Kategoria: Uncategorized

Kukkulan valoisalla ja varjoisalla puolella – elämä Dostojevskistä vapaalla vyöhykkeellä on silkkaa sirkusta

Aleksander Pepeljajevin koreografiassa toinen toistaan upeammat joukkokohtaukset häikäisivät. Rotaatiolla toiminut elävä silta vei tanssijan yli synkän virran.
Kuva Susan Lankinen

Taide syntyy vastakohtien konfliktista. Imatran Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin maailmassa sana muuttuu lihaksi. Tässä dualistisessa maailmassa luovuuden lähteellä ikuisen elämän eliksiiriä hörppivät vastakkaisilla rannoilla Jumala ja ihminen.

Koreografi Aleksander Pepeljajevin Café Idiot toistaa tätä Shahmardanin visiota taiteen perimmäisestä olemuksesta. Pepeljajevin, pukusuunnittelija Sergei Illarionovin ja valosuunnittelija Andrei Reprovin maailmassa vastavärit eivät ole musta ja valkoinen, vaan punainen ja valkoinen. Jumalan paikalla istui venäläisten ja kaikkien kirjallisuuden ystävien puolijumala Fjodor Dostojevski.

Jin ja jang, niin tai näin, joka tapauksessa Ballet Moscow’n esityksessä mentiin esittävän taiteen ytimeen. Café Idiot oli ja on huikean hieno näyttö modernin tanssin mahdollisuuksista ja valtavasta ilmaisuvoimasta. Varsinkin esityksen joukkokohtaukset olivat huikean hienoja.  Pepeljajev on myös maustanut keitoksensa huumorilla ja ripauksella magiaa.

Esityksen käsiohjelmassa sanotaan, että Café Idiot on eräänlainen Dostojevskistä vapaa vyöhyke. No tietysti vähän samaan tapaan kuin kirkko on nykyisin Suomessa Jumalasta vapaa vyöhyke.

Esityksen katsojalle esitys oli sirkus, jossa erilaiset myytit ja mystiikka muuttuvat fyysiseksi liikkeeksi ja lihaksi.

Yhtä ainoaa tarinaa Pepeljajevin koreografiasta on vaikea hahmottaa. Ehkä tarinoita on monta. Ainakin itse jäin pohtimaan esityksen aikana yksilön ja yhteisön suhdetta. Se on kantava teema myös Dostojevskin romaanissa Idiootti.

Ehkä voimakkaimmin koin tämän illuusion esityksen ensimmäisessä näytöksessä, jossa solisti tanssi valkoisessa asussa ja kaikki muut tanssijat olivat pukeutuneet kokopunaiseen asuun. Esityksen alku oli lyyrisen kaunis. Vahinko, ettei esityksen tiedoista selviä, kuka ryhmän jäsenistä tanssi sen huikean hienon soolo-osuuden.

Otaksun, että Pepeljajev on esityksen ensimmäisissä kohtauksissa käyttänyt ilmaisuun klassisen baletin askelkuvioita. Kovin tarkkaan analyysiin tämän kirjoittajan tietämys ei riitä. Esityksen välittämä energia ja illuusio läsnäolosta tuntuvat joka tapauksessa yhä tätä kirjoittaessa.

Sen jälkeen liikekielen volyymia lisättiin askel askeleelta. Huikeimmillaan esitys oli upeasti toteutetuissa joukkokohtauksissa, joissa yhteisö joko tuki tai kaatoi, sysäsi syrjään joukkovoimalla ja hurjimmissa kohtauksissa voimakkaasti estetisoidulla väkivallalla.

Yhteisö myös kannatteli. Esikerkiksi kohtaus, jossa tanssija käveli yli ”synkän virran” toisten tanssijoiden kannattelemista tuoleista syntynyttä elävää siltaa pitkin.

Jokaisella meistä on varmasti myös sisäsyntyisiä, usein täysin tiedostamattomia vaikuttimia valinnoillemme ja teoillemme. Pääsääntöisesti ihminen on kuitenkin sosiaalisena eläimenä omien vuorovaikutussuhteidensa summa.

Ainakin kiusaus tulkita Pepeljajevin koreografiaa tästä näkökulmasta oli suuri. Ensimmäisten kohtausten solisti on lapsi, joka syntyy tähän maailmaan eli näyttämölle ihan kirjaimellisesti alastomana ja tutustuu vasta seuraavissa kohtauksissa yhteisöön, tai pitäisikö sanoa laumaan, jonka jäseneksi hän on syntynyt.

Viimeisessä kohtauksessa sirkuksen tirehtööri heittää punaisen silinterihattunsa nurkkaan. Väliin mahtuu vihamiehiä, tai tässä tapauksessa vihanaisia, ystävyyssuhteita ja rakastumisia, sitä kaikkea, mitä elämässä tapahtuu.

Tunnelma oli kuitenkin koko ajan taianomainen. Lavastusta hallitsivat vihreä ja punainen ovi, joista tultiin näyttämölle, mutta joiden kautta oli ilmeisen vaikea päästä pois. Välillä tanssijat myös katosivat näyttämöltä kuin taikaiskusta.

Kevennyksinä Pepeljajev on käyttänyt kohtauksiin ujutettua huumoria.  Nämä huumoripalat olivat kuin salamavalon välähdyksiä. Hämäläiset nauruhermot eivät ehtineet niitä kunnolla edes rekisteröimään huikealla vauhdilla etenevän esityksen joukosta.

Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin avajaisten esitys oli jälleen täysosuma festivaalin taiteelliselta johtajalta. Se on ollut järjestäjille myös taloudellisesti erittäin vaativa satsaus festivaaleihin. Katsojana voin vain kiittää. Tämän tasoisia tanssitaiteen mestariteoksia on Suomessa harvoin tarjolla.

Ballet Moscow:  Café Idiot

Koreografia ja lavastus: Aleksander Pepeljajev
Musiikki: Nik Baertsch
Pukusuunnittelu: Sergei Illarionov

Valosuunnitelu: Andrei Rebrov

Ballen Moscow’n esitys Mustan ja Valkoisen teatterifestivaaleilla 6.6.2018

Nuori näyttämö on naisten valtakunta – teatterin vanha mieskuva elää yhä, mutta Veikko Nuutisen ON ISIS on muutoksen airut

Kallion taidelukion esityksessä oli panostettu näyttämökuviin. Muun muassa voimakkailla maskeerauksilla tekijät loivat esitykseen sadun tuntua. Kilttiä Ainoa näytteli etualalla kuvassa oleva Siiri Kinnari. Kuva Saana Ott/Kallion lukio

Jokaisen suomalaisen näytelmäkirjailijan sisällä asuu pieni Shakespeare. Hän elää ja hengittää mukana ainakin silloin, kun keski-ikään ehtinyt kirjailija kirjoittaa tilaustyönä näytelmän nuorille teatterin harrastajille. Vauhtia ja yllättäviä käänteitä riittää, kun näissä pienoisnäytelmissä pohditaan elämän suuria kysymyksiä.

Nuoren Näyttämön tilaustyöt Gunilla Hemmingin Carmina ja Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä ovat selkeästi nuoren naisen kasvutarinoita. Ehkä vielä paremmin nuorten harrastajien tarpeet ilmaista itseään on hahmottanut ruotsalainen Rasmus Lindberg, jonka näytelmän Sannas Sanna Jag vuodelta 2014 Johanna Virsunen on kääntänyt ja dramatisoinut näytelmäksi Ainon aito mä.

Helsingissä Nuori Näyttämö tapahtumassa esiintyneistä 13 ryhmästä viisi oli valinnut esitettäväkseen Lindbergin näytelmän. Kolme ryhmää esitti oman tulkintansa Hemmingin Carminasta ja kolme Longan näytelmästä Tuntemattoman eläimen jäljillä.

Vain kaksi ryhmää oli tarttunut neljästä tapahtuman järjestäjien tarjoamasta vaihtoehdosta Veikko Nuutisen isäksi tulemisen ”kauhuista” kertovaan komediaan ON ISIS.

Jako vastaa hyvin teatterin nuorten harrastajien sukupuolijakaumaa. Nuutisen vahvoihin miesrooleihin perustuvalle näytelmälle on ryhmissä ehkä vaikea löytää näyttelijöitä.

Toisaalta Nuutisen näytelmä on myös aiheensa ja sisältönsä puolesta suunnattu nuorille aikuisille. Tapahtuman järjestäjien, Työväen Näyttämöiden Liiton ja seitsemän ammattiteatterin ensisijaisena kohderyhmänä ovat olleet teatteria harrastavat 13–19 –vuotiaat nuoret.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa esiintyivät pääkaupunkiseudun nuoret harrastajat. Parhaimmillaan nuorten harrastajien esitykset olivat lumoavia. Eikä tuo lumous särkynyt silloinkaan, kun ryhmän jäsenet olivat vasta teatteriharrastuksen alkutaipaleella.

Esillä olon ja esittämisen ilo vei helposti myös katsojan mukanaan. Harrastajateatterissa korostuu teatterin yhteisöllinen luonne. Yhteenkuuluvuuden tunne ryhmän jäsenten välillä oli selvästi havaittavissa eleistä ja ilmeistä. Yhtä helppoa oli myös samaistua katsomon puolella jännittäneiden omaisten, luokkatoverien ja teatterin harrastajien myötäelämiseen. Harrastajateatterissa näyttämön neljäs seinä tuntuu välillä katoavan kokonaan.

Ehdin viikonlopun aikana katsoa yhdeksän Helsingin tapahtuman 13 esityksestä. Ryhmien taitoerot olivat suuret, kuten ennakolta saattoi odottaa. Parhaat esitykset olivat samalla tavalla nautittavia kuin Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä.

On vahinko, että ohjelmaani mahtui vain yksi Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä – näytelmästä tehty versio.  Longan näytelmä käsittelee niitä elämän vakavia peruskysymyksiä, joita yleensä teini-iässä ryhdytään pohtimaan toden teolla. Kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Vaskivuoren lukion teatteriryhmä on palkittu aikaisemmin Ramppikuume- teatterikatselmuksen pääpalkinnolla viime vuonna. Ryhmän osaaminen näkyi myös nyt.

Tosin Longan näytelmän filosofointi lipsahti aina välillä kaikessa totisuudessaan tällaisen aikuisen katsojan korvissa camp-huumorin puolelle. Kuolemaa ei ole, koska elämä on pelkkää harhaa. Niinpä niin.

Lonka, Lindberg ja Hemming ovat käyttäneet näytelmissään tehokeinona rankkaa liioittelua. Varsinkin Hemmingin Carmina on perusvireeltään komedia.

Ryhmien esityksiä leimasi kuitenkin aika usein tietynlainen totisuus. Komiikka on teatterin vaikein laji ja tässä suhteessa ryhmien osaamiserot korostuivat.

Tapiolan lukion musiikkilinja on onnistunut luomaan todella hersyvän version Hemmingin Carminasta. Esityksen kepeyttä korosti vielä se, että Anna Marinin, Tuula Tikkasen, Jari Huvilan ja Aleksi Ojalan muodostama ohjaustiimi oli sovittanut näytelmästä musikaalin.

Jo ohjaajien määrä kertoo siitä, että harrastajateatterissa enemmän on usein enemmän. Tapiolan produktiossa oli mukana kymmeniä nuoria tekijöitä.

Mukana oli iso orkesteri, bändi ja suuri joukko tanssijoita. Ryhmästä löytyi myös lauluvoimaa. Tavallaan koko show’n kuitenkin varasti ajanhenkeä näytellyt Jesse Hänninen. Hänen vapautunut ja hervottoman hauska esiintymisensä antoi Tapiolan lukion Carminalle aivan oman koomisen sävynsä.

Myös Kallion Lukion ryhmälle Lindbergin näytelmän ohjannut Annemari Untamala oli pyrkinyt etäännyttämään näytelmää arkirealismista. Temppu onnistui, koska Kallion taidelukiosta löytyy tietysti huikean hyviä ja osaavia tyyppejä rooleihin.  Kohtausten sisään rakennettu huumori taittoi kärjen Lindbergin näytelmän totisuudelta. Esimerkiksi Marie Vilkin seimikohtauksessa esittämä lammas jäi mieleen.

Kallion lukion Jere Hartikainen veti näytelmässä Aino isän roolin vahvasti yli. Sama toistui myös Martinlaakson lukion ja Annantalon Teatteri Viren esityksissä.  Veikko Nuutisen ON ISIS –näytelmässä näyttämölle manaama piru, teatterin vanha mieskäsitys karjahtelee siten harrastajateatterissa yhä vahvana.

Martinlaakson lukion Ainon aito mä korosti ohjauksen merkitystä. Vaikka Martinlaakson lukiolaiset eivät ole henkilökohtaisessa osaamisessaan vielä Kallion lukion opiskelijoiden tasolla, Heli-Maria Suomen ohjaus, upeasti toteutetut kohtaukset antoivat ryhtiä esitykselle. Esitys oli niin vaikuttava, että silmät välillä kostuivat jopa tällaiselta vanhalta ukolta.

Toisaalta kaikki voi mennä myös pieleen. ILMI Ö:n esityksestä ja Anne Korhosen ohjauksesta Hemmingin Carminasta tuli mieleen lähinnä muotinäytösten catwalk. Tekijöiden idea on sinänsä ollut varmaan hyvin ajateltu. Hämärillä näyttämökuvilla, vastavalon käytöllä ja vähäeleisellä näyttelemisellä on pyritty vetämään Hemmingin välillä täysin mahdoton teksti Marssin ja Broxima Centauri B:n sfääreistä lähemmäksi maan pintaa.

Esitys ei silti antanut kovin vakuuttavaa kuvaa Teatteri ILMI Ö:n ylläpitämästä, kurssimuotoisesta teatterikoulusta ja sen tasosta. Ehkä koulutuksessa kannattaisi jatkossa panostaa enemmän ainakin puhetekniikkaan.

Veikko Nuutisen ON ISIS paini Nuori Näyttämö tapahtumassa ihan omassa, miesten sarjassa. Nuutisen näytelmässä on useita todella puhuttelevia rooleja nuorille ja miksei myös vähän varttuneemmille miehille. Nuutisen näytelmää myös eteläkarjalaisten harrastajien kannattaa lukea sillä silmällä.

Katsoin tapahtuman molemmat esitykset ON ISIS -näytelmästä. Hyrdet ja Järdet on ilmeisesti vasta perutettu ryhmä, jossa on mukana Keski-Uudellamaalla opiskelevia nuoria myös Kiinasta, Saksasta ja Boliviasta. Ryhmän näyttelijöillä ei ole varmaan vielä paljon kokemusta näyttelemisestä, mutta esimerkiksi suomen kielen tuottamat hankaluudet klaarattiin hienosti.

Porvoolaisen Teatteri Wernerin tulkinta Nuutisen näytelmästä oli huikean hauska. Se itketti ja nauratti.

Myös Teatteri Wernerissä on mukana ainakin nimien perusteella maahanmuuttajataustaisia tekijöitä. Mutta sama pätee oikeastaan lähes kaikkiin Helsingin tapahtumassa esiintyneisiin ryhmiin.

Tämäkin kertoo varmasti omaa kieltään siitä, miten tärkeä ja hieno taiteen muoto teatteri on.

 

Kappaleessa 20 ollut virheellinen arvaus Jere Hartikaisen iästä on korjattu. Hartikainen on syntynyt vuonna 2000 ja opiskelee Kallion lukiossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jään kirkkaita kuvia uskosta ja epäilystä – Kansallisteatterin Jääkuvia on huikean hienon näyttelijäntyön ilotulitusta

Kuvassa rakastunut mies Petri Manninen väärällä paikalla ja Taisto Reimaluoto 16-vuotiaan teinitytön rooliasussa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Jääkuvia vie yleisönsä suoraan teatteritaiteen ytimeen. Teatterin konkarit näyttelivät tavalla, joka vei ainakin minut pitkäksi aikaa aivan sanattomaksi. Illuusio vahvasta vuorovaikutuksesta muuttui lähes sietämättömän voimakkaaksi. Jääkuvia on läsnäoloon perustuvan teatterin juhlaa.

Samanlaisen, lähtemättömän vaikutuksen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin läpimurtotyönä pidetty Jääkuvia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Teatteri Takomo kantaesitti näytelmän Töölön ratikkahallissa vuonna 1996.  Tuolloin esityksestä välittynyt voimakas tunne yhteisöllisyydestä sai minut kiinnostumaan teatterista uudestaan toden teolla.

On väärin sanoa, että Smeds palaa Jääkuvissa juurilleen. Smeds on tehnyt aina näyttelijöiden, tai oikeammin yhteisön taidetta myös silloin, kun hänen omat epäilynsä ovat olleet voimakkaimmillaan kuten esimerkiksi monologinäytelmässä Palsa – ihmisen kuva, jossa hän esitti itse tämän synkän yksinpuhelun luovuuden loppumisesta.

Jääkuvien uudessa versiossa Smeds myös haastaa itsensä ja omat teesinsä kaiken turhuudesta. Nämä teesit hän on kirjoittanut roolin upeasti tulkitsevan Esa-Matti Longin esittämän maallikkosaarnaajan suuhun. Tämän maallikkosaarnaajan mielestä ihminen on täysin kyvytön oppimaan mitään tai muuttumaan.

Longin, Petri Mannisen, Taisto Reimaluodon, Pirjo Luoma-ahon ja Rea Maurasen huikeat roolityöt Jääkuvissa ovat väkivahva argumentti sen puolesta, että ihminen voi työstään ja eletystä elämästään myös jotain oppia. Viisikosta nuorin Long on syntynyt vuonna 1967 ja vanhin Mauranen vuonna 1949.

Smedsin teatteritaiteen peruskiviä ovat usko ja epäily. Kysymys ei ole uskosta tämän sanan perinteisessä mielessä, vaan luovuudesta ja sen epäilystä. Luovuutta ei ole ilman epäilyä. Tieteen puolella on tapana puhua kriittisyydestä, mutta henkiset prosessit, joilla uudet oivallukset taiteen ja tieteen piirissä syntyvät, ovat pohjimmiltaan luultavasti hyvin samanlaisia.

Tämän kummempaa selitystä ei vaadi esimerkiksi se, että pukusuunnittelusta vastanneet Smeds ja Heli Hynynen ovat pukeneet kapinoivaa 16-vuotiasta teinityöttä näyttelevän 56-vuotiaan Taisto Reimaluodon pinkkiin harsohameeseen ja TUL:n punaisiin painitrikoisiin.

Tällaisesta Jaakobin painista kasvaa myös Smedsin näytelmille ja ohjauksille ominainen humanismi. Smeds kuvaa hyvin terävästi, usein satuttavan naturalistisesti tämän maailman osattomia ja isättömiä. Näin luotu kuva meistä ihmistä on tosi aina raakuuteen asti, ja silti näistä kuvista välittyy myös syvä myötätunto ja myötäeläminen.

Osattomuudessa ei Smedsin maailmassa ole kysymys aineellisesta puutteesta. Jääkuvien ihmisiltä puuttuu mahdollisuus tai kyky aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.  Esimerkiksi Kajaanin kaudella vuonna 2001 Smeds kuvasi näytelmässä Huutavan ääni korvessa syrjäytyneen nuoren miehen tarkkanäköisesti ja tavalla, jonka merkityksen me olemme havahtuneet huomaamaan vasta nyt, kun sosiaalinen media kiehuu rasistista raivoa.

Smeds tekee teatteria tunteista, jotka säätelevät meidän käyttäytymistämme. Pahuudella on monet kasvot myös Jääkuvissa. Pirjo Luoma-ahon upeasti tulkitseman yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuseen ja epätoivoon oli helppo samaistua. Rea Maurasen mestarillisesti luoma hahmo aviomiehestä, joka tylysti raiskaa oman nuoren vaimonsa, meni selvästi yli psyykkisen kipukynnyksen.

Molemmat olivat kuitenkin hyvin terävästi piirrettyjä esimerkkejä siitä, mihin kyvyttömyys aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa johtaa. Tässä mielessä Jääkuvia on ajankohtainen puheenvuoro taiteilijalta. Ihmisten tunteiden, ajatusten ja tekojen ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.

Toki läheinen tutustuminen lajikumppaneihin saattaa helposti epätoivon partaalle kenet tahansa, ei vain näytelmän uskonsa ihmiseen menttänyttä maallikkosaarnaajaa.

Smedsin kieli on rujon runollista. Vaikka tekstit ovat henkilökuvissaan naturalistisen tarkkoja, mukana on myös vahvoja metatasoja. Varmasti koko esityksen pysäyttävin kohtaus oli Maurasen tulkitsema tarina unissaan kävelevästä kolmivuotiaasta lapsesta, joka hukkuu jäitään luovaan Oulujokeen. Mielikuva pienestä pojasta, jonka jalat ovat uponneet syvälle pohjamutaan ja jonka hiuksia virtaava vesi huojuttelee kuin ahvenruohoa, oli riipaiseva.

Viimeisessä kohtauksessa päästään siihen, mistä tarinoiden ihmisillä kenkä puristaa. Petri Mannisen bravuurissa, pitkässä monologissa mies kertoo, miksi hän torjuu rakkauden. Se uhkaa hänen identiteettiä, heiveröistä minuutta. Eikä tietenkään ihan syyttä, todella voimakas rakastuminen muistuttaa kovasti psykoosia eli hulluksi tulemista.

Tästä epäilijän monologista siirrytään rakkauden korkeaveisuuseen huumorin kautta. Manninen ja Long esittävät meille teatterista, VR:n pikajunasta ja monesta muusta paikasta tutun kohtauksen. Manninen istuu väärällä paikalla, josta Long ajaa hänet pois omaa pääsylippuaan näkyvästi heilutellen

Tämän jälkeen saimme kokea riemastuttavan kohtauksen, jossa kupliva elämänilo ja läsnäolo näyttämöllä tulivat kirjaimellisesti ihan syliin asti ja saivat Mannisen pomppimaan näyttämöllä kuin mieltä vailla.

Jääkuvia on tyhjän tilan teatteria. Vain Lavaklubin suorakaiteen muotoisen näyttämön oikeaan laitaan asetettu pukuhuonenäkymä valaistuine maskeerauspeileineen antoi ymmärtää, mitä tuleman pitää.

Salme Salmenkallion esitykselle luomat äänimaisemat olivat upeita.  Teemu Nurmelinin valoissa loistivat pohjoisen Suomen tähtitaivas ja elämän näyttämön ramppivalot.

Olen usein ajatellut, että Smeds on kuvataiteilija vailla vertaa. Nyt ei näyttämölle vyörytetty suuria kaapelikeloja, kuljettu 50-luvun nahkapohjaisissa monoissa eikä lykitty juttuun vauhtia puisilla porkilla kuten 22 vuotta sitten. Jotakin ”väärällä paikalla” istumisesta kertoi kuitenkin näyttämön seinälle ripustettu abstrakti maalaus kaikessa yksinäisyydessään.

Tieteessä uudet läpimurrot tehdään tiimityönä. Sama pätee myös taiteessa, mistä teatterin huikea ilmaisuvoima on paras esimerkki. Eikä toisista taiteilijoista ja läheistä ystävistä koostuva yhteisö ole tarpeeton edes kuvataiteilijalle tai kirjailijalle, vaan tuiki välttämätön edellytys kasvulle ja kehitykselle.

Tuskin Smeds on aivan sattumalta tarttunut näytelmissään taiteilija Kalervo Palsan traagiseen elämään tai kirjailija Timo K. Mukan kohtaloon näytelmässä Tabu.

Smeds selvästi  vierastaa tapaa, jolla media ja julkisuus pyrkivät luomaan hänestä myyttistä taiteilijaneroa. Hän on muun muassa kieltäytynyt hyvin johdonmukaisesti haastatteluista.

Yhteisön merkitys korostuu Smedsin töissä. Esimerkiksi Mr. Vertigossa olivat tavallaan mukana myös ne Kansallisteatterin edesmenneet taiteilijat, jotka aika oli jo jättänyt.

Varmaa on se, että uusi versio Jääkuvista on samalla ystävyyden osoitus läheisille työtovereille, sellaisille loistaville näyttelijöille kuin Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto. Se on heille ja meille katsojille tehty.

Kansallisteatterin Lavaklubi: Jääkuvia

Käsikirjoitus ja ohjaus: Kristian Smeds

Äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Valosuunnittelu:  Teemu Nurmelin

Pukusuunnittelu: Heli Hynynen ja Kristian Smeds

Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto

Kom-teatterin Veriruusut estetisoi sisällissodan raakuuksia – etäännyttäminen toimii esityksessä hyvin. Vihalle ei enää ole sijaa.

Tuula Kaukasen suunnittelemissa rooliasuissa on samaa historiallista tarkkuutta kuin Anneli Kannon kirjassa. Näyttämöllä kuvassa Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi. Kuva: Marko Mäkinen/Kom-teatteri

Kom-teatterin Veriruusut on kaunis ja surumielinen näytelmä Valkeakosken punaisten naiskaartin tytöistä. Anneli Kannon romaanin pohjalta esityksen dramatisoineen ja ohjanneen Lauri Maijalan tulkinta jäi hieman ulkokohtaiseksi. Mutta näin pitääkin olla. Se vain osoittaa, että itsenäisen Suomen kaikkein syvimmät haavat ovat vihdoin parantumassa.

Kantolan kirja Veriruusut on tavallaan suomalaisten tyttöjen tuntematon sotilas. Jokainen tarinan nuorista naisista joutuu kypsymään lapsesta aikuiseksi muutamassa kuukaudessa sisällissodan ja väkivallan kurimuksessa.

Kanto on haastattelussa sanonut, että hänen vuonna 2008 ilmestynyt romaaninsa eli kymmen vuotta hiljaiseloa ennen kuin sekä Kom-teatterin että Tampereen Työväen Teatterin tekijät tarttuivat siihen.

Näyttämölle Kannon romaani sovitettiin kuitenkin ensimmäisen kerran pian sen ilmestymisen jälkeen. Ohjaaja Pekka Saaristo sovitti ja ohjasi sen porilaisten teatterin harrastajien Contakti-teatterille.

Contakti esitti Veriruusut tammikuussa 2010 Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä ja näytelmä äänestettiin tuolloin yleisön suosikiksi.

Oma ehdoton suosikkini oli tuolloin näyttämöpäivillä Maijalan ohjaama ja yhdessä teatterikorkeakoulun muiden opiskelijoiden kanssa käsikirjoittama Teatteri Rujon Mannerheim eli lapsista ei mitään.

Helsingin Sanomien Maja Säkö suitsuttaa kritiikissään Kom-teatterin Veriruusuja. Kymmenen vuotta sitten Maijalan ja hänen ryhmänsä esityksestä käytiin hieman toisenlaisia puheenvuoroja Hesarin yleisönosastossa.

Minulle Veriruusujen hallittu ja hillitty estetiikka kertoi ainakin sen, että Maijalalle on taiteilijana käynyt, kuten meille kaikille tuppaa käymään – hän on kasvanut aikuiseksi. Vastuu Kom-teatterista ja sen taloudesta painaa teatterin taiteellista johtajaa.

Kannon kirjaa punakaartin tytöistä pidetään historiallisesti tarkkana kuvauksena ja samaa tarkkuutta on myös Kom-teatterin tulkinnan nyansseissa. Sähkö oli 1910-luvun Suomessa vielä varsin uusi keksintö. Köyhällistön vallankumousta tehtiin 1918 pääsääntöisesti öljylappujen ja kynttilöiden valossa.

Tommi Suovankosken niukka valaistus antoi Veriruusuille hienon tunnelman.

Vaikka näyttämölle on raivattu tilaa, sinne ei ole saatu tietenkään mahtumaan edes pientä paperitehdasta. Lavastaja Markku Pätilän ja työryhmän näyttämölle ideoima ja toteuttama pyörivä näyttämö on nerokas idea. Se antoi näyttämön liikekielelle ja työn raskaan raadantaa kuvaavalle koreografialle dynaamisuutta.

Autenttiseen ajankuvaan on pyritty myös sillä, ettei esityksessä käytetä otsamikrofoneja ja äänenvahvistusta.

Yhdessä esityksen kaikki hienot nyanssit ovat tuottaneet Maijalalle ongelmia näyttämötilan hallinnassa. Katsomon ylimmältä piippuhyllyltä esitystä tuli seurattu kuin jalkapallo-ottelua. Kannustin kovasti omaa joukkuetta, mutta osa näyttelijöiden repliikeistä jäi auttamatta kuulokynnyksen taakse.

Katsomon eturivistä esitys olisi varmaan antanut hieman toisenlaisen teatterielämyksen.

Veriruusun roolityöt ovat teatteritaiteen kaikkien sääntöjen mukaan hienoja. Muun muassa Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa näytellyt Helmi-Leena Nummela loistaa keskeisessä Sigridin roolissa.

Etäännyttäminen on Maijalalta varmasti harkittu ja tietoinen ratkaisu. Sisällissodan voittaneet valkoiset ovat näytelmässä mukana vain viitteellisesti. Sodan väkivalta ja julmuus on taitavasti estetisoitu.

Maijala on työryhmineen luottanut esityksen katsojan kykyyn lähestyä hänelle outoa maailmaan tunteen ja samaistumisen kautta. Kokonaisuus toimii ja ammattikriitikotkin lankeavat loveen.

 

Kom-teattri: Veriruusut

Dramatisointi Anneli Kannon romaanista ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 

Kuvassa: Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi
Valokuva: Marko Mäkinen
​

 

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian osuu suoraan vanhan kansantarun ytimeen

Sanna Salama ja Aapo Stavén kohtauksessa, jossa tarinan alussa avioituneen parin ero on toteumassa. Eleet ja ilmeet kertovat ahdistuksesta ja syyllisyydestä. Kuva Minna Mänttäri/Lappeenrannan teatteri

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian on ajateltua, hiottua ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria. Anna-Maria Paadarin ja Sanna Salaman moderniin tanssiin perustuva koreografia ilmaisee hyvin Aino Kallaksen samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan tunnetiloja.

Kallas kirjoitti romaaninsa vanhan hiidenmaalaisen kansantarun pohjalta. Esityksen dramatisoinut ja ohjannut Aapo Stavén on oivaltanut vanhaan tarinan monitasoisuuden ja tuo nämä eri näkökulmat koskettavasti näyttämölle.

Joidenkin mielestä Kallas kuvaa romaanissa hänen ja Eino Leinon salasuhdetta. Voi olla, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa Sudenmorsian kuvaa lappeenrantalaisten esityksessä hienosti kielletyn rakkauden psykologiaa.

Seksuaalisuus on luonnonvoima ja toteuttaakseen omaa seksuaalisuuttaan ihmiset ovat kautta aikojen uhmanneet hirveitä rangaistuksia. Vanhat kansantarut kuvaavat tätä itsensä etsimisen prosessia symbolisella tasolla.

Koreografiassa on myös humoristisia irtiottoja. Joidenkin mielestä Kallaksen teoksessa on myös ironisia tasoja, joita tekijät eivät ole hahmottaneet ja hyvä niin. Tässä tulkinnassa Sudenmorsian ei ole vain yhden ihmisen tilitys epäsovinnaisesta rakkaudesta, vaan tanssiteatterille ominaisesta tavasta kuvata meisän ihmisten yhteistä kokemuspiiriä.

Tarina ei myöskään kuvaa romantiikan aikakaudelta periytyvää käsitystämme kaiken voittavasta rakkaudesta, vaan niitä syviä ristiriitoja, joita tarinan yksilö kokee sekä yhteisön asettamien että sen myötä myös omien arvojen synnyttämiä ristiriitoja.

Lappeenrannan tanssiteatterin Sudenmorsian on tragedia, jossa ristiriitaiset tunteet särkevät päähenkilön sydämen ja lopulta tuhoavat hänet. Esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan päähenkilö tekee lopullista eroa miehestään, on riipaisevan koskettava.

Lappeenrannan tanssiteatterin maailma ei ole yksioikoinen.

Sudenmorsian tanssitaan elävän musiikin säestyksellä. Laura Tykkyläisen sähköisesti vahvistetun sellon säröinen ääni ja Ossi Välimäen rummut ja kitara ovat osa hienoa kokonaisuutta.

Myös työryhmän ilmeisesti yhdessä suunnittelema lavastus on hienosti ajateltu. Kun lavalla on neljä puista penkkiä, ollaan ihmisten kulttuurimaisemassa, kun penkit poistetaan, näyttämölle avautuu suo ja villi luonto.

Sudenmorsian on hieno näyttö osaamisesta ja taiteellisesta kunnianhimosta. Lappeenrannan tanssiteatteri on aloittanut toimintansa todella lupaavasti.

Sudenmorsian. Koreografia Anna-Maria Paadar ja Sanna Salama. Esitysdramaturgia Aapo Stavén. Musiikki Ossi Välimäki ja Laura Tykkyläinen. Näyttämöllä Sanna Salama, Aapo Stavén ja Emilia Pulli. Lappeenrannan tanssiteatterin esitys 23.1.2018.