Jään kirkkaita kuvia uskosta ja epäilystä – Kansallisteatterin Jääkuvia on huikean hienon näyttelijäntyön ilotulitusta

Kuvassa rakastunut mies Petri Manninen väärällä paikalla ja Taisto Reimaluoto 16-vuotiaan teinitytön rooliasussa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Jääkuvia vie yleisönsä suoraan teatteritaiteen ytimeen. Teatterin konkarit näyttelivät tavalla, joka vei ainakin minut pitkäksi aikaa aivan sanattomaksi. Illuusio vahvasta vuorovaikutuksesta muuttui lähes sietämättömän voimakkaaksi. Jääkuvia on läsnäoloon perustuvan teatterin juhlaa.

Samanlaisen, lähtemättömän vaikutuksen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin läpimurtotyönä pidetty Jääkuvia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Teatteri Takomo kantaesitti näytelmän Töölön ratikkahallissa vuonna 1996.  Tuolloin esityksestä välittynyt voimakas tunne yhteisöllisyydestä sai minut kiinnostumaan teatterista uudestaan toden teolla.

On väärin sanoa, että Smeds palaa Jääkuvissa juurilleen. Smeds on tehnyt aina näyttelijöiden, tai oikeammin yhteisön taidetta myös silloin, kun hänen omat epäilynsä ovat olleet voimakkaimmillaan kuten esimerkiksi monologinäytelmässä Palsa – ihmisen kuva, jossa hän esitti itse tämän synkän yksinpuhelun luovuuden loppumisesta.

Jääkuvien uudessa versiossa Smeds myös haastaa itsensä ja omat teesinsä kaiken turhuudesta. Nämä teesit hän on kirjoittanut roolin upeasti tulkitsevan Esa-Matti Longin esittämän maallikkosaarnaajan suuhun. Tämän maallikkosaarnaajan mielestä ihminen on täysin kyvytön oppimaan mitään tai muuttumaan.

Longin, Petri Mannisen, Taisto Reimaluodon, Pirjo Luoma-ahon ja Rea Maurasen huikeat roolityöt Jääkuvissa ovat väkivahva argumentti sen puolesta, että ihminen voi työstään ja eletystä elämästään myös jotain oppia. Viisikosta nuorin Long on syntynyt vuonna 1967 ja vanhin Mauranen vuonna 1949.

Smedsin teatteritaiteen peruskiviä ovat usko ja epäily. Kysymys ei ole uskosta tämän sanan perinteisessä mielessä, vaan luovuudesta ja sen epäilystä. Luovuutta ei ole ilman epäilyä. Tieteen puolella on tapana puhua kriittisyydestä, mutta henkiset prosessit, joilla uudet oivallukset taiteen ja tieteen piirissä syntyvät, ovat pohjimmiltaan luultavasti hyvin samanlaisia.

Tämän kummempaa selitystä ei vaadi esimerkiksi se, että pukusuunnittelusta vastanneet Smeds ja Heli Hynynen ovat pukeneet kapinoivaa 16-vuotiasta teinityöttä näyttelevän 56-vuotiaan Taisto Reimaluodon pinkkiin harsohameeseen ja TUL:n punaisiin painitrikoisiin.

Tällaisesta Jaakobin painista kasvaa myös Smedsin näytelmille ja ohjauksille ominainen humanismi. Smeds kuvaa hyvin terävästi, usein satuttavan naturalistisesti tämän maailman osattomia ja isättömiä. Näin luotu kuva meistä ihmistä on tosi aina raakuuteen asti, ja silti näistä kuvista välittyy myös syvä myötätunto ja myötäeläminen.

Osattomuudessa ei Smedsin maailmassa ole kysymys aineellisesta puutteesta. Jääkuvien ihmisiltä puuttuu mahdollisuus tai kyky aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.  Esimerkiksi Kajaanin kaudella vuonna 2001 Smeds kuvasi näytelmässä Huutavan ääni korvessa syrjäytyneen nuoren miehen tarkkanäköisesti ja tavalla, jonka merkityksen me olemme havahtuneet huomaamaan vasta nyt, kun sosiaalinen media kiehuu rasistista raivoa.

Smeds tekee teatteria tunteista, jotka säätelevät meidän käyttäytymistämme. Pahuudella on monet kasvot myös Jääkuvissa. Pirjo Luoma-ahon upeasti tulkitseman yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuseen ja epätoivoon oli helppo samaistua. Rea Maurasen mestarillisesti luoma hahmo aviomiehestä, joka tylysti raiskaa oman nuoren vaimonsa, meni selvästi yli psyykkisen kipukynnyksen.

Molemmat olivat kuitenkin hyvin terävästi piirrettyjä esimerkkejä siitä, mihin kyvyttömyys aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa johtaa. Tässä mielessä Jääkuvia on ajankohtainen puheenvuoro taiteilijalta. Ihmisten tunteiden, ajatusten ja tekojen ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.

Toki läheinen tutustuminen lajikumppaneihin saattaa helposti epätoivon partaalle kenet tahansa, ei vain näytelmän uskonsa ihmiseen menttänyttä maallikkosaarnaajaa.

Smedsin kieli on rujon runollista. Vaikka tekstit ovat henkilökuvissaan naturalistisen tarkkoja, mukana on myös vahvoja metatasoja. Varmasti koko esityksen pysäyttävin kohtaus oli Maurasen tulkitsema tarina unissaan kävelevästä kolmivuotiaasta lapsesta, joka hukkuu jäitään luovaan Oulujokeen. Mielikuva pienestä pojasta, jonka jalat ovat uponneet syvälle pohjamutaan ja jonka hiuksia virtaava vesi huojuttelee kuin ahvenruohoa, oli riipaiseva.

Viimeisessä kohtauksessa päästään siihen, mistä tarinoiden ihmisillä kenkä puristaa. Petri Mannisen bravuurissa, pitkässä monologissa mies kertoo, miksi hän torjuu rakkauden. Se uhkaa hänen identiteettiä, heiveröistä minuutta. Eikä tietenkään ihan syyttä, todella voimakas rakastuminen muistuttaa kovasti psykoosia eli hulluksi tulemista.

Tästä epäilijän monologista siirrytään rakkauden korkeaveisuuseen huumorin kautta. Manninen ja Long esittävät meille teatterista, VR:n pikajunasta ja monesta muusta paikasta tutun kohtauksen. Manninen istuu väärällä paikalla, josta Long ajaa hänet pois omaa pääsylippuaan näkyvästi heilutellen

Tämän jälkeen saimme kokea riemastuttavan kohtauksen, jossa kupliva elämänilo ja läsnäolo näyttämöllä tulivat kirjaimellisesti ihan syliin asti ja saivat Mannisen pomppimaan näyttämöllä kuin mieltä vailla.

Jääkuvia on tyhjän tilan teatteria. Vain Lavaklubin suorakaiteen muotoisen näyttämön oikeaan laitaan asetettu pukuhuonenäkymä valaistuine maskeerauspeileineen antoi ymmärtää, mitä tuleman pitää.

Salme Salmenkallion esitykselle luomat äänimaisemat olivat upeita.  Teemu Nurmelinin valoissa loistivat pohjoisen Suomen tähtitaivas ja elämän näyttämön ramppivalot.

Olen usein ajatellut, että Smeds on kuvataiteilija vailla vertaa. Nyt ei näyttämölle vyörytetty suuria kaapelikeloja, kuljettu 50-luvun nahkapohjaisissa monoissa eikä lykitty juttuun vauhtia puisilla porkilla kuten 22 vuotta sitten. Jotakin ”väärällä paikalla” istumisesta kertoi kuitenkin näyttämön seinälle ripustettu abstrakti maalaus kaikessa yksinäisyydessään.

Tieteessä uudet läpimurrot tehdään tiimityönä. Sama pätee myös taiteessa, mistä teatterin huikea ilmaisuvoima on paras esimerkki. Eikä toisista taiteilijoista ja läheistä ystävistä koostuva yhteisö ole tarpeeton edes kuvataiteilijalle tai kirjailijalle, vaan tuiki välttämätön edellytys kasvulle ja kehitykselle.

Tuskin Smeds on aivan sattumalta tarttunut näytelmissään taiteilija Kalervo Palsan traagiseen elämään tai kirjailija Timo K. Mukan kohtaloon näytelmässä Tabu.

Smeds selvästi  vierastaa tapaa, jolla media ja julkisuus pyrkivät luomaan hänestä myyttistä taiteilijaneroa. Hän on muun muassa kieltäytynyt hyvin johdonmukaisesti haastatteluista.

Yhteisön merkitys korostuu Smedsin töissä. Esimerkiksi Mr. Vertigossa olivat tavallaan mukana myös ne Kansallisteatterin edesmenneet taiteilijat, jotka aika oli jo jättänyt.

Varmaa on se, että uusi versio Jääkuvista on samalla ystävyyden osoitus läheisille työtovereille, sellaisille loistaville näyttelijöille kuin Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto. Se on heille ja meille katsojille tehty.

Kansallisteatterin Lavaklubi: Jääkuvia

Käsikirjoitus ja ohjaus: Kristian Smeds

Äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Valosuunnittelu:  Teemu Nurmelin

Pukusuunnittelu: Heli Hynynen ja Kristian Smeds

Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto

Kun elämä on pelkkää filmaamista

just
Kansallistettaerin just filming esityksen näyttämökuvat ovat todella hienoja. Kristian Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin ja hän rakentaa kohtauksia tavalla, joka on tyypillistä myös performanssille. Annamária Láng ja Juhán Ulfsak ovat upea pari kansainvälisen tekijöjoukon toteuttamssa produksitiossa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri

Kielikuva itsetyydytystä harjoittavasta hautausmaasta on häijy. Uusimmassa näytelmässään just filming ohjaaja-dramaturgi Kristian Smeds kyseenalaistaa ja provosoi.

Tosin tässä tapauksessa näytelmästä puhuminen kertoo vain konventioiden voimasta. Kansallisteatterin kantaesitys just filming ei ole näytelmä, vaan huikea performanssi.

Kyseenalaistamien ja provosointi ovat molemmat tyypillistä avantgardea. Tosin provokaatio on itse asiassa meidän taiteen kokijoiden ominaisuus. Me provosoidumme, kun kyseenalaistetaan.

Smeds hylkäsi lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot jo Timo K. Mukan elämästä tekemässään esityksessä Tabu – ihmisen ääni.

Teatteri ei ole kuollut. Smedsiläisen teatterikäsityksen kiirastuli, hautajaiset ja ylösnousemus me koimme jo pari vuotta sitten, kun Smeds kuvataiteilija Kalervo Palsan roolissa kävi viimeiseen taistoon kalvavan epäuskon kanssa.

Jotkut kriitikot ovat ymmärtäneet esityksen niin, että Smeds iskee siinä pilkkakirveensä teatterin taidemuotona. Minusta he eivät voisi olla enemmän väärässä. Pilkan tai oikeammin kriittisen tarkastelun alle laitetaan esityksessä meidän luutuneet asenteemme estradin molemmin puolin.

Kurt Vonnegutin romaanissa Äiti yö Natsi-Saksan propagandapäälliköksi suuren rakkautensa takia ajautunut romaanihenkilö, amerikkalainen Howard W. Campell Jr. lausuu suuren totuuden: ihminen on se, miksi hän tekeytyy. Jos me tekeydymme teatterissa, elokuvissa, television ääressä ja sosiaalisessa mediassa typeryksiksi, meistä ennen pitkää myös tulee typeryksiä.

Smedsin luoma kuva siitä, miten suuria typeryksiä me itse asiassa olemme, on toki aika lohduton.

Smeds katselee maailmaa kuvataiteilijan silmin, eikä just filming tee tästä poikkeusta. Teatteri on mielentila, siis tila. Esityksen alussa meidät saateltiin Kansallisteatterin Willensaunan teatterisavun täyttämään katsomoon, jota valaisivat vain paikannäyttäjien taskulamppujen ja muutaman valonheittäjän valot. Olimme tulleet tilaan.

Näytelmän ensimmäinen pitkä kohtaus oli hyvin tyypillinen performanssille. Edellisen vuosisadan alun mykkäelokuvat ja Charles Chaplinin mieleen tuovaan rooliasuun pukeutunut maskeeraaja ehosti hiljaa paikallaan istuvaa Annamária Lángia japanilaistyyliseksi geisha hahmoksi.

Kohtauksessa ei ole yhtään vuorosanaa. Se päättyy siihen, että valmiiksi meikattu Láng tarttuu sinkkiämpäriin ja kaataa päälleen vettä.

Seuraavassa kohtauksessa keskiaikaiseen rintarautaan ja alushousuihin pukeutunut Juhán Ulfsak kertoo tarinan näyttelijän lapsuudesta. Pieni poika seuraa näyttämön sivuverhojen takana, miten hänen isänsä näyttelee Per Gyntissä velhoa.

Poika yrittää siepata yhden velhon pahvisienen näyttämöltä, koska se näyttää kauniimmalta kuin sienet luonnossa ikinä. Tarina päättyy siihen, että pojan vahdiksi määrätty teatteritekniikan käyttäjä, vanha eukko (!) sieppaa poikaa niskasta kiinni ennen kuin hän ehtii tehdä kolttosensa.

Monologi päättyy siihen, että Láng toteaa, että aikuiseksi tultuaan hän on tavannut vaikka kuinka monta näyttelijää, jotka jakavat tämän saman lapsuudenkokemuksen.

Niinpä niin. Tässä esityksessä riitti tasoja.

Seuraavaksi näytelmässä tai siis performanssissa ryhdyttiin puimaan sitä, miksi me emme ole enää yksilöitä, ihmisiä, vaan nimettömiä miehiä ja naisia. Näyttämökuvat ovat raastavia, ajoittain jopa julmia.

Smeds kuitenkin myös pehmentää karua maailmankuvansa hänelle tyypillisellä huumorilla. Hauska on varsinkin esityksen päättävä jakso, jossa Láng ja Ulfsak, dubaavat venäjäksi Bernardo Bertoluccin elokuvaa Suojaava taivas.

Bertolucci on ohjaaja, jonka minun ikäpolveni ihmiset muistavat parhaiten elokuvista Fasisti ja Viimeinen tango Pariisissa.

Ainakin me teatterin katsojat olemme Smedsin matkassa kulkeneet pitkän matkan Mathilda Wreden, Jääkuvien ja Rautavaaran maailmasta, jossa jollakin tavalla lutuisat roolihahmot puhkesivat viimeistään näytelmän loppuhuipennuksessa humanistiseen saarnaan ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.

Voi olla, että myös Smedsin usko jumalaan tai ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on matkan varrella horjunut. Humanismi Smedsistä ei ole kuitenkaan tässä kylvyssä lähtenyt. Sen näkee siitä herkkyydestä, jolla taiteellisten asioidensa takia varmasti myös suuren auktoriteetin omaava Smeds ohjaa näyttelijöitään.

Siinä on jotakin hyvin vaikuttavaa ja kaunista. Myös just filming on tässä suhteessa edelleen korostetusti teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Virolainen ohjaaja ja näyttelijä Ulfsak on Smedsin kamu, samoin epäilemättä myös unkarilainen Láng, Smedsin kavereita ovat myös säveltäjät Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen, joiden musiikista esityksen puhutteleva äänimaisema on luotu. Samaan ystävien piiriin kuuluvat todennäköisesti myös valosuunnittelija Teemu Nurmelin, saksalainen videosuunnittelija Lennart Laberenz, unkarilainen äänisuunnittelija Krisztián Vranik ja koko ensemble.

Kansallisteatterin just filming on teatterin avantgardea, esitys, joka varmasti herättää joissakin katsojissa myös kiukunpuuskia. Uuden etsiminen on kuitenkin taiteessa välttämätöntä. Muuten jäädään polkemaan paikallaan.

 

 

 

 

 

 

Ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kuitenkin

tabu_360x214
Teatterin konventioista Tabussa on hylätty myös esityskuvat. Esityksen kokonaisvaltainen graafinen ilme, joka ulottui ensi-illassa henkilökunnan pukeutumiseen asti, on vastannut Kansallisteatterin markkinointipäällikkö ja pukusuunnittelija Auli Turtiainen teatterisuunnittelutöitä ovat olleet

 

Vaikuttava! Niin vaikuttava, että tästä esityksestä toipuminen kestää päiviä, viikkoja, ehkä koko loppuelämän. Ei jumala, vaan ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kaikki tyyni.

Ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin työtovereineen Kansallisteatterissa toteuttama Tabu – ihmisen ääni on kokonaisvaltainen taideteos, kuten se teatterin omalla infosivulla määritellään. Sen kuvailemiseen tarvittaisiin superlatiivien koko varasto, mutta suitsuttamien on ihan turhaa. Tabu on juttu, joka jokaisen pitää kokea ihan itse.

Tabu on matka pimeästä pimeään myös aivan kirjaimellisesti. Kirjailija Timo K. Mukan kohdalla tämä matka kesti vain 29 vuotta.

Tabu on Smedsin pohjoisen taiteilijoista kertovan trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Palsa – ihmisen kuva oli monologi, jonka Smeds tulkitsi näyttämöllä itse. Smeds kertoi vasta kuolemansa jälkeen arvostusta saneen, huippulahjakkaan taiteilijan tarinan hyvin henkilökohtaisesti koettuna ja sammakkoperspektiivistä. Tabussa lähestymiskulma on toinen, hyvin laaja ja avara.

Samalla teoksen sisään rakennettujen merkitysten määrä sen kun kasvaa. Smedsin Paavo Rintalan romaanista Teatteri Takomolle dramatisoima ja ohjaama näytelmä Jumala on kauneus kertoi taiteilija Vilho Lammen elämäntarinan. Kansallisteatterin Tabussa ihminen on kauneus – oikullinen, usein pöyristyttävän julma, mutta ihminen kuitenkin. Mitään muutakaan subjektia tälle kokemiselle ei ole ennen kuin me kohtaamme ihmisinä ja ihmiskuntana jossakin toisaalla maailmankaikkeudessa syntyneen sivilisaation.

Ei ole ei. Tämän Smeds teki ainakin minun mielestäni itselleen selväksi jo näytelmässä 12 Karamazovia, produktiossa, jonka hän toteutti yhdessä Tarton yliopiston näyttelijäntyön opiskelijoiden kanssa. 12 Karamazovia oli lopullinen hyvästijättö nuoruuden idealismille. Esitys ei syyttä loppunut Hiski Salomaan ralliin Vapauden kaiho.

Me olemme lujasti kiinni omassa kristillisessä kulttuurissa niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä tähän viittaa myös Tabun täysin poikkeuksellinen esitysaika, sunnuntaina iltapäivällä. Raamatun mukaan jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Tästä seitsemännestä päivästä alkoi ihmisen vuoro yrittää näitä luomisen töitä. Smeds toivotti meille ennen esityksen alkua hyvää työpäivää ikään kuin saatesanoiksi.

Palsa – ihmisen ääni monologissa Smeds purki julki omaa turhautumistaan. Taiteen alttarin yläpuolelle alttaritauluksi nostettu pajatso oli typötyhjä. Tabussa Smeds on löytänyt luovuudelleen jälleen aivan uuden vaihteen. Siksi vielä symbolisempi esitysaika, ainakin tässä mielessä, olisi ollut sunnuntaiaamu, kun uusi päivä olisi juuri alkanut sarastaa.

Pohjois-Pohjanmaalla, Muhoksessa syntynyt Smeds eroaa kuvaamistaan pohjoisen suurista taiteilijoista Kalervo Palsasta ja Timo K. Mukasta siinä, että Smedsillä on kyky koota ympärilleen huippulahjakkaista ihmisistä työryhmä, oikea ensemble. Vaikka Smeds hylkää Tabussa lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot, se on kuitenkin teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Luettelo Tabun tekijöistä on vaikuttava. Sellaisten oman alansa huippuosaajien kuten valosuunnittelija Teemu Nurmelinin ja videoalan ammattilaisen Pietu Pietiäisen kanssa Smeds on tehnyt yhteistyötä jo useissa produktioissa. Tabussa uusi yhteistyökumppani on säveltäjä ja viuluvirtuoosi, Pekka Kuusisto, joka on säveltänyt esityksen musiikin ja myös soittaa esityksen läpi yhdessä nuorten viulukoululaisten kanssa.

Vaikka Smeds on ottanut matsia vuodesta 1992 ja näytelmästä Meän tyär lähtien oman kotijumalansa kanssa nimenomaan teatterin tekijänä, hän on syvimmältä olemukseltaan kuvataiteilija. Jos Kansallisteatterin Tabu olisi esitetty toisessa kontekstissa, esimerkiksi nykytaiteenmuseo Kiasmassa, esityksen paikasta taiteen kentässä ei olisi mitään epäselvyyttä.

Smeds on ollut esikuva jo pari vuosikymmentä kokonaiselle teatterintekijöiden sukupolvelle. Itse olen nähnyt vuosien mittaan lukuisan määrän produktioita, joissa hänen antamansa esimerkki on näkynyt ja yleensä hyvin myönteisellä tavalla.

Kuvataiteen ja teatterin hedelmällinen symbioosi ei ole mikään uusi asia. Ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisinta, tai ainakin ehdottomasti kiinnostavinta taidetta tekevät maailmalla tässä meidän ajassamme performanssitaiteilijat. Smeds ei myöskään ensimmäistä kertaa hylkää teatterin keskeisiä konventioita. Samat elementit kuin Tabussa olivat hyvin esillä jo Kansallisteatterin Mr. Vertigossa.

Silti tulevat teatterintekijöiden sukupolvet varmasti pitävät tulevaisuudessa todennäköisesti juuri Tabua yhtenä merkittävänä käänteenä teatterin tekemisen historiassa.

Vanhan pitää väistyä, jotta uudella syntyisi tilaa. Puhutun kielen merkitys ajatusten ja merkitysten kantajana on väistymässä visuaalisen ilmaisun tieltä. Tällä kehityksellä on tietysti varjopuolensakin. Kaksi viidestä suomalaisesta ei osaa edes yksinkertaista prosenttilaskua ja vielä useammille  luetun ymmärtäminen ja itsensä ilmaiseminen kirjallisesti tuottavat ainakin sosiaalisessa mediassa ylivoimaisia vaikeuksia. Mutta tämä on tietenkin ihan toinen saarnan aihe.

Smeds on joka tapauksessa jälleen taiteilijana uuden ajan airut, ja ehkä vähän huvittavaakin on se, että uusi, voimakas luova kausi näkyy jopa hänen fyysisessä habituksessaan.

Tabu – ihmisen ääni on Smedsin dramatisointi Timo K. Mukan romaanista Tabu. Näin teatterin infossa kerrotaan. Seela Sellalla on esityksessä vain yksi repliikki, jossa on kaksi lausetta. Ne ovat (niin luulen) suoria lainauksia Mukan pienoisromaanista ja niissä romaanin päähenkilö, 13-vuotias Milka sanoo jumalalle suorat sanat – ei olla enää kavereita, turha tuppautua tänne.

Ei Smeds kuitenkaan kokonaan hylkää teatterin keskeisintä elementtiä, näyttelijän läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Läsnäolo on vain nostettu uudelle, hyvin symboliselle tasolle.

Sella on näyttelijä, jonka valloittava kyky läsnäoloon on lumonnut teatterissakävijöitä jo yli 50 vuotta. Hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Laura Ruohosen Sotaturisteissa on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Luulen että kysymys ei ole silti vain tämän grand old ladyn upeasta urasta näyttelijänä, vaan 78-vuotias Sella on ihminen, jonka elämänkokemus ja sen tuoma viisaus ovat Smedsille vastaus meitä kaikki polttavaan kysymykseen, mikä on tämän ihmisenä olemisen tarkoitus?

Eikä Smeds olisi Smeds, ellei hänen dramaturgiassaan ja ohjauksessaan olisi myös kokonainen kauhallinen itseironista huumoria. Tero Jartti on Mukan kirjan Kristus-Perkele ja samalla hän saa edustaa sirkuspellen kasvonaamioon ja peruukkiin sonnustautuneena meitä kaikkia maailman miehiä. Sodan äänten keskellä Kristus-Perkeleen jakojen välissä oli tykki, jossa riitti sekä kokoa että näköä.

 

Blogiin on lisätty 7.10.2015 uusi linkki.