Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on Sirkku Peltolan rakkaudentunnustus rillumarei-kulttuurille – karnevalistisessa kansankomediassa on kaikki ainekset hurmokselliselle teatterielämykselle

Ikiliikkujan tanssi- ja laulukohtauksissa oli vauhtia. Kuvassa ylhäältä lukien ovat Ilona Pukkila (näytelmän Hely), Anne-Mari Kivimäki (Beata), Teija Auvinen (Pielo), Panu Valo (Junu/Poikari), Janne Kallioniemi (Nisse) ja Mika Honkanen (Sikko Hilattu). Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on räväkkä, karnevalistinen komedia. Se on ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan rakkaudentunnistus suomalaiselle rillumarei kulttuurille.

Ensi-illassa Peltola ja hänen ensemblensä antoivat palaa oikein kunnolla. Salaviisaan, merkityksillä ladatun dialogin kyytipoikina toimivat hurja, fyysinen esittäminen ja tärykalvoja ravisteleva musiikki. Timo Saaren koreografiassa lapikasta iskettiin lattiaan niin että jytisi ja esityksen musiikin luoneen Anne-Mari Kivimäen käsissä kaksirivinen haitari parkui välillä kuin hätääntynyt lapsi.

Algot Untolan alias Maiju Lassilan postuumisti ilmestynyt Ikiliikkuja todistaa tarinoillaan, etteivät suomalaisen populaarikulttuurin Lapatossut, Severi Suhoset, Uuno Turhapurot, Härski Hartikaiset, James Potkukelkat, Viktor Kalporekit ja kumppanit ole syntyneet tyhjästä.

Hahmojen juuret ovat syvällä suomalaisessa kansankomiikassa. Näitä originellisti käyttäytyviä ja outoja hokemia toistavia hahmoja on esiintynyt ilmeisesti aina. Se on varmasti myös näiden hahmojen alati toistuvan uudestisyntymisen ja suosion syy.   

Suomalainen karnevalismi on ollut ryysyköyhälistön kapinaa. Kun kuolema on irvistänyt meille, sille on virnuiltu vastaan. Pohjoisen ankeita olosuhteita on kamppailtu sisulla ja kekseliäisyydellä. Varaventtiilinä on toiminut tässä kamppaillussa juonikas huumorintaju, jossa oman osansa pilkasta ovat saaneet niin herrat kuin narritkin.

Ikiliikkuja oli veijaritarina ryysyistä rikkauksiin. Samoin se oli romanttinen liikutus ryysyistä rakkauteen. Jaana Aron pukusuunnittelu ja Emmi Puukan maskeeraukset antoivat suomalaiskansallisen erityispiirteen näytelmän estetiikalle, jonka näyttämökuvia kehysti huikean kaunis kansallisromanttinen lavastus.

Vaikka köyhyys muuttui onnenpotkun seurauksena lopulta rikkaudeksi, resuinen haalariromantiikka pysyi ja parani.

Ikiliikkujan skenografian lavastuksen on suunnitellut Hannu Lindholm, valot TJ Mäkinen, videot Tero Koivisto ja äänimaailman Kyösti Kallio.

Peltolan rakkaus Lassilan kansankomediaa kohtaan on ollut sitä kestävää lajia. Käsiohjelmassa hän kertoo tehneensä ensimmäisen sovituksen Ikiliikkujasta jo opiskeluaikanaan vuonna 1983.

En tiedä, millainen Peltolan sovitus on ollut lähes 30 vuotta sitten, mutta nyt hän on laittanut joukkoon paljon omiaan. Näytelmän Nisse (Janne Kallioniemi), pirtamestari Hapatuksen (Tom Lindholm) poika ei näytelmässä pähkäile vain viime vuosisadan alun tieteen ja tekniikan saavutuksia, vaan mukana ovat myös oman aikamme ihmeet nyhtökaurasta kvanttitietokoneeseen.

Eikä ole varmasti ihan sattuma, että Maiju Lassilan ja Sirkku Peltolan Ikiliikkujassa nämä uuden ajan keksinnöt tuo dialogiin Nissen sisko Hely (Ilona Pukkila).

Ikiliikkujassa näyteltiin upeasti. Hallittu liioittelu on todella vaikea tyylilaji. Eikä vaikeuskerrointa ainakaan vähentänyt Tampereen Työväen Teatterin perinteikkään Eino Salmela näyttämön katsomo. Sen tilaratkaisut etäännyttävät katsojan näyttelijöistä kuin varkain, ja näyttämön neljännen seinän paksuus tuntui kasvavan etäisyyden neliössä.

Olosuhteista huolimatta esimerkiksi Pukkilan roolityö Helynä oli eloisuudessaan häikäisevän hieno. Samoin Kallioniemi tulkitsi osuvasti nuorta autotallien tuunaajaa Nisseä. Itse huusin katsomossa noin kuvainnollisessa mielessä hurraata myös esimerkiksi talollinen Jorma Piikelin roolin näytelleelle Auvo Vihrolle, jonka läsnäolossa ja näennäisessä kömpelyydessä näyttämöllä oli ja on jotakin ainutlaatuista.

Suomi alkoi teollistua 1800-luvun lopulla. Lassila on kirjassaan nähnyt orastavan teollistumisen myös rikkauksien lähteenä ja ihailun kohteena. Kirjan ja näytelmän Högforsin esikuvana epäilemättä on ollut vuonna 1894 perustettu Aktiebolaget Högfors Bruk och Wattola Träsliperi.

Eikä Sirkku Peltola olisi Sirkku Peltola, ellei näytelmän ikiliikkuja toimisi myös nousevan kapitalismin allegoriana. Kun näytelmän Hapatus ja Nisse vihdoin käynnistävän ikiliikkujansa se aloittaa kohtauksessa silinterihattuisten pankkiirien villin tanssin.

Käsiohjelmaan on painettu Outi Lahtisen essee kirjailija Algot Untolaa ja hänen kirjallista tuotantoaan koskevasta tutkimuksesta. Käsiohjelma kannattaa jo tämän artikkelin takia ehdottomasti ostaa.

Mitä vielä? No ehkä tällä kertaa me ensi-iltayleisö olimme Ikiliikkujan heikoin lenkki. Voi olla, että näytelmän hurja vauhti pääsi yllättämään. Kohtausten ajoitus oli kohdallaan, mutta meidän katsojien sytytys hieman hitaalla. Hengityssuojainten käyttö ja tiukka koronakuri teatterissa vaativat ehkä oman veronsa. Naurunpyrskähdykset ja taputuksen jäivät esityksen aikana laimeiksi, vaikka Ikiliikkujassa on kaikki ainekset ja eväät myös hurmokselliseen teatterielämykseen.  

Ikiliikkuja

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelainen salissa 16.10 2020

Käsikirjoitus Maiju Lassilan romaanin pohjalta Sirkku Peltola

Dramatisointi ja ohjaus Sirkku Peltola

Musiikki Anne-Mari Kivimäki

Koreografia Timo Saari   

Lavastus Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu Jaana Aro

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Emmi Puukka

Valosuunnittelu TJ Mäkinen

Videosuunnittelu Tero Koivisto

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Tuottaja Heidi Kollanus

Apulaistuottaja Elise Richt

Rooleissa Teija Auvinen, Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Ilona Pukkila, Panu Valo, Auvo Vihro, Samuli Muje, Mika Honkanen, Anne-Mari Kivimäki

Idiootit ympärilläni yllätti sisällöllään – ensemble oli kaivanut Thomas Eriksonin hömppäkirjasta esiin kultajyviä – me katsojat saimme nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä


Katsokaa noita käsiä, katsokaa noita ilmeitä! Me katsojat saimme nauttia TTT-Klubin ensi-illassa huikean hienosta näyttelijäntyöstä. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, taustalla Juha-Matti Koskela, Hiski Grönstrand ja Maiju Saarinen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Me katsojat saimme torstaina nauttia TTT-Klubilla aivan poikkeuksellisen hienosta näyttelijäntyöstä. Tampereen Työväen Teatterin Idiootit ympärilläni säteili inhimillistä lämpöä merkillisestä nimestään huolimatta. Hiski Grönstrandin, Laura Hännisen, Maiju Saarisen ja Juha-Matti Koskelan läsnäolo näyttämöllä oli miltei käsin kosketeltavaa. Sujuva, merkityksiä täynnä oleva dialogi, laulut, musiikki ja se upea kehonkieli, johon tämä nelikko ylsi, saivat ainakin minut lankeamaan loveen.

Ja kuin pisteeksi iin päälle, esitys oli ajoittain aivan poskettoman hauska! Ryhmä on itse määritellyt teoksensa sitcom-musikaaliksi.

Lähdin katomaan esitystä pitkin hampain. Esitys on tehty Thomas Eriksonin samannimisen bestsellerin pohjalta. Kirjassaan Erikson jakaa ihmistyypit neljään persoonallisuustyyppiin: punaisiin, sinisiin, vihreisiin ja keltaisiin.

Eriksonin persoonallisuustyypit ennustavat ihmisten käyttäytymistä lähes yhtä hyvin kuin astrologien horoskoopit. Astrologeilla, näillä traditionaalisilla humpuukimaakareilla erilaisia persoonallisuustyyppejä on vähintään 12 kappaletta.

Useille kielille käännettyä Eriksonin kirjaa on myyty pelkästään Ruotsissa 160000 kappaletta ja myös Suomessa se oli pitkään ”tietokirjojen” myyntitilastojen kärjessä. Käyttäytymistieteilijäksi itseään tituleeraava mies on tehnyt hyvän tilin kirjallaan.

Kysymys kuuluu, miksi me annamme huijata itseämme yhä uudelleen? Onko kysymys meidän parantumattomasta henkisestä laiskuudestamme?

Itse oletin ennakkoon, että Idiootit ympärilläni on ilkeä satiiri self help -ilmiöstä. Käsikirjoituksen ja esityskonseptin yhdessä näyttelijöiden kanssa luonut Juho Gröndahl on nähnyt minua syvemmälle.

Gröndahlin ja hänen ensemblensä näkökulma tehtiin selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, rempseässä rallissa idiooteista ympärillämme.

Meillä on taipumus kuunnella ja hyväksyä vain ihmisiä, jotka ajattelevat ja toimivat samalla lailla kuin me itse. Tästä muistutti meitä viimeksi perjantain Hesarissa aivotutkija Katri Saarikivi.

Ei edes Erikson siis pelkkää tyhjää lätise kirjassaan. Ensimmäinen kultajyvä löytyy jo kirjan nimestä. Se on antiteesi kirjan sisällöstä. Eriksonin punaiset, siniset, vireät ja keltaiset ovat kaikki omalla tavallaan mukavia ja ennen kaikkea yhteisön kannalta hyödyllisiä ihmisiä.

Tematiikka, jonka Gröndahl ja hänen työryhmänsä jäsenet ovat Eriksonin höpökirjan ympärille rakentaneet, oli sykähdyttävä. Noin yksinkertaistetusti sanottuna TTT-Klubin Idiootit ympärilläni oli hyvin kauniisti toteutettu saarna välittämisen kulttuurin puolesta.

Tähän kokonaisuuteen mahtui suuri määrä teräviä havaintoja tämän päivän työelämän kipupisteistä.

Esityksen nautittavuutta ei ainakaan vähentänyt se, että ryhmän jäsenet ovat myös taitavia muusikoita. Grönstrand soitti näytelmässä kitaraa, rytmimunaa ja kazoota, Hänninen haitaria, kitaraa, ukulelea, bassoa, kosketinsoitimia, stompboxia, kazoota ja rumpuja, Koskela bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, stompboxia, kazoota, rumpuja ja tinapilliä, Saarinen ukulelea, bassoa, kitaraa, kosketinsoittimia, kazoota, munniharppua, nokkahuilua ja rytmibanaania. Aika huikea rytmiryhmä, jonka taustalla vielä Gröndahl soitti kosketinsoittimia.

Grönstrandin, Hännisen, Koskelan ja Saarisen säveltämien biisien soundit olivat upeita.

Idiootit ympärilläni

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin TTT-Klubilla 8.10.2020

Käsikirjoitus Thomas Eriksonin samannimisen kirjan pohjalta Juho Gröndahl, Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Ohjaus Juho Gröndahl

Musiikin sävellys Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Valosuunnittelu ja videoiden kuvaus Kyösti Kallio

Videoiden editointi ja jälkikäsittely Juha-Matti Koskela

Äänisuunnittelu Juho Gröndahl, Kyösti Kallio

Valojen, äänten ja videoiden ajo, livemiksaus Pasi Ristolainen

Maskeeraukset ja kampaukset Sari Rautio, Tytti Virjo

Näyttämöllä Hiski Grönstrand, Laura Hänninen, Juha-Matti Koskela, Maiju Saarinen

Tampereen Teatterin HÄPEÄ! – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys – Kaisa Hela ja Mari Turunen loivat vahvan illuusion itsensä alttiiksi panemisesta – näin stand up –komiikkaa pitää tehdä!

Mari Turunen ja Kaisa Hela laittoivat itsensä likoon Tampereen Teatterin Kivi-näyttämöllä. Turusen ja Helan käsikirjoittamissa sketseissä tarinan naiset työnnettiin kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ukopuolelle. Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

En ole aikoihin nauranut yhtä paljon ja yhtä vapautuneesti. Kaisa Helan ja Mari Turusen käsikirjoittama ja esittämä HÄPEÄ!­­ – Nolo komedia oli hykerryttävän hauska esitys. Se erosi kuin yö ja päivä niistä latteuksista, joita televisiossa nykyisin tarjoillaan sketsiviihteenä. Illuusio itsensä alttiiksi panemisesta oli voimakas. Näin stand up –komiikkaa pitää tehdä ja esittää!

Hela ja Turunen esittävät Nolossa komediassa roolihenkilöinä itseään. Railakkaat tarinat oli sijoitettu teatterin maailmaan. Tarinoiden uskottavuus oli huippuluokkaa ja yllättävät käänteet meheviä. Tekijät ovat esityksessä astuneet kauas tavallisen ihmisen mukavuusalueen ulkopuolelle.

Häpeä on hieno aihe nopearytmiselle komedialle. Jokainen tunnistaa tuon sydänalassa tuntuvat ikävän tunteen, kun on tullut mokattua. Ihminen on laumaeläin. Häpeä yhdessä myötätunnon kanssa ohjaavat meidän sosiaalista käyttäytymistämme. Se on meillä laumaeläiminä jo geeneissä. Jokainen koiranomistaja tunnistaa tuon tunteen myös lemmikistään.

Hela ja Turunen tutkivat häpeän eri osa-alueita älykkäästi, tarkasti ja railakkaasti. Häpeä ja häpeämättömyys eivät ole vain toistensa vastakohtia. Niillä on myös poikkeavia merkityksiä. Häpeäntunne säätelee kilpailua lauman sisällä omasta statuksesta. Häpeämättömyys rikkoo näitä kirjoittamattomia sääntöjä.

Esitys alkoi eksistä ja nyksistä. Parisuhteen status on yksi häpeän aiheista. Ensimmäisessä kohtauksessa tai sketsissä Hela ei kehdannut millään näyttää ja kertoa eksälleen, että on parisuhteessa Turusen kanssa. Ei vaikka pariskunnalla oli jo yhteinen asuntolaina. Sketsissä Hela ja Turunen peilasivat parisuhdedynamiikan kautta meidän itse kunkin ennakkoluuloja sukupuoliroolien suhteen.

Hulvattoman hauska oli myös seuraava sketsi, jossa Hela ja Turunen nyrkkeilivät käyttäen hanskoina lehtien heistä tekemiä haastatteluja, uutisia ja kritiikkejä. Iskut olivat mojovia ja ainakin minä punastuin muutaman kerran silkasta myötähäpeästä oman ammattikuntani kollegojen puolesta.

Mietin myös sitä, millaisia Kummeli-koomikkoryhmän sketsit ja komediat olisivat voineen olla, jos niiden käsikirjoitusten kirjoittaminen ja ohjaus olisi uskottu Turusen ja Helan kaltaisille virtuooseille.

Kyytiä saivat meidän vakiintuneet ja pinttyneet käsityksemme siitä, millaisia ovat viidenkympin kynnykselle ehtineet naiset. Mitä meidän pitäisi ajatella näiden tarinan ladyjen kännisekoiluista ja seksuaalisista harharetkistä erikokoisten kyrpien mikämikämaassa? Turusen ja Helan tarinoiden naiset antoivat kynttilän palaa kunnolla molemmista päistä.

Nämä naiset osasivat sikailla siinä missä miehetkin. Tosin ainakin yksi oleellinen ero on ja pysyy. Miesten itsetunto seksuaalisuuden alueella on ilmiselvästi yhä niin herkkä kapistus, että naiset joutuvat kantamaan siitä huolta ja vastuuta hamaan maailmantappiin asti.

Tarkastelun kohteena oli myös miehen katse. Tai ehkä kysymys lopulta on kuitenkin naisen katseesta. Epäilen että kovin naisen ulkonäköä koskeva sanaton kritiikki tulee tässä kilvoittelussa kansasisarten joukossa ja se kaikkein ankarin kriitikko napittaa vastaan peilikuvasta.

Hela pohti vartalonsa estetiikka ja ulottuvuuksia bikineissä. Tänä vuonna 50 vuotta täyttänyt Turunen riisui itsensä näyttämöllä alastomaksi. Tällainen itsensä likoon laittaminen on nykyisenä internetin, sosiaalisen median ja älypuhelimien aikakautena uhkarohkea temppu. Ehkä hämmentävintä kohtauksessa oli kuitenkin se, että alastomuus toi Turusen roolihahmoon arvokkuutta ja charmia, eikä tätä vaikutelmaa vähentänyt edes reteä ”alapyllyn” esittely.

Hela kertoi meille, että kreikan kielen aidos tarkoittaa myös alastomuutta. Todennäköisesti aidos oli kuitenkin häpeä vain naisille. Antiikin Kreikan olympialaisissa miehet kilpailivat alastomina.

Häpeä on inha tunne. Kokoavassa sketsissä Hela ja Turunen vertasivat tätä tunnetta rinnan päälle mätkäistyyn haisevaan läjään kakkaa. Helan rooliasu häpeänä oli todella suuri läjä tätä luonnontuotetta. Helan häpeän ja Turusen välisessä hauskassa dialogissa käytiin läpi sitä, miten kulttuurisidonnaisia häpeän tunteet ovat. Ja mikseivät olisi. Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liimaa.

Helan häpeä osasi myös armahtaa. Naisten kokeman häpeän osalta #metoo-liike on muuttanut tätä häpeän kulttuuria. Seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole enää uhriksi joutuneen naisen häpeä, vaan häpeä lankeaa nyt valta-asemaansa väärin käyttäneiden miesten kontolle.

Jopa nolojen komedioiden maailmassa tapahtuu siis myös paljon hyvää.

Kohtaus, johon Nolo komedia päättyi, oli itseironisen arrogantti. Hela ja Turunen, suomalaisen estraditaiteen Supergirl ja Wonder Woman nousivat lavalle tanssimaan ihonmyötäisissä supersankariasuissa.

Lisää tällaista, pyydän!   

HÄPEÄ! – Nolo Komedia

Esitys Tampereen Teatterin Kivi-teatteriravintolassa 7.10.2020

Käsikirjoitus Kaisa Hela ja Mari Turunen

Työryhmän mentori Anna-Elina Lyytikäinen

Valosuunnittelu Petra Honkaniemi

Äänisuunnittelu Ivan Bavard

Videosuunnittelu Heikki Järvinen     

Espoon kaupunginteatterin Harhama oli upea teatterielämys – Juha Hurme on taikonut ensemblensä kanssa näyttämölle viime vuosisadan alun teatterin hengen

Katsokaa noita käsiä! Espoon kaupunginteatterin Harahamssa me katsojat saimme iloita upeasta näyttelijäntyöstä. Näin hienoa, taitavaa ja tarkkaa mimiikkaan saa ihailla harvoin. Kuvassa Eetu Känkänen, Roosa Söderholm, Tomi Alatalo, Antti Laukkarinen, Cécile Orblin, Enni Ojutkangas. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Harhamassa soi Algot Untolan hieman vanhastava, mutta sitäkin kauniimpi suomen kieli. Dramaturgina ja ohjaajana Juha Hurme on tavoittanut myös viime vuosisadan alun teatterin hengen. Huikean hienon näyttelijäntyön kruunasi hallittu, upea mimiikka. Esimerkiksi tapa, jolla nimiroolin näytellyt Tomi Alatalo käytti ilmaisun välineinä suuria, pitkäsormisia käsiään jää varmasti pysyvästi mieleen.

Espoon kaupunginteatterin Harhama oli voimakasta, koskettavaa, hyvin ilmaisuvoimaista ja ajoittain suorastaan hykerryttävän hauskaa teatteria. Harhama oli upea elämys.

Untolan Irmari Rantamalan kirjailijanimellä kirjoittama Harhama on taiteilijakuvaus. Ilmeisen omaelämänkerrallinen tarina kertoo, miten ateisti isän ja uskovaisen äidin pojasta kasvaa sisäisten demonien riivaama kirjailija.

Näytelmän Harhaman maailmankuva on moderni. Mukana ovat viime vuosisadan suuret aatteet. Ainakin minulle tuli yllätyksenä se, miten omaperäisesti ja luovasti Untola on romaania kirjoittaessaan tulkinnut oman aikansa maailmankaikkeuden syntyä koskevia teorioita. Tyhjästä, maailmojen emättimestä syntynyt maailmankaikkeus sopii yhä kielikuvana moderniin kosmologiaan.

Untolan kuvaa romaaninsa henkilöitä tarkkanäköisesti. Näkökulma on korostetusti miehen, mutta mitä muuta se voisi omaelämänkerrallisessa romaanissa edes olla. Eikä Untola tässä eroa aikalaisistaan August Strindbergistä tai Knut Hamsunista mitenkään. Tai no, ainakin Hurmeen dramatisoimana Untola on näyttämölle sovitettuna paljon hauskempi tapaus.

Hurme on uransa aikana luonut oman tapansa tehdä teatteria ja Harhamassa tämä taiteilijan kädenjälki näkyi upeasti. Hurmeen teatterissa näyttämö on alussa tyhjä tila, jonka näyttelijät täyttävät läsnäolollaan. Lavasteita ei juuri tarvita, vaan illuusio syntyy vahvasta fyysisestä esittämisestä.

Yhteistyö koreografi Saara Hurmeen kanssa on luonut tähän teatterikäsitykseen uudenlaista keveyttä ja liikkeen tuomaa energisyyttä ja dynamiikkaa. Harhaman tanssi- ja laulukohtaukset olivat kerta kaikkiaan lumoavia.

Hurme on tehnyt paljon töitä teatterin harrastajien parissa. Uskon, että nämä harrastajien kanssa tehty työ ja siitä saadut kokemukset näkyivät nyt myös Espoon kaupunginteatterin ammattilaisten vapautuneena tekemisen ilona.  Esitys huokui tuota vaikeasti määriteltävää tunnetta, joka tekee harrastajateatterien esityksistä hurmaavia silloin, kun kaikki osuu kohdalleen.

Se on tietenkin vain tunne, joka syntyy minussa katsojana. Se on illuusio. Minulle tuo tunne on merkki siitä, millaisessa hengessä ensemble on produktiotaan toteuttanut. Vaisto sanoi, että Espoon kaupunginteatterin Harhama on yhteisön tekemää taidetta. Onnistuneen esityksen emotionaalinen voima ja esteettinen kauneus kumpuavat yhteisöllisyydestä.   

Teatterin ammattilaisten näyttelijäntyö Harhamassa oli varmaotteista ja taitavaa. Ilmaisussa on panostettu mimiikkaan. Näyttelijöiden käyttämä kehon kieli oli ilmaisuvoimaista, kaunista ja puhuttelevaa. Yksityiskohtien ja ilmaisun runsaus oli suorastaan hämmentävän suuri.

Oli todella nautinto saada katsojana osallistua taideprojektiin nimeltä Harhama.

Teatteri ja elokuva, kaksi eri taiteen lajia, ovat eläneet reilut sata vuotta symbioosissa keskenään. Vuorovaikutus on ollut näiden kahden taiteen lajin välillä hyvin hedelmällistä, mutta samannäköisyydestä on ollut haittaakin. En tiedä kuuluuko käsite ylinäytteleminen vain meidän teatterikriitikoiden arsenaaliin. Voi olla, koska koko käsite on niin hölmö.

Espoon kaupunginteatterin Harhamassa ei ylinäytellä. Hurme ja hänen ensemblensä käyttävät hyvin taitavasti liioittelua yhtenä ilmaisukeinona. Esimerkiksi Cécile Orbin näytteli häikäisevän upeasti Harhaman (Tomi Alatalo) huikentelevaisen rakastetun ja aviovaimon roolin.

Harhaman tarina itseään etsivästä nuorukaisesta ja luomisen tuskia kärsivästä kirjailijasta on tragedia. Kaikupohjaa tälle henkilökohtaiselle tragedialle antavat isän varhainen kuolema ja nuoren miehen vuodet Pietarissa ja äärimmäisen julma todellisuus, jonka hän siellä kohtasi.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa esiteltiin myös ne tarinan sankarin sisäiset demonit. Tässä katsojan ei kuitenkaan kannata tarttua ensimmäiseen mieleen juolahtavaan vaihtoehtoon, lisäämään ”jääkappiäitien” syntitaakkaa. Romaanin kirjoittanut Untola oli varmasti perehtynyt paitsi aikansa sosialistisiin aatteisiin myös esimerkiksi Friedrich Nietzschen ja muiden oman aikansa suurten filosofien teoksiin.

Taitavasti käytetty liioittelu antaa sävyjä tälle tragedialle. Itseään nälkäkuoleman partaalla myyvissä Pietarin katulapsissa ei ole mitään koomista, mutta yllättäviin takinkääntöihin pystyvästä kirjailijanalusta ja myöhemmin samaisen Harhaman avioliitosta niitä kyllä löytyi. Kaikki riippui näkökulmasta.

Minusta Espoon kaupunginteatterin Harhama on todelle hieno näytelmä luovuudesta. Elämän jakamiin armopaloihin löytyy hyvä vertaus Matteuksen evankeliumista – vasen aivopuolisko ei tiedä, mitä oikea aivopuolisko tekee.

Algot Untola ammuttiin punikkina Suomenlinnassa toukokuussa 1918. Työmies-lehden toimittajana työskennellyttä Untolaa pidettiin yhtenä aseelliseen kapinaan ryhtyneen työväenpuolueen johtajista. Hän lienee myös ainoa merkittävistä johtajista, joka jäi Helsinkiin vastaamaan teoistaan, kun puolueen ja punakaartin muut johtajat luikkivat Venäjälle jo hyvissä ajoin ennen Helsingin antautumista.

Ei siis ihme, ettei Untolan nimi ole koskaan noussut esiin Suomen Strindberginä tai Hamsunina. Toki kirjailijan unohtamista selittää valkoisen Suomen vaikenemisen muurin lisäksi hänen oma epävarmuutensa teostensa laadusta. Näin on lupa otaksua siksi, että Untola julkaisi kirjojaan ainakin kuudella salanimellä tai kirjailijanimellä.

Kirjailijanimistä on ollut toki myös omat etunsa suomalaisen kirjallisuuden ja teatterin lukijoille ja tekijöille. Esimerkiksi Untolan Maiju Lassilan nimellä julkaisema esikoisromaani Tulitikkuja lainaamassa on palannut suomalaisten teattereiden ohjelmistoon yhä uudestaan. Siitä on tullut komediaklassikko.

Juha Hurme on ymmärtänyt Untolan kirjallisen tuotannon arvon ja tehnyt töitä, jotta me vähemmän lukeneet ja tollommat teatterin ystävät ymmärtäisimme sen.  

Harhama

Esitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa 30.9.2020

Algot Untolan Irmari Rantamalan kirjailijanimellä kirjoittaman romaanin pohjalta sovittanut ja ohjannut Juha Hurme

Musiikki Petra Poutanen

Koreografia Saara Hurme

Lavastus ja valosuunnittelu Raisa Kilpeläinen

Äänisuunnittelu Gregory Maisse

Puvut Reija Laine

Kampaukset ja maskeeraus Kaija Heijari

Rooleissa Tomi Alatalo, Eetu Känkänen, Antti Laukkarinen, Enni Ojutkangas, Cécile Orblin ja Roosa Söderholm

Teatteri Takomossa lauottiin upeita maaleja Gustave Flaubertin lapikkaalla – ironia, satiiri ja farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike

Näytelmän huipentui kohtaukseen, jossa Katja Küttner ja Samuli Niittymäki yrittivät ottaa maailman haltuun iPadeilla kaiken tiedon ensyklopediasta. Rebekka Palanne luki kohtauksessa valoista ja äänistä koostuvan kakofonian keskellä hengästyttävällä vauhdilla Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Bouvard ja Pécuchet on älykästä, inspiroivaa ja hauskaa teatteria. Tuomas Rinta-Panttilan dramatisointi ja ohjaus toivat näyttämölle Gustave Flaubertin romaanin ironian ja satiirin riemastuttavalla tavalla.

Esityksestä jäi todella hieno jälkikaiku korvien väliin kumajamaan.

Ensin piti tietysti kysyä itseltään, miksi Rinta-Panttila on työryhmineen tarttunut vuonna 1881 Ranskassa postuumisti julkaistuun romaaniin, joka jäi kirjailijalta kaiken lisäksi keskeneräiseksi?

Yksi vastaus on varmaan Antti Nylénin tuore käännös tästä järkälemäisestä romaanista.

Toisen vastauksen kysymykseen antoi itse esitys järeällä volyymilla. Flaubertin satiirinen näkemys inhimillisen tiedoin rajoista on yhä hyvin ajankohtainen. Kirjailijan 150 vuotta siten hahmottelema kaiken tiedon ensyklopedia on nyt olemassa. Sitä kutsutaan internetiksi.

Flaubert haastoi oman aikansa romantiikan ajan kaunosielut aikansa kohuromaanilla Madame Bovary. Postuumissa Bouvardissa ja Pècuchetissa seikkailevien uuden ajan Don Quijote ja Sancho Panza. Heidän tuulimyllyjään olivat tiede ja taide, joista kaksikko oli päättänyt ottaa haltuunsa kaikki maailman tieto.

Tehtävä oli tietenkin täysin mahdoton jo Flaubertin elinaikana 1800-luvulla. Teollinen vallankumous ja tekninen kehitys olivat räjäyttäneet eri nimikkeillä julkaistujen painotuotteiden määrän hurjaan kasvuun. Myös latteuksien ja typeryyksien kirjoittamisesta ja julkaisemisesta oli tehokkaiden painokoneiden myötä tullut yleistä kansanhuvia vaurastuneen keskiluokan piirissä.

Internet on tämän kehityksen ääripää. Takomon näytelmän Bouvard ja Pécuchet Samuli Niittymäki ja Katja Küttner yrittävät lukea iPadilta internetin kaikki julkaisut Rebekka Palanteen lukiessa taustalla maanisella vauhdilla Flaubertin kirjaa keskellä äänien ja valojen kakofoniaa.

Kohtauksesta syntyi huikea näyttämökuva totuuden jälkeisestä ajasta.

Tosin tämä moderni versio Flaubertin satiirista ei ole koko kuva tiedon haltuunoton mahdottomuudesta. Verkon algoritmit pystyvät siihen, mihin me inhimilliset Bouvardit ja Pécuchetit emme pysty, seulomaan informaatiohälinästä esiin totuuden meistä jopa yksilötasolla.

Se on oikeasti pelottavaa, vaikka totuus meistä on etukortteineen ja somepäivityksineen todennäköisesti juuri niin banaali kuin Flaubert sen jo 150 vuotta sitten ymmärsi ja kuvasi.

Esitys sai ainakin minut kiinnostumaan Flaubertista. Ironia, satiiri ja niillä maustettu farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike. Bouvard ja Pécuchet haluvat tieteen ohella kaiken myös taiteesta ja samaa pyrkimystä on Takomon näytelmän toteutuksessa. Esityksessä pyrittiin ottamaan teatterin maailmaa haltuun mielenkiintoisella tavalla.

Küttner ja Niittymäki näyttelivät Katja Küttneriä ja Samuli Niittymäkeä. He kohtasivat kuumana hellepäivänä aivan sattumalta puistossa ja lukevat sattumalta molemmat Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet.

Ainakin minä jäin pohtimaan jo ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän näyttelijöiden ja näytelmän tarinan suhdetta.  Tarina vie ja todellisuus vikisee.

Tästä kohtaamisesta syntyi ajatus produktiosta, jossa Flaubertin kirjasta tehdään esitys Teatteri Takomoon. Jälleen fiktio ja todellisuus peilaavat toisiaan.

Lopulta myös näyttämön neljäs seinä avattiin ja meille näytettiin, että myös teatterin maailma on täynnä ristiriitoja, rajankäyntejä ja hälyä.

Flaubertin kirjan epäonnistumisen teema oli liitetty hienosti myös toteutukseen. Kuusi kuukautta jatkunut produktio meni näytelmässä ketuilleen. Näytelmän sijasta Flaubertin kirjasta ryhdyttiin näytelmän lopulla tekemään äänikirjaa, mikä on jo sinänsä ainakin ortodoksisten dogmaatikkojen mielestä pyhäinhäväistys, sopimaton rajanylitys.

Bouvard ja Pécuchet on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Palanteen näyttämötaiteen koulutusohjelman taiteellinen opinnäyte. Palanteen näyttelemisessä ruumiillistui se, mikä teatterissa on kaikkein kiinnostavinta ja tekee teatterista taiteena jotenkin ainutlaatuista.

Palanne näytteli tiistaina katsomolle, jossa istui useita teatterin ammattilaisia. Hän joutui varmaan myös koville huikean pitkän lukumaratonin kanssa. Silti ihana tunne läsnäolosta ja aidosta vuorovaikutuksesta säilyi loppuun asti, viimeiseen kohtaukseen, jossa Palanne saatteli meitä pois katsomosta.

Läsnäolossa on jotakin taianomaista. Otaksun, että myös näyttelijät kokevat sen näin. Jokainen esiintyminen ja ilta myös samassa näytelmässä ja roolissa on erilainen.

Jos teatteria on lupa rinnastaa urheiluun, olisin eilen esityksen jälkeen huokaissut penkkiurheilijana: ”Jumalauta, miten hieno maali!”

Akse Petterssonin taiteellisen johdon alla Takomosta on tullut todella kiinnostava näyttämö.

Pouvard ja Pécuchet

Teatteri Takomo 29.9.2020

Käsikirjoitus Gustave Flaubertin romaanin pohjalta Tuomas Rinta-Panttila

Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila

Muusikko Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu Maria Sirén

Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen

Tila- ja valosuunnittelu Salla Salin, Heikki Paasonen

Näyttelijät Katja Küttner, Samuli Niittymäki, Rebekka Palanne

On ainakin neljä hyvää syytä käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uutuuskomedia – illallinen tarjottiin hienon näyttelijäntyön ystäville

Tilannekomedia on televisiosarjojen tekijöiden leipälaji, mutta kyllä se pitää myös teatterin tekijät ainakin länsimaissa kyrsän syrjässä kiinni.

Käsite sinänsä on ehkä jopa hieman harhaanjohtava. Ainakin teatterissa yllättäviin tilanteisiin perustuva komiikka kääntyy helposti farssiksi. Tilannekomediassa yllättävät käänteet ja huumori on kirjoitettu nopeatempoiseen dialogiin.

Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut Illallinen ystävien kesken kuuluu lajityypin valioihin. Käsikirjoituksen tehnyt Donald Margulies palkittiin näytelmästä Pulitzer-palkinnolla vuonna 2000. Broadwaylla Dinner with Friends oli suuri hitti.

Kaikille tilannekomedia ei teatterissa nappaa (”öö, hirveetä paskaa!”), vaikka televisiosta me ahmimme sitcomia oikein urakalla. Itse taidan kuulua tähän ryppyotsaisten harmaakaapujen joukkoon.

Silti minä löysin komedian ensi-illassa ainakin neljä loistavaa syytä mennä katsomaan Illallista ystävien kesken. He ovat Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti. Näyttelijöihin pätee ilmiselvästi sama taika kuin vuosikertaviineihin – maku vain syvenee ja paranee, mitä vanhemmasta vuosikerrasta on kysymys.

Tämän nelikon työskentelyn seuraaminen oli nautinto. Aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Rundman ja Kaskilahti ovat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta ei juuri käytetty ja sen totisesti kuuli Studio Pasilan laitimmaiselle penkkiriville asti. Eikä myöskään Penttisen ja Salon harjaantunut puhetekniikka jättänyt moitteen sijaa. Komedian sähäkkä dialogi oli tämän kirjoittajan raihnaisille korville silkkaa musiikkia.

Ihailtavaa oli myös se tarkkuus ja varmuus, jolla konkarit työtään tekivät. Se vei mukanaan. Teatteriaddiktina (no sanotaan reilusti hulluna) olen aina henkeen ja vereen juuri sillä kertaa näyttämöllä olevan joukkueen puolella. Epävarmuus otteissa tai löysäily herättävät helposti pelon myötähäpeästä.

Nopeatempoinen komedia on, jos mikään, näyttelijöiden teatteria.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Sari Siikanderin ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Janne Siltavuoren lavastus, Teppo Saarisen valosuunnittelu, Eero Niemisen äänisuunnittelu ja Elina Vätön puvustus antoivat esitykselle sellaiset raamit kuin Helsingin kaupunginteatterissa on tapana tämän lajityypin näytelmille tehdä. Puitteet olivat kunnossa.

Parisuhteen solmiminen ja jo solmitun parisuhteen ongelmat ovat aiheena teatteritaiteen ydinaluetta. Meillä on tapana vain tässä yhteydessä puhua rakkaudesta, tai tuon voimakkaan, maailmoja syleilevän tunteen inhasta kääntöpuolesta.

Tämä elämän jatkuvuuteen tiukasti liittyvät aiheesta on varmasti sanottu kaikki tarpeellinen. Aihe on kuitenkin siitä mukava, että kaiken voi ja pitää sanoa aina uudestaan. Uudet sukupolvet ja uudet näytelmät eivät synny itsestään, ne pitää tehdä.

Parisuhdetta ruotivat suuret klassikot ovat pääsääntöisesti tragedioita, mikä kertoo varmasti paitsi aiheen raadollisuudesta, myös siitä, miten alistetussa asemassa naiset ovat maailmassa lähes aina olleet.

Eikä aiheen traagisuus ole vieläkään mihinkään kadonnut. Suomessa noin 20-30 naista menettää joka vuosi henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

Viime vuosikymmeninä komediasta on kuitenkin tullut tavallinen tapa käsitellä tätä inhimillisen elämän keskeisintä aihetta.

Eikä Margulies aikanaan Pulizeria pokannut silkkaa läppää heittämällä. Näytelmässä oli sävyjä. Sen tavallisen tarinan lisäksi tekstissä on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Margulies on mallintanut sosiologisella tarkkuudella yhtä aikamme merkittävää sosiaalista ilmiötä.

Yhteiskunta individualisoituu. Tänään Suomessa varmaan jo puolet kotitalouksista on yhden ihmisen kotitalouksia.

Tämän kehityksen vastapainoksi varsinkin nuoret aikuiset ovat alkaneet muodostaa läheistä ystävistään eräänlaisia uusperheitä ja verkostoitumisen kautta kokonaisia sukuja, klaaneja.

Yhdysvalloissa kaupungistuminen on pidemmällä kuin meillä. Ehkä siksi Marguliesin yli 20 vuotta vanha komedia tuntui hämmästyttävän tuoreelta ja ajankohtaiselta.

Työryhmässä näytelmän ydinajatus oli ymmärretty hyvin. Näytelmän takauma, jossa konkarit näyttelivät parinmuodostusvaihetta eläviä nuoria aikuisia, oli hersyvän hauska. Vättö ja naamioinnit suunnitellut Aino Hyttinen olivat puvustaneet näyttelijät 70-luvun nuoriksi. Se natsasi näytelmän kantaesitykseen ja vuoteen 1988, jolloin Yhdysvalloissa 70-luvulla nuoruuttaan eläneet olivat varttuneet raskaan sarjan keski-ikään.

Ystävien kesken vietetyllä illallisella sai nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä. Silti näytelmän roolitus jäi myös askarruttamaan. Parisuhde, jossa mies on pari vuosikymmentä puolisoaan vanhempi, on enemmän meidän kuusikymppisten äijien eskapismia kuin elävää todellisuutta ainakin teatterin seinien ulkopuolella.

Illallinen ystävien kesken

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 16.9.2020

Käsikirjoitus Donald Margulies

Suomennos Aleksi Milonoff

Ohjaus Sari Siikander

Lavastus Janne Siltavuori

Puvut Elina Vättö

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu Eero Nieminen

Naamiointi Aino Hyttinen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo, Risto Kaskilahti

Muusikot Kasper Krastila, Eeva Kemppinen, Eero Nieminen

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastajassa näkyivät huoneteatterin vahvuudet – ajateltu dramaturgia ja upea näyttelijäntyö tekivät esityksestä elämyksen

Matleena Kuusniemen ja Jari Virmanin hieno näyttelijäntyö toi D. H. Lawrencen tarinan kosketusetäisyydelle. Pasi Lampelan dramatisointi ja ohjaus korostivat pienen huoneteatterin vahvuuksia. Kuva Marko Mäkinen/Teatteri Jurkka

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastaja on epäilemättä yksi teatterisyksyn helmistä. Matleena Kuusniemen ja Jari Virman näyttelijäntyö ja Pasi Lampelan dramaturgia ja ohjaus muodostivat nautittavan kokonaisuuden. Esityksessä oli lämpöä. Se kosketti.

Voimakkaan intohimon vallassa olevat ihmiset ovat perusolemukseltaan koomisia hahmoja. D. H. Lawrencen vuonna 1928 ilmestyneen romaanin taustalla on kuitenkin yksi suursodan suurista tragedioista. Miljoonien naisten aviomiehet tai potentiaaliset elämänkumppanit oli tapettu tai he olivat vammautuneet fyysisesti tai psyykkisesti ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa.

Lawrencen romaani joutui kirjailijan kotimaassa sensuurin kynsiin ja Englannissa se julkaistiin vasta vuonna 1960.

Epäsäätyisen rakkaussuhteen ja seksuaalisuuden avoin kuvaus olivat liikaa. Vielä merkityksellisempää sensoreille oli varmasti se, että kirjan Lady Chatterley on voimakastahtoinen nainen, joka rohkeasti puolustaa myös omaa seksuaalista itsemääräämisoikeuttaa. Kirjan naishahmo oli konservatiiveille punainen vaate maassa, jossa välillä hyvin radikaalejakin keinoja käyttänyt naisasialiike oli taistellut 30 vuotta naisten äänioikeuden ja tasa-arvoisten ihmisoikeuksien puolesta.

Suffragetin pilkkanimellä kutsuttuja naisasialiikkeen jäseniä vangittiin eikä kiihkeässä kamppailussa vältytty kuolonuhreiltakaan. Naiset saivat Englannissa äänioikeuden vasta vuonna 1928.

Lampelan dramaturgia ja ohjaus antoivat minulle katsojana tilaa ajatella. Lawrencen tarinan historiallinen konteksti tuli näkyväksi. Samaa efektiä en ole aikaisemmin kokenut romaania lukiessani tai sen pohjalta tehtyjä elokuvia katsoessani.

Lampela on valinnoissaan osunut johonkin oleelliseen.

Kohtausten ajoitus ja varsinkin niiden ajallinen kesto tuntuivat optimaalisilta. Huoneteatterin vahvuus, henkilökohtainen läsnäolo pääsi oikeuksiinsa. Kuusniemen ja Virman näyttelemistä oli nautinto seurata.

Tarinaan oleellisesti kuuluva seksuaalisuuden kuvaus oli toteutettu tyylikkäästi. Avauskohtaus, jossa Virman pesi itseään metsänvartijana yläruumis paljaana loi odotukseen liittyvän jännitteen. Sen jälkeen intiimit kohtaukset voitiin siirtää katsojan korvien väliselle näyttämölle.

Käsiohjelman mukaan Lampela on kääntänyt Lawrencen romaanin uudestaan dramatisointia varten. Voi olla. Ainakin Lampela on onnistuneesti modernisoinut tekstiä.

Hieno oli myös Lampelan tapa päättää näytelmä.

Molemmat näytelmän roolihahmot olivat subjekteja, oman persoonallisuuden omaavia toimijoita. Tämä ei ole mikään helppo nakki. Jokainen, joka on lukenut Henry Millerin ja muiden maailmankirjallisuuden mestareiden egoistisia romaaneja elämää suuremmasta rakkaudesta, tietää tämän. Teatteri tietenkin vahvistaa tarinan moniäänisyyttä, mutta ei se edes teatterissa ole mikään itsestäänselvyys.

Matleena oli kuin luotu Lady Chatterleyn rooliin. Roolihahmo oli sekä herkkä että voimakas, hienoa näyttelijäntyötä.

Virman oli mainio mojovan yllätyksen ja voimakkaiden tunteiden hämmentämänä miehenä.

Englanti on luokkayhteiskunta, jossa ihmisen luokka-aseman tunnistaa jo hänen puheestaan. Suomi ja suomenkieli ovat tässä suhteessa tasa-arvoisempia. Ehkä Lampela, Kuusniemi ja Virman olisivat voineet antaa tämän kuulua vieläkin selvemmin.

Markus Tsokkisen lavastuksessa ja Heidi Tsokkisen puvustuksessa pienen teatterin niukat resurssit oli käännetty voimavaraksi.

Lady Shatterleyn rakastaja

Teatteri Jurkka 9.9.2020

Alkuperäisteos H. D. Lawrence

Suomennos, sovitus ja ohjaus Pasi Lampela

Lavastus Markus Tsokkinen

Puvut Heidi Tsokkinen

Äänisuunnittelu Saku Kaukiainen

Rooleissa Matleena Kuusniemi ja Jari Virman

Rock-musikaali Hamletissa näkyivät tekijöiden elämänkokemus, vahva ammattitaito ja luovuus – Tampereen Työväen Teatterin tulkinta maailman tunnetuimmasta näytelmästä on tuore ja raikas

Hamletin näyttämökuvat olivat toinen toistaa upeampia. Kuvassa lauteillla Varre Vartiainen vasemmalla ja Jarmo Saari oikella. Keskellä upeasti Hamletin roolin näytellyt Saska Pulkkinen. Taustalla Shakespearen tarinan näyttelijöitä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä. Ei niin mikään!

Silti Tampereen Työväen Teatterin Hamletin ensi-illassa me katsojat saimme vahvan illuusion, miltä täydellinen taideteos näyttää. Shakespearen rakastetun näytelmän tekijät onnistuivat nyt näyttämötaiteen kaikilla osa-alueilla ja näistä osista syntyi esteettisesti lumoavan kaunis kokonaisuus.

Minut sai lopullisesti lankeamaan loveen esityksen huumori. Kyllä! Vaikka Hamlet on perusolemukseltaan synkkä tragedia, esitykseen oli siroteltu pitkin matkaa myös hauskoja yksityiskohtia.

Kuka tietää, ehkä juuri näin myös Shakespearen aikalaiset ovat tulkinneet tämän monitulkintaisen runoelman. Hamlet oli oman aikansa poliittista teatteria, kuten professori Hanna Suutela käsiohjelmassa kirjoittaa. Maan mahtaville piti irvailla, vaikka tekijät laittoivat sillä kaulansa vaaraan.

Kenenkään edessä ei pidä kumartaa niin syvään, että multa tunkee otsaryppyjen väliin, ei edes William Shakespearen.  Tässä Globe-teatterin tekijöiden terveiset meille yli ajan kuilun. 

Ohjaaja Otso Kauton ja Shakespearen näytelmän nykysuomeksi kääntäneen ja sovituksen tehneen Michael Baranin tulkinta tästä maailma tunnetuimmasta näytelmästä oli ajateltu, tuore ja raikas. Olen varma, että tamperelaisten produktiolla on vielä vientiä ja kysyntää maailman Shakespeare-festivaaleilla.

Hamlet on muokattu rock-musikaaliksi ja se voi viedä varttuneen teatterin harrastajan ajatukset hieman hakoteille. Toki Hamletilla ja Tampereen Työväen Teatterin takavuosien kestohitillä, Vuonna 85 Remixillä on myös jotakin yhteistä. Kautto, Baran ja musikaalin koreografi Tero Saarinen ovat muutaman vuoden sisällä astumassa samaan kuusikymppisten kerhoon, jossa jäseniä manserockin keskeiset tekijät jo ovat.

Tosin käsiohjelmassa Saarinen ja esityksen toinen koreografi Satu Halttunen ovat esityksen liikeidentiteettien tekijöitä. Sana on kuvaava. Sen merkitys avautui minulle kerrasta, kun seurasin, miten upeasti Shakespearen runollinen kieli ja kaksikon luoma liikekieli sulautuivat yhteen ja antoivat jokaiselle roolihahmolle oman identiteetin.

Baranin suomennoksessa maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisin repliikki on kääntynyt nykysuomeksi muotoon: ”Olla vai ei olla?”. Lakonisuudessa tuo muoto on silkkaa runoutta. Myös Baranin ja Eeva Konnun laulujen sanoitukset sulautuivat Shakespearen tekstiin hämmentävän hyvin.

Tero Saarinen Company on kansainvälinen nimi tanssitaiteen parissa ja Saarinen on koreografina suuri tähti. Hamletissa näkyi Saarisen tyyli, jossa vaikutteita on otettu itämaisista kamppailulajeista.

Itse aloin heti esityksen alussa pohtia jollakin aivolohkollani, mitä minä tiedän japanilaisesta teatterista? Vastauskin oli tyly – en mitään. Silti esityksen liikekielen ilmaisuvoima ja arvoituksellisuus pitivät otteessaan koko kolme tuntia kestäneen esityksen ajan.

Arvoitus toistui esityksen visuaalisen ilmeen suunnitelleen Kimmo Viskarin puvustuksessa. Puvut olivat mukaelmia Shakespearen ajan muodista höystettynä viitteillä itämaisiin kamppailulajeihin. Tehokeinona Viskari oli käyttänyt mestarillisesti liioittelua ja kirkkaita värejä. Tynnyrikaulukset olivat kuin kärrynpyöriä ja 1600-luvun aatelisten polvihousut hyljekokoa.

Näytelmän käsiohjelma on tapetoitu Kari Sunnarin ottamilla esityskuvilla, eikä syyttä. Hamletin näyttämökuvat olivat värikylläisyydessään toinen toistaan upeampia. Viskarin visuaalinen suunnittelu yhdessä Eero Auvisen valosuunnittelun kanssa on nappisuoritus. Lavastus mehiläiskennoa muistuttavine tornimaisine rakenteineen oli näyttävä ja toimiva.

Katsojana odottin esitykseltä ennakolta konserttiestetiikkaa ja sitä me myös saimme. Konnun, Jarmo Saaren ja Varre Vartiaisen säveltämä musiikki väänsi nupit kaakkoon heti ensimmäisten kitarasoundien iskiessä tärykalvoille.

Energiatasot olivat kohdallaan. Loistava bändi tämä Gravediggers.

Tähän kai pitäisi laittaa se hymiö – kevyet mullan vain Shakespearen Hamletille.

Kokonaisuuteen kuului tietenkin myös upea näyttelijäntyö. Saska Pulkkisen otteissa oli Hamletin roolissa suoraa sydämeen käyvää herkkyyttä, joka välittyi upeasti vielä suuren salin kolmannelletoista penkkiriville asti. Tällaista teatterin pitää olla!

Ulkopuolisena en tiedä enkä tunne niitä teatterin työyhteisön vuorovaikutusmekanismeja joiden tuloksena produktio muotoutuu ideasta esitykseksi. Siitä olen kuitenkin varma, että teatteri on yhteisön taidetta. Ohjaajana Kautto on tämän otaksuman mukaan toiminut eräänlaisena kapellimestarina, joka on koonnut eri osat yhteen omien taiteellisten näkemystensä mukaan ja pitänyt prosessin liikkeellä.

Tampereen Työväen Teatterin kannalta päätös valita Kautto teatterin uudeksi johtajaksi on ollut viisas ratkaisu. Rohkeiden valintojen ja taiteellisten voittojen kautta Tampereen Työväen Teatteri säilyttää asemansa Suomen toisena päänäyttämönä.      

Viime talvena esitetty Jeppe Niilonpoika oli minulle hyvä esimerkki rohkeista valinnoista. Tarjonnan runsaudella pilalle hemmoteltu Tampereen alueen yleisö voi olla konservatiivinen makutottumuksissaan. Rohkeita ja luovia valintoja tarvitaan. Taiteessa ei voida juuttua viettämään alati samanlaisena toistuvaan päivään murmelina.

Rock-musikaali Hamlet

Tampereen Työväen Näyttämön ensi-ilta 5.9.2020

Suomennos ja sovitus Michael Baran

Ohjaus Otso Kautto

Säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen

Musiikin sovitus Jarmo Saari, Varre Vartiainen ja Gravediggers

Laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran ja Eeva Kontu

Vastaava kapellimestari Joonas Mikkilä

Liikeidentiteetit Tero Saarinen, Satu Halttunen

Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Maskien ja kampausten suunnittelu Emmi Puukka

Tuottaja Arje Ahrens

Rooleissa Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Petrus Kähkönen, Karoliina Vanne, Auvo Vihro, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Jussi Lukàcs, Meeri Uusi-Äijö, Laurapeppi Väänänen, Maria Halinen

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas ei päästä katsojaa helpolla – alkuhämmennyksen jälkeen syvästi ajateltu ja ilmaisuvoimainen esitys tarttui iholle kuin laastari

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi koreografi Jyrki Karttusen liikekielessä. Kuvassa Pyry Nikkilä ja Annika Poijärvi. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Meidän maailmankuvamme muodostuu tarinoista. Se tärkein, tai ainakin rakkain niistä lienee meidän oma tarinamme.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on romaaniin muotoon kirjoitettu kasvutarina. Sen henkilöhahmot alkavat elää lukijan mielikuvissa omaa elämäänsä kuin itsestään.

Teatterissa illuusio moniäänisyydestä syntyy jo siitä, että jokaista roolia näyttelee elävä ihminen.  

Kansallisteatterin Rikinkeltainen taivas todisti ainakin minulle, että teatterilla on myös kyky paljastaa ja tehdä näkyviksi tarinan syvärakenteet. Rikinkeltainen taivas on syvällisesti ajateltua, monitulkintaista ja ilmaisuvoimaisesti toteutettua teatteria.

Näytelmän ydinajatus, tai pitäisikö sanoa kysymys, oli tiivistetty yhteen ainoaa, loisteliaasti toteutettuun kohtaukseen. Kohtauksessa tarinan alter ego, kirjailija K (Timo Tuominen) seurasi takanäyttämöltä, kulissien takaa näytelmää, jossa näyttelevät hänen elämänsä ihmiset. Samalla hän yrittää turhaa tarjota hänestä ja heistä kertovaa menestysromaaniaan Sepänpuiston uneksija näiden lapsuudenystävien luettavaksi.

Ei tule ihan heti mieleen, milloin ulkopuolisuuden ja osattomuuden tunteita olisi kuvattu näin ilmaisuvoimaisesti.

Westön kirjan ja näytelmän kirjailija K:ta kalvaa epäilys. Hän ei ehkä ole ollut täysin rehellinen itselleen ja muistoilleen kirjoittaessaan tätä arvostelu- ja myyntimenestykseksi noussutta romaaniaan.

Esimerkiksi parhaillaan Tampereen Teatterissa vieraileva Marja Packalénin ja Pirkko Saision muistoihin perustuva KOM-teatterin näytelmä ei varmaan ihan sattumalta ole nimeltään Valehtelijan peruukki.

Kysymys oman ilmaisun rehellisyydestä lienee yhtä vanha kuin itse taidekin. Jokaisen lahjakkaan taiteilijan teräväkielisin ja armottomin kriitikko tulee kasvotusten vastaan kun taiteilija katsoo itseään peilistä.  

Tässä näytelmän avainkohtauksessa dramaturgi Michael Baranin, ohjaaja Juhana von Baghin, koreografi Jyrki Karttusen, lavastaja Kati Lukan ja valosuunnittelija Ville Toikan yhteen hioma teatteriestetiikka toimi hengästyttävän hyvin.

Kohtaus on myös hieno allegoria. Näin meidän muistimme toimii. Meidän muistomme ja samalla ehkä myös meidän minuutemme on näytelmä, jota näytellään ilta illan jälkeen yhä uudelleen. Jokainen esitys on kuitenkin ainutkertainen ja hieman erilainen kuin mikään sitä edeltäneistä.

Oikeita vastauksia kirjailija K:n kysymykseen kuvauksen rehellisyydestä ei siten ehkä ole olemassa. Meidän muistomme ovat syntyneet hyvin monimutkaisten ulkoisten ja sisäisten vuorovaikutusmekanismien kautta.

Me tunnemme menneisyytemme, mutta emme tiedä sitä, jos nyt ei syntymäpaikkakunnan ja sosiaaliturvatunnuksen tietämistä pidetä kaiken tähän liittyvän viisauden alkuna. Meidän aivojemme tunnekeskuksessa esitystä valvovalla dramaturgilla on myös taipumus muuttaa sekä tarinan juonta että yksityiskohtia yllättävällä tavalla.

Käsiohjelmassa ohjaaja von Bagh kirjoittaa simultaanisuudesta näyttämötaiteessa. Näyttämötaiteen ainutlaatuinen ominaislaatu antaa hänen mukaansa mahdollisuuden asioiden tapahtumiseen, ajattelemiseen ja kokemiseen yhtä aikaa.

Näytelmässä kirjailija K: roolihahmoa näyttelivät Tuominen ja Pyry Mikkola rinnakkain. Ratkaisu oli toimiva. Se antoi katsojalle tilaa tulkintoihin. Dramaturgisella ratkaisulla korostettiin muistojemme subjektiivista luonnetta. Takaumia on vain näistä muistoista kertovissa tarinoissa. Meidän muistissamme nuoruuden minä ja se mitä olen nyt, ovat läsnä yhtä aikaa.

Esitys herätti ainakin tämän kirjoittajan uteliaisuuden. Tällaista teatterin pitää olla!

Westö on käsiohjelman mukaan lainannut Rikinkeltaisen taivaan moton Samuel Beckettin näytelmästä Viimeinen ääninauha ja sama asetelma on ollut von Baghin mukaan lähtökohtana, kun romaani on transponoitu näyttämölle.

Jotakin Beckettin näytelmien omintakeisesta melankoliasta työryhmä näytelmässä myös tavoitti. Oman elämänsä näyttämölle kulissien takaa katsovasta Timo Tuomisesta, näytelmän kirjailija K:sta jää varmasti hyvin pysyvä muistijälki myös minun muistoihini.

Rikinkeltainen taivas on tarinana kuvaus nuorten ihmisten ajatuksista ja elämästä 70-luvulla. Siksi näytelmän toinen kivijalka oli Karttusen koreografia ja siihen pohjautuva näyttelijäntyö.

Näyttelijöiden läsnäolo oli varsinkin näytelmän alussa suorastaan päällekäyvän fyysistä. Ensirakkauden kipeys ja se elämävoima, joka sai meistä itse kunkin tuntemaan itsensä parikymppisenä kuolemattomaksi, tuli näkyväksi Karttusen liikekielessä.

Kontrasti oli voimakas ja terävä.

Teatterin traditiot antavat meille katsojille lähes itsevaltiaan oikeuden peukuttaa areenan taistelijoille. Itse jäin pähkäilemään ajatusta teatterin simultaanisuudesta. Tuominen ja Nikkilä näyttelivät saman roolihenkilön eri puolia, tunnetta ja järkeä, nuoruuden riehakkuutta ja ikääntyneen epäilyä, menneisyyttä ja nykyisyyttä.

Meissä on läsnä menneisyys ja nykyhetki. Tulevaisuuden optiona kannamme geeneissämme myös vanhuutta ja kuolemaa. Meidän tietoisen minän takana on kuitenkin vielä jotkin muuta, näytelmän tematiikka noudattaen se kolmas mies, salainen agentti tai varjo, joka sysää sekä meidän ajatuksemme että tekomme liikkeelle.

Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Miten se tapahtuu, on vielä osittain arvoitus. Marssijärjestys lienee kuitenkin selvä. Tietoisuuden synnyttävä prosessi tapahtuu aivoissa ensi ja tietoisuus syntyy vasta sen jälkeen vaikka näiden kahden asian ajallinen ero on ajallisesti ehkä vain millisekunteja.    

En tiedä, onko kysymys ihmisen vapaasta tahdosta edes mielekäs. Kansallisteatterin Rikinkeltaisen taivaan temaattisessa keskiössä oleva epäilys on joka tapauksessa paras argumentti sen puolesta. Muuten tässä pään sisäisessä näytelmässä jo pelkkä toistojen loputon määrä vääntää elämän tarkoitukseen, tai ehkä oikeammin tarkoituksettomuuteen liittyvän tragedian komedian puolelle.

Epäily estää meitä lampsimasta kohti hautaa nenä punaisena ja pellekengät jalassa.   

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön romaaniin perustuvan teoksen ohjaus Juhana von Bagh

Dramatisointi Michael Baran

Koreografia Jyrki Karttunen

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Rooleissa Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Juha Varis, Pirjo Lonka ja Johannes Purovaara. 

Kansallisteatterin suuri näyttämö 25.8.2020

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on parasta AA-luokkaa – Akse Pettersson on sovittanut ja ohjannut Ludvig Holbergin vanhasta kansannäytelmästä huikean freskon viinan kauhistuksesta

Joonas Heikkinen näytteli upeasti Jeppe Niilonpojan nimiroolissa. Taustalla Nillan roolin näytellyt Anne-Mari Alaspää. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on kekseliästä, kutkuttavan hauskaa ja älyllisesti haastavaa teatteria. Akse Petterssonin sovitus ja ohjaus ovat palauttaneet Ludvig Holbergin 1700-luvulla kirjoitettuun näytelmään sen alkuperäisen karnevalistisen hengen.

Pettersson on sovituksellaan pyyhkinyt tulkintojen patinan komediaklassikon päältä tuomalla tarinan sankarin alkoholismin kuvauksen nykypäivään. Tämä kuva oli niin osuva, että se saattaa olla yksi syy siihen, että tamperelainen suuri yleisö on vierastanut esitystä.

Itse haukoin monta kertaa henkeäni silkasta ihastuksesta, miten taitavasti ja suvereenisti Pettersson työryhmineen käytti hyväkseen Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön teatteritekniikan mahdollisuuksia. Näyttämökuvat olivat täynnä yksityiskohtia ja näitä katsojan älyä ja oivalluskykyä haastavia koukkuja ja yllättäviä käänteitä riitti ja riitti loppuun asti.

Tämä visuaalinen ilotulitus ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut itsetarkoitukselliselta.

Sanoja ei tarvita silloin, kun se, mitä sanotaan, voidaan visuaalisten elementtien avulla oivallusten kautta välittää suoraan katsojan tajuntaan. Itsekin nuori Pettersson tekee teatteria meemisukupolven katsojille.

On harmi, etteivät tämän sukupolven nuoret ole Tampereella löytäneet Petterssonin näytelmää. Esimerkiksi Petterssonin Q-teatterille kirjoittama ja ohjaama Arki ja kauhu oli paitsi arvostelu- myös yleisömenestys.

Nostan joka tapauksessa olematonta hattuani myös Tampereen Työväen Teatterin uudelle johtajalle Otso Kautolle. Juuri tällaiseen, ennakkoluulottomaan suuntaan teatteria pitää kehittää ja teatterin pitää kehittyä, jos se haluaa säilyttää asemansa suomalaisten keskeisenä kulttuuri-instituutiona 2020-luvulla.

Taiteellisen ilmaisun kehittämiseen liittyy tietenkin aina myös riskejä. Teatterin maksava yleisö ei ole koskaan väärässä. Nämä riskit on kuitenkin pakko ottaa.

Holbergin näytelmä perustuu vanhaan karnevalistiseen traditioon, jossa vietetään väärän kuninkaan päivää. Vääränkuninkaan päivänä hallitut saattoivat pilkata hallitsijaansa.

Todellinen valta perustuu kuitenkin aina viimekädessä väkivaltaan, jonka olemusta Pettersson kuvaa tavattoman terävästi. Paljon julkista polemiikkia aiheuttaneissa kohtauksissa väkivaltaa kuvataan splatter-elokuvista lainatun estetiikan avulla.

Kohtaukset on viritetty tyylilajin mukaisesti koomisiksi. Tämän koomisuuden nuoret katsojat tunnistavat varmasti helposti. Jeppe Niilonpojassa splatter-komiikka toimi kevennyksenä, sille väkivaltaiselle todellisuudelle, joka alkoholismiin liittyy. Suomessa valtaosa henkirikoksista ja törkeistä pahoinpitelyistä tehdään humalassa.

Nousuhumalaan liittyy useimmilla alkoholiin addiktoituneilla voimakas omnipotenssi, tunne kaikkivoipaisuudesta, joka voi hyvin purkautua myös pidäkkeettömänä aggressiona.

Toki Petterssonin sovituksesta löytyi myös vahva yhteiskunnallinen, yhteiskunnan ylärakenteita karnevalistisesti pilkkaava ulottuvuus. Kohtaus, jossa paroni henkilökuntineen ja hännystelijöineen psyykasi Jeppe Niilonpoikaa paronin, vallankäyttäjän rooliin, oli riemastuttavan hauska. Samoin lopun oikeudenkäyntikohtaus, jossa Jeppe hermostui munkkilatinaa keskenään puhuville lakimiehille.

Demokratiassa rahvas voi pilkata eliittiä vaaliuurnilla. Näitä vääriä kuninkaita ei kuitenkaan tarvitse hakea rapakon takaa. Riittää, kun muistaa, että esimerkiksi perussuomalaisten europarlamentaarikko Teuvo Hakkarainen on tuomittu eduskuntatalossa humalassa tehdystä pahoinpitelystä.

Eivätkä hallitsijat meillä ole aina hallittujaan parempia tässä suhteessa. Näytelmän riemastuttaviin, visuaalisiin yksityiskohtiin kuului esimerkiksi alkoholiin kuolleiden merkkihenkilöiden muistolle pystytetty patsas. Figuuri oli puettu haarniskaan, mikä ainakin minulle kertoi, että eliitin edustajat pystyvät peittämään ja salaamaan juomistaan paljon tavallisen rahvaan edustajia paremmin.

Esityksen kuvastoon kuului myös näyttelijä, joka piti Jussi-skaalassa kiitospuhettaan silmä mustaksi lyötynä.

Tällaisia hyvin kuvaavia visuaalisia koukkuja, aina olohuoneeseen tupsahtaneesta virtahevosta kodin seinät kaatavaan mustaan pilveen, Petterssonin työryhmineen näyttämölle pystyttämästä karnevaalista löytyi lähes loputtomasti. Kokonaisuus oli hengästyttävän hauska, ja ainakin minulla oli välillä vaikeuksia pitää mölyt, eli riemunkiljahdukset mahassani.

Kokonaiseeden kruunasi, ja tässä tapauksessa välillä ihan kirjaimellisesti Joonas Heikkisen hurja heittäytyminen Jeppe Niilonpojan rooliin. Heikkisen näyttelijän työ oli toden totta parasta AA-luokkaa.

Jeppe Niilonpoika

Tampereen Työväen Teatterissa 4.3,2020

Käsikirjoitus Ludvig Holberg

Suomennos, sovitus ja ohjaus Akse Pettersson

Musiikki Lauri Schreck

Fyysisen ilmaisun valmennus Marc Gassot

Lavastussuunnittelu Antti Mattila

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Valo ja projisointisuunnittelu Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa muun muassa Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Miia Selin, Jyrki Mänttäri ja Auvo Vihro