Kategoria: Uncategorized

Kuningatarhillo on veitsenterävä aikalaissatiiri, jossa on kaikki ainekset klassikoksi – Absurdin komedian vaikeassa lajissa Antti Mikkola on Leea Klemolan veroinen virtuoosi

Teatteri Telakan Kuningatarhillo on veitsenterävä aikalaissatiiri. Sen kuvaama todellisuus oli hyytävä, vaikka Antti Mikkolan viljelemä absurdi komiikka ja huikean hienot roolityöt saivat ainakin minut välillä nauramaan vatsa kippurassa. Näytelmä sukelsi päätä pahkaa siihen metatodellisuuteen, jonka tekoäly on vaivihkaa luonut ympärillemme. Esityksen herättämiin syvälle meneviin eksistentiaalisiin kysymyksiin tuskin kenelläkään on vielä vastauksia.

Tiiti Hynnisen toteuttamat videot, joilla tekoäly tuotiin näyttämölle, olivat hyvin taidokasta työtä. Katseiden kohdistus, eleiden ja repliikkien synkronointi toimi täydellisesti. Kuvassa näytöllä Liila Jokeli ja selin näytämöllä Antti Mankonen. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Kuningatarhillo on jatko-osa, tai ehkä paremminkin rinnakkaisteos 15 vuotta sitten Telakalla kantaesitetylle Mikkolan poliittiselle satiirille Kuningatarleikit. Nyt edellisessä erässä häviönsä suututtamana kilpailijattarensa työpöydän ulosteillaan tuhrinut Viiva-Liisa sai revanssin Essi Persikasta. Kuningatarleikeissä satiirin kärki osoitti mediaa ja lööppijulkisuutta kohti, Kuningatarhillossa ollaan keskellä sosiaalista mediaa hallitsevien algoritmien luomaa kaaosta ja tekoälyllä kontrolloitua uusorwellilaista manipulaatiota. Meitä ei enää tarkkaile ja rankaise valtio, vaan Big Tech.

Kuningatarleikit oli triangelidraama, jossa vallasta taistelivat tuolloin median lööpeistä helposti tunnistettavat Anneli Jäätteenmäki (keskustan tuolloinen puheenjohtaja ja Suomen ensimmäinen pääministeriksi noussut nainen), Jutta Urpilainen (demareiden tuolloinen puheenjohtaja) sekä kokoomuksen nouseva tähti ja hiihtokuningatar Marjo Matikainen-Kallström. Kuningatarhillossa mustikat ja vadelmat on survottu samaan purkkiin, eikä Viiva-Liisan ja Essi Persikan satiiristen hahmojen takana olevien esikuvien henkilöiminen enää ole oleellista. Korkeintaan hillon väristä voi arvailla seuraavan hallituksen kokoonpanoa.

Kuningatarleikeissä Viiva-Liisasta tulee poliittinen ruumis. Kuningatarhillossa hän nousee kuolleista ja aloittaa ensin puhuvana päänä, sitten modernin kirurgian ja ”vartalosiirtoleikkauksen” ansiosta myös ruumiillisena olentona uuden poliittisen nousun. Joku voi ihmetellä, miten juuri näytelmän Viiva-Liisa voi olla kokoomuksen seuraava voittoisa presidenttiehdokas, kun naiset pakenevat joukolla puolueen takaa ja puolueen viimeinen todellinen järjen ääni, ulkoministeri Elina Valtonen, on juuri luopunut puolueen varapuheenjohtajuudesta ja vetäytymässä taka-alalle?

Minun mieleeni Viiva-Liisan hahmosta tulivat oikopäätä Italian nykyinen pääministeri Giorgia Meloni, Ranskan Kansallisen liittouman Marine Le Pen ja Saksan AfD:n toinen puheenjohtaja Alice Weidel. Mikkolan Viiva-Liisalle kirjoittama palopuhe, jolla hän tyrmäsi Essi Persikan presidentinvaalien vaaliväittelyssä, oli nerokasta satiiria äärioikeiston käyttämästä retoriikasta. Huikean roolityön Viiva-Liisana tehnyt Karoliina Kudjoi puhui sielusta, Jumalasta, perimmäisistä arvoista, moraalista ja – yllätys, yllätys – myös kouriintuntuvasta, fyysisestä läsnäolosta hyvin vetoavalla tavalla.

Häviäjän osa ei ole helppo, mutta Tanja Lotta Räikkä teki Essi Persikkana todella vaikuttavan roolityön. Mies sukkahousuissaan on kuvassa Antti Mankonen, yliopiston tohtori Vemaja ja puhuva pää monitorin kuvassa Viiva-Liisan roolin väkevästi tulkinnut Karoliina Kudjoi. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Absurdin komedian tekijänä Mikkola on Leea Klemolan veroinen virtuoosi. Aivan kelteisilleen hän ei sentään naishahmojaan riisuta, kun Klemola usein tutkii elämän absurdeja puolia fyysisen läsnäolon kautta antamalla miespuolisten näyttelijöiden paljaan pinnan näkyä. Ylenkatseesta tai naisvihasta ei Mikkolan näytelmissä ole mitään merkkejä, vaikka hän itse Kuningatarleikkejä kirjoittaessaan kyseenalaisti myös omia salattuja motiivejaan. Kuningatarhillon käsiohjelmassa hän palaa näihin epäilyihin.

Oli niin tai näin, komedia joka tapauksessa alkoi tällä Mikkolan ironisella itsetutkiskelulla. Antti Makkosen näyttelemä yliopistotohtori Vema murhaa vaimonsa Viiva-Liisan, käärii ruumiin mattoon ja leikkaa uhrin pään irti, koska raato ei mahdu kokonaisena mattokäärön sisälle. Näiden puuhien lomassa Vema paheksuu poliisia, jonka mielestä hän on muka tehnyt henkirikoksensa suunnitelmallisesti. Symbolinen kohtaus toistui myös toisen jakson alussa. Katsojan mieleen viimeistään tämä toisto palautti sen, että tänä vuonna jo 14 naista on menettänyt henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

En tiedä, liittyykö Ullanlinnassa vuonna 2022 tehtyyn henkirikokseen, jossa tunnettu psykiatri surmasi vaimonsa, näin makaabereja yksityiskohtia. Kuningatarleikkien hahmoihin kuului muiden muassa kirjailija Stefan Zweig. Hänet tunnettiin paitsi Sigmund Freudin ystävänä, myös Maria Stuartin elämäkerran kirjoittajana ja tarinoista merihirviöistä, jotka hirmumyrskyjen tavoin kuvattiin naisellisiksi entiteeteiksi. Viiva-Liisan ja Essi Persikan valtataistelun historiallinen vastine näytelmässä oli Elisabet I:n ja Maria Stuartin taistelu Englannin kruunusta 1500-luvulla.

Nämä esimerkit kertovat, miten täyteen ladattua Mikkolan rikas kieli on. Kuningatarhillossa päätään ei menettänyt historiallisista verrokeista Skotlannin kuningatar Stuart, vaan giljotiinin terän alle joutui minun mielikuvissani (älkää kysykö miksi?) Ranskan kuningatar Marie Antoinette. Elisabetia tuurasi puolestaan vallantäyteydestä nauttineena historiallisena henkilönä Egyptin kuningatar Kleopatra. Molemmille näille naisille kävi köpelösti. Näytelmän Viiva-Liisa epäili, että demokraattisiin instituutioihin liittyvä valta on jätetty hänen tavoiteltavakseen, koska se ei enää kiinnosta todellista valtaa käyttäviä. Viiva-Liisa myös seurasi näiden historiallisten viitehenkilöiden esimerkkiä: näyttämöltä kannattaa poistua mahdollisimman arvokkaasti, jos ei ole enää jakaa leivoksia nälkäänsä huutavalle rahvaalle.

Poliittista vasemmistoa edustava Essi Persikka on 15 vuodessa kokenut muodonmuutoksen. Verkkosukkahousuissa naistenlehtiä ja pintajulkisuutta hyödyntävästä poliitikosta on sukeutunut alustataloutta suvereenisti hyväkseen käyttävä groteski hahmo. Tanjalotta Räikkän vaikuttavasti tulkitsema roolihahmo käytti OnlyFans-alustaa sekä poliittisen näkyvyyden että henkilökohtaisten tulojen hankkimiseen. Hahmo oli ronskisti liioiteltu karikatyyri, jolle on vaikea löytää vastinetta tämän päivän vihervassareista, kuten oikeisto nykyään kutsuu vihervasemmistoa.

Presidenttiehdokkaiden ratkaisevassa väittelyssä koko oikeiston yhteinen ehdokas Viiva-Liisa sai palopuheellaan vihervasemmiston Essi Persikan nostmaan kädet pystyyn antautumisen merkiksi. Kuvassa Karoliina Kudjoi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Kuningatarhillossa Vema rakastuu palavasti Liila Jokelinin videolla näyttelemään tekoälyyn ja yrittää jopa paritella sen kanssa. Katoaako meidän kehollisuutemme, kun luomme kiintymyssuhteita aineettoman tekoälyn kanssa? Miten tämä riippuvuus eroaa siitä henkisestä orjuudesta, jota meidän kaikkien mukanaan kanniskelema älypuhelin aiheuttaa?

”Olemmeko häviämässä paikan, jossa sielu – tai edes jokin sielukas – voi toteutua?” Se on käsiohjelmaan painettu hyvä kysymys. En varmasti päässyt kunnolla sisälle Mikkolan kehon hallintaan liittyvään pohdiskeluun. Sielusta puhuminen ärsytti, mutta Mikkola on varmaan tällä ”taiteen teologialla” huhuillut henkisyyden ja sisäistettyjen taidekokemusten perään.

Naisliikkeelle oikeus oman kehon hallintaan on perustavaa laatua oleva, ehdoton ja jakamaton ihmisoikeus. Hieman eri kysymys on se, kenelle kuuluu oikeus kehojemme kykyyn tehdä työtä tai ehkä oikeammin tämän työn tuloksiin. Makkosen Vemana esittämän räväkän performanssin perusteella meitä uhkaa minuuden katoamisen ohella kuitenkin myös se, että otteemme omista ja rakastettujemme genitaaleista heltiää.

Biologisina olentoina meidän pitää joka tapauksessa jatkossakin syntyä, syödä, ulostaa ja kuolla kupsahtaa, kun sen aika tulee. Ihmistä habitukseltaan muistuttavat robotit ovat pian markkinoilla ja ne kehittyvät hurjaa vauhtia. Jopa ihmistä hyvin läheisesti muistuttavat kyborgit ovat keskuudessamme todennäköisesti aikaisemmin kuin se iankaikkinen elämä, jonka perään miljardöörit haikailevat.

Varmaa on joka tapauksessa se, että tekoäly korvaa hyvin monet nykyisistä työtehtävistä. Se mullistaa myös koulutetun keskiluokan elämän. Tarpeettomuuden tunne on silloin hyvin kokonaisvaltaista. Tekoälyn aiheuttama atavistinen pelko saa meidät hakemaan turvaa vahvasta johtajasta tai lohdutusta ”kansakunnan topakan äidin sylistä”.

Videot, joilla tekoäly ja Viiva-Liisan ja Essi Persikan puhuvat päät tuotiin näyttämölle, olivat hyvin taidokasta työtä. Jokelinin katseiden kohdistus, eleiden ja repliikkien synkronointi toimi niin täydellisesti, että kuvittelin hänen näyttelevän kohtaukset paikan päällä kameralle jossakin verhojen takana. Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelu oli tarkkuustyötä. Olin yllättynyt, kun Jokelin ei tullut muiden näyttelijöiden tavoin vastaanottamaan meidän suosionosituksiamme loppuseremonioiden aikana.

Itse näin ja koin vuonna 2012 kantaesitetyn Kuningatarleikit vasta vuonna 2023 Mikkelin Työväen Näyttämöpäivillä. Tuolloin sen esitti porilainen harrastajateatteri Nokun näyttämö. Ajattelin tuolloin, ettei tuo maineikas poliittinen satiiri ollut kestänyt kovin hyvin aikaa. Kuka enää muistaa tai edes tietää, keitä olivat Jäätteenmäki, Urpilainen tai Matikainen-Kallström. Kuningatarhillon filosofinen pohdiskelu merkityksistä on sen sijaan ajatonta.

Kuningatarhillo

Teatteri Telakan kantaesitys 1.8.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Mikkola Lavastussuunnittelu: Perttu Sinervo Pukusuunnittelu: Ella Kauppinen Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen Näyttämöllä: Karoliina Kudjoi, Antti Mankonen, Tanjalotta Räikkä Videolla: Liila Jokelin

Esityksen kesto alle 2 h.

Näytelmän oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner

Voima olkoon kanssanne! – Nijinsky III:n huikea show hehkui näyttämötaiteen ydinlämpöä

Liettualaisen Nijinsky III Cabaret Housen burleskikabaree The Aurora Borealis oli vauhdikas ja ajoittain aivan poskettoman hauska esitys. Se sai minut nauramaan vapautuneesti. Huikea esitys teki näkyväksi sen, että ravintolaviihde ja kabaree näyttämötaiteena ovat kaksi eri todellisuutta. Show’n juontaja ja primus motor Gytis Ivanauskas alias Gytis IV määritteli tuon eron seremoniallisessa avauspuheessaan: ”Me annamme teille voimaa! Te annatte voimaa meille!” Näihin sanoihin kiteytyy minusta hienosti näyttämötaiteen ydin. Kysymys on vuorovaikutuksesta.

Kuvassa on upeasti laulanut Miss Baby Doll. Kuva (c) Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaali.

Syvyyttä Ivanauskasin sanoille voimaannuttamisesta antaa sirkusten, varieteen, kabareiden ja burleskin historiallinen rooli kulttuurissa. Nämä näyttämöt ovat historiallisesti olleet paikkoja, joissa normaalin yhteiskunnan ja patriarkaalisen moraalin ulkopuolelle rajatut ihmiset löysivät tilaa elää, työskennellä ja ilmaista itseään. Näissä yhteisöissä on syntynyt omintakeista ja ilmaisuvoimaista taidetta. Tuo marginaalissa syntynyt taide on ollut myös valtakulttuurin suola ja pippuri.

Yleisö nousi seisomaan osoittaessaan hurjin kättentaputuksin ja hihkaisuin suosiotaan esitykselle sen päätyttyä. Pienen suomalaisen teollisuuspaikkakunnan asukkaiden suhtautuminen seksuaalisuuteen – tai toiseuteen ylipäätään – ei varmasti sijoitu asenteita mittaavien asteikkojen vapaamielisimpään nelikenttään. Nyt jää oli kuitenkin murrettu.

Burleskiteatterissa yleisön edessä riisuutuva nainen ei merkitse nöyryyttävää alistumista vahvemman edessä. Burleskistriptease on parodiaa sekä voimauttavaa satiiria korkeakulttuurista ja yhteiskunnan patriarkaalisista valtarakenteista. Sana burleski juontaa juurensa italian pilaa tarkoittavasta sanasta burla. Jalkapallotermein kysymys on patriarkaatin joukkueessa pelaavien, kiilusilmäisten hölmöjen jallittamisesta.

Burleski on syntynyt olosuhteissa, joissa naisilla ei ollut oikeutta hallita omaisuuttaan tai edes omaa kehoaan – äänioikeudesta nyt puhumattakaan. Patriarkaalinen yhteiskunta ja sen kirjoitetut sekä kirjoittamattomat lait työnsivät oman itsemääräämisoikeutensa puolesta taistelevan naisen marginaaliin. Burleski tarjosi naisille välineen ottaa oma keho ja seksuaalisuus haltuun sekä nauraa patriarkaatin asettamille ahtaille muoteille. Kyse ei ollut miesten katseelle alistumisesta, vaan sen purkamisesta liioittelun, huumorin ja groteskin estetiikan avulla.

Gytis IV:n ohella esityksen selkeitä queer-hahmoja oli Luka Mokka, joka ensimmäisessä näytöksessä sieppasi (varmaan sovitusti) katsomosta eteläkarjalaisen harrastajateatterin kirjailijan ja ohjaajan Sami K. Sivosen näyttämölle erotiikkaa tihkuvaan queer-performanssiin. Jo tämä ensimmäinen duetto, halun ja häpeäni yllättävä tanssi, sai minut kiemurtelemaan naurusta.

Kabaree on ollut queer-kulttuurin turvasatama. Klubit tarjosivat 1800- ja 1900-luvuilla tilan, jossa sukupuolirooleilla leikkiminen, drag, leikiteltävä androgyynisyys ja sateenkaareva rakkaus saattoivat kukoistaa kaukana valtavirran tuomiosta ja lainsäädännön kourasta. Tämä perintö elää vahvana nykyburleskissa ja -kabareessa, joissa painotetaan nimenomaan voimaantumista, kehopositiivisuutta, diversiteettiä ja yhteisöllisyyttä.

Liettualainen Nijinsky III (tai Nijinsky III Cabaret House) edustaa tätä perinnettä modernissa Baltiassa. Klubi ja sen perustaja Deivydas Valenta ovat organisoineet Vilnaan myös kansainvälisen burleskifestivaalin (Vilnius International Burlesque Festival). Vilnassa sijaitseva klubi on saanut nimensä legendaarisen tanssijan ja koreografin Vaslav Nižinskin mukaan, ja se on vakiinnuttanut asemansa Liettuan ja koko Baltian kulttuurikentässä ainutlaatuisena ”synnin, taiteen ja vapauden temppelinä”. Nižinski tunnetaan vallankumouksellisesta koreografiastaan, jonka hän loi Igor Stravinskyn balettiin Kevätuhri.

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalin teemaksi oli tänä vuonna valittu kabaree. Itse hieman oudoksuin sitä, että festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan valitsi avajaisesitykseksi The London Cabaret Clubin kabareen Roxie Rocks Chicago. Minulle Nijinsky III Cabaret Housen The Aurora Borealis oli vastaus avajaisesityksen herättämiin kysymyksiin. Edes huikealla ammattitaidolla tehty esitys ei ole taidetta, jos näyttämötaiteen oleellisin elementti – voimauttava vuorovaikutus – jää vajaaksi tai puuttuu kokonaan. Kabareessa kaikki, mikä kiiltää ja kimmeltelee, ei ole kultaa.

Kysymys on vallasta: kuka määrittelee esteettiset reunaehdot? Nijinsky III:n esitys nojasi burleskin ja queer-kabareen historialliseen perinteeseen, jossa kyse on marginalisoitujen ryhmien omasta äänestä, ruumiillisuudesta, satiirista ja normien haastamisesta. Tämä estetiikka nousee eettisestä ja taiteellisesta tarpeesta. Valta määritellä esitys on esiintyjillä itsellään. Se luo katsomoon yhdenvertaisen kohtaamisen, jossa syntyy vapauttava, vastavuoroinen voimautuminen.

The London Cabaret Clubin esityksessä valta määritellä estetiikka taas oli tyyriin ravintolaskun maksajan kädessä. Esityksen muoto, kehot, liikkeet ja visuaalisuus taipuvat siihen, mikä miellyttää ostovoimaista asiakasta ja täyttää kulutusviihteen odotukset.

Näin 22. festivaalin ohjelmisto on ollut hyvin linjassa edellisten festivaalien taiteellisten päämäärien kanssa. Näiden vuosien varrella olemme saaneet oppia, että on hyvin monta tapaa tehdä näyttämötaidetta. Tänä vuonna saimme esimerkkien kautta oppia sen, että viihteen ja taiteen välillä on ainakin yksi selvä erottava tekijä. Shahmardanin teesistä ja antiteesistä syntyi synteesi, jonka kautta tällainen hidasjärkinen hämäläinenkin oppi jälleen jotain.

The Aurora Borealis

Nijinsky III Cabaret Housen esitys Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Teatteri Imatran näyttämöllä 24.7.2026

Ohjaus: Gintaras Rėpšas ja työryhmä Pukusuunnittelu: Gintaras Rėpšas ja työryhmä Säveltäjä: Rolandas Venckys Äänisuunnittelu: Edvinas Siliūnas Valosuunnittelu: Aurimas Tolstovas Lavastaja: Lukas Voinič Maskeeraukset: Julita Esiintyjät: Gytis IV, Luka Mokka, Neiti Baby Doll, Le Jongleur Gaspar

Madame Nielsenin Die führende Madame todisti performanssin ilmaisuvoimasta – Saksassa Nielsenin muodonmuutos Führeriksi aiheutti skandaalin ja poliisi pidätti taiteilijan

Tanskalainen kirjailija, muusikko ja performanssitaiteilija Madame Nielsen on kiehtova hahmo. Taide käsitteenä ja taiteen idea muuttuvat jonkin merkillisen transformaation kautta näkyviksi hänen androgyynissä habituksessaan. Hän anorektisen laiha vartensa on kuin huutomerkki. Näyttämöllä se haastaa meidät katsojat tekemään kysymyksiä oikeudesta ajatella ja tuntea vapaasti, luoda itselleen itsensä näköinen elämä. Kotimaassaan Nielsen pyrki elämään kokonaan ilman virallisia henkilöpapereita ja nimeä. Kansainvälisesti hänet tunnetaan poikkeuksellisesta taiteellisesta urastaan, jossa hän häivyttää fiktiivisen roolin ja oman elämänsä välisiä rajoja.

Kuva ei ole esityksestä, vaan se on otettu huhtikuussa 2025 Vilnassa, jossa kirjailija Madame Nielsen puhui kirjoistaan kirjallisuusmatineassa. Kuva (c) Benjamin Huseby/Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaali

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Madame Nielsen vieraili edellisen kerran kesällä 2023. Tuolloin hän esitti esityksessä The Silver Dollar Duke meille tulkintojaan David Bowien biiseistä. Tuolloin Nielsenin esiintymisasuna toimi hopeanvärinen ihomaali.

Torstai-illan esitys While We Are Still Here alkoi samalla esteettisellä teemalla. Nielsen kuvaili sanoin ja kuvin kehollisen olemassaolon kauneutta. Kuvissa Nielsenin vartaloa peittävä bodypainting oli muuttunut hopeasta kullaksi. Taiteilija itse tuli näyttämölle valkoiseen, viattomuutta symbolisoivaan mekkoon pukeutuneena.

Sitten Nielsen alkoi kertoa meille Saksassa pienimuotoiseen skandaaliin johtaneesta performanssistaan Die führende Madame (Johtava Madame), jonka hän toteutti yhteistyössä Theater Bonnin (Schauspielhaus Bad Godesberg) kanssa. Nielsen pukeutui performanssissa ruskeaan SA-uniformuun, laittoi nenänsä alle Hitler-viikset ja käsivarteensa punaisen käsivarsinauhan, jossa oli valkoisen ympyrän keskellä natsien hakaristiä muistuttava heraldinen symboli. Saksalaisissa lehdissä, kuten paikallisessa General-Anzeigerissa ja myöhemmin valtakunnallisessa Frankfurter Allgemeine Zeitungissa (FAZ), esitystä kuvailtiin shokeeraavaksi ja rajoja rikkovaksi teatterin kriisiksi.

Esitys alkoi Bad Godesbergin teatteritalolta. Teatterilta Nielsen lähti kävelemään Reinin rantaa pitkin kohti tunnettua Rheinhotel Dreeseniä. Hotelli on historiallisesti merkittävä paikka, jossa Hitler yöpyi usein ja jossa hän tapasi muun muassa Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlainin vuonna 1938 ennen Münchenin sopimusta. Projektin tarkoituksena oli vaeltaa usean päivän ajan ”pahuuden alkulähteille” ja tutkia saksalaisten suhdetta menneisyyteensä.

Sitten sivullisten paikalle hälyttämä poliisi keskeytti performanssin ja otti Nielsenin kiinni. Saksassa perustuslain vastaisten järjestöjen symbolien (kuten natsitunnusten, hakaristien ja SA-pukujen) julkinen näyttäminen on ankarasti kiellettyä ja rikoslaissa rangaistavaa käytöstä. Nielseniä vastaan käynnistettiin virallinen tutkinta tunnusten laittomasta käytöstä. Vaikka Saksan laki sallii poikkeuksia taiteellisen ilmaisun ja historianopetuksen kohdalla, julkisella paikalla ilman selkeää teatterikontekstia tehty provokaatio ylitti rajan, joka vaati poliisin puuttumista asiaan.

Nielsen on itse myöntänyt, että natsitunnusten käyttö ja Hitler-tervehdysten tekeminen julkisesti oli järjetöntä ja äärimmäistä, mutta se oli osa hänen pyrkimystään koetella tabuja ja identiteetin rajoja.

Natsikävelyssä androgyyni Madame Nielsen muuttui pelottavaksi Madame Führeriksi. Pidätykseen päättynyt kävely oli kuitenkin vain osa seitsemän päivää kestänyttä performanssia Wandernde Verwandlung. Näiden vaelluspäivien aikana Madame Führerin hahmo muuttui kuva kuvalta ensin teinitytöksi ja sitten nunnaksi. Myös käsivarsinauhan väri ja siihen liitetty heraldinen symboli muuttuivat hahmon muuttuessa. Itse olin näkevinäni niiden joukossa myös ympyrän ja viivat, joita saamelaiset käyttävät lipussaan. Vain Hitler-viikset pysyivät myös näiden neitokaisten nenänjuuressa sitkeästi ikään kuin muistutuksena siitä, ettei kukaan meistä ole täysin viaton.

Madame Nielsenin mukaan performanssin kantava idea oli muuttaa ”maailman pahuus” ja tuhoisa maskuliinisuus asteittain joksikin kauniiksi. Hän kuvaili projektin päämääriä Raamatun luomiskertomuksen retoriikalla toteamalla: ”Seitsemässä päivässä minä luon vaeltaen pahuudesta ihmeen, kauniin naisen, pukista kukan, huudosta yksinäisen rukouksen, Johtajasta (Führer) viettelijättären (Verführerin)!”

Kyllä, kyllä, taiteen henki selvästi liikkui tässä performanssissa ”vetten päällä”! Madame Nielsenin kertomana ja meille valkokankaalla näytettyjen valokuvien kanssa dokumentoituna se oli jo tällaisena lukudraamana ja kiehtovana tarinana vaikuttava kokemus. Minulle esitys todisti jälleen, miten valtavasti ilmaisuvoimaa ja potentiaalia kuvataiteen piirissä syntyneessä performanssissa on esittävän taiteen muotona. Kunpa olisin päässyt seuraamaan tuota vaellusta livenä Madame Nielsenin jalanjäljissä.

Madame Nielsen päätti esityksensä musiikilla. Biisien sanoitukset ja tulkinnat olivat omintakeisia. Saimme muun muassa kuulla ja laulaa mukana laulua, joka kertoi siitä, millaista Jeesuksen elämä voisi olla tämän päivän maailmassa. Madame Nielsen innostui esittämään meille myös encoren. Jotakin esityksen inspiroivasta hengestä kertoi sekin, että festivaaliohjelmassa noin tunnin mittaiseksi arvioitu esitys kesti puolitoista tuntia.

Nielsen syntyi nimellä Claus Beck-Nielsen. Hän julkaisi ensimmäiset teoksensa tällä nimellä ja toimi muusikkona 1980-luvulla. Vuosien varrella hän on käynyt läpi useita radikaaleja muodonmuutoksia ja kokeiluja identiteetillä. Vuonna 2001 hän julisti alkuperäisen Claus Beck-Nielsen -identiteettinsä kuolleeksi ja järjesti myöhemmin omat hautajaisensa. Hän perusti Das Beckwerk -nimisen yrityksen/kollektiivin, jossa hän toimi nimettömänä koehenkilönä vuoteen 2011 asti. Hän on julkaissut teoksia eri nimimerkeillä, kuten Das Beckwerk, Helge Bille ja Nielsen. Vuodesta 2014 lähtien hän on toiminut ja kirjoittanut nimellä Madame Nielsen. Hän määrittelee itsensä monisukupuoliseksi (multigendered) taiteilijaksi.

While We Are Still Here

Madame Nielsenin monitaiteellinen esitys Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaaleilla Teatteri Imatran  näyttämöllä 23.7.2026

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaali alkoi suuren maailman glamourilla

Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalin taiteellinen johtaja on kouluttanut meitä festivaalikävijöitä ihmettelemään ja ymmärtsmään näyttämötaiteen laajaa kirjoa. Joka vuosi festivaalin ohjelmisto on tarjonnut jotakin uutta ja ennenkokematonta. The London Cabaret Clubin esitys Roxie Rocks Chicago oli esteettisesti ja sisällöllisesti yllättävä valinta 22. festivaalin avajaisten esitykseksi.

Esityksen helmiin kuului keppinukketeatterin (Rod Pupperty) tekniikalla toteutettu tanssikohtaus. Kuva © The London Cabaret Club

Roxie Rocks Chicago on pastissi John Kanderin Broadway-musikaalista Chicago. Vuonna 1975 kantaesitetyn musikaalin tarina perustuu The Chicago Tribunen toimittajan Maurine Dallas Watkinsin kirjoittamaan näytelmään. Vuonna 1926 kantaesitetty näytelmä oli tositarina kahdesta naisesta, Beulah Annanista ja Belva Gaertnerista, joita syytettiin henkirikoksista murhaoikeudenkäynnissä. Annan toimi suorana esikuvana näytelmän Roxie Hartille ja Gaertner puolestaan Velma Kellylle.

Watkinsin näytelmän terävä satiiri kohdistui osavaltion oikeusjärjestelmään. Samaan aikaan kun Al Capone gangstereineen tuntui nauttivan jonkinlaista koskemattomuutta, pelkästään miehistä koostuvat valamiehistöt tuomitsivat lähes muitta mutkitta miehensä tai rakastajansa surmanneen naisen hirteen.

Tämän satiirin aihe ei ole sadassa vuodessa oleellisesti muuttunut miksikään, ei edes meillä Suomessa. Miesten tekemille henkirikoksille tuntuu aina löytyvän lieventäviä asianhaaroja. Itseään veitsellä puolustanut nainen tuomitaan johdonmukaisesti lähes aina taposta. Surkuhupainen esimerkki näistä asenteista on Anneli Auer, joka tuomittiin heppoisin perustein jopa kahdesti – ei miehensä taposta, vaan murhasta (!).

Roxie Rocks Chicagossa Roxien ja Velman selviytymistarina on laitettu rokkaamaan lontoolaisen hienostoklubin parketille. Huikealla ammattitaidolla kimaltelevaksi puhallettu hattara on tehty nautittavaksi hyvien ruokien ja vielä parempien juomien keralla. Jäin pohtimaan, miten tuo hattara istui Kulttuuritalo Virran Karelia-salin näyttämölle – tai oikeammin sitä, miten laskelmoitu, kaupallinen estradiviihde sopii festivaalille, jonka profiilille tunnusomaista on ollut raikas ja kiehtova avantgarde.

Vaikea sanoa. En ole nähnyt Chicago-musikaalia – vaikka se on yksi kaikkien aikojen pisimpään esitetyistä musikaaleista – enkä sen inspiraationa ollutta näytelmääkään. Christopher Isherwoodin romaaniin perustuvan Kanderin Cabaret-musikaalin nähneet ja kokeneet ovat voineet minun laillani todeta, että myös Broadway-musikaalin kontekstissa voidaan tehdä hyvin syvälle menevää taiteellista analyysia todellisuudesta.

Rokkaavasta Roxiesta alkuperäisen tarinan satiirisen kärjen terävimmät piikit oli hiottu huolella pois. Tarinan naisten vankilakohtauksessa viljelemä ronski huumori ei pyyhkinyt pois taidokkaan mutta yksiulotteisen liikekielen sanomaa. Tässä maailmassa miehet ovat miehiä, naiset ovat naisia ja karvaiset menninkäiset Alpha Centaurin tuolta puolen karvaisia menninkäisiä Alpha Centaurin tuolta puolelta. Suurin piirtein näin kabaree sädehti ja kimalsi unelmien maailmassa, jossa elämä rikkaille miehille on tietenkin täysin verovapaata. Tai näin iki-ihanan scifi-klassikon kirjoittaja Douglas Adams olisi voinut asian ilmaista.

Kokonaisuudessa oli jotakin, joka jätti vaikeasti nieltävän palan kurkkuun. Tuo pala olisi epäilemättä kaivannut kyytipojakseen sitä palanpainiketta. Tarinan tasolla Roxie käyttää seksuaalisuuttaan ja miesten manipuloimista aseena selviytyäkseen korruptoituneessa maailmassa. Esitysmuodon tasolla näyttämöllepano tyytyi toisintamaan juuri niitä samoja hyperseksualisoituja ja esineellistäviä tanssirutiineja, joita se väittää kommentoivansa. Ronski huumori ja glitter toimivat suojana, jolla peitetään se, että yleisölle myydään loppujen lopuksi perinteistä, miesten katseelle suunnattua viihdettä ”naisvaltaisuuden” varjolla.

Esityksen helmiin kuului keppinukketeatterin (rod puppetry) tekniikalla toteutettu tanssikohtaus. Toinen mieleen painunut yksityiskohta oli Mykhailo Bilakin huikea akrobatia suurella renkaalla. Mykhailo ja hänen kaksoisveljensä Andrii Bilak ovat kansainvälisesti tunnustettu akrobatiaduo, joka on erikoistunut korkeatasoiseen pariakrobatiaan.

Roxy Rocks Chicago

CEO & Creative Producer: Evelina Girling
Taiteellinen johtaja & Pääkoreografi: Doni Fierro
Vierailevat koreografit: Cristian Vale, Gaz Davies ja Vladimir Kozevnikov

Esiintyjät: Luis, Ruby Hewitt, Sofia Klimovsky, Megan Truan
Tanssijat: Isabelle Bosher, Sophie Sheridan, Georgia Chapman, Yasmin Jade Mitchell, Nicolae-Matei Negruser, James Pullum, Wellington Dos Santos, Cristian Cauteruccio, 
Erikoisnäyttelijät: Mykhailo Bilak
Valokuvat: The London Cabaret Club

Imatran Musta ja Valkoinen Teatterifestivaali on todellinen helmi kesän kulttuuritapahtumien joukossa

Maapallolla elää nyt noin 8,3 miljardia ihmistä. Silti yksinäisyydestä on tullut alati kasvava ongelma. Digitaalinen maailma ei täytä kaikkia niitä tarpeita, joita evoluutio on meihin muokannut biologisina olentoina. Meillä on laumaeläimen vaistot. Kaipaamme kipeästi yhteisöllisyyttä – kokemista yhdessä. Näyttämötaide on ainakin minulle vertaansa vailla oleva keino olla aidossa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Uskon, tai ainakin toivon, että kulttuuripalveluista muodostuu yksi tärkeimmistä tulevaisuuden kasvualoista.

Katalonialainen katuteatteriryhmä L’Avalot tuo festivaalin päätöspäivänä 25.7 näyttämölle tulen voiman. L’Avalot esittää visuaalisen ja sanattoman teoksen FOC , jossa keskiössä on tuli, sen voima, kauneus ja arvaamattomuus. Kuva (c) Jose Vicente/Mustan ja Valkoisen -teatterifestivaali.

Garden Helsinki -hankkeesta käyty keskustelu on tehnyt jälleen näkyväksi sen, miten suomalaiskansallinen hyvä veli -verkosto (lue: korruptio) toimii. Vaikka tämän areenan pystyttäjät ovat pyrkineet meidän veronmaksajien kukkarolle hieman kyseenalaisin keinoin, asiasta käyty keskustelu on nostanut parrasvaloihin myös sen, että kulttuurista ja viihteestä on tullut sijoittajien näkökulmasta lupaava kasvuala. Pelkästään urheilun ja livekonserttien käyttöön tarkoitettujen areenainvestointien arvioidaan kasvavan lähivuosina koko maailmassa 25 prosentilla, 40 miljardista 50 miljardiin euroon.

Alan seurantajärjestelmät arvioivat parhaillaan pelkästään aktiivisten ja suunnitteilla olevien stadion- ja areenahankkeiden kokonaisputken arvon olevan maailmanlaajuisesti peräti 125–192 miljardia euroa. En tiedä, onko tuossa luvussa mukana alati paisuva, maailman meriä kyntävä loistoristeilijälaivasto – laivat, joiden muhkeat konserttisalit varustetaan nykyisin parhaalla mahdollisella teatteri- ja esitystekniikalla. Otaksun kuitenkin, että tällä meidän yhteisellä Titanicillamme riittää orkestereita soittoa jatkamaan, kun päästelemme täyttä höyryä kohti väistämätöntä törmäystä maapallon ekologisiin realiteetteihin.

Teatterin, oopperan, tanssin ja livekonserttien ydinliikevaihto koko maailmassa on arvioitu noin 170–200 miljardiksi euroksi. Edellä mainittujen areenarakentamisen kasvulukujen valossa pelkkä korkeakulttuuri on siten maailmanmitassa taloudellisesti pienten piirien puuhastelua, ja rakentamisbuumia selittävätkin ennen kaikkea urheilun ja suuren viihdebisneksen alati kasvavat tilatarpeet. Kulttuuritarjonta kuitenkin lisää muiden palvelujen kysyntää suurilla kertoimilla ja pitää osaltaan pinnalla jopa nämä jäävuorta suuremmiksi kasvaneet loistoristeilijät.

Suomessa kulttuurilaitoksia ja kulttuuritapahtumia tuetaan verovaroin. Kysymys on ihmisten tasa-arvosta – tai ainakin näin minunlaiseni vanhat ihmiset vielä ajattelevat. Hyvinvointivaltiossa jokaisella ihmisellä pitää olla mahdollisuus päästä osalliseksi hyvään elämään kuuluvasta taiteesta. Kulttuurilaitoksille kyse on myös puhtaasta olemassaolosta. Näin vähäväkisestä maasta tuskin löytyy riittävästi halukkaita hyvätuloisia pitämään pelkillä lipputuloin ja lahjoituksin yllä esimerkiksi Suomen Kansallisoopperaa.

Veronmaksajien kannalta kulttuurin tukeminen on paitsi ihmisten yhdenvertaisuutta parantava, myös taloudellisesti tuottava investointi. Näin on asianlaita erityisesti kulttuuritapahtumien kohdalla. Kävin tätä alustusta varten läpi Tampereen kaupungin, Kuopion kaupungin ja Mustan ja Valkoisen -festivaalin järjestäneen organisaation tekemät kyselytutkimukset. Näiden selvitysten antama vastaus on yksiselitteinen: majoitus-, ravintola- ja muiden oheispalvelujen kysyntä kasvaa tapahtumien aikana niin paljon, että tapahtumaa tukenut kunta saa veroeuronsa takaisin parhaimmillaan jopa moninkertaisesti.

Tampereella laaja ja seikkaperäinen kyselytutkimus tehtiin vuosina 2013–2014. Tuolloin Tampereen kulttuurikohteissa kävi 2,5 miljoonaa vierailijaa. Pirkanmaan ulkopuolelta tulleiden kävijöiden osuus oli 38 prosenttia. Heistä aivan omassa luokassaan olivat festivaalien kävijät, jotka käyttivät pääsylippuihin ja oheispalveluihin keskimäärin 183 euroa henkeä kohti vuorokaudessa. Kaikkiaan festivaalivieraat käyttivät rahaa Tampereella vuonna 2013 noin 79,5 miljoonaa euroa. Kaupungin avustus kyseisenä vuonna festivaaleille oli 632 000 euroa. Minua pätevämmät veroasiantuntijat pystyvät varmasti laskemaan, miten paljon tuosta liki 80 miljoonan euron lisäyksestä palvelujen kysyntään kilahti verotuloina takaisin kaupungin kassaan.

Kuopiossa on vastaavasti tutkittu Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin aiheuttaman kysynnän kasvua. Selvityksen mukaan festivaali lisäsi palvelujen kysyntää vuonna 2024 noin 2,6 miljoonalla eurolla. Kaupunki tuki festivaalia samana vuonna 315 000 eurolla. Ulkopaikkakuntalaiset käyttivät rahaa pääsylippuihin, majoitukseen ja muihin palveluihin kävijää kohti keskimäärin 208 euroa. Peräti 86 prosenttia ulkopaikkakuntalaisista ilmoitti festivaalin olevan aivan ensisijainen syy matkustaa Kuopioon.

Etelä-Karjalan tapahtumaklusteri puolestaan teki äskettäin Mustan ja Valkoisen Teatterifestivaalille kyselytutkimuksen festivaalin vaikutuksista palvelujen kysyntään Imatralla. LAB-ammattikorkeakoulun asiantuntijoiden läpikäymä data osoittaa, miten kävijöiden kulutus – keskimäärin 50–60 euroa per asiakas – jakautui Imatran palveluihin ja kuinka festivaali moninkertaistaa alueellisen tuen takaisin aluetalouteen.

Imatran kaupungin avustus festivaalille oli viime vuonna 31 000 euroa, josta 6 000 euroa oli vuokratukea kaupungin omistamien tilojen käyttöön. Festivaali rahoitti toimintansa pääasiallisesti lipputuloilla sekä Etelä-Karjalan Kulttuurirahaston, Taiteen edistämiskeskuksen ja yritysten myöntämillä tuilla ja avustuksilla.

Kaupunki on epäilemättä saanut vähäiselle avustukselleen erinomaisen tuoton. Olen päässyt seuraamaan läheltä festivaalin vaiheita sen perustamisesta asti, ja Imatran kaupungin avustuksen niukkuus on vuosien varrella harmittanut. Musta ja Valkoinen Teatterifestivaalissa on ollut – ja on edelleen – potentiaalia kasvaa koko Kaakkois-Suomen merkittävimmäksi kulttuuritapahtumaksi.

Festivaali edustaa jo nyt jatkuvuutta ja tulevaisuuden toivoa hurjan rakennemuutoksen kynsissä elävälle paikkakunnalle. Ulkopaikkakuntalaisille festivaalin esitykset olivat kyselyn perusteella ylivoimaisesti tärkein syy vierailla Imatralla. Tänä vuonna kaupunki onkin myöntänyt festivaalille 45 000 euron toiminta-avustuksen. Toivottavasti tämä on merkki asenneilmapiirin muutoksesta oikeaan suuntaan kaupungin päättäjien keskuudessa.

Blogin teksti on kirjoittajan alustus Mustan ja Valkoinen Teatterifestivaalin yhteydessä järjestettävässä kulttuurimatkailuseminaarissa. Yritän siinä vastata annettuun aiheeseen, mitkä ovat kulttuuritapahtumien vaikutukset alueiden kehitykseen.

Harmony Sisters on molliavain suomalaisen viihdekulttuurin salattuihin juuriin

Pyynikin kesäteatterin Harmony Sisters on taidokkaasti toteutettu revyy. Viihdyttävän esityksen suuriin ansioihin kuuluu se, että se kertoo myös, missä ovat suomalaisen viihdekulttuurin juuret. Valtosen sisarukset Maija, Ester ja Vera omaksuivat laulutyylinsä jo teini-ikäisinä amerikkalaisista musiikkielokuvista. Ohjaaja Olka Horilan sovitus ja ohjaus Elina Snickerin kirjoittamasta näytelmästä ei ollut pelkkää huutamista ja huitomista, kuten joku homekorva saattaa ajatella, vaan neronleimaus.

Anna-Sofia Tuominen, Nomi Enckell ja Matleena Junttanen onnistuivat yli odotusten vaativissa lauluosuuksissa. Taidokkuuden lisäksi tulkinnoissa oli elämäniloista räiskyvyyttä. Kuva (c) Katri Dahlström

Useimmat meistä tunnistavat jazzin ja bluesin. Sen sijaan katveeseen on jäänyt se tosiasia, että Broadwayn musikaalien ja Hollywood-elokuvien hittien soundeissa soi juutalaisesta kansanmusiikista ammentava klezmer. George Gershwinin, Irving Berlinin ja Harold Arlenin kaltaiset nerokkaat säveltäjät loivat tarttuvaa synteesiä näistä eri musiikin lajeista, ja terävin koukku tässä äänielokuvien myötä maailmaa jo viime vuosisadan alkupuolella valloittaneessa musiikissa oli niin kutsuttu molliavain. Sen sävelkulku huojuu duurin ja mollin rajalla ja luo draaman tuntua.

Teatterintekijät tietävät, että loistava komedia on vain toisin keinoin esitetty tragedia. Toinen maailmansota merkitsi katastrofia trion nousujohteiselle uralle. Tähän tarinaan lomittuivat Snickerin näytelmässä sisarusten henkilökohtaisessa elämässä kokemat vastoinkäymiset ja tragediat. Naisen asema ei ollut häävi 1940- ja 1950-luvun Suomessa. Synnytyssairaalaan sijoitettu kohtaus antoi karun kuvan siitä, millaisilla Natsi-Saksasta omaksutuilla totalitaarisilla kasvatusmenetelmillä sekä äitejä että vastasyntyneitä kohdeltiin vielä sodan jälkeenkin Suomessa. Horila on pitänyt valitsemastaan tyylilajista kiinni johdonmukaisesti ja oikeaoppisesti, vaikka tunneasteikolla siirryttiin äärilaidasta toiseen.

Valtosen siskosten lahjakkuudesta kertoo paljon se, että he omaksuivat amerikkalaisen populaarimusiikin soundin korvakuulolta. Englanninkielisten kuorolaulujen stemmojen omaksumista helpotti ehkä se, että tytöt puhuivat äidinkielenään ruotsia. Revyyn alussa siskosten isä kuolee ja heidän äitinsä jää yksin huolehtimaan kolmesta tyttärestään. Perhe on köyhä, mutta ilmeisesti siskoksilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua. Ylen tekemässä haastattelussa Raija Valtonen kertoo, että he opiskelivat jo koulussa saksan ja suomen lisäksi myös englantia.

Tarinaan lomittuivat Snickerin näytelmässä sisarusten henkilökohtaisessa elämässä kokemat onnenhetket, vastoinkäymiset ja tragediat. Naisen asema ei ollut häävi 1940- ja 1950-luvun Suomessa. Kuvassa ovat etualalla Anna-Sofia Tuominen ja Kai Vaine, taustalla Anna Arola. Kuva (c) Katri Dahlström

Samassa, vuonna 2006 esitetyssä haastattelussa Raija muistelee, että siskokset esittivät lauluja uransa aikana yhdeksällä tai jopa kymmenellä eri kielellä. Tämän monikielisyyden taustalla vaikutti säveltäjä George de Godzinsky, maahanmuuttaja ja aito suomalainen kosmopoliitti. Vuonna 1914 Pietarissa syntynyt Godzinsky muutti Suomeen vuonna 1917 vanhempiensa mukana pakolaisena. Hänen isänsä Franciszek de Godzinsky ja äitinsä Maria Othmar-Neuscheller olivat oman aikansa kosmopoliitteja, aina ensimmäiseen maailmansotaan asti vaikuttaneen ensimmäisen globalisaatioaallon ihmisiä. Molempien juuret olivat Keski-Euroopassa.

Suomalaisten taiteilijoiden esiintymisistä Natsi-Saksassa ja yhteistyöstä Joseph Goebbelsin johtaman Kansanvalistus- ja propagandaministeriön kanssa on tehty vaiettujen salaisuuksien kestosuosikki. Uusia ”paljastuksia” on tehty vielä aivan viime aikoinakin. Viimeksi suomalaismuusikoiden toimintaa on tutkinut, kansallisen itseymmärryksen vuoksi, tutkija Susanna Waldén-Antikainen väitöskirjassaan (Kansallissosialismi Yrjö Kilpisen ja Gerhard Hüschin musiikkitoiminnassa – Lehdistö, konsertointi ja menneisyydenhallinta).

Raija Valtonen kuvaa Ylen haastattelussa trion kolmea vierailua Natsi-Saksassa ja sen valloittamissa alusmaissa hauskoiksi. Horilan näytelmässä aihetta käsitellään kieli keskellä suuta. Daavidin keltainen tähti rinnassa kohti tuhoaan kulkevien juutalaisten lisäksi mukaan näyttämölle oli otettu tarina, jossa näytelmän Raija sabotoi Hitlerin patsasta leikkaamalla palan figuurin nenästä. Vuonna 1992 tehdyssä haastattelussa Raija Valtonen vakuuttaa vihanneensa Hitleriä jo tuolloin.

Ennen sotaa siskokset haaveilivat läpimurrosta Amerikassa. Historian käänteet veivät heidän maailmanvalloituksensa Natsi-Saksaan. Suureksi synniksi ei voi laskea edes sitä, että näytelmän äidin mukaan näistä konserteista ja radioesiintymisistä maksettiin hyvin. Raija Valtosen mukaan Natsi-Saksassa ei saanut esittää juutalaisten säveltäjien säveltämiä kappaleita. Tätä kieltoa rikkomatta siskokset onnistuivat laulujensa stemmoissa salakuljettamaan natsijohtajien konserttisaleihin ja radion välityksellä saksalaisiin koteihin näytteitä juutalaisen kulttuurin voimasta. Voi olla myös niin, ettei trio sodan jälkeen joutunut valvontakomission silmätikuksi ja suomalaisten kommunistien vihakampanjan kohteeksi oletettujen natsisympatioidensa takia, vaan siksi, että heidän tapansa esiintyä näytti ja heidän musiikkinsa kuulosti liian amerikkalaiselta.

Anna-Maija Tuokko teki hienon ja vaikuttavan roolityön siskosten äitinä Ester Valtosena. Hänen panoksensa antoi keskipisteen välillä hurjalla vauhdilla pyörineelle revyylle. Kuva (c) Katri Dahlström

Matleena Junttanen, Anna-Sofia Tuominen ja Nomi Enckell onnistuivat yli odotusten vaativissa lauluosuuksissa. Taidokkuuden lisäksi tulkinnoissa oli elämäniloista räiskyvyyttä. Junttanen on äänialaltaan sopraano, kuten hänen roolihahmonaan tulkitsemansa Raija Valtonen oli. Enckell on myös sopraano. Se ei ainakaan minua häirinnyt, vaikka hänen roolihahmonaan näyttelemänsä Vera Valtonen oli mezzosopraano. Ester Valtosen roolihahmoa näytelleen Tuomisen äänialasta en löytänyt mainintaa, mutta ainakin minun korvissani hänen laulamansa soolo-osuudet olivat tummine sävyineen todella kauniita. Ainakin minun korvissani Tuomisen ääniala oli upeasti soiva altto.

Amerikkalainen populaarikulttuuri aloitti maailmanvalloituksensa jo viime vuosisadan alkupuolella. Tämän elinvoimaisen ja valloittavan musiikin tekijöitä olivat Yhdysvaltoihin Afrikasta tuotujen orjien jälkeläiset sekä Venäjältä ja Itä-Euroopasta Venäjän tsaarien masinoimia juutalaisvainoja, pogromeja, Amerikkaan paenneet pakolaiset ja heidän jälkeläisensä. Tämän musiikin leviämistä vauhdittivat ajan suuret keksinnöt: äänielokuvat, äänilevyteollisuus ja radio. Harmony Sisters oli triona nimeään myöten suomalainen esimerkki siitä, ettei tämä maailmanvalloitus katkennut edes kahteen tuhoisan nationalismin lietsomaan maailmansotaan.

Sodan jälkeen Valtosen siskokset pakenivat vainoa Ruotsiin. Heidän perinteensä jatkajia ovat olleet muun muassa Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja kumppanit, joiden rillumarei oli suomalainen muunnos amerikkalaisesta vaudevillestä.

Ylen Elävästä arkistosta löytyvää Raija Valtosen haastattelua ei ole päivätty. Haastattelussa on mukana myös Maarit Niiniluoto, jonka triosta kirjoittama kirja (Sulle salaisuuden kertoa mä voisin – Harmony Sistersin tarina) julkaistiin vuonna 1992. Haastattelu oli tehty tämän julkaisupäivän tiimoilta. Horilan näytelmä perustuu todennäköisesti Niiniluodon kirjaan, jossa on haastateltu kaikkia kolmea trion jäsentä.

Harmony Sisters, Pyyniki Kesäteatterin esitys 1.7.2026

Käsikirjoituksen on Elina Snickerin näytelmien pohjalta sovittanut Olka Horila Ohjaus: Olka Horila Apulaisohjaaja: Saija Viljanen Lavastussuunnittelu: Riikka Aurasmaa pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola Koreografi: Katri Liikola Äänisuunnittelu: Sami Silén 
Kampausten, peruukkien ja maskeerauksen suunnittelu: Riina Vänttinen Musiikin sovitus, kohtausmusiikin sävellys ja musiikin harjoitus: Niina Alitalo Näyttämöllä: Nomi Enckell, Matleena Junttanen, Anna-Sofia Tuominen, Anna-Maija Tuokko, Petra Ahola, Petja Pulkkinen, Kai Vaine, Jaakko Wuolijoki, Anna Arola, Saana Heino, Antti Heinonen, Roosa Kari, Olli Tulkki, Maija Vuorinen, Mea Miilumäki

Mikko Niemistön upea Glass Eyes sai minut lankeamaan loveen

Mikko Niemistön ja työryhmän Glass Eyes oli puhdistava kokemus. Teos tuli iholle asti. Hurjalla energialla ja häikäisevän upeasti tanssinut Marika Peura heilutti veteen kastettua vihtaa raivolla, joka sai pisarat lentämään ja kastelemaan myös meidät katsojat. Näyttämöteos vetosi voimakkaasti sekä älyyn että emootioon. Teos todisti minulle jälleen kerran, miten valtavan ilmaisuvoimainen taiteen muoto tanssi parhaimmillaan on.

Marika Peura elvyttämässä Mikko Niemistöä ”elämänvedellä”. Kuoleman voittaminen ja kuolleen herättäminen henkiin on tuhansia vuosia vanha teema, joka kietoutuu uskontojen, mytologioiden ja tieteen välimaastoon. Lääketieteessä Lasaru-ilmiöksi kutsutaan onnenkantamoista, elintoimintojen odottamaton palautumista sen jälkeen, kun elvyttämisyrityksistä on luovuttu. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Antiikin Kreikassa Niemistön ja hänen ensemblensä meille katsojille lämmittämää saunaa kuvattaisiin käsitteellä katharsis. Sillä tarkoitetaan taidekokemuksen aiheuttamaa äkillistä ja voimakasta tunnetilaa, joka johtaa ahdistuksen tai jännityksen laukeamiseen ja sitä seuraavaan henkiseen puhdistumiseen.

Tekijöiden mukaan Glass Eyes on kuin nyrjähtänyt ihmiskoe, jossa yhdistyvät lääketieteen ja mystiikan kentistä nousevat assosiaatiot. Minun ensimmäiset assosiaationi eivät liittyneet kumpaankaan, vaan fysiikkaan. Sieltä löytyi selitys esityksen kiehtovan nimen arvoitukseen. Piti kysyä, mitä yhteistä on vedellä ja kirkkailla lasimaljoilla, joista tätä vettä ammennettiin?

Esityksen alussa meille avautuneet näyttämökuvat olivat todella kauniita. Tekijät eivät olleet valinneet materiaalikseen kirkasta lasia. Nuo kaksi linssin muotoon lasista – tuosta amorfisesta nesteestä – valettua suurikokoista ”silmää” olivat minulle pisaroita. Olin varma tekijöiden ajattelun syvyydestä, kun näyttämölle tuotiin myös veden kiinteä, kiteytynyt muoto: jää. Nuo kaksi lasisilmää avasivat meille näkymän siihen 13,8 miljardin vuoden pituiseen aika-avaruuteen, pitkään epätodennäköisyyksien ketjuun, jonka tuloksena me olemme täällä tätä kaikkea ihmettelemässä.

Kontrasti esityksen mystiikasta nouseville assosiaatioille oli harkittu ja terävä. Hitaan liikkeen estetiikkaan esityksen alussa perustuneet runollisen kauniit kohtaukset, joissa Peura ja Niemistö valelivat itseään ja toisiaan vedellä, korostivat mielessäni todellisuuden fyysistä luonnetta. Me olemme ainetta. Vähintään puolet kehomme painosta on vettä, ja tuon ”divetymonoksidin” vetyatomit ovat toden totta syntyneet aikojen alussa.

Maailman kauneus on ymmärtämisen kauneutta.

Teoksen voimakas emotionaalinen voima syntyi siitä, että Niemistö on työryhmineen valjastanut vuorovaikutuksen välineeksi kaikki inhimilliset aistit. Jo alussa mainitsin, että saimme vettä niskaamme. Myös tuoksujen maailmaan meidät vietiin, kun Niemistö sekoitti lasiseen maljaan poretabletteja ja ilman täytti appelsiinin tai sitruunan hedelmäinen tuoksu. Se sai täydentäjäkseen useimmille meistä suomalaisista voimakkaita tunteita herättävän saunavihdan tuoksun, kun Peura aloitti villin tanssinsa.

Esityksen lavastus oli silmiä avaavan kaunis. Sofia Palillon tilasuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu hyödyntävät lasia sekä siitä syntyviä heijastuksia. Sekä kuulo- että tuntoaistia palveli muusikko Elias Riipisen teokselle luoma äänimaailma. Se ei vain kuulunut, vaan rakenteita pitkin edenneet bassoäänet myös tuntuivat ihan konkreettisesti sydänalassa asti. Musiikki oli yhtä Niemistön ja Peuran voimakkaan ja kulmikkaan liikekielen kanssa.

Vihta Marika Peuran kädessä ei kaipaa tulintaa. Jos sauna, terva ja viina eivät auta, tauti on kuolemaksi. Suomalaisessa perinteessä sauna on ollut pyhä paikka ja kodin tuonpuoleisin tila. Siihen liittyi vahvoja myyttejä syntymästä kuolemaan. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Polku meidän oman lajimme menneisyyteen kulkee myyttien kautta. Mytologiapuolella meille tarjoiltiin oikea pitopöytä. Kaikkea oli niin ylenmääräisesti, että tunnin tarjoiluaika tuntui heti esityksen jälkeen liian lyhyeltä – ennen kuin tajusi, miten tarkkaan harkittu myös tämän valomerkin ajoitus oli.

Kun tanssiteos rinnastaa vesirituaalit ja kuolleista heräämisen, se ammentaa suoraan ihmisyyden vanhimmista myyteistä. Veteen upottaminen tai sen äärellä olo on lähes kaikissa kulttuureissa symbolinen kuolema vanhalle ja syntymä uudelle – aivan kuten kristillisessä kasteessa tai muinaisen Egyptin manalan virroissa.

En tiedä, voiko elävän organismin tavoin jatkuvasti muuttuvaa esittävän taiteen teosta sanoa täydelliseksi. Jotakin ainutkertaisen vaikuttavaa ja loppuun asti ajateltua tässä teoksessa kuitenkin oli, aina sen keston ajoitusta myöten.

Tanssivirtaa-festivaalin taiteellinen johto on tehnyt hienoa työtä. Tämän kesän ohjelmiston valinneeseen suunnitteluryhmään ovat kuuluneet järjestävän seuran, Tanssiteatteri MD:n, koreografeista ja tanssijoista Anniina Kumpuniemi, Suvi Eloranta, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl. Festivaali on selvästi toteutettu niukalla budjetilla. Se näkyy esitysten määrässä, mutta laadusta ei ole tingitty.

Glass Eyes, Tanssivirtaa Tampere -festivaalin esitys Tanssiteatteri MD:n näyttämöllä 22.5.2026

Koreografia ja konsepti: Mikko Niemistö Esiintyjät: Marika Peura, Elias Riipinen, Mikko Niemistö Sävellys, äänisuunnittelu ja viulisti: Elias Riipinen Tilasuunnittelu: Sofia Palillo ja Kristian Palmu Valosuunnittelu: Kristian Palmu Pukusuunnittelu: Siru Kosonen Tuottaja: Soili Huhtakallio Teoskuvat Jussi Ulkuniemi Tuotanto: Mikko Niemistö, Zodiak – Uuden tanssin keskus Tukijat: Jenny and Antti Wihuri Foundation, The Finnish Cultural Foundation, Arts Pormotion Center Finland; Institut Finlandais, as a part of the pARTir iniative funded by the European Union’s NextGenerationEU Programme.

Olemisen sietämätön keveys

Koreografi Rūta Ronja Pakalnen teos The Space Between Us Is Not Empty on ravistelevan ilmaisuvoimainen tanssitaiteen mestariteos. Teos kertoo elämisen sietämättömästä keveydestä. Meitä ihmisiä toisistamme erottava avaruus ei ole tyhjä eikä hiljainen. Se huutaa äänetöntä huutoa! Tampereen ensi-illassa teos oli niin täynnä elämisen riemua ja ahdistusta, että tanssijoiden esimerkkiä noudattaen teki mieli itsekin hyppiä seinille. Tanssiteatteri MD:n Tanssivirataa-festivaali ei olisi voinut upeammin alkaa.

Kätten päällepano. Kuvassa Maryn-Liis Rüütelmaa,  Juulius Vaiksoo, Arolin Raudva ja Helina Karvak. Kuva (c) Kris Moor

Tanssivirataa-festivaalin verkkosivuilla kerrotaan, että esitys ei ole valmis, vaan se on koko ajan muutoksen tilassa. Kysymys ei ole arvoituksesta, vaan esittävän taiteen ainutlaatuisesta ominaisuudesta. The Space Between Us Is Not Empty -teoksessa tämä elävän yleisön edessä toteutetun esityksen ominaisuus oli korostetusti esillä. Esityksen runko muodostui kuuden tanssijan improvisoiduista sooloista, joita täydensivät todella ilmaisuvoimaiset duetot ja vaikuttavat joukkokohtaukset.

Tanssijoiden läsnäoloa ja heidän liikekielensä kauneutta korosti Pakalnen dramaturginen neronleimaus. Tanssijoiden ja yleisön välinen fyysinen etäisyys – tuo teatterista tuttu näyttämön neljäs seinä – on varsinkin modernin tanssin tekijöille ikuisuusongelma. Klassisen baletin liikkeitä katsoja tulkitsee perinteen kautta, mutta miten tulkita liikettä sitä kunnolla näkemättä, jos sääntöjä tai perinnettä ei ole? Pakalnen ratkaisu tähän pulmaan oli se, että yleisö sijoitettiin näyttämölle tanssijoiden ympärille.

Tämän näyttämöllisen ratkaisun seuraukset olivat dramaattiset. Tunne läsnäolosta nousi pakahduttavaksi. Tanssijoiden kehollisuus ja liikkeiden kauneus tuntui iholla asti. Tunne siitä, että on sisällä esityksessä ja ymmärtää, mistä siinä on kysymys, oli voimakas. Kokonaisuus ei kadonnut häikäisevän hienojen yksityiskohtien alle.

Ihmisten välistä välimatkaa ryhdyttiin teoksessa mittaamaan hitaan liikkeen kautta. Tanssijat oli asemoitu näyttämölle mahdollisimman kauas toisistaan. Ensin liikuivat vain tanssijoiden silmät täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Sitten katsetta ryhdyttiin kohdistamaan pään hitailla liikkeillä.

Esityksen runko muodostui kuuden tanssijan improvisoiduista sooloista, joita täydensivät todella ilmaisuvoimaiset duetot ja vaikuttavat joukkokohtaukset. Kuva (c) Kris Moor

Esityksen tempo kiihtyi aste asteelta, kun Israel Bañuelos Loreton luoma äänimaisema vähitellen syrjäytti alun hiljaisuuden. Tästä alkoi matka ihmismielen valoihin ja varjoihin. Esityksessä oli useita dramaattisia käänteitä. Pakalne ei ole vain loistava koreografi, vaan esityksen ohjaajana hän on epäilemättä perillä myös teatteriestetiikan saloista. Esityksen dramaturgina on toiminut Alissa Šnaider.

Vaikuttava käänne oli esimerkiksi erillisten soolojen jälkeen nähty upea joukkokohtaus, jossa tanssijat muodostivat toisiaan käsistä kiinni pitäen ihmisketjun. Viittaus Baltian maiden itsenäistymistaisteluun ja niin kutsuttuun Baltian ketjuun oli minusta ilmiselvä. Vuonna 1989 yli miljoona ihmistä muodosti ihmisketjun Virosta Latviaan ja Liettuaan vaatien neuvostomiehityksen lopettamista.

Hätkähdyttävimmillään teos oli kuvatessaan ihmismielen kaksijakoisuutta. Meillä on kyky sekä rakastaa että vihata. Näiden tunteiden ilmaisemiseen käytettiin hellää fyysistä kosketusta ja aggressiota. Toisiaan planeettojen tavoin kiertävien ihmismielien lähestymisyritykset alkoivat vaivihkaisilla sormien hipaisuilla ja huipentuivat Juulius Vaiksoon ja Arolin Raudvan herkkään duettoon – liikesarjaan, jossa he vuorotellen koskettivat sormenpäillään hellästi toistensa kasvoja. Kohtauksen kauneus nosti kyynelet silmäkulmiin.

Ihmismielen kavaluutta ja aggressiota kuvattiin selkäänpuukottajan metodilla. Tätä taistelua nokkimisjärjestyksestä esitettiin kohtauksilla, joissa duetto alkoi sillä, että pariin käytiin kiinni takaapäin ikään kuin yllättäen. Aggressioiden sarja huipentui minun mielessäni Leevi Rauhalahden ja Helina Karvakin huikeaan duettoon, eräänlaiseen tanssilliseen vapaapainiotteluun, nostojen sarjaan, jossa rooliodotukset ja osat vaihtuivat salamannopeasti.

Lähestymisen sietämätön keveys. Kuvassa Maryn-Liis Rüütelmaa, Rūta Ronja Pakalne ja  Leevi Rauhalahti. Kuva (c) Kris Moor

The Space Between Us Is Not Empty kantaesitettiin Tallinnassa Sõltumatu Tantsu Lavalla lokakuussa 2025. Õnne-Mary Tõnurist kirjoitti esityksestä Sirp-kulttuurilehdessä arvostelun Milan Kunderan romaanin nimeä mukaillen otsikolla Koosolemise talumatu kergus (Yhdessäolon sietämätön keveys). Kundera osui tuolla vuoden 1984 bestsellerillään johonkin niin syvälliseen inhimilliseen totuuteen, että kirjan nimi irtautui kansien välistä omaksi käsitteekseen.

Tõnurist osui otsikoinnissaan esityksen suhteen naulan kantaan. Ihmisten aivot eivät kehittyneet luonnonvalinnan kautta siksi, että niissä syntyisi joskus evoluutio- ja suhteellisuusteorian kaltaisia hienoja ajatusrakennelmia. Suuria aivoja tarvittiin sosiaaliseen peliin, jolla satojen yksilöiden laumassa saadaan aikaan järjestystä ja yhteisöllisyyttä. Esityksessä ihmisten kykyä saada yhdessä yhteisönä jotain aikaan kuvasi tuo ihmisketju.

Teoksen nuoret tekijät eivät olleet ehkä vielä edes syntyneet, kun Baltian maat kävivät menestyksekästä itsenäisyystaisteluaan miehittäjiä vastaan. Esityksen perusteella minusta on selvää, että tekijät jakavat sen ahdistuksen ja voimattomuuden tunteen, joka yhdistää tämän päivän nuoria aikuisia. Edetessään esitys sai yhä synkempiä sävyjä. Liikekieli muuttui dramaattisesta traagiseksi. Tanssijat hyppäsivät vuoron perään raivokkaasti vasten näyttämön takaseinää. Vaiksoo ja Rauhalahti pystyivät ponnistamaan korkealla olevalle ikkunalaudalle asti, mutta yli ei tietenkään päässyt kukaan.

Se oli ylitsepääsemätön paikka, umpikuja. Näyttämö muuttui aste asteelta hämärämmäksi, sitten liike pysähtyi vähitellen kokonaan ja meidät peitti pimeys ja hiljaisuus, jota rikkoivat vain Maryn-Liis Rüütelmaan viimeisten askelten synnyttämät äänet pimeyden keskellä. Kukkivan kevään ja vihreän kesän jälkeen on koittanut hyytävä talvi.

Pakalne aloitti tanssin perusopinnot kotimaassaan Latviassa, jossa hän opiskeli Latvian kulttuuriakatemiassa (Latvijas Kultūras akadēmija) nykytanssin koreografiaa. Hän täydensi opintojaan Tallinnan yliopistossa (Tallinna Ülikool) Baltian elokuva-, media- ja kuvataideinstituutissa (BFM). Hän syvensi osaamistaan ja kansainvälistä näkemystään opiskelemalla Brysselissä, joka on yksi Euroopan nykytanssin tärkeimmistä pääkaupungeista. Brysselin vapaa ja kokeileva taideympäristö on tunnetusti jättänyt vahvan jäljen monen baltialaisen ja pohjoismaisen tanssintekijän liikekieleen.

The Space Between Us Is Not Empty

Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 19.5.2+26

Koreografia ja ohjaus: Rūta Ronja Pakalne Tanssijat: Arolin Raudva, Juulius Vaiksoo, Helina Karvak, Leevi Rauhalahti, Maryn-Liis Rüütelmaa, Rūta Ronja Pakalne Äänisuunnittelu: Israel Bañuelos Loreto Valosuunnittelu: Kristiina Tinnu Tang Lavastus ja pukusuunnittelu: Pire Sova
Dramaturgi: Alissa Šnaider Teoskuvat: Kris Moor Tuotanto: Sirli Oot, Sõltumatu Tantsu Lava Tukija: Cultural Endowment of Estonia Kantaesitys: 16.10.2025 at Sõltumatu Tantsu Lava

”Älä ole onneton, meillä kohta kaikki laitteet on!”

Helsingin Kaupunginteatterin Somatic Sitcom oli ajatuksia herättävä yhdistelmä tanssia, esineteatteria, ovifarssia ja sanatonta viestintää. Tekijöiden inspiraation lähteenä ovat olleet 1990-luvun televisiokomediat.

Sometic Sitcomin ytimesä oli todellisuus, jossa hiljaisuus huutaa, Kuvassa sohvalla istuu Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Yllättäen sanattoman komedian keskiöön nousivat erillisyyden ja yksinäisyyden teemat. Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä: se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljessä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken.

Minulla on itselläni vähän mielikuvia 90-luvun tilannekomedioista, sellaisista kuin Frendit, Seinfeld tai Frasier. Se aikoinaan kaikkein mieleenpainuvin, Perhe on pahin, pyöri televisiossa jo 70-luvulla. Koreografi Anna Maria Häkkinen, näyttämösuunnittelija Erno Aaltonen ja dramaturgi Emil Santtu Uuttu olivat rakentaneet meille esineteatterin keinoin aikakoneen, joka kiidätti meidät tuolle vuosikymmenelle.

Näyttämön esinemaailma toi hakemattakin mieleen Leevi and the Leavingsin haikean surumielisen balladin Onnelliset. Gösta Sundqvist sävelsi ja sanoitti laulunsa miehestä, joka yritti tehdä vaimonsa onnelliseksi hylkäämällä romantiikan ja hankkimalla kotiin sen korvikkeeksi kaikki mahdolliset kodinkoneet ja viihdelaitteet jo vuonna 1981.

Veikkaan, että esityksen esineistö ei liittynyt niinkään 90-luvun tilannekomedioihin, joiden hallitseva elementti oli nopeatempoinen dialogi, vaan 80-luvulla syntyneiden tekijöiden lapsuudenmuistoihin. Ajan henki alkoi näkyä, kun Vappu Nalbantoglu ilmestyi näyttämölle tanssimaan voimakkailla neonväreillä koristellussa takissa. Mielikuva tuosta ajasta vahvistui, kun Juha Jokela patsasteli paikalle haltioituneena korvalappustereiden ikimuistoisesta soundista.

Juppisukupolven muodissa korotettiin olkapäitä voimakkailla toppauksilla. Tällaisia oli Nalbantoglun takissa, ja samaa muotia pääsivät kertauksen vuoksi esittelemään myös Jokela ja Hanna Ahti takeissaan, joiden uutuudenviehätystä korostettiin kaivamalla ne esiin muotikaupan paperikassista. Sony lanseerasi C-kasetteja soittavan Walkmaninsa vuonna 1979, ja statusesineen asemansa ne menettivät 90-luvulla, kun kannettavat CD-soittimet tulivat myyntiin. Vaikka en ole kovin hyvin perehtynyt amerikkalaiseen tilannekomediaan, olen varma, että tuotesijoittelu toi kaikki uudet härpäkkeet televisiosarjoihin heti, kun ne oli saatu markkinoille.

Tanssijoiden kehonkielen antamasta viestistä ei voinut erehtyä. Se syntyi etäisyydestä. Nämä tämän päivän sohvaperunat eivät viihtyneet kylki kyljettä samalla sohvalla kuin ohikiitävän hetken. Kuvassa ovat Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu ja Hanna Ahti. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Aikakone Somatic Sitcom suunnisti aika-avaruudessa epäjatkuvuusperiaatteen vauhdittamana. Itse tulkitsin myös paperiseen käsiohjelmaan painetun esityskuvan viitaukseksi lapsuuteen. Kuva on käsitelty digitaalisesti niin, että se muistuttaa impressionistista maalausta. Vaikutelma oli vahva, ja sitä korosti se, ettei esityksessä ollut tippaakaan nuoruudenmuistoille tyypillistä nostalgiaa.

Nostalgian korvasi tavaton ja tarkkanäköinen runsaus. Sundqvistin laulun ”kaiken tarpeellisen” luettelosta taisi jäädä puuttumaan vain mikropiiri. Näytelmän tavaramaailmassa elettiin vielä lankapuhelinten aikaa. Oma huomioni kiinnittyi lähes heti tupakeittiöksi lavastetun näyttämön peräseinälle ripustettuun mustavalkoiseen julisteeseen. Siinä luki UFO-uskovaisten uskontunnustus: ”I want to believe!” Rakeisessa kuvassa oli tietysti lentävä lautanen.

Näytelmän alussa Antti Timonen kaivoi paperisesta pakkauksesta esille toisen julisteen. Se oli kehystetty matkailumainos, joka visualisoi Ranskan Rivieralla sijaitsevan Côte d’Azurin kauneutta. Ajattelin, että tästä kohtauksesta alkoi tekijöiden oma analyysi teatterinteon ehdoista. Miten tuonne paratiisirannalle rikkaiden ja kauniiden joukkoon kilvoitellaan?

Fyysisellä esittämisellä on hyvin kauas ulottuvat juuret. Varhaiset esi-isämme viljelivät elekielellä kerrottuja mojovia vitsejä varmaan jo silloin, kun puhuttu kieli oli vielä savolaisittain ”toteuttamista vaille valmista”. Englantilaisen music hall -perinteen ja amerikkalaisen vaudevillen mykkäkauden mestariteoksiksi jalostaneet tähdet todistivat, että konsepti toimii paremmin kuin hyvin.

Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Vappu Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle, eteni muutamalla korkealle nousseella hypyllä ja piiloutui pinkinpunaisen sohvan taakse piiloon. Kuva (c) Katri Naukkarinen

Kaupunginteatterin Somatic Sitcom on osa Nykyesityksen näyttämön ohjelmistoa. Otaksun, että tekijöiden kriittisen tarkastelun kohteena on ollut sanaton fyysinen esittäminen suomalaisen puheteatterin kontekstissa. Aaro Hellaakoski määritteli aikoinaan tämän taiteen ikuisuusongelman: ”Tietä kulkien tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Teatterin näyttämöllä on neljä seinää, ja sen neljännen seinän tekee lähes pomminkestäväksi suomalaisen teatterin kirjallinen traditio.

Nopearytmisessä aloituskohtauksessa Nalbantoglu syöksyi ovesta näyttämölle ja piiloutui muutaman korkealle nousseen loikan jälkeen pinkinpunaisen sohvan taakse. Samaan aikaan Timonen horjahti näyttämölle vastakkaisesta ovesta ja kaatui rähmälleen. Sama slapstick-komiikkaan perustuva lyhyt jakso toistettiin hitaiden kohtausten välissä. Näitä varten näyttämölle oli lavastettu peräti kolme ovea.

Räväkkä aloitus sai katsojan odottamaan vauhdikasta ovifarssia, mutta sen sijaan meidät saateltiin keskelle hyvin surullista tragediaa. Tässä näytelmässä suomalaisen yhtenäisyyskulttuurin iltanuotio – kuvaputkitelevisio – ei enää lämmittänyt ketään. Omissa kuplissaan tanssivien näyttelijöiden fyysinen välimatka kasvoi kohtaus kohtaukselta senteistä metreihin ja henkinen välimatka kosmisiin mittoihin.

Yksinäisyys ja pelko kulkevat yhteiskunnassa käsikkäin. Pelokasta hahmoa esitti ensi-illassa Häkkinen tavalla, joka tuntui. Minut esitys vei 80-luvulle, eikä tuo aika juppikulttuureineen ollut erityisen mukavaa. Suomalaiset kuvittelivat olevansa rikkaita – tai ainakin tulevansa pian sellaisiksi.

Somatic Sitcom, Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilan näyttämöllä 21.4.2026

Konsepti: Anna Mari Häkkänen, Eero Aaltonen Koreografi: Anna Mari Häkkänen Lavastus-, valo- ja äänisuunnittelu: Arno Aaltonen Dramaturgi: Emil Santtu Uuttu Teoskuva: Kaarlo Stauffer  Tanssin ennakkotyö: Taru Aho Naamioinnin konsultointi: Ronja Nylund Pukukoordinaattori: Paula Ojala Kuraattori: Riikka Thitz Esiintyjät: Hanna Ahti, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Antti Timonen, Anna Mari Häkkänen

Tämän Päivän Teatteri kulkee eilisen mestareiden jalanjälkiä

Tämän Päivän Teatterin esitys oli raikas, koskettava ja valloittavalla tavalla hauska – juuri sellainen kuin nuorten teatteriharrastajien esitykset parhaimmillaan ovat. Esityksessä oli sitä esittämisen ja esilläolon iloa, joka saa katsojan hykertelemään. Ohjaaja Pete Ihonen on ottanut ilon irti nuorten näyttelijöiden kyvyistä eläytyä näyttämöllä anarkistiseen teinihuumoriin. Näytelmän esillepano oli toteutettu vaativalla tyhjän tilan estetiikalla.

Näytelmän ”fillarikommunisti” Sanna Marin johtamassa Tampereen kaupunginvaltuuston ratikkakokousta. Kuvassa Tämän Päivän Teatterin esiintyjät Eetu Katila, Aino Keskinen, Saaga Mönttinen, Vanamo Altt ja Lina Miiros. Kuva (c) Matti Hirvonen

Esitys otti reippaasti kantaa, ja sen poliittisuus kiteytyi upeaan kohtaukseen, joka oli suora sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Spartacus. Avainkohtauksessa Saaga Mönttinen, Lina Miiros, Vanamo Allt ja Aino Keskinen nousivat näyttämöllä toinen toisensa jälkeen todistamaan: ”Minä olen Sanna Marin”. Tuo ikoninen kohtaus elokuvassa ei kerro orjien rajattomasta ihailusta antiikin Rooman orjakapinan johtajaa kohtaan, vaan solidaarisuudesta. Jokainen meistä voi nousta, ja jokaisella meistä on velvollisuus nousta sortovaltaa vastaan.

Minä olen Sanna Marin -näytelmän kaikki viisi näyttelijää ovat syntyneet tällä vuosituhannella. He ovat syntyneet maailmaan, jota maailmanmitassa johtavat nyt häikäilemättömän ahneet, yli 70-vuotiaat miehet. Naisten oikeuksia kavennetaan pala palalta. Venäjällä aviovaimon pahoinpitely ei ole enää rikos. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevien kristittyjen vaikutusvaltaiset saarnaajat vaativat naisten äänioikeuden poistamista. Ryminällä maailmalla etenevä äärioikeisto on kyseenalaistanut naisten täydet ihmisoikeudet.

Mikään idoli Marin ei tämän näytelmän nuorille ollut, pikemminkin esikuva tai symboli. Tulkinta on tämän blogin kirjoittajan. Jussi Mankkisen Ylelle tekemässä haastattelussa Mönttinen kertoo, että Marin on hänelle naishahmo, jota hän katsoo ylöspäin. Allt säestää häntä sanomalla olevansa naisena iloinen siitä, että nainen menestyy.

Tyylilajiltaan esitys oli komedia. Avainkohtausta pedattiin avauskohtauksella, jossa näyttämölle sijoitettuihin vauvapaljuihin pulahti kerralla kolme vaippaikäistä Sannaa. Esitys oli ajoittain todella hauskaa poliittista satiiria. Sen kärki osui poliittisen todellisuuden kovaan ytimeen: Näin on, jos siltä näyttää! Ryhmän oma kuvaus esityksestä on osuva: näytelmä ei ollut henkilökuva, vaan se kuvasi tämän päivän nuorten ihmisten ajatuksia politiikasta ja maailmanmenosta. Ilkikurisen teinihuumorin takaa katsoja aisti myös nuorten tulevaisuutta koskevat pelot ja ahdistuksen.

Tampereen plikka, näytelmän Sanna Marin (Saaga Mönttinen) päätti maratonkokouksen ampumalla kirjaimellisesti rivit suoriksi. Kuva (c) Matti Hirvonen.

Hieman pitkäksi venähtäneessä, mutta hauskasti toteutetussa kohtauksessa näytelmän Sanna Marin johti puheenjohtajana Tampereen kaupunginvaltuuston kokousta, jossa päätettiin raitiovaunujen hankkimisesta. Puhemylly pyöri, kunnes näytelmän Marin ampui kirjaimellisesti rivit suoriksi. Nykypolitiikan nimihenkilöitä puhuteltiin pesäpallomailalla: Petteri Orvon ja Jussi Halla-ahon puhuvia päitä edustivat kohtauksessa melonit. Antti Lindtmanin puhuvaa päätä esitti arbuusi, ja sen hajotessa joku näyttelijöistä totesi: ”Löytyihän Antista jotain punaista.”

Ryhmän viides näyttelijä, taitava ja näyttämöllä hyvää itseluottamusta osoittanut Eetu Katila, loisti jo näytelmän alussa Sanna Marinin aviomiehen Markus Räikkösen roolissa. Pidot vain paranivat, kun Kattila pääsi näyttelemään ”pahisten” rooleja ja kohtauksia, joissa hahmoteltiin farsimaisin ottein tulevaisuutta, joka meitä odottaa, jos äärioikeisto – Anne Applebaumin ”varkaiden ja huijareiden Autokratia Oy” – nousee valtaan meilläkin.

Helsinkiläisillä nuorilla on varmasti kokemuksia poliisin toiminnan siitä ikävästä puolesta, joka on noussut näkyvästi julkisuuteen vasta aivan viime aikoina. Tämän päivän teatteria Keskisen ja Katilan muodostaman ratsupoliisikaksikon otteissa oli se, että kohtaukset toivat mieleen uutiskuvat Yhdysvaltojen ICE-agenttien tragikoomisista otteista heidän pidättäessään viisivuotiasta lasta. Suomen Sinimustan liikkeen vallantäyteisenä natsina Katila ohjasi tyylikkään sujuvasti ”punikkeja” ja ”viherpipertäjiä” leireille. Alltin esittämän roolihenkilön kuolemansynniksi todettiin opiskelu Kallion ilmaisutaidon lukiossa, ja hänet Kattila passitti suoraan saunan taakse lopetettavaksi.

Näytelmän Sari Essayah, Riikka Purra ja Petteri Orpo Tämän Päivän Teatterin a-studiossa osoittelemassa sormella kenen syytä maan talouden katastrofaalinen tila on. Kuva (c) Matti Hirvonen

Ihonen opettaa teatteri-ilmaisua Helsingin kaupungin nuorisotyön (Nuori Helsinki) palkollisena. Ylen haastattelussa hän kertoo, että näytelmän teema löytyi aiheeksi puolivahingossa. Kohtausten ideoinnissa on käytetty lähteenä ainakin Lauri Nurmen kirjoittamaa elämäkertaa Sanna Marin sekä Marinin omaa teosta Toivo on tekoja.

Ihonen tietää varmasti työnsä kautta, mitä helsinkiläiset nuoret ajattelevat ja mitkä ovat eri ryhmiin kuuluvien nuorten elämän kipupisteet. Hänen edellinen ohjauksensa, huumenuorista kertova Piritori, oli viime kesänä mukana Tampereen Teatterikesän OFF-sarjassa. Marin-näytelmän kohdalla jäin kuitenkin miettimään, miten relevantteja nuorten omassa ajattelussa ovat esimerkiksi kysymykset sosiaalidemokraattisen puolueen sisäisistä valtataisteluista. Ylen haastattelussa Ihonen asettaa sanansa kieli keskellä suuta, ja syystä: ”Idea syntyi tilanteessa, jossa ei oikeastaan pitänyt syntyä mitään ideaa.” Niinpä! Taiteen autonomiaa on viime vuosina haastettu poliittisten intohimojen perusteella yhä kiivaammin.

Farsimaisesti etenevien kohtausten anarkistinen sävy toi mieleeni Kristian Smedsin Kansallisteatteriin vuonna 2007 ohjaaman Tuntemattoman sotilaan, jossa silloisten poliitikkojen kuvia käytettiin maalitauluina. Kaalinpäitä ja vesimeloneja on viime vuosikymmenten aikana toki murskattu ahkerasti muidenkin ohjaajien näytelmissä. Esikuvat ilmaisulle ovat ilmeisiä, mutta silti asemansa vuoksi Ihonen laittaa itsensä rohkeasti alttiiksi. Esityksen anarkistinen slapstick-komiikka antaa paljon tarttumapintaa, johon sosiaalisen median ”väärinymmärtämisen mestarit” voivat tarttua.

Tekijöiden mukaan näytelmä käsittelee kotimaisen politiikan nykymenoa, josta se antaa vähemmän mairittelevan kuvan. Minusta se ei tyytynyt käsittelemään vain pääministerin aamiaismuroista ja tanssivideoista syntynyttä pintakohua. Ehkä se olennaisin löytyi yhdestä repliikistä: ”Sosiaalidemokraatit on vasemmistopuolue!” Tämä on minun ikäluokalleni itsestäänselvyys, mutta kun sen julistaa näyttämöltä lukioikäinen Saaga Mönttinen, sen voi tulkita myös toiveeksi, kysymykseksi tai jopa hätähuudoksi.

Myös teatterin instituutiolle Mönttisellä ja Alltilla on haastattelussa painavaa sanottavaa. Teatteria ei nuorten parissa pidetä erityisen seksikkäänä taidemuotona, mikä ei näiden kahden nuoren mielestä ole mikään ihme. Liput ovat kalliita ja ennakkoluulot jylläävät: teatteriin ei yksinkertaisesti ehkä edes uskalleta mennä.

Jutussa esiitynyt nimivirhe on korjattu, nimi on Eetu Katila.

Minä olen Sanna Marin Tämän Päivän Teatterin esitys Narrin näyttämöllä 21.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Pete Ihonen Näyttämöllä: Saaga Mönttinen, Lina Miiros, Vanamo Allt, Aino Keskinen ja Eetu Katila.