä maailmasta todelliseen maailmaan. Kamera seurasi, miten Korpela kulki pitkin Kansallisteatterin aulatiloja ja meni ulos ulko-ovesta ja katosi tihkusateen kasteleman Rautatientorin vilinään.

Smedsin dramatisoima Jäniksen vuosi kantaesitetiin Von Krahl teatterissa Tallinnassa 2005. Loppukohtaus oli tuolloin sama. Tosin nyt Korpela luovutti haulikkonsa kuvassa Kansallisteatterin vahtimestarille ennen kuin poistui ulos.  

Salo laittoi pitkillä jäniksenkorvilla varustetun myssynsä Korpelan päähän loppukohtauksessa. Tämä pieni ele teki vaikutuksen. Tulkintoja löytyi heti joka lähtöön. Lähtikö Korpela näyttämöltä käpälämäkeen? No ei. Oma tulkintani on se, että ihminen ei Smedsin ja hänen ensemblensä maailmassa ole luomakunnan kruunu, vaan laji lajien joukossa.

Jäniksen vuoden upea lavastus jätti sanattomaksi. Smeds pitää ITE-taiteesta – ei – hän todennäköisesti rakastaa sitä. Smedsin omat lavastukset esimerkiksi Karamazovin veljeksissä ja näytelmässä Mental Finland olivat silkkaa ITE-taidetta. Jos Suomen kuvalehteä on uskominen, viimeksi mainittu esityskin oli ITE-taidetta – huonoa teatteria! (heh, heh)

Nyt Kansallisteatterin lavastajan Kati Lukan ja Smedsin ajatukset olivat osuneet hyvin yhteen.

Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä. Luovassa prosessissa vapaille assosiaatioille vain mielikuvitus asettaa rajat. Tai ehkä niitä rajoja ei ole. ITE-taiteelle jo ajatus rajoista on vieras. Nyt näyttämö oli rakennettu siirtolavoista ja seinä sen ympärille jätelaudasta, tai siltä tuo monenkirjava tavara oli ainakin naamioitu näyttämään. Kokonaisuus toi mieleen poikien kokoaman majan.

Tämä poikien majaa muistuttava näyttämökuva myös katosi kuin taikaiskusta, kun ensimmäisen jakson lastenteatterista siirryttiin aikuisten totiseen ja kivuliaaseen todellisuuteen.

Näyttämölle vyöryneellä valtavalla Kekkosen päällä on myös esikuvansa. Tosin Petäjävedellä syntynyt Matias Keskinen ei takonut Kekkosta kansakunnan kaapin päälle teräspellistä, vaan valoi yli kolme metriä korkean ja kymmeniä tonneja painavan rintakuvan Kekkosesta betonista. Veistos tuhoutui Oulussa vuonna 1989, kun sitä oltiin siirtämässä uuteen paikaan.

Jäniksen vuosi

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 26.102024

Käsikirjoitus ja ohjaus Kristian Smeds

Dramatisointi perustuu Arto Paasilinnan kirjaan Jäniksen vuosi

Lavastussuunnittelu Kati Lukka

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen

Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Näyttämöllä Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis

Ihmettä kaikki on vaikuttavaa ja merkityksellistä puheteatteria – Torstain kantaesityksessä hienolle näyttelijäntyölle perustan antoi oivaltava dramatisointi – Juha Itkosen intiimi ja henkilökohtainen autofiktio muuttui moniääniseksi teatteriksi

Ilona Pukkila oli perhetarinan Ruusu Laaksonen, joka joutui tekemään vaikean valinnan. Kuva © Mika Hiltunen

Näytelmä perustuu Juha Itkosen autofiktiiviseen romaaniin Ihmettä kaikki. Hilkka-Liisa Iivanaisen Itkosen avustamana tekemässä dramatisoinnissa romaanin miehen kokemus saa rinnalleen perhetarinan naisen tunteet ja näkökulman.

Itkosen hyvin intiimi ja henkilökohtainen kirja elämän hauraudesta ja voimasta sai teatterissa laventavan moniäänisen tulkinnan, johon katsojan oli helppo samaistua. Ilona Pukkilan ja Toni Harjajärven hienosti sisäistämät ja upeasti näyttelemät roolit näytelmän vaimona ja miehenä, äitinä ja isänä, antoivat tarinalle syvyyttä ja elämänmakua.

Ihmeitä kaikki oli oiva esimerkki illuusiosta, jonka vai suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri voi tuottaa.

Iivanaisen ohjauksella oli hieno ja tarinan aiheiden vakavuutta myötäilevä rytmi. Annukka Pykäläisen toimiva ja konstailematon lavastus tuki tätä kohtausten ajoitusta. Näytelmä piti otteessaan. Paula Variksen pukusuunnittelussa Ruusun Laaksosen raskautta alleviivattiin liioittelulla.   

Iivanaisen panos ja hienot oivallukset näkyivät etenkin Pukkilan näyttelemän vaimon, Ruusu Laaksosen roolissa. Pukkilan Ruusu oli merkittävän uran tehnyt ja johtaviin tehtäviin työssään kohonnut tahtonainen, joka oli tottunut luottamaan ratkaisukeskeiseen rationaaliseen ajatteluun.

Tämä tuli minulle katsojana tavallaan yllätyksenä, vaikka olin varta vasten lukenut Itkosen kirjan ennakkoon. Itkonen on oman perheensä kokemuksiin perustuvassa kirjassa etäännyttänyt vaimonsa hahmon taidokkaasti kirjan tyylilajin sanelemilla ehdoilla.

Ruusu odotti tarinassa nelikymppisenä perheen iltatähteä. Vaikka Ruusu oli jo kahden pojan äiti, hän oli huonosti varautunut siihen tunnemyrskyyn, johon uuden odotuksen päättyminen raskausajan komplikaatioihin hänet vei. Ratkaisukeskeinen järkeily, johon hän oli työssään ja elämässään tottunut, ei antanut vastausta ongelmaan, jonka hänen kohdussaan sykkivä uusi elämä aiheutti.

Pitääkö jatkaa raskautta, joka saattaa vaarantaa myös äidin hengen ja synnyttää vammainen lapsi, joka vaatii ehkä ympärivuorokautista hoitoa koko elämänsä ajan ja samalla mullistaa äidin, isän ja kahden muun lapsen elämän peruuttamattomalla tavalla?

Toni Harjajärvi tulkitsi upeasti tarinan Lauri Laaksosen toivoa ja epätoivoa, kun elämän arvaamattomuus asetti hänen ja hänelle rakkaat ihmiset, vaimon ja lapset tulevaisuuta koskevien suurten kysymysten äärelle. Kuva © Mika Hiltunen

Samaa äärimmäisen kipeä kysymys raastaa tietenkin myös Harjajärven näyttelemän isän, Lauri Laaksosen mieltä. Vaikka Laurilla oli taiteilijana poikkeuksellinen kyky kuvata ja käsitellä tunteita, ei hänellä ollut eväitä kohdata vaimonsa voimakkaita tunteita, jotka ilmenevät välillä jopa aggressiivisena vihamielisyytenä.

Luonto ei valmistele meitä miehiä odotusaikana raskaushormoneilla isyyteen. Laurin iltatähden odotukseen liittynyt onnen euforia vaihtui epävarmuudeksi ja peloksi. Hän tunsi itsenä ulkopuoliseksi. Hän halusi pitää vanhan mukavan elämänsä, mutta ei voinut päättää yksin eikä edes yhdessä vaimonsa kanssa kohti katastrofia etenevän raskauden keskeytyksestä.

Ruusun piti päättää yksin vaiheessa, jossa raskaus biologisena prosessina oli virittänyt hänen aivojensa tunteita säätelevät alueet suojelemaan ja vaalimaan hänen kohdussaan kantamaansa elämää kaikin keinoin.

Tähän päätökseen sisältyi näytelmän ensimmäisen jakson dramaturginen huipennus.

Itkosen romaani kostuu kahdesta kirjasta ja myös näytelmä oli temaattisesti kaksiosainen. Ensimmäinen osa käsitteli elämän haurautta ja toisen osa elämän voimaa. Epätoivosta siirryttiin toivoon.

Tarina toivosta oli edellisen tarinan toisinto. Tällä kertaa Ruusun yllätysraskaus päättyi onnellisesti. Hänen odottamansa kaksoset syntyivät komplikaatioiden jälkeen keskosina, mutta elinvoimaisina. Tästä kieli myös nerokkaasti kieltä käyttävän Itkosen omille reilun kilon painisille keskosilleen antamat hellittelynimet Pikku Tiikeri ja Pikku Karhu.

Myös tällä kierrokset käytiin läpi samat toivon ja epätoivon teemat, mutta käännetyssä järjestyksessä. Uusintakierrokselle lähdettiin Uuteen-Seelantiin ja Fidzin saarille suuntautuneen lomamatkan aikana.  

Onnellinen käänne. Ruusun odottamat kaksoset ovat syntymässä ennen aikojaan, mutta molempien kohdalla ennuste selviytymisestä on hyvä. Ruusulla ja Laurilla on syytä hymyyn. Kuva © Mika Hiltunen   

Näytelmässä oli paljon hienoja sivuroolien tuomia nyansseja, joilla näytelmään tuotiin mukaan naisen näkökulmia tarinaan, mutta niitä ei ole syytä lähteä tässä tarkemmin selostamaan. Mari Turunen, Katriina Lilienkampf ja Matti Hakulinen tekivät näissä sivurooleissa niin hienoa työtä, että olin loppuaplodien aikana vilpittömästi hämmästynyt siitä, että näytelmässä todella oli mukana vain viisi näyttelijää.

Ihmeiden tekijä oli ilmaisuvoimaista teatteria tärkeästä aiheesta. Lapsensa keskenmenon tai raskausaikaisten komplikaatioiden takia lapsensa menettäneelle se voi olla myös järkyttävä kokemus. Toisaalta jaettu kokemus voi olla myös hyvin terapeuttista, lievittää tuskaa, joka ei koskaan kokonaan lopu.

Kohtaus, jossa raskauden keskeytyksen jälkeen kuolleen sikiön pieni ruumis tuotiin arkun tapaiseksi muotoillussa pahvirasiassa Ruusun ja Laurin nähtäväksi hyvästijättöä varten oli vaikuttava.

Itkonen pohtii kirjassaan suhdettaan jumalaan. Näytelmässä Ruusu haluaa rukoilla yhdessä sairaalapapin kanssa. Yhteinen Isä meidän -rukous keskeytyi kuitenkin Roosan kännykän pirahdukseen ja Rosan piti kiiruhtaa toisaalle.

Itkosen kirjassa epäilijän osa on vaikea. Kannastaan varmat ateistit ja uskossaan vahvat pääsevät vähemmällä.

Me emme nuorena pelkää kuolemaa, vaan epävarmuutta ja muutosta. Lapsettomien miesten ja naisten osuus väestöstä kasvaa vauhdilla. Kyselytutkimuksissa yleisin lapsettomuuden syy on se, ettei sopivaa kumppania ole löytynyt. Toiseksi yleisin syy on se, että lapsen hankkiminen pakottaisi muuttamaan nykyistä elämäntapaa.  

Ihmettä kaikki

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 17.10.2024.

Perustuu Juha Itkosen romaaniin Ihmettä kaikki

Dramatisointi ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Dramatisoinnin konsultointi Juha Itkonen

Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu Paula Varis

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Rooleissa Ilona Pukkila, Toni Harjajärvi, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf, Matti Hakulinen

Lasten äänet Sampsa Voitto Maasola, Eino Aarne Mäkinen